Syvyyspsykologiaa ja -logiikkaa

(Tahto valtaan -esseet 3)

1.


Ajattelu, niin intersubjektiivinen ilmiö kuin se onkin, toteutuu henkilökohtaisella tasolla, yksilössä, joka, jos omia polkujaan kulkee ja talloo niitä pitkälle tietymättömiin sielunmaisemiin, saa todeta joutuneensa eristyksiin, kartan ulkopuolelle, utooppisille alueille, jossa juuri mikään ei muistuta arkimaailman tuttua ja turvallista elämänmenoa. Ajattelijan konflikti arkitodellisuuden kanssa on totaalisempi kuin vallankumouksellisen, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä: ajattelija ottaa käsiinsä koko todellisuuden. Juuri tämän vuoksi luovat ajattelijat ovat tuomitut jäämään niin yksin, ilman tukea ja ymmärtäjiä. Edes toisilleen heistä ei ole apua, oikeastaan päinvastoin: mitä pitemmälle he ajatuksissaan etenevät, sitä kauemmas he toisistaan joutuvat. Paradoksaalisesti heidän argumentaationsa vain vahvistaa heidän ajattelunsa omaehtoisuutta, se ei rakenna kantavia siltoja eikä kaikenkattavia kulkureittejä, puhumattakaan siitä että se jotenkin onnistuisi valaisemaan aikakauden koko ajatusmaiseman, avaamaan kaikkien silmät, yhdellä pyyhkäisyllä raivaamaan tieltä kaikki ryteiköt ja esteet.

Tämä on sääntö, poikkeuksiakin toki on. Jos menneisyyteen katsotaan, historiasta voidaan oppia, että vain se on varmaa, etteivät aikalaiset juuri koskaan tunnista tai tunnusta keskuudessaan vaikuttaneita luovia neroja. Miellyttäjäyksilöt, jotka osaavat oikein ja osuvasti muotoilla ja sanoa julki sen mitä monet mielessään ajattelevat, menestyvät, mutta todelliset vaikuttajayksilöt, jotka kajoavat tabuihin, tulevat torjutuiksi. Joskus heidät tuhotaan valtaapitävien ja virkavallan toimesta, joskus heidän uransa torpedoidaan akateemisen arvovallan avulla, useimmiten heidät vain vaietaan kuoliaiksi. Heidän aikansa tulee vasta kun aika on heidät jo jättänyt: silloin heidän oivalluksiaan kootaan oppikirjoihin, ja niitä käytetään vuorostaan lyömä-aseina, joilla originellit taltutetaan.

Luovan yksilön voisi tuomita vain hänen vertaisistaan koostuva jury. Tällöinkin tuomio koskisi vain hänen ajattelunsa luovaa ominaislaatua - sen sisältöjä ja tuloksia tuskin kukaan toinen luova ajattelija lähtisi arvioimaan. Vain aika saa ja voi näyttää omaperäisen ajattelun arvon. Me elämme siinä mielessä erikoista historiallista aikaa, että kaikkinainen vaihtelu ja muutos - uusi uuden vuoksi - on meille muodostunut itsetarkoitukselliseksi elämänsisällöksi. Mutta valitettavasti tämä ei tarkoita, että olisimme todellisille muutoksille yhtään sen avoimempia kuin aikaisemmatkaan sukupolvet, päinvastoin: näennäisen suvaitsevan pintakerroksen alta paljastuu aikamme ihmisten armoton itsekeskeisyys ja itsekkyys, omaneduntavoittelu ja talousfasismi. Monenkirjava kaupallinen kulttuuririhkama peittää alleen nuorisomme taantuneen vanhoillisen arvomaailman. Metsästämme elämyksiä, elämme vain omilla ehdoillamme, ja siksi suljemme epämiellyttävät totuudet määrätietoisemmin pois elämänpiiristämme kuin kenties mitkään aikaisempien aikakausien ihmiset.

On surullista, että näin on, mutta muuten ei voisi olla. Tässä toistuvassa kuviossa jokaisen on vain tyydyttävä näyttelemään oma osansa. Totuuksien on valtaosaltaan oltava Annettuja, Vakiintuneita Totuuksia. Niistä muodostuu ajattelun Vakaa Taustajärjestelmä, Homo Sapiens -lajin sosiaalinen selkäranka. Totuuksien vartijoiden on niitä vartioitava, suuren rahvaan on niillä itseään sivistettävä, ja luovien ajattelijoiden on kestettävä yksinäisyytensä. Elämänmeno tarvitsee vakiintuneet kuvionsa, Varmuutensa, kuten Wittgenstein tämän ominaisuuden nimeää. Kriittisyys, epäily ja uuden luominen mahdollistuvat vain Varmuuden maaperältä.



2.


Freud oli edelläkävijä, ja kuten kaikkien pioneerityötä tehneiden ajattelijoiden kohdalla, niin hänenkin teorioidensa yksityiskohdissa on paljon sellaista jonka myöhempi kehittely on hyljännyt. Hänen ajatustyönsä muodostaa kuitenkin kokonaisuuden, jossa on kantavia voimia ja kova kestävä ydin. Siksi voimme nyt puhua kokonaisesta syvyyspsykologian perinteestä.

Freudin ajattelu ei suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan oli uudella ajalla lisääntyvän individualismin, siis yleisen historiallisen virran, ja toisaalta aikalaisvaikutusten, kuten symbolistisen taiteen, tuotosta. Ajatuksen siitä, että yksilön rakenteellisessa ja psyykkisessä kehityksessä toistuisivat - ikään kuin jonkinlaisena pienoiskuvana - ihmislajin läpikäymät vaiheet, oli Haeckel muotoillut 1800-luvun loppupuoliskolla. Symbolistinen taidesuunta, joka vaikutti Freudin Pariisin-aikoina, kiteytti vahvan idean, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää - kaikelle on siis olemassa syvempiä merkityksen tasoja. Näistä lähtökohdista Freud urakoi jättiläissuorituksensa, uudisti ihmiskuvamme. Sillä psykoanalyysi on paitsi terapiamuoto, myös ihmiskäsitys, joka 1900-luvun mittaan yleistyi siinä määrin, että mm. nykyisin kaikki olemme kuin huomaamattamme omaksuneet Freudin ajattelun keskeisiä ideoita ja käytämme enempiä miettimättä noita samoja psykoanalyysin avainkäsitteitä, jotka aikoinaan nostattivat akateemiset oppineet takajaloilleen. Siis tuollaisia kuin tietoisuus ja tiedostaminen, piilo- tai alitajunta, torjunta, projektio, jne, jne. Emmekä enää kiistä olevamme myös olennaisesti seksuaalisia olentoja.

Se mitätöinti ja väheksyntä, jonka kohteeksi Freud eläessään joutui, on jotain tavattoman traagista. Hänen uraauurtavaa kirjaansa “Unien tulkinta“ myytiin sen ilmestymisen (1900) jälkeen kuudessa vuodessa vain 351 kappaletta. Akateemiset oppineet tuhahtelivat hänelle halveksien, ja lääkärikongresseissa hänen nimensä pelkkä mainitseminen sai aikaan kärttyisän huomautuksen huonosta käytöksestä: “Me täällä emme puhu pornografiasta.“ Hänelle ei myönnetty professuuria Wienin yliopistossa edes “matkailullisista syistä“, ja niinpä joka puolelta maailmaa häntä kuuntelemaan hakeutuneet opiskelijat saivat kääntyä takaisin turhan matkan tehneinä. -- Kaikesta tästä vastustuksesta huolimatta Freudin ideat murtautuivat läpi ja kehittyivät monien koulukuntien toimesta eläväksi ja monihaaraiseksi syvyyspsykologian perinteeksi.

Historiallisesta vaikuttavuudestaan huolimatta psykoanalyyttinen ajatteluperinne joutuu nykyään uudenlaisten hyökkäysten kohteeksi. Freudia on nyt helppoa ja kiitollista vastustaa, koska käsityksemme siitä mikä on niin kutsutusti "tieteellistä" painottuu meristiseen suuntaan. Muulla tavoin kuin teknisten mittalaitteitten avulla testattu teoriapalaute on silmissämme "epätieteellistä" ja perustuu siis "uskoon". Ilmiöiden mitattavuudella ratsastava vulgaarimerismi on kasvava vinosuuntaus tieteenfilosofisessa ajattelussamme, jossa uudelle ajalle ominainen kartesionistinen objektivointitaipumus pelkistyy. Ja tämä vastaa ihanteellisesti tarpeisiin panna Freud lopullisesti viralta. Nykyisin voi huvittuneena lukea jopa sellaisiakin kirjoituksia, joissa on esitetty eksakteja prosenttilukuja siitä miten paljon Freudin teorioissa oli “roskaa“ ja miten paljon "oikeaa" tiedettä. Onneksi kuitenkaan ajatushistoriassa ei voi tapahtua sellaisia hyppyjä jotka mahdollistaisivat kaikkien lankojen yhtäkkisen katkaisemisen menneisyyteen. Ihmisen ajattelua on kuvattu, ja ihmisen ajatteluun kuin myös koko hänen psyykeensä kuuluu yhä ominaisuuksia joita on kuvattava joillakin nimenomaan ajattelua kuvaavilla termeillä. Ja tässä freudilainen teoria on tarjonnut yhden käyttökelpoisen mahdollisuuden. Sen jäljittämiä ihmispsyyken ominaisuuksia ei valitettavasti - todellakaan! - voida mittalaittein mitenkään mitata.

On esitetty, että Freud muodosti teorioitaan ottamalla käyttöönsä ja soveltamalla fysiikan termistöä. Hänhän puhuu esim. sielullisesta “energiasta“. Tällainen kritiikki tapahtuu tyypillisesti opillisella tasolla, sillä jos tilannetta katsottaisiin astetta syvemmältä, etenemisjärjestystä fysiikasta psykoanalyysiin ei enää saattaisi havaita. Fysiikkakin nimittäin on omaksunut käsitteensä jostakin muualta - ne ovat syntyneet ruumiintuntoja ulkoistamalla. Fysiikan käsitteet ovat heijastumia siitä mikä ikuisessa ihmisessä on ikuisinta. Freud taas puolestaan jäljitti juuri tätä ikuista ihmistä.

Musiikki on mielenkiintoinen esimerkki ilmiöstä, jonka eritteleminen meristisen tarkastelun edellyttämiin rakenneosiin on ongelmallista. On helppoa sanoa esim. että "kaikki musiikki muodostuu seitsemästä sävelestä". Mutta “yksinkertaista musiikissa on vain sen pinta“ (Wittgenstein). Miten mitataan sitä vaikutusta joka noilla seitsemällä sävelellä ihmismieleen voi olla? Analyysin tarvitsemat rakenneosat eivät ehkä ole irrotettavissa siitä kokonaisuudesta, jossa ne vaikuttavat ominaisimmalla tavallaan. Kuulemme musiikkia, emme yksittäisiä säveliä. Musiikkia on myös kuvailtava sellaisin käsittein, jotka sopivat musiikin kuvailuun. Yritys palauttaa musiikki yksittäisiin rakenteellisiin komponentteihin, kuten säveliin, ja yritys mitata näitä komponentteja fysikaalisin suurein, vaikkapa värähdysluvuin, johtaa harhaan. Mallintamisen avulla on mahdollista luoda "keinotekoista" musiikkia, mutta tämä ei poista sitä ongelmaa, että kokonaisuudella on eri ominaisuudet kuin rakennuspalikoilla. "Elämysten" kartoittaminen aivofysiologisina tapahtumina taas sivuuttaa ja jättää kokonaan auki taiteenlajin sisäiseen dynamiikkaan liittyvät kysymykset arvoista ja mausta, vaikutussuhteista kehityksen perspektiivissä.

Jokin sitoo yksittäiset sävelet yhteen niin että tajuamme melodian ja harmonian. Tilanne musiikin suhteen ei ehkä ole olennaisesti erilainen kuin sanojen suhteen. Sanatkin saavat lopullisen merkityksensä siinä yhteydessä jossa niitä käytetään. “Sanan merkitys on sen käyttö“ kuuluu Wittgensteinin myöhäisfilosofian pääteesi. Sanojen, ajatuksen ja tunteen jatkumo on holistinen kokonaisuus, jota kuvaamaan tarvitaan erityisiä terminologioita. Mielelläni sanoisin, että tällaiset terminologiat ovat jossain olennaisessa mielessä kaikki "freudilaisia".

On hupaisaa kuvitella tilannetta, jossa "ajatus" voitaisiin jäljittää aivoista ja sen ominaisuudet mitata. Silloinhan me ilmeisesti voisimme nostaa ajatukset pöydälle ja vihdoinkin ratkaista kaikki kysymykset siitä mitkä lähtökohtaiset käsitteet ovat aivosolujen terveitä ja hyvinmuodostuneita lapsia, mitkä taas mittaamattomassa määrättömyydessään pelkkää melua, epätieteellistä huuhaata. Olisikohan esimerkiksi freudilainen käsite "alitajunta" jonkinlainen elinkelvoton aivosaastasta sikiävä muotopuoli? Voisimmekohan kehittää kirurgisen ratkaisun huuhaan leikkaamiseksi aivoista? Aivan aluksi olisi tietysti kiva tietää, millä fysikaalisilla suureilla ja mittayksiköillä "tieteemme" tässä operoisi, grammoilla, volteilla, tai kenties senteillä, tai ehkä senteillä? Ja millaisiahan olisivat laadukkaan ajatuksen kartoittamiseen tarvittavat laadukkaat mittalaitteet.

Käsitys siitä että freudilainen ihmiskuvaus ja muotiin noussut "biologinen" selittämistapa voisivat olla kilpailijoita on karkea tiedonfilosofinen harha. Kuitenkin sillä on kannattajansa niin skepsis-huuhaa-tieteisuskovaisten kuin vakavasti otettavien tieteentekijöiden keskuudessa. Kuten sanottu, psyykeä on kuvattava sellaisin käsittein jotka kuvaavat psyykeä, ja ajattelua on kuvattava niin että ajattelu tulee kuvatuksi. Psyyke ja ajattelu eivät ole "fysikaalisia" löytöjä kuten vaikkapa kvarkit, joille Joycen teoksesta napattiin kiva nimi. Jos psyyken ja ajattelun "ilmiöitä" halutaan jäljittää rakenteellisella tasolla, se voi tapahtua vain jos kuvaavia käsitteitä jo on olemassa. Siksi käsitteistöistä jotka auttavat meitä kuvaamaan ja mahdollisesti myös ymmärtämään omaa inhimillistä itseämme, on syytä pitää kiinni.

Niinpä ensin tulevat lähtökohtaiset käsitteet, sitten tutkimus. Tämän marssijärjestyksen ei tarvitse tietenkään olla sillä tavalla ehdoton, etteikö aivofysiologinen tutkimus voisi olla hyvinkin hedelmällistä ja tuoda lisää tietoa. Mutta nykyisin usein törmää "tieteisuskovaisten" maallikoiden vilpittömään vahingoniloon siitä että "Freud pannaan viralta", että "niin-ja-niin monta prosenttia Freudin ajattelusta on huuhaata", että "jos freudilaisuus haluaa tulla tieteeksi tieteitten joukkoon sen on esitettävä jotain mittauskelpoista faktaa", jne, jne. Tällaisella vahingonilolla on varmaan omat diagnoosinsa, mutta se on myös tietoteoreettista taikauskoa. Nämä väärinkäsitykset ovat tosin jo nostattaneet aivotutkijoiden piirissä vastavoimia, jotka pyrkivät vastaamaan ikään kuin "samalla tasolla" jossa hyökkäys freudilaisuutta vastaan on tehty.

Freudilaista terapiaakin vastaan noustaan nyt monelta pohjalta. Kilpailuyhteiskunnassa ihmiset varjelevat kiiltokuvamaista julkisivuaan niin että perhepiirin salaisuudet halutaan kätkeä jopa hoitoon joutuneiden lasten analyytikoilta. Psykoanalyytikkoihin kohdistuvaa vainoa on esiintynyt ainakin Amerikassa, ja vaino on ollut jopa organisoitua joidenkin uskonlahkojen taholta. Oma kipeys pyritään myös yhä useammin unohtamaan tai pitämään kurissa pikaterapioiden avulla. Mikään pitkäjänteinen ei nykymaailmassa sovi kenenkään kuvioihin. Kun elämänonnettomuudet ja ihmisten yleinen paha olo lisääntyvät, tarve paeta ongelmia kasvaa. Maallikoiden analyysikielteisyydelle tarjoaa vahvistusta jos freudilainen ajatteluperinne myös tieteentekijöiden taholla mitätöidään.

Freudin tapaisten vahvojen visionäärien näkemykset nostattavat koulukuntia, joiden elinkelpoisuuden suhteen (ajatus)historia sitten suorittaa lopullisempaa valintaa. Moni ajattelun pioneerin tekemä löytö on muuttanut matkan varrella muotoaan ja päätynyt tukemaan erilaista rakennelmaa kuin mihin sen ensimmäisenä keksinyt sen tarkoitti. Toisaalta jotkin käsitteet osoittautuvat jälkitarkasteluissa vieläkin laaja-alaisemmiksi kuin mitä ne oli tarkoitettu. Esimerkiksi freudilaisella termillä "libido" kuvataan nykyään paitsi sen akun napaa, jonka energialla yksilön "minä" (mielenkiintoinen käsite mitattavaksi!) tekee ratkaisujaan, yhtä lailla sitä faktaa, että jos ihmislajin elämää säilyttävät voimat eivät olisi olleet vahvempia kuin hänen väkivaltainen tai itsetuhoinen taipumuksensa, emme olisi lajina selvinneet. Tämä pitäisi muistaa myös niiden militaari-ihannoijien, joita pahuus ja tappaminen alitajuisesti houkuttavat ja jotka perustelevat asehulluuttaan viittaamalla ihmislajin “perimmäiseen“ väkivaltaisuuteen.

Käsitys varhaisten kehitysvaiheiden suhteellisesti suurimmasta merkityksestä, kehitysajatus, ja käsitys mielen kerroksellisuudesta - nämä ovat psykoanalyyttisen ajattelun mukanaan tuomia tulkintakuvioita. Freudin ajattelussa toistuu myös haeckelilainen idea siitä että ihmisen lajinkehitys - primitiivisistä heimoista sivistyneiksi kulttuuri-ihmisiksi - kertautuu jonkinlaisessa pienoismittakaavassa yksilön kehityksessä. Tutustuttuaan kulttuuriantropologien kartoittamaan materiaaliin Freud kirjoitti mm. "Toteemi ja tabu" -teoksen, ja myös primitiivisten kulttiesineiden keräilyä hän harrasti . -- On mielenkiintoista että edettyämme ajallisesti jo kauas Freudin ja hänen intressiensä maailmasta, oman aikamme vulgaarimerismi, siis fundamentalistinen tieteisuskonto, joka tarjoaa argumentaatioarsenaalia Freudin mitätöimiseksi, näyttää hauskasti löytävän uskonnollisen vastakohtansa, kreationismin, epäsuorasti freudilaisissa merkeissä. Molemmat äärisuuntaukset lyövät nimittäin kättä hyökätessään yhdessä haeckelilaista kehitysajatusta vastaan. Tämä lienee jonkinlainen ylittämätön esimerkki aikamme opillisista käsitesekaannuksista.



3.


Kirjassaan “Toteemi ja tabu“ Freud pohtii paljon mm. ongelmaa miksi lähisukulaisten kuten sisarusten välinen sukupuolirakkaus on joka puolella maailmaa niin korostetusti kielletty asia. Se on tabu, rajusti torjuttu asia, ja kaikkialla on säädetty varsin ankaria rangaistuksia tabun rikkojille.

Mitään niin sanotusti “kylmää“ järkisyytä, joka tekisi esimerkiksi sisarusten keskinäisen sukupuolirakkauden jotenkin “erilaiseksi“ ja joka jotenkin tyhjentävästi selittäisi tabun synnyn ja perustelisi raskaan sanktioinnin, ei ole. Nykyisin selitykseksi on esitetty mm. sitä että luonnonvalinta olisi suosinut geneettisesti kauempana toisistaan olevien liittoja, mutta tämä ei selitä tabun syntyä, vaan tuntuu päälleliimatulta. Niinpä meidän on ilmeisesti päädyttävä samaan kuin Freud aikoinaan, eli oletukseen, että suhtautumistamme ja käyttäytymistämme tässä määräävät alkulaumassa vallinneet valta-asetelmat. Alkulaumassahan “perhe“ tarkoitti kaikkia johtajauroksen omistamia naaraita, joihin kajoaminen oli lauman muilta uroksilta kiellettyä. Tämän kiellon nykyinen ilmenemismuoto on sukurutsatabu. Meissä siis vaikuttavat yhä ne signaalisuggestioiden ehdottomuudella toteutuvat sosiaaliset ohjelmat, joiden varassa alkulauma saattoi selviytyä olemassaolontaistelussa - nyt nämä ohjelmat vain ovat outoja ja irrallisia, muuttuneet osin käsittämättömiksi, kääntyneet jossain mielessä irvikuvikseen.

Tabun tyypillinen nykyinen rikkoja on insestintekijä, lapsen hyväksikäyttäjä, valtansa ja voimansa väärinkäyttäjä. Hän on primitiivinen jäänne, hirviö, historian kääntöpuoli. Insestikäyttäytymisen ymmärtämisessä joudumme itsekukin ylivoimaisiin vaikeuksiin, sillä yhtä perusteellisesti kuin lapsen hyväksikäyttäjän teot täytyy tuomita, yhtä perusteellisesti pitäisi kuitenkin freudilaisittain kaivaa näkyville niiden lajityypillinen lähtökohta. Teon hyväksyminen ja ymmärtäminen ovat eri asioita, mutta useimmille meistä ne liimautuvat yhdeksi tiukaksi klimpiksi. Emme voi eläytyä petoon itsessämme muuttumatta samalla itse pedoksi. Se, että ihmispsyyke rakentuu kerroksista ja että mitä primitiivisimmät voimat meissä yhä voivat vaikuttaa, ei sinänsä ole väistettävissä, ja jos haluamme hallita alkukantaisia vaikutuksia, meidän on pakko myös yrittää niitä ymmärtää.

Insesti - ja sen laajentumana pedofilia - ovat siis jäänteitä primitiivisestä esihistoriastamme. Ne voivat ikään kuin historiallisen kehitysvamman tavoin tulla yhä näkyviin, ja ne edustavat jotain joka normaalikehityksen puitteissa jää piileväksi. Insesti- ja pedofiilikäyttäytymistä vastaavasti eräissä kulttuureissa isät taas varjelevat tyttäriensä kunniallisuutta niin mustasukkaisesti, että surmaavat tämän jos hän antaa aihetta häpeään. Tässäkin määräävä sisältö lienee seksuaalinen. Kuten sukurutsatabu ja insesti, tämäkin on käyttäytymistä joka palautuu varhaisen lajihistorian primitiiviseen hämärään. On mielenkiintoista havaita, miten kulttuureissa, joissa ns. kunniamurhat ovat yleistä käytäntöä, toisaalta opillisella tasolla korostetaan kiihkeästi väkivallattomuutta ja rauhaa. Jokin tässä äärimmäisessä dualistisessa vastakkainasettelussa kertoo tyypillisestä ihmispsyyken taipumuksesta kompensoida tietoisuuden täydellisellä hallinnalla se mikä syvällä tiedottomassa hämärässä on hallitsematonta ja hirvittävää. Pinnalla hyveet, hallinta, kuri, järjestys, järki, tieto ja logiikka, pinnan alla alkukantainen ja tuhoava kaaos.

Unissamme saattavat kaikenlaiset alkukantaiset kauhut meitä vaivata, mutta kun olemme valveilla ja täydessä tietoisuudessamme, nuo kauhut tavallisesti pysyvät kurissa. On kuitenkin tilanteita tai paikkoja, joissa jopa tieten tahtoen vaivutamme itsemme taantuneeseen raivotilaan - esimerkiksi sotatanner voi olla tällainen paikka. Monet ovat ne sankaritarut, joita suurista sotilaista ja taistelijoista kerrotaan, mutta aivotapahtumisen kannalta nuo urheat taistot tarkoittavat vain primitiivisistä kerroksista tapahtuvaa vuotoa joka on vallannut koko persoonallisuuden. Ylevät päämäärät, joita sodankäynnillä kautta historian on ilmoitettu olevan, ovat kompensaatio ja dualistinen vastapaino sille miten primitiivisestä asiasta todellisuudessa on kyse.

On vaikeaa tajuta, että tavalliset tervehenkiset nuorukaiset saattavat muutaman vuoden rintamallaolon jälkeen raaistua ja elukoitua niin että raiskaavat vihollisen naisia ja tappavat lapsia. Kokemukset kaikkialta maailmasta kuitenkin kertovat että kelle tahansa voi sotarintamalla käydä näin. Tässäkään ei ilmene mitään lajille epätyypillistä. Vallalla ja seksillä on syvät kytkentänsä. Ne kauhistuttavat meitä ja arkiajattelumme varoo niihin kajoamasta, mutta regressio tuo ne pinnalle vuorenvarmasti. Uutiset seurakuntapoikiin sekaantuneista katolisista papeista saavat meidät kuohuksiin. Näitä uutisia kuulemme säännöllisesti, joskus viikoittain, jopa päivittäin. Miten voitaisiin sanoa: ei mitään ihmeellistä, se oli odotettavissakin. Uskonto ja kirkko ovat instituutioita, jotka elävät primitiivisimpien mielenkerrostemme ehdoilla ja elvyttävät myös niiden tuhovoimat. Saarnat eivät auta, ne eivät poista pahuutta. Eikö meidän pitäisi nähdä nämä asiat etukäteen?

Primitiivisen lauman asteelta on pitkä matka Minä-Subjektin eriyttäneeseen eurooppalaiseen kartesionismiin, mutta ei pidä kuvitella, etteivätkö lajityypilliset ohjelmat meissä yhä vaikuttaisi. Tärkeätä olisi tajuta millaiset Vallan mekanismit ja niitä legitimoivat Opit meillä on keskuudessamme juuri nyt. Mistä ne juontuvat, miten magia niissä ilmenee. Sivistynytkään länsimainen ajattelu ei nimittäin ole vapaata näistä primitiivisistä alkuvoimista. Maailmanjärjestyksemme on nyt lähes yksinomaan taloususkonnon määräämä, ja tämän uskonnon todellisen tuhoavuuden peittämiseksi olemme kehittäneet omat vastapainoiset perustelumme ja selityksemme, joiden puitteissa saamme harhan asioiden hallinnasta. Taloususkontomme ei ole myöskään mitenkään moraalisesti “kehittyneempi“ kuin muut uskonnot joihin sisältyy luja ja elimellinen kytkentä elämänjärjestykseen. Taloususkontomme mahdollistaa tosiasiallisen pahuuden harjoittamisen yhtä lailla kuin jokin “rauhanuskonto“ kunniamurhat.

Alkulauman valtarakenteiden ajatteleminen auttaa meitä ehkä myös käsittämään, että se valta, jolla sosiaalinen todellisuus organisoituu ei periaatteessa eroa muusta hallinnasta, tiedollisesta ajattelusta, jolla ihminen ottaa maailmaa haltuun. Sama luonnonjumaluuksien hahmottamisesta alkanut yleistävä käsitteenmuodostus, joka rakentaa merkityslaajentumia ja toimii pelastajan roolissa selviytymistaistelussa, sama magia, joka luo ensimmäiset Jumaluudet, antaa kaikelle vallalle maagisen legitimaation. Valta on aina jotain jumalallista. Se on jumalallista yhtä lailla puhutaanpa tiedollisesta todellisuuden hallitsemisesta tai sosiaalisesta lauman hallitsemisesta. Niinpä kaikkialla ihmislajin yhteisöissä Usko, Tieto ja Valta kuin luonnostaan tuppaavat punoutumaan samaan kudelmaan. Ja niiden erityisissä ilmentymissä väistämättä pätee, että mitä primitiivisemmät voimat niissä jylläävät, sitä hyväksyttävämpiä pyrkivät niitä legitimoivat selitykset olemaan.

Olemme tietenkin edenneet pitkälle lajin primitiivisestä kehitysvaiheesta ja kehittyneet huimasti. Olemme mestareita maailman mittaamisessa, ilmiöiden kartoittamisessa ja luonnonlakien löytämisessä. Silti lajille ominaiset suggestiomekanismit ja sosiaaliset ohjelmat vaikuttavat meissä kiinteästi. Myös suuri osa siitä henkisestä varustuksesta jonka varassa niin sanottu tieteellinen tai eksakti ajattelumme operoi, palautuu paljon syvemmälle inhimillisen ajatushistorian primitiiviseen alkuhämärään kuin mitä olemme kyvykkäitä tunnistamaan tai halukkaita tunnustamaan.

Ajattelussa, myös uuden ajan “tieteellisessä“ ajattelussa, on aina mukana primitiivistä magiaa. Esimerkiksi “ymmärtämisen“ tai “oivaltamisen“ tapahtuma - mitä ne ovat? Millaisin ehdoin ne aivoissamme tapahtuvat? Wittgenstein sanoo, että ymmärtäminen on sitä että näemme yhteyksiä. Näkisimmekö yhteyksiä ellei ajatusapparaattimme hyödyntäisi primitiivistä magiaa - alkutilaa jossa kaikki on yhtä? Entä onko oivallus esimerkiksi jokin maagista pimeyttä leikkaava kirkas salamanisku? Kumpi näistä vastakohdista - pimeydestä ja valosta - irtoaa muka toisestaan ja tulee toimeen omillaan? Millaisia ovat Totuuden ehdot? Voisiko Totuuden muka jotenkin juuria irti siitä alkuperäisen magian maaperästä, josta ihmistaimet yhä miljoonien vuosien kehityksen tuloksenakin kasvavat?



4.


Akatemiatutkija Antti Revonsuon käsitykset Freudista ovat aivotutkijalle ominaisia: hän niputtaa freudilaisen analyysin seksuaalissisällölliseksi tulkinnaksi, ja ilmoittaa, ettemme tarvitse “mitään guruja kertomaan miten jokin uni pitäisi tulkita“. Revonsuon teesi on, että unet ovat primitiiviseen lajimenneisyyteen palautuva aivoaktivaatio, jonka varsinaisena tarkoituksena oli joskus ihmiskunnan aamunkoiton aikoihin pitää nukkuva ihminen eräänlaisessa valmiustilassa ympäristössä uhkaavien vaarojen varalta. Tältä kannalta selittyisi luontevasti sekin, miksi niin monet unet ovat painajaisia: ne ovat ikään kuin lajimuistin tallettamia muistutuksia menneiden aikojen todellisista vaaroista. Teesin tueksi Revonsuo viittaa mm. sotaveteraanien jatkuvasti näkemiin painajaisiin, joissa sotakokemukset toistuvat.

Aivotutkijan ajattelu on malliesimerkki meristisen asenteen tunkeutumisesta psykoanalyyttisen sijalle. Annetut lähtökohtakäsitteet eivät enää herätä kysymyksiä - kysymysmerkkejä ei enää aseteta niin syvälle - ja ongelma-asettelujen painopiste siirtyy empiirisen tutkimuksen ja mittaustulosten maaperälle. Saadaan uusia havaintoja, ja niiden perustalta lähdetään hahmottelemaan uusia teoriarakennelmia, joissa uudet löydöt kylvetään vanhaan taikinaan ja käymistila tuottaa jossain määrin jäsentymättömän näkemyksen siitä mistä on kyse. Merismi on asenne, ei työkalu selvyyteen pyrkimiseksi. Seurauksena on omituinen, mittaustuloksia ikään kuin päämääränä sinänsä pitävä “tieteellinen“ eetos tai paatos, joka hakee varmistustaan ottamalla etäisyyttä “vain“ ajattelemalla saavutettuun valaistumiseen. Uusien teorioiden käsitteellistä sekavuutta ei pystytä nostamaan työpöydälle ja kriittiseen käsittelyyn, koska käsityksiin liittyy magiaa, joka noituu ymmärryksen. Psykologia on nuori tiede, jossa “vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus“ (Wittgenstein).

Jos ajatellaan, että unimaailma olisi erityisen merkityksen primitiivisessä vaiheessa omannut aivoaktivaatiotila, eräänlainen välitietoisuus, jolla olisi ollut suojeleva tehtävänsä, unimaailma olisi meissä primitiivinen jäänne ajalta jolloin uni ja todellisuus läpäisivät toisiaan. Tällöin voitaisiin ongelmitta ajatella että unitoimintoihin olisivat kuuluneet myös ne ilmiöt joita nykyisin kummastelemme “ihmeellisinä“: yhteydenpito lajitovereihin, aavistukset, enteet ja ennakoinnit. Voitaisiin myös ajatella, että hypnoosissa jotkin näistä toiminnoista elpyisivät, ja että esimerkiksi suggestioiden ehdottomuus olisi tuolle nimenomaiselle vireystilalle ominainen piirre. --- Mutta miten tämä kaikki muka panee Freudia viralta? Aivan yhtä hyvin voidaan ajatella että kaikki se mitä Freud alitajunnasta ja unista esitti, saa näihin näkemyksiin liitettynä vain lisää syvyyttä. Onko käynyt niin, että aivotutkimuksessa tieteentekemisen mittaustekninen metodi ja asenteellinen painotus, merismi, ovat onnistuneet silmien aukaisemisen sijaan rajoittamaan näköaloja. Teorian järjeksi on tullut välineen järki.

Revonsuon havainnot voitaisiin tietysti käsitellä kokonaan toisenlaisenkin persoonallisuuskäsityksen puitteissa. Individualistis-psykologinen (käsitesekaannukseen taipuvainen) näkökulma voitaisiin unohtaa, ja tarkastelut suorittaa syvyyspsykologisen ajatteluperinteen puitteissa. Mielenkiintoista olisi miettiä esim. “minuuden“ rajojen määräytymistä toistuvien painajaisten yhteydessä. Olisivatko unetkin persoonallisuusfragmentteja, sivupersoonien siemeniä, vähän samaan tapaan kuin kovat kokemukset ovat? (Reima Kampmanin ns. sivupersoonailmiötä koskevissa jatkotutkimuksissahan paljastui, että dramaattiset arkikokemukset saattavat muodostua hypnoosissa aikaansaadun sivupersoonan “ytimeksi“.) Sotakokemusten regressiivinen ja raaistava vaikutus voi koteloitua. Muodostuu persoonallisuuskehikko, joka unitilassa - kuten hypnoosissakin - elää omaa elämäänsä.

Nämähän ovat tietysti vain käsitteitä, käsitteitä - vertausta, varjoja vain, harmaata tuhkaa. Kuitenkin: ne muuttavat tai ainakin vaikuttavat uskomuksiin siitä miten sielullisia sotavammoja olisi oikein hoidettava. Olisiko kokemukset niin kutsutusti “käsiteltävä“, so. integroitava ne osaksi normaalipersoonaa, vai olisiko niitä ehkä helpompi hallita, jos niistä onnistuttaisiin luomaan selvärajainen varjominuus? Sotavammaisia on maailma täynnä - esim. Vietnamin sota mielettömyydessään jätti parantumattomia vammoja kaikkien sieltä hengissä selvinneiden mieliin. Sitäkin sotaa käytiin kuitenkin isänmaallisuuden yms. persoonakohtaisesti eheyttävien motiivien nimissä, ja siinä suhteessa se saattoi kohdella taistelijoita jopa lempeämmin kuin tulevaisuuden operaatiot, joissa paitsi todellinen myös nimellinenkin motivaatio on alun alkaen epäselvä. (Kansainväliset “poliisitoimet“, “ennalta ehkäisevät iskut“, kriisinhallinta- ja rauhanturvatoimet, eduntavoittelu “rauhaan pakottamisen“ nimissä, jne.)



5.


Myös syysuhdeajattelua voi jäljittää persoonallisuusfragmenteista. Näin löytyy kytkentöjä kausaliteettien alkutekijöihin. Syy ja seuraus saatetaan käsittää yhtenä perusdualismina. Sellaisena se saattaa mielessämme resonoida muiden perusdualismien kanssa, sellaisten kuin minä ja maailma, minä ja sinä. Korviemme välissä tällaiset fragmentoituneet navat elävät omaa elämäänsä - kun sanomme että ajattelemme, kyse voi olla siitä että persoonallisuutemme palaset käyvät vuoropuhelua keskenään. Joskus ne jopa väittelevät. Ja enemmänkin: riita voi äityä pitkäaikaiseksi hirvittäväksi syyttelyksi ja ahdistavaksi noitaoikeudenkäynniksi, jossa inkvisiittorin roolissa oleva osa “minuuttamme“ tuomitsee syyllisyydentuntoisen “minuuden“. Traagisimmissa tapauksessa tuomio pannaan täytäntöön. Puhumme silloin itsemurhasta, mutta tosiasiassa kyseessä on psyykensisäinen murha.

Kysykäämme nyt: miksi itsemurha on ollut ja taitaa yhäkin jossain olla rangaistava teko? Vaikka itsemurhan tehnyt taatusti pakenee maallisen lain ulottumattomiin, on ollut tarpeen määritellä itse teko laittomaksi. Teon rangaistavuus ei selity pelkästään sillä että ajatellaan tai toivotaan lailla olevan itsemurhia ennalta ehkäisevää merkitystä. Tämäkin on tosin sinänsä mielenkiintoinen aspekti. Kun teko on määritelty rikolliseksi, sen suunnitteleminenkin on tuomittavaa.

Persoonallisuusfragmenttien kannalta asia jäsentyy niin että tarvitaan sekä murhaajan että uhrin roolihahmot. Laki on kirjoitettu murhaajan tuomitsemiseksi, eikä laissa haluta tiedostaa sitä ristiriitaa joka seuraa kun murhaaja ja uhri majailevat samojen korvien välissä. Laki ignoroi uhrin, ei eläydy tämän rooliin. Voitaisiin ajatella että lainlaatijaa vaivaa primitiivinen kehittymättömyys - että hän esimerkiksi uskoisi ongelmattomasti kuolemanjälkeiseen elämään niin ongelmattomasti että kirjottaisi tuonpuoleisuuden maalliseen lakiin. Mutta tämäkään tuskin selittää kaikkea - miksi hän ei sitten eksplikoi tämänpuoleista ja tuonpuoleista? Jäljelle jää kysymys siitä mitä seurauksia lainlaatija on ajatellut lakitekstistään olevan. Miten lain on ajateltu vaikuttavan ja miksi. Jos laki on pyhä, siinä ehkä kuvitellaan vaikuttavan jumalallisia voimia.

Toinen, vastaavanlainen tapaus, jossa syysuhdealkioita voi jäljittää persoonallisuusfragmenttien tasolta: eräässä sävyltään varsin keskiaikaisessa Jaakko Juteinin tekstissä kuulusteltiin aseistakieltäytyjää. Kuulustelija jäi tankkaamaan ajatusta: "Etkö usko että pyykkinuijalla (tms, pertuskalla, astalolla) voi tappaa ihmisen?" Kuulustelija tuntui ajattelevan, että siitä tosiseikasta, että millä tahansa arkisella esineellä voi myös tappaa - mitä tahansa välinettä voi siis käyttää myös ihmisen tappamiseen - seuraa se että aseista ei voi kieltäytyä. Tässäkin ikään kuin potentiaaliset mahdollisuudet oikeuttavat tekemään johtopäätöksen joka on jollakin tavalla mieletön. Päättely on kuitenkin tässä merkittävästi syysuhdeajattelua, vaikka se tapahtuu sellaisten elementtien varassa jotka me miellämme puhtaasti ominaisuuksiksi. Otetaan lähtökohta ja päätellään: jos nuijalla on tämä ominaisuus, se määrää myös aseistakieltäytyjän ominaisuudet. Tällainen todistus on periaatteessa ontologinen. Samaistukselle päättelysiirrossa tarvittavat elementit esiintyvät ajattelussa vahvoina. Tätä kuvaamaan on ehkä termi “ideanmuodostus“ parempi kuin “käsitteenmuodostus“. Päättelyn seuraus: jos pyykkinuijaa voi käyttää tappamiseen, aseista ei voi kieltäytyä. Syysuhdeajattelua voidaan siis harjoittaa kulloisellekin käsityskyvylle ominaisten ja mahdollisten persoonallisuusfragmenttien varassa.

Mitä tästä kaikesta opimme? Sen freudilaisen totuuden, että ihmismieli on kerroksellinen, ja että mitä primitiivisimmät kerrokset elävät jatkuvasti meissä. Emme voi välttää sitä etteivätkö ne nousisi pintaan, koska kaikki ajattelumme aina perustuu siihen että hyväksikäytämme noita maagisia voimia. Voimme vain toivoa, että mielemme kerrokset läpäisevät toisiaan siten että leikkauspinnoista muodostuu pikemminkin hieno timantti kuin tuhoava terä-ase. Mitään takeita tästä ei ole, ja meidän kannattaisi katsella paljon nykyistä kriittisemmin itseämme, luomaamme ympäristöä, ja niitä legitimoivia oppeja joiden varassa elämänmuotoamme perustelemme.



6.


Kuten kaiken havaintotoiminnan alkeismuoto on kohteen erottaminen taustasta, samoin ajattelun alkeismuoto on kohteen irrottaminen esiintymisyhteydestään ja sen ideaalisten ominaisuuksien havaitseminen. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä ja toisen täällä, ja kun hän näki suuren vuoren, vuoren, jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän piti sitä VuoriJumalana tai VuoriHallitsijana. Näin invarianssin havaitseminen ja sen takaisinkytkentä, idean maaginen merkityslaajennus, muodostuivat ajattelun perustapahtumiksi. Näin syntyivät yleiskäsitteet, joihin siis alusta alkaen on sisältynyt jumalallista magiaa ja hallintavaltaa. Tämä täsmälleen sama mekanismi ja magia on ajattelumme käyttökoneistona ja käyttövoimana tänäkin päivänä, vaikka nyt olemme menettäneet yhteyden menneisyyteen, emmekä enää pysty elämysvoimaisina elvyttämään alkuperäisiä maagisia kokemussisältöjä. Nyt hyödynnämme mielemme magiaa valikoidusti ja kohdakkoin, kun käytämme omia yleiskäsitteitämme ja muita ajatusabstraktioitamme.

Kuten tahto ja valta palautuvat primitiivisessä laumassa yhdeksi ja samaksi ominaisuudeksi, myös kieli ja ajattelu ovat jo alun alkaen sama asia. Kielen kehitystasoja kuvataan esim. jatkumolla signaalit - symptomit - symbolit, mikä tarkoittaa, että ensin oli toiminta, sitten ilmauksellinen viestintä, ja lopuksi käsitteelliset operaatiot. Mitään rajoja näiden “tasojen“ väliin ei voida vetää, eivätkä mitkään varhaisemmista kehitysvaiheista lakkaa toimimasta ja vaikuttamasta kehityksen edetessä, vaan juuri päinvastoin: uudet, myöhäsyntyisemmät kehityskerrokset ovat primitiivisiin mekanismeihin elimellisesti yhteenkasvaneet ja käyttävät niiden ominaisuuksia hyväkseen toteuttaessaan omia kehittyneitä ohjelmiaan. Mielemme muodostuu kerroksista, mutta nämä kerrokset läpäisevät jatkuvasti toinen toisiaan, ja esimerkiksi se mitä nyt kutsumme hyväksi ajatteluksi, nimenomaan edellyttää tällaisia läpivirtauksia. Psyykessämme elävät niin primitiiviset hirviöt, demonit, kuin enkelitkin, jotka kuorolaulussaan jalostavat demonien ulvonnan hallituksi harmoniaksi.

Kieli oli varhaisvaiheessaan “naturalistista“, ts. se sisälsi elämänmuodon edellyttämiä toimintasignaaleja, joiden rikkaus ja ilmeikkyys oli hämmästyttävä. Yleiskäsitteiden kehittymisen myötä siirtyi ihmislaji esihistoriastaan ajatushistoriaan. Luonnonjumaluuksia ja johtajan maagista valtaa seurasivat dramaattisten tapahtumien toistoista kiinteytyneet sankaritarinat, mytologiat, myytit ja niissä kiteytyvät ideat. Eurooppalaisen antiikin maailmassa Ideat edustivat totuutta, ne olivat jotain pysyvää ja “tosiolevaa“ suhteessa arkikokemukseen ja kaiken vaihtuvuuteen. Ideat olivat siis jotain jota pidettiin “reaalisena“. Ne muodostivat myös selitysperusteen arkimaailman ilmiöille, joskaan tämä selitys ei ollut kausaalinen vaan samaistava. Myöskään keskiaikainen käsiterealismi, jossa yleiskäsitteet kuten lajinimet, koettiin “reaalisina“ ei ollut kausaalisesti perusteltua vaan ideaisesti samastavaa. Uskonnollisen totuuden kiteytymä, dogmi, käsitettiin jumalallisena ilmoituksena.

Kielen kehityksen kannalta nominalismi merkitsi askelta uudelle itsetietoisuuden tasolle. Kieli, joka keskiajalla oli ollut Jumalan sanaa, alkoi välittämään sanaa Jumalasta. Nominalismin lopullinen voitto tapahtui vasta uudella ajalla, kun eriytynyt kartesiolainen minä otti kielen ja ajattelun tehotarkastelun kohteeksi. Mitkä kielen elementit tai ominaisuudet tässä uudessa Minän ja Maailman vastakkainasettelussa ottivat kantaakseen magian, ikiaikaisen jumalallisuuden viestin? Toki yleiskäsitteet yhä näyttelivät keskeistä jumalallista roolia, ja empirismi ja tieteellinen ajattelu operoivat abstraktioilla, suureilla ja mittayksiköillä. Numerot, joita keskiajalla oli käytetty lukumystiikan yhteyksissä, tulevat nyt meristisen kvantifioinnin kautta pyhitetyiksi. Matematiikka muodostuu uuden ajan glorifioiduksi fundamentiksi. Kaikki mitä ei pystytä matemaattisesti mallintamaan ja muodollis-loogisesti jäsentämään hylätään epätieteellisenä. Numeerisuus merkitsee paluuta käsiterealismiin.

Oman aikamme valtauskonto, talous, operoi mielellään numeerisilla suureilla ja luvuilla. Niiden ansiosta talous saadaan näyttämään joltain muulta kuin raa’alta ja aggressiiviselta taistelulta, jossa regressiiviset, rahaan liittyvät kaikkivoipaisuuskuvitelmat vallitsevat ja jonka irrationaalisuutta kuvaa, ettei taloustieteessä ole päästy yksimielisyyteen perustavanlaatuisistakaan käsitteistä kuten inflaatiosta. Jos psykologiassa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus, taloustieteestä voitaisiin sanoa, että siinä vallitsee ajatusmuotojen ja sisältöjen täydellinen yhteismitattomuus. Taloustiede on syntyajoistaan, siis 1700-luvun idealististen vapauskäsitysten ja aatteellisen individualismin ajoista asti, suostunut havaitsemaan ja poimimaan tarkastelujensa kohteeksi vain niitä tapahtumia jotka ovat vastanneet sen ensimmäisiä paradigmoja, ideaalikuvaa keskenään “vapaita“ kauppasopimuksia tekevistä taloustoimijoista. Taloustieteessä havaitsemisen kehä on sulkeutunut.

Kuten uskonnoissa yleensäkin myös taloudesta puhutaan ikään kuin se toimiessaan toisi hyvinvointia kaikille. Silti talousajattelussa ei tavata eksplikoida päämääriä ja keinoja. Kuten uskonnoissa kuvitellaan että uskominen itsessään pelastaa, samoin taloudessa kuvitellaan että toimiminen itsessään vie päämäärään. Epäselvyyden väistämiseksi pyöritellään käsissä numeroita. Numerot ovat jotain puolueetonta, pätevää ja eksaktia, ne ovat pitävä ja pettämätön pinta, jonka alle voidaan sulkea talouden todellinen sisältö. Siis kilpailu, vastustajan tuhoaminen, ahneus ja kateus, paha tahto. Taloususkonnon opeilla voidaan oikeuttaa mitä primitiivisin julmuus niin lähimmäisiä kuin kaukaisissa maissa eläviä kohtaan. Taloudellisilla kunniamurhilla eliminoidaan maailmasta köyhiä ihmisiä.

Talous on todellakin oman aikamme uskonto, ja talousteoriat evankeliumeja, joilla vahvat oikeuttavat oman valtansa ja ylemmyytensä heikkoihin nähden. Kartesionismi on luonut tälle uskonnolle uskottavat kulissit, se antaa käyttöön puhtaita numeroita likaisiin tarkoituksiin. Koska olette kuulleet, että joku rahamagnaatti keräisi voittojaan jotain yleistä hyvää tarkoittavaa päämäärää varten? Ehkä tarvitsisimme taas uuden Freudin, joka avaisi silmämme näkemään taloususkonnollisen tekopyhyytemme?

Inhimillisen tietoisuuden kehitystie on ollut pitkä. Subjekti ja Predikaatti merkitsivät aluksi jakoa kohteeseen ja käsittelyyn. Niitä ei kuitenkaan koskaan voi toisistaan lopullisesti erottaa. Kautta koko ihmisajattelun ne ovat olleet toistensa sisään kasvaneita, erottamattomia kuten Minä ja Maailma. Kohde on lähtökohta, se on pysyvää suhteessa tarkasteluun, joka muuttuu historiallisesti, saa aina uusia näkökulmia ja tapahtuu aina uudelta pohjalta. Voidaan ehkä ajatella että tarkastelun painottuminen kohteeseen edustaa assimilatiivisen ajattelun alkeismallia - ideaalisesti silloin kun merkitys liitetään entiteettiin sen ominaisuutena. Näinhän tapahtuu tyypillisesti esim. Aristoteleen syysuhdeajattelussa, jossa syyt sisältyvät entiteetteihin niiden ominaisuutena. Tarkastelun yhteydessä tapahtuva tiedon muodostuminen, kerrostuminen ja näkökulmien uusiutuminen merkitsevät akkommodatiivista ajattelua - ideaalisesti silloin kun merkityksenanto käsitetään itsenäiseksi tapahtumaksi ja eristetään se kaikista kohteista. Uuden ajan ajattelu tavoittelee tällaista eroa tosiasioiden ja arvovarausten välille. Olemmeko tässä yhtään sen selvemmillä vesillä kuin mikään muukaan historiallinen aika, sopii epäillä.

Mielemme muodostuu kudelmista, joissa kaikki historialliset mahdollisuudet ovat aina olemassa. Tietoisuutemme, siis valvetila, on vain eräänlaista historiallista unta. Shakespearen sanoin: “Sama kude on meissä kuin mik' unelmissa on, ja unta vain on lyhyt elämämme.“ Se että nyt kuten aina näemme tilanteemme, eli mielemme maisemat uusina, erilaisina ja aiemmista poikkeavina, on seurausta siitä että lievitämme ikiaikaista sokeuttamme valaisemalla vain valittuja kohteita syvällä sielussamme vallitsevasta pimeydestä.