Historian syvempi ymmärtäminen

 (Sokea individualismi 1)

1.

Loppiainen on lopun aikaa, juhlan loppu, lopun tunnelma. Palaamme tai pakenemme taas arkeen, työhön ja toimintaan. Elämällämme on alku, jossain jo kaukana, ja sen päälle olemme rakentaneet kaiken, onnistuen ja epäonnistuen, on ollut juhlaa ja pohjaa, ja elämämme on paljolti pakoa meitä jokaista odottavasta lopusta, kuolemasta. Elämä on kuin sarja syntymiä ja kuolemia, ja kokonaisuutena elämämme on historiallisesti ottaen suhteellisen lyhyt yhden ihmisen silmät auki vietetty hetki syntymän ja kuoleman välissä.

Elämä perustuu paljolti kuoleman aktiiviseen unohtamiseen. Tämä unohtaminen on meihin ohjelmoitu, se on terveyden merkki – jos kuolema alkaa pahemmin vaivata tai sairaasti kiinnostaa meitä ja vie elämänvoimiamme, silloin jokin on pielessä.

On oikein unohtaa kuolema. Kuolema ei ole elämäntapahtuma – se ei tapahdu eläessämme vaan kuollessamme. Elämässä tärkeää on vain elämä, kuolemaa ei kannata ajatella. Se ei ole taito jonka voisimme opetella. Itsemurha ja murha, itsensä tai toisiensa tappaminen ovat yhtä tarpeettomia, kuolemme kaikki aikanamme joka tapauksessa. Kukaan ei ole koskaan jäänyt henkiin.



2.

Jokin elämää tervehdyttävä rooli kuoleman ajatuksilla kuitenkin voi olla. Epikurolainen, elämän kanssa sovintoa rakentanut renessanssifilosofi Montaigne maisteli mietelmissään kuoleman ajatusta ja näki sen eräänlaisena suurena kosketus- tai koetuskivenä – kuoleman hetki punnitsee parhaiten onko ihminen elänyt oikein vai huijannut ja hukannut itsensä. Kuolema ei ole sovitus, vaan vaaka, joka punnitsee oletko todella sovussa itsesi kanssa vai oletko pitänyt yllä naamareita. Oletko piilottanut itsesi. Itsesi – itseltäsi. Itsepetos paljastuu, kun sen ylläpitäminen ei enää hyödytä. ¹⁾

Montaignen esikuva Epikuros oli myöhäinen kreikkalaisfilosofi, kohtuullisten elämännautintojen, sanoisimmeko maallistumisen kannattaja ja kivun ja kuoleman aktiivinen unohtaja. Hän perusti ajattelunsa avoimuuden ja spontaaniuden varaan ja tuomitsi pelon jolla hänen aikalaisensa suhtautuivat jumaliin. Hän luotti ihmisen luontaiseen oikeudentuntoon ja muotoili opillisestikin omantunnonetiikkaa, jolla vastusti ulkokohtaista normimoraalia ja esitti vaatimuksia yksilöoikeuksista – ja jos niin haluamme sanoa, hän oli kulttuurimme ensimmäisiä ihmisoikeuksien puolestapuhujia.

Hän edusti ei vain filosofista vaan tietyssä mielessä yleisinhimillistä näkemyksellistä elämänvalintaa, jossa korkeimpina arvoina tavoitellaan ja kunnioitetaan yksilön itsenäisyyttä, ryhmäsidonnaisuudesta vapaata autonomiaa, ja jossa ihmisoikeudet muotoillaan nimenomaan yksilöoikeuksina. Hän loi pohjat niille historiassa kertautuville opillisille käsityksille joiden mukaan yksilön sisältä löytyvät kaikki elämää kannattelevat voimat ja arvot, ja ne voivat parhaiten toteutua, jos yksilö yksilönä saa kasvaa täyteen mittaansa ilman että ulkopuoliset jumalat ja käskyt määräävät pelotevaikutuksellaan sitä mitä yksilö saa tai ei saa tehdä.

Epikurolaisuudelle vastakkainen oppi oli stoalaisuus. Se perustui ankariin asenteisiin ja itsekuriin, jumalanpelkoiseen normimoraaliin ja yhteiskunnan militaariseen järjestykseen. Se piti auktoriteetteja kunniassa, ja koki kunnian myös yksilön sisäistä ryhtiä luovana tekijänä – siten kuin ihmiset kautta historian ovat käskyvaltaisissa yhteisöissä kokeneet kunnian- ja häpeäntuntoja tosiasiallisesti ulkoisten ohjailevien normivaikutusten sisäistyminä. Yksilöllä ei tällaisessa yhteisössä ole yksilöoikeuksia – tai paremmin sanoen, yksilö ei tällaisessa yhteisössä edes koskaan kasva autonomiseksi eriytyneeksi yksilöksi.

Stoalaisuus teki totta siitä ikuisesta itsekurin kuvitelmasta, jossa fasismin vitsakimppu alinomaa tuntuu selässä. Montaigne saattaisi sanoa, että stoalaisuus kasvatti yksilöstä ulkokuoren, naamarin. Stoalainen oli hyvä sotilas, ja taistelussa kuoleminen sopi hänelle. Sodan voittaa tai häviää aina valtio, yhteisö – tai uskonto tai aate – ei koskaan yksilö.



3.

Miltei mielipuolisuuden asteelle kasvanut puolueuskollisuus, jota esimerkiksi omaa presidenttikandidaattiaan jumaloivilla kannattajilla näyttävästi ilmenee, tuo historian uudelleen luoksemme ja muistuttaa tapaa, jolla haarniskan kovaan kuoreen sonnustautunut loppuun asti taisteleva ritari tai rivisotilas on uskollinen oikeauskoisen kuninkaan kruunulle ja uhraa henkensä sen puolesta. Aivan samalla tavalla on puolueuskollinen lojaali palvomalleen presidenttiehdokkaalle ja näkee tämän kuin todellisuutta supistavan putken läpi omassa suljetussa haarniskamaailmassaan.

Vastaavanlaiseen ansaan on jäänyt myös jonkun puolueen ja ehdokkaan fanaattinen vastustaja, joka tarvitsee päivittäisen närkästymisensä, mitätöinnin tai mielensäpahoittamisen, inho- ja suvaitsemattomuushekuman, annoksen omaa paatoksellista vihapuhettaan. Hänkin on sulkenut itsensä omaan astiaansa jossa lilluu omissa myrkkyliemissään.

Voisimme miettiä vähän enemmän näitä mekanismeja, joiden vaikutuksesta nimellisesti demokraattinen yhteiskunta taantuu aina vaalien lähestyessä ja tuntuu astuvan koko joukon kehitysaskelia taaksepäin. Ne ovat kuin takaperoisia marssiakeleita kohti sotatantereita, joilla kannattajajoukot järjestyvät omien lippujensa alle omia sotahuutojaan ja -torviaan toitottaen.

Kyseessä nimittäin on selvästi yhteisöllisen taantumisen, regression mekanismi. Siinä yksilöllinen järki häviää, ryhmäsidonnaisuuden rivit tiivistyvät, ajattelu muuttuu tunnustukselliseksi, ja "kenen joukoissa seisot" -henki läpäisee yhteiskuntaa.

Syy sille miksi nimenomaan suoran presidentinvaalin yhteydessä tällainen henki valtaa vaalikarjan juontuu suoraan tavasta jolla yhteisö ja yksilöt ryhmäpsykologisesti resonoivat keskenään. Kytkentä yhteisön ja yksilön välillä on lajihistoriallinen, ja yhteisön johtajalla on siinä keskeinen rooli.

Ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen eläin, ja primitiivisissä alkulaumoissa elämämme oli täysin "käskyvaltaista". Yhteisön valta- ja sosiaalihierarkia oli selvä, ja lauman johtajan merkkisignaaleiden välitön ja kyseenalaistamaton seuraaminen oli lauman hengissä selviytymisen ehto. Silloin kukaan ei ollut sanan nykyisessä merkityksessä "yksilö", vaan kaikki nekin ominaisuudet, joita nykyisin pidämme yksilön kaikkein "individualistisimpina" määreinä – kuten yksilöllinen "vapaa" tahto – olivat olennaisesti sosiaalisia muodosteita.

Silloin koko laumaa saattoi läpäistä vain yksi "valta" tai yksi "tahto", joka personoitui lauman johtajassa. Jos johtaja kuoli, hänen tilalleen asettui seuraaja, eikä "vallan" tai "tahdon" määrä tässä sosiaalihierarkiassa muuttunut miksikään. Yksilön rooli ja ominaisuudet pääsivät kehittymään niissä rajoissa joissa lauma toteutti työnjakoa. Siinä suhteessa ihminen on lajihistoriallisesti ollut menestystarina – olemme aivan erinomaisen hyvin erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia olentoja, jotka ovat onnistuneet kääntämään vastoinkäymiset kehitysominaisuuksiksi ja nousseet lopulta luomakunnan kruunuiksi.



4.

Nämä kruunut elävät yhä lajimuistimme pohjimmaisissa sopukoissa, ja jokaisen individualistisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Synnymme itsekukin keskelle historiallisesti kehittynyttä elämänmuotoa, ja kaikki yksilöllisen kasvumme ja kehittymisemme kehysraamit ovat lajityypillistä historiallis-sosiaalista muodostetta. Sellaista ovat esimerkiksi kieli ja ajattelu – nämä kulttuurievoluution mahdollistaneet "ajatustyökalut". Ne ovat joukko-ominaisuuksia, tyypillisesti yhteistä "omaisuutta", ja esimerkiksi yksityinen kieli on mahdottomuus. ²⁾

Kielen ja ajattelun intersubjektiivisen laadun ja luonteen voimme pienin ponnistuksin tajuta, mutta vaikeampaa on hahmottaa, miten esimerkiksi yksilöllinen "vapaa" tahto on alunperin ollut laumaominaisuus, jonkinlainen "yhteisöllinen tahtotoiminto". Yksilöllinen tahto palaa alkulaumassa vallinneeseen koko laumaa ohjanneeseen "valtaan" tai "tahtoon", ja nykyinen yksilöllinen tahto voidaan erityistä regressiivistä kanavaa, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäisen sosiaalisen tahtotoiminnon tasolle. Hypnotisoidun tahto siirtyy hypnotisoijalle, jonka suggestioita hypnotisoitu välittömästi ja kyseenalaistamatta tottelee.

Kaikki yhteiskunnallinen valta on yhä pohjimmiltaan hypnoositilan ja suggestioiden alkuperäistä "maagista" valtaa. Siellä missä valtahierarkiat korostuvat, siellä elpyy lajityypillinen alkulauman valtamagia.

Valtataistelut ovat aina luonteeltaan suggestiivisia, ne avaavat regressiivisiä kanavia ja merkitsevät taantumista kehityksellisesti varhaisempien reagoimis- ja käyttäytymismallien tasolle. Tämä taantuminen on aistittavissa nytkin, kun suorat presidentinvaalit lähestyvät. Mitä kiihkeämpää on vaaliväittely, sitä lapsenomaisemmaksi muuttuu sokea usko oman ehdokkaan johtaja- ja jumalaominaisuuksiin, ja sitä vakuuttuneempia ovat lojaalisuuden tunnustukset.

Ilmassa on totalitarismin oloa. Totalitarismi on sosiaalitila jossa yksilön oma ajattelu hukkuu joukkotietoisuuteen, ja yksilö saa identiteettinsä suoraan lauman johtajalta. Johtaja valistaa kasvonsa kansalleen ja on heille armollinen. Jos on.

Eikö olekin tavallaan irvokasta, että haluamme johtajaltamme nimenomaan "arvojohtajuutta"? Muistutan, että kaikkein korkeimmin kunnioittamamme arvot ovat kehityksellisesti kaikkein myöhäsyntyisimpiä ominaisuuksiamme – määrittelemme ihmisoikeudet nimenomaan yksilöoikeuksina ja -vapauksina. Demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän koemme perustuvan nimenomaan yksilön oikeuksien ja vapauksien pohjalle. Kuitenkin odotamme "arvojohtajaltamme" vahvaa "johtajuutta" – vaikka siis korkeimmat "arvomme" sijaitsevat kehityksellisesti täysin päinvastaisessa suunnassa kuin vahvin "johtajuus".

Miten tällainen paradoksi on mahdollinen? Se voi olla mahdollista ainoastaan siksi, että siinä ilmenee jokin lajillemme aivan ominainen kehitystekijä. Tämä yksilöminuuden ja yhteisöpohjan resonanssi on meille ominainen rakenne, jossa mielemme myöhäsyntyisimmätkin kerrokset tarvitsevat jatkuvasti kaikupohjaa kaikkein alkuperäisimmistä ominaisuuksistamme.

Kaikki "kehityksemme" on hyödyntänyt jatkuvasti myös kaikkein alkuperäisimpiä lajiominaisuuksiamme, ja vieläpä niin, ettei "kehittyneisyytemme" suinkaan tarkoita sitä että jokin koko kognitiota tai tajuntaamme huuhteleva "psyykkinen vedenpinta" olisi meissä historian mittaan pelkästään kohonnut – vaan "kehittyneellekin" ajattelulle on ominaista nimenomaan sen jatkuva kytkeytyminen mielemme pohjalla yhä vaikuttavaan alkuperäiseen magiaan.



5.

Ihmisen lajihistoria, jokaisen suuren kulttuurin historia, kaikkien yhteiskuntien ja yhteisöjen historia on aina kullakin aikalaistasolla vaikuttavan aikalaisajattelun tapa kytkeytyä koko lajille ominaisiin alkuperäisiin lajityypillisiin ominaisuuksiin.

Vaikka nykyisissä kehittyneissä länsimaisissa yhteisöissämme elää pelkästään yksilöllisyytensä läpitunkemia ja omasta "vapaasta" tahdostaan täysin vakuuttuneita individualisteja, silti meissä itsekussakin vaikuttaa jokaiseen meistä istutettu yhteisöhistoriallinen perinne, joka hyvin erityisellä tavalla ohjaa ja määrääkin kaikkia kognitiomme kytkentöjä. Tämä perinne muodostaa rungon kognitiomme kokonaisuudelle – ja ihmisaivot toimivat aina kokonaisuutena, hahmottavat asioita kokonaisuuden puitteissa, jäsentävät yksityiskohtia kokonaishahmojen puitteissa.

Ihminen on aina oman kulttuurinsa historiallinen ja sosiaalinen tuote. Korostunut individualismimme sokaisee meitä niin, ettemme tätä historiallista kehityskytkentää selvästi ja pätevästi pysty itsessämme jäljittämään. Korkeimpien arvojemme – siis yksilöoikeuksina ja -vapauksina mieltämiemme ja määrittelemiemme ihmisoikeuksien – suhteen olemme tavallaan kaikkein sokeimpia. Uskomme, että nämä arvot voisivat toteutua pelkän "vapaan" tahdon vaikutuksesta, aivan kuin ne olisivat vain asenne- ja valintakysymyksiä vailla mitään yhteisöhistoriallisia kytkentöjä.

Se on suurta harhaa, omaa aikalaisharhaamme. Eri kulttuurien piirissä historiallisesti kehittyneet kognitiiviset kytkennät voivat olla huomattavan erilaisia ja rakentaa ratkaisevasti toisistaan eroavat tavat kytkeä yhteydet alkuperäisen lajityypillisen magian ja yhteisöhistoriallisen ajatteluperinteen välille. Nämä yhteydet vaikuttavat "ajattelussa" paradigmaattisesti. Ihminen on ratkaisevasti yhteisöolento, ja eri yhteisöissä kehittynyt ihmisyys on aina enemmän tai vähemmän eriviritteistä.

Koska oma eurooppalainen ajattelulaatumme on uudella ajalla kehittynyt individualistisen sokeuden asteelle, emme enää ymmärrä niitä yhteisöllisiä tekijöitä, jotka ovat historiallisesti tehneet meistä sellaisia kuin olemme. Emme ole siis menettäneet yhteyttä ja ymmärrystä vain suhteessa meille vieraampiin kulttuureihin, vaan samalla myös yhteyden omiin juuriimme.



6.

Se mitä meidän pitäisi kaikkein ensimmäiseksi perätä itseltämme on historiallinen ymmärrys. Tämä ymmärrys meiltä tuntuu totaalisesti puuttuvan. Historia on meille historiankirjoissa kerrottuja, valmiiksi "annettuina" tarjottuja tapahtumia, joiden syitä ja seurauksia jaksamme tosin vatvoa loputtomasti, mutta joiden todellinen ominaislaatu – tavat joilla ne asettuvat aikalaistason maailmankokemuksen ja aikalaisajattelun raameihin – jäävät tyystin käsittelyä vaille. ³⁾

Voimme esimerkiksi käsitellä sotia kuin ne eivät olisikaan joukkomittaisia aggressioita joiden yhteydessä väistämättä toteutuu joukkomittainen regressio. Voimme puhua totalitarismeista ikään kuin niissä olisi kyse vain yhdensuuntaisesta, "ylhäältä alaspäin", diktaattorista alamaisiin suuntautuvasta vallasta – vaikka tuollainen valta saattaa toteutua vain valtapiirejä ja jossain mitassa kaikkia kansalaisia koskevan joukkomittaisen psyykkisen taantuman kautta. ⁴⁾

Historiankirjoituksemme keskittyy tapahtumahistoriaan, ja historiankirjoituksen ongelmat liittyvät tyypillisesti tapahtumien dokumentointiin ja todentamisiin. Historiatieteessä vaikuttaa koko eurooppalaisen uuden ajan "tieteellistä" ajattelua hallinnut totuudellisuuslaatujen kehitystrendi, jossa koherenttinen kokonaisymmärrys saa vähitellen väistyä yksityiskohtien korrespondenttiseen paikkansapitävyyteen keskittyvän pätevyyspyrkimyksen tieltä. Tämän trendin vaikutuksesta tulemme yhä sokeammiksi näkemään metsää puilta.

Historiaa pitäisi kirjoittaa lajihistorian suunnasta, alkuperäisen valtamagian suunnasta, suurten kulttuurien, vaihtuvien valtiomuotojen ja aikalaisajattelujen suunnasta – tällöin historialliseen tapahtumiin päälle liimaamamme "historiallinen järki" voisi hyväksikäyttää parhaalle ajattelullemme ja kognitiollemme ominaisia takaisinkytkentöjä. Ehkä näin ihmismielessä yli kaiken historian vaikuttavan ikuisen magian kulloisetkin muodot voitaisiin parhaiten paljastaa.

Nykyisellään "historiallinen järki" on todellakin vain tapahtumiin päälleliimattua todistelua. Se on tulkintaa ja selitystä, jonka harhaisuutta ei edes huomata. Historiankirjoissa kukkivat aikalaisajattelumme rationaalisuusharhat, kuten toimijasubjektiharhat, valtiosubjektiharhat, joilla luonnostaan on vahva roolinsa kaikkein taantuneimmissa tapahtumayhteyksissä kuten sotahistoriassa. Ne eivät todellakaan lisää ymmärrystämme joukkomittaisten taantumien kuvailussa ja selittämisessä.

Asiat eivät ole selviä ja järkeviä edes silloin kun ne tapahtuvat. Jos historiankirjoitus ottaa tehtäväkseen liimata kaiken tapahtuneen päälle täydellisen järkevän selityksen, sillä ei enää ole todellisuudentajun kanssa mitään tekemistä.



7.

Elämme nyt varmasti historiallisesti merkittäviä aikoja. Monet eurooppalaisen uuden ajan ajattelun valtatrendit ovat omana elinaikanamme täydellistymässä, ja edessä on mitä todennäköisimmin historiallinen kriisi. Se tulee toteutumaan niin giganttisessa globaalissa mittakaavassa, ettei sille ole missään ihmiskunnan aiemmassa historiassa vertaa.

Esimerkiksi talousrationaliteettimme, joka jo lähtökohdissaan ainoana uuden ajan rationaalisuuden muodoista jäi paradigmoiltaan puhtaasti "ptolemaiolaiselle" kannalle – eli talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, ns. taloudellisesta toimijasta käsin, mikä tekee tieteelliselle ajattelulle ominaisen objektivaation ja todellisuudenhallinnan mahdottomaksi – on täydellistymässä niin, että rahaan kytkeytyvät, pohjimmiltaan uskonnollislaatuiset kaikkivoipaisuuskuvitelmat vahvistuvat, jolloin raha-ajattelu autonomisoituu, irtoaa reaalitaloudesta ja muuttuu puhtaaksi numeromagiaksi.

Seuraukset ovat traagisia, koska talousajattelu on nimenomaan uskonnollisen peruslaatunsa vuoksi priorisointia ja pyhitystä eniten nauttinut ajattelumuotomme. Sen varassa on legitimoitu ja tehty kaikki tärkeät päätökset. Jopa muut, todellista todellisuudenhallintaa omaavat tieteet ovat saaneet toimilupansa ja -mahdollisuutensa talouden "asiantuntijoilta", talouspoliitikoilta tai taloustoimijoilta.

Talousajattelun uskonnollinen peruslaatu tulee näkyviin siinäkin, että talouden kielellä, kuvauksilla ja metaforilla selitetään koko todellisuutta. Kieli ja ajattelu palautuvat alkuperäisiin yhteisöllisiin perustekijöihin, ja alkuperäinen magia toteutuu nimenomaan siinä käsitteistössä jonka aikalaiset pyhittävät ja kokevat "pätevänä". ⁵⁾

Talousrationaliteetin hajoamisen suhteen tuskin mitään on enää tehtävissä. Rahaan liittyvä kaikkivoipaisuusmagia on jo muuttanut koko maailman jonkinlaiseksi taantuneeksi, kasvottoman kaikkivoivan rahan masinoimaksi taloustotalitaristiseksi koneistoksi, jonka rattaita kaikki ihmiset joutuvat pyörittämään. Korjaan: jonka rattaiksi kaikki ihmiset joutuvat. Korjaan: jonka rattaisiin kaikki ihmiset joutuvat.

Talous"ajattelijat" yrittävät päteä historiallisen kokonaistilanteen kannalta täysin merkityksettömissä yksityiskohdissa, kuten dollarin tai euron pelastamisessa, tähtitieteellisiksi kasvaneiden kupla- ja velkarahojen "hallitsemisessa", johdannaiskaupan kurissapitämisessä, jne. Se on tavallaan liikuttavaa, tavallaan naurettavaa, tavallaan suututtavaa. Tavallaan on se ja sama mitä se on, koska sillä ei enää ole merkitystä.



8.

Suuren historiallisen törmäyskurssin pyörteissä, johon taloususkonnon romahduksen lisäksi kuuluvat mm. kansallisvaltioiden historiallisen pohjan mureneminen, keskenään sopimattomien kulttuurien toisiaan syövä tuhovaikutus, yhteiskuntien sosiaalisen eheyden hajoaminen ja köyhyyden räjähtäminen, lisääntyvä sosiaalinen häiriö ja väkivaltaiset purkaukset – tänä aikana ei yksityisillä ihmisillä, yksilöillä, ole kasvavan kaaoksen keskellä mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään.

Kokonaiskuva, jossa historian lopputulemana kehittynyt ihmisindividi – individualismissaan yli-ihanteellinen yksilö, yksilöoikeuksineen ja -vapauksineen, ihmisoikeuksiaan loppuun asti korkeimpana arvonaan kunnioittaen – muuttuu voimattomaksi, kuihtuu ja kuolee pois, koska on onnistunut totaalisesti katkaisemaan kaikki kytkennät omiin historiallisiin juuriinsa, onnistunut repimään itsensä irti siitä sosiaalisesta maaperästä jolla hänen oma "minänsä" on voinut terveesti kasvaa ja yksilöllistyä – tämä on se aikamme tragedia, jolle tuskin on mitään historiallista vertaa.

Historiallinen ymmärrys edellyttäisi kykyä nähdä yksilöllisyyden harhojen yli. Tai paremminkin niiden alle – jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö, lajihistoriallinen palautuspiste, jossa kaikki yksilöominaisuudet muuttuvat yhteisöominaisuuksiksi. Sitä kautta voisi teoriassa toteutua yksilöitä keskenään yhdistäviä kytkentöjä, mutta sokean individualismin tasolla niitä ei voi muodostua.

Sokean individualismin tasolla uskotaan johtajiin, ylipäänsä henkilöihin, aatetovereihin, rintamalinjoihin ja valintoihin. Kun jutut muuttuvat tunnustuksellisiksi, puolueuskollisuudeksi ja johtajanpalvonnaksi, ja kun aletaan uskoa siihen että inhimillinen hyvä ja paha ovat tiettyjen ideologioiden ominaisuuksia ja saattavat "tarttua" opillisten käsitteiden kautta – silloin on totalitarismia ilmassa.

Kun aikalaisajattelun harhoja ei edes tunnisteta, kuinka ne voitaisiin tunnustaa? Harhoihin vastataan vahvistamalla niitä ajatustekijöitä joiden lopputulemaa harhat ovat.

Taloususkonnossa reaalitaloudesta irronneen ja autonomisoituneen rahatalouden hallitsemattomuutta yritetään korjata raha-ajattelun ehdoilla. Yhteiskuntien sosiaalista hajoamista yritetään paikata kiihdyttämällä taloudellista kilpailua. Keskenään sopimattomia kulttuureita yritetään integroida yhteensopimattomia elementtejä pyhittämällä. Yhteiskuntien sisäisen väkivallan uhka koetaan syynä ja perusteena kontrollipolitiikan kiristämiselle – mielipidesensuurille ja noitaoikeudenkäyntejä muistuttavalle rasistijahdille – eikä kovenevia asenteita nähdä seurauksena siitä että mielipidemitätöinnillä ja sensuurilla on jo evätty kansalaistuntojen esilletulo.

Meillä ei mene erityisemmin hyvin nyt eikä näillä näkymin tulevaisuudessakaan. Näissä kansallisissa mielenmaisemissa ja suhteessa niihin historiallisiin voimiin jotka meitäkin riepottavat ovat esimerkiksi lähestyvät presidentinvaalit – paljonpuhutun "arvojohtajan" vaalit – mielestäni lähinnä säälittävä yhteiskunnallinen yleisönäytelmä. Ei leipää, vaan pelkästään sirkushuveja.




--------------------
(Tämä kirjoitus on julkaistu 6.1.2012 verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla )
-----------------------------------





 ¹⁾ Niin paljon kuin tietoisuus kuolevaisuudestamme voikin meissä elämän yleistä merkitystä lisätä, elämän ja kuoleman rajalinja voidaan vetää myös niin, että "kuolema ei ole elämäntapahtuma" (Wittgenstein). Emme voi käydä kuoleman kanssa kauppaa, mutta kuoleman hetki voi punnita ovatko elämäntapahtumamme olleet aitoja vai olemmeko eläneet eräänlaista naamarielämää – ehkä sijaiselämää? Näin otan vapauden tulkita sen mitä Montaigne mietelmissään ajaa takaa.

Syntymät ja kuolemat sijoittuvat elämäämme tavalla jossa niiden kesken voimme käydä kauppaa. Voimme ajatella psykoanalyytikon käyvän terapoitavan kanssa jonkinlaista vaihtokauppaa – niin "yksipuolisia" kuin tämän vaihdon hyödyt mahdollisesti ovatkin. Voimme kokea että "läheltä piti -tilanteet" tuovat elämään lisä-arvoa. Kun saamme "muistutuksia kuolevaisuudestamme" ne provosoivat meissä vastavaikutuksena halun elää.

Freudin mukaan uskonnot ovat muuan tällaisen kaupankäynnin muoto. Niille on ominaista olemassaolonkokemuksen – siis tuon käyttämämme käsitteen "tietoisuus" – jatkaminen yli elämän ja kuoleman rajan, ja hyvien ja pahojen tekojen sanktioinnin ulottaminen "tuonpuoleiseen". Yksi "minuuden" parhaista määrittelyistähän on, että "minuus" on se jonka varassa koemme olemassaolomme jatkuvuuden.

Tällaista kaupankäyntiä kuoleman eliminoimiseksi mielessämme on varmasti käyty aivan primitiivisiltä tietoisuuden asteilta alkaen. Antropologian suunasta löytyy tapa jolla kaikessa kauppataloudessa yhä käyttämämme käsitteet palaavat perusmielteisiin, jotka puolestaan palaavat ihmisen alkuperäiseen "kaupankäyntiin" kuoleman kanssa. Lähtökohdat siinä ovat ehkä vieläkin syvemmällä kuin käsitteiden "velka" ja "syyllisyys" samuudessa – luulen, että luonnonjumalille uhraamisen rituaalit olivat ensimmäistä taloudessa reaalihyödykkeiden "päälle" syntynyttä lisä-arvoa.

Uskonnot ovat muuan kulissi jossa voimme viettää naamarielämää. Monesti olen uppoutunut mieliaiheeseeni taloususkontoon ja yrittänyt monin tavoin maalailla sitä miten uskonnollislaatuisia talousajattelumme paradigmaattiset perustat ja käsitteenmuodostukset ovat. Uskonnollislaatuiset ajatuskulissit ovat kaiken taloustietomme ongelmaa – mutta kulissit ylimalkaan ovat käsittääkseni myös kaiken tietomme ja tiedonhankinnan ongelma.




 ²⁾ Kun synnymme jo olemassaolevaan elämänmuotoon, kasvustamme tulee luonteeltaan itsenäistymistapahtuma, jossa ensin imemme itseemme ja omaksumme olemassaolevia käsitteitä – kieltä ja ajattelua, kielimaailmaa – ja jossain vaiheessa, jos kasvu ja kehitys ovat tapahtuneet onnellisissa merkeissä, nousemme "kielen tikapuita" pitkin itsenäisen ajattelun näköalapaikalle. –

Tapahtuu tuo Wittgensteinin kuvaama ihme: sen sijaan että kieli ja ajatukset "käyttäisivät" meitä, me alammekin käyttää kieltä ajattelemiseen. Yksi tapa käyttää käsitteitä on ampua eri suunnista erilaisia käsitenuolia samaan kohteeseen – vaikka kohde jääkin jonnekin eksaktin käsitehorisontin taakse, saamme käsityksen siitä missä se sijaitsee.

Puhumme paljon "ihmeistä" ikään kuin ne olisivat selittämättömiä ilmiöitä tiedollisissa järjestelmissämme, ja jotenkin onnistumme sulkemaan silmämme siltä tosiasialta että jokainen päässämme syntyvä ajatus on toistaiseksi täydellisesti selittämätön ihme. Jos ymmärtäisimme tämän, tuskin suhtautuisimme tiedollisen luonnonjärjestyksemme näennäisesti romuttaviin "ihmeisiin" niin kiihkeästi – itse asiassa jokainen ajattelemamme ajatus on ihme, ja jokaisessa ajatuksessamme tapahtuvaan ihmeeseen verraten luonnontieteissä toistaiseksi "tuntemattomat ilmiöt" tuskin pystyvät antamaan mitään lisä-arvoa.

Tuo kasvun ja kehityksen tapahtuma on yhtäältä lajimenneisyyttämme koskeva tosiseikka, ja sen merkityksen ymmärtämisestä tässäkin kirjoituksessa on kysymys. Sanoisin, että ihminen on tässä ymmärtämisessä ihmisen mitta siten, ettei lajikehitystä ole mahdollista ymmärtää ellei omassa persoonakohtaisessa kasvussa ja kehityksessä ole ylitetty tiettyä autonomisen ajattelun kynnystä. Traagista on, ettei ole mitään kaikille "samaa" tietoa, jonka kautta tilanne voisi avautua "kehitysasteesta" riippumatta jokaiselle.

Ymmärtämisen ongelmat ovat ratkaisevasti muotoa: aikuiset voivat ymmärtää lapsia, mutta lapset eivät koskaan aikuisia.




 ³⁾ Puhutaan "annetuista" käsitteistä, ja itse olen puhunut kielen siitä ominaisuudesta jota voisi nimittää "käsitekiinteydeksi", ja juuri se merkitsee mielestäni – ja wittgensteinilaisittain – "ajattelun kuolemaa". Tunnustuksellisessa ajattelussa pitäydytään tietyllä käsitepinnalla, jossa käsitteiden koetaan määrittelevän ja pätevöittävän toisiaan, ja näennäispätevät käsitteet otetaan annettuina.

Vasta tietty irtoaminen kielestä vapauttaa ajattelun. Ehkä eksistentialismin kokemuksellinen pohja sijoittuu jonkinlaisen orastavan ajatteluautonomian, käsitehäkin hajoamisen, siteiden irtoamisen tilaan. "Onttous" on kokemus kielestä "toiseutena", eikä nähdäkseni tällainen kokemus ole mahdollinen, jos kokemuksen, käsitekoneiston ja ajattelun yhteys on "yksi yhteen".

Tiedonfilosofisesti mielestäni on niin, ettei fenomenologiaa – sitä että käsitteet ovat jokaisella käyttökerralla eri ontologinen sopimus todellisuuden kanssa – voi edes ymmärtää, jos ottaa käsitteet toisillaan pätevöitettyinä ja annettuina.




 ⁴⁾ Jos ihmistä olisivat hallinneet aggressio ja itsetuho, olisi lajimme kuollut sukupuuttoon jo aikapäiviä. Elämää säilyttävien voimien ja ohjelmien on oltava ihmisessä vahvempia kuin aggression ja tuhovoimien.

Lajityypillinen sosiaalisuutemme on mielestäni kiertämätön tosiseikka. Se on kuitenkin eri asia kuin kulttuurievoluution mukanaan tuoma ylimääräinen kyvyttömyys hallita lajinsisäistä aggressiota.

Käsiteharhoissa tälle kyvyttömyydelle löytyy hämmästyttävän paljon puolusteluja. Aggression ja regression väistämätön kytkentä jätetään hämäräksi. Aggression yleistä tuomitsemista pidetään naiivina, paitsi silloin kun sitä vaaditaan jonkin poliittisen ideologian nimissä. Ideologiat, jotka tosiasiassa kaikki laidasta laitaan edustavat naiiveinta mahdollista tunnustuksellista ajattelulaatua, ympäröityvät ja pönkittyvät totalitarismille ominaisilla ilmianto- ja irtisanoutumispakoilla. Ehkä kaikessa pinnalle nousevassa ajatuskuonassa toteutuu se yleinen ajattelulle ominainen laki, että hallitsemisen tarve on suurinta siellä missä kaaos välittömimmin uhkaa tietoisuuden pinnan alla.

Esimerkiksi nykyiset keskustelut sosiaaliaggressiosta, "darwinismista" – jotka ovat siis Darwinin teorian täydellistä väärinymmärtämistä ja totaalista tietämättömyyttä esimerkiksi tavoista jolla Spencer väärinymmärsi Darwinin – kertovat varsin ikävää kieltä siitä miten vähällä järjellä meitä hallitaan. – Politiikka ei todellakaan arvoaan ansaitse.




 ⁵⁾ Antropologia ja ylimalkaan historian tuominen mukaan kuvaan on paras tapa taistella omalle rahatalousajattelullemme ominaisia "ajattomia" malleja vastaan. Jos ”taloutta” ajatellaan – kuten me ajattelemme – numeroina, talourationaalisuutemme koko historiallinen kehitysperspektiivi putoaa kuvasta pois. Ja ajattelukyvyttömimmät meistä pitävät tätä vieläpä ”objektiivisuuden” riemuvoittona.

Lajityypillisiin varhaisvaiheisiin palauttava ajattelu oikaisee myös ideologisia harhoja. Kuten lukeneimmat tietävät, nuori Marx lähti ajattelussaan liikkeelle nimenomaan "työn" käsitteen antropologis-sosiaalisesta merkityksestä. Ensimmäinen "vääryys" jonka hän maailmassa hahmotti, oli tapa jolla teollistuminen irrotti työläisen meille ihmisille lajityypillisestä sosiaaliyhteydestä, työyhteisyydestä.

Nuorelle Marxille tämän työstä vieraantumisen merkitsemä loukkaus oli siis peri-inhimillinen, ei niinkään taloudellinen saati sitten tiettyihin taloudellisiin eturistiriitoihin perustuva. Nuoren Marxin ensimmäisiä tekstejä ja pohdiskeluja on ansiokkaasti selvittänyt Reijo Wilenius kirjassaan ”Marx ennen Marxia”.

Historiallinen jäljitys ylimalkaan tarvitsee tuekseen kehityspsykologiaa. – Siinä taas ongelmaksi muodostuu ryhmäpsykologisen näkökulman kehittymättömyys. Mutta yhtä kaikki, näiden tarkastelukulmien oikeutus on ilmeinen.

Emme varmasti voi saada kaikkiin kysymyksiin varmoja vastauksia. Vain se on varmaa, että ne löytyvät jostain lajimenneisyydestämme – eikä meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa ne oman mielemme sisältä, lajihistorian sinne jääneistä haudoista. Olennaista on kai tajuta, että vastaukset vaikeuksiin – ympärillä olevaan mielettömyyteen – löytyvät menneisyydestä, eivät nykyistä ”totuuksista” tai ideologisten tunnustusten varassa ennustetusta tulevaisuudesta.

Yhteiskunnan tilan ymmärtäminen yksittäisten tarkastelukohteiden kautta – analysoimalla ”eri asioita” ja asiayhteyksia ikään kuin yhteiskunnan tila olisi yksittäisten esimerkkien summa – ei onnistu siksi, että tarvitaan nimenomaan historiallista ymmärrystä. Sen taas täytyy olla jotain kokonaisvaltaista, ajattelukoherensseja hallitsevaa.

Ja sitten on tietysti tuo yleinen ymmärtämisen rajoitus: voit ymmärtää historiaa vain oman henkilöhistoriasi kautta, muu jää "tiedolliseksi". On ilmeisesti oltava jokin määrä kehityskerroksia oman mielen rakenteissa, vasta sitten historiallinen ymmärtäminen onnistuu.

Perusihminen, perusasiat, perusoikeudet

 (Sokea individualismi 2)

1.

Yhteiskunnallista keskustelua käydään aatteellisista, poliittis-ideologis-opillisista lokeroista käsin, mutta näiden lokeroiden seinät tuntuvat pettäneen ja hajonneen jo aikapäiviä. Nykyisin on yhä vaikeampaa määritellä onko joku ihminen tai jokin yhteiskunnallinen kannanotto esimerkiksi "oikeistolainen" vai "vasemmistolainen".

Perinteisesti poliittinen oikeisto on ollut konservatiivista ja yhteiskunnan valtarakenteita säilyttävää, ja tätä tarkoitusta ovat kapitalismin ja markkinatalouden opit hyvin palvelleet. Valtahan tarkoittaa vakiintuneita kilparatoja, joilla olemassaolon taistelua käydään. Siinä ohessa ollaan oltu maanpuolustushenkisiä ja paatosteltu paljonkin sillä miten yhteinen isänmaa tarvitsee kaikkien valmiutta ja uhrimieltä. Kaikenlainen kilpailu, alkaen puoluepoliittisesta valtataktikoinnista, salatietoa varjelevien sisäpiirien kabineteista ja herraseurojen hyvävelisysteemeistä, talouselämän häikäilemättömän pudotuspelin ja nousukasjohteisuuden kautta rahvastakin innostaviin urheilusuorituksiin – kaikki se on aina ollut oikeistolaisen hengen ilmentymää.

Vasemmisto on osallistunut tähän valtaapitävien säännöillä käytävään kilpailuun kilpailijan roolissa. Vasemmisto on vaatinut että myös alempien yhteiskuntaluokkien on päästävä nauttimaan kohtuullisesta tai hyvästä elämänlaadusta. Vasemmiston tunnustamissa sosialismin opeissa on ollut vahva tasa-arvoa vaativa sisältö ja profeetallinen puoliuskonnollinen lupaus siitä, että historiallisen välttämättömyyden pakosta ja vasemmistopolitiikan avittaessa sosialistinen aate muodossa tai toisessa tulee tekemään tavoitteista totta. Laimea muunnos sosialismista tarkoittaa jakopolitiikkaa, ja jakopolitiikassa jaettavaksi kelpaa sama aineellinen hyvä joka hyväosaisilla jo on – vasemmisto ei koskaan ole tavoitellut mitään vain sille ominaista hyvinvoinnin mallia.

Hyvä kysymys on esimerkiksi, kumpi on lopulta "konservatiivisempaa"? Oikeisto joka haluaa säilyttää hyvinvoinnin ehdot, vai vasemmisto, joka haluaa oman osansa hyvinvoinnista, sillä ehdolla että hyvinvointi säilyy juuri tietynsisältöisenä hyvinvointina?

Toinen hyvä kysymys: kun ennen oikeistolainen kannatti kapitalismia ja markkinataloutta, mitä hän nyt kannattaa, kun rahatalous ja reaalitalous ovat irronneet toisistaan ja kapitalismista on tullut markkinatalouden vastakohta?



2.

Tällaisista oikeisto - vasemmisto -jaon tunnusmerkeistä voidaan toki olla montaa mieltä. Ne eivät ole oleellisia – oleellista on, etteivät mitkään kaksinapaiset jaot enää tunnu kuvaavan nykyisessä yhteiskunnassa sekavana vellovia mielipiderintamia. ¹⁾

Esimerkiksi niin sanotun "vihreän" ideologian – ja tämä tosiaankin on vain yksi esimerkki ja esimerkiksi tarkoitettu – omaksunut ihminen voi olla "oikeistolainen" tai "vasemmistolainen". Hän voi jonkinlaisen konservatismin vallassa asettaa luonnon tasapainot tärkeämmiksi kuin taloustilien tasapainot. Hän voi kannattaa joko auktorisoitua asiantuntijavaltaa tai laajaa kansalaisyhteiskunnan demokratiaa ja tasa-arvoa, mutta ei saata kannattaa aineellisen elintason kohottamista vaan sen madaltamista. Hän on ihan omassa – ekologisessa – lokerossaan.

Tai ajatellaan vihreän liikkeen seuraajaa, perussuomalaisuus-ilmiötä – sitä mielestäni siis voidaan pitää pitkälti samanlaisena, selvän yhteiskunnallisen "tilauksen" omaavana ja perinteistä politiikkaa vastaan suuntautuvana protestiliikkeenä kuin mitä vihreä liike äänestäjilleen aluksi merkitsi. Perussuomalaisuuden agiteeraava teho vetoaa mitä erilaisimpiin ihmisiin. Se ei enää sijaitse missään lokerossa, vaan leviää kirjavan tilkkutäkin lailla hyvin epämääräisen mutta eduskuntavaalien äänimäärästä päätellen todella ison ihmisjoukon päälle. Sen arvot ovat kaikilla perinteisillä poliittisilla kartoilla vieläkin enemmän hajalla kuin vihreillä koskaan.

Samalla kun poliittis-ideologiset leimat ovat niin sekavia kuin ovat ja käsitteet hajoavat käsiimme, niihin vaaditaan selvyyttä tavalla joka kaikkein vähiten niihin tuo selvyyttä. Eli yritetään määritellä ideologisia lokeroita vielä täsmällisemmin. Käsitteellinen täsmennys ei onnistu. Asiallisten viitekehysten rapistuessa voidaan siirtyä yhä enemmän henkilöihin – aatteista tulee osa typologista tyyppi-identiteettiä ja poliittisen toimijan imagoa. Yhä hyökkäävämmin vaaditaan jokaiselta jossain yhteydessä mielipiteensä ilmaisevalta selvää tunnustautumista: "Kerro heti kiertelemättä, seisotko sen-vai-sen ismin riveissä!"

Kun kukaan ei tunnustaudu vastapuolen haluamalla tavalla, yhteiskunnallis-poliittinen keskustelu muuttuu leimaamiseksi. Mitä kirkkaampi leima, sitä selvempi aatteellinen edustavuus. Leimaaminen tuntuu jopa oikeutetulta. Ihmiset lokeroon ja lokeron kansi kiinni. Kestää pienet ja isommatkin ravistelut. Tarpeeksi puristeltuina niistä tulee kliseitä. "Sehän on Bilderberg-salaliittolainen!" "Vihreä kukkahattumokuttaja!" "Persurasisti!"

Kokonaiskuvaa koskien hyvä kysymys kuuluu: kulkeeko käsitteiden hajoaminen, yleisen tyytymättömyyden lisääntyminen ja uusien poliittisten liikkeiden nousu käsi kädessä? Ovatko ne syvätasolla sama asia? Sekö on "populismin" todellinen sisältö?



3.

Entäpä jos etsisimme selvyyttä ihan päinvastaisesta suunnasta – hajottaisimme poliittis-ideologis-opilliset lokerot vieläkin pienemmiksi, panisimme itse asiassa ne tuhannen päreiksi. Tarkastelisimme paljaana sitä ihmistä, joka kaikenlaisten monikerroin kääriytyneiden ryhmätunnuspukujen alle kätkeytyy. Perusihmistä, ikuista ihmistä, ihmistä ilman minkäänlaisia yhteiskunnassa nyt käytössä olevia aatteellisia vetimiä ja suojakilpiä.

Ihminen on tähän maailmaan syntyessään paljas – paljas myös kaikesta tiedosta, niin oikeasta kuin väärästäkin tiedosta. Tyhjä taulu, tabula rasa, kuten John Locke sanoi. Niin vailla kaikkia ominaisuuksia, että jos hänet vastasyntyneenä hylätään metsään – sellaista on takavuosisatoina tapahtunut – ja sudet sattuvat omimaan hänet pennukseen, hänestä tulee enemmän susi kuin ihminen. Esimerkiksi kasvitieteilijä Karl von Linne luokitteli löytämänsä susilapsen uudeksi, ennestään tuntemattomaksi eläinlajiksi.

Ihmisestä kasvaa ihminen kun ja vain kun hän kasvaa ihmisten joukossa. Ihminen on aivan erinomaisen sosiaalinen laji.

Se tapa, jolla varhaisvaiheessa ihmis- ja itseidentiteetti meissä muodostuvat, on eräässä tietyssä mielessä erityisen merkitsevä. Meistä jokaisen tajuntaan nimittäin piirtyy ensin hahmo "sinä" – meitä hoivaavan ihmisen hahmo – ja vasta myöhemmin muodostuu "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä suoraan johtuu, että elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme. Toisin sanoen: lajityypillinen sosiaalisuutemme merkitsee myös lajityypillistä moraalia.



4.

Mitä ilmeisimmin "altruistinen" inhimillinen perusmoraali – eli normiksi muotoiltuna "kohdelkaa toisia niinkuin haluatte itseänne kohdeltavan" – on todellakin universaali, koko ihmissukua koskeva ilmiö. Ihminen on lajityypillisesti moraalinen eläin.

Johtopäätös, joka meidän tästä tulee vetää, ei ole ainoastaan yksilön käyttäytymisohje. Ennen muuta se koskee lajityypillistä sosiaalisuuttamme, joka on kaiken takana. Johtopäätös on selvä: jokaisen ihmisyhteisön pitäisi aivan ensimmäiseksi täyttää tietty moraalinen ominaisuus. Yhteisön on oltava – jos yhteisö haluaa että sen piirissä ihmisyyden ehdot toteutuvat – moraalinen yhteisö. Jollei yhteisö täytä tiettyjä ihmisyyden perusmoraalin ehtoja, mikään sääntö mitä yhteisö yksilöiltä vaatii, ei voi olla legitiimi.

Mitä nämä ehdot ovat? Ne ovat hyvin yksinkertaisia ehtoja, perusasioita, jotka koskevat yksilön suhdetta yhteisöönsä. Yksilön on koettava muut ihmiset turvallisuutta tuottavina, yksilön on saatava kasvussaan ja kehityksessään enemmän eheyttäviä ja rakentavia kokemuksia kuin hajottavia ja ristiriitoja kylväviä, ja yksilön on koettava kuuluvansa yhteisöön ja voitava luottaa siihen ettei mikään muutos uhkaa perussuhdetta. Kun perusturvallisuus on taattu, yksilö voi yksilönä eriytyä ja itsenäistyä, kasvaa autonomiseksi, itse omat ajatuksensa ajattelevaksi ja asiansa hoitavaksi aikuiseksi.

Yksilö voi kasvaa autonomiseksi vain omassa yhteisössään, omiensa joukossa. Siksi on olennaisen tärkeää, että yhteisöistä – perheistä, lähipiireistä, yhteiskunnista – pidetään hyvää huolta. Yhteisöllisyyden ehtoja ei saisi hajottaa. Se on vastoin inhimillistä perusmoraalia.

Sanonko tämän jollakin vielä konkreettisemmalla tavalla? No, ihmisen perustavanlaatuisen moraalin kannalta ei ole vain niin että esimerkiksi muukalaiskammo ja -torjunta, kulttuurierottelu tai rasismi olisivat jotenkin ymmärrettäviä, vaan pitäisi sanoa että ne ovat oikein. Aivan niin, kuulitte kyllä hyvin. Inhimillisen yhteisömoraalin kannalta rasismi on oikein.



5.

No, muistettakoon, että emme tässä puhu rasismi-ismistä – "aatemaailman" asiasta – emme ylimalkaan mistään ismistä, emme ollenkaan poliittis-ideologis-opillisista käsitekoneistoista, jotka nykyisin tilkkutäkin lailla leviävät täplittämään kaikkea muuta kuin eheää mieltämme.

Me puhumme perusihmisestä ja perusasioista, ja yritämme palauttaa uskomme siihen, että jos joskus saamme yhteisömme perusasiat kuntoon, silloin tavoitamme perusihmisen sisältämme, ja silloin ajattelullamme on paremmat perusedellytykset, ja ehkä meille on mahdollista rakentaa parempia opillisia koneistoja olemassaoloamme kuvaamaan ja selittämään.

Olemme nyt opillisten koneistojemme kanssa aika pahasti harhassa. Ne ovat nykyisin pintakuohaa, käsitekuplaa, joka verbaalipuolella jotenkin vastaa numeropuolella puhallettuja raha-arvonmuodostuskuplia. ²⁾

Sanoisin, että tyypillisissä yhteiskunnallisissa näkemyksissämme on tosin aina mukana "pohjakosketuksia", eli yhteyksiä opillisten käsitteiden ja perusinhimillisten syvätuntojen välillä – mutta koska kaikki opilliset käsitteet määrittyvät nykyään pääasiassa toisten opillisten käsitteiden avulla ja kautta, mielipiteistämme muodostuu vain eräänlaista pintatason merkityksille rakentuvaa kanaverkkoa, johon perusihmisyytemme häviää, jää vangiksi kuin häkkiin.

Kanadalainen yhteiskuntafilosofi Charles Taylor puhuu perusinhimillisistä tunnoista – niin sanotuista "vahvoista arvoista" – joita meillä kaikilla on. Ne ovat juuri noita kuvatunkaltaisia peruskokemuksia yhteisöön kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta. Perusihmisen perusoikeuksia. Tunne ihmisarvosta ja olemassaolon oikeudesta on sellainen. Ihmisarvon on siis oltava kokemuksellista – ei riitä että sitä määritellään opillisesti, tai normatiivisesti, tai että se ulkopuolelta leimataan ihmisen päälle.

Jos oma yhteiskuntamme ei tällaisia perustavanlaatuisia kokemuksia omille kansalaisille mahdollista – vaikka tarjoaa aktiivisen auliin auttavan käden muualta tänne tulleille ja nostaa monikulttuurisuuden yhteiskunnalliseksi normiksi – silloin vuorenvarmasti seuraa perustuntojen loukkaantuminen ja ristiriita ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Taylorin mukaan vallankumoukset historiassa ovat syttyneet juuri loukatuista kansalaistunnoista.

Siis kansalais-, ei kansallistunnoista. Loukatut kansalaistunnot hakevat tukea kansallistunnoista. Loukkauksen haavat voi oikeasti parantaa vain kansa, yhteisyys, kulttuuriyhteisyys. Se ei ole vain ymmärrettävää päättelyä, vaan se on oikein. Sanonko uudelleen: tältä perusinhimillisyyden taustalta nationalismi on oikein.



6.

Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on nousevaa muukalaisvihaa ja rasismia selitetty esimerkiksi sillä, että nämä ikävät ilmiöt liittyvät lähinnä taloudellisesti huonoihin aikoihin – ja tämä selitys jostain syystä koetaan niin riittäväksi, että siihen poliittis-ideologis-opillinen selittäminen sitten päättyykin. Se laukeaa ikään kuin selitystarve olisi täysin tyydytetty ja rasismi-ilmiö olisi kuitattu, pantu pakettiin ja hyllylle. Sillä siisti.

En ole koskaan kuullut kenenkään valtapoliitikon suusta oikeaa tulkintaa asiasta. Siis sitä että muukalaisvastaisuuden ja rasismin synty on indikaattori siitä miten huonosti yhteiskunnallisesta eheydestä ja sosiaalisesta turvallisuudesta on huolehdittu. Ja että "taloudellisesti huonoina aikoina" sosiaalisesta turvallisuudesta pitäisi huolehtia kymmenen kertaa tehokkaammin kuin yhteiskunnallisen hyvinvoinnin vallitessa. Ja että tämä huolenpito pitäisi tehdä oman yhteiskuntamme perustavanlaatuisen, koko yhteiskunnan legitimaatioon vaikuttavan inhimillisen moraaliomaisuuden säilyttämiseksi eikä vain ikävän rasismi-ilmiön torjumiseksi.

En ole koskaan kuullut korkealta taholta julkisesti todettavan, että yhteiskuntamoraalimme priorisoituine pankkiiritukineen ja sosiaalitukien leikkauksineen on alhaista, ja sitä harjoittavat poliitikot reppanoita, mutta rasismi ja nationalismi ovat jollakin tavalla oikeassa ja oikein. Että jokin perusasia rasismissa ja nationalismissa voi olla ja on oikein.

Yhteiskunnallisessa keskustelussamme emme näe opillis-käsitteellisiä pintoja syvemmälle. Meille tärkeitä ovat vain ideologiat, ne ovat meille tunnustuksellisia pelastususkontoja. Uskomme aatteellisiin ja poliittisiin oppeihin niin lujasti että kuvittelemme inhimillisen hyvän tai pahan tarttuvan jonkin opin mukana ihmisestä toiseen. Eivät ne tartu. Eivät ihmiset muutu yhtäkkiä hyviksi, kun vain oikea oppi keksitään. Ei myöskään inhimillinen pahuus johdu opeista, vaikka se mielellään jonkin opin kulisseihin aina pukeutuukin. Inhimillinen paha on perusihmisyyden vamma. Jos sitä vastaan halutaan taistella, on taisteltava perusihmisen puolesta.

Meille riittää ideologinen rähinä. Selitykset jäävät käsitetasolle ja näennäisiksi. Ihmisen ominaisuuksien sijasta puhumme oppien omituisuuksia. Se ken panee käsitetasolla asiat halki-, poikki ja pinoon, on käsitesodan sankari. Me hyvät, täsmällisesti ja asiallisin argumentein perustelevat. Nuo pahat, aggressiiviset, vihantunteen sumentamat. Kuka uskaltaa pohtia mahdollisuutta ettei totuus löytyisikään näistä keskusteluasemista? Että totuus olisi jotain perustavammanlaatuista?




--------------------
(Kirjoitus on julkaistu 27.8.2012 verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla )
-----------------------------------





 ¹⁾ En tässä tarkoita sitä, etteivätkö nimenomaan kahtiajaot luonnehtisi kaikkea yhteiskuntaelämäämme nykyisin. Taivas varjelkoon, nehän sitä juuri leimaavat. Mutta noilla kahtiajaoilla on jokin kaikista asiasisällöistä riippumaton itsetarkoituksellinen ellei jo peräti institutionaalinen rooli. Ikään kuin itseidentiteetin määritteleminen kielteisestä käsin – siis pikemminkin ottamalla etäisyyttä aatteelliseen vastustajaan kuin kantamalla huolta oman ajattelun laadusta – olisi oman aikamme poliittisen kannanoton varsinainen motiivi ja moottori.

Ehkäpä käsitesekaannus, joka kaikkialta ympäröi meitä, muodostaa myös jonkinlaisen suojaverkon – se kannattelee vastakkainasetteluissa meitä ja estää meitä putoamasta pelottavaan epävarmuuteen ja tyhjyyteen. Jos perustaisimme mielipiteemme käsitteelliseen kyseenalaistamiseen ja sitä tietä saavutettavaan omaehtoiseen ajatukselliseen etäisyyteen, meidän olisi vaikea kokea sijoittuvamme sitä-ja-sitä suuntausta vastustavaan tunnustukselliseen rintamaan.

Jonkinlaisen torjunnan vallassa yritämme selittää elämämme "hyvät" ja "pahat" päästämättä niitä kuitenkaan nahkamme alle tai edes lähellemme. Monen ihmisen itseidentiteetti elämän ja aatteiden myrskyävillä merillä määräytyy kielteisestä käsin – ikään kuin oma reviiri kirkastuisi potkimalla vastapuolta tai yleensä vain vimmatusti ympärilleen.

Koko sivistyksemme muoto on tuollainen – paljolti pelkkää käsitepöhöä, johon ainoaa selvyyttä tarjoavat irtiotot kaikkeinhalvesituimmista aatteellisista vastustajista. On sanomattakin selvää, miten projektiivisia nämä mielenmekanismit ovat. Ei siinä ole juuri todellisuuskosketusta. Loputkin käsitteellisestä hallinnasta käytännössä menetetään kun annetaan numeroiden, rahan, ohjailla kaikkia päätöksiä.

Käsitetodellisuuden hajoaminen on toki suomalaisuutta laajempi juttu. Siinä on mukana taustalla myös koko eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriallinen trendi. Sokea individualismi valtaa meidät. Se pirstoo kokemuksemme, ajatuksemme ja näkemyksemme. Kuten tiedonalat ovat pirstoutuneet irralliksiksi ”ismeiksi”, samoin arkiajattelumme on muuttunut laadultaan ohuen ”opilliseksi” reagoimiseksi irrallisiin leimasignaaleihin.

Ehkä se, että nykyisin määrittelemme identiteettiämme niin selvästi vain kielteisestä käsin, kuuluu juuri sokean individualismin kuvaan. Meissä ei ole enää mitään aitoa ja positiivista, jolle rakentaa. Jää jäljelle vain yritys määrittää itseä sen kautta, mitä vastustaa.

Ja sehän on tietysti varsin kuluttavaa – noin psyyken energiatasapainojen kannalta. Patologiseksi kehittyessään vaivaa sanotaan hostilityksi. Päivät täyttyvät mitätöimisestä ja hyökkäilystä hienojen ”ismien” nimissä mitään ymmärtämättömiä vääräuskoisia vastaan. Aito kasvu ja kehitys, ajattelemisen ja oivaltamisen ilo puuttuvat silloin kokonaan.




 ²⁾ Visio käsitteellisestä kaatopaikasta on historiallisesti tosi. Juuri niin on eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriassa käynyt. Elämme nyt mätänevien käsitteiden aikaa – niitä on ympärillämme röykkiöittäin, mutta ne ovat jokseenkin kaiken kelvollisen sisältönsä menettäneet.

Tilanne yhteiskunnallisessa keskustelussa on kaamea. Mutta asiat yhteiskuntatieteiden piirissä eivät taida olla paljoakaan paremmin. Siellä kieputellaan ja kikkaillaan ismeillä, ripustellaan niitä toisiinsa niin kauan kun käsitteillä vielä mitään ehjää rihmaa on jäljellä.

Mitä ohuempia käsitteitä, sitä ohuemmaksi tiedollinen sivistyksemme muuttuu. Tilanne on erityisen otollinen itseidentiteettiään ja itsevarmuuttaan kipeästi tarvitseville aatteellisille nuorille, joiden terävät papukaijannokat repivät vastapuolen ”ismit” riekaleiksi – ja sitä pidetään ”yhteiskunnallisena keskusteluna”. Ennätysnuorina väitelleet miehen- tai naisenalut myyvät opillisia kuplia ennätyshintaan. Olen odotellut, milloin saamme ensimmäisen alle murrosikäisenä psykoanalyysista väitelleen tohtorin.

Nimenomaan sokea individualismi, jossa yksilö on rakentanut itseidentiteettinsä todellisuudesta pitkälle irtautuneiden teoreettisten käsitteiden ja käsitysten varaan, tuottaa surkeaa tragikomediaa. Meillä on paljon poliittisia nuoria, joilla sanomisen tarve ylittää monta kertaa kyvyn saada mitään sanotuksi, ja se on kammottavaa kuulla ja katsella.

Mielenosoituspaikoilla ovat vastakkain "äärivasemmiston" ja "äärioikeiston" lipunheiluttajat, ja todellisuuskosketus saadaan kun mielenosoitus muuttuu edes hieman "väkivaltaiseksi". Kaipa ne kokevat että silloin "edes jotakin tapahtuu". Että sanojen ja puheiden sijasta ollaan tositoimissa.

Tällaisten yleistyminen taitaa olla yksi indikaattori siitä miten käsitteet ovat meidät pettäneet. Ikään kuin kaikista hienoista sanoista olisi mielenosoittajien päähän jäänyt vain ohut huntu – ideologista tunnustautumista palvelevia teoreettisia "todisteluja", jotka jakavat joukot keskenään nahisteleviin ryhmiin, rintamiin, joille iskusanojen jälkeen ovat todistusvoimaisimpia iskut.

Sokea individualismi

 (Sokea individualismi 3)

1.

Yksi asia mikä ihmisten tulisi laajemmin tajuta on se että demokratia, sellaisena kuin me sen tunnistamme ja tunnemme, on kansallisvaltion ominaisuus. Toinen ehkä vielä tärkeämpi asia ymmärtää olisi, että kansallisvaltio on eurooppalaisen uuden ajan individualismin tuote. Se on nimenomaan yksilön oikeuksia ja vapauksia tavoittelevan ajattelun projektio yhteisötasolla. – Jos nämä kaksi seikkaa jaksaisimme ajatella läpi, suhtautumisemme moniin, moniin, moniin asioihin saattaisi muuttua kokonaan.

Eurooppalainen uusi aika, noin runsaan neljänsadan viime vuoden ajanjakso, on ihmisen historiassa aivan poikkeuksellinen aikakausi. Silloin syntyi ja kehittyi historiassa ennen esiintymätön tapa ajatella. Vastakohtana edeltäneelle suunnilleen tuhatvuotiselle keskiajalle, jolloin ihmisen yksilöminuus oli jokseenkin kadonnut ja jolloin elettiin oudossa, psyykkisen dynamiikan ja ajantajun hukanneessa depersonalisaation tilassa, uudella ajalla havahduttiin mitä korostuneempaan itsetietoisuuteen.

Kun keskiajalla kaikkein parhaimmatkin ajattelijat olivat silloisten järkiperusteiden mukaan jopa epäilleet omaa olemassaoloaankin, sitä vastaan nousi nyt Descartesin kirkkaasti ilmaisema oivallus: "Ajattelen, siis olen olemassa!" Tämä oivallus oli filosofille niin kirkas, että hän koki sen myötä ratkaisseensa suunnilleen kaikki maailman ongelmat. Descartes koki valaistumisen, koki järjen valon – jos ihmisen sisäinen silmä, järki, näkee jonkin seikan selvästi, sen on oltava olemassaolevassa todellisuudessa oikein.



2.

Kyseessä oli toki paljon laajempi ajattelumuutos kuin vain Descartesin oivallus. Uusi, yksilöminuutta ja individualismia esille nostava ajattelu oli pikkuhiljaa itänyt mm. renessanssifilosofien humanismissa ja uskonpuhdistajien esiin nostamassa omakohtaisessa jumalasuhteessa. Ei voida tarkalleen sanoa mistä uuden ajan individualismi alkoi. Mutta itse ajatusmuutoksen perustavanlaatuinen, paradigmaattinen sisältö on selvästi määriteltävissä.

Syntyi niin sanottu "kartesiolainen Subjekti". ¹⁾ Yksilöminuus eriytyi, ja vastaavasti ulkomaailma, todellisuus, Objektivoitui. Eriytyvän Subjektin puolella kehittyivät vuosisatojen mittaan individualismi, yksilövapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, ja vastaavasti kehittyivät Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.

Näiden uuden ajan ajatustyökalujen vaikutuksesta maailma on nyt muutamassa vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmislajin historian koko aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä väheksyä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun erityislaatuisuutta.



3.

Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivoituminen olivat historiallinen tajunnantapahtuma, jonka perustavanlaatuinen, ajattelua paradigmaattisella syvätasolla jäsentävä vaikutus tuli sitten näkyviin kaikessa siinä dynaamisessa edistyksessä joka uudelle ajalle on ollut ominaista. Ei ole vain niin, että yksilöminuuden tiedostaminen avasi tai lisäsi psyykkiseen varustukseemme sisäänpäin kääntyvän introspektiivisen tarkastelukulman ja itserefleksion, vaan on myös niin, että uusi minätietoisuus projisoituu, heijastuu ulkomaailmaan ja antaa muodon uusille havainnoille joita dynaamisen psyyken on mahdollista tehdä.

Psykoanalyytikko saattaisi väittää, että esimerkiksi fysiikan perussuure "voima" on introspektiossa – sisäisellä silmällä – havaittu ruumiintuntojen ulkoistuma. Keskiajan ihmisille "voiman" käsitteen muodostaminen olisi ollut mahdottomuus siksi, ettei heidän minätietoisuutensa ollut niin kirkasta että sielunviriämät olisivat voineet toimia objektivaatiossa havainnoille muotoa antavina malleina.

Lisääntyvä individualismi projisoitui yleensäkin elimistöllisten metaforien käyttöönotossa todellisuuden kuvailussa ja selityksessä. Esimerkiksi talousajattelussa – fysiokratismissa – rahavirrat käsitettiin jonkinlaisena talousruumiin verenkiertona.

Valistusfilosofi Rousseau puhui valtiostakin kuin suurena joukkoruumiina, orgaanina, jolla oli jopa oma tahtokin, niin sanottu "yleistahto". Ehkä rousseaulaisen "yhteiskuntasopimuksen" valtio oli ensimmäinen selvästi elimistöllisillä metaforilla perusteltu kansallisvaltiohahmotelma uuden ajan historiassa. Kansallisvaltion syntyhistoria ja syntymekanismi on selvä: se on lisääntyneen individualismin projektio yhteisötasolla.

Uusille valtioille annettiin jopa henkilönimiä. John Bull, Svea-mamma, Setä Sam, jne. Yksilömielteet ja yhteisömielteet läpäisivät toisiaan. Nykyisin emme enää ymmärrä tätä mielteiden syntyhistoriaa – se että maan nimi kirjoitetaan suurella alkukirjaimella on meille nyt lähinnä oikeinkirjoitus- ja kielioppikysymys. Siinä olemme irronneet historiasta ja tärkeilemme tyhjän päällä.

Se mikä meille olisi oikeasti tärkeää ymmärtää on, että kansallisvaltio ja yksilöoikeuksia korostava demokratia ovat olleet historiallisesti lisääntyvän individualismin tuotteita. Niillä on niiden syntyvaiheessa ollut oma "objektivaationsa" – ja kaikki käsitteet, joilla niitä ja niiden erilaisia ominaisuuksia on alettu kuvata, ovat syntyneet yksilöminuuden ulkoistuksina.

Kansallisvaltio ja demokratia ovat ajatushistoriallisesti olennaisesti samaa kudelmaa, enkä usko, että kansallisvaltiota ja demokratiaa koskaan voidaan erottaa toisistaan menettämättä koko sitä paradigmaattista pohjaa jolle nämä ajatusmuodot ovat kehittyneet. Valitettavasti vain tässäkin kysymyksessä olemme irrottaneet itsemme historiasta ja utopistisesti kuvittelemme kansallisvaltion vain laajemman demokratian rajoitteeksi. ²⁾



4.

Tässä vaiheessa kannattaa ehkä ottaa kilometrin mittainen askel taaksepäin todellisuuden- ja suhteellisuudentajun säilyttämiseksi ja miettiä ihan kaikessa rauhassa uudelleen mitä ihmisen miellemaailmassa merkitsevät nämä tässä puheena olevat paradigmaattiset ajattelun alkutekijät. Sellaiset kuin tämä "kartesiolaiseksi paradigmaksi" nimetty Subjektin eriytyminen ja ulkoisen todellisuuden Objektivaatio.

Otetaan vaikkapa tuo mainittu fysiikan "voiman" käsite. Miten paljon luonnonlakien hallitseminen on muuttanut ihmisen maailmaa, hänen elinolojaan? Kuvitelkaa millainen oli keskiajalla vallinnut elämänmuoto – kun Rooman valtakunnassa jo olemassa ollut sivistys, kuten jo jossain määrin levinnyt lukutaito, olivat kadonneet maailmasta ja eurooppalainen elämänmeno oli vajonnut ajan kulumisesta ja perspektiivin syvyysulottuvuuden tajuamisesta mitään ymmärtämättömään ja "minän" olemassaoloa tiedostamattomaan depersonalisaatioon. Vallitsi suunnaton joukkomittainen psyykkinen taantuma.

Mekaanisia ja orgaanisia mielteitä tuskin erotettiin toisistaan. Toki karkeita mekaanisia työkaluja oli, mutta samoin olivat ajattelutyökalut karkeita. Kaarle Suuren mielestä kunnon kristitty oli sellainen joka pystyi yhdellä miekaniskulla halkaisemaan pakanan päästä haaroihin. Kidutuskoneet olivat insinööritaidon ensimmäisiä mestarinäytteitä. Niissä ihmiset pilkottiin ja revittiin samalla tavalla kuin muutaman vuoden ikäiset pikkulapset tänä päivänä tutkivat kärpästä nyppimällä siltä siivet.

Keskiajan maailman "pimeys" ei ole klisee. Pimeys on miellemaailman ja psyyken pimeyttä.

Mieti nyt sitten miten jostain ylhäältä avaruudesta tänä päivänä katselisit maapallon miljoonakaupungeissa kimaltelevia miljardeja valolamppuja. Liikennettä, teollisuuskeskuksia, valtamerialuksia, jumbojettejä – entä jos voisit silmilläsi nähdä ne miljoonataajuuksilla tapahtuvat sähkövärähtelyt, jotka yhtään väsymättä välittävät viestejä läpi koko eetterin, ympäri koko pallon?

Mieti miten siinä kaikessa on pohjimmiltaan kyse fysiikan "voiman" käsitteestä. Kurkista vielä uteliaana tutkimuslaboratorioon, jossa aineen perimmäisiä salaisuuksia kaivellaan esiin – siellä sivistys on saavuttanut aivan tavattomia tuloksia. Kohta kukaties opetamme kiteitä käyttäytymään järkevällä tavalla valjastaaksemme ne teknologian palvelukseen.

En kysy onko kaikki tapahtunut ollut ihmiselle siunaukseksi vai tuhoaako tekniikka meidät, vaan totean tapahtuneen muutoksen. Se on ollut jotain ihmisen historiassa aivan tavatonta, suunnatonta, aivan erityistä. Ja se kaikki on eurooppalaisen uuden ajan "kartesiolaisen paradigman" vaikutusta. Subjektin eriytymistä ja todellisuuden Objektivaatiota. Jos vielä väität, ettei historiallisten miellemaailmojen muutoksessa ole ollut kyse jostain ajattelumme vain vaivoin tajuamasta mittakaavasta ja laadullisesta poikkeuksellisuudesta, silloin et ole ymmärtänyt asiaa etkä ole oikein todellisuuden- ja suhteellisuudentajuinen.



5.

Mikä sitten oikein on tämä ihmisen "minä" joka on historian eri aikakausina saanut niin erilaisia ilmentymiä ja toiminut monenlaisissa rooleissa? Mikä on Subjekti? – Jos haluamme oikeasti olla todellisuudentajuisia, tällaisia kysymyksiä meidän tulisi itsellemme selvittää.

Ensinnäkin yksi olennainen rajalinja. Se mikä koskee "minää" – eli siis kartesiolaista Subjektia – on eri asia – tai oma alueensa – kuin se mikä todellisuudessa on tämän "minän" miellemaailmojen projektiota – eli Objektivaatiota.

Eurooppalaisella uudella ajalla kartesiolaisen Subjektin vaikutuksesta ovat kehittyneet individualismi, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratia, kun taas vastaavasti Objektivaation puolella ovat kehittyneet empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. "Minän" muutokset ovat sisäistä psyykkistä aluetta, niiden heijastumat, Objektit, ovat ulkoista todellisuutta.



6.

Hämmästyttävin ihmistä koskeva tosiasia ehkä on se miten perinjuurin sosiaalinen laji olemme. Jopa yksilön "minä" on aina sosiaalista ja historiallista muodostetta.

Jokainen meistä on syntynyt tähän maailmaan tiedollisesti ottaen täydellisestä pimeydestä, ja jokaisen tajuntaan on ensin piirtynyt hahmo "sinä" ja vasta sen jälkeen on alkanut muodostua se mistä sanotaan "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä johtuen elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken mitä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme. ³⁾

Psykoanalyytikot puhuvat vastasyntyneen primaarinarsismista, joka vähitellen saa rinnalleen ja vaihtuu objektirakkaudeksi. Jos jokin menee ihmiselämän aivan varhaisessa vaiheessa pieleen, mitkään persoonallisuutta kehittävät raiteet eivät asetu kohdalleen. Esimerkiksi psykopatia ja narsismi ovat niin syviä "minuuden" vammoja, ettei niistä juuri ole mahdollisuutta "toipua" koskaan myöhemmän elämänkään aikana.

Mitä rautaisempi on varhaisen lapsuuden perusturvallisuus, sitä ehjemmän ja pitemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen se myöhemmässä elämässä takaa. Perusturvallisuus ei suinkaan tarkoita kaikilta kolhuilta suojelemista vaan sitä, että pahasti traumatisoivat kokemukset vältetään. Jos lapsi joutuu kestämään kokemuksia jotka ylittävät sielullisen sietokyvyn – joka siis muodostuu kunkin kokemusten mukaan, on siis suhteellista – seurauksena on tavalla tai toisella tapahtuva psyyken pirstoutuminen.

Esimerkiksi aikuiset, jotka mieluusti hokevat kuinka "elämä on kovaa, numerot kylmiä ja talouspolitiikka vaatii realismia", ovat usein sellaisia, jotka ovat omassa lapsuudessaan joutuneet kokemaan vähän liian kovia ja kehittäneet silloin itselleen vaihtoehtoisen fantasioidun mielikuvitustodellisuuden, jossa "minä" virittyy eri tavalla ja hallitsee kuvitteellista maailmaansa. Myöhemmin näille ihmisille oikean todellisuuden kohtaaminen muodostuu haasteeksi, josta selvitään kun kovetetaan "minä" ja omaksutaan ylimääräinen annos aggressiota.

Kaikella taiteella saattaa olla terapeuttinen tehtävä "todellisuusefektin" saavuttamisessa, haasteellisen todellisuuskosketuksen hallitsemisessa.



7.

Jokaisen yksilön elämään kertyy kasvun, kehityksen ja ikääntymisen myötä tiettyjä psyykkisiä perusrakenteita, ja kun nämä kerrostuvat, pysyvät piirteet voidaan havaita ajattelun rakenteellisista kaavoista ja jäljittää käyttäytymisen toistuvista kuvioista. Psykoanalyysi todellakin edellyttää tiettyä kehitysastetta, vähintäänkin tiettyä ikää, jolloin psyykeen on muodostunut niin paljon kokemuksellisia kerroksia että tulee mahdolliseksi hahmottaa syvyyssuuntaisia kytkentöjä. Niiden näkeminen on itseymmärrykselle välttämätöntä.

Psyyken pysyvät rakenteet eivät tietenkään ole mitään senkaltaista kuin että "hän on vakaumuksellinen kommunisti" tai että "hän uskoo lujasti vapaisiin markkinoihin". Psyykenrakenteiden kannalta on ihan se ja sama, mitä ismiä ihminen "totuutena" tunnustaa – olennaiset seikat eivät ole sisällöllisiä vaan liittyvät ajattelun muotoihin. Meistä jokaisen ajattelu on elämänmittainen rakennustyö, hämähäkinverkon kaltainen kudelma, ja psykoanalyytikolta tarvitaan tavatonta herkkyyttä kun hän kipuilevan potilaansa kohdalla alkaa purkaa kokemusten kerroksia ja seurata kantavia rakenteita, määrääviä yksittäisiä säikeitä, palatakseen "minuuden" aivan pohjimmaisiin lähtöasetuksiin.

Mikään sisällöllinen ei tässä todellakaan merkitse mitään. Olennaista on esimerkiksi tunnustuksellisuuden, mustavalkoisuuden aste. Mitä jyrkemmät mielipiteet, sitä heikompi persoonallisuus. Ihan sama onko tunnustuksen kohteena uskonto vai tiede, oikeisto vai vasemmisto – kaikkein jyrkin kiihkouskovainen voi muuttua yhtä mustavalkoiseksi ateistiksi, samoin historia todistaa että fasistinen diktatuuri tuottaa yhtä hirvittävät seuraukset kuin kommunistinen totalitarismi, jne.



8.

Yksilön syvimmätkin tuntemukset ovat lajityypillisiä ja kirkkaimmatkin älylliset oivallukset saavat merkityksensä kulttuurisidonnaisuuden puitteissa. Yksilö ei koskaan ole "syntynyt tyhjästä", vaan hän on aina lajityypillinen olento, sosiaalinen ja historiallinen muodoste, oman aikansa ja siinä vallitsevan elämänmuodon sekä henkilöhistoriansa tuote. Tuo kaikki on totuttu ilmaisemaan lyhyesti: ihmisyksilö on kulttuurinen artefakti.

Emme pysty sanomaan miksi historiassa jokin aikalaisajattelu vakiintuu ja muodostaa kokonaisen kulttuurikauden. Esimerkiksi historisti Oswald Spengler toteaa profeetallisessa mammuttiteoksessaan lakonisesti että historialliset aikakaudet nousevat "kuin huuto ihmisen rinnasta". Mutta meidän on pakko todeta, että historiallinen aikakausi on todellinen ilmiö. Eurooppalainen uusi aika on ollut ihmiskunnan historiassa aivan selvästi erottuva ja aivan erityinen ajanjakso. Kartesiolaisen paradigman vaikutukset ovat olleet aivan johdonmukaisia, eikä niiden vaikuttavuutta voi mitenkään epäillä.

Lisääntyvä individualismi on ollut se suuri uuden ajan kantoaalto, jonka laineilla kuohua ovat niin yksilöoikeudet ja -vapaudet kuin kansallisvaltio ja demokratiakin. Individualismi voi kuitenkin kasvaa sokeuden asteelle, jolloin lakkaamme tajuamasta kansallisvaltion ja demokratian luonnetta individualismin projektioina, irrotamme ne synty- ja kehityshistoriastaan, siirrämme ne abstraktille käsitteelliselle tasolle ja alamme pitää niitä ikään kuin "annettuina itsestäänselvyyksinä". Emme enää ymmärrä niiden historiallista taustaa, vaan esimerkiksi määrittelemme "demokratian" käsitteellisesti – ikään kuin se olisi ajattomassa tyhjiössä joidenkin puhtaiden ideoiden varassa toteutuva hallintojärjestelmä.



9.

Kansalaisyhteiskunnan idea on sokean individualismin mukainen versio aidosta demokratiasta. Kansalaisyhteiskunta on atomististen täysivaltaisten yksilöiden ideaalinen kooste, joka ikään kuin "alkaa" jokaisesta yksilöstä erikseen – aivan kuten idealistinen liberalismi kuvitteli "talouden" muodostuvan ideaalisten "vapaiden yksilöiden" keskenään sopimista kumpaakin osapuolta hyödyttävistä kaupoista. Ihmisyksilö on kuitenkin kulttuurinen artefakti, ei päinvastoin. – Margaret Thatcher puhui kansalaisyhteiskunnasta kun hän sanoi: "Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan." ⁴⁾

Sokeat individualistit eivät ymmärrä että yhteiskunnan on tuotettava aivan rautainen perusturvallisuus jotta yksilöt voivat kasvaa autonomiaan ja eriytyä yksilöinä pitkälle. On pidettävä perusasioista huolta – kehityksen syvät kerrokset on elvytettävä yhä uudestaan, niitä olisi varjeltava aivan erilaisella huolenpidolla kuin mitä nykyisessä sokeiden individualistien yhteiskunnassa tapahtuu.



10.

Suuret kulttuurit luovat omat pohjaparadigmansa, nousevat, kukoistavat, villiintyvät ja ylikasvavat, kuihtuvat ja kuolevat sitten pois. Juuri tämä kaikelle elolliselle ominainen elämänkaari on oman eurooppalais-länsimaisen kulttuurimme suhteen nyt umpeutumassa. Individualismin ylikasvaminen sokeuden asteelle on yksi keskeinen historiallinen hajoamisilmiö.

Individualismin historiallinen tarina on kerrottu niissä Objektivoituneissa projektioissa, joissa se on uuden ajan mittaan saanut ilmauksensa. Kuten todettu, kansallisvaltiot ja demokratia olivat yksi tuollainen projektio. Viitattiin myös fysiikan "voiman" käsitteeseen ja siihen valtavaan vaikutukseen joka sillä kaikkeen tiedolliseen ajatteluumme on ollut. – Voisimme laajentaa näitä tarkasteluja ja muodostaa sellaisia uuden ajan historiallisia kokonaiskuvia, joissa individualismin projektiot näyttäytyisivät enemmän spenglerilaisessa synty - kehitys - kasvu - kukoistus - ylikasvu - hajoaminen -kaavassa.

Esimerkiksi keskiaikaisen tiedonalojen jaon uudella ajalla korvanneet erityistieteet muodostuivat kukin oman suure- ja mittayksikköjärjestelmänsä ympärille, mutta niiden kehitys ei suinkaan vakiintunut ja pysähtynyt siihen. Jokaisen erityistieteen sisälle syntyi edelleen jakoa muun muassa tutkimuskohteen mukaisesti, sitten jakautumista koulukuntiin ja oppisuuntiin. Tiedonalojen pirstoutumisessa olemme päätyneet eräänlaiseen "ismien" maailmaan, jossa jo jonkin "ismin" mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.

Tämä on siis ajatusmuotona sama ilmiö kuin individualismin kasvu sokeuden asteelle. Samoin voisimme todeta, että uuden ajan mittaan on tapahtunut koherenttisen totuudellisuuden hajoaminen ja vastaava korrespondenttisen totuudellisuuden "pätevöityminen". Sekin voidaan kirjata individualistisen sokeuden lisääntymisen nimiin.

Vielä viime vuosisadalla koherenssia projektioina ilmentävät niin sanotut "suuret kertomukset" olivat todellisuutta. Tekniikan eetos oli sellainen, psykoanalyysi oli sellainen, marxilaisuus oli sellainen – mutta globalisaatio on jo kansallisvaltioiden ja demokratian hajoamisilmiö. Globaali maailma on irrotettu, kiskaistu juuriltaan, se kasvaa ja vahvistuu reaalimaailmasta irronneen rahan varassa. Se on reaganilaisen ja thatcherilaisen monetarismin maailma, todellinen idealistinen "kansalaisyhteiskunta", joka saattaa innostaa sokeita individualisteja, mutta jolla ei ole mitään reaalisia elinmahdollisuuksia eikä hengissä selviämisen edellytyksiä.

Globalismi-ismin yhteydet ihmisen lajityypilliseen sosiaalisuuteen ja sen luonnollisiin ilmenemiin, kuten kansallisvaltioon ja demokratiaan, on menetetty.



11.

Kaikenlaiset opilliset "ismit" ja opillinen ajattelulaatu ylimalkaan ovat oman aikamme onnettominta ja surkeinta ajattelua. Sokean individualismin maailmassa valtaosa ihmisistä on tuomittu kadottamaan perusihmisyytensä ja muodostamaan ihmis- ja itseidentiteettinsä tyhjän päälle. Tällöin mikään sisäinen ei enää muodosta ulkoisia objektivoituvia projektioita, vaan käy täsmälleen päinvastoin – ulkoisten samaistusten varaan yritetään rakentaa omaa sisäistä identiteettiä.

En tarkoita vain niitä joille esimerkiksi merkkivaatteet tai muut vastaavat statussymbolit ovat omanarvontunnolle ja mielenterveydelle välttämätön tekijä, vaan lähinnä ideologioistaan innostuneita poliitikkoja ja muita aatteellisia sankareita, jotka vailla omaa ajatusvoimaa omaksuvat jonkin "ismin" mukaisen käsitepuitteistuksen ja kokevat voimaantumisen ja vahvistautumisen elämyksiä todistelemalla ismitotuuksia. Ei ole tympeämpää typistettyä älyä kuin on yritys "päteä" käsiteabstraktioiden varassa käydyissä "väittelyissä". Se on jotain aivan tavattoman traagista ja toivotonta.

Siinä vaistoaa yksilön historiallisen harharetken, ylikasvaneen individualismin, itsekannatteleviksi muuttuneet ajatusrakenteet ja todellisuudesta irronneet käsitekonstruktiot. "Ismien" käsitetodellisuuksista johtaa vammautuneeseen perusnarsismiin sokean individualismin musta aukko.

Todellisuuskosketus menetetään, kun objektirakkaus lakkaa ja taantuu takaisin narsistiseksi identiteetiksi. Aito sosiaalisuus lakkaa olemasta ja korviketodellisuus astuu kuvaan. Sosiaalinen kohtaaminen korvautuu samaistumisella ideologiseen ismiin. Lopulta itseidentiteetti rakentuu niin kipuilevan ja kosketusaran ideologian varaan, että kanssaihmisellä on enää merkitystä vain joko oman identiteetin vahvistajana – tai sitten viholliskuvan vahvistajana.

Ideologit tarvitsevat vihollisia niin niin niin kipeästi. Lopulta viholliskuvan tunnistaminen herkistyy paljastus- ja ilmiantoasteelle – tarkkaillaan vihollista ideologisilla haukansilmillä: "Ahaa, tuo sana, juuri tuo sana, hänet kavaltaa... Nyt tiedän mikä hän on miehiään!" ⁵⁾

Siten me päädymme totalitarismiin. Ismien nimillä ei ole väliä, on sama onko niitä yksi vai kymmenen. Ne samaistuvat ja muuttuvat kaikki hajoamisen ja tuhoamisen ajatustyökaluiksi sokean individualismin kautta.



12.

Narsististen identiteettien maailmassa yritysjohtajat ja pankkiirit ovat psykopaatteja, poliitikot tekohurskaita porsastelijoita, luonnonsuojelijat kehitysmaissa reissaavaa suihkuseurapiiriä ja sitäpaitsi vauhtihurman juovuttamia ralliautoilijoita, suvaitsevat humanistit laillistetun vihan vallassa toimivia inkvisiittoreita, filosofit itsetärkeitä isminikkareita, ja kaikki vaatteelliset ja aatteelliset nuoret mamsellin älynlahjoilla siunattuja päivällispöytäkapinallisia, jotka kaipaavat "keskustelujen" lisäksi keskinäisiä kärhämiä saadakseen edes jonkinlaisia todellisuusefektejä.

Kun elämme jo sillä sokean individualismin asteella, jossa narsistisen identiteetin tavoittelu on jokseenkin kaiken toiminnan motiivina, miksi ylimalkaan enää ylipäänsä kyselemme miksi tietty ismi-ihminen käyttäytyy kuten käyttäytyy? Jos itseidentiteetti saadaan jonkin opillisen "ismin" kautta, kaipa tekojen motiivina on vain kaikki mikä suinkin voi tarjota ismille vahvistautumista.

Sokea individualisti toimii aina suhteessa omaan narsistiseen vahvistautumisen tarpeeseensa, eikä hänen käyttäytymisellään siis edes tarvitse olla muuta päämäärärationaalisuutta. Opillinen tunnustautuminen ja vahvistautuminen riittävät – ne ovat käyttäytymisen päämääriä sinänsä. Ja ne ovat paljolti vain ilmaisullisia, eivät niinkään päämäärärationaalisia käyttäytymismuotoja.

Kun kaksi tai useampi samaa ismiä tunnustava narsisti-ideologi toimii toisilleen vahvistusta tuottaen, käyttäytymisestä saattaa päämäärärationaalisesti arvioiden tulla täysi katastrofi. Näin näemme nyt päivittäin käyvän, ihan jokaisessa virastossa. Mutta asiaa ei voi auttaa, koska toimilla ei alun alkaenkaan ollut aitoa sosiaalista ominaisuutta, yhteistyön luonnetta. Oli vain ismitunnustuksellisuuden kautta toteutuva narsistisen itseidentiteetin vahvistamisen luonne. ⁶⁾




--------------------
(Kirjoitus on julkaistu verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla 21.4.2013 )
-----------------------------------





 ¹⁾ Omakohtainen olemassaolon kokemus on eurooppalaisen uuden ajan ihmiselle korostetusti nimenomaan ajallisen jatkuvuuden kokemus.

Itse asiassa niin sanotun kartesiolaisen "minän" paras määritelmä on, että "minuus" on se minkä puitteissa koemme olemassaolomme jatkuvuuden. Lineaarinen aikakäsitys on välttämätön edellytys esimerkiksi syysuhdeajattelulle. Se on pohjimmiltaan visuaalisen kognition tuotetta, se voi syntyä ja elää vain foneettisen kirjoitustaidon miellemaailmassa. Jos olisimme vähemmän sokeita, näkisimme ettei eurooppalaista ajattelua edelleenkään esiinny Euroopan ulkopuolella.

Sokea on tietysti sokea kaikelle. Kuvakieltokulttuurit ovat amputoineet itseltään visuaalisten jäsennysten myötä valtavat kognitiiviset jäsennysmahdollisuudet.

Ajallisen jatkumon varassa voimme hahmottaa myös motivaatiomme. Lajityypillinen tahtotoiminto on kollektiivinen – ihmisen alkulaumoissa valta ja tahto olivat yksi ja sama kollektiivinen ilmiö. Vasta eurooppalaisen uuden ajan yksilöllisen eriytymisen myötä olemme voineet kehittää ja alkaa puhua yksilöllisestä tahdosta. Lopulta siinäkin suhteessa olemme ajautuneet individualistisen sokeuden valtaan.

Kun olemme kadottaneet yhteyden oman tahtotoimintomme kollektiiviseen alkulaatuun – joka enää tulee ilmi esimerkiksi hypnoosi-ilmiössä – emme myöskään pysty näkemään tapaa, jolla kollektiivivoimat, sosiaalinen sidonnaisuus ja ryhmävahvistautumisen ilmiöt edelleen vaikuttavat ei-eurooppalaisissa kulttuureissa. Olemme toistaiseksi sokeita näkemään miten totaalisen ja lopullisen sopimattomia ja sopeutumattomia ei-eurooppalaiset kulttuurit ovat Eurooppaan.




 ²⁾ Muuan asiayhteys, jossa idealistiset käsityksemme demokratiasta jonkinlaisena abstraktisessa tyhjiössä toteutuvana hallintomuotona vievät ajatteluamme pahasti harhaan, on tapa jolla voimme verrata keskenään erilaista suhtautumistamme Hitlerin ja Stalinin vainoihin ja kysyä, miksi Kolmannessa valtakunnassa tapahtuneet hirveydet herättävät meissä kauhua ja saavat meiltä moraalisen tuomion samaan aikaan, kun Stalinin suorittamille puhdistuksille suunnilleen tyydytään hymähtelemään.

Kysymys on tietysti aiheellinen, mutta ei siksi, että meidän pitäisi reagoida moraaliseen paatokseen jakamalla tuomioitamme tasapuolisemmin. Kysymys on aiheellinen siksi, että erilainen suhtautumisemme Hitleriin ja Staliniin on tosiasia, toistan: tosiasia, joka vaatii selityksen tosiasiana.

Moraalituomioita tasapuolistamalla emme ymmärrä yhtään enemmän. Kuten neokyberneetikko, informaatio- ja enformaatioteoreetikko ja mielen matemaattisen mallintamisen pioneeri Heikki Hyötyniemi osuvasti toteaa, nykyisin on muotia harrastaa eräänlaista "nurinkäännettyä Humen giljotiinia". Humehan esitti, ettei tosiasioista voi johtaa moraaliarvostelmia, mutta me näytämme nykyisin kääntävän tämän päättelysäännön päälaelleen ja vedämme moraaliarvostelmista vaatimuksia sen suhteen mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla.

Tosiasia, pitääkö tämä vieläkin toistaa: tosiasia on ettemme suhtaudu Hitlerin ja Stalinin tekemisiin samalla tavalla. Meillä on erilaiset mittarit sille mitä Saksassa tapahtui kuin sille mitä Neuvostoliitossa tapahtui. Kun tämä on tosiasia, ongelmana on selvittää ja selittää miksi arvioimme ja arvotamme todellisuutta niin kuin arvotamme.

Se johtuu nähdäkseni siitä että osaamme vaistomaisesti asettaa yhteiskunnat jonkinlaiselle kehitykselliselle mitta-asteikolle. Emme suhtaudu primitiivisten kansojen heimosotiin samalla tavalla kuin kehittyneiden kansallisvaltioiden keskinäisiin konflikteihin.

Mikään mikä sijoittuu "kehittymättömyyden" kyltin alle, mukaanlukien tällaisten yhteisöjen ihmiset, ei vertaudu mihinkään mitä arvioimme aivan erilaiselta lähtötasolta ja erilaisten odotusten pohjalta.

Olen puhunut paljon siitä että esimerkiksi yhteiskunnassa vallitseva sosiaalisen sidonnaisuuden aste on sellainen yleisinhimillinen mittari jonka varassa voimme arvioida yhteisöjen kehittyneisyyttä. Primitiivisissä yhteisöissä yksilöllistä eriytymistä ei ilmene eikä edes sallita, ja yhteisöelämälle ovat tyypillisiä kollektiivi-ilmiöt, jollainen myös niin sanottu "tahto" alunperin oli. Ihmisen alkulaumoissahan "valta" ja "tahto" olivat sama asia.

Sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä ajattelu on "tunnustuksellista" eli dynamiikaltaan "palauttavaa", se ei harrasta eikä edes salli kyseenalaistamista. Mitä sitovampi yhteisö, sitä pienemmän erilaisuuden se kokee uhkaksi.

Ryhmävahvistautuminen tarvitsee vahvoja viholliskuvia, joten väkivalta on institutionalisoitunut osa jokaista sosiaalisesti sitovaa "kulttuuria". Primitiivisissä kuttuureissa ei esimerkiksi esiinny varsinaisesti mitään omalle tietoisuuden tasolleen sijoittuvaa "leikkiä", vaan leikitkin voivat olla verisiä, kuten esimerkiksi erilaiset initiaatiomenot ovat.

Heimojen välisissä sodissa esiintyy itsetarkoituksellista ja ritualistista väkivaltaa. Samanlaista esiintyy myös silloin kun jo kehittyneemmät yhteiskunnat kriisiytyvät, jakautuvat ja vajoavat sisällissodan asteelle. Silloin aggression ja regression väistämättömät kytkennät käynnistyvät. Esimerkiksi oma sisällissotamme oli tietyssä mielessä tribaalikonflikti.

Sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä ajattelu "kivettyy", se pyrkii yhdenmuotoisuuteen ja yksiarvoisuuteen. Moraalitunnot rakentuvat normipaineen varassa, ja yksilön käyttäytymistä säätelevät kunnian- ja häpeäntunnot. Vasta yksilöllinen eriytyminen tuo mukanaan individualistiset elämäntunnot, "vapaan tahdon" ja omantunnonetiikan.

Meidän on eurooppalaisen uuden ajan individualismin kasvatteina tavattoman vaikea ymmärtää, ettei normimoraalin vallitessa esimerkiksi käsky "Älä tapa!" sido eikä pidättele yksilöä yhtään enempää kuin saman auktoriteetin antama täysin päinvastainen käsky: "Käy pyhää sotaa!"

Ehkä tämä täytyy toistaa. Emme pysty ymmärtämään, ettei normimoraalin mukaan orientoituneessa yhteisössä mikään käsky tai kielto ulotu normipainetta syvemmälle. Normikokoelmina toimivat uskonnot kelpaavat opillisina "perusteluina" yhtä lailla "rauhanuskonnon" leimaa tavoiteltaessa kuin "jihadismin" oikeutusta julistettaessa.

Vain ajattelun tunnustuksellisuuden aste ratkaisee. "Opilliset totuudet" ovat sisällöllisesti jokseenkin yhdentekeviä, jos ne elävät yhteisössä, joka on ideologisen tunnustuksellisuuden läpitunkema.

Meidän ei pidä ihmetellä sitä miksi toisilleen aatteellisesti täysin vastakkaisissa ideologioissa on niin paljon samanlaista asennoitumista. Kaikki ääriliikkeet muistuttavat toisiaan, ja jossakin sielujen peilimaailmassa ne tunnistavat toisensa ja hakeutuvat toistensa kimppuun. Yksi puoli tätä yleistä ilmiötä on se, että historiassa uudet "totuudet" muodostuvat usein vastakohtina edeltäjilleen. "Edistyksessä yleensä on se piirre, että se näyttää paljon suuremmalta kuin mitä se tosiasiassa on", kuten Wittgensteinin mottona siteeraama Nestroyn lausuma suunnilleen kuuluu.

Sosiaalisesti sitovat yhteisöt elävät "ihmistä ja elämää suurempien" voimien vallassa ja varassa. Aatteet ovat aina uskontunnustuksia, ryhmävahvistautumisen resonansseja. Aatteellisuudessa vahvistuvat lähinnä psyyken projektiiviset mekanismit. Vasta yksilölliseen eriytymiseen pyrkivissä järjestelmissä ja omantunnonetiikan varassa voivat itse ihminen ja elämä nousta ja muodostua korkeimmiksi arvoiksi, eräänlaisiksi arvojen arvoiksi. Silloin tekojen moraalisen arvon määrää jokin muu kuin sokea normi, oppi, tai lakikirjan teolle antama nimi.

Se mitä natsi-Saksassa tapahtui koetaan aivan vaistonvaraisesti inhimillisen kehityksen taka-askeleeksi. Jossain yleisinhimillisyytemme perustasolla siis aavistamme, että kyseessä oli eurooppalaisen kansallisvaltion taantuminen ja sortuminen sosiaalisesti sitovan totalitarismin asteelle. Siksi arvioimme natsi-Saksan tapahtumia eri tavalla ja jossain suhteessa paljon tuomitsevammin kuin mitä arvioimme Stalinin tekoja valtiossa, jossa ei koskaan sen historiassa ole esiintynyt edustuksellista demokraattista järjestelmää.

Jos emme arvottaisi Hitleriä ja Stalinia eri tavoilla, emme ymmärtäisi ihmisyhteisöistä juuri mitään. Emme ymmärtäisi ihmisestä juuri mitään. Emme osaisi ottaa ja pitää ihmistä ihmisenä.

Onneksi ymmärrämme. Vaistovaraisesti. Olemme sen verran aikuisia että tiedämme ettei lapsilta voi vaatia aikuisen moraalia.

Valtapoliitikot voivat tehdä yrityksiä viedä ”demokratiaa” maihin jotka eivät ole siihen kypsiä. Niin vähän ymmärrämme tosiasiasta että edustuksellinen demokratia on eurooppalaisella uudella ajalla individualismin yhteisöprojektiona syntynyt ja kehittynyt historiallinen ilmiö. Omat poliitikkomme ovat niin ikään täysin kyvyttömiä tunnistamaan ja tunnustamaan yhteisötodellisuuksissa vallitsevia tosiasiallisia kehityseroja.

Meillä on poliitikkoja jotka jaksavat moraalipaatoksen vallassa paasata esimerkiksi siitä miten hitaasti "demokratiakehitys" Venäjällä etenee, ellei se peräti mene taaksepäin.

Eurooppalaisilta meni neljäsataa vuotta individualisaation saavuttamiseen. Sille kehitykselle ei ollut suunnannäyttäjää eikä akseleraattoreita, mutta se ei myöskään pysty kiirehtämään yhdenkään muun yhteiskunnan kulttuurikehitystä. Vain omin voimin omaa tahtiaan kehittymällä kulttuurit voivat säilyttää sisäisen eheytensä.




 ³⁾ Universaalin moraalin kaava on siis olemassa. Se tunnetaan niin sanotun "kultaisen säännön" nimellä. Tutkitusti se löytyy kaikkialta maapallolta. Kyseessä on lajiominaisuus, ihminen on sekä sosiaalinen että moraalinen olento.

Toiselle on tehtävä kuten tahtoisi toisen tekevän itselle. Tämän sielunmekanismin pohjalta emme pysty kuitenkaan päättelemään tiedollisesti pitkälle. Säännön yleispätevyys häviää siinä vaiheessa kun katsomme ihmisyhteisöjä "läheltä ja tarkasti" ja huomaamme, että yhteisöllisyyttä muodostava "me" on eri yhteisöissä erilainen, ja matka toisesta toiseen erimittainen.

"Me", "sinä" ja "minä" muodostuvat toki kaikkialla toisistaan, mutta eri yhteisöissä ne voivat sisältyä toisiinsa eri tavalla. Sidosvoimat itsessään voivat olla vahvoja, tai sitten päinvastoin, langat ovat hyvin joustavia. Moraalinen agentti kuitenkin aina katoaa palautettaessa jäsentymättömään alkuyhteyteen.

Niin yleisinhimillisiä kuin universaalin moraalin sielunrakenteet ovatkin, lajityypillisesti sosiaalisen ihmisen yhteisöt voivat kulttuurievolutiivisina tuotteina olla toisistaan kovin erilaisia. Valtarakenteita auktorisoivat lokalisaatiot voivat sijoittua ja painottua kognitiivisessa hahmoavaruudessa eri tavoin ja niiden keskinäinen viritystila voi jännitteiltään vaihdella. Niin sanotulla "ihmisyydellä" on lukemattomia tapoja toteutua.

Moraalisen agentin metsästyksessä suunnistusyrityksiä voi selkeyttää tieto siitä, että lajityypillisen sosiaalisuutemme ja moraalisuutemme lisäksi olemme kehittyviä olentoja. Kehityksen tosiasia määrittelee meitä ehkä kaikista ihmiselle annetuista määritelmistä parhaiten (Erich Fromm).

Ihmisen alkulaumojen on täytynyt olla sosiaalisesti hyvin sitovia. Johtajan merkkisignaaleiden välitön, ehdoton ja kyseenalaistamaton seuraaminen on ollut henkiinjäämisen ja selviytymisen ehto. Alkulaumassa "valta" ja "tahto" olivat vielä yksi ja sama asia, ja vasta myöhempi kehitys, joka on eriyttänyt yksilöt, on myös hyvin pitkässä lajihistoriallisessa kehitysperspektiivissä eriyttänyt "vallan" ja "tahdon" toisistaan.

Alkulaumalle tyypillinen "kollektiivinen tahtotoiminto" on rakenteemme syvissä kerroksissa yhä jäljellä, ja se voidaan sieltä elvyttää esimerkiksi hypnoosi-ilmiössä, jossa nykyisin pelkästään yksilölliseksi mieltämämme "tahto" yllättäen saadaankin siirtymään henkilöltä toiselle. Hypnoosi-ilmiö on kuitenkin vain pintaraapaisu meissä jatkuvasti vaikuttavista yhteisövoimista, joiden vaikutuksesta oma "tahtomme" koko ajan liukenee sosiaalisen kenttämme yhteisövoimiin.

Joukkohypnoosista on korostetuti kysymys kaikkialla, missä yhteisövoimat ovat ottaneet vallan ja yksilöt tekevät tekoja, joita yksikään heistä ei yksin ollessaan tekisi. Esimerkiksi maahanmuuttajalähiöille ominaiset rajut mellakat ovat tyypillisiä joukkohypnoosi-ilmiöitä.

Jos yleisinhimillisiä mittareita yhteisöllisen "kehittyneisyyden" määrittelemiseksi etsitään, sellainen voisi olla yhteisössa vallitseva sosiaalisen sidonnaisuuden aste. Yksilöllisen eriytymisen määrä on inhimillisesti ottaen ainoa ratkaiseva kriteeri ja mittapuu, jota vasten vain voitaisiin mitään "me", "sinä" ja "minä" -agenttien lokalisaatioita hahmottaa.

Siellä missä yhteisön sosiaalinen sidonnaisuus on vahvaa, missä kieli koostuu pysyvyyttä ylläpitävistä käsitekiinteistä elementeistä ja ajattelu on laadultaan tunnustuksellista, siellä moraalilaatu on normatiivinen, ja normeja vahvistetaan ryhmäpaineilla ja niihin kuuluvilla kunnian- ja häpeäntunnoilla. Moraalinen agentti on kollektiivinen, olemuksellisesti jäsentymätön, eikä sitä voida nostaa yksilöllisen eriytymisen tasolle.

Omaa eurooppalaisen uuden ajan ajatteluamme on ajanut individualistinen draivi, jopa niin, että olemme muuttuneet jo sokeiksi näkemään lajityypillisen yhteisöllisyytemme perustekijöitä. Me johdamme kaikki mahdolliset langat, niin ilmiöiden selitykset kuin moraalin velvoitteet, vain ja ainoastaan yksilöiden käsiin. Elätämme mielessämme illuusioita esimerkiksi "vapaista taloudellisista toimijoista", ja olemme luoneet ihanteelliset mielikuvat suorastaan yliyksilöllisyyden asteelle kohoavista "yleisestä ihmisarvosta", "ihmisoikeuksista", "yksilöoikeuksista ja -vapauksista", jne.

Niin Nietzsche kuin natsitkin haltioituivat juuri näistä yliyksilöllisistä näyistä. Nietzschen vallanpalvonta saa seuraajansa kovaluontoisissa rahataloustoimijoissa, jotka tarvitsevat numeromagiaa hallitakseen – niin mitä? Ei suinkaan ihmisten elinehtojen toteutumista tai edes ylimalkaan todellisuutta, vaan aina numeerisen kasvun vaatimusten esteenä kulloinkin olevia haittaihmisiä, taloususkonnon syntisiä, köyhiä.

Natsien perinnön ovat puolestaan tietämättään sisäistäneet humanistista uskonvahvistusta päivittäin tarvitsevat kukkahattumonikultturistit, jotka fyysisen hävittämisen sijasta yhtä todellisuudentajuttomalla tavalla haluavat yliylevöittää kehittymättömät kulttuuriyhteisöt yksilöllisyyden asteelle. Tämän sairaan, ihanteellisen, projektiivisen idealisoinnin vaarallisuuden voi tajuta vain se, joka ymmärtää tavan, jolla kolmannen valtakunnan totalitaristinen yhteisöorgaani edusti tietyssä erityisessä mielessä uuden ajan individualisaation ääripistettä.

Kukkahatut eivät ymmärrä että he monikultturismi-ismillään ovat tekemässä ihmiskoetta.




 ⁴⁾ Margaret Thatcher oli oikeastaan kaikkien kukkahattutätien prototyyppi. Kukkahatut uskovat thatcherilaisittain, että "yhteiskuntaa ei ole olemassakaan". On vain yksilöitä. Yhteiskunta muodostuu yksilöistä, eikä siinä ole mitään ylisummatiivista. Sellainenhan olisi individualistisen järjen mukaan järjetöntä.

Ja kuten oma yhteiskuntamme muodostuu yksilöistä, kukkahattujen mielestä myös vieraat "kulttuurit" muodostuvat yksilöistä. Kun kulttuurit kohtaavat, se on sitä että yksilöt kohtaavat yksilöitä, ja sepä vasta yksilön kannalta onkin "rikastuttavaa".

Niin sanottu "kukkahattutäti" on parantumaton individualisti, joka ei ymmärrä durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia. Hän ei ymmärrä, että on olemassa yhteisöilmiöitä, joita ei voi palauttaa yksilötasolle. Kun ihmiset tekevät joukkohypnoosin vallassa tekoja, kuten maahanmuuttajajengit lähiöissään tekevät, ne ovat tekoja, joita yksikään mellakoitsijoista ei yksinään, yksilönä, tekisi. Tämän asian laajempi merkitys jää kukkahatulta tajuamatta.

Kukkahattutäti on itseidentiteettiliemissään lilluva etnohedonisti. Kun kukkahattu panee toiseen vaakakuppiin ihanaksi kokemansa "monikulttuurisen värikkyyden" ja toiseen vaakakuppiin sen "ettei ihonväri merkitse minulle mitään", kupit painavat yhtä paljon.

"Kulttuurit" eivät siis tarkoita kukkahatuille tiettyjä erityisiä yhteisövoimia, vaan lähinnä hedonistisella pintatasolla esiintyvää riemunkirjavaa valikoimaa irtainta kulttuuririhkamaa, eksoottisia ruokia, pukeutumista ja tapoja, musiikkia, jne. Eli siis lähinnä yksilön kokemuksellisella tasolla esiintyvää "erilaisuutta", joka toisessa vaakakupissa kummasti taas tasapainottuu "tasa-arvoiseksi samanlaisuudeksi".

Koska yhteisövoimat jäävät individualistisen silmän sokeaan pisteeseen, kukkahattu voi todellakin arvioida esimerkiksi vahvan sukupuoliseparaation kasvukulttuurista tulevien nuorten miesten tekemää seksuaalista väkivaltaa ikään kuin se olisi arvioitavissa samassa käsitepuitteistuksessa kuin vastaava oman kulttuurimme väkivalta.

Ei se ole. Se on ihan erityistä, ihan erityisistä kulttuurisista lähtökohdista nousevaa väkivaltaa. Sen syyt ja seuraukset eivät selviä sillä, että sitä kuvataan ja selitetään sellaisilla käsitteillä, jotka ovat kehittyneet oman länsimaisen ajatteluperinteemme piirissä.

Uudenlaisen, etniseltä ja kulttuuriselta pohjalta nousevan seksuaaliväkivallan tunkeutuessa nyt omaan yhteiskuntaamme yritämme jokseenkin epätoivoisesti sovittaa sen samoihin käsitepuitteistuksiin joilla olemme oman kulttuurimme ja yhteiskuntamme ”vastaavanlaisia” ilmiöitä käsitelleet. Kokoamme uudet ilmiöt jo olemassaoleviin tilastoihin ja yritämme tehdä määrällisiä vertailuja. Tilastot ovat kuitenkin vain numeeriseksi objektivaatioksi lokeroituja yleiskäsitteitä. Tilastot eivät anna meille "faktatietoa", jos jo lähtökohtainen käsitteistö on sellaista ettei se kuvaa sitä mitä todellisuudessa tapahtuu. Ja esimerkiksi todellisuudessa tapahtuva väkivalta on erilaista erilaiselta etniseltä pohjalta.

Eikä siitä tule sen enempää samanlaatuista kuin "samanarvoistakaan" sillä, että se sovitetaan oman rikoslakimme tapauskuvausten ja tekojen tunnusmerkistöjen piiriin ja arvioidaan ja tuomitaan oman oikeusnormistomme mukaisesti.

On jossain määrin ymmärrettävää, että oikeusoppineemme vaistonvaraisesti ovat ylivarovaisia joutuessaan ratkaisemaan maahanmuuttajanuorten tekemiä rikoksia. On ymmärrettävää, että yhteiskunnassa pinnan alla koko ajan muhiva kulttuurikonflikti purkautuu esiin yleisenä tyrmistyksenä, kun maahanmuuttajaraiskaajat saavat suhteellisen lieviltä vaikuttavia rangaistuksia.

On ymärrettävää, että oikeusoppineiden keskuudessa noustaan siilipuolustukseen "populistisia" näkemyksiä ja yleistä lynkkausmielialaa vastaan. On ymmärrettävää, että näkemyserot kärjistyvät riidan asteelle. On ymmärrettävää, että myös yleensä järkevinä ja ajattelevina asiantuntijoina arvostetut lainopin auktoriteetit alkavat paniikinomaisesti päästellä täysiä järjettömyyksiä.

"Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan!" Näin joku oikeusoppinut huutaa. Anteeksi, ei huutanutkaan. "Yleistä oikeustajua ei ole olemassakaan!" Niinhän se kuului. (Tekstini: Uusi Suomi, Puheenvuoro-palsta 26.5.2015)




 ⁵⁾ Nykyisessä kohujen kuohuttamassa yhteiskunnallispoliittisessa tilanteessa elää kaksi ilmiötä rinnakkain: kaikelle ajatustotalitarismille ominainen inha ilmiantokulttuuri ja mitalin eräänlaisena kääntöpuolena irtisanoutumiskulttuuri.

Yhteiskunnalliset kahtiajaot, dualismit ja latentti antagonismi, mustavalkoiset asenteet, jollaisiin meillä suomalaisilla on erityinen taipumus johtuen historiastamme vuosisataisesti vieraalla kielellä hallittuna ja alistettuna kansana, taannuttavat tuloerojen revetessä kriisiytyvän yhteiskuntamme vähitellen yhä "totalitaristisemmaksi".

Totalitarismi on paradoksaalinen "järjestelmä". Se on julkispinnaltaan yksiarvoisen yhteiskunnan jyrkin aste, mutta juuri yksiarvoyhteiskunta tarvitsee dualismeja. Vahvat tunnustukselliset "arvot" tarvitsevat aina vasta-arvonsa. Ihanteet tarvitsevat vastapainokseen projektiiviset vahvat viholliskuvat, ja kurinalainen ja moraalisesti moitteeton julkispinta pitää sisällään ja sulkee alleen purkautumisalttiita paineita.

Elämme nyt historiallisesti ennennäkemättömiä ja väistämättä syveneviin yhteiskunnallisiin kriiseihin johtavia aikoja. Kaiken kansallisen politiikan ensisijainen tehtävä olisi toimia tuloeroja kasvattavan talouden vastavoimana ja pitää omista kansalaisista huolta. Se on oikeastaan yhteiskunnan, tai valtion, ainoa todellinen tehtävä. Politiikalla on legitimiteettiä vain sen verran kuin se pystyy turvaamaan niin sanotuille tavallisille kansalaisille parempaa elämää.

Missään elintärkeissä kysymyksissä kansallisvaltioiden kansalaiset eivät enää pysty odottamaan hallituksiltaan tai näennäisesti demokraattisiltakaan kansanedustuslaitoksilta parannusta kasvavaan ahdinkoonsa. Politiikan suunnasta ei mitään toivoa ole tulossa.

Eikä tuota toivoa taida tulla miltään muultakaan suunnalta. Niin paljon kuin rahatalouden ekspansiosta puhutaankin, taloususkonto on sokea kaikille järjen sanoille. Se on kuin kaikki muutkin uskonnot, se vastaa vain niihin kysymyksiin jotka on asetettu sen omalla käsitteenmuodostuksella, ja enin mihin se pystyy on yhden järjettömyyden korvaaminen toisella järjettömyydellä. Yhden epäoikeudenmukaisuuden korvaaminen toisella yhtä suurella. Yleistä hyvää se ei pysty palvelemaan.

Myöskään siltä suunnalta, missä eurooppalainen uusi aika on onnistunut tuottamaan todellista todellisuudenhallintaa, eli luonnontieteiden tai ihmistieteiden suunnasta, ei ole odotettavissa apua rahataloustotalitarismin ylivaltaan. Olemme sosiologiassa totaalisen avuttomia, ryhmäpsykologia tiedonalana jäi aikanaan kehittymättä. Me emme ymmärrä mitä ihmisen lajityypillisestä sosiaalisuudesta seuraa.

Poliitikot, jotka ovat valtataisteluihin mieltyneitä ja toistensa nokkimisesta syvää tyydytystä saavia pyrkyreitä, eivät tietenkään lyö hanskojaan tiskiin ja totea rehellisesti ettei millään kansallisella politiikalla ole enää mitään virkaa. He suuntaavat poliittiset intohimonsa nyt toisaalle, nostattavat ideologiset taistelut takaisin politiikan keskiöön.

Ja paradoksaalista kyllä, se näyttää tosiaan toimivan. Parlamentti pelastuu koska ulkoparlamentaarinen toiminta nostaa ideologioiden riivaamaa medusanpäätään. Poliitikot tarvitsevat nyt kipeästi kaikkea mikä voidaan nostaa ideologisen tikun nokkaan.

Kaikenlaiset ideologit ja ideologiat ovat tämän päivän "totuuksia". Ja niiltä kaikilta on jalat reippaasti irti maasta, ehkä eniten näillä aaterintamilla missä yhtäältä "ihmisoikeusideologit" vahtivat "natseja", "rasisteja", yms, haukansilmin ja ovat valmiita ilmiantamaan jokaisen noidaksi epäiltävän, ja missä toisaalta epätoivoisimmat ääriliikkeet erehtyvät keskinäisiin kärhämiin ja väkivallantekoihin.

Ideologioiden kasvattaessa totudellisuusarvoaan yhä vähemmistä signaaleista keitetään yhä myrkyllisempi soppa. Mieltä kuohuttavat signaalit ovat efektejä, todellisuusefektejä, jotka välittömästi muuttuvat totuudellisuusefekteiksi. Efektitodellisuutta. Ote oikeaan todellisuuteen ja oikeaan elämään on kadonnut.

Poliitikoillehan kaikki maailmassa muuttuu poliittis-ideologiseksi valtataisteluksi, jossa armoa vastapuolueille ei anneta. Myös päivittäispuheeksi nyt yleistyvä, yhteiskunnan kriisiytymiseen ja väkivallan lisääntymiseen etäisyyttä ottava, yliheveellinen ja kovasti moraalisävyinen irtisanoutumispolitiikka on lopulta vain poliittista peliä ja väistöliikettä. Se kuuluu nykyiseen ajatustotalitarismiimme. Itse asiassa se on ilmiantokulttuurin toinen puoli.

Ja mitä tiukemmin poliitikot haastavat irtisanoutumispolitiikalla toisiaan, sitä paradoksaalisemmat tulevat olemaan seuraukset. Kaduille leviävä väkivalta tulee vain lisääntymään. Mitä kiukkuisemmin poliitikot irtisanoutuvat poliittisesta väkivallasta, sitä vähemmän he pystyvät nostamaan käsittelyyn syitä joiden vuoksi yhteiskunnan moraalikoodisto hajoaa. Maahanmuutto on yksi sellainen syy. Se tekee lopulta meistä kaikista rasisteja.

Yhteiskunnassa lisääntyvä epäjärjestys, sosiaalinen häiriö, on seurausta siitä että yhteiskunnassa tarvittavat mutuaalitason kansalaistunnot ovat häviämässä. Yhä useamman ihmisen usko politiikkaan on mennyt. Puoluepukarit tuntuvat keskittyvän vain toistensa nokkimiseen, ja kansalaisia arkitasolla koskettava pahoinvointi kasvaa koko ajan. Sosiaalisen turvallisuuden katoaminen vaistotaan, ja yhteinen moraali tuntuu rapistuvan vaalikausi vaalikaudelta.




 ⁶⁾ Narsistinen käsiterealismi täydellistyy juristeriassa. Laki voi ongelmia kokematta puhua esimerkiksi ”teon rasistisesta motiivista”, joka käsitteenä on ongelmallinen oksymoroni. "Motivaation" käsitehahmo edellyttää tominnan hahmottamista tietyn päämäärärationaalisuuden puitteissa, ja myös dynaaminen psyykentulkinta edellyttää ajantajua. Kyseessä on kartesiolaisen ”välineellisen järjen” mukainen hahmon- ja käsitteenmuodostus.

Nyt me kykyinemme siis tuomitsemme toisiamme erityisen kovennetun rangaistusasteikon mittapuilla, jos erehdymme puhumaan ei-eurooppalaisista kulttuureista tavalla joka pitää heidän "ajatteluaan" lähtökohtaisesti vähemmän kehittyneenä kuin omaa ajatteluamme. Aika hienoa. Vain Münchhausen pystyy tällaiseen. Hän onkin nimenomaan länsimainen supersankari.