2.10.23

Francis Baconin perspektiivi

 (Perspektiivi-esseet 1)

1.


Ihminen ja maailma. Ihmisen maailma. On filosofinen ikuisuuskysymys, voiko ihminen koskaan nähdä maailman ”sellaisena kuin se todellisuudessa on”, an sich, kuten Kant sanoi. Kaikki tieto, mitä meillä maailmasta on, on ihmisen tietoa, ja sellaisena epätäydellistä. Tämän epätäydellisyyden toteamiseksi emme tarvitse yli-inhimillistä kykyä kurkistaa todellisuuden tuolle puolen, metafyysisiin ulottuvuuksiin, riittää että katsomme omaan menneisyyteemme. Se mitä olemme eri aikoina tietona pitäneet, on vaihdellut suuresti. Olisimme vahvoilla, jos voisimme sanoa, että historiasta löytyisi jokin lineaarinen juoni, jokin kehityslinja, joka kertoisi mistä olemme tulossa ja minne menossa, ja joka oikeuttaisi tiedollisen edistysuskon. Mutta sellaista ei taida löytyä - on vain eletty erilaisia aikoja, toisistaan selvästi erottuvia ja omalakisia, mutta tuskin toisiaan täydentäviä ja kohti täydellisyyttä kehittyviä. Ikuiset ongelmat tuntuvat vain saavan kunkin ajan mukaisen muodon.

Kun näen linnun lentävän, voin kuvitella, että joskus vielä voisin tietää kaikki sen lentoon liittyvät lainalaisuudet, sen lennon kaikki salaisuudet. Voin myös kuvitella, että jos lintu vastaavasti havainnoisi minua ja selvittäisi omasta lintuperspektiivistään kaikki minun salaisuuteni, en tunnistaisi tästä kuvauksesta itseäni. Minä ajattelisin tavallani, lintu tavallaan. Minulle maailma näyttäytyy ilmiöinä joilla, kuten kaikilla ajatuksillani, on jonkinlainen muoto, esimerkiksi alku ja loppu, mutta en tiedä, onko todellisuudessakin samoja muotoja, alkuja ja loppuja, ja olisiko siinä mitä lintu todellisuudesta havaitsee mitään yhteneväistä sen kanssa mitä minulla on päässäni. En tosiaan edes tiedä, onko todellisuudessa an sich ylipäänsä mitään muotoja. Mielestäni minä ja linnut elämme samaa todellisuutta, mutta onko todellisuudessamme - ikuisuuden näkökulmasta - meille mitään samaa?

Niin sanotut tieteelliset realistit esittävät, että järkemme on merkki siitä että maailma jossa elämme on järkevä, ja ajattelumme lait ovat heijastusta luonnonlaeista. Jos mielemme tiedolliset kartat pannaan todellisuuden maiseman päälle niin että kaikki muodot yhtenevät, tällöin saavutamme kosketuksen todellisuuteen. Tällainen näkemys ei kuitenkaan selitä mikä on aikakausien varrella meitä estänyt, kun emme ole toistaiseksi tällaista täydellistä yhteyttä saavuttaneet. Sillä vain hyvin rajoitetun, vain nykytietämykseen pitäytyvän historiallisen näköalan puitteissa, ja valikoidun aineiston varassa voidaan väittää, että tiedon ja todellisuuden suhde palautuisi niiden korrespondenttiseen vastaavuuteen. Mistä väärät, paikkansapitämättömät kartat ovat päähämme piirtyneet - läpi historian? Ovatko ne kenties jonkinlaisen tieteellisen perisynnin aikaansaannosta? Ja miksi kartat vanhenevat, joskus hyvinkin nopeasti? Eilen vielä tieto oli täyttä totta, tänään sama tieto on auttamattomasti vanhentunutta ja paikkansapitämätöntä. Miten voimme ylipäänsä jostain tietystä kartasta, edes siitä joka on uusin ja ajanmukaisin, siis tieteen viimeinen sana, väittää että se varmasti vastaa todellisuutta? --

Tähän kysymykseen on vastattu positivismin hengessä ja pragmaattissävyisesti: tiede on itseään korjaava ja täydentävä systeemi, teoriat ja väitteet voidaan todentaa empiirisin kokein, ja vaikka tiedollinen kartta ei ole koskaan täydellinen, riittää, kun kartta vastaa maisemaa siinä määrin että se on käyttökelpoinen. Saamme tositietoa esittämällä todellisuutta koskevia väitteitä ja verifioimalla ja falsifioimalla niitä, tiedon määrä lisääntyy - ja ehkä, kenties, eräänä päivänä tiedämme kaikesta kaiken? Mutta toisaalta: omaksuessamme positivismin opit ja pragmaattiset asenteet olemme tehneet tietoteoreettisen valinnan, joka asettaa tiedon ja todellisuuden oikeastaan täysin päinvastaiseen keskinnäissuhteeseen kuin mihin tieteellinen realismi väittää niiden asettuvan. Tällöin kartan arvo nimittäin mitataan nimenomaan suhteessa sellaisten odotusten, käyttötarpeiden, mitta-arvojen ja pätevöitymisen muotoihin, joita ei ole todellisuudessa vaan omien korviemme välissä.

Jos nykyiset karttamme todella olisivat kosketuspinta todellisuuteen, voisimme unohtaa sekä menneisyyden, tiedon kummalliset olomuodot ja tieteen merkilliset harharetket, että tulevaisuuden, joka mahdollisesti jo huomenna saattaa kaikki nykyiset käsityksemme naurunalaisiksi, ja voisimme varmaan jollain selvällä tavalla ja kirkkain silmin nähdä, missä tuo kosketus tapahtuu. Tällainen pinta nähdään kuitenkin vain sillä ehdolla, että alueen ympäriltä leikataan pois kaikki historialliset juuret ja kehittymässä olevat versot, ja idealisoidaan jäljelle jäänyt selitys sieluttamalla se omaan aikalaisajatteluumme ja erityisesti sen fysikalismiin kiinteästi kuluvalla korrespondenttisella totuusteorialla. Näin menetellessään aikamme tieteellinen realisti tekee tiedolliselle kartalleen ja tutkimuskohteelleen suunnilleen saman tempun kuin antiikin kreikkalainen kuvanveistäjä teki marmoripaadelle: ottaa omat työkalunsa ja leikkaa näkyville luonnonmöhkäleen sisältä juuri sen muodon jonka hän oman ajattelunsa ”annettuna realiteettina” tietää sinne piilotetun. Tosiaan: antiikin kuvanveistäjä koki todellisena - sanoisimmeko totuutena? - tuon marmorin sisällä paljastumistaan odottavan muodon, idean, josta Anaksimandros käytti käsitettä apeiron. Meidän on ehkä vaikea tajuta mistä tässä oli kyse. Mutta vähän samalla tavalla ja yhtä totena pitää tieteellinen realisti ideaansa siitä että hänen käsiinsä jäävä pala karttaa on yhtenevä vastaavan todellisuuden an sich kanssa.



2.


Muisti on merkillinen toiminto, joka tekee ihmisestä ihmisen ja erottaa hänet muista eläimistä. Muisti mahdollistaa ajattelun eli asioiden käsitteellistämisen ja niiden käsittelyn irrallaan niiden varsinaisesta tapahtumayhteydestä. Koska ihminen saa valtaosan todellisuutta koskevasta tiedostaan näköaistin välityksellä, myös muisti operoi paljolti kuvilla. Kysymykset aistimusten ja tiedon sekä käsitteiden ja kuvien keskinäisestä yhteydestä ovat loputtomia. Ajattelun aineksiksi meillä on maailmasta sekä tietoa että kuvaa. Ne ovat peräisin maailmasta, mutta ajattelumme kehittää niitä, ja kehittämiemme tietojen ja kuvien varassa voimme lähestyä uudelleen todellisuutta katsoen miten se kehitelmiimme vastaa. Puhutaan niin sanotusta havaitsemisen kehästä: havainnot antavat tietoa, tieto jäsentyy meissä osaksi ajattelumme kokonaisuutta, ja tämän tuloksena katsomme maailmaa uusin silmin ja näemme, havaitsemme, siellä uusia asioita.

Niin ihmislajin kasvu primitiiviseltä varhaisvaiheelta tähän päivään kuin jokaisen yksilön kasvu varhaisesta lapsuudesta aikuisuuteen merkitsevät jatkuvaa kiertämistä havaitsemisen kehässä. Totuus ei löydy havainnoimastamme maailmasta, se ei ole ”tuolla ulkona”, mutta liioin se ole itsessämme. Sen sijoittuminen vaihtelee. Se minkä jonakin aikana koemme olevan ulkoisessa ”todellisuudessa” saattaa toisena aikana tai toisessa kehitysvaiheessa sijoittua ”sisällemme”, ja päinvastoin. Primitiivinen ihminen uskoi, että ”voima, rohkeus ja uljuus” ovat sellaisia asioita, jotka leijonanmetsästäjä voi siirtää itseensä syömällä kaatamansa leijonan sydämen. Meidän mielestämme hän ”sielutti” todellisuuden, siirsi todellisuuteen omasta sielustaan peräisin olevaa magiaa. Antiikin kreikkalaisille ei ollut ihan selvää ero olioiden ja ominaisuuksien, substantiivien ja adjektiivien välillä. Esineen A rinnalla saattoi esine B olla suuri, mutta esineen C rinnalla pieni. Kreikkalaisille muodosti todellisen ajatusongelman, kuinka sama esine B saattoi olla sekä suuri että pieni. Ideaopin mukainen vastaus oli, että esineessä B oli sekä suuruutta että pienuutta. Edelleen antiikin maailmassa ”syyt” olivat lähinnä olioiden erityisiä ominaisuuksia - siis jonkinlaisia laatumääreitä nekin. Aristoteles, joka erotti neljänlaisia ”syitä”, sanoi että marmoripaaden sisällä paljastamistaan odottava kuvapatsas on veistoksen ”formaalinen” syy. Nykyihmisen mielestä kivipaaden sisällä ei odota mikään, vaan veistos on seurausta kuvanveistäjän työstä. Tämä on mielestämme realismia. Mutta kun tämän päivän tieteellinen realisti väittää, että todellisuudessa on sellaisia asioita kuin ”ilmiöt” ja ”syysuhde”, ongelma onkin jo vähän vaikeampi. Tiedonfilosofian eri koulukunnilla on tähän kysymykseen huomattavan erilaisia vastauksia.

Kaikki ajatusjäsennykset tapahtuvat aina aikalaisajattelun ja oman yksilöllisen kehityksen lähtökohdista. Koska aina koemme, että laadukas ajattelu edellyttää varmoja lähtökohtia, meille on ominaista pyrkiä vakiinnuttamaan jokin rajalinja ulkoisen ja sisäisen todellisuutemme välissä. Tämä rajalinja on aikalaisajattelulle tyypillinen, ja ajatushistoria tarjoaa tarkasteltavaksemme kirjavan valikoiman erilaisia mahdollisuuksia. Bertrand Russell oli sitä mieltä, että kysymys esineen B suuruudesta ja pienuudesta oli kreikkalaisen filosofisen ajattelun lastentauti. Mutta itse asiassa se ei ollut tauti ollenkaan. Se oli yksi ratkaisu yhteen ihmisen ajattelun ikuiseen ongelmaan. Olemme aina olleet jossain määrin sokeita sille, että tällaiset lähtökohdat ovat olleet historiallisesti vaihtelevia. Ajatus- ja kehityshistorialliset tarkastelut saattaisivat auttaa meitä näkemään myös omien lähtökohtiemme suhteellisuuden.



3.


Ajattelu tarvitsee muistia, muisti kuvia. Kreikan sana idea palautuu sanaan eidos, kuva. Antiikin Kreikassa ideat olivat kuvanomaisia, vahvoja, todellisuusvoimaisia hahmoja, jotka sijoittuvat todellisuuden ja ajattelun väliin. Ideat ulottuivat todellisuudesta ajatteluun ja sitoivat nämä kaksi yhteen. Esineessä B oli sekä suuruuden että pienuuden idea. Veistoksen idea oli marmorin sisällä.

Kuinka antiikin kreikkalainen koki ja näki maailman? Hänen ajattelunsa loi vahvoja ideoita, ja havaitsemisen kehää pitkin nämä ideat siirtyivät todellisuuteen. ”Tosiolevaa”, objektiivista, olivat kreikkalaisten mielestä nimenomaan ideat. Platonille ne olivat hyvinkin kuvanomaisia, ”kiinteitä”. Aristoteleelle jo enemmän käsitteenomaisia. Ehkäpä ajattelu on pitkässä historiallisessa perspektiivissä kehittynyt näkökuvien hallitsemasta miellemaailmasta kielellis-käsitteellisen hallinnan maailmaan. Ajattelun tarvitsemat symbolit olivat ensin hyvin kuvamaisia, toistuvien näkövaikutelmien muodostamia yleisiä muistitiivistelmiä, ja tuntuu luontevalta ajatella, että ihmisen ensimmäiset jumaluudet muodostuivat tuollaisista yleisvaikutelmista. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä toisen täällä, ja kun hän näki oikein ison vuoren, vuoren jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän hahmotti sen VuoriHallitsijaksi tai VuoriJumalaksi. (Ludwig Feuerbach) Myös kreikkalaisten jumalat olivat vastaavanlaisia hahmoja, mielikuva-ideoita: ihmismuotoisia, mutta niin, että jumalissa monet inhimillisesti rajoittuneet piirteet, niin hyvät kuin pahat, saivat täydellistyneen ilmaisunsa. Ja kuten ideat ylipäänsä, jumalat edustivat jotain pysyvää, ikuista ja kuolematonta.

Kuvista käsitteisiin. Kun kirjoitetut kielet syntyvät, niissäkin ilmenee sama kehitysjärjestys: ensin kuvakirjoitus, sitten yhä viitteellisempi merkkikirjoitus. Kuvakirjoituksen kehittyminen kertoo kauniin tarinan siitä miten havaintojen välittämä tieto kiinteytyy ajattelussa ja palautetaan takaisin ulkoiseen todellisuuteen merkkeinä täynnä merkitystä. Havaitsemisen kehä kantaa kirjoitettua sanomaa. Tuntuu oudolta, että hyvin varhaiset luolapiirrokset voivat olla varsin ”näköisiä”, niin sanotusti ”realistisia”, mutta esim. antiikin kreikkalaisten ihmiskuvat eivät sitä ole. Sen sijaan niitä voisi hyvinkin väittää ”symbolisiksi” - niissä ilmenee, kuten kuvakirjoituksessakin, se valikoiva ote, jolla sisäinen psyykendynamiikkamme valikoi ja jäsentää havainnoista saatua raakamateriaalia. Mitä pitemmälle kirjoituksen merkkisymbolit kehittyvät, sitä ”sisäisempi” tapahtuma lukeminen ja kirjoittaminen on. Kaikki kulttuurit eivät ole kirjoituksen kehittämisessä tehneet aivan samanlaisia ratkaisuja, ja siellä missä kuvakirjoitus on ollut vallitsevampaa, myös kuvataide on ollut toisella tavalla symbolistista. Eikä tietenkään vain kuvataide, vaan koko kulttuuri, ihmisten elämä ja tuntemukset. Kuvat ilmentävät staattisia ajatustiloja, ja niitä vastaavat merkitystäyteiset asennot ja eleet kanssakäymisessä. Kuvakirjoitus on ollut kaukoidän kulttuurien historiallinen ratkaisu, ja on tuskin mahdollista, että länsimainen ihminen koskaan ymmärtää viisautta joka noiden kulttuurien piirissä on kehittynyt, vaikka yrittäisikin ottaa niistä vaikutteita. Tragikoomista on, että idän kulttuurivaikutuksista länsimaissa parhaiten ovat menestyneet länsimaiden omaa väkivaltaisuutta rikastuttavat kamppailu-urheilut. --- Mutta yleensä ottaen: kuvakirjoituksen merkit ilmentävät kiteytettyä, kiinteytettyä, pysäytettyä psyykendynamiikkaa, nekin ovat omalaatuisiaan ideoita, ja näillä ideoilla on vastineensa ihmisessä. Kysymyksessä on aina kehä, tietyin, ajattelun lähtökohdat vakiinnuttamaan pyrkivin ehdoin tapahtuva ulkoisen ja sisäisen vuorovaikutus.

Eläimen ja vielä hyvin primitiivisen ihmisen osa on sikäli ongelmaton, että havaintoja seuraavat välittömät reaktiot, eikä tapahtumayhteydestä erillistä, omaksi toiminnokseen irronnutta, symbolitasolla tapahtuvaa ajattelua ole. Alkuperäinen jatkuva elämänyhteys, kosketus todellisuuteen, tapahtumien, havaintojen ja reaktioitten virta, siis elinapparaattimme perusdynamiikka, seuraa mukanamme myös ajattelun kehittyessä. Ajattelu luo jumalat ja demonit, ja ehkä voidaan jossain mielessä väittää, että epävarmuus tekee Ihmisen Osasta (Erich Fromm) sietämättömän. Ajattelu tarvitsee välttämättä Varmuutta (Wittgenstein) takaamaan hallitun jatkuvuuden, ja siksi havaitsemisen kehässä käyty vaihtokauppa todellisuuden kanssa pyrkii aina saavuttamaan pysyvviä ja ikuisia muotoja.



4.


Ajattelu ja kieli ovat alusta alkaen sama asia, ne ovat samaa kehitystapahtumaa. Ihminen on sosiaalinen laji, ja ajattelu ja kieli ovat niin sanotusti sosiaalista muodostetta. Yksityinen kieli on mahdottomuus. (Wittgenstein) Kirjoitettu kieli mahdollistaa käsitteellisesti kiinteiden ideoiden säilyttämisen ja siirtämisen sukupolvien ketjussa pitkälti yli sen mihin suullisessa kanssakäymisessä tai tarinankerrontaperinteessä parhaimmillaankaan päästään. Tämä käsitteiden kiinteys on kielen se ominaisuus, joka luo Varmuuden. Käsitteet paitsi luovat siltoja ajattelun ja todellisuuden välille sitovat ihmiset näkymättömillä yhteisen kielen langoilla yhteisöksi. Havaitsemisen kehän rinnalla voisimme puhua kielen kehästä. Jokainen syntyy valmiina olemassaolevaan, ”annettuun” käsitemaailmaan, ja saa rautaisannoksen Varmuutta syntymälahjanaan. Näistä valmiina annetuista lähtökohdista hän sitten toteuttaa oman elämänsä projektin. Yksilö voi tyytyä lähtökohtaiseen Varmuuteen, ja historia tuntee kulttuureja joille on ollut ominaista hyvin vähäinen muutos. Esim. Egyptin valtakunnissa on havaittavissa tällaista, ja myös eurooppalainen keskiaika oli oudolla tavalla pysähtynyttä aikaa. Mutta elävissä ja kehittyvissä kulttuureissa kielen kehältä saadut eväät palautetaan käsitteellisesti kirkastettuina takaisin kiertoon. Tällaisissakin kulttuureissa kuitenkin valtaosan ajattelua ja kieltä on toistettava olemassaolevaa ”totuutta”, vain rajoitettu osa ajattelusta voi olla uusia käsitteitä luovaa. Yksilö ja yhteisö voivat elää ja selviytyä vain rinnakkain. Yksilö tarvitsee Varmuutensa, samoin yhteisö vakautensa.

Oswald Spengler väittää että jokaiseen kieleen kätkeytyy oma matafysiikkansa. Tämä tarkoittaa, että on olemassa jotain jota ei koskaan voi jäännöksettä kääntää kielestä toiseen. Kun kulttuurirajat ylitetään, osa matkalaukuista katoaa asemalla, ja niiden sisältö korvataan kohdemaan tavaroilla. Esimerkiksi tuo kreikkalaista ajattelua keskeisesti kuvaava käsite apeiron on Spenglerin mielestä sellainen, jota voisi ymmärtää vain jos pystyisi sisäistämään antiikin ajattelun täysin. Sana käännetään merkitsemään ”ääretöntä” ja ”rajatonta”, ja nämä käsitteet lienee viisainta ottaa niin että ne tarkoittavat ”hahmotonta” ja ”muodotonta”. Kun kuvanveistäjän katse kohtasi marmoripaaden, se näki sen sisällä toteutumistaan odottavan muodon. Idea oli vahva. Oliko se todellinen? Onko patsas olemassa ennen kuin se veistetään? Kreikkalaisten ajatusjäsennyksessä se oli - se oli jopa veistoksen formaalinen syy, kuten Aristoteles esitti.

Mutta kreikkalainen katse oli omalaatuinen: vaikka se näki kiven sisään, se ei nähnyt ihmisen sisään. Ihmishahmo kuoriutui kivestä, mutta tämä hahmo oli pelkkää äärtä ja pintaa, kuin kivestä koverrettu ja tila-avaruuteen siirretty plastinen muotti. Vaikka se oli erinomaisen sopusuhtainen, jäsentynyt ja yksityiskohtainen, sillä ei esim. ollut katsetta. Silmät, joista puuttuu iiris, eivät voi olla sielun peili. Omituisella tavalla kreikkalainen katse näkee vain pinnan ja ulkokuoren. Syvyys ei hahmotu. Spenglerin mukaan kreikkalaiset eivät tajunneet edes perspektiiviä, koska käyttivät maalatessaan vain punaista, keltaista, mustaa ja valkoista - värejä joilla ei voi saada aikaan syvyysvaikutelmaa. Vaikka veistoskin oli kolmiulotteinen, se tajuttiin kaksiulotteisesti. On vain näennäisesti paradoksaalista, että kreikkalaiset pystyivät veistämään ”realistisen” kolmiulotteisen ihmismuodon, mutta eivät kyenneet piirtämään ”näköistä” kaksiulotteista kuvaa ihmisestä. Ideat ovat vahvoja, ja ideat ovat kuvia - mutta kuvan ominaisuus ei ole näköisyys vaan kaksiulotteisuus. Eikä ole ihme, että kreikkalaisten geometria, niin eteviä kuin he siinä olivatkin, keskittyi käsittelemään pintakuvioita.

Antiikin maailmassa kaikkea katsellaan ”ulkopuolelta”, ja jokin psykologiseen samaistumiseen liittyvä tekijä puuttuu ja korvautuu idealla. On sanottu, ettei antiikin ihmisillä ollut psykologiaa ollenkaan - sieluissaan viriävät tuntemukset he kokivat jumalmaailman vaikutuksena itsessään. Kreikkalaisessa draamassahan näyttelijät käyttävät naamareita, ja roolihahmot esittävät kuvaelman siitä kuinka jumalat ja kohtalo määräävät elämän kulkua. Kauniisti toisiaan tukien elivät siis subjektiivinen maailmankokemus, ja toisaalta objektiivinen, ”ulkopuoliseen” katseeseen perustuva maailmanhahmottaminen ja -selitys.

Antiikin kuvapatsaiden ihmishahmot voivat olla pysäytetyn dynaamisen liikkeen tilassa, mutta usein kuitenkin vapaissa, rauhallisissa ja harmonisissa asennoissa. Tätä ei pidä tulkita liian psykologisesti. Myös kreikkalaisten arkkitehtuuri ilmentää lepoon asettuneita, hallittuja statiikan voimia. Pylväät kapiteeleineen - nämä patsaiden tavoin kivestä valmistetut elementit nousivat painovoiman suuntaisesti ja ottivat rauhallisina vastaan niille lankeavan attikan painon. Klassisissa rakenteissa korostuu kannattavien voimien hallinta. Näissä ideoissa heijastuu sama ”ulkoapäin” katsomisen kognitio, joka määräsi ja läpäisi antiikin Kreikan kulttuurissa kaiken. Onko avaralla pylväshallilla varsinaisesti sisätilaa, interiööriä? Jos on, eikö se rakennu samanlaisesta vaikutelmasta kuin juhlallisten pylväsrivistöjen katseleminen ulkoapäin? Temppeli herättää pyhyyden kokemuksen kun sitä katsotaan ulkoapäin. Eikö tämä ole outoa - me haluaisimme juuri tämän asian jäsentää täysin toisin päin. Mutta oma ajattelumme onkin monessa suhteessa toisenlaista. Kokonaan toiset asiat, toiset ideat, toiset mielikuvat ovat meille ”sisällä” ja ”ulkona”.



5.


Esineet A, B ja C ovat keskinäisessä suuruusjärjestyksessä, jonka ”näkeminen” edellyttää, että ne sijoittuvat samaan ”kuvaan”. Vain tällaisessa kokonaiskuvassa voidaan nähdä käsitteen ”suuruus” tai paremminkin ”koko” tarkoittama akseli pienimmästä suurimpaan. Antiikin kreikkalaisille maailmassa oli olioita ja ominaisuuksia, mutta yhtäältä nämä elivät itsenäistä elämäänsä ideoina, toisaalta kytkeytyivät yhteen tavoilla, joka aiheutti aitoja ajatusongelmia. Kysymys esineen B suuruudesta ja pienuudesta oli tällainen. ”Ulkopuolinen” silmä tekee ensin havainnon esineistä A ja B, ja tässä mielikuva-ideassa nähdään selvästi, että A on pieni ja B suuri. Sitten ideakamera ottaa kuvan, jossa B ja C ovat rinnakkain, jolloin nähdään että B on pieni ja C suuri. Koska maailmasta puuttuu sellainen kokonaiskuva, jossa kaikki kolme esiintyisivät keskinäisessä suuruusjärjestyksessä, muodostuu tuo antiikin kreikkalaisille tyypillinen ajatusongelma, josta ei pidä Russellin tapaan todeta, että se oli vain harmiton ”lastentauti”.

Olionomaisuus leimasi myös ominaisuuksia. Kytkentä olioiden ja ominaisuuksien välillä toteutui yksittäistapauksissa ja oli konkreettinen ja kiinteä. Ideat olivat vahvoja mielikuvia, eräänlaisia esimerkkitapauksia, joissa ilmeni jokin tietty kytkentä. Maailmankuva rakentui ideoista ja maailmanselitys kuviin sisältyvistä selittävistä komponenteista. Ominaisuudet eivät olleet samalla tavalla adjektiiveja kuin omat laatumääreemme, ne saattoivat olla verbejä, predikaatteja yhtä lailla kuin attribuutteja. Esimerkiksi Aristoteleen ”syy”-käsitteet olivat pikemminkin olioiden ominaisuuksia kuin maailmaa selittävän kausaliteetin rakenteita. Materiaalinen syy, formaalinen syy, vaikuttava syy ja finaalinen syy. Me jäsennämme nämä jokseenkin päinvastoin kuin kreikkalaiset: mikään materia, raaka-aine, vaikkapa marmoripaasi, ei meille tarjoa muuta kuin avoimia mahdollisuuksia, ja tätä avoimuutta olemme nimenomaan taipuvaisia korostamaan. Formaalista syytä emme edes ponnistelematta tajua. Taltan ja vasaran rooli veistosta tehtäessä on meille pelkkää fysiikkaa ja voimien vaikutusta, kun taas kuvanveistäjän sisäiset ideat ja päämäärät luokittelemme puhtaasti psykologiseen kategoriaan. Meillä on mielessämme hyvin erilaisia kuvia todellisuudesta kuin kreikkalaisilla. Aivan eri ideat siitä miten asiat keskenään kytkeytyvät. Ovatko omat käsityksemme jonkin absoluuttisen mittapuun mukaan parempia, sopii kysyä.

Ideat olivat jonkinlaisia pysäytyskuvia todellisuudesta. Niissä kaikki muutos, vaihtuva ja epävarma oli eliminoitu, ja ne tarjosivat maailmasta ”tosiolevaisen”, muuttumattoman ja ikuisen. Jos yhdessä kuvassa esineet A ja B on asetettu rinnakkain, ja toisessa esineet B ja C, kumpikin näistä kuvista sisältää ideaista tositietoa, joka on käsitteellisessä ristiriidassa toisen kuvan kanssa. Ideaopin mukainen ratkaisu syntyneeseen ongelmaan oli: esineen B täytyy sisältää sekä suuruutta että pienuutta. Tämä väite voitiin todistaa asettamalla B ensin A:n rinnalle, jolloin näyttäytyi sen suuruus, ja asettamalla sitten sama B esineen C rinnalle, jolloin näyttäytyi sen pienuus. Tässä todistelutapahtumassa näemme, millainen marssijärjestys havaitsemisen kehällä vallitsee: ensin ovat lähtökohtaiset havainnot, kuvat todellisuudesta, sitten yritys sovittaa keskenään ristiriitainen aines yhtenäisen koherentin maailmankuvan ja -selityksen puitteisiin. Koska kuvat, ideat, olivat tosiolevaa, ja niistä pidettiin kiinni, selityksen tehtävänä oli poistaa käsitteellinen ristiriita, ja sen se hyvin tekikin. Sellainen on selityksen tehtävä yleensäkin, vaikka eri aikoina kuvat todellisuudesta ovatkin kovin erilaisia ja erisisältöisiä.

Korostaessaan pysähtyneisyyttä antiikin ideamaailma sulki selitysten ulkopuolelle dynaamisen muutoksen ja virtaavan ajan, siis kausaliteetin edellytykset. Antiikin maailmankuva oli myyttinen, eivätkä myytit tunne aikaa. Mytologiat, jumal- ja sankaritarustot toistivat ikuisia elämänmalleja, antoivat esikuvat tapahtumille ja tunteille. Ne tarjosivat suuren kehikon, jossa olemassaolonkokemus jäsentyi. Jumalmaailma sijoittui vain näennäisesti ”ulkopuolelle”, sen sijainti jopa tiedettiin: Olympos-vuori. Mutta Olymposkin oli vain vahva idea, se oli VuoriJumala, eikä siitä että jumalat asuivat Olympoksella, nauttivat nektariaan, mutta myös punoivat juoniaan ja riitelivät armottomasti, seurannut mitään mitä siitä meille ominaisen kausaliteetin mukaisesti olisi voinut seurata. Jumalat elivät ideoina, eikä heitä esimerkiksi lähdetty jäljittämään. Sen sijaan jumalten elämä koettiin myyttisen samaistumisen kautta, ”sisäisesti”. Poseidon oli raivoissaan, kun myrsky ärjyi merellä, Dionysos otti ihmisen valtaansa kun tämä joi liikaa viiniä. Jumalat olivat todellisuuden mallikuvia ja niihin samaistuttiin paljon totisemmin kuin länsimainen ihminen historiassaan sittemmin on konsanaan kuninkaallisiin, kirjallisuuden henkilöihin, elokuvan roolimalleihin tai juorulehtien julkkiksiin samaistunut. Kreikkalaisilla ei myyttiseen maailmankokemukseen liittynyt mitään ”ulkoisia” kausaalisia tai ”sisäisiä” psykologisia selityksiä: he kokivat vain sisällään kuolevaista pientä ihmistä määräävät Kohtalon voimat.

Tällaisista Kohtalon voimista kreikkalainen tragedia tarjoaa hyviä esimerkkejä. Sofokleen näytelmässä ”Kuningas Oidipus” päähenkilön kohdalla toteutuu hänelle langetettu kohtalo ja kirous: hän surmaa isänsä ja menee äitinsä kanssa naimisiin. Nämä dramaattiset tapahtumat toteutuvat väistämättömästi, ja merkittävää on, että niihin sisältyy yksilön syyllisyys vaikka tämä ei itse ole edes tietoinen siitä kenet surmaa, kenet nai. Kohtalon ideat ovat vahvoja, ja niiden mukaan Oidipus syyllistyy hirvittäviin tekoihin. Saadessaan tietää ja tajutessaan mitä on tehnyt, Oidipus määrää itselleen yhtä hirvittävän ja tuskallisen rangaistuksen: hän sokaisee itsensä. Tavallaan hän siis tuomitsee itsensä totaalisesti maailman, kaikkien ideoiden ja kuvien ulkopuolelle, ikuiseen pimeyteen. Pääseekö hän rangaistuksen idean toteuttamalla rauhaan häntä riivaavasta syyllisyyden ideasta? Eikö sokaiseminen ole virhe, eikö kaikki sijoitukin vain hänen päänsä sisään? Ei. Ideat ovat todellisuutta.



6.


Esineitä A ja B esittävän kuvan ja esineitä B ja C esittävän kuvan painoarvot totuudellisuuden suhteen ovat yhtä suuret. Ne ovat pysähtyneitä ideoita olioista ominaisuuksineen. Ajatuskokeen hengessä voisimme kuvitella mitä tapahtuisi, jos veisimme näihin kuviin mukaan ulkopuolisen selittävän tekijän, esimerkiksi ajan. Meillä voisi olla vaikkapa vahva mielikuva siitä, että kaikki maailmassa kasvaa ajan mukana pienestä suuremmaksi. Tällainen lainmukaisuus saisi runsaasti todistusaineistoa luontoa tarkkailemalla. Mikä on pysyvää, on pysyvää, ja sellaisena ongelmatonta, mutta mikä muuttuu, se on epäselvää ja määrittelemätöntä - ja juuri siksi tarvitsemme erityisesti muutosta koskevaa tietoa, kuten sen tiedon, että moni muutos alkaa pienestä ja kasvaa muutoksen tapahtuessa isommaksi. Olkoon tämä hyvä teoria.

Katsoessamme kuviamme muutoksen näkökulmasta näkisimme entiseen tapaan selvästi että ainoa mikä näyttäisi muuttuneen olisi B, joten se siis muodostaa ongelman ja vaatii selityksen. Taustalla vaikuttavat edelleen ristiriitaiset informaatiot B:n suuruudesta ja pienuudesta. Mainittu muutoksen laki kuitenkin kertoisi meille että kuva, joka esittää B:tä ja C.tä rinnakkain, edeltää ajallisesti toista kuvaa, jossa B on jo saanut itseensä suuruuden ominaisuutta. Koska ajallinen järjestys olisi olemassa, voisimme ehkä soveltaa muutoksen lakiin Aristoteleen syysuhdeajattelun ominaislaatua ja esittää, että pienempi B on suuremman B:n syy. Sanokaamme vaikkapa ”muutoksellinen” syy. Kun seuraavan kerran mielemme näyttämöllä iskettäisiin pöytään nuo pysähtyneitä ideoita esittävät kuvat, tietäisimme oitis, ettei niihin liity ongelmaa, koska toinen kuva seuraa toisesta ja sille on syy.

Tällainen ajatusleikki ei tosiasiassa ole ollenkaan kaukana siitä mistä oikeasti oli kyse. Antiikin kreikkalainen filosofia kokee varsin drastisen murroksen Platonista Aristoteleeseen siirryttäessä. Pysäytyskuvan kaltaiset platoniset ideat, joiden varassa tapahtuva ajattelu edellytti selityksen palautuvan siihen mitä kuvassa nähtiin, menettivät merkitystään lähtökohtina, ja niiden rinnalle syntyi yleiskäsitteellinen ajattelu, jossa etenemissuunta oli selvemmin induktiivinen. Platon uskoi että idea-ajattelulla tavoitettaisiin ikuinen totuus, tosiolevainen, kun taas Aristoteles hylkäsi käsityksen ideoista itsenäisesti olemassaolevina muotoina ja esitti (kirjassa ”Organum”) aposteriorisen induktivismin. Aristoteleen kuuluisa syllogismilogiikka tavoitteli myös tällaisia ajattelun uusia malleja. Taustalla vaikuttivat edelleen selkiytymättömät ideat, joihin sisällytetään uusi kielellinen, yleiskäsitteellinen ote, ja näin todellisuutta esittävät ideakuvat asettuvat selvästi määräytyneeseen uuteen järjestykseen. Kun kuvan ”Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia” päälle asetetaan kuva ”Sokrates on ihminen” syntyy kolmas kuva joka esittää johtopäätöstä: ”Sokrates on kuolevainen”. Tällaisen logiikan juuret ovat vielä vahvasti ideoiden maailmassa, mutta syntynyt selvyys on käsitteellistä.

Aristoteleen ajattelussa ovat siis vielä taustalla vaikuttavina lähtökohtina pysäytyskuvat, mutta päättely on käsitteellisiä hahmoja yhteensovittavaa. Tämä päättely on induktiivisesti etenevää, eli siihen sisältyy tietynlaista dynamiikkaa ja jonkinlainen aika. Tätä ei pidä tulkita kausaliteetiksi. Ei pidä vetää johtopäätöstä, että Aristoteleen logiikkaan kuuluisi kausaliteetti sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Antiikin kausaliteettia koskevan ajattelun laatua kuvaavat hyvin nuo Aristoteleen esittämät, olioihin ominaisuuksien tavoin kietoutuvat neljä erilaista syyryhmää. Syysuhdeajattelu sellaisena kuin se meille aukeaa, syntyy eurooppalaisessa ajattelussa vasta uudelle ajalle tultaessa.



7.


Inhimillinen kieli on sosiaalista muodostetta, ja puhumaan oppiminen edellyttää ympäröivää ihmisyhteisöä, jossa se tapahtuu ikään kuin luonnostaan, näennäisesti itsestään, mutta tosiasiassa hyvinkin hienojakoisten vaikutusten kautta. Tiedetään, että erilaisten kognitioiden kehittymisessä on omat herkkyyskautensa, jolloin asiaan liittyvillä virikkeillä on tärkeä merkitys ja jolloin jonkin ratkaisevan avainärsykkeen puuttuminen saattaa suunnata kasvua toisille urille. Ihmislajin sosiaalisesta perusluonteesta ja ympäristövaikutusten merkityksestä ovat dramaattisimpina esimerkkeinä niin sanotut susilapset, lapset, joita aiempina vuosisatoina äidit synnytyksen jälkeen hylkäsivät metsiin ja joita sudet olivat hoivanneet pentuinaan. Kuin ihmeen kautta tällaisia lapsia saattoi selvitä hengissä, ja eräistä tapauksista on olemassa mielenkiintoisia raportteja. Esimerkiksi Karl von Linne luokitteli löytämänsä susilapsen erityiseksi eläinlajiksi - niin vähän hän näki siinä mitään inhimillisiä piirteitä. Tyypillisesti susilapset esim. ovat liikkuneet nelinkontin, ja äännelleet muristen. Ihmisten piiriin päätyminen ei heitä enää kyennyt inhimillistämään kuin ehkä hyvin tulkinnanvaraisesti.

Puhutun kielen sosiaalinen perusluonne ja yhteisöllinen merkitys on helppo ymmärtää, samoin se että eri paikoissa eri ihmisyhteisöille historiallisesti kehittyneet kielet poikkeavat toisistaan. Mutta ne näyttelevät lajikehityksessä kuitenkin samanlaista roolia, syntyvät kukin tahollaan ikään kuin ”itsesytytyksellä” suurin piirtein samoihin aikoihin, ja täyttävät saman tehtävän. Sen sijaan se, että kirjoitettu kielikin on ”itsestään” syntynyt kehitystapahtuma, sen merkitystä on jo vaikeampi tajuta. Yksilöinä me itsekukin opimme lukemisen ja kirjoittamisen kehityksemme siinä vaiheessa, jolloin kanssakäyminen tapahtuu tietoisella asteella -- ja tällaisen ulkoapäin tulevan vaikutuksen me ehkä jotenkin vaistomaisesti projisoimme historiaan kuvaamaan kirjoitustaidon syntyä. Todellisuudessa kukaan ei opettanut ensimmäistäkään ihmisyhteisöä kirjoittamaan. Kuvien tekeminen ja merkkien kehittyminen olivat ”itsestään” syntynyt kehitystapahtuma. Edellytykset tulivat ihmisen sisältä, ne olivat potentiaalisesti vain ihmisessä itsessään. Historia ei tunne kirjoitustaidon opettajaa. Niinpä se merkitys, joka kirjoitustaidon kehittymisellä kognitioiden kannalta on, on historiassa erilainen ja kokonaan toista suuruusluokkaa kuin mikä vastaavalla tapahtumalla on yksilökehityksessä nykyään.

Kuvien kehittymistä kirjainmerkeiksi voisi verrata platonisten ideoiden ja aristoteelisten yleiskäsitteiden erottumiseen. On käynnissä symbolitason evoluutio. Ideakuvat saavat parhaan laatunsa kun ne kokoavat todellisuuden olennaiset piirteet, pysäyttävät muutoksen, kiinteytyvät, ja tällöin ne myös luovat vahvan harhan omasta autonomisesta olemassaolostaan, ”todellisuudestaan”. Yleiskäsitteellisessä ajattelussa käsitteellinen autonomia kielletään, päättelysuunta vaihtuu kuvan raameihin rajoittuneesta deduktiosta käsitteellisellä maaperällä tapahtuvaan, yksittäisestä yleiseen etenevään induktioon. Deduktiivinen ajatusmuoto oli tarpeen kun haluttiin saada muutos hallintaan, pysäyttää maailma ja nähdä olennainen, ja induktio jatkaa siitä mihin idealismi kehityksen jätti. Tämä on evolutiivinen, historiallinen marssijärjestys, eikä pidä kuvitella, että ideakuvat ja kielellis-käsitteelliset kognitiot olisivat voineet olla alun perin mitenkään toistensa vaihtoehtoja.

Roomalaisten keskuudessa lukutaito oli suhteellisen yleistä, ja kysymys, miksi jo olemassa ollut lukutaito miltei totaalisesti katosi koko kulttuuripiiristä Rooman valtakunnan kukistumisen jälkeen, on todella selvittämistä tarvitseva, tärkeimpiä eurooppalaista ajatushistoriaa koskevista megasuuruusluokan kysymyksistä. Tämä katoaminen kertoo nimittäin sen, ettei historia välttämättä ole lineaarista edistystä, vaan on olemassa myös pysähdyksen, jopa kehitystaantuman mahdollisuus. Kirjassaan ”Lapsuuden lyheneminen” Neil Postman yhdistää lukutaidon häviämisen yleiseen kulttuuritaantumaan. Jos ajattelemme niin puhutun kuin kirjoitetun kielen kehitystä evolutiivisena tapahtumana, tuntuu ymmärrettävältä, että mikäli kielen hallinalle tapahtuu jotain ratkaisevaa, sillä voi olla suuri kulttuurinen seurausvaikutus - tai päinvastoin. Mikä on syytä mikä seurausta, emme ehkä pysty näkemään. Mutta joka tapauksessa kyseessä on ollut vahva regressioilmiö. Sen myötä eurooppalainen ihminen vajosi lähes tuhanneksi vuodeksi tuohon pimeäksi keskiajaksi kutsuttuun käsittämättömään henkisen pysähtyneisyyden tilaan, jossa niin maallinen elämänjärjestys kuin yleiset totuudet määräytyivät uskonnolliselta pohjalta. Maailmanjärjestystä kutsutaan teokratiaksi. Feodaalinen hallinto jähmettyi paikallishierarkian puitteisiin, kirkko koettiin Jumalan ruumiina ja todellisuus muodostui Jumalan ajatuksista. Ideat, totuudet, ja niiden kielelliset ilmaisut, dogmit, olivat niin vahvoja, että jopa yksilöllinen olemassaolon kokemus katosi ja depersonalisaatio sai vallan. Ihmisajattelu käpertyi raamatuntulkinnallisiin yhteyksiin, ajattelijoita, niitä jotka vielä vaivoin osasivat lukea ja kirjoittaa, olivat vain luostareihinsa vetäytyneet hengenmiehet.

Läpi koko keskiajan käytiin ”skolastista” väittelyä ns. universaaleista eli yleiskäsitteistä. Väittelyssä pysyi muuttumattomana taustakuviona idea-ajattelun ja kielellis-käsitteellisen ajattelun rajankäynti. Elpyi Platonin ja Aristoteleen ristiriita, vaikka näitä nimiä ei varhaisella keskiajalla tunnettukaan.

”Realistit” uskoivat että yleiskäsitteet ovat autonomisina olemassa, että niillä siis ilmoitetaan jokin ”todellinen” asia. Ideoiden maailmassa yleiskäsitteet ovat kuvia kuvien joukossa, todellisuuden kuvia, siis ”realismia”. Me ehkä hymyilemme sille että olisi olemassa jokin vaikkapa lajinimikettä ”lintu” käyttävä ”yleinen siivekäs olento”, mutta miten omaan todellisuuteemme suhtautuvat esimerkiksi sellaiset ideat kuin ”suuri” ja ”pieni”, ”ylös” ja ”alas”, tai ”yksi”, ”kaksi”, jne. Onko mahdollista kuvata oikeaa todellisuutta tällaisten formaalisten ideoiden kautta? Voidaan kysyä: kun positivismin opit enemmän kuin täydellisesti sisäistänyt nykypäivän ”tieteellinen realisti” uskoo puhtaasti formaalisella käsitteenmuodostuksella ja kvantifioinnilla saavuttavansa ”todellisuuden”, eikö idealismin ikuinen perinne tässä elä ja voi hyvin? Asiassa voi olla puolensa. Ajattelussa kaikki evolutiiviset kehityskerrokset elävät toistensa päälle kertyneinä, eikä pohjarakenteita koskaan voi temmata alta pois -- ne ovat välttämättömiä, jotta myöhäsyntyisemmät ajattelulaadut saattaisivat toimia. Tasot saattavat läpäistä toisiaan, ”ulkoinen” ja ”sisäinen” saattavat vaihdella paikkojaan, ajaton ja aikaan sidottu kuvaavat ilmiöitä rintarinnan, syistä ja seurauksista ei aina saa selvää. Neil Postman menee niin pitkälle, että kantaa huolta kuvallisen ajattelulaadun paluusta valta-asemaan. On merkkejä siitä että kuvallisen viestinnän määrän huima lisääntyminen käynnistää samanlaisen psyykkisen regression, taantumailmiön, joka koteloi Euroopan tuhatvuotiseen keskiajan kiveen. Luku- ja kirjoitustaidon heikkeneminen ja katoaminen olisivat osa tätä pelottavaa kehityskuvaa.--

”Nominalistit” taas pitivät yleiskäsitteitä kielellisinä muodosteina, joihin päädytään yleistämisen tietä. Ideakuva-ajatteluun perustuva käsiterealismi kuitenkin syrjäytyi kielellis-käsitteellisen nominalismin tieltä vain hyvin vähitellen. Eurooppalaisen ajattelun pitkä kehityskaari kiertyy keskiajan ympärille ja sulkee sen omituiseksi käpertyneeksi skolastiikan kehäksi. Jumalankuvilla oli pyhiä ominaisuuksia, opilliset dogmit olivat miltei kuvamaisiksi kiinteytyneitä teologisia totuuksia. Raamatuntulkinta oli kaiken ajattelun alku- ja päätepiste. Ennen Rooman valtakunnan hajoamista elänyt kirkkoisä Augustinus oli jumalakäsitteeseensä sisällyttänyt määritelmän Jumalan täydellisyydestä. Toiselle vuosituhannelle tultaessa Anselm Canterburylainen konstruoi Jumalan olemassaoloa koskevan ”ontologisen” todistuksen, joka voidaan esittää näin: koska Jumala on täydellisin ajateltavissa oleva olento, Hänen on oltava olemassa, sillä jos Häntä ei olisi, Hän olisi olemassaolon osalta epätäydellinen. Näemme että tällainen todistus tapahtuu vahvojen mielikuvien varassa tavalla, jossa oliot ja ominaisuudet asettuvat toiseen keskinäissuhteeseen kuin mitä me pidämme loogisena. Anselm koki päättelyllään lähestyvänsä todellisuutta. Se vahvisti hänen uskoaan, ja sitä kautta järkeään. Augustinusta toistellen hän sanoi: ”Uskon jotta ymmärtäisin.” Päättelyn suunta on platoninen. Anselmin todistusta vastustettiin nominalistisemmalla kielellis-käsitteellisellä argumentaatiolla, irrottamalla käytetyt yleiskäsitteet Anselmin mielikuvista ja rakentamalla niitä käyttäen muita vastaavanlaisia lauseita, jotka eivät kuulostaneet enää yhtä vakuuttavilta. Mitä mikään superlatiivi todistaa? Täydellisin saari? Voidaan sanoa: täydellisin saari - mutta onko sillä todistettu että on olemassa täydellisin saari?



8.


Eurooppa virkosi keskiajan pysähtyneisyydestä vähitellen, ja uuden elämän, myöhemmin renessanssiksi eli uudestisyntymiseksi kutsutun, esiinmurtautuminen toisen vuosituhannen puolella tapahtui suunnilleen samoista henkisistä lähtökuopista, joihin antiikin ajattelu oli Aristoteleen jäljiltä jäänyt. Arabialaisten toimesta Aristoteleen kirjat olivat säilyneet, ja nyt ne kelpasivat taas. Niitä alettiin kääntää kreikasta ja arabiasta latinaksi, ja ennen pitkää kitka katolisen kirkon oppien ja aristotelismin välillä lientyi niin että Tuomas Akvinolainen saattoi 1200-luvulla tehdä valtavan synteesin raamatuntulkintojen ja aristoteelisen filosofian välillä. Tuomas oli eräänlainen oman aikansa Kant, joka kokosi edeltävän vuosisadan viisauden ja otti haasteekseen kaiken silloisen näkemyksellisen ja tiedollisen järjen yhteen sulattamisen. Tuomaksen ”Summa theologiae” nivelsi filosofian palvelijakseen kuten Kantin ”Puhtaan järjen kritiikki” hyödynsi suurten systeeminrakentajien opit transsendentaalisen perusjäsennyksensä palvelukseen.

Elämä on kuitenkin yhtä aaltoliikettä, niin myös uudestisyntyneen elämä. Eurooppalainen ajattelu koki vielä vahvan uusplatonismin aallon ennen kuin uusi aika renessanssin, humanismin ja uutta, yksilöstä lähtevää ajattelua omalta osaltaan edustaneiden uskonpuhdistusten yhteisvaikutuksesta varsinaisesti alkoi. Alkupistettä tosin on mahdotonta paikallistaa. Hyviä ehdokkaita on. Joku näkee uuden ajan merkit jo Wilhelm Okkamilaisessa, joka ehdotti turhan todistelun karsimista, ns. Okkamin partaveistä, pragmaattista asetta, jolla ajattelun rönsyt pidettäisiin kurissa. Samaten Okkamilainen korosti yksilöllistä tahtoa ja vastuuta, mikä tarkoittaa että pää nostettiin nyt keskiajalle ominaisen depersonalisaation vedenpinnan yläpuolelle. 1400-luvulla elänyt saksalainen Nicolaus Cusanus, uusplatonisti, näyttää hyvin miten uudella tasolla platoniset ideat jo tuolloin hallittiin: hän tuo esiin näkemyksen coincidentia oppositorumista, käsitteellisten vastakohtien yhteenlankeamisesta. Tällä voitaisiin tarkoittaa esim. sitä että antiikin kreikkalaisten ajatusongelma esineen B ”suuruudesta” ja ”pienuudesta” ratkeaisi, jos nämä määreet tajuttaisiin saman vastakohta-akselin ääripäiksi, eikä niitä pidettäisi toisistaan erillisinä itsenäisinä ”ideoina”. Jos em. Tuomasta pidetään oman aikansa Kantina, Cusanus saattaisi olla jonkinlainen varhainen Spinoza. Siististi Cusanus sijoittaa Jumalan inhimillisen todellisuuden äärilaitaan, äärettömyyteen. Jumala on ”ulkopuolella”, eikä meillä ole mahdollisuutta nähdä todellisuutta Jumalan silmin, mutta vaikka itse olemme ”sisäpuolella”, voimme tietämättömyydessämmekin tajuta Jumalan. Havainnon kehän ja käsitteiden kehän lisäksi kirkastakoon mieltämme Cusanuksen kehä: ympyrä, jolle piirretty tangentti leikkaa kehää yhdessä pisteessä. Mitä suuremmaksi ympyrä kasvaa, sitä lähemmäs kaari tulee tangenttia, kunnes ne äärettömyydessä ovat yhtä. Ihminen ei äärettömyyttä tavoita, mutta Jumalan silmät näkevät sen.

Francis Baconin ajattelussa 1600-luvun alussa näyttäisivät uuden ajan ominaislaadun tekijät tulevan esiin laajalla rintamalla. Hän käyttää lähteenään mm. Aristotelesta, joten vertailu antiikin ajatteluun tulee kuvaan automaattisesti mukaan. Baconin "Novum organum", uusi työkalu, on induktiivisen metodin julistus. Ottamalla tutkittavaksi suuri joukko erityisiä ilmiöitä voidaan nähdä, mikä niitä yhdistää, mikä erottaa. Johtopäätökset tulee tehdä kun tutkimusmateriaalia on koossa ja läpikäyty kylliksi. Mitään totuuksia ei pidä asettaa ennalta, joten deduktiiviselle ajattelulaadulle ei myönnetä mitään roolia. Kun ajattelua pidetään työkaluna, siis välineenä, induktiivisen metodin korostaminen merkitsee selvästi omaksuttua Tarkkailijan asemaa, ja ajattelun säännöt kehitetään nimenomaan tarkastelutointa varten. Myös muu Baconin ajattelu pyrkii määrittelemään hyviä "käsitteellisiä" välineitä. Hän mm. erittelee seikkaperäisesti ajatusharhoja ja niiden syitä. Siis: syitä.

Baconin mukaan ihmismieltä sumentavia ennakkoluuloja ja -asenteita on, kuin sattumoisin, neljänlaisia. Yksi pääjäsennys näyttäisi olevan, että Bacon erottelee ihmislajille (tai ihmisolennolle) tyypilliset ja yksilölle eri syistä syntyneet ennakkoluulot toisistaan. Mielenkiintoista on myös panna merkille, että Bacon nimittää ajattelun virheitä nimenomaan harha”kuviksi”. Tärkeimpänä virhelähteenä Bacon pitää yleensä ihmiselle tyypillisiä rajoituksia (idola tribus, heimon harhakuvat). Ihminen on tunnevaltainen ja epätäydellinen. Tunnevaltaiset odotukset muuttuvat usein helposti selityksiksi, jotka siirretään luonnonilmiöihin. Tässä Tarkkailijan Subjekti siis on jo niin eriytynyt, että projektiivisen metodin olemassaolo tunnistetaan. Tällaisen harhan vastustamiseksi täytyy tunteet pitää kurissa ja keskittyä järkeen. Järjen laatu ja työskentelymahdollisuudet ovat parhaimmillaan hyvin suunnitellussa systemaattisessa havainnonteossa. Juuri tätä itsekuria Baconin induktiivinen metodi pitkälti tarkoittaa. Listataan havaintoja, tehdään niitä numeerisesti paljon, luetteloidaan systemaattisesti. "Kylmä", so. tunteet ja intohimot kurissa pitävä, kurinalainen ja säännöistä kiinni pitävä tutkija-asenne on paras. Tutkijalla täytyy olla kykyä pitää tunteet kurissa, ja kun hän älyllään saavuttaa tietoa, tämä tieto on "valtaa".

Bacon näkee, että ihmiselle tyypillisen tunnevaltaisuuden lisäksi kullakin yksilöllä on omat henkilökohtaiset rajoittuneisuutensa. Elämäntilanne ja mielipiteet ovat tällaisia (idola specus, erityiset harhakuvat). Kun joistakin asioista on vallitsevia käsityksiä (idola fori, torin harhakuvat), ne ovat juurtuneet puhetapoihimme ja haittaavat selvää näkemistä. Tällaiset rajoittuneisuudet seuraavat siitä että kukin Yksilö elää yhteisössään. Nämä yleiset harhakuvat voivat olla myös opillisesti kiinteytyneitä (idola theatri), vaikkapa filosofisia teorioita, jotka myös on kyettävä hylkäämään, jos ilmiöiden perusteellinen tutkimus siihen antaa aihetta.

Ajatushistoriallisesti tässä kaikessa on viime kädessä kysymys Tarkkailijan roolin määrittelystä - myös siitä mikä otetaan lähtökohdaksi eli mitä ei kyseenalaisteta (esimerkiksi sitä miten tarkasteltava ilmiö rajautuu, mikä siinä edustaa tarkkailijan jo omaksumia käsityksiä). Tarkkailija on operaattori, tiedonhankkija, joka omaa erityiset asenteet ja joka käyttää erityistä metodia tietoa hankkiakseen. Kysymys tiedon käyttämisestä on mielenkiintoinen. Päällimmäinen vaikutelma Baconin filosofiasta on, että hän pyrkii pikemminkin pragmaattiseen totuuteen kuin maailman filosofiseen selittämiseen. Seuraako tiedon käyttökelpoisuuden korostaminen, siis tiedon ”ulkoisen” arvon vaatimus ja käsitys että tieto on valtaa siitä, että Baconin ”sisäinen” maailma on niin ankaran itsekurin määräämä? Eli, ajatushistoriaa koskien: nousevatko opillisesti noteeratut induktio ja tiedon pragmaattinen laatu esiin siksi, että Baconia vaivaavat hänen luonteestaan johtuen idola specis, yksilön omat harhakuvat? Filosofian historiassa ajattelijoiden rajoittuneisuudesta saattaa seurata opillisia sisältöjä.

”Novum organum” on Aristoteleen kritiikkiä, mutta myös Aristoteleen uudelleenlämmitystä. Siinä toistuvat jotkin ajatusmuodot jotka voidaan havaita myös Aristoteleella. Kuten muistetaan, eritellessään syitä - jotka antiikin maailmankuvassa siis olivat lähinnä erityisiä olion ominaisuuksia - Aristoteles erotti neljänlaisia syitä. Kerratkaamme nämä. Kuvanveistäjälle hänen veistoksensa materiaalinen syy oli marmoripaasi. Formaalinen syy oli se hahmo, joka tuon paaden sisällä odotti paljastumistaan. Vaikuttava syy oli kuvanveistäjän vasara ja taltta, eli se työ joka veistäjän rooliin kuuluu. Vihdoin, viimeinen syy oli päämäärätietoisuus tai -hakuisuus, se että veistäjällä on tavoite. Jos Aristoteleen syitä ajatellaan tässä järjestyksessä, huomataan, että hyvin yleinen, perustavanlaatuinen syy koskee materiaa. Se on ikään kuin kaiken perusedellytys - se on materiaa yleisessä merkityksessä, ei sinä erityisenä esille otettavana marmoripaatena, jossa muoto odottaa "sisällä". Aristoteleen todellisuudessa ”ulkoapäin” nähty materia edustaa”yleisenä” sitä samaa mitä uuden ajan Baconille - Yksilön ja Tarkkailijan ajan kasvatille - edustaa ihminen - ihminen yleensä, lajinsa edustajana. Kun Bacon siis lähtee määrittelemään millainen Yksilö-Tarkkailija parhaimmillaan olisi, hän myös nostaa ensimmäisenä esiin ihmismaterian, ihmislaadun, ja toteaa että ihmisellä on ihmisominaisuuteensa kuuluvia harhakuvia ja rajoituksia. Eikö tämä - ajatusmuotona, mutatis mutandis - vastaa Aristoteleen käsityksiä materiaalisesta syystä?

Formaalista syytä edusti materiaalisesta, yleisestä paljoudesta valittu yksilöllinen paasi. Tässä pysytellään siis vielä ikään kuin saman kategorian - aineen - piirissä, vaikka materia on ”yleistä”, kun taas tietyn paaden sisällä oleva toteutumistaan odottava muoto ”erityistä”. Sitten, edettäessä: Aristoteleen formaalinen syy ja vaikuttava syy muodostavat tietynlaisen näkökulmanvaihdoksen, jossa aineeseen yhdistetyt seikat vaihtuvat toimijaan liittyviin seikkoihin. Vaikuttavan syyn piiriin kuuluvat niin työkalut, työ kuin tekijäkin. Kuten materiaalis-formaaliset syyt etenivät aineen kategoriassa yleisestä erityiseen, vastaavasti vaikuttavat-finaaliset syyt omassa - ihmisen - kategoriassaan etenevät yksittäisestä takaisin yleiseen. Finaalista syytä lähestyessämme etenemme ”yksittäisen” veistoksen tekijästä hyvin abstraktiin, ”yleiseen” Taiteilijaan. Tästä Taiteilijasta voimme puhua ”taiteellisen”, siis taiteen ideaa edustavan ”yleisen” päämäärätietoisuuden toteuttajana. Jos siis materiaalista syytä ajatellaan veistoksen mahdollisimman yleisten aineellisten alkuedellytysten määritelmänä, finaalista syytä voidaan pitää Aristoteleen ajattelussa mahdollisimman yleisenä ihmisyyteen kuuluvana lopputekijänä.

Vastaavasti Bacon harhakuvia tarkastellessaan etenee ihmisen suhteen: ensin otetaan tarkasteluun ihminen ”yleisenä” lajiolentona, so. ihmismateriaali. Sitten erityinen ihminen, yksilö, jolla on omat "psykologiset" rasitteensa. Nämä molemmat tarkastelut toteutuvat samassa - ihmisen - kategoriassa. Sitten huomio käännetään toiseen - käsitteellisen ja opillisen ajattelun, ikään kuin hengen - kategoriaan, ja edetään ottamalla tarkasteluun sosiaaliset totunnaiskäsitykset ja torikokousten viisaudet. Ne edustavat karkeaa versiota siitä mistä jalostunein filosofinen ajattelu olisi puhtaaksiviljelty yleispätevin muoto. Viimeksi päädytäänkin filosofisiin sfääreihin, käsityksiin, jotka siis niinikään voivat olla harhaisia. -- Siinä missä aristoteelisessa kategorisoinnissa asteikolla ovat materia ja ihminen, siinä baconilaisessa aikalaisajattelussa nousevat esiin vastaavina lähtökohtina ihminen ja filosofia. Missä Aristoteles liukuu tavallaan portaattomasti aineen kategoriasta ihmisen kategoriaan, siinä Bacon vastaavalla tavalla portaattomasti liukuu ihmisen kategoriasta filosofian kategoriaan. Antiikin kreikkalaiselle syyt olivat tarkasteltavissa ”ulkoapäin”. Baconin tarkastelut koskivat ”sisäisiä” harhojen syitä.

Baconin 1620 ilmestynyt ”Novum organum” oli tarkoitettu osaksi suurta kokonaisuutta, tieteellisen ajattelun kokonaisuudistusta, ”Instauratio magnaa”. Nimilehdelle painettu kuva esittää kaiken edelläkerrotun yhdellä silmäyksellä. Kuvassa on laiva täysin purjein, tutkimusalus aallokossa saapumassa horisonttiin yltävältä tiedon mereltä. Kaukana siintää saari, tieteen apuneuvoin toteutettu utooppinen unelmavaltio Uusi Atlantis. Se oli Baconin vastine Moren poliittiselle Utopialle. Kuvaa reunustaa kaksi jättiläismäistä pylvästä, mahtavine kivialustoineen, doorilaisine kapiteeleineen - ne muodostavat suuren portin, jonka läpi laiva saapuu. Ylhäällä on pilviä, näyttää siltä kuin pylväät kannattelisivat taivasta paikoillaan. Tämä näkymä, myyttinen kuva, viittaa antiikkiin, tarinaan Herkuleen pylväistä. Ne sijaitsivat maailman reunalla, asutun ja asumattoman, tunnetun ja tuntemattoman rajalla. Jotkut ajattelivat tämän paikan sijaitsevan siellä missä Välimeri loppuu, siis Gibraltarilla, mutta luultavasti kysymys paikasta tai sijainnista ei ole näin yksinkertainen. Sen sijaan voidaan sanoa, että kuvassa on perspektiiviä.

 

 

 

 

Kuvien palvontaa

 (Perspektiivi-esseet 2)


1.


"Aistimien välityksellä tulvii mieleemme vaikutelmia, aistimuksia, jotka muodostavat yksinkertaisimman psyykillisen tosiasian, jonkinlaisen henkisen raaka-aineksen - rohkeata siirtokuvaa käyttääksemme. Erilliset aistimukset tuskin milloinkaan tulevat tajutuiksi; ne sulautuvat kokonaisuuksiksi, ilmenevät tajunnallemme yhtenäisinä havaintokuvina eli aistihavaintoina. Ikkunani edessä kasvavan pihlajan värit ja sen lehvistön ääriviivat heijastuvat mieleeni näköaistimuksista sukeutuvana havaintona, puutarhan tuoksut johtuvat tajuntaani lainehtivien hajuaistimusten kokoutumina, tuulen kohahdus on lukemattomien kuuloaistimusten synnyttämä kokonaisvaikutelma jne. Kaikki nuo havaintokuvat, jotka ilmaantuvat tajuntaan vain lyhyeksi hetkeksi väistyäkseen uusien vaikutelmien tieltä, näyttävät kuitenkin voivan säilyä mielessä, vieläpä pitkiäkin aikoja. Vuosien kuluttua saattaa minulla olla hyvinkin eloisa pihlajan mielikuva: 'näen' sen tukevan, hiukan vinosti kohoavan rungon, sen pyöreän lehväjoukon ja erikoisen vihreyden, vieläpä kukaties ne pari punaista lehteä, jotka äsken havaitsin erään oksan latvassa. Pitkien väliaikain kuluttua palautuvat samoin mieleeni entiset kuulovaikutelmat: kotipitäjäni kirkonkellojen sointi, vanhojen tuttavain äänet yms. Näissä ja muissa samanlaisissa tapauksissa, kun alkuperäinen vaikutelma uudistuu tai kun luulen sen uudistuvan sellaisena kuin sen todella olen ennen kokenut, nimitän mielikuvaani erikoisella nimellä. Se on muistikuva. Mutta usein sattuu niinkin, että löydän mielestäni kuvan, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautuu alkuperäisestä havainnosta poikkeavaksi. Pihlaja, jonka sijoitan vapaasti sepittelemääni kertomukseen, on ehkä aivan toisenlainen kuin mikään näkemistäni, laajempi lehvistöltään, monihaaraisempi jne. Siitä huolimatta siinä tietysti voi olla jonkin oksan päässä pari punaista lehteä. Tällaista muuntunutta tajunnansisältöä, jossa kenties siellä täällä huomaan entisten havaintojen sulautumia, nimitän mielikuvaksi (sanan suppeammassa merkityksessä) eli fantasiakuvaksi. Paitsi muisti- ja fantasiakuvista puhumme vielä yleismielikuvista eli tyypillisistä mielikuvista, jotka otaksumme saatavan siten, että jätetään huomioimatta ryhmään kuuluvain yksilöjen erikoispiirteet ja pidetään silmällä vain ryhmän yleisiä ominaisuuksia, joten näin syntynyt kuva sopii koko ryhmän edustajaksi. Edelleen mainitaan sielutieteessä käsitteet tarkoittaen niillä mielikuvia, joissa yksityisen esineen tai kokonaisen esineryhmän tunnusmerkit ajattelun avulla yksityiskohtaisen täsmällisesti määritellään. Puhutaanpa vielä ajatuksistakin erikoisina 'epähavainnollisena' eli 'kuvattomana' tajunnan sisältönä, johon kuuluviksi käsitteetkin toisinaan määritellään."



Tämä sitaatti on kappale Juho Aukusti (August) Hollon v. 1918-19 ilmestyneestä kasvatusopillisesta suurtyöstä "Mielikuvitus ja sen kasvattaminen". Poiminta on kaksiosaisen yhteensä noin viisi ja puoli sataa sivua käsittävän filosofis-kasvatusteoreettisen tutkielman ensimmäisen osan neljännestä luvusta. Monia kokonaisia kirjoja voitaisiin korvata tämän "Mielikuvat" -kappaleen sisältämällä tiedolla. Monia myös voitaisiin kirjoittaa tämän kappaleen pohjalta. 1900-luvun alun ajankuvassa Hollon kokonaisvaltainen tutkijanote asettuu luontevasti rakentamaan siltoja ja kattamaan toisistaan eriytyviä filosofiaa, kasvatustiedettä ja psykologiaa. Hollon peruskäsitys ihmisestä on kehitysajattelun läpäisemä: ihminen niin lajina kuin yksilönäkin on käsitettävä kehittyneenä ja kehittyvänä olentona, ja myös kasvatusopin täytyy lähteä liikkeelle jäljittämällä tämän kehityksen ehtoja ja edellytyksiä. Hollon suurtyön kakkososa oli samalla hänen tohtorinväitöskirjansa, ja hän teki kunnioitettavan elämäntyön yliopistollisella uralla kasvatustieteen parissa. Hän toimi professorina Helsingin Yliopistossa ja myöhemmin muutamia vuosia Tampereella Yhteiskunnallisen Korkeakoulun kanslerina.

Kokopäivätyö akateemisessa maailmassa ei kuitenkaan ollut Hollolle kuin yksi projekti hänen määrättömästä henkisestä arsenaalistaan. Hollo oli myös kirjallisuusmies henkeen ja vereen. Hän kirjoitti kymmenluvulla laajakatseisia kirjallisuuskritiikkejä, ja elämänsä toisen jättiläistyön hän teki suomentamalla miltei koko klassisen suuren maailmankirjallisuuden. Hänen käännöstyönsä määrä on hätkähdyttävä: noin kolmesataa mitä keskeisintä ja tärkeintä kirjallisuuden, filosofian ja tieteen klassikkoteosta, useista eri kielistä ja kautta historian. Hollo käänsi käytännöllisesti katsoen kaiken kääntämisen arvoisen alkaen Tuhannen ja yhden yön saduista antiikin klassikoiden, Cervantesin Don Quijoten ja Tolstoin Sodan ja rauhan kautta Nietzschen ja Bertrand Russellin teoksiin. Viime vuosisadan alussa maamme oli vielä melkoinen henkinen takapajula, jopa osassa maata elettiin liki keskiaikaisella tavalla savupirteissä, ja tätä taustaa vasten katsottuna Hollon suururakka näyttäytyy todellisena sivistysprojektina, oman lahjakkuuden varauksettomana lahjoittamisena oman kansan parhaaksi. Hollo uskoi sivistykseen, kasvatukseen ja kehittymiseen, ja siltä pohjalta hän teki määrällisesti käsittämättömän elämäntyönsä. Isänmaallinen ahtaasti patrioottisessa mielessä hän ei ollut. Oikeastaan päinvastoin: hän oli nimenomaan kosmopoliitti, paljon matkustellut ja laaja-alaiset vaikutteensa kypsäksi suvaitsevaksi humanismiksi sulattanut maailmankansalainen, joka toimi yleisinhimillisistä motiiveista, eikä tuntenut tarvetta ohjata suunnattomia sielunvoimiaan minkään ahtaan aatteen palvelukseen.

Hollon suvereniteetti ja hänen suuruutensa ihmisenä, humanistina ja maailmankansalaisena tulevat hyvin esiin hänen jälkeensä jättämistään päiväkirjamerkinnöistä, jotka hänen tyttärensä Irina on toimittanut kirjaksi. (”Sielun vaellus”, WSOY 1985) Kirjaan on Kai Laitinen laatinut lyhyen elämänkerran, jossa mainitaan Hollon viipyneen vuosia Wienissä väitöskirjavaiheensa jälkeen. ”Ulkomaanvuosien päiväkirjassa vilahtelee nimiä, jotka Suomessa pitkään pysyivät tuntemattomina: Stefan George, Franz Werfel, Arthur Schnitzler. Mutta kaikkein tärkein ja likeisin heistä oli Karl Kraus, dramaatikko, satiirikko, älyniekka.” Huomautettakoon, että samainen Kraus oli myös yksi niistä harvoista, jotka Wittgenstein mainitsee vaikuttajikseen. Kun Wittgenstein lahjoitti pois isältään perimäänsä omaisuutta, ne kirjailijat ja taiteilijat, jotka valittiin taloudellisesti tuettaviksi, löytyivät kustantaja Ludwig Fickerin ympärille kerääntyneen ns. Karl Kraus -piirin liepeiltä.

Useimpien suomalaisten yleissivistys ei tänäkään päivänä kanna niin pitkälle että heidän olisi mahdollista lukea ymmärtäen läpi edes kymmenesosa siitä kirjallisuudesta jonka Hollo suomensi. Mutta myös niiden, joiden henkiset harrastukset ovat aktiivisia, täytyy Hollon ajatustyön äärellä pysähtyä hämmästelemään miten läpiajateltuja hänen kasvatusajattelunsa käsitteelliset lähtökohdat olivat. Olemme yhä niiden samojen kysymyksenasettelujen äärellä jotka Hollo niin elävästi esitti. Yllä siteerattu mielikuvia käsittelevä teksti jatkuu:



"Se mitä ylempänä on mielikuvista sanottu, tuntunee ainakin suurimmaksi osaksi jokapäiväisimpään kokemukseen perustuvalta, enempää selittelyä kaipaamattomalta tosiasiajoukolta. Tarkempi silmäys osoittaa sentään mainituissa seikoissa piilevän vaikeitakin ongelmia, joiden ohi olemme kepeästi liukuneet. Sanoimme vaikutelmia tulvivan mieleemme 'aistimien välityksellä'. Todellisuudessa asia tietysti on niin, että aistielimeen vaikuttava kiihoke aiheuttaa hermostollisen, aivoihin johtavan kiihotustilan. Mutta kysymyksessä olevia fysiologisia ilmiöitä vastaavat psyykilliset tosiasiat, aistimukset, muodostavat aivan omalaatuisen todellisuuden, ja moitteettoman sillan rakentaminen näiden eri maailmojen välille on tieteen suurimpia, toistaiseksi ratkaisemattomia tehtäviä. Sanoimme aistimusten tajunnassa esiintyvän kokonaisuuksina. Mutta miten sellainen sulautuminen on ajateltava tapahtuvaksi? Sanomme mielikuvain 'säilyvän' ja 'palautuvan'. Miten ovat sellaiset siirtolauselmat tässä kohden ymmärrettävät? Vihdoin herää sarja itse 'kuvia' koskevia kysymyksiä. Mikä on mielikuvain suhde havaintokuviin, muisti- ja yleismielikuviin, käsitteisiin ja ajatuksiin? Mitkä näistä muodostavat mielikuvituksen 'aineksen'? Ja onko näillä kaikilla sielutieteessä olemisenoikeutta?"



Tuskinpa kukaan nykyinen aivo- ja kognitiotutkija osaisi näin pätevästi esittää perustavanlaatuiset kysymykset fenomenologisen kuvailun ja perimmiltään positivistisen tutkimusmetodologian väliltä. Tietoisuuden ja ajattelun ongelmille oli jo Hollon aikana hahmottunut sama pohja kuin mikä niillä on vielä nykyäänkin. Meidän on kuvattava tietoista ajatteluamme sanoilla jotka tuntuvat sitä parhaiten kuvaavan - ja toisaalta meidän on tutkimusta ja mittauksia varten kehitettävä sellaisia käsitteistöjä, jotka tekevät mittaamisen mahdolliseksi. Nämä pyrkimykset eivät välttämättä käy yksiin, ja niin tietoisuutta ja ajattelua koskevat kuvaamisen ongelmat jäävät elämään.



2.


Varhaisnuorilla esiintyy muuan mielenkiintoinen näköhavaintoihin, muistiinpainamiseen, muisti- ja mielikuviin sekä ajatteluun liittyvä ilmiö, jota sanotaan eideettisyydeksi. Kyseessä ovat "aistimusvoimaiset näkökuvat", jotka ilmeisestikin sijoittuvat jonnekin jälkikuvien ja mielikuvien välimaastoon. Jälkikuvathan ovat aistifysiologinen, silmän näkösolujen toimintaan palautuva ilmiö, joka poikkeuksetta jokaisella tervesilmäisellä esiintyy kun tarpeeksi pitkään tuijotetaan liikkumattomin katsein yksiväristä kohdetta, ja siirretään sen jälkeen katse tasaharmaalle taustalle. Tällöin silmän verkkokalvolla olevat näkösolut hermofysiologista tasapainotilaa tavoitellessaan tuottavat taustapinnalle ikään kuin heijastuksena, vastavaikutuksena, alkuperäisen ärsykekuvan muotoisen mutta komplementtiväriä olevan jälkikuvan. Jälkikuville on ominainen sellainen piirre, että ne näyttävät heijastuvan tyhjälle tuijotuspinnalle sitä suurempana mitä kauempana pinta on (ns. Emmertin laki). Jälkikuva on siis aistielimessä, silmässä, syntyvä toiminnallinen reaktio, jonka seurauksena näköhermot tuottavat näkövaikutelman, joka "oikeasti" sijaitsee näköelimissä ja aivoissa, mutta joka silmän linssien läpi näennäisesti sijoittuu sille etäisyydelle jossa tausta on. Tällöin se siis vastaa näennäiseltä kooltaan taustalle verkkokalvolta heijastuvaa projektiota.

Emmertin laki ei eideettisten kuvien suhteen päde. Kuitenkaan kyseessä eivät ole puhtaasti aivoihin sijoittuvat muisti- ja mielikuvat, vaan tapahtuu jonkinasteinen näköaistin mukaanveto. Juuri tämä on eideettisyydelle ominainen piirre. Kun Aristoteles aikanaan ajatteli näkemisen tapahtuvan siten, että silmästä lähtee maailmaan eräänlainen näkösäde - tämä vaikutelma syntyi selvästi kun esim. tarkasteli kissaeläinten pimeässä hehkuvia silmiä - eideetikkojen olemassaolo näyttäisi kauniisti todistavan, ettei Aristoteleen teoria ollut kokonaan totuutta vailla. Koetilanteessa eideettisiä kuvia tuotetaan kuten jälkikuviakin: katsotaan intensiivisesti jotain selvärajaista, selkeäväristä kuvaa, esimerkiksi jotain postikorttia tai tilannekuvaa, ja eideettisiä taipumuksia omaavan henkilön tajuntaan tällainen kuva piirtyy oudon voimakkaana, niin että vaikka kuva otetaan pois, se säilyy eideetikolla todellisuusvoimaisena, aistimusvoimaisena, ikään kuin hän näkisi sen jatkuvasti edessään. Hän pystyy kertomaan kuvasta tarkkoja yksityiskohtia, esimerkiksi laskemaan kuvassa esiintyvien tikapuiden tikkaat tms., ja jos kuva esittää dramaattista tilannetta, dynaaminen jännite saattaa siirtyä eideetikkoon niin että hän kokee kuvan elävän ja suorastaan tuntee olevansa itse tapahtumien keskellä.

Eideettinen taipumus on voimakkaimmillaan jossain 11-13 ikävuoden tietämillä, jolloin noin joka toiselta lapselta voidaan todeta eideettisyyden olemassaolo. Sukupuolella ei ole merkitystä muutoin kuin että tyttöjen kohdalla huippukohta sijoittuu hieman aiemmas kuin pojilla. Eideettisyys kuuluu siis mitä ilmeisimmin normaaliin kognitioon, ja sitä voidaan pitää kehityspsykologisena ilmiönä. Sillä on niin selviä jälkikuvamaisia ominaisuuksia, että ilmiön merkitystä tuskin voidaan ymmärtää, elleivät jälkikuvat sisälly selitykseen. Toisaalta se kytkeytyy suoranaisesti muisti- ja mielikuvamaailmaan, joten sitä voidaan pitää eräänlaisena välittäjänä aistielinten fysiologian ja ajattelun psykologian kosketuspinnalla. Kuten voidaan puhua yleensä havaitsemisen kehästä, eli ulkomaailmaa koskevien havaintojemme ja sisäisen tietomme kumuloitumisesta, tai käsitteiden ja kielen kehästä, eli intersubjektiivisen kielen ja oman merkityksenantomme vuorovaikutuksesta, samoin voitaisiin puhua kuvien ja ideoiden kehästä, eideettisestä kehästä. Niin sanottu valokuvamuisti saattaisi olla eideettisyyden yksi erityinen ilmenemismuoto. Siinä on kuitenkin kyseessä selvästi nimenomaan muisti - muistisuoritus on omaa laatuaan oleva ajattelutapahtuma.

Kysymykset aistimusten ja tiedon sekä käsitteiden ja kuvien keskinäisestä yhteydestä ovat loputtomia. Ajattelun aineksiksi meillä on maailmasta sekä tietoa että kuvaa. Ihmismielen historialliset kerrokset ovat kuin pino kuvia, joita kielellis-käsitteellinen ajattelu pyrkii aina täydellisemmin jäsentämään ja järjestämään. Kaukana primitiivisen alkulauman tajunnassa on kuva Vuorijumalasta, tuosta ensimmäisestä invarianttisesta merkityslaajentumasta, ensimmäisestä yleiskäsitteestä -- ja nyt meillä on kaikkialla edessämme vuorenkorkuinen pino mitä erilaisimpia kuvia. Menneisyyteen meidät liittää päättymätön käsitteellinen köysi, jonka lujuus ei seuraa siitä että jokin yksittäinen säie kulkisi läpi koko köyden, vaan siitä että niin monet säikeet ovat punoutuneet toisiinsa (Wittgenstein). Elämän virta on ollut katkeamaton, ideat ja ihanteet elävät meissä yhä. Antiikin jumalatkin, nuo omalle elämällemme muotoa antavat ja selityksiä tarjoavat kuva-ideat, elävät jälleen päittemme yläpuolella julkkiskulttuurin muodossa.

Nyt kyselemme huolestuneina: häviääkö pitkälle kehittynyt kielellis-käsitteellinen ajattelu, kirjoitettu ja kenties kunnollinen puhuttukin kieli maailmasta? Nythän meitä jälleen näyttää hallitsevan tiedonvälitys, joka operoi kuvilla, kuvilla, kuvilla. Kuinka meidän käy? Olemmeko kenties jälleen jokin jättimäisen henkisen taantuman kynnyksellä, vajoamassa kohti uutta keskiaikaa, jolloin kuvat korvasivat Rooman valtakunnassa jo olemassaolleen, mutta sitten kadonneen luku- ja kirjoitustaidon? Olemmeko taas palaamassa keskiaikaan, jolloin kuvia tehtiin kokonaan erilaisilla ehdoilla, ilman "näköisyyttä" ja perspektiiviä, kokonaan erilaisista premisseistä liikkeelle lähtevien kielellis-käsitteellisten arvo- ja merkityssisältöjen varassa?

Keskiajallahan kuvat olivat lukutaidottomalle rahvaalle tarkoitettu apukeino raamatun kertomusten havainnollistamiseksi, ne olivat eräänlaisia repliikittömiä sarjakuvia. Niiden tehtävänä oli korvata kirjoitus, ja siksi kuviin sisällytettiin ei-visuaalista informaatiota esimerkiksi kuvaamalla tärkeät henkilöt suurempina kuin vähemmän arvokkaat. Mikään näköisyys tai perspektiivi ei tällaiseen "kuvakirjoitukseen" sopinut. Mutta entä nyt? Kuvat valtaavat jälleen maailman, ja siinä missä niiden aihepiiri keskiajalla rajoittui pelkästään pyhän ilmoituksen havainnollistamiseen, siinä omat kuvamme valitettavasti käyvät myös yhtä lailla aihepiireiltään rajoittuneiksi. Ne ilmoittavat vain uudelle ajalle ominaisia kartesiolaisia dualismeja. Seksi toisaalta väkivalta toisaalta, harmonia toisaalta hirvittävät efektit toisaalta, jatkuva vastakohta-asetelmallisuus ja siihen liittyvä etäisyydenotto, aina entiset rajat ja kokemukset ylittävä elämyksenmetsästys, ja kaiken edellytyksenä Minän ja Maailman vastakkainasettelusta juontuva jatkuva oman itsen ja ihmisidentiteetin määrittely -- nämä muodostavat kaikista tiedonvälityksen tuuteista päällemme hyökkäävän kuvapaljouden keskeisen sisällön. Näennäisestä visuaalisesta rikkaudestaan huolimatta omat ikonimme osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa sisällöllisesti hyvin määräytyneiksi ja henkistä köyhyyttämme hyvin kiteyttäviksi. Voidaan sanoa: kun olet lukenut yhden kuva-magazinen, olet lukenut ne kaikki.



3.


Ihmispsyykelle ominainen piirre, se jonka ajatellaan erottavan meidät muista eläimistä, on ns. tietoisuus. Puhutaan itsetietoisuudesta, jolla tarkoitetaan sitä että koemme oman olemassaolomme ja sen tietynlaisen eheyden ja jatkuvuuden. Voisimme ehkä käyttää sanaa holismi kuvaamaan sitä miten tietoiselle ajattelullemme on ominaista muodostaa kokonaiskuva niin itsestämme kuin maailmasta. Tällaisen holismin rooli tulee hyvin esiin lukemattomissa havaintopsykologisissa kokeissa, joissa paljastuu miten aistinelintemme välittämät vaikutelmat mielessämme jäsentyvät aina jonkin tietyn, kussakin tapauksessa käyttökelpoisen kokonaishahmon puitteissa, ja yhtä lailla holistinen taipumus tulee näkyviin pyrkimyksessä selittää maailmaa mahdollisimman yleispätevien lainalaisuuksien kautta. Se mitä sanomme järkiajatteluksi tai parhaassa tapauksessa logiikaksi on holismin puhtain ilmentymä - koemme että puhtaasti muodollinen päättely on yleispätevintä mitä järki voi kehittää, siksi logiikkaa voi olla vain yksi kappale. Voimme tosin puhua eri ehdoilla olemassaolevista loogisista todellisuuksista - ns. loogisista avaruuksista - mutta ne kaikki täyttävät täsmälleen samanlaisen yleispätevyyden ehdon, eli saman logiikan on läpäistävä kaikki mikä sen piiriin sulkeutuu. Niissä toteutuu siis holistinen ominaisuus.

Aivofysiologia on ottanut haasteekseen inhimillisen tietoisuuden selittämisen, mutta toistaiseksi se on tämän haasteen edessä jokseenkin voimaton. Voidaan kysyä hukkaako se ehkä parhaat voimansa täysin vääriin kysymyksenasetteluihin, kun se lähestyy ihmisajattelua kartesionistisesta konemetaforasta käsin ja karsii kuvailevia käsitteistöjään teknisille mittalaitteille sopiviksi. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että aivofysiologia on antanut vahvimmat ja hämmästyttävimmät näyttönsä ei suinkaan aivotapahtumien selittämisen saati hallinnan vaan sen todistuksen puolesta, ettei ajattelua pystytä aivofysiologisesti ymmärtämään. Kun tutkimuksissa käy ilmi, että esim. näköhavainto koostuu pienistä palasista - mahdollisesti senkaltaisista alkutekijöistä joita migreenipotilas näkee silmissään kohtauksen aikana - ja että aivoissa on useampia kymmeniä "keskuksia" joissa näköaistimusta "prosessoidaan", tämä kertoo ehkä paremminkin tietoisuuden tavoittamattomuudesta kuin antaa toivoa siitä että ihmisajattelun salat jonakin päivänä tunnettaisiin tarkkaan ja voitaisiin vaikkapa rakentaa samalla kaavalla toimiva keinoäly.

Neuropsykiatri Oliver Sacks, jolta edelläoleva migreeniviittaus on peräisin, kertoo kuuluisassa kirjassaan "Heräämisiä" unitautipotilaista, jotka dopamiinikokeilun tuloksena heräsivät pitkästä koomankaltaisesta horrostilasta ja hetken aikaa elivät "täyttä elämää" aistivina ja kokevina, tietoisuudeltaan virkistyneinä ihmisinä. Mikä on tämä tietoisuus, johon he uudestaan havahtuivat? Monet heistä todella kokivat kuin heränneensä pitkästä unesta - unesta, jonka aikana he tosin olivat oudolla "syrjästäkatsovalla" tavalla tietoisia siitä mitä ympärillä tapahtuu. Mutta historiallinen jatkuvuus oli kadonnut, he olivat menettäneet miltei koko ihmisiän, vuosien varrella sattuneet yksittäiset tapaukset olivat vain kuin irrallisia yhteydettömiä kuvia vailla mieltä ja sisältöä. Heräämisen jälkeen elämä ja tietoisuus tuntuivat jatkuvan siitä mihin ne olivat aikanaan unitaudin jäljiltä jääneet. Muuan unitautipotilas koki tuollaisia irrallisista kuvista koostuvia todellisuusefektejä vielä valveillaollessaan: hän näki esim. piipun sytyttämisen sarjana kuvia, jotka kaiken lisäksi eivät tulleet tietoisuuteen siinä järjestyksessä missä asioiden todellisuudessa täytyi tapahtua, vaan piipun savun tuprahdusta saattoi seurata tulitikun raapaisu, tms. Näissä häiriötiloissa näemme miten monimutkainen asia tietoisuutemme on. Tapa, jolla havainnoistamme rakentuu aivoissamme kokonaiskuva, saattaa varioida käsittämättömässä määrin. Kuitenkin kokemus omasta itsestä, omasta olemassaolosta ja sen jatkuvuudesta voi olla suhteellisen eheä. Aivokirurgia ehkä omalta osaltaan voi havainnollistaa tätä holistisen tietoisuuden outoa ilmiötä: kerrotaan tapauksista, joissa potilaalta on poistettu käytännöllisesti katsoen isojen aivojen koko toinen puolisko, ja silti tällainen henkilö toivuttuaan tunnistaa itsensä, muistaa menneisyytensä ja omaa kokonaisen, ehjän, persoonallisen tietoisuuden.



4.


Historiallisissa tarkasteluissa, varsinkin silloin kun kirjoitamme valtio- tai tapahtumahistoriaa, ihmisen holistinen ominaisuus jää täysin noteeraamatta. Liimaamme historian tapahtumien päälle sellaisen kuvauksen ja selityksen, joka on oman aikalaisajattelumme, siis omalle ajattelullemme ominaisen holismin mukainen. Kuitenkin ainoa totuus historiasta on, että eri aikoina ihmiset ovat ajatelleet huomattavan eri tavoin. Jopa niin, että meillä on omien ajatteluehtojemme puitteissa joskus melko mahdotontakin eläytyä jonkin historiallisen ajan elämäntuntoihin.

Yrityksissä hahmottaa historiallista aikalaisajattelua meillä on työkaluina käytettävissä vain oma psyykemme ja sen asettamat rajat. Kysymys historiantulkinnoista vertautuu jollakin tavalla mahdollisuuksiin rakennella erilaisia loogisia historiallisia avaruuksia, tosin sisällöiltään varsin kokemuksellisia. Muuan lähtökohtainen realiteetti tekee tällaisten psyykkisten avaruuksien rakentelun helpommaksi: tiedämme että tietoiselle kokonaisvaltaiselle ajattelullemme on aina ollut ominaista taipumus muodostaa samojen premissien varassa kuva sekä itsestämme että maailmasta. Aikakauden ihmiset noteeraavat aina itsessään samoja tai vastaavia piirteitä kuin mitä he pyrkivät toteuttamaan yhteiskunnassaan. Ihmisten käsitykset itsestään ja käsitykset yhteiskunnasta kulkevat aina käsi kädessä. Minä ja maailma ovat analogisia. Tieto siitä miten yksilöt ajattelevat ja mitä he arvostavat kytkeytyy siihen millainen heidän yhteiskuntansa on, ja vastaavasti tieto heidän yhteiskunnastaan kertoo aina jotain siitä millaisia kansalaiset yksilöinä ovat. Historiallisia rekonstruktioita varten löytyy siis tukirakenteita.

Viime vuosisadan valtio- ja tapahtumahistorian merkittävimpiä ja merkillisimpiä ilmiöitä oli ns. Kolmannen valtakunnan eli Hitlerin fasistisen natsi-Saksan nousu ja tuho. Tässä järkyttävässä ja monisäikeisessä inhimillisessä murhenäytelmässä punoutuivat toisiinsa niin yksilöitä koskettava psykologia kuin se mitä sanotaan kansanluonteeksi. Lyhyen, ylikiihottuneen hetken ajan ensimmäisen maailmansodan tappion katkeroittamat ja alistetut saksalaiset saivat kokea nousevansa maailmanhistorian taivaalle luodakseen jotain ylivertaista ja jopa yli-inhimillistä. Syvyyspsykologisesti arvioiden kyse oli kansallisessa mittakaavassa tapahtuneesta, varhaisissa kehitysvaiheissaan vammautuneen saksalaisen sielun suunnattomasta ylipuolustusreaktiosta, joka jo käynnistyessään sisälsi oman tuhonsa siemenet. Psyykkisinä eväinä olivat vain auktoriteettia kaipaava huono omanarvontunto ja mustavalkoasetelmista vahvistusta saava epävarma minuus. Tällainen minä yritti projektiivisen mekanismin kautta kääntää kaikki kipeät asiat vastakohdikseen: koetun tappion voitoksi, häpeän ylpeydeksi, alhaisen ja raakalaisuuteen taipuvan mielenlaadun kunniaksi ja sotasankaruudeksi. Koetun tappion myrkyttämä, yhteiskunnallisen hajaannuksen ja talouslaman katkeroittama kansa tarvitsi vain jonkun joka toimisi indikaattorina ja akseleraattorina, kansallisen sairauden oireet henkilöivän Hitlerin, joka selvästi nimesi ja osoitti sormellaan "ulkopuolisen" vihollisen, juutalaiset, joiden syyksi kaikki paha olo voitiin panna. Ja niin käynnistyi itse itseään ruokkiva psykologinen pahuuden projisoinnin kierre, joka johti yhteiskunnan väistämättömästi keskitetyn vallan ja lopulta fasistisen kuri- ja pakkovaltion kehitystielle. Sen päätepisteessä näyttäytyivät kaikki ne piirteet, jotka yksilöiden sairaissa sieluissa alusta asti potentiaalisina olivat odottaneet toteutumistaan.

Kolmatta valtakuntaa voidaan pitää tietyllä tavalla psykologisen ihmiskuvan täydellistymänä. Tämä yhteiskunta nähtiin tiukkana valtioruumiina, se siis omasi tiettyjä yksilöominaisuuksia. Kun ihmisihanne oli tahdoltaan ja ruumiiltaan vahva, kurinalainen ja asettamistaan tavoitteista tinkimätön, rohkea ja loppuun saakka uhrautuvasti taisteleva, samanlainen piti olla uljaan uuden Saksan. Mielikuvien tasolla yksilöihanteet, valtiokoneisto ja kaikkien arvojen henkilöitymänä Führer läpäisivät toisiaan. "Ein Volk, Ein Reich, Ein Führer" tarkoittaa ideakuvaa, jossa niin yksilö, kansa, valtio ja Hitler asettuvat hahmoina toinen toistensa päälle toistensa ääriviivoja vahvistaen. Monissa yhteiskunnallisissa ohjelmallisissa kysymyksissä tämä yksilöä ja yhteiskuntaa metaforisesti läpäisevä jäsentymis- ja rakentumistapa tulee opillisesti esiin. Fasismin massapsykologiaa persoonallisella tavalla analysoinut Wilhelm Reich kertoo, kuinka natsien perhearvot korostivat "tervettä" talonpoikaista perusperhettä, joka koettiin eräänlaisena perheenpään johtamana patriarkaattisena pienoisvaltakuntana. Minkään muun lainen perheihanne, ihannekuva tai opillinen käsitteistäminen tuskin olisi tullut kyseeseen, koska yhteisöllinen kiinteys ei olisi kitkatta voinut niveltää sen paremmin muunlaisia arvoja kuin rakenteitakaan kokonaisuuteen. On vain näennäisesti paradoksaalista, että toimissaan äärimmäistä julmuutta osoittaneet natsijohtajat saattoivat kotioloissaan olla mitä moitteettomimpia perheenpäitä. Näin oli, koska kyseessäolevassa psykososiodynaamisessa kentässä asiat eivät olisi muulla tavalla voineetkaan olla.

Kuinka ollakaan, kolmas valtakunta oli myös valtavan propagandistisen esillepanon, voimakkaan ideologisen paatoksen, iskulauseiden ja mielikuvapolitiikan, ylimitoitettujen efektien ja aatteellisen hurmoksen ylittämätön esimerkkitapaus. Sitten antiikin aikojen ei länsimaiden historiassa ole näytelty niin ideaista, ihannekuville rakentuvaa näytelmää kuin minkä Kolmas valtakunta kaikkine arkkityyppeineen muodosti. Unohtamatta että antiikki eli omaa täyspainoista elämäänsä omien aikalaisehtojensa puitteissa, kun taas Saksan tapauksessa kyse oli joukkomittaisesta psyykkisestä taantumisesta, voimme ehkä tehdä rinnastuksia kyseeseen tulevista inhimillisen ajattelun ikuisista laeista.

Antiikissa ihmisten päiden yläpuolelle sijoittuva jumalmaailma ja ihmisten olemassaolonkokemus ja maailmanselitys läpäisivät toisiaan. Vastaavasti nyt läpäisivät toisiaan yksilön tunnot ja yhteisön rakenteet. Myös poliittinen eetos ja sitä tukeva estetiikka läpäisivät toisiaan. Hitler oli paitsi sairas anaalis-sadistinen pakkomielteinen kiihkoilija myös omien kykyjensä mitätöimisestä hyvitystä vaativa suuruudenhullu taiteilija. Koska todellisuuden kohtaaminen on kaikille kipeille ja heikoille sieluille haaste, Hitler tarvitsi hirvittävät todellisuusefektit todistaakseen itselleen oman "realistisuutensa". Kansallissosialistisen puolueen symbolit olivat alusta asti kaikkien nähtävillä. Mittasuhteiltaan ne ylittivät kaiken siihen mennessä nähdyn. Paraateja järjestettiin, ja myöhemmin erilaisia katselmuksia kaikissa mahdollisissa käänteissä. Vallan symboleiden oli määrä olla ylivertaisia koko maailmassa. Tulevan Suurhallin piti kohota kolmensadan metrin korkeuteen. Kansalaisten piti tuntea olevansa osallisia Saksan suuruudesta. Jokaiselle oli tarjolla identiteetti saksalaisena ja arjalaisena, ja jokaiselle oli tarjolla identifioitumisen välineet. Mahtaileva, paisutteleva, valta-asemia havainnollistava arkkitehtuuri ikiaikaisine pylväikköineen, portteineen, portaikkoineen, kaikkialla läsnäolevat visuaaliset efektit symboleineen, samaten natsien massiiviset joukkokokoukset, hypnoottiset mielenylennysnäytökset suurieleisine koreografioineen, jatkuva lojaliteetin tunnustaminen korostunein kunniaelein - voiko yksilöä enää kiinteämmin yhteiskuntaan integroida? Voiko yhteiskuntaa enää täydellisemmin idealisoida?

Natsien regressiiviset mieltymykset muinaistarustoihin, sankaruuden ja militaarisuuden palvonta, niin miesten kuin varsinkin naisten rakastamat univormut, homoeroottissävyinen vartalonpalvonta ja saman mitalin toisena puolena kaiken poikkeavuuden ankara vainoaminen, konservatiiviset taide-ihanteet -- kaikki tuo kulttuurisesti ylevöittävä aines, ideakuvat, joiden läpi kaikki nähtiin, peittivät täydellisesti rujon todellisuuden. Mikä tämä todellisuus oli? Se oli muutamista rähjäisistä ja häiriintyneistä perustajajäsenistä vyöryn tavoin kansanliikkeeksi kasvanut surkea puolue, sen kaikissa toimissa toteutunut raadollisuus, fasismin primitiivinen raakuus, pubertaalinen keskenkasvuisuus, hurmahenkinen itsepetos ja tekopyhyys, ja lopulta myös sodan hirvittävä, järjetön ja päättymätön verenvuodatus.

Kansallissosialismin kulissit loivat oman sisäänpäinsulkeutuvan "holistisen" kokonaisuutensa, jossa kaikki näyttäytyi omassa valossaan ja jossa kaikki jäsentyi samojen läpäisyperiaatteiden mukaan. Ei enää ollut erikseen yksityistä ja yleistä, kansalaista ja kansaa, ei psykologiaa ja yhteiskuntatiedettä - sana kansallissosialismi kuvaa oikeastaan hyvin tätä kaikkiläpäisevyyttä. Ikään kuin jokainen olisi ottanut niskaansa tuon roomalaisen kuvitteellisen fascis-vitsakimpun ja ruoskinut itseään ja toisia yhä ylikiihottuneempaan mielentilaan pyrkiessään yhtymään yleviin ideakuviin. Yli-ihmisihanteessa raja ihmisen ja jumalan välillä jälleen liukenee. Kuin itsestään tällaisen järjestelmän pystyttäjä omaksuu jumalan roolin, ja tällainen järjestelmä mieluusti näkee pystyttämänsä hierarkian huipulla jumalallisia ominaisuuksia Führerissä tai Isä Aurinkoisessa. Psykologisella tasolla idealisointi ja kohtuuttomat odotukset johtavat siihen että todellisuuden kohtaaminen koetaan haasteena, että on pakko todistaa idealismi realismiksi. Näin ajaudutaan oman todellisen heikkouden kompensointiin ja projektiivisen pahuuden päättymättömään kierteeseen, käytännössä pakkovaltaan ja romahdukseen. Vasta jäljestätuleville, joilla on jo tarkasteluilleen historiallista välimatkaa, paljastuu, että ihmisen ja jumalan rajat häviävät aina sitä tehokkaammin mitä syvemmälle primitiiviseen barbariaan ihmiset vajoavat.

Tällaisella järjestelmällä on sitä hyvin kuvaava yleinen nimi: totalitarismi. Yksilö ja yhteiskunta resonoivat, ne toistavat toisiaan marssiaskelten kaiussa. Niistä tulee toinen toisensa metaforia, ne vahvistavat toistensa ääriviivat. Totalitarismi tarvitsee toteutuakseen aina vahvat, vankkumattomat ideakuvansa. Tällaiset kuvat ovat aina olleet ihmisen päässä, juuri ne tekevät ihmisestä ihmisen. Ihminen näkee aina itsensä muiden ihmisten peilissä, yhteisten ihanteiden peilissä, ja ihminen on luonnostaan kuvien palvoja, niinpä hänestä on helppoa myös kehittää haluttu kuva. Hän haluaa nähdä itsensä tärkeänä jäsenenä jättiläismäisessä ylevässä yhteiskunnassa, rattaana suuren koneiston palveluksessa. Ihminen ei halua olla heikko. Pieni ei hänestä ole kaunista, vaan se mikä on suurta ja mahtavaa.



5.


Mielessämme on toki paljon muutakin kuin näkömielikuvia ja niistä edelleen kehittyneitä käsitteitä. Kuten Hollokin mielteistä kirjoittaessaan mainitsi, sulkiessamme silmämme näemme sielumme silmin pihlajan, mutta voimme ehkä myös kuulla sen lehtien kahinan tuulessa, mahdollisesti muistamme puutarhan tuoksut. Mielteitä on monen aistin alueelta. Ken katsoo pihlajan varren taipumista tuulessa kokee jotain vastaavaa omassa vartalossaan. Ruumiintunnot ovat takana monissa perustavanlaatuisissa käsitteissämme, esimerkiksi sana 'käsite' viittaa tuntomielteeseen, käsille, käsiin ottamiseen. Ihmisen itsetietoisuus ja itsehavainto sekoittuvat mielteissä aistimien kautta saatuihin havaintoihin, ja näin se mitä sanomme ajatteluksi, koostuu todellakin monenlaisista rakennusaineksista. Mielellämme pitäisimme ajatuksemme kirkkaina ja selvinä, ja tietoisuutemme taitaakin olla jonkinlainen korkeatasoinen laatuvalikoima aivotyömme parhaita tuotoksia, mutta ei pidä unohtaa, ettei mielikuvitus kuki ilman alitajunnassa muhivaa humusta. Kirkkaimmallakin oivalluksella on taustalla pimeytensä jota se välähdyksenomaisesti leikkaa.

Visuaaliset, auditiiviset, taktiiliset, motoriset, kustatiiviset... mielteitä on montaa lajia. Se että eritellessämme mielemme sisältöjä puhumme luontevasti ja ikään kuin päällimmäisinä mieli- ja muistikuvista kertoo ehkä jotain siitä miten keskeisessä roolissa on näköaisti. Voidaan kuitenkin puhua myös mielletyypeistä, siitä miten miellemaailman muodostumisessa eri yksilöille eri aistit ovat eri tavoin korostuneita. On visuaalisia tyyppejä jotka ovat herkkiä näkövaikutelmille, on auditiivisia tyyppejä jotka jäsentävät jokaisen yksittäisen sävelen sinfoniaorkesterin soitosta. Paitsi yksilölliset myös sukupuolierot merkitsevät, esimerkiksi naiset ovat keskimäärin herkempiä tunto- ja hajuaistinsa suhteen. Voisi ajatella, että myös erilaiset ruumiintunnot rakentavat eri tavoin miehen ja naisen miellemaailmaa.

Erilaisia erikoislahjakkuuksia tai puhtaita mielletyyppejä esiintyy toki vain harvoin, useimmiten eri aistialojen mielteet sekoittuvat sopivissa suhteissa toisiinsa. Miellemaailmassa kehittyy myös niin sanottuja synestesioita, joilla tarkoitetaan aistialueiden rajojen päällekkäinmenoa ja risteytymistä. Yleisesti puhutaan punaisesta lämpimänä värinä, kimeistä terävistä äänistä, jne. Ikuisuuskysymys on esimerkiksi, kuulevatko ns. absoluuttisen sävelkorvan omaavat henkilöt eri sävellajit erilaisina synestesioiden seurauksena -- eikä tällaisten kysymysten selvittämiseen taida tarjoutua mitään vertailumahdollisuuksia. Jälleen kerran törmäämme asiayhteyksiin, joissa meidän on tyytyminen ilmiöiden fenomenologiseen kuvailuun sellaisilla käsitteistöillä jotka näitä ilmiöitä mielestämme parhaiten kuvaavat. (Kuinka paljon musiikkikriitikot käyttävätkin visuaalisia mielikuvia musiikkia kuvaillessaan.)

Ruumiintunnot, ja niihin liittyen taktiiliset kosketusmielteet, ovat myös eräänlaisessa erityisasemassa mielteiden joukossa. Ne ovat jotain hyvin perustavanlaatuista, ilmeisesti kehityksellisestikin syvemmällä sijaitsevaa ja varhakantaisempaa kuin esim. selvästi hahmottuvat näköhavainnot. Ruumiintuntojen ulkoistaminen on se mekanismi jolla ihminen on muodostanut käsityksensä ulkoisesta todellisuudesta ja siinä vaikuttavista voimista. Näin on tapahtunut sekä lajin varhaisessa esihistoriassa että esim. uudella ajalla, jolloin eurooppalainen ihminen havahtui kokonaan uudenasteiseen itsetietoisuuteen, eriytti oman minuutensa ja objektivoi ulkoisen todellisuuden sieluttaen sen omista ruumiintunnoista projisoidulla syysuhdeajattelulla. Tämän jälkeen hän tiesi, että tuuli tarttuu pihlajan lehvistöön ja taivuttaa puun vartta.

Ruumiintunnot näyttelevät aina olennaista roolia, kun yksilö ottaa yhteyttä ulkomaailmaan, ja myös silloin, kun hän ottaa yhteyttä yhteisöönsä. Mielteiden muodostumisen pohjalta on helppo tajuta miksi yksilö ja yhteisö ovat aina metaforisessa suhteessa toisiinsa. Millainen yksilö-yhteisöolento Hitlerin Kolmas valtakunta ruumiintuntoinen oli? Motorisilla ja taktiilisilla mielteillä ladattu: vahva, kurinalainen, ruumiillisesti terve, yhteistahtia marssiva, omaa kiinteyttään ja yhdenmuotoisuuttaan varjeleva, vähäisintäkin epäjärjestystä sekä erilaisuutta sietämätön -- ja äärimmäisen projektiivinen, oman jyrkän sublimoidun sielunsa pimeyden ulkoiseen vihakohteeseen, "epäpuhtaisiin" rotuihin ja alempiarvoisiin kansallisuuksiin projisoinut, fyysisten tuntojen varassa toimiva ja fyysistä ratkaisumallia tarjoava olio. Ei ole sattumaa, että kun otetaan esille mikä tahansa natsipropagandan tuote ja analysoidaan kielenkäytön miellemaailma, ruumiintunnot, motoriset ja taktiiliset mielteet nousevat esiin vahvoina ja määrällisesti runsaina. "Vanhan ajan vallat käyvät nykyään yhteisrynnäkköön tätä maailmankatsomusta vastaan, koska ne tuntevat, että tässä syntyy uusi maailma vanhaa vastaan. Sellainen käsitys ja sellainen elämys tuo tietenkin mukanaan koko ajattelutavan käänteen, historiaa luovien voimien uuden tulkinnan", kirjoittaa eräs natsien pääideologeista, Alfred Rosenberg. Tällaisen tyylipuhtaan, täysin motoristen ja taktiilisten mielteiden varaan rakentuvan julistuksen tunnot palautuvat hyvin syvälle ihmismielen primitiiviseen fyysissävyiseen alkuhämärään, jossa vain tuntemukset ja fyysisten tarpeiden dynaamiset viriämät ovat määrääviä, ja siksi tällaisella julistuksella kanssaihmisiin saavutettava yhteys ei toteudu tietoisen järkiajattelun älyllisellä tasolla vaan joukkosielun tuntemuksina, alkuvoimaisina suggestioina.

Nämä vaikutukset ovat kuin iskuja tietoisuuden vyön alle. Traagista on että ihmiset pitävät tällaisista iskuista. Niillä saadaan muodostumaan luja yhteys alkuykseyteen, elämänvoimien lähteelle. Ne auttavat unohtamaan rajoittuneisuudet, ne kohottavat pinnalle Uuden Alun, joka luo kuvitelmat loistavasta tulevaisuudesta kokonaan uusilla ehdoilla. Vanhat synnit otetaan anteeksi, pöydät pyyhitään puhtaiksi, voimantunto auttaa torjumaan tietoisuudesta kaikki varaukset ja kriittisen epäilyn. Ruumiintuntoja rekrytoivalla propagandalla on aina sama kohottava voimansa, elvyttävä katarttinen vaikutuksensa. Meissä sykkivät mystiset rytmit, ja niiden tahtijaot määräävät myös tietoista, mielteisiin ja käsitteisiin perustuvaa ajatteluamme. Voidaan kysellä loputtomiin: miten oli mahdollista että kokonainen kansa, tavalliset vakaat saksalaiset, hullaantui natsien vähäjärkisestä propagandasta, osti miljoonapainoksen Rosenbergin täysin käsittämättömästä kirjasta "Kahdennenkymmenennen vuosisadan myytti" ja luki kuusi miljoonaa Hitlerin "Mein Kampfia", jonka modernin englanninnoksen tekijä Ralph Manheim toteaa, että järjettömyydet täytyy vain kääntää järjettömyyksinä pysähtymättä miettimään mitä ne järkevästi ottaen voisivat tarkoittaa. Näihin kysymyksiin on vain yksi vastaus: sellainen on ihminen.



6.



Kun eideettisten kuvien olemassaolo huomattiin, aluksi niitä pidettiin merkkinä psyykkisestä poikkeavuudesta, jopa sairaudesta. Niissähän on jotain harhakuvan, hallusinaation kaltaista. Tämä käsitys kuitenkin väistyi, kun huomattiin, että ilmiö on suhteellisen yleinen ja esiintyy havaittavissa määrin noin puolella 11-13 vuotiaista varhaisnuorista. Se, että eideettisen taipumuksen ilmeneminen liittyy erityisesti tiettyyn kehityskauteen, johti tietysti luonnollisesti ajattelemaan tätä taipumusta kehityksellisestä näkökulmasta. Niinpä saksalainen psykologi Erich Rudolf Jaensch kansallissosialistisen liikkeen nousun huumassa 20-, 30-luvuilla konstruoi kokonaisen kehityspohjaisen ihmistyyppiopin eideettisyyden pohjalta. Jaensch sisäisti natsismin aatteet, ja hänen typologiansa tragediaksi tuli, että hän sisäänrakensi siihen erittäin arvolatauksellisen inhimillisiä kehitystasoja määrittelevän näkemyksen. Kuitenkin paljon siitä mitä tiedämme ja ajattelemme eideettisyydestä on kotoisin Jaenschilta - miten paljon sitten tietäisimmekään, ellei ilmiön myöhempi tutkimus olisi tyrehtynyt asiayhteyteen kytkeytyvään natsileimaan. Ilmiö, joka mitä kiinnostavimmalla tavalla liittyy kaikkeen ajatteluun, mieli- ja muistikuvien, käsitteiden ja koko ihmismielen toiminnan mysteereihin, siis juuri niihin seikkoihin joihin em. humanisti ja kosmopoliitti Juho Hollo uraauurtavassa teoksessaan paneutui, muuttui Jaenschin käsittelyssä synkän eriarvoisuusopin todistuskappaleeksi. Siitä tuli osa sellaista natsifilosofi Rosenbergin määrittelemää "olemukseltaan saksalaista luonnontutkimusta", joka koki tärkeäksi "rakentaa vanhan epämääräisen kansanpsykologian tilalle rotupsykologian oppi". Näin Rosenberg maalailee uutta tiedettä:





"Rotusielun löytäminen meidän aikanamme merkitsee samanlaista vallankumousta kuin Kopernikuksen keksintö 400 vuotta sitten... Loppujen lopuksi tämä uusi keksintö on kuitenkin nykyisin vain yritys korkeampaan itsetietoisuuteen, yritys perustella ei vain maailmankaikkeuden lainmukaisuutta, vaan myös rotujen ja kansojen sielullisen ja henkisen ja luonne-elämän lainmukaisuus. Se merkitsee luopumista vanhasta psykologisesta koulukunnasta, joka kohdisti ponnistelunsa erilliseen yksilöön, se merkitsee suurempien yhteyksien ja suurempien mahdollisuuksien käsitystä ja alkuastetta uuteen maailmannäkemykseen." (Alfred Rosenberg: "Uutta Eurooppaa kohti", puheita ja kirjoituksia, julkaistu Suomessa Otavan kustantamana 1942, suomennos ei Juho Hollon.)



Tällaisten hämäräpuheiden legitimoimana tehtiin hirvittävyyksiä, joita mikään häpeä ei riitä peittämään. Myös Jaensch sortui esittämään sellaista mitä yhdenkään tiedemiehen ei missään pitäisi esittää. Kun nyt kiinnostumme ilmiöstä nimeltä eideettisyys, Jaenschin tutkimukset tulevat väistämättä esille, koska ne ovat perustavanlaatuista materiaalia. Mutta mitä lähemmin häneen tutustumme, sitä enemmän meidät valtaa vastenmielinen tunne että joudumme kaivamaan kalamme verilammikosta. Se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Lähtökohdat on nostettava esille uudestaan ja edettävä sitten siihen mihin kriittisen ajattelun varassa on mahdollista.

Termi 'aistimusvoimainen näkökuva' ilmaisee varsin hyvin sen mistä eideettisyydessä on kysymys. Voimme kuvitella, että tieto ulkomaailmasta virtaa aistimiemme välityksellä aivoihimme, jossa se säilyttää jonkin ominaisuuden siitä muodosta jonka se aistinelimissämme saa. Jälkikuvat syntyvät silmän verkkokalvon näkösolujen luonnollisen fysiologian pohjalta: kun aistiärsyke on voimakas ja vaikuttaa tietyn ajan, näkösolut tuottavat luonnollisen vastavaikutuksen omalle toiminnalleen, jolloin "näemme" edessämme alkuperäisen ärsykkeen muotoisen mutta aluksi komplementtiväriä olevan jälkikuvan. Tämä kuva näyttäytyy projektiona taustalla jolle katseemme suuntaamme, ja projektion koko on suorassa geometrisessa suhteessa taustan etäisyyteen. (Emmertin laki) Voimme ajatella vaikutusten suuntia ja rakentaa tapahtumasta mielikuvat: havainnossa ulkomaailma virtaa silmän linssien ja verkkokalvolle sijoittuneiden hermopäätteiden kautta aivoihimme, jossa "kuva" jotenkin merkillisesti muodostuu - ja päinvastoin: jälkikuvassa silmämme näkösolut tuottavat "kuvan", joka silmässä syntymänsä jälkeen konstruoituu ensin aivoissamme mutta sijoittuu sitten kuin projektorin heijasteena takaisin todellisuuteen, näennäisesti taustaan jolle silmämme ovat suuntautuneet. Periaatteessa jälkikuva kuitenkin syntyy saman fysiologisen mekanismin mukaisesti myös silloin jos ummistamme silmämme ja tuijotamme tyhjään harmaaseen näköavaruuteen.

Entäpä kun käsittelemme aivoissamme muistikuvia - tapahtuuko silmän verkkokalvoilla silloin mitään? Muodostuvatko muistikuvien näkömielteet aivoissa, vai rekrytoivatko aivot tässä yhteydessä myös näköelimet prosessiin mukaan? Eideettisyyden yhteydessä juuri näin tuntuu käyvän: eideetikko näkee aivoihinsa iskostuneen muistikuvan projektiona edessään hyvin vastaavaan tapaan kuin jokainen meistä näkee normaalisti jälkikuvia. Eideettisyydestä tehdyt havainnot ovatkin johdattaneet ajattelemaan sarjaa jälkikuva - aistimusvoimainen näkökuva - muisti- tai mielikuva jonkinlaisena jatkumona. Tällainen akseli hahmottuu luontevasti, mutta miten paljon sen varaan on rakenneltavissa päätelmiä on hieman epäselvää. Jaensch rakensi niitä aika paljon. Vaikka hänen äärimmäisimmät johtopäätöksensä oitis hyljättäisiinkin, hämäräksi jää silti miltei koko oppi, aina mainittuun jatkumoon perustuvaa lähtökohtaa myöten.

Jaensch tuli ensinnäkin siihen tulokseen että eideettisiä kuvia on kahta perustyyppiä, joista toista hän nimitti B-tyypiksi Basedowin taudin mukaan, toista taas T-tyypiksi tetanian mukaan. Basedowin tauti tarkoittaa kilpirauhasen liikatoimintaa, eräänlaista myrkytystilaa, tyreotoksikoosia, jossa elintoiminnot ovat ylikiihtyneitä ja kuohahtelevia, ja jossa eräänä spesifinä oireena on silmien pullottaminen. Tämän taustalla voidaan ajatella olevan tietynlaisen sisäeritystyypin. Jaensch totesi, että B-tyyppiset eideettiset kuvat syntyvät liikkuvalla katseella, ovat luonnollissävyisiä, usein kokijan psyykkisten virittymien mukaisia, yleensä miellyttävänlaatuisia, siis eläviä ja joustavia. Sen sijaan T-tyyppiset kuvat ovat spastisia ja jäykkiä kuin ikään kalsiuminpuutoksesta johtuvaa tetaniaa oirehtivan potilaan kouristelevat jäsenet. T-tyypin taustalla ajatteli Jaensch vaikuttavan B-tapaukselle päinvastaisen sisäeritystyypin. T-tyypin kuvien synnyttämiseksi on tuijottava liikkumaton katse paikallaan, ja itse kuvat vaikuttavat usein ahdistavilta, vastenmielisiltä ja häiritseviltä. Ilmeisesti tällaisillakin kuvilla saattaa olla jokin psyykkinen rigorismi määräävänä, voidaan puhua vaikkapa pakkomielteistä.

Näistä lähtökohdista Jaensch laajensi tyyppioppiaan tavalla jota mitä ilmeisimmin sanelivat nousevan kansallissosialismin aatteet, odotukset ja tarpeet. Kun eideetikoilla jälkikuvat, aistimusvoimaiset näkökuvat ja mielikuvat ovat hyvin toistensa kaltaisia ja tuntuvat ikään kuin laadullisesti liukenevan toisiinsa, Jaensch otti käyttöön käsitteen integraatio kuvaamaan tätä sekoittumista. Integroitumisen aste tarkoittaa siis Jaenschilla eri kuvatyyppien, ja laajemmin ajatellen havaitsemis- ja mieltämistoimintojen eriytymättömyyttä. Tällaista suurille ihmisjoukoille ominaista läpäisevyyttä hän ilmeisestikin piti kehittymättömyyden merkkinä. Tässä vaiheessa teoriankehittelyä eideettisyys ilmiönä alkaa pudota pois Jaenschin typologian perusteista. Jaensch kiinnostuu tiettyjen psyykkisten toimintojen kompleksista, ja esittää lineaarisen kehitysasteikon jolle tämä kompleksisuus asettuu. Käsitteellä integraatio voidaan siis ajatella olevan negatiivinen arvovaraus. Integroitumisen asteita, tai tyyppejä, oli kolme, jonka jälkeen päädytään desintegroituneeseen D-tyyppiin. D-tyypillä ei enää esiinny mitään eideettisiä taipumuksia, mutta olisi tietysti mahdollista, että jokin kehitystaantuma sellaisia toisi esiin.

Eideettisyyden lähtökohdista päädytään lopuksi toteamaan kahden ihmistyypin tai paremminkin sanoen kehitysasteen olemassaolo. Integroitunut, psyykentoiminnoiltaan eriytymätön tyyppi on emotionaalinen, mukautuvainen, pinnalliset ja syvälliset asiat keskenään sekoittava elämystyyppi, desintegroitunut taas hallitsee eron ulkokuorensa ja sisäisen minänsä välillä. Urheilija voisi edustaa D-tyyppiä, sikäli kun fyysisen suorituksen ja sisäisen motivaation raja säilyy selvänä. Yksikään psykologian oppikirja ei Jaenschista puhuessaan kerro, että D-tyyppiä ihanteellisesti edustaisi kurinalaisesti käyttäytyvä natsi, jolla ei ole taakkanaan kehittymätöntä tunne-elämää joka estäisi häntä täyttämästä velvollisuuksiaan suuren koneiston joskus ikävissäkin tehtävissä. Erich Rudolfin veli Walter, joka sisäisti natsiaatteet vielä voimakkaammin, taisi pitää matematiikkaakin tieteenä joka parhaimmillaan on vapaa kaikesta luovasta mielenkuohusta ja tarjoaa armottoman lahjomattoman selkärangan kipeille ratkaisuille kylmän toiminnan maailmassa.



7.



Missä vaiheessa Jaenschin eideettisyysteoria meni pieleen? Ei ainakaan vielä siinä, että hän veti mukaan kokonaispersoonallisen tarkastelukulman. Havainto- ja miellemaailma todella toimivat vastavuoroisesti, ja eideettisyys on erityinen ilmiö joka hyvin mielenkiintoisella tavalla havainnollistaa tätä kaksisuuntaista vaikutussuhdetta. Kysymys on kaikessa ajattelussamme koko ajan vaikuttavista perusmekanismeista. Ne eivät ole dramaattisia harvinaisuuksia, vaan jotain joka on läsnä aina, tässä ja nyt. Ehkä ne jollain tavalla ovat osa siitä mitä sanotaan havaitsemisen kehäksi.

Nerokkaan itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin pienoisromaanissa "Shakkitarina" kerrotaan sivistymättömästä, miltei tylsämielisestä Mirko Czentovicista, joka ei "kyennyt millään kielellä kirjoittamaan virheetöntä lausetta", mutta pelasi shakkia mestarillisesti. Mielikuvitukseton, harvapuheinen, tylsä ja leveäotsainen mestari saa laivamatkalla New Yorkista Buenos Airesiin haastajan, erään tohtori B:n, itävaltalaisen juristin, jonka menneisyyteen shakkipeli liittyy kokonaan toisenlaisena ongelmana. Oli nimittäin käynyt niin että Hitlerin astuttua Itävaltaan Gestapo oli miehityksen ensimmäisenä päivänä vanginnut tohtorin ja sulkenut tämän täydelliseen eristykseen kiristääkseen tältä tietoja luostareiden piiloonsiirretyistä aarteista. Eristys on kiristyskeinona muka hienovarainen mutta todellakin mitä pirullisin, sillä täydelliseen yksinäisyyteen jätettynä ihmismieli ennen pitkää kehittelee itselleen omat kiusaajansa ja kiduttajansa, eivätkä nämä oman äänen kaiut ole välttämättä yhtään ystävällisempiä tai armeliaampia kuin mitä olisivat todelliset lihaa ja verta olevat kiduttajat. Tässä totaalisesti "eideettisessä" todellisuudessaan tohtori B. yritti säilyttää järkensä pelaamalla mielikuvitusshakkia itseään vastaan. Mutta tässä pelissä hän hävisi panoksena olleen persoonallisuutensa eheyden. Hänet pelastettin hulluuden rajamailta, mutta hänen pelastajansa varoitti häntä enää koskaan antautumasta syvällisesti shakkipeliin.

Laivalla kirjan kertojaminä ystävineen saa kuitenkin tohtori B:n ja Czentovicin asettumaan pelilaudan ääreen. Jos tilannetta arvioitaisiin Jaenschin mukaan, vastakkain olisivat äärimmäinen B-tyyppi ja T-tyyppi. Peli on armottoman tasaväkinen, molemmilla on mahdollisuutensa. Miehet vain ovat kotoisin aivan eri maailmoista:





"Oli ilmeistä, että vieras [tohtori B.] kombinoi sata kertaa nopeammin kuin Czentovic. Joka kerta kun tämä loputtomasti harkittuaan teki päätöksensä siirtääkseen raskaalla kädellään nappulaa, hymyili ystävämme niin kuin se, joka näkee tapahtuvan jotakin kauan odotettua, ja teki heti vastasiirron. Hän oli varmasti nopeasti leikkaavalla järjellään etukäteen laskenut päässään kaikki vastustajan mahdollisuudet. Kuta kauemmaksi Czentovic siirsi päätöksensä tekemisen, sitä enemmän kasvoi toisen kärsimättömyys, ja odottaessa hänen suupieleensä ilmestyi harmistunut ja melkein vihamielinen piirre."

"Mutta silloin, Czentovicin siirtäessä, tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta. Niin pian kuin tohtori B. huomasi, että Czentovic tarttui ratsuun sijoittaakseen sen, vastustaja kyyristyi kokoon kuin kissa ennen hyökkäystä. Hänen koko ruumiinsa alkoi väristä, ja tuskin Czentovic oli siirtänyt ratsua, kun vieras työnsi äkkiä kuningatarta eteenpäin ja sanoi riemuiten ääneen: "No niin! Hävisitte!" Sitten hän nojautui taaksepäin, pani kätensä ristiin rinnalleen ja katsoi Czentoviciin taistelunhaluisin ilmein. Hänen silmiinsä syttyi äkkiä palava loiste."



Kuinka ollakaan, tohtori B. siis voittaa tämän pelin flegmaattista maailmanmestaria vastaan. "Oli tapahtunut jotain aivan hämmästyttävää. Maailmanmestari, lukuisien otteluiden champion oli luopunut taistelusta tuntemattoman miehen hyväksi, joka kahteenkymmeneen tai kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ei ollut koskettanutkaan shakkilautaa." Czentovic ehdottaa kuitenkin revanssia: "Vieläkö yksi peli?" kysyi hän. Nyt kirjan kertojaminä huolestuu tohtori B:n henkisestä kunnosta:





"Hän alkoi kuumeisen kiireisesti asettaa nappuloita uudelleen paikoilleen. Hän kokosi ne yhteen niin kiireesti, että sotilas luiskahti kaksi kertaa hänen sormiensa välistä lattialle. Minun jo entisestäänkin tuskallinen vastenmielisyyteni kasvoi eräänlaiseksi ahdistukseksi jouduttuani toteamaan hänen luonnottoman kiihkeytensä. Ilmeinen vilkkaus oli tarttunut ennen niin hiljaiseen ja rauhalliseen ihmiseen. Hänen suupieltään nyki yhä useammin, ja hänen ruumistaan värisyttivät äkilliset kuumeenpuistatukset."



Voimme aavistaa miten uusintaottelussa käy. Molemmat tyypit astuvat vielä yhden askelen omiin suuntiinsa. Tohtori B:n levottomuus ja kuume kasvavat, ja näemme miten pelin paineen kasvaessa tohtori B. yhä täydellisemmin sulkeutuu omaan sisäiseen maailmaansa. Siellä hän kuumeisesti pelaa kaikkia olemassaolevia ja myös kaikkia eideettisen mielikuvituksensa kyhäämiä mahdollisuuksia. Czentovic taas puolestaan jäykistyy yhä enemmän. Hän siirtää yhä verkkaisempaan tahtiin, hidastelee äärimmilleen. Jokainen tapahtumaton hetki on tohtori B:lle myrkkyä. Kertojaminää lukuunottamatta pelipöydän ympärillä olevat tarkkailijat eivät näe että tohtorin yhteydet todellisuuteen katkeavat ja hän siirtyy jälleen omaan "eideettiseen" maailmaansa pelaamaan mielikuviensa loihtimaa shakkiottelua:



"Yhä enemmän minut valtasi epäluulo, että hän oikeastaan jo kauan sitten oli unohtanut Czentovicin ja kaikki meidät tässä kolkossa mielisairaudessaan, joka saattoi äkkiä puhjeta melko ankarassa muodossa. Ja totta on, että yhdeksännellätoista siirrolla tapahtui kriisin purkautuminen. Czentovic oli tuskin koskenut nappulaansa, kun tohtori B. äkkiä juuri katsomattakaan shakkilautaan työnsi lähettilään kolme ruutua eteenpäin ja huusi niin äänekkäästi, että me kaikki kokoonnuimme paikalle: "Shakki! Kuningasta uhataan!"



Czentovicille tämä on voiton hetki:





"Valitan - mutta en näe mitään shakkia. Näkeekö ehkä joku herroista, että kuningastani uhattaisiin?"

"Katsoimme lautaan ja sitten levottomina tohtori B:hen. Czentovicin kuningasruutu oli tosiaan - lapsikin sen saattoi nähdä - talonpojan täysin suojaama lähettiä vastaan. Siis mikään shakki ei ollut mahdollinen. Tulimme levottomiksi. Oliko ystävämme sitten kiivaudessaan työntänyt syrjään jonkin nappulan yhtä ruutua liian kauaksi tai liian lähelle? Vaitiolomme sai tohtori B:n tarkkaavaiseksi. Hän katsoi nyt shakkilautaan ja alkoi kiivaasti sopertaa: "Mutta kuningashan kuuluu ruutuun f7, se on väärin, aivan väärin. Olette siirtänyt väärin! Kaikki tällä laudalla on aivan väärin... Sotilashan kuuluu g5:een eikä g4:ään... Tämähän on aivan toinen peli... tämä on..."



Me voisimme tietysti harrastaa pitkää älyllistä herkuttelua mestari Stefan Zweigin erinomaisen tyyppikuvauksen pohjalta. Ehkä Zweig oikein tarkoituksella pani kirjansa roolihenkilön nimeksi nimenomaan tohtori B? Eikö hänen pienimuotoinen mestariteoksensa haastakin Jaenschin typologian otteluun -- otteluun jossa Zweigin yleisinhimillinen humanismi kirjaa tililleen voiton kaikissa niissä totuudenetsinnällisissä pyrkimyksissä, jotka Jaenschin kohdalla jäivät irvokkaiksi teoriayritelmiksi? Zweig tavoittaa todellisuuden siinä missä Jaensch ja natsit sulkeutuivat omiin vääristyneisiin mielikuvamaailmoihinsa. Niistä sikisi vain projektiivista vihaa, verta ja väkivaltaa. Totuus oli taruja ihmeellisempi. Ja pahempi. Stefan Zweig oli yksi niitä jotka joutuivat pakenemaan natseja, yksi niistä itävaltalaisista neroista, joiden teoksia natsi-Saksassa poltettiin kirjarovioissa. Hän pakeni ensin Englantiin, sitten Etelä-Amerikkaan, jossa teki masentuneena itsemurhan. Mutta hänen kirjansa elivät kauemmin kuin Kolmas valtakunta. Hänen kirjansa elävät yhä. Ja yhä me voimme ammentaa niistä tarkasti nähtyjä elämänkuvia ja loputonta inspiraatiota. Juho Hollo on kääntänyt hänenkin tuotantoaan suomenkielelle.