Kreikasta Kreikkaan ja takaisin

 (Taloususkonto 1)

1.


Aina kun taloudesta puhutaan, pitäisi eritellä puhutaanko reaalitaloudesta vai rahataloudesta. Kaikki reaaliset hyödykkeet, tavarat tai palvelut, ovat periaatteessa eri asia kuin kaikki raha-ajattelu – siis raha-arvonmuodostus tai rahalla itsessään tehtävät operaatiot. Sen sijaan että yhtä mieluusti kuin harhaisesti kuvitellaan kaikella raha-arvonmuodostuksella olevan reaalitaloudellinen perusta, periaatteellista eroa reaalimaailman ja raha-ajattelun välillä tulisi korostaa. Aina kun taloudesta puhutaan, pitäisi eritellä puhutaanko reaalitaloudesta vai rahataloudesta. ¹⁾


2.


Ihmisen reaaliset elinehdot eivät periaatteessa ole juurikaan muuttuneet lajihistorian aikana. Sensijaan ne tavat, joilla ihminen on maailmaa ja todellisuutta hahmottanut – siis tavat jolla ajattelemme – ovat muuttuneet aivan tavattomasti jo sinä suhteellisen lyhyenä aikana, jolta meillä on kirjallisia historiallisia dokumentteja.

Esimerkiksi eurooppalaisen historian alkukodissa, antiikin Kreikassa, ajatussisällöt muodostuivat eräänlaisista todellisuuden pysäytyskuvista, ideakuvista, ja esimerkiksi syysuhde sisältyi ominaisuutena olioihin. Kreikassa syyt olivat reaalimaailman kohteeseen tai sen ideaan sisältyviä määreitä, attribuutteja. ²⁾

Se oli aivan erilainen maailmanhahmottamis- ja kokemistapa kuin omamme, jossa syyt ja seuraukset nyt muodostavat tapahtumaketjun – nyt ovat kysymyksessä pikemminkin verbit eivätkä antiikin tapaan adjektiivit. Antiikin maailmassa todellisuuden ”malli” oli ”idea” – ja ”idea” saattoi ”esittää” yhtä lailla esineistä kohdetta, oliota, sen ominaisuutta, tai jopa toimintaa, dynaamista elementtiä. ³⁾ – Mutta aivan samoin kuin kaikki ajattelun perustekijät, myös talousajattelu on ollut aivan erilaista eri aikoina. Esimerkiksi rahalla on eri aikoina ollut aivan erilaisia funktiota siitä huolimatta, että ihmisen reaaliset elinehdot eivät periaatteessa ole juurikaan muuttuneet lajihistorian aikana.


3.


Eurooppalaisella uudella ajalla rahasta tuli mittayksikkö mittayksiköiden joukkoon. Raha-ajattelullemme on ominaista, että pidämme rahaa jonkinlaisena "yleisen arvon" mittana. Tässä talousajattelumme on apinoinut muita uudella ajalla kehittyneitä rationaalisuuden muotoja – erityistieteitä, jotka kukin kehittivät omat suureensa ja mittayksikkönsä. Niinpä kuviteltiin myös, että taloudessa reaalisia arvoja voidaan mitata raha-arvolla. ⁴⁾

Talousajattelussa kuten muissakin tieteissä mittayksiköt pyrittiin kalibroimaan suhteessa reaalitodellisuuteen. Rahan arvo pyrittiin määrittelemään suhteessa johonkin pysyvyyttä edustavaan entiteettiin, ja tällainen oli mm. kulta. Kalibrointi oli epäluotettava alusta alkaen, koska ruhtinaat yrittivät huijata lyöttämällä kolikoita joiden arvometallipitoisuus oli pienempi kuin nimellinen arvo. Siten alkoi tarina jossa uudella ajalla rahasta tuli mittayksikkö mittayksiköiden joukkoon.


4.


Syyt sille miksi ihminen kiinnostuu kiiltävistä metalleista ja pitää niitä arvokkaina ovat aika syvällä. Ihminen on eräänlainen harakka. Raha-ajattelu on inhimillisen harakan ajattelua.

Ennen kuin rahaa käytettiin vaihdon välineenä rikkaudet olivat aarrearkkuja, jalometalleja ja korukiviä. Mittayksikkö rahasta todellakin tuli varsinaisesti vasta uudella ajalla. Se oli seurausta uuden ajan uusista ajattelulaaduista, joissa reaalitodellisuutta alettiin tarkastella uusin tavoin – objektivoidusti – ja tarkastelut kehittyivät empiristisiksi, tieteellisiksi, erityistieteellisiksi – kunkin erityistieteen kehittämien käsitejärjestelmien, niiden omien suure- ja mittajärjestelmien mukaisiksi.

Silloin taloudessakin syntyi objektivoitu ideakuva rahasta mittana mittojen joukossa. Mittaa kalibroitiin suhteessa kultaan, jota keskiaikaiset alkemistit olivat yrittäneet valmistaa "luonnon" – siis todellisuuden – kanssa käytävän maagisen kaupan hengessä. Miksi alkemistitkin kiinnostuivat kiiltävästä metallista ja pitivät sitä tavoittelemisen arvoisena on syvä kysymys.


5.


Mitä oikein on yritys saada reaalinen arvo muuttumaan raha-arvoksi ja päinvastoin? Transsubstantion, transformaation, sisällönmuutoksen, muodonmuutoksen, vaihdon idea – se oli läpi koko keskiajan ollut uskonnollisen pyhityksen keskiössä. ⁵⁾ Ehtoollisleipä ja viini, joka totisesti totisesti totisesti muuttui Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Samaa transsubstantiota edusti alkemistien yritys saada lyijy vaihtumaan kullaksi. Saman transsubstantion nykyinen muoto on taloususkonnon yritys saada jokin reaalinen arvo muuttumaan raha-arvoksi ja päinvastoin.


6.


Kyse on syvistä ajatusmuodoista, syvästä symboliikasta. Raha ei ole mitta vaan pikemminkin symbolijärjestelmä, ja sellaisena samanlainen kuin inhimillinen kieli. Kieli ei voi olla yksityistä – yksityinen kieli on mahdottomuus. ⁶⁾ Niin myöskin yksityinen raha. Raha-käsitteen koko merkitys perustuu siihen ettei se ole yksityistä. Rahan legitimaatio yleisenä vaihtovälineenä edellyttää että rahaa koskevat sopimukset ovat sitovia ja yleisempiä kuin vain kutakin yksittäistä kaupantekotilannetta koskevia. Juuri näin raha irtoaa reaalimaailmasta ja tulee mahdolliseksi, että se muodostaa itse omaa arvoaan.

Raha ostaa ja myy itseään, tekee maagisia transsubstantioita olomuotojaan muutellen. Sille muodostuu sen oma painoarvo – se nousee siiville, lehahtaa lentoon kuin harakka, jota painovoima ei pidättele. Siitä lähtien reaalitalous ja rahatalous eivät ole sama asia. Ne ovat aivan eri asia. Mutta se on mahdotonta. Raha ei voi olla yhtä aikaa sekä suure että mittayksikkö. Aina kun raha-arvoilla – odotusarvoilla – käydään kauppaa, ollaan juostu jyrkänteen yli kuin Kelju K Kojootti ajaessaan takaa maantiekiitäjää. Äkkiä se huomaa olevansa tyhjän päällä – sitten painovoima palaa ja romahdus alkaa. Eläimissä, elämissä, elämässä on kyse syvistä ajatusmuodoista, syvästä symboliikasta. Kaikissa uskonnoissa jumalat ovat olleet ihmisen kuvia, ja kaikissa varhaisissa uskonnoissa jumalat ovat olleet eläimiä.


7.


Uuden ajan rahassa elää pohjimmiltaan keskiaikainen uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Koko uusi aika on ollut yritystä säilyttää rahan "vaihdonvälinefunktio" tai "mittayksikköfunktio" – edes jokin side jolla maaginen raha kytkeytyisi johonkin pysyvää arvoa omaavaan tai kiinteään arvoon – edes johonkin todelliseen, reaaliseen.

Valitettavasti tätä sidosta ei ole onnistuttu luomaan, eikä se edes ole mahdollinen. Todellisuudesta ei oikeasti voi irrottaa mitään "yleistä arvoa", mitata, ikuistaa, säilöä ja siirtää sitä "rahan" muodossa kaupasta toiseen. Kaikki raha on vain maagista viittausta todellisuuteen – rahalla on todellisuuteen vain väljä ja viitteellinen suhde.

Kaikki raha on pohjimmiltaan vain luottoa, uskoa, taloususkontoa. Ei ole väliä mille käsitteelliselle "tilille" raha lokeroidaan – sanotaanko sitä "käteiseksi", "luotoksi", "sijoitukseksi", "velaksi", "futuuriksi", "johdannaiseksi", tms. Kyse on siitä että rahassa elää pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma – ja tämän ominaisuutensa, sisäisen ideansa, attribuuttinsa, raha saa puhtaimmin kun raha on puhtaimmin vain rahaa, puhtaasti numeerista, mahdollisimman irti reaalimaailmasta, mahdollisimman yleistä, ylitodellista, vähintäänkin ylikansallista yhteisvaluuttaa.

Euro on aikamme alkemistien unelma. Tai palaamme ajatuslaaduissamme sitäkin kauemmas, aina antiikin Kreikkaan asti, jolloin maaginen syysuhde sisältyi "tosiolevaksi" koettuun reaalientiteettiin. Kaksituhatta vuotta ei inhimillisen harakan lajihistoriassa ole mitään – vain ajatushistoriallinen silmänräpäys, kiillon välähdys linnun silmissä.


8.


Rahan masinoimassa taloudessa luottorahasta on tehty kasvun moottori. Ei ole sattumaa että keinottelu-, sijoitus- ja luottorahan eli niin sanotun "velan" määrä on räjähtänyt samalla kun kasvua tavoitellaan yhä epätoivoisemmin. Jos tekisimme töitä kymmenen kertaa ahkerammin, velan määrä vain satakertaistuisi. Tai, jos taloudessa pyyhkisi oikein hyvin, se tuhatkertaistuisi.

Sijoitettava raha joko kootaan reaalitaloudesta – miettimättä miten paljon raha-arvoa reaalitaloudesta voidaan irrottaa reaalitaloutta haavoittamatta – tai sitten se luodaan maagisessa alkemistisessa transsubstantiossa merkitsemällä se pankkiirin saatavaksi. Ei ole mahdollista että sijoittamiseen ja luottorahaan perustuva talouskasvu koskaan voisi vapauttaa maailman veloistaan. Systeemi toimii vain muodostamalla uutta raha-arvoa. Rahan masinoimassa taloudessa luottorahasta on tehty kasvun moottori. Siksi luottorahan eli niin sanotun "velan" määrä on räjähtänyt.


9.


Kansallisvaltio pohjautuu yhteiseen kieleen, sen käsitekoneistoihin, syviin maagisiin kytkentöihin ja historialliseen ajatusperinteeseen. Se on reaalinen olento verrattuna rahaan, joka on irronnut reaalitalouden ja -todellisuuden pohjalta. ⁷⁾ Ei ole sattumaa että nimenomaan kansallisvaltio joutuu viimeiseksi maksumieheksi, kun rahan harakat alkavat tippua taivaalta ja lyijyä satelee niskaan.

Ei ole mahdollista – niin paljon kuin taloususkonnon evankeliumeilla ja muulla pohjimmiltaan omaan piiriinsä sulkeutuvalla logiikalla taloustoimia ontologisesti perustellaankin ⁸⁾ – että luottorahaan perustuvassa talouskasvussa valtiot koskaan voisivat vapautua veloistaan. Nyt eurooppalaisilla valtioilla on 10 000 miljardia euroa velkaa – summa jota kukaan ei koskaan missään mitenkään pysty "maksamaan takaisin" – ja todellisuudessa tällä velalla on vain taloususkonnon mukainen numeerista kultaa tuottava rooli. Siihen rooliin kuuluu pankkiirien pullistelu ja pullistuminen ja kansallisvaltioiden kansallisen politiikan – esp. sosiaalipolitiikan – alasajo. Muistakaa tämä kun katselette televisiosta presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanottoa, jossa inhimilliset harakat vaeltavat frakit päällään ja kukkoilevat kojoottien nahkoihin koristautuneet kanafrouvat kainaloissaan.

Kehitys epäsosiaaliseen suuntaan saa tukea omaa isäkapinaansa transsubstantioivilta liberaaleilta, joille valtio on ankara vapauksia rajoittava isähahmo. He ovat tavallaan niin väärässä kuin inhimillinen harakka vain olla voi. Jos talous olisi vain reaalitaloutta, joka toimisi ja kasvaisi ja lisäisi reaalista hyvinvointia, silloin valtiot tehtävineen kävisivät likimain tarpeettomiksi. Silloin ihmisyhteisön luontaiset, sosiaalista eheyttä ja turvallisuutta takaavat tarpeet tulisivat reaalitasolla tyydytetyiksi, eikä rahatalouden vinosuuntaavia voimia tarvitsisi politiikalla oikoa. Kansallisvaltio olisi reaalinen olento verrattuna rahaan, joka on irronnut reaalimaailmasta ja sotkenut asiat pahanpäiväisesti.


10.


Ei ole mahdollista että pankit – tai muut yritykset, tai koko talouselämä, joka on numeromagian pauloissa ja rahaohjasteisena toimii periaatteessa samalla tavalla kuin pankit – voisivat ihmisen lajihistoriallisen sosiaalisuuden uusina perussoluina korvata valtiot. Kieli-identiteettiin ja yhteiseen ajatusperinteeseen perustuva kansallisvaltio voi vain hajota ylikansallisen talouden vaikutuksesta. Hallittu hajoaminen on mahdottomuus, vain kaaos on mahdollinen. Poliitikot eivät tajua että yrittäessään rahatalouden ehdoilla pelastaa hyvinvointivaltiota he eivät pelasta edes rahataloutta, ja vuorenvarmasti vain romuttavat reaalitalouden.

Kaaos on periaatteessa seurausta siitä, ettei raha ole mittayksikkö jolla reaaliarvoja mitataan, vaan raha on historiallisesti muuttunut itsekantavaksi, ottanut ensin suureen ja sitten vielä toimijasubjektin roolin, ja siitä on tullut talouskasvun moottori, jolla reaalitodellisuutta yritetään manipuloida. Valtiot ovat kaikkivoivan rahan manipulaatiolle viimeinen kohde, käytännössä tähtitieteellisiksi kasvaneiden velkasummien viimeinen maksumies. Valtiot toimivat kiltteinä mallioppilaina ja kuuliaisina taloususkonnon lunastajina vielä kun viimeinen tuomio on tulossa. Valtionvelka on uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto.

Ei kuitenkaan ole mahdollista että raha ja pankit voisivat sosiaalisuuden uusina perussoluina korvata valtiot. Vain kaaos on mahdollinen. Se tulee, ja se on reaalinen. Se on kaikki mitä realismista pian on jäljellä. ⁹⁾




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 18.11.2012 )
-----------------------------------





 ¹⁾ Numeeristen voittojen maksimointi ohjaa kaikkea markkinataloutta. Siksi raha kasautuu sinne missä sen ”tuotto”, eli numeerinen ”kasvu” on suurinta. Juuri näin talouskoneisto toimii. Aika harvalle kuitenkaan valkenee tosiasia, että kasvoton kaikkivoipa raha luo taloustotalitaristisen koneiston, jonka rattaiksi ja rattaisiin kaikki ihmiset joutuvat.

Se on koneisto, jossa valtasuhteet ja vallan "depersonoitunut" luonne palaavat ihmisen primitiivisten alkulaumojen tasolle. Niissähän myös vallan määrä oli vakio: jos johtajauros kuoli, hänen tilalleen astui heti seuraaja, eikä juuri mikään lauman toimintatavoissa muuttunut. Samoin toimii ”raha”: konkurssia ei noteerata systeemivirheenä, vaan vain vallanvaihdoksena.




 ²⁾ Antiikin kreikkalaiset kokivat nimenomaan ideaisten malliensa selittävän tosiolevaista. Matematiikkakin – luvut, numerot – oli heille harmonian malli. Esimerkiksi pythagoralaiset järkyttyivät niin syvästi havainnosta ettei neliön lävistäjää pystynyt täsmällisesti määrittelemään, että määräsivät kuolemanrangaistuksen uhalla jäseniään olemaan kertomatta asiaa julkisesti kenellekään.

Läpi keskiajan elänyt ptolemaiolainen maailmanmalli oli myös hyvin, hyvin, hyvin matemaattinen malli. Sen murskaaminen paljon yksinkertaisemmalla mallilla ei ollutkaan mikään nips naps uuden matemaattisen mallin ja todistuksen asia. Sekin järkytti koko olemassaolon perusteita. – Kuvaavatko mallit siis "todellisuutta", vai sitä minkä kunkin aikakauden ihmiset kokevat todellisena.

Todellisena, todistettuna, totena, järkiperäisenä, järkenä, rationaalisena, parhaan ajattelun mukaisena, jne, jne. Mehän nyt kunnioitamme järkeä aivan järjettömästi. Menepäs sanomaan jollekulle liberalistille ettei hänen rahakäsitteissään juuri ole järkeä. Se on ihan nimenomaan järki, johon hän kokee kaiken perustavansa ja johon luottaa.

Georg Henrik von Wright viittasi jossain yhteydessä siihen, ettemme voi oikein ymmärtää antiikin kreikkalaisia, koska heidän kielimuotonsa ovat niin omituisia – emme pääse eläytymään heidän miellemaailmaansa. Toinen kansainvälisesti menestynyt suomalaisfilosofi Jaakko Hintikka on niinikään puhunut kreikkalaisten omalaatuisuudesta.

Esimerkiksi "staattisuus" oli antiikin ajattelua yleisesti hallinnut ominaisuus – ideakuvien "pysähtyneisyys" leimaa miellemaailmaa, ja ajattelun koherenssi sulkee sisäänsä aivan kaiken: myyttien ajattoman "totuuden", matematiikan ikuiset harmoniat, rakennusten arkkitehtuurin joka korosti tukipisteitä ja statiikan voimia – jopa kuvanveistäjän kivipaaden sisälle kätketyn hahmon, jonka ääriviivojen paljastaminen oli veistäjän tehtävä.

Akhilleuksen ja kilpikonnan rajapinta ei tässä maailmassa voi yhtyä – mutta onko kyse sittenkään "matemaattisesta mallista"? Entäpä jos sanoisin että siinäkin on kyse äären ja ylimäärän rajapinnasta, ihan niinkuin kuvanveistäjänkin miellemaailmassa? – Spengler viittaa sanaan apeiron, joka tarkoittaa jotain rajalinjaa äärellisen ja jonkin muun – en sano "äärettömän" joka tulkitaan matemaattisesti – välillä. Jos ymmärtäisimme mitä tuo käsite kreikkalaisille merkitsi, olisimme antiikin suhteen paljon viisaampia.

Kreikkalaiset ovat meille ongelma, koska meistä itsekunkin oma henkilö- ja kehityshistoria antaa vain vähän tukea tutkia varhaiskehityksellisen, vailla ajantajua ja dynaamista syysuhdetta olevan maailmankuvan laatutekijöitä. On mielestäni kuitenkin mahdollista eläytyä tällaisiin varhaisiin maailmankokemuksen muotoihin, jos omaa lapsuuttaan pystyy tarpeeksi kaukaa kaivelemaan ja elvyttämään esille.

Muutakaan keinoa ei oikein ole. Psykologinen tieto ei sinänsä riitä – kyse on jostain jolle meillä ei ole sanoja. Tai sanamme tarkoittavat jotain aivan muuta kuin varhakantaiseen miellemaailmaan kuuluvaa. Kieli itsessään on petollista, koska kieli on kehittynyt yhdistämään ihmisiä eikä korostamaan erilaisuutta ja elämysten eroja. Historiallinen kieli voi antaa viitteitä käyttöyhteyksissä vallinneesta ajattelusta, mutta kuten von Wright totesi, emme voi olla varmoja siitä mitä ymmärrämme.




 ³⁾ On mahdollista että edelleenkin esimerkiksi matemaattisen mallin ja maailman välillä kuljetaan eri suuntiin, ja välille jää aina enemmän kuin hiushalkeamia.

Malleihin – matematiikkaan, logiikkaan – ei kytkeydy käyttöohjeita. Käytämme niitä kuvailussa, yritämme käyttää niitä selityksissä – mutta mikä kertoo meille että tämä-ja-tämä malli on käyttökelpoinen tässä-ja-tässä yhteydessä? Antiikin kreikkalaiset eivät käyttäneet matematiikkaa juuri muuhun kuin harmonian dokumentointiin. Se oli osa heidän kaikenkattavaa selitystään.

Voisi olla mahdollista lähteä liikkeelle ihan toisesta suunnasta ja sanoa, että hei, ajattelehan tämä asia ilman mitään malleja! Etsi se hetki hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuhämärästä jolloin ajatuksesi vasta hapuilevat ja tapailevat hahmoja ja järjestyksiä, suhteita ja vaikutustapoja, malleja – motivaatiosi tarvitsemaa pohjaa "perusteluille". – Eikö olisi mahdollista että ajattelumme harhaisuus tavoitettaisiin paremminkin näin kuin etsimällä tietty malli tietyn tilanteen yhteyteen ja taittamalla peistä sen puolesta että juuri tämä malli on tässä yhteydessä "tosi"?

"Keskusteluissa" liberalististen taloususkovaisten kanssa huomaa, että järkemme kaipaa malleja ihan sietämättömän kipeästi. Yhtäältä koetaan että käsitteiden määritteleminen toisilla käsitteillä lisää totuudellisuutta – käytetään määrättömästi "tämä-on-tätä" -perusteluja – ja toisaalta on kova taipumus nähdä maailma mallinnettuna – "tässä-on-kyse-tästä" -perusteluja. Vakuuttuneisuus niin käsitesisältöjen kuin kytkentämallien suhteen on lujaa kuin sementti.

Siksi minusta tuntuu siltä, että historiallista legitimaatiota nauttivien harhojen purkaminen on tarpeen. Elämme nyt aikaa jolloin koemme olevamme jotenkin "historian huipulla", niin että kaikki mitä aiemmin on ajateltu tai tapahtunut, on ollut vain pohjaa sille miten hyvin nyt ajattelemme. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Historiassa on kokonaisia aikakausia, jolloin on ajateltu huomattavan eri tavoilla – erilaisten ajatteluparadigmojen, erilaisten perusjäsennysten, erilaisen päättelynkin varassa.

Aikakausien yli voi ulottua jonkinlaisia resonanssin kaltaisia vaikutuksia, mutta ei suoraa kasvu-yhteyttä. Ajatushistoria ei ole mikään puu, jonka juuret ovat antiikin Kreikassa ja hedelmät meidän nautittavissa.




 ⁴⁾ On tavattoman vaikeaa sanoa "teoreettisesti" mikä kaikki raha-ajattelussamme on "ongelmana". Esimerkiksi "mitoille" on ominaista nimenomaan etteivät ne ole kenenkään "omaisuutta", sensijaan mitään "ei-kenenkään rahaa" ei ole ole olemassa. Raha on aina jonkun rahaa.

Niin sanottu talouskeskustelu käydään "talouden" suljetussa ontologisessa kehässä. Siinä ikään kuin jokainen muotoilu on yritys säilyttää tietty käsitekiinteys – että kaikki käytetyt käsitteet kytkeytyisivät muihin yleisesti käytettyihin käsitteisiin.

Siinä saattaa syntyä esimerkiksi vaatimus jonkin "dynaamisen" elementin mukaan tuomisesta. En tiedä voiko se koskea rahaa – sitähän talous"tieteilijät" juuri pitävät dynaamisena elementtinä. Itse asiassa ensimmäinen askel talousontologian boxista pois voisi olla, jos ensiksi tehtäisiin selväksi ero rahan "pysähtyneiden" ominaisuuksien – arvon siirtämisen, säilömisen, jäädyttämisen, ikuistamisen – ja etologiseen yrittämisdraiviin palautuvan dynamiikan välillä alettaisiin ottaa huomioon.




 ⁵⁾ Keskiajalla koron periminen oli sekä syntiä että järjettömyyttä – kun tajunnassa ei ollut esimerkiksi "nollan" käsitettä, tuntui täysin älyttömältä että mikään olisi kasvanut "itsestään" – kasvanut korkoa. Syy miksi juutalaisia koronkiskureita myöhemmin vihattiin liittyi osin siihen ettei kristillinen moraali sitonut heitä.

Keskiajalla kirkko oli Kristuksen ruumis, ja vielä merkantilismin mielikuvat taloudesta liittyivät suureen tilikirjaan, jossa viennit ja tuonnit kirjattiin. Individualismin lisääntyessä yhä useammat yhteisötoimintoja koskevat mielikuvat muodostuivat ruumiintuntojen projektioiksi. Se skaala on laaja – esimerkiksi fysiikan "voiman" käsite on ruumiintuntojen ulkoistuma, samoin taloudessa fysiokratismin mielikuvat, esimerkiksi rahavirrat eräänlaisena yhteiskuntaruumiin verenkiertona, sitten sielutettu tahtotoiminto, "rahan" mieltäminen toimijasubjektina, jne.

Rousseaulaisen yhteiskuntasopimuksen maailmassa jossa valtio oli autonominen orgaani, jolla oli oma "tahtokin" – "yleistahto" – oli hyvin luontevaa kuvitella talous orgaanina jonka "näkymätön käsi" asetteli hinnanmuodostukset kohdalleen kunhan vain kukaan ei estänyt sen verenkiertoa, jne.

Liberalismi sai opilliset muotoilunsa valistusajalla, ja noihin oppeihin jäi paljon niin keskenkasvuista, kehittymätöntä mielikuva-ainesta, ettei siitä koskaan selvitty. Syy on yksinkertainen: taloudessa operoidaan numeroilla, ja numeroissa pelkistyy koko uutta aikaa individualisaation kääntöpuolena vahvistuneen objektivaation idea. Numerot edustavat jotain absoluuttisen objektiivista – ja jos joku tänä päivänä sanoo, että minkä tahansa "arvon" mittaaminen numeroilla on varsin lapsellista ajattelua, hänet nauretaan keskusteluista ulos. Kamreerit ovat aikamme sankareita.

Jossain yliopistossa tai museossa taitaa olla sellainen kansantalouden mallikin, putkirakennelma, jossa rahat virtaavat tuotannon ja kulutuksen kierroissa. Ikään kuin rautalangasta väännetty, siis. Sellaisilla malleilla ei kuitenkaan ole olemassaolon oikeutta edes mielikuvatasolla, sillä ne perustuvat hyvin kehittymättömään ihmiskuvaan.

Kun sanomme esimerkiksi "Jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo", tässä lauseessa ei ole ainoatakaan käsitettä joka olisi ongelmaton. Ihmisen minäidentiteetti on historiallista ja sosiaalista muodostetta, "rahat" eivät koskaan voi olla "omia", koska raha on sosiaalinen muodoste ja osin sopimus, ja "tahto" on ehkä kaikkein ongelmallisin käsite – tahto on alunperin yhteisöominaisuus, kollektiivinen toiminto, jolle historiallisen individualisaation myötä on muodostunut yksilökokemuksellinen sisältö.

Emme pysty minkään tiedonalan käsitteistöillä – suureilla ja mittayksiköillä – toistaiseksi selittämään esimerkiksi hypnoosi-ilmiötä, jossa yksilöllinen "tahto" siirtyy henkilöltä toiselle. Kuitenkin tämä ilmiö on todellinen, ja ihmisen ominaislaatua ajatellen paljon, paljon, paljon painavampi kuin aikalaisajattelumme harhaiset mielikuvat "vapaasta tahdosta".

Ihmisille on kuitenkin tärkeää epävarmuuden sijasta pyrkiä selityksiin ja varmuuteen, ja taloudessahan nämä jalkapuoliin mielikuviin perustuvat opit ovat tarpeeksi falskeja ihan täydellisen varmuuden saavuttamiseen. Kun liberalisti sanoo "Jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä haluaa", lauseeseen on ladattu niin paljon opilliselta vaikuttavaa ideologiaa, että vahvistautuminen on mahdollista ja lauseen talouskäsitteelliset "perustelut" koetaan todisteluina.

Olemme tietysti tottuneet puhumaan "taloudesta" ikään kuin se olisi tiedonala, tai jopa tieteenala. Opillisuus taitaa olla kirkas- ja puhdasoppisinta näiden ääriliberalistien piirissä. Oma kantani on lähinnä yritystä hajottaa tämä ajatushistoriallinen legitimaatio – ihan sieltä kartesiolaisen järjen syntyhetkiltä nykyiseen täydellistymään asti – ja tuoda mukaan muut ihmistieteet, sosiologia, psykologia, ryhmäpsykologia. Niidenkin ongelmat meille riittäisivät – ei meillä edes ole toistaiseksi sellaista ihmiskuvaa, jonka pohjalta esimerkiksi "kollektiivista tahtotoimintoa" voitaisiin käsitteellistää.




 ⁶⁾ Olen päätynyt talouskäsitteisiin lähinnä Wittgenstein-harrastuksen ja psykoanalyysiin tutustumisen kautta. Wittgenstein näki myöhäisfilosofiassaan inhimillisen kielen osana elämänmuotoa – eli käsitekoneistoilla on aina merkityksensä nimenomaan osana tiettyä elämänmenoa – ja niin käsitejärjestelmille kuin elämänmuodollekin on ominaista pyrkimys jatkuvuuteen ja vakauteen. "Varmuuteen", kuten Wittgenstein tämän ominaisuuden nimesi.

"Varmuuden" yksi ilmentymä voisi olla senkaltainen "tietokirjatieto", joka nykyisin tuntuu muodostavan ns. "sivistyneistön" koko henkisen arsenaalin. Tarkoitan siis tapaa jolla epävarmassa maailmassa käsitteet yritetään "kiinteyttää" kytkemällä ne muihin – muka "selittäviin" – käsitteisiin, ja näin saatu "varmuus" koetaan tositietona, vaikka se on vain kudelma olemassaolevaa käsitemetaforaa. "Tämä-on-tätä" -tyyppinen tieto on jonkinlainen valistuksen viimeinen ilmentymä, puhtaaksiviljelty elämänmuotomuunnelma siitä mitä ensyklopedistit aikoinaan panivat alulle.

"Ensyklopediahan" tulee tuosta tässäkin yhteydessä esillä olevasta antiikin Kreikasta, ja kuten tiedämme, sykli siinä tarkoittaa kehää, ja siihen on liitetty paideia, eli valistaminen, tai opettaminen. Ensyklopedistien suurhanke, Suuri Ensyklopedia, oli mahtimittainen yritys selittää sana sanalta koko maailma ja kaikkien käsitteiden todellinen merkitys. Teos oli vahvasti propagandistinen, uskonnonvastaista valistusaatetta joka rivin välistä tihkuva, ja varmasti vahvimpia vaikuttajia Ranskan suuren vallankumouksen taustalla.

Kansallisvaltiot olivat tuolloin muotoutumassa, ja demokratia ja liberalismi saivat opilliset muotoilunsa tuossa yhteiskunnallisessa elämänmuoto-ilmapiirissä. Ei siis mikään ihme että demokratia ja liberalismi, politiikka ja talous – veljekset kuin ilvekset – ovat nykyisin niin kiinteästi toisissaan kiinni että ovat myös toistensa kurkuissa kiinni.

Opillisuus ylimalkaan taas on sittemmin – koko eurooppalaista uutta aikaa hallinneiden megatrendien vaikutuksesta – ajattelussamme saanut yhä määräävämmän roolin, niin että nyt elämme todellakin eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.

Ja myöhäsyntyisimmät "liberalistit" joukossamme kokevat vahvistautumista aitaamalla oman ajattelunsa "tämä-on-tätä" -ontologioiden sisään ja toistelemalla papukaijamaisesti oppikirjaviisauksiaan. On aikalailla mahdotonta mitenkään "vaikuttaa" tällaiseen "ajatteluun", joka ei oikeastaan ole ajattelua lainkaan, vaan pyrkimystä aukottomaan tautologiaan.

Taloustieteilijöidenkin joukossa on kaksi koulukuntaa – on niitä jotka ovat tiukasti sulkeutuneet "talousteoriaan", eli pyrkivät aitaamaan ajattelunsa jonkinlaiseen talouskäsitekoneiston suljettuun "loogiseen avaruuteen" – eli siis tiedonfilosofisesti ottaen "ontologiaan" – ja sitten on niitä, jotka pitävät itseään enemmänkin "käyttäytymistieteilijöinä" ja uskovat että säännönmukaisuudet löytyvät ihmisestä – jostain sosiologisen ja psykologisen tiedon piiristä.

Jako on tietysti häilyvä, koska joka tapauksessa ollaan tekemisissä hahmon- ja käsitteenmuodostuksellisen alkuhämärän kanssa, jossa tiedonalat kadottavat omat ominaispiirteensä ja palataan perusinhimillisyyden primitiiviseen piiriin.




 ⁷⁾ Itse asiassa kytkentä kansallisvaltion, demokratian ja liberalismin kesken syntyi väljästi ottaen valistusajalla, ja se opillinen kitka, jota nämä käsitesekaannukset keskenään tuntevat, on juurikin samanlaista kuin saman uskonnon eri lahkojen välillä yleisesti tunnetaan. Siis hyvin, hyvin, hyvin kitkerää ja kipeää. Muistettakoon myös, että sosialismikin perustui nimenomaan liberalismin käsitteenmuodostukselle – ja sekin oli ajatushistoriallisella kartalla vain yksi opillis-tunnustuksellinen lahko uudella ajalla muodostuneen taloususkonnon helmoissa.

Emme yleisesti ottaen ymmärrä että alunperin kansallisvaltio oli uuden ajan individualismin – yksilöoikeuksien ja -vapauksien – terve projektio yhteisötasolla, ja demokratia oli nimenomaan tämän kansallisvaltion ominaisuus. Individualismin kasvettua sokeuden asteelle tuntuma vapauden ehtoihin, yhteisöllisiin juuriin kadotettiin, ja juureton individualismi-liberalismi muodostui opilliseksi alustaksi yhteiskunnallisen hajoamisen tiellä.

On samaa tunnustetaanko valtaa valtion väkivaltakoneiston vai omistamisen oikeuden ja rahan nimissä. Kyllä ne löytävät toisensa tarpeen tullen. Tai taantuman, historiallisen taantuman, kehityksellisen taantuman, joukkomittaisen regression tullen. Ei ole sitä vahvaa joka alistuisi heikolle, ei sitä rikasta joka katsoisi köyhään ylöspäin.

Alistamisen mielle on esineistävä mielle. Omistamisen mielle on esineistävä mielle. Valtajärjestelmä ja rahajärjestelmä ovat saman taantuneen totalitaristisen ajatusmuodon näennäisesti erilaisia ilmentymiä.

Geenit ovat jo kansainvälisten lainakauppiaiden omaisuutta, samoin linnut jotka muuttomatkallaan sattuvat istahtamaan hautausmaan puiden oksille. Niin, ja pohjavesistä käydään kauppoja. Pyydystämättömät kalatkin myydään vesistä. Kenelle jää edes varaa olla niistä kateellinen.

Argentiinassa taidettiin kalatkin myydä meristä. Rahapelurit ovat tottuneet valjastamaan valtiot velkarekiä vetämään, eikä esimerkiksi Suomen kaappaaminen 80-luvun lopulla ollut mikään poikkeuksellinen operaatio. Se on ollut normaalikäytäntöä kehitysmaissa. Kansallisvaltio on hyvä instituutio sovellettavaksi puhtaan keinottelutalouden ekspansiivisiin aggressioihin – kunhan se ensin vain saadaan velkaannutettua. Sen jälkeen kuoritaan kermaa päältä kaikesta mitä ne saavat tuotettua ennenkuin uupuvat kuten velkaorjien kuuluukin uupua.




 ⁸⁾ Logiikalla on tyypillisten talouskäsitteistöjemme analyysissa – kuten muuten kaikkialla muuallakin – vain rajoittunut rooli. Logiikka nimittäin jää aina omaan piiriinsä. – Se edellyttää lähtökohtaisesti tiettyä käsitekiinteyttä – eli käsitesisältöjen on oltava siten fiksattuja, etteivät loogiset suhteet niiden välillä kärsi sisältöjen häilyvyydestä.

Emme voi harrastaa logiikkaa käsitesisällöillä jotka ovat lähtökohtaisesti epämääräisiä. Ja kaikki valistusajalla syntyneen liberalismin opilliset peruskäsitteet ovat sen ajan hengen mukaista metaforaa. Yli-ihanteellista ja yliromanttista.

Esimerkiksi lauseessa "jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo" ei ole ainoatakaan käsite-elementtiä, joka olisi sisällöllisesti selvä. – Logiikka ei tässä auta, se vain moninkertaistaa ajatusvirheet noitumalla ymmärryksemme, kun yritämme pitää vielä tiukemmin kiinni omaksumastamme käsitemagiasta ja "perustelemme ja todistelemme" todellisina kokemillamme sisällöillä.

Näin päädytään täysin hyödyttömiin "talouskeskusteluihin" joissa vastakkain ovat opillisesti fiksatut – tosiasiassa ajattomina koetut – talouskäsitteet, jotka edustavat eri variaatioita oman aikalaisajattelumme pahimmista harhoista. Ne ovat vain muunnelmia rahan ”yleistä arvoa” ikuistavista aikalaiskliseistä – ja on jokseenkin toivoton yritys nähdä näitä käsitteitä niiden todellisessa ajatushistoriallisessa kehitysperspektiivissä. "Keskustelu" on sitten pelkkää merkityssokeutta, jossa takerrutaan käsitesisältöihin kuin totuuteen ikään.

Kuinka värisokealle selitetään tai perustellaan se että muut ihmiset todellakin näkevät ja kokevat eri värejä? Ei ole mitään tapaa viedä tätä värikokemusta värisokean miellemaailmaan. Aivan sama on tilanne käsitteellisen merkityssokeuden suhteen. Ei ole mitään tapaa saada tietyt käsitesisällöt sisäistänyttä ja niillä ajattelunsa "varmuutta" vahvistavaa ihmistä "aukaisemaan silmiään" niin että hän yhtäkkiä tajuaisikin kaiken aivan toisissa koherenttisessa kokemuskehikoissa. –

Ajattelu on aina holistista, kokonaisvaltaista, ja kokonaisten ajattelukoherenssien hahmottaminen on mahdotonta siellä missä käsitesisällöt otetaan kiinteinä ja päättely etenee ankkuroimaan ja ”pätevöittämään” avainkäsitteitä. Tällöin vain sulkeudutaan ontologisiin kehiin. Historia – aikalaisajattelujen koherenssien analyysi – voisi olla yksi työkalu, jolla edes tietynlaista yleiskatsauksellista etäisyyttä ja käsitteiden käyttöyhteyksien ymmärtämistä olisi mahdollista saada.

"Yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme" – Wittgenstein.

Ajatushistoriallinen kartoitus on erilaatuinen operaatio kuin kuvauksen ja selityksen antaminen. Pyritään vastaamaan kokonaan toisen tason kysymyksiin. Historian näkökulma ei pyri antamaan ilmiöille "lopullisesti oikeaa" tai edes "parempaa" selitystä, vaan yrittää ensin jäljittää syyt sille miksi selitykset ovat olleet eri aikoina niin erilaisia. Historia – aikalaisajattelujen koherenssien analyysi – on yksi työkalu, jolla edes tietynlaista yleiskatsauksellista etäisyyttä ja käsitteiden käyttöyhteyksien ymmärtämistä on mahdollista saada. Silloin myös nykyhetki näyttäytyy erilaisessa valossa.

Omasta kartesiolaisesta aikalaisrationaalisuudestamme suoraan juontuu että nimenomaan lisääntyneen individualismin yhteisöopilliset projektiot – sellaiset kuin demokratia ja liberalismi – ovat tarkastelun keskiössä. Kansallisvaltiot ovat eriytyneen yksilöminuuden projektioita, samoin fysiokratismin ja liberalismin muodostama aatejatkumo, ja demokratia ja liberalismi saivat opilliset muotoilunsa valistusajan yhteiskunnallisessa elämänmuoto-ilmapiirissä. Ei siis mikään ihme että demokratia ja liberalismi, politiikka ja talous – veljekset kuin ilvekset – ovat nykyisin niin kiinteästi toisissaan kiinni että ovat myös toistensa kurkuissa kiinni.

Ajatteluamme ja elämänkohtaloitamme määräävien ideologisten vastakkainasettelujen suhteen pätee säännönmukaisesti, että katkerimmat taistelut käydään siellä missä on suurin tarve tehdä pesäeroa oman peilikuvan kanssa. Kaksi todella erilaista ideologiaa – siis sellaista jotka nauttivat aatteellisen ravintonsa todella eri lähteistä – harvoin herättävät toisissaan sellaista tuhoamistarvetta kuin mistä esimerkiksi kertovat kristillisten lahkojen keskinäiset vainot. – Politiikka ja talous ovat saman historiallisen kehityksen "lahkoja", ja siksi irtiotot ovat niin kipeitä.

Uuden ajan ajatushistoriallinen tarkastelu fokusoituu liberalismiin. Siis aatteeseen, josta sen kannattajat sanovat että se niukimmillaan perustuu vaatimukseen negatiivisen vapauskäsitteen kunnioittamisesta. Muu on vain "muovautunut" sen ympärille. – Tosiasiassa tuo "muovautuminen" on historiallinen ilmiö eikä suinkaan mitenkään "vaatimaton", vaan itse asiassa pahimmanlaatuinen todellisuudentajun vamma mitä kartesiolainen yksilön eriytymiseen ja ulkomaailman objektivoimiseen perustuva rationaalisuus on voinut tuottaa. "Raha" kartesiolaisena mittana on todella valtava ajatusharha – siinä uusi aika on pettänyt itsensä ja elättää tosiasiassa keskiaikaista, pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa.

Kun sanomme esimerkiksi "Jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo", tässä lauseessa ei ole ainoatakaan käsitettä joka olisi ongelmaton. Itse asiassa koko lause on muodostettu aivan harhaisilla mielikuvilla. Ihmisen minäidentiteetti on historiallista ja sosiaalista muodostetta, "rahat" eivät koskaan voi olla "omia", koska raha on sosiaalinen muodoste ja osin sopimus, ja "tahto" on ehkä kaikkein ongelmallisin käsite – tahto on alunperin yhteisöominaisuus, kollektiivinen toiminto, jolle historiallisen individualisaation myötä on muodostunut yksilökokemuksellinen sisältö.

Olemme tottuneet puhumaan "taloudesta" ikään kuin se olisi tiedonala, tai jopa tieteenala. Opillisuus taitaa olla kirkas- ja puhdasoppisinta näiden ääriliberalistien piirissä.

Oma kantani on lähinnä yritystä hajottaa tämä ajatushistoriallinen legitimaatio – ihan sieltä kartesiolaisen järjen syntyhetkiltä nykyiseen täydellistymään asti – ja tuoda mukaan muut ihmistieteet, sosiologia, psykologia, ryhmäpsykologia. Niidenkin ongelmat meille riittäisivät -- ei meillä ole toistaiseksi ihmistieteissä edes pätevää ihmiskuvaa – eikä ongelmien tarvitsisi kertautua keskiaikaista uskonnollislaatuista pyhitystä nauttivalla "talouden" ajatusalueella.

– Nämä ylläolevat lauseet ovat likimain pelkästään toistoa siitä mitä tähän mennessä on jo sanottu. Sanoisin vielä näin: jos lukija ymmärtää näistä teksteistä edes jotain olennaista, hän ei kysele sellaisia kysymyksiä kuin yleensä talouskeskusteluissa kysellään. Mutta se sokeus, joka keskuudessamme vallitsee, ei ole kenenkään yksityisen, vaan se on nimenomaan tyypillistä aikamme individualistista sokeutta.




 ⁹⁾ Elämme eräänlaisessa hullujenhuoneessa, jossa niillä joilla on eniten valtaa on vähiten ymmärrystä.

Keskiajan teokraattisessa maailmanjärjestyksessä ihmiset selittivät aivan kaiken Jumalan tekoina ja tahtona, ja aivan vastaavasti me taloususkonnon talousteokratian maailmanjärjestyksessä elävät ihmiset selitämme kaiken "taloudellisten realiteettien" vaikutuksina.

Jopa keksinnöt. Talousliberalisteille tekisi hyvää lukea esimerkiksi Egon Friedellin "Uuden ajan kulttuurihistoria", jonka kolmessa osassa käydään läpi noin 1300 niin tieteen kuin taiteen kehitykseen pysyviä jälkiä jättäneen ajatusvaikuttajan elämänkerrat – eikä heistä löydy yhtäkään jolle raha olisi toiminut motiivina.

Raha ei kerta kaikkiaan auta ihmistä ajattelemaan yhtään paremmin. Silti kaikki valta yhteiskunnassamme on niillä jotka eivät maailmasta juuri muuta ymmärrä kuin "talouden" ja "rahan".

No, luulen kuitenkin, että ainakin jotkut jollakin lailla tajuavat että jokin aivan viime aikoina finanssitalouteen ilmestynyt tekijä on täysin hallitsematon – ja sillä lailla uusi, ettei taloushistoriasta ole apua kaaoksen hallitsemisessa.

Mutta toimijat toimivat, eikä heille ole suotu ajattelun lahjaa. Toiminnan legitimoi olemassaoleva todellisuus, ja toiminnalla hallitaan vain niitä toimia joihin osallistutaan. Kokonaisuus ei ole kenenkään "hallinnassa", mutta silti taloudessa on kyse nimenomaan kokonaisuudesta, ei yksittäisten tapahtumien summasta. – Talous ei ole mikään oksymoroni, hayekilainen ”hajautetun järjen systeemi”.

Poliitikot osaavat ajatella kokonaisuuksia vain ideologioiden kantimissa. He ovat kantansa ja ryhmänsä valinneet, eikä tämä ryhmittyminen suinkaan auta heitä ajattelemaan yhtään paremmin. Poliitikko elää itsepetoksen ja petoksen häilyvässä välimaastossa. Olen tuntenut elämässäni satoja poliitikkoja, mutta toistaiseksi en ole osannut kunnioittaa ainoatakaan.

En tiedä onko mitään tehtävissä. Hyvin harvat tajuavat miten isoista asioista on kyse – kokonaisista historiallisista ajatusperinteistä, ajatuslaaduista, ajatusvirheistä. Virheet ovat niin tavattomia, ettei niitä ikään kuin tavallisilla sanoilla voi oikein kuvatakaan.

Kuka tajuaa mitä se merkitsee, että eurooppalainen ihminen eli tuhat vuotta keskiajalla kokien totena että maailma hänen ympärillään muodostui "Jumalan teoista ja tahdosta"? Kuka tajuaa, ettemme me ole sen viisaampia – että talousteokratia on aivan yhtä valtava harha kuin mitä teokratian maailmanjärjestys oli?

Aikanamme me tulimme koulusta jossa opimme ulkoa luettelemaan mm. Jaakobin poikien nimet. Oliko se ihan täysijärkistä touhua? Nyt niille tosiaan opetetaan liberalistisia talouskliseitä – kuinka joko tuhlaat tai säästät saamasi euron. Ja miten siitä syntyy se "talous". Ei sitä oikein tiedä pitäisikö siinä itkeä vai nauraa.

Talous ja tiedonfilosofia – puhumisen turhuus

 (Taloususkonto 2)

1.


Kolmen- neljänkymmenen viime vuoden aikana maailmassa on tapahtunut rahaekspansio, rahatalouden autonomisoituminen ja muuttuminen omaksi operaatioalueekseen, jolla toimimiseen talouden parhaat älyt keskittyvät. On tapahtunut rahatalouden ja reaalitalouden irtoaminen toisistaan, eivätkä puntit tässä kahtiajaossa ole menneet tasan, vaan lopputuloksena on ollut reaalimaailman alistaminen vastaamaan rahataloudessa puhallettujen arvokuplien lunastamisesta.

Tätä giganttista taloustodellisuuden muutosta kuvaavat luvut ovat hyvin selviä – vielä 70-luvun alussa noin 95 prosenttia kaikista maailman rahaliikkeistä tapahtui reaalitaloudessa, eli ostettaessa ja myytäessä tavaroita tai palveluja, ja vain noin 5 prosenttia oli niitä, joissa ostettiin ja myytiin rahaa itseään. Nyt nuo luvut ovat enemmän kuin päinvastaiset, enää muutama prosentti rahaliikkeistä tapahtuu reaalitaloudessa.

Vaikka luvut ovat selviä, silti suurin osa ihmisistä ei vieläkään ymmärrä, etteivät entiset, reaalitalouden maailmassa syntyneet ja siellä paikkansapitäneet taloudelliset "totuudet" enää päde. Elämme edelleen talouden "ikuisiksi" käsitettyjen sääntöjen mukaan, vaikka kaikki talouden "realiteetit" ovat kääntyneet päinvastaisiksi.

Näiden sääntöjen mukaan esimerkiksi velkaa "annetaan" ja "otetaan", ja velanantaja on velkaa myöntäessään armollinen ja velanottaja vastaavasti nöyrä – ja jos velat uhkaavat jäädä maksamatta, velkojan oikeudet ovat ensisijaisia, velanottaja taas joutuu vastaamaan maksukyvyttömyydestään. Tällainen käytäntö oli sekä moraalinen että toimiva silloin kun valtaosa taloudesta oli reaalitaloutta, mutta onko se sitä enää maailmassa, jossa lainakauppa on aktiivista operatiivista toimintaa, joka on valmis lakaisemaan tieltään likimain koko reaalitalouden voidakseen toteuttaa omat puhtaasti numeeriset "lakinsa".

Rahatalouden ekspansiota voitaisiin ehkä kuvata sananparsilla. Entisessä reaalitalouden maailmassa velkaa syntyi kun joku "söi enemmän kuin tienasi". Asiat tulivat kuntoon, kun kiristettiin vyötä ja tehtiin ahkerammin työtä. Nyt aktiiviselle sijoitus-, laina- eli velkakaupalle syntyy sitä enemmän edellytyksiä mitä enemmän ihmiset tekevät töitä ja tienaavat. Ongelmamme eivät ratkeaisi, vaikka tekisimme töitä kymmenen kertaa enemmän ja ahkerammin – se vain satakertaistaisi rahatalouden ylivallan ja "laillistaisi" sen operaatioita entisestään.

Sääntöjen muuttuminen päinvastaisiksi ei edes riitä – erilaisia raha-arvoja synnytetään rahataloudessa niin paljon, ettei reaalitalous edes teoriassa pysty koskaan luotuja arvokuplia lunastamaan. Arvot elävät omaa elämäänsä, ostavat ja myyvät itseään ja toisiaan, ja seurauksena on ollut kaaos autonomisoituneen rahatalouden alueella. Se ei pelasta reaalimaailmaa, vaan vie viimeisetkin mahdollisuudet hallita talousajattelulla todellisuutta.

Meidän pitää nyt kysyä, miten tämä realiteettien päälaelleen kääntyminen on mahdollista. Miten "velasta" tuli uusi maailmanhallintamuoto, lainakaupasta vallan väline? Miten "raha" lakkasi olemasta vain mitta ja väline, ja siitä tulikin toimijasubjekti? ¹⁾


2.


Taloudella on moraalinsa, ja se on luottamuksen moraali. Rahaa rahana ei olisi olemassa ilman luottamusta. Luotamme rahan ostovoimaan – laajemmin ottaen siihen että raha paitsi omaa arvoa, voi myös varastoida ja ikuistaa arvoa, ja siirtää arvoa kaupasta toiseen.

Tavallisesti rahateoriat tyytyvät toteamaan rahan olevan "arvon mitta" ja viittaavat "luottamukseen" jonkinlaisena sopimuksellisena asiana. Sopimuksellisuutta voidaan tällöin ajatella täysin järkiperäisenä elementtinä, jolloin luottamuksen moraalista komponenttia ei tarvitse vaivautua ajattelemaan. Tässä tapahtuu väärä järkeistäminen, jossa aivan olennainen laatutekijä putoaa talousajattelumme horisontin ulkopuolelle. Moraali on kaivettava esiin, jos mieli hallita raha-ajattelua.

Kaikki tuntemamme luottamus perustuu siihen perusturvallisuuteen jota varhaisessa lapsuudessa saamme osaksemme. Vastasyntynyt ihmislapsi on avuton olento, joka osaa vain huutaa nälkäänsä – mutta kun ruokaa annetaan, vähitellen kasvaa luottamus siihen että tyydytys tulee ajallaan. Lapsi elää hoivaajansa kanssa symbioosissa, ja jokaisen pienen ihmisen tajuntaan piirtyy ensin hahmo "sinä", ja vasta myöhemmin muodostuu "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin synnyn marssijärjesteyksestä johtuen elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.

Olemme lajityypillisesti sosiaalisia olentoja, ja sosiaalisuuden tosiasiasta seuraa myös moraalin tosiasia. Tapa jolla luottamus ja moraali kietoutuvat toisiinsa on meille lajityypillinen. Samaan lajityypilliseen synty-yhteyteen liittyy myös hoivaavan hahmon edustama kaikkivoipaisuus – perusturvallisuus, perusluottamus ja kaikkivoipaisuus ovat jokaisen ihmismielen pohjalla olevia peruselementtejä, joiden varaan ja päälle kaikki myöhempi tieto rakentuu.

Kannattaa huomata, että nämä perusasiat ovat myös maailman kaikkien uskontojen tyypillisiä rakennusaineksia. ²⁾ Maailmasta ei liene tähän mennessä löytynyt ensimmäistäkään ihmisyhteisöä, jossa ei esiintyisi jonkinlaista uskonnollisuutta. Uskonnollisuuden on oltava jokin meille ominainen, kehityksellisesti alkuperäinen ajattelulaatu, ja sellaisena meidän tulisi sitä myös käsitellä ja ymmärtää – sen sijaan että pidämme uskontoja oppeina, joiden opinkappaleiden "totuudellisuudesta" turhaan ja älyttömästi kiistelemme.

Tämä pitäisi ymmärtää myös maailman nykyisen valtauskonnon, taloususkonnon suhteen. Meidän pitäisi pyrkiä ymmärtämään niitä "rahaan" liittyviä inhimillisten perustuntemusten pohjatekijöitä, joiden varaan ajatushistoriassa kehittyneet "tiedolliset" talousopit ovat kehittyneet. Ellemme ymmärrä "rahan" olemuksessa toteutuvaa perusluottamusta ja rahaan liittyvää pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa, älymme luistelee vain pintatasolla. Väittelemällä kapitalismista tai sosialismista järkeistämme vain numeroita tavalla, joilla numeroihin piiloutuva alkuperäinen magia ei meille paljastu.


3.


On tavallaan traagista, että ihmisen kaikki ajattelu aina perustuu johonkin pohjimmaiseen perusvarmuuteen – perusturvallisuuteen ja perusluottamukseen. Vaikka ajatuksemme toisaalta muodostuvat myös kehityksellisesti myöhäsyntyisemmistä "tiedollisista" käsitteistä, ajattelumme rajat asettuvat siihen missä tiedolla voimme tukea varmuuttamme – olemme hyvin vastentahtoisia ottamaan vastaan perusturvallisuuttamme uhkaavaa tietoa tai luopumaan perusluottamusta ylläpitävästä tiedosta.

Viime vuosisadan ehkä eniten keskusteltu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein puhui elämänsä loppupuolella kaikelle ajattelullemme ominaisesta "varmuudesta", ilmiöstä, joka ilmeisesti on niin yhteisöille kuin yksilöajattelulle tyypillinen. Tämä "varmuus" on eräänlainen ajattelumme pohjatekijöihin kutoutuva kiinteä käsitteellinen runko – jotain sellaista, jonka voisi kuvitella jonkinlaisena "annettuna totuutena" siirtyvän sukupolvelta toiselle. Vain tällaiselta annetun "varmuuden" pohjalta voi esimerkiksi kriittinen epäily tulla mahdolliseksi.

Tarvitsemme siis sekä annettua varmuutta että kriittistä epäilyä. Annettu varmuus pitää yhteyttä koko inhimillisyytemme perustavanlaatuisiin pohjarakennelmiin, perusturvallisuuteen ja -luottamukseen, kun taas kriittinen epäily toimii kehityksen ja muutoksen sekä lisääntyvän tiedollisen todellisuudenhallinnan työkaluna. Jos kysytään, mikä suhde näillä ihmiselämän erisuuntaisilla pyrkimyksillä on keskenään, meidän pitäisi epäröimättä myöntyä siihen että perustukset ovat olennaisia. Edistyminen perusturvallisuuden ja uudistumisen rajapinnalla on aina vähemmistövetoista ja pienimittakaavaista. ³⁾

Tiedollinen edistyminen on ollut aina sitä että kehitämme uusia käsitteistyksiä, jotka kuvaavat todellisuutta aina totuudellisemmin. Saavutamme käsitteiden kautta todellisuudenhallintaa, ja tässä käsitteiden rukkaamisessa ovat olleet mullistavia erityisesti eurooppalaisella uudella ajalla vaikuttaneet ajatteluparadigmat – empirismin, luonnontieteiden, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin maailmaa muuttanut vaikutus on ollut historiassa aivan ennennäkemätöntä.

Samaan aikaan kuitenkin talousajattelumme on jäänyt uskonnollisuuden asteelle – siinä jyllää yhä keskiaikainen "ptolemaiolainen" maailmanjäsennys, kun talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, taloudellisesta toimijasta käsin. Samoin "rahassa" jäi elämään pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Nämä talouden uskonnollislaatuiset ominaisuudet ovat viimekädessä vastuussa siitä, että talousajattelun historiallisesti täydellistyessä rahan kaikkivoipaisuusominaisuudet ovat ottaneet vallan, rahatalous on autonomisoitunut ja irronnut reaalitaloudesta, eikä rahatalousajattelulla enää hallita todellisuutta.


4.


Opit, joilla talousrationaalisuutta uudella ajalla on muotoiltu, ovat kaikki harhaisia. Esimerkiksi liberalistinen talousoppi syntyi valistusajalla hyvin harhaisen, yli-ihanteellisen ihmiskuvan varassa. Yhteisön ja yksilön suhdetta ei aikalaisrationaalisuudessa koskaan käsitteellistetty hyvin – päinvastoin, yhteisön ja yksilön suhde oli yksi koko aikakauden selvittämättömimmistä ongelmista. Niinpä liberalismissakin "vapaan toimijan" idealismi loi pohjat paradigmaattisille opillisille harhoille.

Vaikka ihmisen lajityypilliset yhteisöominaisuudet ovat ensisijaisia yksilöominaisuuksiin nähden, yhteisöt saivat eurooppalaisen uuden ajan individualistisessa ajattelussa väistyä yksilötoimijasubjektien tieltä. Individualismin harhat ovat kasvaneet sokeuden asteelle, ja nyt elämme hyvinkin atomististen yksilöyksikköjen todellisuudessa. Emme osaa edes ylimalkaan nähdä yksilöitä ryhmäsidonnaisina olentoina, emmekä talousajattelussammekaan pysty tekemään käsitteellistä selvyyttä yhteisöä ylläpitävän julkistalouden ja yksityisen talouden välille. ⁴⁾

Julkistalouden ja yksityistalouden opillinen käsitteellistäminen on ollut harhaista, vain talousideologista ja -opillista, ja tästä käsitteellistämisen puutteellisuudesta johtuen myöskään raha-auktoriteettia ja sen roolia ei ole koskaan pystytty täsmällisesti määrittelemään. Siksi taloushistoriamme on sarja erilaisia yrityksiä sitoa rahan arvoa johonkin vakautta tarjoavaan absoluuttiin.

Puutteellinen raha-auktoriteetti on mahdollistanut rahaan jo alunperin liittyneen, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman puhtaaksiviljelyn. Rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoaminen on loppujen lopuksi vain täydellistynyt muoto uudella ajalla tapahtuneesta yksilön ja yhteisön toisistaan eroamisesta, yksityistalouden ja julkisyhteisön eri suuntiin menevistä tarpeista.

Systeemivirhe syntyy, kun talouden kokonaisuudessa voidaan raha-auktoriteetteina toimivien legitimaatiolla luoda raha-arvoja, joille systeemin paraskaan mahdollinen toiminta ei riitä katteeksi. Voidaan siis esimerkiksi irrottaa systeemistä enemmän rahaa sijoituspääomaksi kuin mihin systeemin toiminnalla olisi varaa. ⁵⁾ Tätä ei pidetä kelvottoman, harhaisen ja huonon raha-auktoriteetin vikana, vaan siitä syyllistetään systeemi, reaalitalouden toimijat ja julkistalouden kautta tavalliset veronmaksaja-kansalaiset, joilta auktoriteetin sijoittamat luottosummat yritetään keinolla millä hyvänsä ulosmitata.

Systeemivirheitä ei nähdä, koska taloudelliset käsitekoneistot ovat historiallisesti kehittyneet yleisesti ottaen enemmän peittämään talousrationaliteetin heikkouksia kuin paljastamaan harhoja. Ne ovat olleet taloususkonnollisen perusturvallisuuden varjelua. Tässä suhteessa kumpikin liberalistiselle käsitteenmuodostukselle pohjautuva talousoppi, kapitalismi ja sosialismi, ovat yhtä etäällä realismista. Talousrationaalisuuden harhat olivat jo uuden ajan alussa talousajatteluumme sisäänrakennettuja, eikä niiden täydellistymistä voinut mikään estää.


5.


Jokainen joka edes jollakin tavalla ymmärtää miten syvältä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun rationaalisuusharhoista nykyinen rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoaminen on seurausta tietää, ettei millään systeemikorjauksilla voida enää taloutta vakaannuttaa. Kaikki korjausliikkeet vain tulevat lisäämään hallitsemattomuutta. Systeemissä ei ole sitä ominaisuutta, jonka varaan vakaus voisi rakentua.

Meidän on ehkä todettava taloususkonnosta sama minkä valistusajan kriittisin henki Voltaire totesi Herakles-huronin suulla yleisesti uskonnoista, suunnilleen: "Jos niissä olisi edes yksi totuuden siemen, se olisi jo vuosisatojen varrella siilautunut esiin ja loistaisi nyt totuutena kuin aurinko taivaalla."

Ehkä meidän olisi muutettava kaikkien talouspuheidemme sävyä. Kaikki opillinen väittely on tyhjää taloususkonnollista oppikiistaa. Siitä ei ole todellakaan sen enempää hyötyä kuin pitkän historian sivu on ollut hyötyä erilaisten uskonlahkojen keskinäisistä oppiriidoista. Sytyttäviähän ne tietysti ovat olleet, ja paljon on inhimillisiä perustuntoja uskonnollisissa kysymyksissä myllerretty – että tehdäänkö esimerkiksi ristinmerkki kahdella vai kolmella sormella – mutta taloususkonto ei kyllä opillisella käsiterukkauksella muutu uskonnosta tiedoksi saati tieteeksi.

Vaikutusyritykset kannattaisi suunnata ihan asennetasolle. Ihmisiä pitäisi rohkaista buuaamaan ⁶⁾ joka kerran kun joku numeerisesta "kasvusta" puhuva tai koottujen tai tyhjästä luotujen sijoitussummien legitiimisyyttä itsestäänselvänä pitävä päättäjä tai toimija avaa suunsa.

Taloususkonnon totuudellisuuden epäily ei enää riitä. Tämän uskonnon saarnamiehet tulisi jo nähdä naurettavina – niin vilpittömästi kuin joku heistä itse omaan asiaansa uskookin.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 9.2.2012 )
-----------------------------------





 ¹⁾ On mahdollista ajatella, että muinaisissa korkeakulttuureissa tehtiin kaikki työ jumalten kunniaksi. On mahdollista myös eläytyä siihen tapaan, jolla aika mahdollisesti katosi näissä kulttuureissa. Uskonnoissahan jumalat ovat ikuisia, ja esimerkiksi antiikin kreikkalaisten miellemaailma, ideamaailma, koostui eräällä tavalla ajattomista todellisuuden "pysäytyskuvista".

Kysymys, joka meidän pitäisi nyt taloususkonnon vahvistuessa ja kehityksen taantuessa kohti kasvottoman kaikkivoivan rahan hallitsemaa ja tunnustuksellisesti taloususkonnollista taloustotalitaristista järjestelmää esittää, kuuluu: miksi me sallimme itsellemme "rahan" ajattoman, historiattoman, laaduttoman ominaisuuden? Miksi emme enää pysty pitämään yhteiskuntaa yhteiskuntana koossa, vaan kuvittelemme että ellei se pysy "talouden" laeilla koossa, se ei voi pysyä minkään muunkaan "lain" avulla hallinnassa?

Miksi me emme ylimalkaan pysty käsittämään "taloutta" taantuneena uskonnollisena ajattelulaatuna? Miksi yhä joillekin on jopa vaikeata ajatella ja puhua rahataloudesta ja reaalitaloudesta laadullisesti eri asioina – vaikka tämän ilmiselvempää totuutta tämän päivän taloudesta tuskin voidaan edes muotoilla?




 ²⁾ Luulenpa että kaikki addiktiot palaavat jollakin tavalla perusturvallisuuden puutteeseen ja häiriöihin – joten en pidä myöskään mitenkään ihmeellisenä sitä jos rahanhimo näyttäytyy samanlaisena aktivoitumisena aivoissa kuin vaikkapa viinanhimokin.

Etologinen toimintadraivi voi olla ns. "yrittäjähengen" takana. Nämä ihmisethän eivät yksinkertaisesti pysty olemaan toimimatta. – Esimerkiksi ajattelemaan pysähtymien aiheuttaa suunnatonta ahdistusta, ja siksi he mielellään kuittaavatkin kaikki pohdiskelut "pelkäksi sanahelinäksi".

Yrittäjät eivät koskaan lakkaa tavoittelemasta sitä seuraavaa päämäärää, koska mikään ei heitä milloinkaan pysty tyydyttämään. Tämä johtaa siihen, etteivät he laajemmassa ajattelussaan pysty edes eksplikoimaan erilleen keinoja ja päämääriä. – Ja huomautan, että kaikelle talousajattelullemme myös reaalitalouden tasolla on aika ominaista kyvyttömyys erottaa päämääriä ja keinoja toisistaan. Kyvyttömyys korvautuu "jatkuvan kasvun" tapaisilla falskeilla ajatusmuodoilla.

Talouspoliitikon puhe on kuin kammesta vääntäisi. Siinä toistuvat termit kuten "kasvu", "dynaamisuus", "vastuullisuus", yms – ja kaikille näille termeille – mielteille – on ominaista tietty ajattomuus ja historiattomuus, eli kyvyttömyys ajatella reaalipuitteissa ja -tilanteessa päämäärärationaalisesti.

Mutta tietysti nämä talouden ajattomat ominaisuudet, siis psyykkisesti taantuneet ominaisuudet, perusturvallisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen palautuvat ominaisuudet – tai siis jonkinlaiseen "talousjuoppouteen" kuuluvat ominaisuudet, kuten sanottu – läpäisevät ihan kaikkea talousajatteluamme. Talousteoriasta sananparsien "totuuksiin". Politiikasta arkitodellisuuteen.

Sen näkee siitä miten mikään ei riitä. Kuten liberalisti ei ole koskaan kyllin "vapaa", vaan aina on saavutettava vielä suurempi vapaus, samoin on taloudessa aina "kasvatettava kakkua ennen sen jakamista", eikä kakku tule koskaan tarvittavaan jakamiskokoon – aivan samoin kukaan yksityinen ei ole koskaan kyllin "rikas", vaan aina on jotain uutta tavoiteltavaa, jne.

Rahan kaikkivoipaisuuskuvitelma lumoaa ymmärryksemme. Olemme tässä suhteessa venyttäneet pohjimmiltaan kartesiolaiset dualismimme melkoiseen ääripisteeseen. Kaikkein "vaativimmista", "vastuullisimmista" ja "aikuismaisimmista" työtehtävistä vaadimme palkkioksi kaikkein suurinta mahdollista lapsenomaista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa edustavan korkean rahapalkan. Se on melkoista elämänvalhetta ja harhaa.

Se että rikkaat ovat ihmisinä sellaisia-ja-sellaisia – no, ovathan he – ei esimerkiksi Egon Friedell, joka kirjasi mammuttimaiseen ”Uuden ajan kulttuurihistoriaansa” noin 1300 pysyviä jälkiä jättänyttä tieteen ja taiteen vaikuttajayksilöä, pystynyt esittämään oikeastaan yhtäkään jota olisivat motivoineet rahalliset palkkiot. –

Eurooppalaisessa kulttuurihistoriassa yksinkertaisesti ei ole ensimmäistäkään rikkauksien kahmimiseen keskittynyttä neroa tai ylimalkaan rikasta ja taiteellisesti lahjakasta ihmistä. – Ajatushistoriallisesti on niin, että nämä eurooppalaisen uuden ajan talouden tuottamat rikkaat ovat enemmän seuraus taloutta riivaavan ajattelun dynamiikasta kuin syy oikeastaan mihinkään, edes omaan "sikamaiseen" addiktioonsa.




 ³⁾ Miksi me kuvittelemme että jokin ”totuus” ylipäänsä olisi ”ikuinen”? – Ehkäpä se on seurausta kyvyttömyydestä sietää syvempää älyllistä epävarmuutta. Voi olla että rintamajako varmuuden ja epäilyn, totaliteetin ja uusiutumisen välillä korostuessaan muuttuu historiattomaksi. Kun lukitsemme mielemme, voi vaikuttaa siltä kuin jokin asetelma olisi vallinnut kautta aikojen – aina. Siitähän ei koskaan ajassa – aikalaistodellisuudessa – ole kysymys, vaikka varmuus wittgensteinilaisittain on aina edellytys kriittiselle epäilylle.

Asetelma ei voi olla se, että varmuus = paha, kritiikki = hyvä. Nämä ovat molemmat aina yhtä tarpeellisia komponentteja. Hyvä ajattelu aikalaistasolla solmii uusia suhteita uusien käsitteiden – käsitteiden käyttötapojen – ja kaiken pohjalla olevan varmuuden välille.

Pinnallisten ”talouskriitikkojen” tragedia on siinä että he edustavat jotain näennäistä – heistä ei ole todellista uhkaa totaliteetille. He ovat jonkinlaisia todellisen kritiikin korvike-ilmiöitä. Ollakseen kultturellisti moitteetonta eliitti tarvitsee kritiikin korvikkeet. Tavallaan voisi sanoa, että falski anarkia riittää kapinallisuudeksi.

Falski talouskritiikki pitäytyy opillisten ismien ja niille ominaisten avainkäsitteiden – ymmärrystä noituvien yleiskäsitteiden – puitteissa. Oikeisto - vasemmisto, konservatiivi - liberaali -jaot ja muut vastaavat määritelmälliset vastakohta-asetelmat eivät koskaan riitä kuvaamaan koko tilannetta.

Mielikuvat niissä jäävät tasamaalle, taistelukentälle johon opilliset rintamat asettuvat – kun taas tosiasiallisesti vaikuttavimmat kytkennät tapahtuvat ajattelun "syvyyssuunnassa". Meidän pitäisi siis pystyä ikään kuin opillisten pintojen läpi poraamaan yhä syvempiä reikiä, kunnes päästäisiin käsiin koko uudelle ajalle ominaisiin paradigmaattisiin rationaalisuusharhoihin.




 ⁴⁾ Amerikka on karikatyyri eurooppalaisesta valistuksesta, siis siinä mielessä myös eräänlainen totuus Euroopasta. Paljon liberalistista isäkapinaa, oidipaalisia veljestenvälisiä kilpailuasetelmia – lopulta kapina kukistetaan omaksumalla ja sisäistämällä patriotismi, isän arvot ja asenteet.

Vailla historiallista perusturvallisuutta kasvanut kansakunta on korvannut perusluottamuksen puutetta juurikin kehittämällä blogissakin mainittua sopimuksellisuutta. Se ei jää siellä älylliseksi, se on ihan kokemuksellista.

Amerikkalaiselle ajattelulle on tyypillistä legitimoida totuusarvoja sosiaalisin sopimuksin. Esimerkiksi oikeudenkäynneissä valamiehistön päätöksillä on totuusarvo. Tämä on vähän paradoksaalista, mutta historiallisesti ottaen palautettavissa suuren yhtenäisen yhteisöllisen perinteen ja kulttuuria luovan taustajärjestelmän puuttumiseen.

Amerikka on eurooppalaisen irtolaisväestön, seikkailijoiden ja onnenonkijoiden, karkotettujen rikollisten, laivalasteittain rahdattujen huorien ja orjien asuttama ja kansoittama manner, jossa poikkeavat ja kummalliset lahkot saivat mahdollisuuden muodostaa yhdyskuntia. Niitä kannusti Unelma Vapaudesta, mutta vaelluksesta Uuteen Maailmaan muodostui kuitenkin eräänlainen Uuden Ajan Ensimmäinen Exodus, jossa kaikki hienot ideat haaskautuivat. Sosiaalisuus taantui primitiivisen lauma-aggression tasolle ja sotaisuus korvasi kulttuurin.

Suuri amerikkalainen myytti nousee yksilön vapaudenkaipuun pohjalta ja keskittyy taiteessa toistamaan sankaritarinan teemoilla amerikkalaista unelmaa, taistelevan yksilön menestystarinaa. Menestyminen mittaa Amerikassa kaiken. Totuus ja valhe, oikea ja väärä, kaunis ja ruma saavat siunauksensa siinä missä niiden avulla noustaan kunniaan.

Kukaan ei tunnu erityisesti häiriytyvän paradoksista joka liittyy siihen teoreettiseen ja käytännölliseen mahdottomuuteen, että uudet totuudet, poikkeuksellisen herkkä oikeudentunto tai symbolirikas syvällinen taide saattaisivat aidosti puhutella niin sanottua suurta enemmistöä.




 ⁵⁾ Perunasäkki voisi olla hyvä raha. Sillä olisi se ominaisuus, että ellei sitä syötäisi se ei säilyisi loputtomiin vaan mätänisi siihen paikkaan.

Numeerisella rahalla tätä "reaaliominaisuutta" ei ole – raha on kaikkivoipainen "arvon" ikuistaja, säilyttäjä, siirtäjä. Siksi "talous" – jos sillä ajatellaan toimintaa jossa tapahtuu raha-arvon muodostusta – on aivan eri asia kuin reaalitodellisuus. Eikä tätä numerotaloutta tule ajatella reaalimaailman "totuuksina".

Raha-ajattelu on alusta alkaen harhaista, eikä näitä harhoja – siis talousajattelua – pitäisi edes yrittää kytkeä johonkin todelliseen ilmiöön – todellisiin mittayksiköihin – kuten perunan sisältämiin kilokaloreihin, tms.

Jos perunoita tai tupakoita alettaisiin käyttää rahana – eli ikuistettaisiin niillä "yleistä" arvoa – tällä arvonmuodostustapahtumalla ei kuitenkaan muutettaisi ensimmäistäkään reaalimaailman "totuutta". Maksoipa perunasäkki kuinka monta tupakkaa tahansa, ihmisen päivittäin tarvitsema kilokalorimäärä pysyy periaatteessa samana, samoin kuin se, että tupakointi tuhoaa keuhkoja ja terveyden.

Talousajattelua koskeva ongelma on se, ettei yleistä arvoa muodostamalla voida hallita todellisuutta vaikka kuvitellaan että abstrahoinnilla on todellisuutta yleisesti hallitsevia ominaisuuksia. Tästä syystä meidän olisi parasta pitää kaikki talousajattelu talousajatteluna ja reaalitodellisuuden ilmiöt reaalitodellisuuden ilmiöinä. Tämä on hyvin tärkeä rajanveto.

Talousajattelusta ei pidä päätellä reaalitodellisuuteen päin. Nykyinen tilanne, jossa luodut tähtitieteelliset virtuaalisummat raha-arvoja legitimoivat käytännössä "terveen" reaalitalouden alasajon ja julkistalouden kautta valjastavat veronmaksajat "rahan lakien" maksumiehiksi, on periaatteessa juuri sitä, että raha-ajattelusta on päätelty reaalitodellisuuteen. Ajatusliikkeiden tulisi tapahtua kokonaan toiseen suuntaan.

Kokeilut paikallisrahoilla näyttäisivät osoittavan ainakin sen, että rahan taloutta masinoiva rooli voi toteutua kovin monilla tavoilla. Tämä rooli itsessään sisältää kuitenkin jo rahan "arvoon" liittyvät odotukset, joissa on sitten sisäänrakennettuna myös tuo toisissa olosuhteissa niin petollinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Siis se jonka varassa raha muuttuu itsekantavaksi ja alkaa siittää itse itseään.

Emme voi nähdä näitä kokeiluja kyllin selvästi jotta tietäisimme miten reaalikiertoon käyttörajat asettanut raha vaikuttaa esim. hinnanmuodostuksiin. Kuinka se muuttaa kulutuskäyttäytymistä. Miten se muuttaa ihmisten turvallisuudentarpeita – turvallisuuden tavoitteluhan on ruohonjuuritasolla yksi rahan kokoamisen motiiveista. –

Raha on ajattelun muoto, ja raha-ajattelu muodostuu monenlaisista hyvinkin perustavanlaatuisista ja "epäjärkevistä" komponenteista, jotka vaikuttavat rahassa koetuissa "realiteeteissa". Jos rahan reaalisisällöllisiä ominaisuuksia – siihen kutoutuneita inhimillisiä perustuntoja – ei oteta huomioon ja ymmärretä, silloin raha "järkeistetään" puhtaasti numeeriseksi abstraktioksi. Silloin päädytään formalismien kohtuuttomaan soveltamiseen ja raha-ajattelun autonomiaan – eli juuri niihin tiedonfilosofisiin mammuttivirheisiin jotka eurooppalaisen uuden ajan ”objektivoiva” järki on ansoiksemme asettanut.

Talousteoriat – tai niissä käytetty käsitteenmuodostus – ovat historiallisesti kehittyneet siilaamaan pois rahan maagiset ominaisuudet, jolloin raha-ajattelun harhaisuutta ei tajuta. En usko, että paikallisvaluutta sinänsä voisi poistaa tätä harhaisuutta, mutta varmasti se konstruoi sen uudelleen – etsii ikään kuin uusia ilmiasuja. Olisiko tuollainen paikallinen ja "pieni" raha sitten parempi todellisuuden hallinnan väline – rakentuisiko sen varassa inhimillisempi ja kestävämpi kulutus ja elämänmuoto kuin kaikkivoipaisuuskuvitelmaa kasvattavan rahan maailmassa – sitä ehkä edelleen kannattaisi jossain kokeilla.




 ⁶⁾ Tarkoitan varmaan suunnilleen sitä, että meidän pitäisi oppia tunnistamaan heidän puheissaan nuo älyllisesti täydellisen kestämättömät kohdat, kuten esimerkiksi sen että sijoitus- eli velka- eli lainarahasta puhutaan ikään kuin se olisi kuin neitseellisesti tyhjästä syntynyttä ja sellaisenaan vitivalkoisen putipuhdasta – että ikään kuin koko maailma alkaisi jonkinlaisella "tulkoon valkeus" -rahanluomistapahtumalla – ja vasta se ryvettyisi joka ei noita summia saakaan maksetuksi takaisin.

Niitähän ei voi maksaa takaisin koska systeemiltä on viety toimintaedellytykset irrottamalla siitä rahat sijoitustasolle, keinottelutaivaaseen, josta niitä yritetään syöttää systeemiin takaisin korkoehdon kera. Joka kierroksella rahaa irrotetaan enemmän, yritetään syöttää enemmän – eikä itse systeemin toimintaedellytyksiä kukaan edes kysy.

Kun todellisuus on numeroita, ja kun numerot ovat historiattomia ja "alkavat" aina siitä kun ne jollekin tilille kirjataan, seurauksena on ihmisyhteisöjen romahtaminen. Tarvitsisimme yhteiskuntapolitiikkaa joka asettuisi selvästi rahatalouspolitiikkaa vastaan. Sellaista meillä ei näköpiirissämme ole.

Tästä on kysymys. Meidän pitäisi oppia buuaamaan aina kun joku poliittinen edusmiehemme tai -naisemme avaa suunsa ja päästää sieltä sen sammakon että "on pantava suu säkkiä myöten, muuten emme selviä velkaantumisestamme...", "velkaannumme nyt niin-ja-niin nopeasti...", "on tehtävä kipeitä leikkauksia, ne ovat aivan välttämättömiä...". – Näissä asioissa ei ole kysymys veloista, vaan talousrationaalisuutemme harhaisuudesta, jonka varassa on todellisuudentajuntonta kuvitella asioiden ratkeavan. 

Uskomattomia juttuja

 (Taloususkonto 3)

 

1.

Ylimäärä mahdollistaa vaihdon, ja vaihto talouden. Talous mahdollistaa symbolisen vaihtovälineen, rahan, ja raha mahdollistaa ylimäärän, jota ei ole olemassakaan. Raha on odotusarvo, ¹⁾ sillä on vain väljä ja viitteellinen suhde todellisuuteen. Kun taloudesta tulee rahaohjasteista, ²⁾ todellisuudesta tulee toissijaista.



2.

Tuloerojen kasvu mahdollistaa pankkitoiminnan. Pankkitoiminta keskittää talouden painopisteen sinne missä raha tuottaa parhaiten. Siksi tuloerot kasvavat, ja köyhyys jää hoitamatta. Se on se noidankierre, johon EU nyt valaa bensaa liekkeihin kokoamalla pankkiireille lisärahaa, kun pankkitoiminta muuten tukehtuisi omaan mahdottomuuteensa. Siitä seuraa vain maailmanpalo.



3.

Lait ovat niinkuin ne luetaan, samoin raha on niinkuin se lasketaan. Harva tajuaa, että kvantiteetti ja kvaliteetti ovat todellakin eri kategorioita. Mikään määrä ei merkitse mitään sisältöä. Kun rahassa lasketaan, unohdetaan että rahassa voidaan laskea myös kaikenlaista mitä rahassa ei voi laskea. Siksi raha on niinkuin se lasketaan.



4.

Maailmassa on ihmisiä tapettu sen vuoksi etteivät he usko Jumalaan. On tapettu senkin vuoksi, ettei ole rakastanut sotaa. Ei ole mikään ihme, että ihmisiä kuolee sen vuoksi että pankkiirit saavat viidensadan miljardin sijasta vain neljäsataa miljardia. Siis kvantiteettia, määrää, numeroita, ei mitään tiettyä sisältöä. Ei mitään todellista, mitään totta.



5.

Ihminen voi uskoa kaikenlaisia asioita. Kukaan ei pysty keksimään niin mieletöntä asiaa, etteikö joku siihen uskoisi. Ei ole mikään ihme että melkein kaikki ihmiset uskovat Jumalaan, tai sotaan, tai rahaan. Ei ole mitenkään merkillistä että niin moni uskoo "talouden" olevan järjestelmä, joka järjestää ihmisten elämän. Järjestelmä joka ylipäänsä voisi järjestää ihmisten elämän. ³⁾



6.

Uskotteko että Jumala pystyy luomaan niin ison kiven ettei jaksa sitä itse nostaa? Uskotteko että pankkiirit pystyvät puhaltamaan niin ison sijoitus- eli luotto-, eli velkarahakuplan, ettei sitä kukaan pysty koskaan maksamaan? Uskotteko että he myyvät lisäluottoa niille, jotka uskovat pystyvänsä joskus maksamaan? Uskotteko että maksumiehet raivaavat köyhempiä joukostaan jotta pystyisivät maksamaan pankkiireille paremmin ja vielä enemmän?



7.

Uskokaa pois. Niin se käy. Siinä ei ole järkeä, mutta niin se käy. Rahalla ei ole tekemistä todellisuuden, sisältöjen, kanssa, eikä rahaan siis, edes, sovi vaatia järkeä. Raha on vain numeroita, yksi, kaksi ja kahdeksan. Järjellä taas on tekemistä vain todellisuuden kanssa.



8.

Me elämme aikoja jolloin mennään aivan uskomatonta kohti. ⁴⁾ Maailmaa hallitsevat tähtitieteelliset rahasummat, numerot, jotka merkitsevät kaikkea vaikka ne eivät merkitse mitään. Pascal, tai Leibniz, olisi nyt kateellinen. Liitutaululle, anteeksi fläppitaululle, voisi vetää kaavan ja sanoa, että se todistaa että Paavi on Antikristus. Että vaikka maailmassa on niin paljon raha-arvoja, että kaikki voisivat kohtuullisesti elää niillä miljoona vuotta, köyhien on silti kuoltava. Köyhät ovat kiusallinen muistutus siitä ettei talous ole totta.



9.

Järjettömyyden ylläpitäminen vaatii aina suurempaa järjettömyyttä. Ymmärrys on noiduttava yhä totaalisemmin. Kasvottoman kaikkivoivan rahan luoma taloustotalitaristinen järjestelmä toteuttaa juuri tätä. Sillä, kuten kaikilla totalitarismeilla aina, on aktiiviset vastuunkantajansa ja lukemattomia lojaaleita kannattajia. Aktiiviset toimijat, individit, aktiiviset yksilöt. Fasismi tarkoittaa sen perversion määrää, jolla yksilöt ruoskivat omaa selkäänsä pyrkiessään tehokkaampaan työntekoon.



10.

Ajatushistorian harrastaja tietää, ettei vallitseva ajattelu koskaan synny tyhjästä tai itsestään. ⁵⁾ Paradigmojen elinkaaret ovat vahvoja ja pitkiä. Samoin voi tietää, ettei vallitsevaa ajattelua pystytä koskaan täysin kyseenalaistamaan sen "sisältä" käsin. Kulloisetkin kysymykset ja vastaukset nimittäin syntyvät ja elävät samoilla rationaalisuuden ehdoilla. Niiden on täytettävä samat loogisuusehdot. Esimerkiksi uskontoja on aikalaistasolla mahdotonta kyseenalaistaa niiden omilla argumenteilla.



11.

Niinpä aikalaisajattelu on aina kokonaisuus, jotain kokonaista. Kun esimerkiksi omassa aikalaisrationaalisuudessamme vallitsee individualismi, ⁶⁾ se vallitsee, eikä ole sitä ajattelun aluetta, jolla individualismi ei olisi vallitseva hahmotusperuste. Kaikki langat, niin syyt kuin seurauksetkin, johdetaan aina yksilöjen käsiin.

Niinpä kuvitellaan että talous on sitä kun kaksi toimijaa sopii kumpaakin osapuolta hyödyttävän kaupan keskenään. Jokainen on oman onnensa seppä, sanoo liberalisti. Samoin kuvitellaan, että romanikerjäläiset ovat avun tarpeessa olevia yksilöitä. Jokaisen pitäisi kutsua yksi maahanmuuttaja kotiinsa, sanoo entinen presidentti. Hän on niin väärässä, niin väärässä, mutta hän ei ole ainoa presidentti, joka on jossakin, tai monessa, asiassa väärässä.



12.

Nykyajan noitaoikeudenkäynnissä, rasistijahdissa, kuvitellaan että rasisti on yksilö jolla on Paholaisen voimat ja joka haluaa tuhota kokonaisen kansanryhmän. Kokonainen kansanryhmä voi kuvitella näin, huomaamatta että rasismi on yksi sen oma ominaisuus.

Mutta juuri kansanryhmät tuhoavat yksilöitä, eivät yksilöt kansanryhmiä. Totalitarismi huutaa lain avukseen tuhotakseen ajattelevan yksilön. Ilman lakia totalitarismi on avuton, koska se ei osaa ajatella. Totalitarismissa lait ovat aina epämääräisiä ja epäselviä, ja niillä on tarkoituksena luoda pelon ilmapiiri. Se on paras tapa peittää ajattelukyvyttömyys ja vaientaa kritiikki. Kun syyte on järjetön, noidaksi leimattu ei koskaan voi vedota järkeen puolustuksessaan. Jos järki vallitsisi, syytettä ei edes voitaisi nostaa.

Totalitarismi voi lakia soveltaessaan olla ovela, käyttää vähää järkeään sofistin tapaan, irrottaa yksittäiset sanat yhteyksistään, nostaa ne tikunnokkaan ja kas, varjo lankeaa ajattelevan yksilön päälle. Juuri kuten kulloinkin tarve vaatii.



13.

Totalitarismin vahvistautumisen, tehostumisen ja itsesuojelun tarve. ⁷⁾ Jostain syystä järjettömyyttä täytyy pönkittää "välttämättömyyksillä" ja pakoilla. Se ei pysy pystyssä itsekseen. Taloudellista järjettömyyttä on pönkitettävä tähtitieteellisiksi kasvaneilla sijoitus- eli velkasummilla. Yhteiskuntatotalitarismia on pönkitettävä sananvapautta säätelemällä. Kaikkein järjettömimmät yhteisöt suojataan kaikkein ankarimmilla laeilla.



14.

Stephen Hawking laskeskeli joskus, kun suurvalloilla oli varastoissaan paljon ydinaseita, että räjäytettiinpä ne missä päin maailmaa tahansa, niiden ilmakehään aiheuttama säteily olisi riittänyt tappamaan jokaisen ihmisen 16 000 eri kertaa. "Suurvallat voisivat ensi alkuun puolittaa ydinasepelotteensa, ihan uskottavuuden nimissä", Hawking rähisi halvaantuneesta suupielestään. Mitä se kertoo puolustuspoliitikon ja sotilaan järjestä, että "uskottavaa puolustusta" tavoiteltaessa päädyttiin täysin järjettömään tilanteeseen? Mitä se kertoo talouspoliitikon järjestä, että "uskottavaa velkajärjestelyä" tavoiteltaessa päädytään yhteiskuntien vähävaraisimpien eliminoimiseen 16 000 eri kertaan?



15.

Emme tule selviämään sen enempää talouden järjettömyydestä kuin sokean individualismimme harhoista. Nämä harhat vain vahvistavat toisiaan. Elämme maailmassa joka on joka suuntaan harhainen – taloususkonnon suuntaan, muiden uskontojen suuntaan, ihmisoikeuksien, kansalaisvapauksien suuntaan. ⁸⁾ Järjettömyydelle vahvistusta tarjoava totalitarismi kasvattaa järjettömyyttä individualismin nimissä jokaisella alueella. Fasistit ruoskivat itseään, ja toisiaan, ollakseen tehokkaampia. Kaikki tehokkuusyritykset kääntyvät itseään vastaan, koska osaamme olla tehokkaita vain samoilla säännöillä joilla ongelmat on aikaansaatu.



16.

En usko että on sitä mahdollisuutta että "kun saamme numerot kuntoon, saamme elämän kuntoon". Sitä mahdollisuutta ei ole. Meidän on joko tajuttava numeroiden harhaisuus tai uhrattava elämämme numeroille. Nämä ovat vaihtoehdot, ainoat vaihtoehdot. Kuljemme nyt uhrien tietä. Jokainen uhri tekee kelkan kääntämisen yhä mahdottomammaksi. Näin on aina ja kaikissa sodissa. Mitä enemmän uhreja, sitä vähemmän kukaan pystyy tunnustamaan että uhrit ovat olleet turhia, pelkkää järjettömyyttä. Että on tehty ja tehdään väärin. Näin järjettömyys ja järki asettuvat vastakkain, ja järki on tuomittu häviämään.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 31.3.2012 )
-----------------------------------





 ¹⁾ Nykyisin keskustellaan aika paljon tavoista joilla raha luodaan talouteen. Nämä keskustelut käydään ainakin osin uskossa siihen, että olisi mahdollista reformoida rahanluontikäytäntöjä niin että luonnolliset ihmisyhteisöt – jollainen kansallisvaltiokin on – saisivat rahalla tehtävät operaatiot paremmin yleiseen hallintaan.

Reformeja voidaan ajatella monelta kannalta. Esimerkiksi kaiken rahaliikenteen läpinäkyvyys voidaan käsittää demokraattisen yhteiskunnan ominaisuudeksi, ja sitä voidaan pitää tavoiteltavana arvona. Ajatella siis, että rahat ovat yhteiskuntien virallisia asiapapereita, eikä niiden liikkeissä pitäisi olla mitään salattavaa.

Raha-ajattelumme on sairasta historiallisella tavalla – eli talousajattelun hallitsemattomuudessa on kyse tämän määrätyn rationaalisuuden historiallisissa lähtökohta-asetuksissa olevista virheistä. Meidän ei ehkä pitäisi niinkään miettiä kysymyksiä pankkirahasta vs. talousdemokratiasta, tai rahareformeista, vaan ennemminkin selvittää yleisen tiedonfilosofian työkaluilla sitä mikä rahassa ajatusmuotona on lähtökohtaisesti pielessä.




 ²⁾ Tapa ajatella taloutta ihanteellisesti, siis nimenomaan "kahden välisistä sopimuksista koostuvana laajana verkostona", on suhteellisen nuorta, se on lähtöisin valistusajalta, ja siinä heijastuu hyvin valistuksen yli-ihanteellinen ja yliromanttinen ihmiskuva.

Keskiaikaista perua oli merkantilismi, joka käsitti Jumalan resonanssin eli Kuninkaan talouden jonkinlaisena Suurena Tilikirjana. Ihmiskuvan muutos individualistiseen suuntaan tuli näkyviin fysiokratismissa, joka ymmärsi talouden jonkinlaisena yhteiskunnan – Suuren Yksilön – verenkiertona. Tässä mielikuvamaailman kehityksessä talousajattelun "organisoitumisen" seuraava aste oli sitten "näkymättömän käden" liberalismi, joka loi myös tuon puhtaaksiviljellyn näkemyksen "vapaista toimijoista".

Yliromanttinen ihmiskuva käsitti myös muissa valistusajan hengentuotteissa. Esimerkiksi yhteiskuntafilosofi Rousseaun valtiokäsityksissä, ja myös hänen asettamissaan pohjissa kokonaiselle uudelle tiedonalalle, kasvatusopille. Kirjassaan ”Emilesta” Rousseau kuvaa kuinka pieni lapsi ihan itse kasvattaa ja opettaa itsensä pikkuvauvasta aina aikuisikään käyttäen yrityksen ja erehdyksen metodia. No, kasvatustieteessä tällaiset Emilet on hylätty jo aikapäiviä, mutta liberalistisessa talousajattelussa "vapaa toimija" elää yhä ja voi jopa hyvin.

Talous on hyvin todellisuudentajuton ajattelun laji. Ihmiskunnan historiassa se on ollut sitä aina – itse asiassa kaikki rahateoriat voisivat lähteä liikkeelle siitä että ihminen on eräänlainen harakka, joka on mieltynyt kiiltäviin metalleihin. Raha oli muinoin enemmänkin aarrearkun muotoista "omaisuusarvoa" kuin vaihdon väline.

Mitään tekemistä minkään ihmiselämän välttämättömiin realiteetteihin palautuvan "järjen" kanssa ”rahalla” ei ole ollut sen enempää historiassa kuin nykyhetkessäkään. Järkiselitykset ovat aikalaisrationaalisuuden kaapuja. Nykyhetkelle on ominaista selittää maailmaa ja myös ”rahaa” esim. päämäärärationalismin puitteissa.

Spenglerillä on ”Länsimaiden perikadon” alkukielisessä tekstissä pitkä luku rahan historiasta ja ominaisuuksista. Se on aika mielikuvitusrikas, ja olisi suotavaa että joku joskus kääntäisi sen suomeksi. Teoksen taannoinen suomentaja Yrjö Massa ei ilmeisesti osannut tai tohtinut sitä tehdä vaan jätti sen kirjan suomennoksesta pois.

En usko rahareformeihin. Voitaisiin tehdä yrityksiä palauttaa rahat pienemmiksi valuutoiksi, ja paikallisemmiksi, jolloin raha-ajattelun ja reaalitalouden yhteys jälleen tiivistyisi – mutta en usko, että ajatusmuotojen kehityksessä voidaan tuollaisia peruutusliikkeitä ottaa. Joten mitä ilmeisimmin raha-ajattelu tulee hajoamaan omaan arvonmuodostuksen imaginaarisuuteensa. Kansallisvaltioiden kansalaisten kannalta on surullista, että kehitys tulee vaatimaan paljon uhreja – koska väärässä olijat eivät pysty myöntämään olevansa täysin väärässä – ja hajottaa yhteiskuntien sosiaalisen eheyden.

Me ehkä taannumme taas sisällissotien kouriin. Niissä ovat vastakkain rikkaiden luomat autonomiset rahalinnakkeet ja syrjäytetty, päivittäisestä leivästään taisteleva väestö.




 ³⁾ Juuri kokonaisajattelua – "holistista" näkökulmaa – mielestäni tarvittaisiin nykyistä enemmän. Nythän on niin, että esimerkiksi talousasioista kiinnostuneet – kriittisetkin – ihmiset pyrkivät keskittymään vain ”talouden” kysymyksiin, ja näin jää ymmärtämättä, ettei talous todellakaan ole mikään "itsenäinen" ajattelun alue saati sitten jokin "järjestelmä" joka voisi järjestää ihmisten elämän.

"Talouden" kuvitteleminen jonkinlaisten "perimmäisten realiteettien" kentäksi johtaa siihen, että kuvataan ja selitetään koko todellisuus talouden termeillä ja ajatusmalleilla. Tällöin usko numeerisiin "totuuksiin" lujittuu ja kasvaa, ja yhä vähemmän on mahdollista ymmärtää etteivät reformit poista talousrationaalisuuteemme jo sen historiallisissa lähtökohdissa sisältyneitä ajatusvirheitä.

Meidän pitäisi laajentaa rationaalisuutemme aluetta niin että talous, yhteiskunnallinen eheys, moniarvoisen demokratian edellytykset – jotka sivumennen sanoen sulkevat monikulttuurisuuden mahdollisuuden pois – ja niin numerotalouden läpinäkyvyys kuin muukin sananvapaus kuuluisivat saman "holismin" piiriin. Nämä eivät ole ”eri asioita”, vaan niissä esimerkiksi toistuu sama yksilöindividualismin tuottama sokeus. Esimerkiksi velkataloudessa tavoiteltava "uskottavuus" todellakin toistaa militaarien osoittaman sokeuden näiden tavoitellessa "uskottavaa puolustuskykyä". Jne.




 ⁴⁾ Kukaan ei tiedä miksi historiallisia "aikakausia" syntyy. Ne ovat kielen ja ajattelun vakiintumisilmiöitä, mutta vaikka puhutaankin esim. "paradigmoista", jonkinlaisista ajattelun alkukuvista, syvistä perusjäsennyksistä, hahmottamisperusteista, jne, silti historialliset aikakaudet ovat tulleet ja menneet emmekä voi varmuudella sanoa että niitä määräisi jokin lineaarinen juoni, "kehitys", tms. Spengler sanoo, että ne nousevat historiassa ”kuin huuto ihmisen rinnasta”. Sanokoon joku paremmin.

Keski- ja uudenajan taitetta monet "ajatushistorioitsijat" pitävät tärkeänä rajalinjana, ja itse olen hahmottanut sitä suurta vastakohtaisuutta, joka psykologisesti erottaa keskiajalle ominaisen "depersonalisaation" – yksilöminuuden katoamisen – ja kartesiolaisen "minän ja maailman, Subjektin ja Objektin vastakohtaisuuden" toisistaan. Ajattelen niin, että kartesiolaisen paradigman pohjalta kaikki eurooppalaisella uudella ajalla tapahtunut kehitys saa selityksensä. Niin yhteiskunnallisen muutoksen kuin tieteen ja tekniikan valtavan kehittymisen puolella. Tämä ajatus on vahvasti spenglerilainen.

Spengler esimerkiksi ennustaa talouden ajautuvan lopulliseen kriisiin, jossa vastakkain ovat "raha" ja "veri". Tämä voidaan tulkita rahatalouden ja reaalitalouden ristiriidaksi, viimeiseksi taistoksi niiden välillä.

Ja spenglerilaisittain suuret kulttuurikaudet ovat kasvien kaltaisia: ne itävät ja juurtuvat, työntävät dynaamiset vartensa esille, kukkivat ja tuottavat hedelmänsä, täydellistyvät ja ylikasvavat – ja sen jälkeen ne kuihtuvat pois antaen tilaa seuraajille. Nyt me olemme jo jonkin aikaa eläneet spenglerilaista "faustisen" kulttuurin täydellistymisvaihetta, ja esimerkiksi rahan ja veren viimeinen taisto on rahaekspansion ja globaalitalouden myötä tullut todellisuudeksi. Sille kriisille ei siis ole ratkaisua samalta pohjalta kuin mikä sen on aiheuttanut – oma aikakausrationaalisuutemme on auttamatta kulkenut ohi sen vaiheen, jossa hallinta oli mahdollista.




 ⁵⁾ Kartesiolainen paradigma – eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden vastakkainasettuminen – on kaiken uuden ajan rationaalisen ajattelun pohjimmainen perusjäsennys. Se on varsin vastakohtainen keskiaikaiselle maailmankokemukselle, jossa yksilöminuus oli taantunut jonkinlaiselle depersonoituneelle joukkoasteelle.

Mutta talousajattelumme on hiihdellyt hieman omia latujaan. Se jäi jo lähtökuopissa keskiaikaisen ptolemaiolaisen paradigman varaan. Talousajattelussamme "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, ns. taloudellisesta toimijasta käsin. Toimijan tilinpidollinen nollapiste määrää taloustapahtumisen koordinaatit, määrää sen mikä on plussaa ja mikä miinusta, ja myöhemmin, teorian asteelle mentäessä myös sen mikä on syytä mikä seurausta. Ja tämä lokatiivinen perusjäsennys estää luonnontieteitä vastaavan objektivaation ja asettaa talousajattelumme eri laatikkoon kuin kartesiolaisen paradigman määräämä uuden ajan rationaalisuuden valtavirta.

Liberalismi kuitenkin apinoi kehittyviä uusia rationaalisuuden muotoja, kuten luonnontieteille ominaisia suure- ja mittajärjestelmiä. "Raha" kuviteltiin eräänlaiseksi "yleisen arvon" mitaksi, vaikka rahassa tosiasiassa jäi elämään vain pohjimmiltaan keskiaikainen uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Talousteoria onkin enemmän uskonnon nykyinen muoto kuin tieteisiin verrattavaa todellisuudenhallintaa. Kuten keskiaikainen ihminen koki totuutena sen, että maailma hänen ympärillään muodostui "Jumalan tahdosta", aivan vastaavasti nykyihminen kokee totuutena, että maailma ympärillämme muodostuu "taloudellisista realiteeteista".

Tämä siis taloususkontoa koskien. Tottahan toki uudella ajalla on kuitenkin koettu kehitystä. Esimerkiksi monarkiat korvannut demokratia on kehittänyt kansallisvaltiot, ja samaan prosessiin kuuluu yhteiskuntien sosiaalisuuden sisältöjen kehittyminen autoritaarisista yksiarvoisista yhtenäiskulttuureista kohti moniarvoisia demokratioita. Näistä asioistahan täällä on puhuttu mm. maahanmuuttoproblematiikan yhteydessä, jossa olen painottanut sitä, ettei yksikään ryhmäsidonnaisuuttaan varjeleva yhtenäis"kulttuuri" voi sopeutua yksilöarvoja ja ihmisoikeuksia kunnioittavaan moniarvoiseen demokratiaan. Nämä kysymykset ovat vielä aika monelta läpiajattelematta.

Suuret kehityskaaret ovat kuitenkin suuria kehityskaaria – ne rakentuvat paradigmaattisten tekijöiden varaan, niiden päälle – ja yksityiskohtaisempi pirstoutuminen tapahtuu sitten enemmän pintatasolla. Kun sekä tiedonalojen pirstoutuminen, korrespondenttisen totuudellisuuden korostuminen ja koherenttisen kokonaisajattelun hajoaminen, opillisten ismien pintaannousu, sokeuden asteelle kasvanut individualismi ja sillä tapahtuva selittäminen niin tieteen kuin varsinkin tieteen irvikuvan talouden piirissä – kun ne ovat vallitsevaa todellisuutta, on aika vaikea nähdä kehityksen pohjalle ja tunnistaa kehitystä masinoivia paradigmoja.

Ajatushistorian harrastamisen antama paras opetus on sen seikan ymmärtäminen, miten eri tavoin ihmiset eri aikoina ovat maailmansa kokeneet. Jaksan toistella sitä ettemme oikeastaan voi sanoa, onko historiallisella kehityksellä jokin varma juoni – että esimerkiksi tietäisimme mitä seuraavaksi seuraa vai onko vuorossa taantuma.

Kehitys on kuitenkin olennainen kategoria – ihmistä kuvaavista määräistä ehdottomasti paras on se että ihminen on niin lajina kuin yksilönäkin nimenomaan kehittyvä olento. – Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että nähdessämme maailman mielekkäänä me näemme sen kehityksen kategoriassa. Loppu riippuu sitten siitä miten syvälle pystymme kysymysmerkkimme asettamaan.

Ajatushistoriassa aikalaisrationaalisuutta määräävät paradigmat eivät ole yhdenkään yksilön keksintöjä – ei vaikka niille annetaan ajattelijoiden nimiä lujassa uskossa siihen, että joku nero on ne omalla ajatustyöllään "tuottanut". Sanoisin yksinkertaisimmin niin, että ajattelu on historiallinen ilmiö, kun taas yksilöllinen kokemus on kokemuksellinen ilmiö. Ne ovat kaksi eri kategoriaa jotka elävät eri elämää. Historiallista ajattelua luonnehtivat määreet – kuten näissäkin kirjoituksissa esillä paljon oleva wittgensteinilainen ”varmuus” – ovat eri määreitä kuin yksilön kokemuksia luonnehtivat määreet.




 ⁶⁾ Individualismimme tekee meidät sokeiksi tajuamaan niin sanottuja ”sosiaalisia muodosteita”. Enpä ihan tarkkaan muista mistä itse ensimmäisen kerran opin käsitteen "sosiaalinen muodoste". Se saattoi hyvinkin olla Wilhelm Jerusalemin filosofiakirja. – Wittgenstein-kommentaattorit puhuvat sitten "intersubjektiivisesta" kielestä, elementistä, jota voisi ajatella eräänlaisena ihmisten päiden yläpuolelle sukupolvesta toiseen sijoittuvana pilvenä, joka määrää sen ajatusilmaston jossa ihmiset todellisuutensa kokevat.

"Sosiaalis-historiallinen muodoste" viittaa sitten siihen että inhimillinen kieli aikanaan syntyi juuri sen pohjalta että ihminen on sosiaalinen laji, joka selviytyy olemassaolontaistelusta, jos ylimalkaan selviytyy, vain lajina ja yhteisöinä, ei yksilöinä. Kielihän on evolutiivinen elementti – esimerkiksi kirjoitustaito näyttäisi syntyneen monessa paikassa yhtäaikaa – ikään kuin silloin kun laji on siihen ollut kypsä. Perustavanlaatuisia kulttuurieroja on saattanut liittyä siihen säilyikö kuvakirjoitus vai kehittyikö äännekirjoitus.

Ihmislajin perustavanlaatuinen sosiaalisuus ei nouse esiin nykyisessä yksilökeskeisessä individualismissamme. Tämä individualismi ihmiskuvassa on eurooppalaisella uudella ajalla kasvanut sokeuden asteelle. Koska atomismi ja objektivointi on osa aikalaisrationaalisuuttamme, sokeuttamme ei ole kovinkaan helppoa tajuta. Olen itse käyttänyt esimerkiksi ilmaisua: "Jokaisen yksilöminän pohjalla on yhteisö." Ihmisen "minä" on aina sekä lajihistoriallinen että yksilöhistoriallinen muodoste, ja jokaisen yksilöminuuden taustalla on yleisempiä tekijöitä.

Voitaisiin ehkä sanoa myös niin, että kaikki tuntemuksemme ovat lajityypillisiä, ja kirkkaimmatkin älylliset oivalluksemme ovat kulttuurisidonnaisia – ne saavat merkityksensä suhteessa aikalaisajatteluun.

Ehkä kielen ja ajattelun sosiaalis-historiallisen luonteen tajuaa jotenkin, jos yrittää ajatella joitakin ikään kuin vielä enemmän yksilöominaisuuksiksi mieltämiemme tuntemusten alkuperää, esimerkiksi tahtoa. Alkulaumassa ”valta” ja ”tahto” olivat yksi ja sama asia ja lauman selviytymisen ehtona oli johtajan merkkisignaaleiden välitön seuraaminen. Sosiaalinen sidonnaisuus oli ehdotonta, ja vasta myöhemmällä kehitysasteella saattoi alkaa yksilöiden kasvu kohti autonomista ”aikuisuutta”.

Tahtotoiminnon lajihistoriallinen alkuperä – ”kollektiivinen tahtotoiminto” – on kuitenkin edelleenkin kaiken yksilöllisenkin ”tahdon” palautuspiste, joka voidaan yhäkin elvyttää käyttämällä erityistä regressiivistä menetelmää, hypnoosia. Tällöin yksilöominaisuudeksi kuvittelemamme ”tahto” yllättäen siirtyykin henkilöltä toiselle.

Vastaava ilmiö saa vallan esimerkiksi siinä tapauksessa että yksilöt kriisiytyvät ja regressoituvat joukkohypnoosin valtaan. Näinhän tapahtuu tyypillisesti esimerkiksi maahanmuuttajien lähiömellakoissa.

Jos ymmärrämme miten nyt yksilöominaisuudeksi mieltämämme "tahto" on alkuperäisestä "kollektiivisesta tahtotoiminnosta" kehityksen ja yksilöllisen eriytymisen myötä muuttunut – yhteisöominaisuudesta yksilöominaisuudeksi – ehkä silloin myös ymmärrämme jotain siitä miten nyt yksilön omaama kieli ja ajattelu ovat alkuperältään sosiaalista muodostetta.

Koska kieli ja ajattelu ovat peruslaadultaan sosiaalista muodostetta, ja sosiaaliyhteys saa vakautensa niiden kautta, kieleen ja ajatteluun kehittyy tietty staattista vakautta varjeleva ominaisuus, jota Wittgenstein elämänsä viimeisinä aikoina nimitti "varmuudeksi". Ymmärrän sen niin, että kaikella tavoittelemallamme "totuudella" on tällainen pysähtymisen tai pysyvyyden ominaisuus. Siksi ajattelumme muodostaa yleiskäsitteitä, yleisiä lakeja, "yleiskatsauksia", ikuisia totuuksiakin. Kielemme yksinkertaisesti tarvitsee tämän ominaisuuden – ilman sellaista se ei voisi toimia sosiaalisuuden vakauttajana.




 ⁷⁾ Rahaan alunperin liittyneen uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman täydellistyminen on se ajatushistoriallinen tekijä, joka on autonomisoinut rahatalouden ja irrottanut sen reaalitaloudesta. Numeerinen näennäiseksaktius on tavallaan ajatuslavaste, jonka kulisseissa tapahtunut muutos näyttää "pätevästi perustellulta".

Samalla kun raha-ajattelu on autonomisoitunut, ”raha” on muuttunut laadullisesti. Siihen sisältynyt lähtökohtainen harha – talous”tiedehän” yritti syntyvaiheessaan apinoida muita uuden ajan rationaalisuuden muotoja kuten erityistieteitä ja niille ominaisia suureita ja mittayksiköitä – ja tässäkin yrityksessään ”raha” sortui omimaan itselleen sekä suureen että mittayksikön ominaisuuksia – mutta tämä harha kasvoi harhasta vaaralliseen suuruudenhulluuteen. Autonomisesta rahasta tuli toimijasubjekti. Ja juuri toimijasubjektiksi koettu ”raha” omaa ”taloudellisten luonnonlakien” legitimoiman vallan – ja ihmiset lakkaavat tajuamasta että tämä harha elää vain heidän omien korviensa välissä.

Se ”rahaan” olennaisesti kuuluva ominaisuus, että ”raha” on aina jonkun rahaa, jää sokeutuneilta silmiltä näkemättä – ja paradoksaalisesti kaikkivoivasta kasvottomasta rahasta tuli toimijasubjekti. Eurooppalaiselle uudelle ajalle ominainen objektivointipyrkimys teki näin numeerista näennäispätevyyttä tavoitellessaan täydellisen järkihäränpyllyn – rahaan alunperin liittynyt uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma noituu täydellisesti ymmärryksen. Kun rahasta tulee ”persoonaton” subjekti, siitä ei ole enää pitkä matka siihen että raha masinoi maailmaan kasvottoman taloustotalitarismin maailmanjärjestyksen.

Suomessa talousajattelun ja yrityskulttuurien muutos rahaohjasteisiksi tapahtui juppikauden romahdettua ja lamanhoitotalkoiden hoitelussa rahataloudellisilla ehdoilla. Kansantalous oli tuohon romahdukseen saakka sekä kasvanut että ollut tuloeroja tasoittavaa – tuon taitekohdan jälkeen kasvuluvut ovat kääntyneet laskuun ja tuloerot revenneet. Samaan aikaan yhteiskuntapolitiikka on romahtanut ja sen sijalle on astunut oikeistovetoinen rahatalouspolitiikka.

Koska taustalla vaikuttava ajatuslaatujen muutos on pedattu paljon pitempivaikutteisille historiallisille ehdoille kuin mitä suomalainen perspektiivi antaa ymmärtää, meilläkään ei ole juuri toivoa irtisanoutua globaalimitassa tapahtuvasta rahatalouden "ylikasvamisesta", kaotisoitumisesta ja hallinnan katoamisesta.

Taloustotalitarismi tulee olemaan globaalia. Siltä ei säästy kukaan. Se tulee tuhoamaan ihmisten elämän aivan kaikkialla. Totalitarismi on taantunut depersonoitunut järjestelmä, jossa valtaan nousevat sisäisesti tyhjät – vailla sisäsyntyisiä arvoja olevat – tunnevammaiset psykopaatit tai kameleonttimaiset narsistit. Mielikuvapoliitikot, miellyttämispyrkimystä täynnä olevat hymynaamapoliitikot. Esim. Hitler oli haltioitumisentarvetta poteva narsisti. Lopulta depersonalisaatiossa taannutaan asteelle, jossa kukaan ei enää varsinaisesti tee päätöksiä – asiat vain tapahtuvat, kuten "sosiaalisen tahtotoiminnon" läpäisemässä alkulaumassa.

Nykyisin me näemme nämä vaikutusmekanismit esim. hypnoosi-ilmiössä, mutta ne muuttuvat todellisuudeksi, kun taannumme kohti taloustotalitarismia. Totalitarismia ei turhaan kutsuta totalitarismiksi, koska se mitä ryhmäpsykologisesti tapahtuu, karsii todellakin kaikki yksilöominaisuudet kuvasta. Yksilöllisen eriytymisen, yksilöllisen tahdon, yksilölliset kokemukset.




 ⁸⁾ Voidaan ehkä ajatella vaikka niin, että maailman kuvaaminen tavalla jolla se tulee parhaiten kuvatuksi oikeuttaa ne tiedonalat, joiden suureet eivät palaudu toisiinsa. Esimerkiksi sosiologia voi antaa ymmärrystä sosiaalisten ilmiöiden suhteen ja käyttää omia suureitaan ja mittayksiköitään. Psykologia yrittää ymmärtää yksilöä kuvitellen tietyt ominaisuudet yksilöominaisuuksiksi.

Tiedämme että eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneet erityistieteet ja tiedonalat ovat tavallaan pettäneet meidät, eikä maailma "oikeasti" jakaudu esim. fysiikkaan ja kemiaan, eikä myöskään ihmistieteiden jako esim. sosiologiaan ja psykologiaan ole totuudellinen. Tietyin kriteerein tiedonalat kuitenkin tuottavat "tositietoa".

Ihmistä olisi kuvattava niin että ihminen yhtäältä yhteisöolentona, toisaalta yksilöolentona tulisi mahdollisimman hyvin kuvatuiksi – mikä parhaassa tapauksessa sitten mahdollistaisi paremman ymmärtämisen. Käsitesekaannusta syntyy, kun suureet yhden koherenssin puitteista viedään toisen tiedonalan piiriin ja yritetään ikään kuin väkisin palauttaa koherenssit toisiinsa. Juuri tällaista täydellistä käsitesekaannusta esimerkiksi yhteiskunnallisen moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden toisiinsa sekoittaminen on. Moniarvoisuus ja monikulttuurisuushan käsitetään yleisesti synonyymeiksi, vaikka tosiasiassa kyseessä ovat toisensa pois sulkevat vastakohtaisuudet.

Sosiologinen ymmärrys olisi parhaimmillaan silloin kun keskitymme jäljittämään sosiologisia vakioita, ja psykologinen ymmärrys silloin jos voisimme eristää yksilön täydellisesti. Kuten useasti todettu, ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja eurooppalaisen uuden ajan rationaalisuuden viimeisenä ”tieteenä” syntynyt yksilöpsykologia on jokseenkin pelkkää käsitesekaannusta. Juuri ihmistieteiden keskinäinen työnjako on historiallisesti erittäin epäonnistunut. Olen saarnannut näiden tieteiden väliin jäävän tiedonalan, ”ryhmäpsykologian” tarvetta. Tällaista näkökulmaa meillä ei ole. Esimerkiksi hypnoosi-ilmiö on meiltä yhä selittämättä, koska meillä ei ole ihmistä ryhmäsidonnaisena olentona esittävää ihmiskuvaa.

Paluu kansallistasolle, ja demokratiaan

 (Taloususkonto 4)

 

1.

Aika monet, sanoisin että useimmat meistä, elävät läpi elämänsä ymmärtämättä koskaan tosiasiaa, että ihmisellä on lajityypillisiä yhteisöominaisuuksia, jotka eivät palaudu yksilöominaisuuksien tasolle. Että siis esimerkiksi ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen eläin, ja jokaisessa sosiaalisessa joukossa syntyy joukko sosiaalisia rooleja, kuten johtajan ja johdettavien roolit, jotka syntyvät ihan siitä riippumatta millaisia yksilöominaisuuksia joukon jäsenillä sattuu olemaan. Tai että jokaisessa yhteisössä vallitsee tietynasteinen ryhmäsidonnaisuus, sosiaalinen paine, joka sekä määrää että asettaa rajoja sille mitä yksilöt tekevät ja ajattelevat – eikä yhdenkään yksilön ole helppoa nostaa omaa päätään omassa yhteisössään vallitsevan sidonnaisuuden "vedenpinnan" yläpuolelle.



2.

Tapahtuu mammuttimainen ajatusvirhe, kun kollektivismi ja individualismi käsitetään "ismeinä" – opillisesti, ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia toisensa pois sulkevia opillisia totuuksia tai tunnustuksia. Eivät ne ole vastakohtaisia ismejä, vaan yksi ihmisen lajityypillinen kehitysakseli, kehitysulottuvuus. Kaikki primitiiviset yhteisöt olivat hyvin ryhmäsidonnaisia, ja yksilöllinen eriytyminen on lajihistoriallisen kehityksen tulos.

Samoin jokainen ihmisyksilö omassa kasvussaan ja kehityksessään lähtee liikkeelle varhaisen lapsuuden symbioottisesta sidonnaisuudesta ja aikuistuessaan autonomisoituu ja eriytyy yksilöllisesti. Suhde kollektivismin ja individualismin välillä on paradoksaalinen -- mitä lujempaa on varhaislapsuuden symbioottinen perusturvallisuus sitä pitemmälle menevän individualismin se mahdollistaa. Yhteisöihmisen ja yksilöihmisen suhde on kehityssuhde – yhteisö ja yksilö edellyttävät ja tarvitsevat toisiaan, niiden on oltava aivan tietynlaisessa terveessä suhteessa toisiinsa.



3.

"Mitä ymmärtää kala vedestä, jossa se ui koko elämänsä?" Näin Albert Einstein aikanaan kyseli. Juuri saman kysymyksen voisimme esittää koskien yksilön mahdollisuuksia oikeasti ymmärtää tapaa jolla hän uppoaa omaan yhteisöönsä ja siinä vallitsevan sosiaalisuuden ominaislaatuun.

Me jokainen synnymme "valmiiseen" maailmaan, valmiiseen "kielimaailmaan", käsitetodellisuuteen, jossa intersubjektiivinen kieli käsitekoneistoineen leijailee pilven lailla kaikkien ihmisten päiden yläpuolella ja määrää sen ajatusilmaston jossa sukupolvet elämänsä elävät ja todellisuutensa kokevat. Vaikka itsekullakin on vahva tunne siitä että hänen ajatuksensa ovat hänen omiaan ja sijoittuvat hänen omien korviensa väliin, on niin, että kaikki ajattelun mahdollistavat maailmanhahmottamisen ja käsitteenmuodostuksen perusjäsennykset – ne ovat olemassa ja odottavat yksilöä jo ennen hänen syntymäänsä, ja jäävät myös yksilön jälkeen jäljelle vain vähittäisiä muutoksia sukupolven aikana kokien.



4.

Kieli ja käsitteellinen ajattelu ovat tosiasiassa yksi ja sama asia, ja juuri kielen syvärakenteissa elävät ajatustemme kaikkein perustavimmanlaatuiset hahmonmuodostukset – sellaiset jotka määräävät sitten myös kaikkia hienoviritteisiä älyllisiä käsitteistöjä. Einsteinin rinnalla viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä ajatusvallankumouksia tehnyt toinen nero, Sigmund Freud, syvyyspsykologisen ajattelun perustaja, avasi silmämme näkemään, että kaikki se mitä tietoisuutemme tasolla pidämme "ajatteluna" on vain tietynlainen jäävuoren huippu, ja jokaisella mielenviriämällämme on jossain psyykemme syvyydessä pysyvämpiä perustuksia, jotka olennaisesti määräävät ihan kaikkea mitä mielessämme liikkuu. Tuollaisten perustusten esiinkaivaminen on välttämätöntä siinä tapauksessa, että niihin on kehityksen varrella tullut jokin häiriö, joka vääristää myös ajattelumme pintatason.



5.

Sanoisin näin: ihmisen perustavanlaatuinen sosiaalisuus ja ajattelumme perustavanlaatuisten syvätasojen olemassaolo ovat kumpikin asioita, joiden koko merkitystä meidän on arkipäivän orientoitumisessamme melkein mahdotonta tajuta. Elämänkokemuksemme ottaa vastaantulevat asiat "valmiina", "annettuina", emmekä normaalisti koskaan jää pohtimaan mitä roolia mielemme pohjalla elävä "yhteisöihminen" tai alitajunnassa vaikuttava "syväpersoonamme" todellisuuskokemuksessamme näyttelevät.

Oikeastaan on vain kaksi sellaista asiayhteyttä, joissa joudumme pohtimaan ajatustemme syntyjä syvemmin. Toinen on se että ajattelumme tavalla tai toisella sairastuu – silloin on tarpeen että freudilainen psykoanalyytikko kaivelee mielen perimmäiset rakennuspalikat esille. Toinen tapaus on sitten "luova ajattelu", joka hajottaa mielen normaalijärjestykset ja jonkin syvän hahmonmuodostuksellisen kaaoksen kautta rakentaa kokonaan uuden käsitetodellisuuden.



6.

Kolmas viime vuosisadan alkupuolella vaikuttanut nero, kieli- ja tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein, joka oli yksi koko vuosisadan eniten kommentoiduista ajattelijoista, puhui elämänsä loppupuolella asiasta jolle hän antoi nimen "varmuus". Sillä hän ei tarkoittanut mitään tiedollista varmuutta – siis että voisimme tietää jonkin asian varmasti – eikä wittgensteinilaisen "varmuuden" vastakohtakaan ole mikään "epävarmuus" tiedollisessa tai asenteellisessa mielessä.

Kyseessäoleva "varmuus" on kielen se ominaisuus, joka pyrkii säilymään samana sukupolvesta toiseen. Wittgensteinilaisittain kieli – ja ajattelu, joka on yksi ja sama asia – ovat aina sosiaalista ja historiallista muodostetta, ja inhimillisen kielen "tehtävä" on luoda yhteisölle ominainen sosiaalinen kiinteys, eikä kieli tällaista tehtävää voisi täyttää, ellei sen tietty syvärakenne tavoittelisi pysyvyyttä ja sementoituisi muuttumattomaksi. Kieli ikään kuin muodostaa ne näkymättömät langat, joilla saman yhteisön jäsenet ovat sidotut toisiinsa – kieli muodostaa käsitesäikeistä muodostuvan punoksen, jonka lujuus ei seuraa siitä että mikään yksittäinen säie kulkisi koko köyden läpi, vaan siitä, että niin monet säikeet ovat niin monin tavoin punoutuneet toisiinsa.



7.

Jos summaamme sen mitä näillä viime vuosisadan ajatusvallankumouksellisilla on meille sanottavaa, voisimme ehkä muotoilla asian näin: yhteisö on perustavanlaatuisempi kuin yksilö, myös kaikki psyykkiset pysyvät rakenteet yksilössä ovat olennaisempia kuin se mikä käyttäytymisessä pinnalla näkyy, ja viimekädessä kieli ja ajattelu sosiaalisina ja historiallisina muodosteina ovat perustavanlaatuinen "varmuuden" ankkuri, jonka varaan voidaan vain rajoitetusti tuoda tai luoda uusia kielimuotoja. ¹⁾ Kuten Wittgenstein yhtenä koko elämänmittaisen ajattelutyönsä lopputulemana totesi: "Vain varmuuden pohjalta on kriittinen epäily mahdollista."



8.

Siellä missä käsitteellinen ajattelumme sairastuu, sairaus on useimmiten sitä muotoa että käsitteet irtoavat terveestä kytkennästään yhteisöllisiin, peruspsyykkisiin tai ajattelun varmuutta takaaviin fundamentteihin – ja käsitteet lähtevät omille teilleen, itsensä varassa tai toisiinsa, toisiin yhtä irronneisiin käsitteisiin määritelmällisesti kutoutuen tai tukeutuen.

Suuri mammuttiluokan ajatusvirhe on esimerkiksi sokeuden asteelle kasvanut opillinen individualismi, jossa yksilö nähdään atomistisesti yhteisön rakennealkiona. Tällaiseen sokeaan individualismiin olemme päätyneet eurooppalaisen uuden ajan ajattelutrendien täydellistymisen myötä – olemme menettäneet kokonaan tajun ja tiedon siitä miten esimerkiksi kansallisvaltiot muodostuivat individualistisen perusjäsennyksen kollektiivisina projektioina, ja miten esimerkiksi uuden ajan ehkä hienoin yhteisöllinen muodoste, demokratia, kytkeytyi alusta alkaen nimenomaan lisääntyvän individualismin ja kansallisvaltion ideaan.



9.

On individualistista sairautta, jos kuvittelemme että yksilön voi repiä irti sosiaalisista juuristaan ja taustastaan, irrottaa hänet ikään kuin ideaisen omaehtoiseksi ja itseriittoiseksi olennoksi. Itse asiassa yhteisöstään irtirepäisty yksilö on täydellisen avuton, vailla paikkaansa, merkityksetön, myös täydellisen ajatukseton ja vailla omaa "varmuuttaan". Sanoisin jopa näin: ilman omaa yhteisöään yksilöllä ei voi olla mitään ihmisarvoa tai ihmisoikeuksia. Yksilö tarvitsee aina terveen suhteen omaan yhteisöönsä. ²⁾

Kun me eurooppalaisen uuden ajan kasvatit olemme oman ajatushistoriamme tuotteena kehittäneet kansallisvaltion idean ja siihen olennaisesti kutoutuvan demokratian, meidän pitäisi nyt havahtua näkemään miten individualismi sokeuden asteelle kasvaessaan irrottaa meidät siltä terveiden ajatusperusteiden maaperältä, jolla voisimme saavuttaa vakauden ja varmuuden – ja jolta sitten myös terve kriittinen epäily voisi mahdollistua. Sokean individualismin maailmassa tarvitsemme nyt paluuta demokratian ja kansallisvaltion suuntaan, ja luulen, tai oikeastaan olen aikalailla vakuuttunutkin siitä, että viime aikoina eri puolilla Eurooppaa päätään nostaneet kansallismieliset liikkeet edustavat jossain ajattelun syvätasolla nimenomaan yritystä palauttaa terve demokratia ja kansallisvaltio.



10.

Käsitys yksilöstä jonkinlaisena "sisäisenä sankarina" joka on oman onnensa seppä ja jonka menestys on vain yksilön omista kyvyistä kiinni, tai käsitys "talouselämästä" yksittäisten taloustoimijoiden toiminnan summana ovat nekin varsin sairaita ajatuksia. Ne ovat mahdollistuneet sokean individualismin maailmassa, jossa yhteisöä ei enää pystytä hahmottamaan kaiken inhimillisyyden välttämättömänä perustuksena. ³⁾ Vain ihmisyhteisön perustalta voi yksilöllisyys kukoistaa, aivan kuten ajattelussamme vain varmuuden perustalta voi kriittinen epäily mahdollistua. Tarvitsemme yhteisön – emmekä vain tarvitse, vaan se on välttämätön, koska menettäessämme juuremme ajattelumme sairastuu.

Voidaan jopa sanoa, että jokaisessa yhteiskunnassa tarvitaan vain muutamia suuria ja vakaita yhteiskunnallisen keskustelun areenoita, sillä pirstoutuessaan tilkkutäkiksi media ei suinkaan muutu "demokraattisemmaksi" vaan kadottaa demokratian perustavanlaatuiset edellytykset – "yhteisen" keskustelukanavan, yhteisen "ilmatilan", joka toimii inhimillisesti välttämättömänä varmuuden alustana.



11.

Yksi asia, joka Euroopassa on nyt sairastakin sairaampi, on talous. Kansallisvaltiot saattoivat vielä muodostaa kansantaloudellisille reaalikierroille sopivat puitteet, ja vahvistuvat kansantaloudet saattoivat vahvistaa demokratiaa – ja niin pitkään kun taloudellinen toiminta sijoittui reaalisen elämän tasolle, mitkään talouden operaatiot eivät saattaneet kasvaa ylimitoitetuiksi suhteessa olemassaoleviin inhimillisiin resursseihin. ⁴⁾ Kansallisvaltioiden kansantalous oli kuin mitoitukseltaan tarpeeksi suuri nyrkkeilysäkki, reaalihiekkasäkki, johon suhteellisesti vähäisemmät talouden iskut aina tyssäsivät. Ylikansallinen talous murensi tämän vastustuskyvyn, kun ylimitoitetuilla rahasummilla huuhdeltiin talous pesuvesien mukana yli reaalimaailman laitojen. Juuriltaan irronnut raha – yhteisvaluutta – täydellisti nämä tuhot.



12.

Yhteisvaluutan harhaisuutta emme tajua, koska emme ylimalkaan pysty ajattelemaan rahaa samanlaisena käsitesymbolijärjestelmänä jollainen inhimillinen kieli – ja ajattelu – yleensäkin ovat, emmekä tajua, ettei rahakaan ajatteluna ole mahdollista ilman "varmuutta". Myös raha tarvitsisi palautuksen juurilleen, palautuksen inhimillisten perustojen tasolle. Se olisi aivan välttämätöntä jos haluaisimme tervehdyttää rahaa koskevan ajattelumme. Mutta kaikki ne tähtitieteellisissä numeerisissa summissa nyt suoritettavat eurovaluutan "pelastusoperaatiot", joilla näennäistä rahan "vakautta" yritetään pelastaa, toimivat lopulta täysin päinvastaiseen suuntaan. Ne sitovat suuria summia toisiinsa ja sinetöivät niiden irtoamisen reaalimaailmasta.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 26.3.2013 )
-----------------------------------





 ¹⁾ Olen jo kauan sitten kirjoittanut tuon kolmikon – Einstein, Freud, Wittgenstein – tekemien ajatusvallankumousten samanmuotoisuudesta, lähinnä siitä miten niistä jokainen sisällytti kartesiolaisen tarkkailijan uudella tavalla kalibroituna tarkkailtavaan todellisuuteen, ja myös siitä miten kukin noista ajatustöistä kummallisella tavalla kehittyi kahdessa toisiaan täydentävässä samanmuotoisessa vaiheessa. Yksi osa tätä kuviota on se miten Freudin vísio psyyken syvärakenteesta ja alitajunnasta ja Wittgensteinin idea "varmuudesta" ovat jotenkin keskenään samanmuotoisia.




 ²⁾ Ei ehkä pidä unohtaa, että kirjoittaja on "rasisti" ja maahanmuuttokriitikko, joka näkee moniarvoisen demokratian ja monikulttuurisuuden toisensa pois sulkevina vastakohtaisuuksina, ja nostaa äänensä nimenomaan taisteluun terveiden kansalaistuntojen puolesta juurettomia "opillisia" ismejä ja niillä määriteltyä "sivistystä ja suvaitsevuutta" vastaan.

Uskonnolliset yhteisöt voivat olla hyviä esimerkkejä sisäänlämpiävissä tunnustuksellisissa yhteisöissä vallitsevasta ankarasta sosiaalisesta sidonnaisuudesta – ja meidän pitäisi karistaa suomut silmiltämme nähdäksemme myös miten uskonnollislaatuista talousajattelumme pohjimmiltaan on. Nykyinen tilanne, jossa imaginaarisen rahan varaan on rakenneltu tähtitieteellisiin mittasuhteisiin kasvaneita numeerisia harhoja voi olla mahdollinen vain sen seurauksena, että rahaan on liittynyt vahva pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, joka historiallisesti on sitten individualismin lailla täydellistynyt ja menettänyt viimeisenkin otteensa reaalitodellisuuteen.




 ³⁾ Individualismi sekä aiheuttaa sairauden että oikeuttaa sen. Jotain oikeaa on lashilaisessa puheessa kulttuurimme narsistisuudesta – jokin meitä vaivaava itse- ja ihmisidentiteetin käpertymä on ajatushistorian tuotetta.

Olen puhunut paljon siitä miten empirismin myötä korrespondenttinen totuudellisuus on korostunut ja syönyt kyvyn muodostaa koherensseja. Tässä on ehkä jotain samaa kuin sokean individualismin ja narsismin kasvussa. Jos nykyistä "faktojen" perään huutamista ja "perustelemista" katsottaisiin pelkkinä ilmeliikkeinä, ne olisivat nimenomaan narsismia. Keskustelijoista narsistisimmat rummuttavat eniten "faktoilla".

Ja jokin tässä historiallisessa kehityskuvassa viittaa myös syihin joiden vuoksi Husserl, Heidegger, Freud ja Wittgenstein voivat hävitä henkien taistelun Foucaultille tai Derridalle. Jälkimmäisten yhteydessä on mahdollisempaa kokea narsistisia efektejä. – Freudilaisilla käsitteillä tiedon historiallinen tragedia – ”tiedon arkeologia” – on mukavaa kuvailla taantumana narsistisen rakkauden piiriin niin, että objektirakkaudesta jää vain kylmä empiristinen efekti jäljelle – eräänlainen narsistille käyttökelpoisin väline peilin pinnan kiillottamiseen.




 ⁴⁾ Aika harva taitaa tajuta, että kansallisvaltio ja demokratia ovat toisiinsa sulautuneita kuvioita, ja että viime aikoina eri puolilla Eurooppaa päätään nostaneet kansallismieliset liikkeet edustavat jossain ajattelun syvätasolla nimenomaan yritystä palauttaa terve demokratia ja kansallisvaltio. Sensijaan näiden kansallismielisten kansannousujen "äärioikeistolaista" opillista luonnetta jaksetaan parkua.

Opillisen pintatason hurskastelun ja kauhistelun asemesta pitäisi palauttaa ilmiöt siihen historialliseen yhteyteen johon ne resonoivat. Tällaisia historiallisia visoita ei kuitenkaan julkisuudessa juurikaan esiinny, koska kykymme muodostaa koherenttisia kokonaiskuvia asioista on sokean individualismin vaikutuksesta hajonnut.