(Narkissos-esseet 3)
1.
Kaikki havaintotoiminta toteuttaa kohteen erottamisen taustastaan. Primitiivisellä tasolla tämä tapahtuu kaikelle elolliselle ominaisin biologis-fysiologisin mekanismein.
Voitaisiin väittää, että ainakin kehittyneemmillä eläimillä on tuntemuksia tai tunteitakin, mutta vain ihmisellä tunteiden lisäksi tietoa. Siirtyminen symbolitasolle tuo kuvaan mukaan sekä muistin että tulevaisuutta koskevat odotukset - ne ovat saman mitalin eri puolia, vastakkaisiin suuntiin heijastavia Narkissoksen peilejä. Niiden varassa todellisuutta opitaan hallitsemaan.
Hallinta toteutuu kuitenkin tyypillisesti ikään kuin kohta kohdalta. Ihmisen maailma rakentuu toistuvista törmäyksistä todellisuuteen ja yrityksestä määritellä selviämisen ehtoja. Voisi kuvitella akselin tai asteikon, jonka alkukantaisessa päässä on vain lajin säilymisen kannalta valikoituneita valmiuksia, ja jalostuneessa, kulttuuri-ihmistä edustavassa päässä hyvinkin pitkälle perustasolta irronneita kokonaisvaltaisia teorioita.
Mikään havaintotoiminnan varhakantaisesta perusmekanismista ei häivy kehityksen myöhemmillä asteilla. Tätä tarkoittaa Wittgensteinkin sanoessaan kielen (ja ajattelun) palautuvan reaktioon. Tietoinen ja käsitteellinen ajattelu, niin abstraktina kuin sen koemmekin, on syntyjään pelkkää reagointia - eikä se koskaan voi kokonaan irrota omalta pohjaltaan ja kehittyä täysin omaehtoisesti esim. kohde-elementtien koherenttisen yhteensovittamisen varassa.
Yleiskäsitteet ovat kovin ongelmallisia. Niiden varassa vaikuttaa mahdolliselta rakentaa omavaraisia maailmoita. Parhaimmillaan nämä maailmat voivat olla (loogisesti) aivan "mahdollisia", vaikka eivät vastaisikaan sitä todellisuutta jossa elämme.
2.
Tunteita pidetään yhä jotenkin "fysiologisempina" asioina kuin tietoja tai abstrakteja ideoita. Tunteita voidaan ainakin jossain määrin manipuloida lääkeaineilla. Sen sijaan tiettyjä käsitteellisiä oivalluksia ei pystytä rekrytoimaan - ja siksi on ymmärrettävää, että yksilön tiedollisen ajattelun kuvitellaan olevan jotain kokonaan muuta kuin tunteiden. Mitään laatueroa ei kuitenkaan periaatteessa ole, eikä mitään rajoja voida tosiasiassa vetää. Tunteet ja tiedot ovat saman kokonaisuuden ulokkeita. Ihmismielessä niillä on allaan yhteinen matto ja niiden taloissa on yhteinen katto. ("Kieli on talo, jossa elämme.")
Tunteita pidetään myös jonakin kehittymättömänä ja primitiivisempänä tai ainakin alkuperäisempänä kuin tiedollista ja abstraktia ajattelua. Oikeampaa olisi ehkä pitää ajatuksia pitkälle kehittyneinä ja taustastaan osin irronneina tunteina.
Se että abstrakti ajattelumme operoi yleiskäsitteillä on omiaan hämäämään meitä. Yleiskäsitteillä on se ominaisuus että ne noituvat ymmärryksemme. Niihin liittyy varhaiselta kehitysasteelta peräisin olevaa magiaa - oikeastaan yleiskäsitteet ovat ihmisen ensimmäisiä jumaluuksia, kuten mm. Feuerbach niin osuvasti oivaltaa. Alkukantainen ihminen näki vuoren siellä ja toisen täällä, ja kun hän sai silmiensä eteen todella suuren vuoren - vuoren jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin - hän koki sen VuoriHallitsijana tai VuoriJumalana. Tällainen maaginen tekijä liittyy yhä kaikkeen käsitteenmuodostukseen ja varsinkin yleiskäsitteisiin. Vaikka abstrakti ajattelu onkin kehittynyttä hengentoimintaa, siinä on elimellisesti mukana magiaa, jota siitä ei millään keinoin voida kokonaan riisua.
Tässä mielessä moderni tiede toistaa ihmisen ikuista pyrkimystä kehittää kaikenselittäviä yleiskäsitteitä. Alkuperäinen uskonnollisuus ja empiirinen luonnontiede ovat vain vastakkaisia rantoja samassa magian meressä.
Voidaan tietysti väittää, että tieteen käyttämät käsitteistöt ovat jotain kokonaan toista kuin primitiivisen ihmisen maagiset luonnonjumaluudet - että tiede mm. edellyttää käsitteiltään vastaavuutta (ja käsitteiden varaan rakennetuilta teorioilta hallintaa) todellisuuden suhteen. Mutta jos tieteenfilosofisia kysymyksiä tarkastellaan laajoissa kantimissa - tarkastellaan vaikka ihmislajin satojen tuhansien vuosien perspektiiviin asettuvaa kehityshistoriaa, tai vaikkapa vain sivilisaatioiden muutamien vuosituhansien mittaisia kehityskaaria, tai edes modernin länsimaisen tieteen muutaman sadan vuoden vaikutusjaksoa - voidaan sanoa, ettei ainakaan Narkissoksen jälkeinen ajatushistoria anna tukea sellaiselle käsitykselle, että jossain kohdassa olisi tapahtunut jokin ratkaiseva hyppäys laadullisesti uuden ajattelun tasolle.
Ajatushistorialle on pikemminkin ollut ominaista vain vähittäinen ja varsin vitkainen muutos: jos ajattelulaadut ovatkin muuttuneet ja muodostaneet toisistaan erottuvia historiallisia aikakausia, tietyt ajattelun peruselementit (kuten taustan ja kohteen vastakohtaisuus) ja reunaehdot (kuten magian, so. tietyn merkityslaajentuman läsnäolo) ovat säilyneet läpi aikojen.
Ja vaikka ajattelisimmekin tiettyä ajatushistoriallista kehitystä tapahtuneen, meidän on myönnettävä, että kunkin aikakauden ajattelua hallitsevat sen omat ehdot, ja näillä ehdoilla on aina sekä etunsa että haittansa.
Kun kaiken havaintotoiminnan alkumuotona on kohteen erottaminen ja irrottaminen taustasta, tarkasteluilla on luonnostaan taipumus keskittyä ilmiöihin, ja seurauksena on vastaavasti ollut taipumus kuvitella tausta automaattisesti vakioiseksi. Tällainen ajatusvirhe on ikään kuin aivoapparaattiimme sisäänrakennettu, ja toisena tyypillisenä tuloksena se tuottaa johtopäätöksen: jos taustalla yleensä mitään ominaisuuksia on, ne ovat vain laajentumia niistä ominaisuuksista, jotka tulevat esiin yksittäisissä ilmiöissä. (Tausta alkaa vaikuttaa paradigmaattiselta.)
Tämän ajatusvirheen voisi sanoa muodostavan myös uuden ajan länsimaisen rationaalisen ajattelun kovan ytimen. Luonnontiedekin perustaa uskottavuutensa mahdollisimman kattaviin selityksiin. Tosiasiassa niissä tapahtuu takaperoisia sielunliikkeitä, merkityslaajennuksia, jotka ovat puhdasta magiaa.
Yksi tapa valaista ajattelussa - rationaalisessakin - vaikuttavaa ikiaikaista pimeyttä on pysähtyä pohtimaan miten monet uuden ajan ns. tieteellisen ajattelun vallankumouksista ovat olleet olennaiselta sisällöltään vakioisiksi koettujen taustajärjestelmien romahduksia. Näinhän on esim. laita kaikissa kolmessa 1900-luvun suuressa ajatusmullistuksessa: suhteellisuusteoriassa romahti absoluuttiseksi kuviteltu aika, psykoanalyysissa paljastettiin persoonallisuuden pinnanalainen jäävuori, Wittgensteinin kielifilosofiassa manattiin esille atomaarisiksi kuviteltuja käsitteitä yhdistävät näkymättömät langat. (Tieteellisiä vallankumouksia analysoineen Thomas Kuhnin perusjäsennys on puutteellinen, sillä hänen käsittelemiensä paradigmojen voidaan ajatella olevan olemassa ilmiöiden ja taustan lisäksi.)
3.
Lähteen silmään kurkistaessaan Narkissos ei tietenkään tajunnut että se oli hän itse joka vastasi omaan hymyynsä. Narkissos ei ehkä edes tiennyt olevansa Itse - siis Minä, jonka havainnon kohteena oli Maailma. Narkissoksella ei ollut niin sanottua itseidentiteettiä. Tässä suhteessa hän ei siis ollut vielä astunut täyteen ihmisyyteensä. Hän oli kuitenkin häilyvä historiallinen rajatilatapaus, sillä tarinan mukaan hän kärsi tilanteesta ja päätyi riistämään hengen itseltään.
Historia jaetaan tavallisesti esihistorialliseen ja historialliseen aikaan, joista jälkimmäinen edelleen jaetaan vanhaan aikaan, keskiaikaan ja uuteen aikaan (johon sitten joskus liitetään vielä ns. uusin aika). Esihistorian ja historian rajapyykkinä pidetään kulttuurien ja mm. kirjoitustaidon syntyä, eli laajasti ottaen sitä kehitysvaihetta, jossa ihminen saa inhimilliset ominaisuutensa: itsetietoisuuden, ajantajun, muistin ja moraalin, sekä käsitteellisen ajattelun. Aatami ja Eeva olivat tämän mukaan todella ensimmäisiä ihmisiä. Samoin Narkissos lähteellään oli historiallinen vedenjakaja.
Vanhan ajan, keskiajan ja uuden ajan asemesta voitaisiin kuitenkin puhua esimerkiksi antiikin myyttisen maailmankuvan ja -selityksen, keskiajalle ominaisen depersonalisaation ja uuden ajan kartesiolaisen individualismin historiallisista kausista.
Antiikin kreikkalaisten maailmankuvaa sanotaan myyttiseksi, ja myytit toimivat heillä nimenomaan maailman (rationaalisina) selittäjinä. Heidän henkiset kykynsä riittivät valjastamaan muistin, ja dramaattisten kohtausten (kohteiden) toistosta kasvoivat sankaritarinat joista kiteytyi mytologioita ja myyttejä. Kreikkalainen Minä oli olemassa tietoisuutena tällaisista toistoista ja tarustoista - sille oli ominaista kokea Esimerkin tai Kohtalon toteutuvan Itsessä. Myyttinen maailmanselitys on periaatteessa vain tätä.
Jos kysyttiin, missä Jumalat asuvat, jumalmaailma tosin paikallistettiin Olympos-vuorelle, mutta tästä lokalisaatiosta ei seurannut kausaalisesti mitään. Jos heidän piti ymmärtää tai selittää, miksi he itse tai joku muu toimi niin kuin toimi, heille luontevinta oli kokea motiivi jumalmaailman vaikutuksena Itsessä. Tai vielä eriytymättömämmin: kokea motivaatio Kohtalon voimana, jota Jumalatkaan vuorellaan eivät tarinoiden mukaan pystyneet pakenemaan tai uhmaamaan.
Kun ihmisen Minä herää, sillä on aluksi ylivoimaisia vaikeuksia tulla toimeen kaikkien uusien avujensa kanssa: se muistaa mutta ei hahmota aikaulottuvuutta (esim. ensimmäiset kreikkalaiset historioitsijat eivät juuri pohdiskelleet mitä maailmassa oli ennen kreikkalaisia); se tahtoo mutta ei tunnista motiiveja itsessään; se palkitsee ja rankaisee mutta kokee menestymisen Jumalten suopeutena ja vastoinkäymiset Kohtalon koettelemuksina. Sankaritarinat, mytologiat ja myytit vaikuttivat kokemustodellisuudessa siihen ikään kuin upotettuina, täysin liuenneina - ne olivat elimellisesti läsnä. Niistä puuttui aikaulottuvuus, eli ne olivat ajattomia, eivätkä mitään itsenäistä kuten esim. kirjallisuutta. Kun niissä ei ollut aikaa, niissä ei myöskään ollut mitään kausaalisesti selittävää.
Emme osaa oikein hahmottaa antiikin kreikkalaisten epäjärkevyyttä, koska he toisaalta olivat omien mittapuidemme mukaan eräillä erityisaloilla varsin eteviä.
Esimerkiksi he kehittivät geometrian. Tapa, jolla he käsitteellistivät suhteita, jää meiltä kuitenkin käsittämättä. He kokivat ongelmana kumpi oikeastaan oli Tosiolevaa: Todellisuus (maailma) vai Ajatus (minä) - ja oikeastaan Platonin Ideaoppi oli yritys ratkaista tämä dilemma. Ulkomaailman ja sisämaailman suhde oli kuitenkin kokemuksellisesti selkiytymätön, Maailma ja Minä läpäisivät totaalisesti toisensa ja olivat eriytymättömiä. Tätä asiaintilaa kuvaa hyvin kertomus itsemurhaan päätyneestä epätoivoisesta matemaatikosta, joka uskoi niin lujasti kokonaislukujen suhteisiin, ettei pystynyt hyväksymään määrämittaisen neliön lävistäjäksi jaotonta lukua.
Myyttisen maailmankuvan kuvaamisessa ja selittämisessä avainkäsitteenä voisi toimia identiteetin käsite. Kysymys on perustavaa laatua olevan ihmisen itseidentiteetin muodostumisesta. Historiallisesti ihmislajin lapsuudessa on joskus tapahtunut jotain samaa jota yhä joka päivä tapahtuu jokaiselle yksilölle ensimmäisinä varhaislapsuuden vuosina. Jumalat sulkivat kreikkalaiset kaikkeahallitsevaan ja kaikenselittävään syleilyynsä samoin kuin symbioottinen äitihahmo sulkee pienokaisen eriytymättömään alkuykseyteen.
Minän itsenäistyminen, oman identiteetin löytyminen, on pitkä prosessi, joka jostain syystä on helppoa kuvitella vain napanuorien katkaisemiseksi, irtiotoksi emotiivisesta alkutilasta. Mutta tosiasiassa tätä prosessia ei voi tiivistää ideaan oman identiteetin autonomiasta, sillä mikään lähtökohdan alkuperäisistä ominaisuuksista ei yksilöstä häviä vaikka ne peittyvät, kun niitä opitaan hallitsemaan uusilla ominaisuuksilla.
Alkuykseydestä kotoisin oleva kaikkivoipaisuusmagia elää vielä kaikkein abstraktisimmissakin moderneissa ajatuksissa.
Länsimaisen luonnontieteen kunnianhimoisin pyrkimys, äärettömiin mittakaavoihin sijoittuvan kosmologian ja niin käytännössä kuin teoriassakin olemattomuuksilla operoivan hiukkasfysiikan yhteensovittaminen ja kaikkiselittävän yhtenäisteorian luominen, edustaa oikeastaan primitiivisintä mitä inhimillinen hengenelämä saattaa tuottaa.
Käytännössä järkiajattelumme kylläkin hyödyttää meitä - olemme valjastaneet luonnonvoimat palvelukseemme - mutta johtaa erinäisissä yhteyksissä sitten myös raskaasti harhaan. Esimerkiksi oman aikamme valtauskonto, talous, operoi teorioissaan "ajattomuuden" ominaisuuteen palautuvilla arvonlaajennuksilla ja rahaan liittyvällä kaikkivoipaisuuskuvitelmalla - ja kuitenkin pidämme talousajattelua aivan "rationaalisena" ajatuslaatuna.
Rationaalisuutemme on tässä kuitenkin vain toteuttanut saman kuvion kuin alkuperäinen havaintotoimintamme: aivan kuten havainto erottaa ja esineistää kohteen taustastaan, talousajattelu on irrottanut arvon maailmasta, käsitteellistänyt sen ja tehnyt siitä operaatioiden kohteen.
Talouselämässä - eikä vallankaan sen vahvalla, kaikkea hallitsevalla rahataloudellisen ajattelun alueella - taustat eivät vain olekaan samalla tavalla vakioiset kuin reaalitodellisuudessa - itse asiassa olemme luomassa maailmanlaajaa globaalirahataloutta joka eliminoi kaiken reaalitaloudellisen taustavakauden ja ohentaa muutoinkin abstraktit sijoitusoperaatiot "veteen piirretyiksi viivoiksi" - joten talousrationaliteetilla ei koskaan saavuteta talouteen nähden samanlaista hallintaa kuin fysikaalisilla luonnonlaeilla luontoon nähden. Silti uskomme talous"tieteeseen" aivan kuten muihinkin tieteisiin!
4.
Kuten elollinen organismi voi syntyä, elää ja selviytyä vain kiinteässä vuorovaikutussuhteessa sitä supportoivaan elinympäristöön, samoin Maailma ja Minä muodostavat alusta alkaen psyykkisen symbioosin. Vaikka muisti irrottaakin todellisuudesta kohteita mielen käyttöön, niiden symboliluonne ei ole ollenkaan selvä ja kirkas. Alusta alkaen ja loppuun saakka niihin liittyy alkuykseydestä peräisin olevaa magiaa.
Ensimmäisten luolapiirustusten on täytynyt syvästi järkyttää niitä katselevia luolaihmisiä. Luolamaalareiden on täytynyt olla heimojensa keskuudessa pelättyjä, kunnioitettuja tai vihattuja ihmisiä. Samoin olivat poppamiehet, jotka perustivat valtansa salatietoon, noitakonsteihin, maagisiin loitsuihin ja eleisiin.
On vähän turhaa jäädä miettimään sitä miksi heidän langettamansa kiroukset tehosivat, sillä senaikainen maailma ei muuta mahdollisuutta tarjonnut. Meillä ei ole oikeaa tai edes keskentekoista teoriaa primitiivisten käsitteiden vaikutustavasta. Tänäkin päivänä hypnoottiset suggestiot vaikuttavat maagisella tasolla todellisuusvoimaisina. Alkuihminen elää yhä meissä. Yhä vieläkin taiteessa pyritään tehoefekteihin - luova taide ei pyri niinkään toistamaan todellisuutta kuin tekemään vaikutuksen vastaanottajaan.
Naturalismissa efektin muodostaa nimenomaan näköisyys. Primitiiviset kielet olivat naturalistisia: ne ilmaisivat asioita tilannesidonnaisesti ja mielettömän moni-ilmeisesti - niiden sanamäärä oli käsittämättömän suuri mutta käsitteet tietyllä tavalla kiinteitä. Tästä käsitekiinteydestä seurasi kielen yksitasoisuus, jota meidän ei ole ihan helppo hahmottaa. Harha valtaa oman ajattelumme.
Kuvittelemme esim. antiikin ihmisten laajan sanavaraston heijastavan suoraan heidän henkistä kehittyneisyyttään ja kykyään eritellä vaikutelmiaan. Mutta tästä ei tietenkään ollut kyse. Mitä ikinä kreikkalaiset filosofit opillisesti ja maailmanselityksellisessä mielessä tuottivat, se rajoittui olioiden ja ominaisuuksien keskinäissuhteiden selvittämiseen, eikä siihen esimerkiksi liittynyt lineaarista aikakäsitystä ja siitä seuraavaa kausaliteettia.
Kreikkalaisille oli todellinen ajatusongelma esim. se, että kun A ja B ovat rinnakkain, A on pieni ja B suuri, mutta kun B ja C ovat rinnakkain B on pieni ja C suuri - kuinka siis sama B voi olla sekä suuri että pieni? Huomaamme miten todelliset entiteetit ja niitä kuvaavat käsitteelliset nimilaput tässä liimautuvat eriytymättömästi yhteen - ja juuri tämä on tyypillistä maagis-myyttiselle maailmankuvalle.
Bertrand Russell pitää kreikkalaisten sekoilua pelkkänä "filosofisena lastentautina", eikä näe sitä ratkaisevaa tapaa, jolla antiikin ajattelun ominaislaatu tässä toteutuu. Russell onkin tyypillinen 1900-luvun loogikko, joka uskoo logiikkaan jonkinlaisena yli kaikkien aikojen ja olosuhteiden ulottuvana "puhtaiden" päättelysääntöjen järjestelmänä.
Aikojen takaa meillä on todellakin taipumusta hahmottaa antiikin filosofien ajattelussa oman logiikkamme alkeita, mutta esimerkiksi luonnontieteilijöinä meidän on mahdotonta kreikkalaisia pitää. Aristoteles pääsi heistä kenties ajatustyössään pisimmälle, ja hänet me tunnistamme nimenomaan syllogismiloogikkona, eli siis sen sanaluokkajaon esitaistelijana, joka erottaa subjektin ja predikaatin (jakaa substanssin ja määreen) ja suhteuttaa yleiskäsitteet ja yksittäistapaukset toisiinsa. Silti syysuhteen idea ei Aristoteleen ajattelussa koskaan kirkastunut.
Aristoteleelle syy sisältyi ominaisuutena olioihin - omalla tavallaan se oli olemassa entiteetteihin sisäänrakennettuna attribuuttina. Jos oikein ymmärtäisimme tämän, se saattaisi muuttaa omaa käsitystämme logiikan kaikkivoipaisuudesta.
Sama koskee käsityksiämme Aristoteleesta eetikkona. Tiedämme että hän teki kunnioitettavan yrityksen hyvän sisäisen elämänlaadun määrittelemiseksi, ja että hän pyrki myös säätämään ihanteellisen tai ainakin toimivan yhteiskuntajärjestyksen. Mutta emme osaa oikein noteerata syitä hänen epäonnistumiselleen poliitikkona. Miten meidän oikein tulisi ajatella? Ehkä näin:
Primitiivisissä yhteisöissä johtajuus ja valta perustuvat ensin raakaan voimaan ja kietoutuvat myöhemmin maagisiin elementteihin. Jos antiikin ajattelijoille varsinaisen haasteen muodosti pyrkimys päästä käsitteelliseen selvyyteen ja määritellä perustavaa laatua olevia riippuvuussuhteita, tämä painopisteasettelu tavallaan sulki heidän toimenkuvansa ulkopuolelle halpaa magiaa hyväksikäyttävän poliittisen agitaation. Vastustajikseen he kyllä saivat vallankäyttäjiä: on jotain hyvin tyypillistä siinä että Sokratesta syytettiin nimenomaan "nuorison villitsemisestä". Sokrateen tosiasiallisena intohimona oli kuitenkin asioiden ajatuksellinen hallinta, ja vielä kuuluisan puolustuspuheensakin hän perustaa omiin opetuksiinsa ja rakentaa aiempien ajatustensa laajentumien varaan: alistuessaan tuomioonsa hän toteuttaa Lait ja Kohtalon omalta kohdaltaan. (Kriton)
Meille olennaista olisi huomata, miten Ajattelu ja (yhteiskunnallinen) Valta menivät Sokrateen kohdalla toistensa ohi kirkkaasti eri tasoilla. Samoin, jos eläytyisimme oikein antiikin myyttiseen maailmankuvaan ja sille ominaiseen ajattelulaatuun, voisimme ehkä nähdä selvästi, miksi Hallitsija-Aristoteles jäi hänen käytännöllisistä korostuksistaan ja suuntautumisestaan huolimatta toteutumattomaksi yhtälöksi.
Myyttistä maailmankuvaa voitaisiin määritellä nimeämällä se Maailman ja Minän psyykkiseksi symbioosiksi. Ihmissuku kokee tällaisen kehityskauden varhaisvaiheessaan.
Vaikka ihminen on alusta alkaen laumaolento, joka saa suuren osan ominaisuuksistaan annettuina, so. elämänmuodon määrääminä, ensimmäistä historiallista aikaa leimaa parhaiten yksilön ajattelussa esille tuleva Todellisuuden ja Ajatuksen dilemma. Vasta kun jotain Totuutta on Ajattelemalla saatu kokoon, muodostuu Opillisia Totuuksia. Niillä on hieman erilainen rooli kuin kaikella sillä magialla, jolla raa'an voiman ja vahvimman oikeuden ensimmäisinä kilpaan haastaneet poppamiehet valtansa hankkivat ja sitä ylläpitivät.
Ehkä voidaan sanoa, että keskiajalla Opilliset Totuudet toteuttavat ihmisen sosiaalisuudessa ja yhteiskuntaorganisaatiossa historiallisesti uuden vaiheen.
5.
Mitä paksumpi kirja maailmanhistoriasta kirjoitetaan, sitä ohuemmaksi siinä suhteellisesti jää eurooppalaista keskiaikaa käsittelevä siivu. Antiikin kummastakin kukoistavasta ja kuohuvasta kulttuurikaudesta, Kreikasta ja Roomasta, joka toisti ja toteutti helleenien henkisiä saavutuksia ikään kuin maallistuneella, hallinnollisella, käytännöllisellä ja lopulta brutaalisella tasolla, riittää kerrottavaa sadoille ja tuhansille sivuille - sen sijaan niitä seurannut tuhatvuotinen "pimeän" keskiajan jakso jää lyhyeksi luetteloksi maallisten ja kirkollisten valtiaiden keskinäisistä kahnauksista.
Eikö keskiajalla todellakaan tapahtunut mitään merkittävää? Eikö tehty muistiinmerkintöjä - mistä johtuu tämä koko pitkän ajanjakson päälle laskeutuva outo unohdus ja pimeys?
Tiedämme, että Rooman mahtavan imperiumin sorruttua omaan mahdottomuuteensa, elämänmuoto Euroopassa pirstoutui paikalliseksi: läänityslaitos ja feodaalijärjestelmä vallitsivat, arkielämä asettui pysähdyksen tilaan, aika katosi maailmasta, samoin suurten mittakaavojen draama - tapahtui joukkomittainen henkinen taantuma. Monet Rooman valtakunnassa jo olemassa olleet yleiset kyvyt, kuten luku- ja kirjoitustaito, katosivat, hengenelämää määräsi hengellinen sääty, ja miltei kivettyneet uskonnolliset dogmit korvasivat luovan ajattelun.
Tätä maailmanjärjestystä historioijat ovat tottuneet nimittämään teokraattiseksi, mutta kehityspsykologisesti se merkitsee yksiselitteisesti taantumaa. Taantuma toteutti alkuyhteisöistä tutun maagisen ja maallisen vallan kytkennän, nyt kuitenkin vielä keskenkasvuisten ja kömpelöiden kristillisten Opillisten Totuuksien organisoimana. Keskiaika muodostaa kummallisen todisteen siitä miten ihmisen sosiaalisuuskin saa lopulta muotonsa Ajattelusta käsin. Hierarkisen yhteiskuntajärjestyksen malli on jumaluusopillinen, eikä sen legitiimisyyttä sinänsä koskaan keskiajalla kiistetty - eri asia on, että käytännössä kaikentasoiset asianharrastajat aina luostareidensa lukukammioissa salatieteisiinsä uppoutuneista munkeista paavin kirkon korkeinta johtoa edustaviin ankariin tarkastajiin saakka kiistelivät oikeaoppisuudesta, ja käytiin katkeria taistoja maallisistakin valta-asemista.
Jos keskiajan suurta elämänlavastetta haluaisi kuvata taustan ja kohteen keskinäistä suhdetta määrittelemällä, pitäisi päätyä toteamaan: tänä aikana yksilö katoaa täysin taustaan. Mutta ei niin että tausta hänet nielisi - ei ollenkaan niin.
Kyse ei ole siitä etteikö yksilöllä kuten koko aikakaudella olisi omaa ja varsin omalaatuista ominaislaatuaan. Pikemminkin on kyse siitä, että tänä aikana niin yksilössä kuin taustayhteisössä lukkiutuu joukko yhteneväisiä henkisiä kuvioita paikoilleen - ja juuri tämä omituinen kivettyneiden ajatusten resonanssi leimaa keskiajan "pysähtynyttä" ja depersonalisoitunutta yleisilmettä. Kyseessä on kummallinen, taantunut ja maaginen, Opillisten Totuuksien organisoima, ajan ja kehityksen kokonaan ulkopuolelleen sulkenut elämänmuoto.
Laajasti ottaen se kestää reilut tuhat vuotta. Se alkaa Rooman valtakunnan hajoamisesta ja jatkuu läpi "pimeimpien" vuosisatojen aina gotiikan kautta renessanssiin ja uuden ajan - sen jonka individualistisen ominaislaadun kiteytti Descartes oivalluksellaan "Ajattelen - siis olen olemassa" - alkuun asti.
Meidän on tietenkin vähän vaikeaa käsittää miten keskiajalla oli mahdollista rationaalisin perustein epäillä esim. omaa olemassaoloaan. Sellainen edellyttää kokonaan toisenlaista käsitteenmuodostusta kuin mikä meille on luontaista, so. sellaisia ajatusjäsennyksiä, joita tehdään hämmästyttävällä tavalla kiinteiden, lähes kivettyneiden yleiskäsitteiden varassa. Äärimmäisessä skeptisismissä tarvitaan rationaalisen argumentaation rakennuspalikaksi aivan erityislaatuiset minän ja olemassaolon käsitteet.
Samoin on laita läpi koko keskiajan jatkuneessa väittelyssä ns. universaaleista (yleiskäsitteistä) - realistit pitivät esim. lajinimikkeitä jonkinlaisina todellisuusvoimaisina entiteetteinä, nominalistit näkivät ne ennemminkin kielellisinä ilmauksina. Pitkässä juoksussa ajattelu kehittyi realismista nominalismiin, ja ekstrapoloituna akseli ulottuisi platonilaisista ideoista Wittgensteinin kielifilosofiaan. Keskiajalle oli kuitenkin ominaista nimenomaan se, että kaikki ajattelu oli miltei mekaanista operoimista oudolla tavalla esinemäisten yleiskäsitteiden varassa.
Skolastisen selittämisen paljonpuhuttu "kuivuus" on juuri tätä vaikeasti käsitettävää konkretiaa - ja toisaalta se on seurausta näkökulmastamme, siitä että olemme itse auttamattomasti ulkopuolisia. Emme enää osaa eläytyä keskiaikaiseen ajatusmaailmaan ja tavoittaa sitä magiaa, joka sen sisältäpäin täytti ja kenties elähdyttikin.
6.
On historisteja, kuten Pitirim A Sorokin, jotka näkevät historian eräänlaisena suurena kulttuurisena aaltoliikkeenä, jossa ajaudutaan vastakohdasta toiseen ja ollaan vuorottain aallonharjalla, vuoroin pohjalla. Sorokin sanoo, että Rooman imperiumi merkitsi ns. aistikulttuurin täydellistymistä - silloin kaikki inhimilliset pyrkimykset suuntautuivat maallisen onnen ja elämäntäyteyden tavoitteluun, hybrikseen, jossa efektintavoittelu lopulta muuttui itsetarkoitukselliseksi ja kaikki pitkäjännitteiset rakenteet hajosivat.
Oli kysymys yleisten psyykkisen eheyden ehtojen katoamisesta. Maailma ja Minä menettivät perusinhimilliset turvalliset juurensa, yksilö syntyi ennustamattomaan todellisuuteen keskelle kaaosta, ja kaikki hänen mielensä kokoavat voimat jauhautuivat maanisen elämänmenon myllyissä pirstaleiksi ja fragmentoituivat.
Yksilöiden psyykkinen hajoaminen saattaa kestää sukupolvia, mutta vaikutusten kumuloituessa vauhti kiihtyy ja loppu tapahtuu kuin leikaten. Juuri sellainen oli Rooman tuho: kun kaikki maailmaa sisältäpäin sitonut kiinteys katosi, maailma, maailmanaika muuttui toiseksi. Aika pysähtyi tuhanneksi vuodeksi.
Rooman imperiumin sortuminen voitaisiin selittää myös stressiteorialla: kun yksilöä pommitetaan jatkuvasti vaikutteilla ja virikkeillä ja pakotetaan hänet reagoimaan jatkuvaan efektivirtaan, hän taantuu ja menettää ajantajunsa - ensin tilapäisesti, sitten pysyvästi. Jos hänen luontainen "muutosvastarintansa" saadaan murrettua, hänestä tulee eräänlainen ihmisautomaatti: kameleontin tavoin hän vaihtaa välittömästi väriä ympäristönsä mukaan, mutta sisäisen koherenssin puute kariuttaa kaikki hänen suuret suunnitelmansa ja pitkäjänteiset pyrkimyksensä.
Rooman loppuaikojen kansalainen muistutti monessa suhteessa melkoisesti oman aikamme hyvinvoivia kulutusautomaatti-ihmisiä: hänenkin elämänsä täytti hyödyntavoittelu ja elämyksenmetsästys, levoton etsintä ja toimintadraivi. Tämän mukaan olisi mahdollista että olisimme matkalla kohti uutta keskiaikaa, so. sellaista Sorokinin maalailemaa sisäistyneen ideakulttuurin kautta, jossa taas syvän taantuman kautta ottaisimme Maailman ja ennen muuta Minän uudelleen haltuumme ja perustaisimme uudet henkiset lähtökohdat uudelle nousulle.
Kestäisikö koteloitumisvaihe sitten tälläkin kerralla kokonaiset tuhat vuotta? Kuka tietää. Ehkäpä keskiaika ei kuitenkaan ollut niinkään ikuinen psykologinen fakta kuin ihmislajin kehityksen yksi uniikki askelma - ainutlaatuinen ja palautumaton.
Psykologista selitysmallia heikentää sekin että se viime kädessä perustuu 1900-luvun individualistiseen ihmiskuvaan. Se hämää meitä samalla tavoin kuin logiikkamme kreikkalaisten tapauksessa - ja meidänhän pitäisi tavoittaa aikakaudet niiden omin ehdoin niitä oikein ymmärtääksemme. Jokin keskiajalle aivan ominainen hengenelämää leimaava piirre, esimerkiksi vuosisatojen ajan jatkuvana käyty väittely universaaleista, ei selity psykologialla, vaan tarvitaan ajatushistoriallista tarkastelua. Sen perustalta paremmin nähdään, miksi yleiskäsitteistä - ja kaikesta mikä tähän henkiseen rigorismiin liittyi - keskiajalla tuli niin ihmeellisellä tavalla ongelmallisia.
Keskiaikaista teokraattista maailmanjärjestystä voidaan nimittäin jossain mielessä pitää antiikin myyttisen maailmankuvan seuraajana. Voidaan sanoa, että keskiajalla toteutui, tosin karikatyyrinomaisesti, se mistä antiikin ajattelijat olivat unelmoineet: että Ajatus näyttäisi voimansa Todellisuuden suhteen, ja että Ajatus käyttäisi voimaansa Valtion, Yhteiskunnan, Ihmis-Yhteisön suhteen.
Jos antiikin filosofille oli ollut ongelmallista, kumpi oli tosiolevaa, Todellisuus vai Ajattelu, keskiajan ihmiselle ei herännyt epäilystäkään siitä etteikö koko Todellisuus olisi todistanut Jumalan Ajatuksista. Keskiajalla Todellisuus ja Totuus olivat yhtä.
Opilliset totuudet ilmoitettiin kristillisinä dogmeina - käytännössä niitä muotoilivat ja vaalivat kirkonmiehet, jotka eivät juuri omaa ajattelijapersoonallisuuttaan korostaneet vaan kokivat toimivansa lähinnä välikäsinä, jumalallisen ilmoituksen kirjaajina. Jos he esimerkiksi kirjoituksia kopioidessaan törmäsivät ilmiselvään virheeseen tai järjettömyyteen, he saattoivat ongelmattomasti karsia tekstiä tai korjata sen - eivätkä he näin tehdessään tunteneet rikkovansa sen enempää kenenkään tekijänoikeuksia kuin loukkaavansa Alkuperäistä Totuutta. Oikeastaan päinvastoin. Kuten koko alkuperäinen teksti, korjauksetkin tekivät vain Totuudelle kunniaa ja korostivat sen arvoa. Osoitti nöyryyttä lisätä reseptuuriseen maailmaan muutama sitä täydentävä attribuutti.
Muutokset ja korjaukset eivät menneet kenenkään piikkiin, sillä nämä käsityöläiskirjurit eivät jättäneet nimiään kirjakääröihin. On aika paradoksaalinen, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen, paljastava ja opettavainen ilmiö, että vasta kirjapainotaidon myötä yleistyi tapa ilmoittaa tekijän nimi kirjojen kansilehdillä.
Muutos todistaa vallankumouksellisesta ja laajamittaisesta ajattelutaustan järkkymisestä uudelle ajalle tultaessa: kun kieli lakkasi olemasta Jumalan Sanaa ja siitä tuli kartesiolainen Metodi, so. totuuksien ilmaisemisen Väline, taustasta alkoi erottua ja nousta esille sekin kuka kieltä käytti. Kirjapainokonekin oli uuden ajatusjäsennyksen myötä Väline - ja niinpä myös kirjapainopaikka merkittiin esilehdille.
7.
Voiko kuvitella kauniimpaa tapaa herätä keskiajan tuhatvuotisesta depersonalisaation unesta kuin Descartesin oivaltava huudahdus: "Ajattelen, siis olen!"-- Sen sijaan Kant, joka sanoi Humen herättäneen hänet dogmaattisesta unesta, antaa omassa tuotannossaan todistuksen jostakin aivan päinvastaisesta.
Kartesiolainen herätys oli Kantille jo olemassaolevaa, annettua Totuutta. Hänen lähtökohtanaan on maailmaa havainnoivan Subjektin toivoton etäisyys Objektiivisesta Todellisuudesta. Siihen väliin Kant sijoittaa Ajattelun perusdualismeja soveltavat Silmälasit, joiden siilaamaa kaikki tositietomme on. Todellisuutta sellaisenaan - sinänsä, an sich - emme voi havaita.
Kantin "silmälasit" ovat kuitenkin kaukaa Aristoteleelta lainattuja kategorisointeja, ja niiden kehyksiin Kant rakentaa oman valtavan oppijärjestelmänsä. Sen suureellisiin poimuihin hukkuu iso osa uuden ajan filosofiaa. Kantin jälkeen kaikki ovat keskittyneet hiomaan hänen linssejään - Subjekti siirtyy välineellisen järjen aikaan ja alkaa kasvattaa sitä Itse Tarkoituksena - huomaamatta että mies itse on onnellisesti nukahtanut.
Oikeastaan Kant koulumestarin otteineen ja massiivisten käsitekoneistojen perusteellisena rakentajana nousee viimeiseksi suureksi skolastikoksi - hän edustaa keskiaikaista hengenelämää tyypillisimmillään - ja pikemminkin kokoaa yhteen keskiajan perintöä kuin orientoituu tulevaan välineellisen järjen maailmaan.
Kuten keskiajan ihminen deduktiivisella ja dogmaattisella ajattelulaadullaan itse jähmetti itsensä ja yhteisönsä, kangistui omien Opillisten Totuuksiensa vangiksi, ja vain pientä liikkumavaraa asioille sallien toisti itseään pitkissä käsikirjoituskopioissaan, samoin Kant pääteoksessaan tarjoaa oman, hitaassa käsitteellisessä käymistilassa kenties vuosikymmeniä valmistellun ja epätasaisesti kehitellyn, mekaanisesti jäsennellyn, monihaaraisen, väliin yli-, väliin aliotsikoita kuin oksia jättimäiseen puuhun kasvattaneen, loputtomin lisäyksin täydennetyn, tuhannesti muutellun ja korjaillun muka Loppuunajatellun Totuutensa - kuin keskiaikaisen Jumalan Sanan.
Hänen teksteistään huomaamme, kuinka Ajattelulla on vahva taipumus kiteyttää Yleiskäsitteitä ja Opillisia Selityksiä, jäädä sitten niiden vangiksi, sulkeutua omaan piiriinsä ja täydentää itseään. -- Kantin seuraaja oli Hegel, joka konstruoi Ajatuksista Teesien ja Antiteesien Dialektiikan, Maailmansielun ja Maailmanhistorian. Vaikka nekin muodostivat suljetun ajatuskoneiston, niillä myös räjäytettiin sillat auki Todellisuuteen.
8.
Koulun historiankirjoissa uuden ajan alku paikallistetaan maailmankuvan suurten muutosten yhteyteen - sanotaan, että mm. kirjapainotaito, löytöretket, uskonpuhdistukset ja heräävä luonnontieteellinen harrastus vaikuttivat ihmisten ajatteluun laajasti, toivat mukanaan uusia elämämuotoja, ja siksi tekevät aiheelliseksi puhua kokonaan uudesta aikakaudesta.
Outoa kyllä, ero siinä perustavaa laatua olevassa kokemuksellisessa maailmanjäsennyksessä, joka erottaa uuden ajan ihmisen keskiajan ihmisestä, jää koulukirjoissa noteeraamatta. Uusi ihminen oli nimittäin Subjekti, ja maailmasta hänen ympärillään tuli tarkastelun kohde, Objekti.
Uudella ihmisellä oli Minä, joka luonnostaan sijoittui Maailman keskipisteeseen, ja Järki oli hänelle väline, jolla aiemmin selityksen päätepisteenä paikkansa vakiinnuttaneet Luonnon Voimat voitiin nyt ottaa niin teoreettisen kuin käytännöllisen hallinnan ja hyödyntämisen Kohteiksi.
Tämä kartesionismiksi nimettävä henkinen herääminen tai ajatusmuutos - Subjektin eriytyminen ja ulkomaailman objektivoituminen - on ajatushistoriallisesti ottaen varsin nopea, se läpikäy koko Euroopan kuin roihahdus parinsadan vuoden kuluessa. On tietenkin mahdotonta sanoa, mikä oli ensimmäinen muutoksen merkki. Kenties se oli coincidentia oppositorum? Myöhemmin musiikin kontrapunkti ja barokkipeilit toistavat ja toteuttavat saman idean - mutta mistä kaikki alkoi ja mikä juoni toteutui muutoksessa? On ikään kuin keskiajalle pysähtynyt aika ei tässäkään vielä virtaisi tasaisesti, vaan nostaisi pinnalle pyörteen siellä, toisen täällä.
Opillisesti ottaen skolastisin solmuin umpeen nyöritty kirjallinen maaperä puhkesi kasvuun, kun kirjapainotaito mursi keskiaikaisen depersonalisaation. Tasaharmaasta maaperästä nousevat esille VaikuttajaYksilöt, so. tekstintekijöiden nimet ja persoonat. Tässä toteutui uuden ajan henkinen peruskuvio: välineellisen ajatusjäsennyksen myötä Tekijät ja Tekemiset objektivoituivat esiin.
Eriytymätön sävy väistyi myös vähemmän oppineen väen piireissä: krouveissa ja kievareissa ennestään yhtenäinen tupatila järjestettiin uudelleen jakamalla se tarjoilutiskillä Subjektien ja Objektien osastoihin.
Ennen Shakespearea teatterikin toimi tyypillisesti katutasossa ja ihmisten joukossa. Shakespeare sijoittuu vedenjakajalle, hänen toinen jalkansa on vanhassa, toinen uudessa maailmassa, toinen käsi ammentaa elämänvettä myyteistä ja sankaritarustoista, toinen viitoittaa tietä psykologiselle ihmiskuvalle. Ja heti hänen jälkeensä säännönmukaisesti Thalian temppeliinkin ripustettiin tilan näyttämöksi ja katsomoksi jakava esirippu. Oikeastaan uusi aika muutti koko Maailman teatteriksi - barokki ja rokokoo lienevät Euroopan historian "teatraalisimmat" kulttuurikaudet. Ja Ranskan Suuri Vallankumous on ensimmäinen näytelmä, jossa kokonainen osaansa tyytymätön kansa kirjoitti itselleen historiallisen pääroolin.
Subjekti eriytyy, maailma objektivoituu. Nämä ovat saman kartesiolaisen mitalin kaksi puolta. Jälleen näyttäytyy ihmismielen perimmäinen dualistisuus.
Subjektin eriytyminen merkitsee Minän, so. individualistisen ihmiskuvan syntyä. Minä sijaitsee Maailman keskipisteessä. Maailma aukeaa Minän ympärillä. Minä on Tarkkailija, tai Tekijä - kaikki Maailman langat johtavat Minään. Minä hallitsee Maailmaa kuten nukketeatterin tekijä nukkeaan.
Nukke voisi olla Narkissos, tai Kaiku-Keiju, ja näytelmä pelkkää skolastisten Totuuksien toistoa - mutta enää eivät Todellisuus ja Ajatus läpäisisi yhteenliimautuneina toisiaan, eikä Ajattelu sulkeutuisi enää Itseensä ja jäisi Yleiskäsitteidensä vangiksi. Nyt Minä menettelisi päinvastoin kuin aikaisemmin historiassa: se vain ottaisi etäisyyttä ja välimatkaa Näyttämöön, käyttäisi Narkissosta välineenä, pitäisi Yleiskäsitettä teorian työkaluna.
Niin vahvaa kehitysvaihetta kuin kartesionismi on ajatushistoriallisesti merkinnytkin, siihenkin on alusta alkaen sisäänrakennettu tiedonfilosofisia rasitteita.
Subjekti ja Objekti eivät oikeasti voi olla eri asioita, ne ovat kotoisin samasta alkuykseydestä, ovat syvimmiltään jakamattomia ja todellisuudessa toisiinsa vaikuttavia osapuolia. Jos Subjekti pyrkii eriytymään Maailmasta täydellisesti, se on kuin Tarkkailija joka perääntyy Kohteestaan mahdollisimman kauas - ja mitä tiukemmin hän painaa selkänsä peräseinää vasten, sitä enemmän hänet valtaa harha että koko maailma avautuu objektiivisena hänen eteensä.
Parhaimmillaan Tarkkailija on kuin kamera, joka lahjomattoman linssinsä läpi ottaa Kohteesta "todenmukaisen", "todellisen" ja "oikean" - so. kaikista subjektiivisista tulkinnoista vapaan kuvan. Turhaan ei 1600-luvulla metodioppinsa syntysanoja lausunut ja suuria synteettisiä näkemyksiään kehittänyt Descartes ollut intresseerattu optiikastakin!
Uusi aika on nyt neljässä vuosisadassa täydellistänyt hänen kylvämänsä ajatusharhan: se on idealisoinut Subjektin, pyyhkinyt sen kokonaan pois vastaavasti idealisoimastaan Objektiivisesta Todellisuudesta, ja luulee nyt näillä Ajatuksen avuilla voivansa hallita täydellisesti sekä Minää että Maailmaa.
Voidaan sanoa: joissain erityisissä yhteyksissä, kuten Luonnon Voimien valjastamisessa hyötykäyttöön, tämä Metodi on kieltämättä ollut enemmänkin kuin menestyksekäs, mutta monissa muissa suhteissa - kuten psykologiassa ja talousajattelussa - se on lopulta johtanut mielettömyyksiin, umpikujiin, ja ajanut jopa lopulta maailman katastrofien partaalle.
Jos kartesionismia tarkastellaan tiedonfilosofisesti Minän perustavaa laatua olevana työnjakomallina, on ymmärrettävää miksi se on nimenomaan yksilö, jonka uusi aika valjastaa vetämään lisääntyvän tiedon ja myös lisääntyvän aineellisen hyvinvoinnin rattaita. Kysymykset yksilön oikeuksista ja hänen "vapaudestaan" astuvat niin muodoin myös luonnollisella tavalla historian näyttämölle.
Kun antiikin maailmassa miehen vapaus toteutui eräänlaisena kaikkivoipaisena jumalasemana suhteessa orjiin, ja kun keskiajalla kaikki yksilölliset erottautumispyrkimykset kääntyivät negaatioikseen ja suurin houkutus sisältyi hukuttautumiseen jumalalliseksi koettuun teokraattiseen maailmanjärjestykseen, uudella ajalla yksilö kohoaa taustansa yläpuolelle ja ottaa olosuhteet kriittisen tarkastelunsa kohteeksi. Tässä mielessä luonnonfilosofien ja humanistien lisäksi katolista kirkkoa vastustaneet uskonpuhdistajat, joita laitostunut uskonnonharjoitus anekauppoineen inhotti ja jotka halusivat suoran suhteen pienen ihmisen ja Jumalan välille, olivat tyypillisiä yksilön vapauksien esitaistelijoita, niin ankaria vaatimuksia kuin he yksilölle esittivätkin.
Valistusfilosofit olivat edellä mainittujen henkisiä jälkeläisiä, sillä heitäkin elähdytti idea vapaasta, "luonnonmukaisesta" ihmisestä, jonka päätä ei mikään säätyjärjestelmä, käskytys tai tyrannia pääsisi sekoittamaan.
Valitettavasti kaikki vapauden aatteet olivat vain ajatuslaajentumia yksilön oman ajattelun muutoksista - mitään käytännöllistä ei niiden perustalta voinut syntyä. Palavasieluisten puhdistajien jalanjälkiin perustivat perässäseuraajat vain omat kirkkokuntansa. Valistusfilosofit, joista ensimmäiset olivat perustelleet vallitsevaa järjestystä vetoamalla joskus ilmeisestikin ihmislajin alkuhistoriassa jo tehdyn "vapaaehtoisen yhteiskuntasopimuksen" argumenttiin, nostattivat vallankumoushuuman, joka johti paitsi kumoukseen, kaaokseen.
Oppi vapaakaupasta, taloudellinen liberalismi, syntyy oheistuotteena kun uuden ajan Yksilöä synnytetään. Sekin on todellisuudessa vain kokoelma vapauden idean kylkiäisinä syntyneitä utooppisia ajatuslaajentumia. Sen historiallinen tragedia liittyy siihen, ettei se teorianakaan koskaan päässyt kehittymään samalla tavalla kuin luonnontieteet myöhemmin kehittyivät. Tosin talousajattelu operoi mielellään numeerisilla suureilla, ja talousteoria pyrkii luonnontieteille ominaiseen muodolliseen eksaktiuteen - mutta tämä on vain kartesiolaista lavastetta ja objektivointia, rahavirtojen suodattamista puhtaiksi niitä myrkyttävistä pimeistä ja Itsekkäistä sielunliemistä. Tosiasia on, ettei talousteorioilla tänäkään päivänä hallita talouselämää, ja teoriaa tarvitaankin vain magian rationaalisena ajatuslavasteena - siis enemmänkin peittämään kuin paljastamaan todellisuutta.
Kuten yhteiskunnallinen valta primitiivisimmillään perustui raakaan voimaan, ja kuten uuden ajan demokraattiset ideat olivat tavallaan vain maailmanteatterin uusissa lavasteissa tapahtuvaa kuninkaan vallan uusjakoa - jokainen sai nyt vaikuttaa kuninkaalta - samoin on talous raaimmillaan vain kanssaihmisten alistamista, eikä liberalismi mitenkään muuttanut tämän pelin perimmäisiä ehtoja. Kuten valistusfilosofit, myös liberalismin varhaiset, moralistiset edustajat olivat idealisteja, jotka rasitteista vapaan yksilön inspiroimina haaveilivat vapaista kauppasopimuksista. Haaveet vaikuttivat ajatuslavasteina - käytännössä "vapaus" toteutui vain siinä että jokainen joka tapauksessa sai tehdä omaisuuksillaan mitä tahtoi.
Ja se, mitä niillä seuraavina vuosisatoina käytännössä ei tehty, olivat Smithin edellyttämät "kumpaakin osapuolta (eli kaikkia) hyödyttävät kaupat", sillä demokratiassa kaikki eivät tosiaankaan ole kuninkaita.
Meidän on nykyisen rationaalisuutemme puitteissa hankalaa havaita ja hahmottaa talousajattelumme hataruutta - jos jokin niin talous toteuttaa kartesiolaisen lavasteen uskottavimmat efektit. Elämme tätä nykyä teknokratiassa, jossa "talous" toteuttaa samanlaisen maailmanjärjestyksen kuin mitä uskonto merkitsi keskiaikaisessa teokratiassa. Nyt uskomme, että talous perustuu "realiteetteihin" ja "kylmiin numeroihin", ja sen lait ovat vähintäänkin yhtä rautaisia kuin fysikaaliset luonnonlait, elleivät sitten käytännössä vielä määräävämpiä.
Kuten anekauppias aikanaan kruksasi syntejä ja sovituksia kirjanpitoonsa, samoin taloudessa nyt käytetään sinistä ja punaista kynää, merkitään plussia ja miinuksia, ja tilinpito määrää täsmällisesti toimijan pelivaran. Kuten keskiajallakaan kukaan ei asettanut Jumalaa kyseenalaiseksi, samoin on itsestään selvää ja kiistämätöntä Talouden valta.
Siinä missä keskiajan ihminen uskoi ihmeisiin ja mysteereihin - esim. että leipä ja viini todella muuttuvat ehtoollisessa Jeesuksen lihaksi ja vereksi - oman aikamme ihminen luottaa varauksettomasti siihen että Raha voidaan vaihtaa tavaraksi ja päinvastoin. Raha on maagista, se toteuttaa transsubstantio-opin. Eikä pelivelkojaan maksamatta jättänyttä nykyään kohdella juuri sen lempeämmin kuin inkvisiittori aikoinaan kohteli harhaoppisia.-
Voidaan sanoa, että talous on oman aikamme maailmanuskonto. Kuten uskonto, se luo oman legitimiteettinsä, mistä eräänä suorana seurauksena on ettei taloustoimijaa juuri koskaan pidetä, pidätetä, saati sitten saada tuomituksi rikollisena. Talous on legitimaatiota luovaa toimintaa, ja jos on kyse Suuresta Taloudesta, se ei sulkeudu maallisen lain piiriin.
Ja perimmiltään uskonnollista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa talous elättää Rahan muodossa.
Mistä talousajattelun taantuneisuus, sen uskonnollinen peruslaatu juontuu? Miksi liberalismi on niin kehittymätön oppi?
Tähän kysymykseen voidaan yrittää vastata kartoittamalla sitä mikä kartesionistisen murroksen yhteydessä talousajattelussa muuttui. Keskiaika oli esim. pitänyt koron perimistä syntinä - keskiajan ihmiselle aineelliset hyödykkeet olivat aineellisia hyödykkeitä, eikä hän hyväksynyt sitä että raha olisi kasvanut itsestään. Tällaisen käsityksen kartesionismi käänsi ylösalaisin: koska numerot edustavat "eksaktisempaa" todellisuutta kuin reaalihyödykkeet, numeroista tulee talouden realiteetteja.
Mutta kaikki asiat eivät muuttuneet. Jotkin talousajattelussa aivan olennaiset elementit reagoivat uusiin tuuliin erityisen peitellysti, jos ollenkaan. Esimerkiksi "omistamisen" mielle, joka edellyttää esineistävää käsitteenmuodostusta ja edustaa tyypillisesti pysähtynyttä, "ajatonta", kokemistapaa - siinä keskiaika sai rauhassa jatkaa elämistään.
Näin liberalismi sisällytti itseensä raskaan painolastin menneen maailman ajatusmuodoista. Se ei agiteeraavimmassa vaiheessaankaan esim. pyrkinyt kiistämään perittyjen omaisuuksien legitiimisyyttä. Henkilökohtaisesta omistusoikeudesta päinvastoin tuli eräs uuden talousajattelun ja -järjestelmän peruskiviä.
Toinen esimerkki: tähtitieteen uudet löydöt ja uusi käsitys ihmisen paikasta universumissa vaikuttivat jo itsevaltaisten monarkkien aikana - Ludwig XIV:ta sanottiin Aurinkokuninkaaksi, koska koko hovin oli määrä pyöriä hänen ympärillään. Luonnontieteelliselle näkökulmalle oli tunnusomaista olla katsomatta asioita ihmisen subjektiivisesta näkökulmasta. Mutta uuden talousteorian soveltama tarkastelunäkökulma oli ja on vieläkin nimenomaan vanhakantainen: eräässä mielessä talousteoria on yhä ptolemaiolaisella kannalla, se nimittäin asettaa omat "realiteettinsa" oman maailmansa keskipisteestä, so. taloudellisesta toimijasta käsin. Talousajattelu edellyttää, että vähintäänkin jokin etu sisäistetään, että johonkin naulataan Arkhimedeen nollapiste, johon plussat ja miinukset suhteutetaan. Talous on ikään kuin universumi, vakioinen taustajärjestelmä, joka avautuu vain toimijan silmien kautta.
9.
Einsteinin suhteellisuusteoria, Freudin psykoanalyysi ja Wittgensteinin kielifilosofia olivat ne kolme suurta ajatusvallankumousta, joissa kartesionismi saavutti suurimmat voittonsa. Kuten on sanottu, kaikissa näissä oli kyse aiemmin vakioiseksi kuvitellun ajattelun taustajärjestelmän romahtamisesta, ja uudenlaisen suhteen solmimisesta subjektiivisen Tarkkailijan (tai Tekijän) ja objektiivisen Todellisuuden välille.
Näissä teorioissa Tarkkailija sisältyy Kohteeseen aivan erityisillä tavoilla - kartesionismiin sisäänrakennettu ajatusvirhe vältetään ja ratkaisu avaa silmät näkemään kokonaisuuden kokonaan uudella tavalla. Kysymyksenasettelut nousevat kartesiolaiselta pohjalta, mutta ratkaisut ovat itse asiassa siis varsin epäkartesiolaisia ajatusjäsennyksiä.
Täydellistyessään kartesiolainen dualismi tuottaa kaksi asiaa. Eriytyvän subjektin puolella ajaudutaan sokeaan individualismiin. Esiin nousee psykologinen (ei-freudilainen) ihmiskuva - sen voittokulku on kaikkialla länsimaissa vain varmistunut 1900-luvun lopulle tultaessa - ja se lupaa toteuttaa jo valistusfilosofien muotoileman unelman kaikista riippuvaisuuksista ja rasitteista vapaasta autonomisesta yksilöstä. Harhaan kuuluu, että tällaisen omaehtoisen yksikön persoonallisuusominaisuudet - kuten älykkyys - voidaan määritellä ja mitata.
Tällainen psykologien sokeus tulee kasvamaan armottomiin mittoihin, kun automaattisesti uskotaan, että hyvä yhteiskunta muodostuu tällaisista ihanneyksilöistä. Testaajien inkvisiittorinkirves tulee tekemään veristä jälkeä alkaneella vuosituhannella! Armoa ei tulla antamaan - mutta eräänlainen Karikatyyrinomainen Armo saattaa Valittujen Kansalaisten kohdalla toteutua varsin irvokkaalla tavalla.
Kun psyyken pitkäjänteiset rakenteet ja syvät kerrokset kartesionismin täydellistymisen myötä eliminoituvat, käsiin jää kivuton, nopeasti reagoiva, näennäisen terve ja elämää hallitseva, mutta pakonomaisella tavalla pinnallisista efekteistä riippuvainen ja elämyksenmetsästykseen keskittynyt kulutusautomaatti-ihminen. Hän on onnellinen kuin Somaa nauttinut robotti. Armo merkitsee hänelle sitä että hän voi suurempia miettimättä ja tunnontuskitta koska tahansa nollata koko aiemman elämänsä, ja lähteä vähän väliä liikkeelle ikään kuin puhtaalta pöydältä, uudestisyntyä, palata ikuisesti nuoruuteen - juuri tällaista edellyttää hänen hyvinvointinsa. Mikään ei tee häntä oikeasti onnelliseksi, hän kaipaa jatkuvasti jotain uutta, uutta, uutta - mutta uusi identiteetti on aina yhtä keinotekoinen ja kestämätön, aina siitä puuttuu jotain, aina tuntuu siltä kuin totuus odottaisi vasta seuraavan nurkan takana.
Niinpä ihminen tarttuu yhä uudestaan Itseensä ja Toisiinsa, aina muka uudistuneena - uudet elämänmallit ja roolihahmot syntyvät joskus kipeästi kuin turkkalaisen koulukunnan teatterissa, joskus kepeästi kuin pinnalliset simmeliläiset muotinuket. Mutta aina niitä vainoaa jokin perimmäinen epäuskottavuus ja epätodellisuus - identiteetit ovat aina yhtä ohuita, yhtä vähän kestäviä, hetkessä poispyyhkäistäviä.
Nykyihmisen elämässä toteutuu eräänlainen Kirottu Armo, Ikuisen Paluun Pakko - kujanjuoksu annettujen houkutusten saavuttamiseksi, aina yhtä toivoton onnentavoittelu.
Toinen täydellistyneeseen kartesionismiin liittyvä sairas haave koskee täysin eriytyneen (ideaalisesti irti leikatun) Subjektin reproduktiota objektiivisessa todellisuudessa. Jos Subjekti nimittäin mielletään irti sitä supportoivasta ympäristöstä ja käsitetään mekaanisesti, niin ettei se ole päättymättömän ketjun elimellinen lenkki vaan ikään kuin pysäytettynä ajanhetkenä jäljellejäävä rakenne, voidaan kuvitella mahdolliseksi rakentaa keinotekoinen Objektiivinen Subjekti. Keinoälyn tutkiminen onkin ylikasvaneen kartesionismin ehkä tuotteliain mutta turhin ala.
Toivottavaa olisi, että historiallisen kartesionismin veto laukeaisi ennen kuin keinoälyn rakentaminen onnistuu. Se voi nimittäin onnistua vain yhdellä ehdolla: että olemme muuttuneet umpisokeiksi emmekä enää erota ihmisessä mitään inhimillisiä ominaisuuksia - ja kun näemme ihmisen koneena, koemme koneen ihmisenä!
Objektivoituvan ulkomaailman suhteen täydellistyvä kartesionismi tuottaa sokeaa individualismia vastaavan näköharhan koskien keinoja ja päämääriä.
Kuten Minä muuttuu lopulta autonomiseksi Alkupisteeksi, samoin Maailma muuttuu jonkinlaiseksi postmoderniksi Lopputilaksi. Kun Minän akkumulatiiviset rakenteet hajoavat, Maailman assimilatiivinen paljous astuu tilalle. Suuret kertomukset korvautuvat megabittiannoksilla tietorihkamaa. Maailmassa kaikki sijoittuu samalle lähtöviivalle ja muuttuu efektiksi - minkään arvoa ei enää määrää sen laatu vaan määrä. Jos jokin on toista parempaa, niin vain siksi, että siinä on odotettua ominaisuutta suuremmin määrin. Voimistelijan tekemä voltti päihitetään tekemällä kaksoisvoltti, sitten kolmoisvoltti.
Kaiken tarkoitukseksi tulee lopulta vain palvella Subjektin elämyksenmetsästystä. Subjektin elämyskyky taas on luonnostaan turtuva, se kaipaa yhä räikeämpiä efektejä. Todellisuus ja Taide ruokkivat kilvan toisiaan tässä mässäilyssä. Kierre nielaisee, maailma täyttyy räjähdyksillä.
1900-luku oli maailmanhistorian toistaiseksi verisin vuosisata, eikä sen jälkeinen Taide tyydy käsittelemään tai toistamaan maailmansotien kauhudraamoja, vaan kehittää elokuvan ja television suggeroivin keinoin aina kauheampia ja sairaampia väkivallan malleja tulevan vuosituhannen kulutusautomaatti-ihmisten esikuviksi. Elokuva ja televisio ovat aikamme Narkissoksen peilejä.
On naurettavaa vakavissaan aprikoida, vaikuttavatko väkivaltaefektit katsojia raaistavasti vai opettavatko ne kenties vihaamaan väkivaltaa. Eikö realistisesti kuvattu raaka sotaelokuva saa meitä tajuamaan sodan mielettömyyden? Valitettavasti ei. Kaikki voimakkaat vaikutteet porautuvat psyykemme perimmäiseen hämärään, alkuykseyteen, jossa jakoa hyvään ja pahaan ei vielä ole olemassa. Jokainen isku sinne on isku vyön alle, se muuttaa psyykkisen pelin sääntöjä. Mitä enemmän pahaa siedämme, sitä pahempia olemme. Käsittämättömät, ilman selittävää syytä tehdyt väkivaltarikokset ja yleensä irrationaalisen, pelkästään efektuaalisen väkivallan lisääntyminen ovat ilmiö, jonka pitäisi soittaa hälytyskelloja kaikkien ajattelevien ihmisten päissä. Mutta aikamme "ajattelevat" ihmiset ovat niitä jotka vain huutavat suureen ääneen lisää vapauksia.
Ehkäpä käy niin, että länsimaisen markkinahengen määräämä maailma todella loppuu atomipommien räjäyttämiseen - sehän olisi kuin kaiken suuri synteesi ja symboli, tapahtuneen ajatushistoriallisen kehityksen kliimaksi.
10.
Ymmärtääksemme hyvin miksi välineellinen järki hävittää nykypäivänä tärkeät yleisinhimilliset päämäärät näkyvistään ja tekee esim. teknisistä välineistä päämääriä sinänsä, meidän on palattava uuden ajan alkuun.
Siemenet nykyisin ylikasvaneelle henkiselle trendille kylvettiin suurten systeeminrakentajien ajatustyössä. Kannattaa keskittyä lähemmin siihen kiinteään kolmioon jonka muodostavat Descartes, Spinoza ja Leibniz, koska prisman tavoin näissä miehissä heijastuvat luonnonfilosofioiden, humanismin ja empirismin vaikutteet taittaen näkyville mitä ihmeellisempiä rationaalisia säteitä.
Jokaisella mainituista ajattelijoista oli aivan omalaatuinen vastauksensa eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan Todellisuuden ongelmaan. Yhteensä heillä vain oli ajatushistoriallisia valttikortteja käsissään enemmän kuin historiallinen kehitys pystyi käyttämään.
Descartesin ratkaiseva oivallus tehdään keskiaikaisten, esineistyneiden ajatusentiteettien varassa. "Cogito, ergo sum" -lause on preesensissä, mutta oikeastaan sitä varten tarvittaisiin oma aikamuotonsa, se on ajattomuudessa, eikä sen kausaliteetti vastaa oman aikamme syysuhdeajattelua. Siinä tehdään tietty käsitemaailman sisäinen kytkentä, summataan havainto Minästä ja Olemassaolosta. Minä eriytyy nyt siinä määrin, että sen ja olemassaolevan Todellisuuden välille syntyy tarkasteluetäisyyttä.
Descartesille hänen oivalluksensa on niin kirkas, että hän kokee sen muodostuvan perustaksi kaikelle järkiajattelulle. Siitä tulee Metodi: jos jonkin asian näkee kertakaikkisen selvästi, sen täytyy olla oikein. Tähän luottaen Descartes keskittyy tekemään seikkaperäisiä tutkielmia yhtä lailla anatomiasta kuin mielenliikutuksista. Tohtori Tulpin näköisenä hän harrastaa ruumiinavauksia, ja mm. ihmisen ja eräiden eläinten puhe-elimistä kärsivällisesti tehtyjen tarkkojen havaintojen perusteella päättelee, että koska ratkaisevaa rakenteellista eroa ei löydy, syy siihen, miksi ihminen osaa puhua mutta eläimet eivät, on se että ihmisellä on Sielu.
Näin syntyy oppi Sielun ja Ruumiin dualismista, oppi, joka omasi tarvittavat totuusjärjestelmän ominaisuudet jotta kaikenlaiset filosofianharrastajat siihen oitis kantaa ottaen takertuivat. Kolmensadan viidenkymmenen vuoden kuluttua siihen rajoittuu suomalaistenkin lukiolaisten kuva Descartesista. Häntä ei ymmärretä aikakausien ominaislaatujen kautta vaan miehenä, joka löi kiilan Hengen ja Materian väliin ja tahtomattaan teki tietä uuden ajan materialismille.
Mihin oppien käsittäminen totuusjärjestelminä räikeimmillään vie, siitä esimerkki on toinen uuden ajan edustaja, Spinoza.
Nykyarvion mukaan hän on filosofeista rakastettavin, lempein ja maailmojasyleilevin, tosin outo ja äkkipäätään täysin käsittämätön ajattelija. Hänen käsitteistönsä on teologisperäistä ja hänen pohdiskelunsa koskevat Jumalaa ja Etiikkaa, mutta häntä pidettiin ensin vaarallisena ateistina ja sata vuotta myöhemmin pyhänä miehenä. Kaikkien aikojen panteistit ovat nähneet hänessä oppi-isänsä.
Hän oli kuitenkin kaikkea muuta kuin uskonnollisten opillisten käsitysten julistaja. Hän vain kehitti oman ratkaisunsa samaan aikalaisongelmaan joka askarrutti Descartesia, ja Descartesin tavoin hänkin ulotti tarkastelunsa koskemaan tieto-opin lisäksi mielenliikkeitä.
Eriytyvän, Tarkastelevan Minän ongelman Spinoza ratkaisi kääntämällä keskiaikaisen immanenssin nurin kuin lammasnahkaturkin ja sijoittamalla uuden ajan käsitteet tähän kaikkiläpäisevään mutta itseensä sulkeutuvaan ajatusavaruuteen. Kaikki on Spinozan näkökulmasta lopulta yhtä Substanssia, Luojaa Luojana ja Luotuna.
Hän siis sekä katsoo keskiaikaisella tavalla Maailmaa Jumalan silmin että uudesta tarkasteluperspektiivistä Jumalaa Maailman silmin. Nykyisin voimme kysyä: Mihin tämä tarkasteleva silmä oikein paikallistuu, Substanssin sisälle vai sen ulkopuolelle? Spinozan maailmassa tätä kysymystä ei vielä ole eikä tähän vastausta. Kysymys ja Vastaus ovat kuitenkin hänen Metodinsa - hän hakee uskottavuutta erityisestä "geometrisesta" todistelutyylistä, jolla kuitenkin on enemmän tekemistä peiliefektin kuin kausaliteetin kanssa.
On mielenkiintoista noteerata miten "matemaattinen" ajattelu saa jalansijaa ja muotoutuu uuden ajan sarastuksessa. Matematiikka merkitsee meille abstraktisen ajattelun huippua, ikään kuin kaikista sisällöistä riisuttua puhdasta operatiivista muotoa - sellaista siitä on tullut vasta kartesionismin täydellistymisen myötä. Uuden ajan alussa esim. uskonnolliset ja matemaattiset totuudet saattoivat elää toisiinsa sulautuen ja toisiaan tukien.-- Jos joku sysäsi kehitystä ratkaisevasti siihen suuntaan että matematiikka lopulta lokeroitui Objektivoituvan Todellisuuden kategoriaan, se oli Leibniz.
Leibnizille Jumala tarkoitti matematiikkaa. "Jumala laskee aina", hän sanoi.
Hänen persoonallisuudessaan hämmästyttää hänen käytännöllisyytensä: hän konstruoi laskukoneita, ei sulkeutunut hämäriin lukukammioihin vaan halusi elää täyttä elämää, viihtyi vieraana linnoissa ja hoveissa. Päinvastoin kuin mietiskelevä ja sopuisa Descartes ja maailmastavetäytyvä, miltei erakoituva Spinoza, Leibniz esitti ja puolusti kantojaan innokkaasti, eikä hänestä puuttunut kitkerän kverulantin kykyjä kun hän kiisteli Newtonin kanssa siitä kumpi keksi infinitesimaalilaskennan.
Moninaiset intressit ja laaja-alaisuus mahdollisesti hajottivat häntä niin, että hänen varsinaiset teoksensa jäivät kirjoittamatta. Kirjoitelmia hän toki laati, ja hänen kirjeenvaihtonsa oli mittava. Filosofisen vision kiteytymää edustaa vajaat satakunta pykälää sisältävä "Monadologia" vuodelta 1714. Sen rivien välistä voi poimia pienoiskuvan keskiaikaisen skolastisen deduktion asteittaisesta kehityksestä kohti selvää syysuhdeajattelua.
Monadi-olio on Leibnizin mukaan kaiken olevaisen alkio, yksinkertainen perusosa, johon kaikki on palautettavissa. "Täytyy olla yksinkertaisia osia, koska on kokonaisuuksia; sillä kokonaisuus ei ole muuta kuin kooste tai muodostuma yksinkertaisesta", päätellään "Monadologian" alussa. Nämä monadit ovat Leibnizin mukaan aika ihmeellisiä - ne ovat mm. "ikkunattomia", mikä ominaisuutena tarkoittaa jotain samankaltaista sulkeutumista omaan piiriinsä kuin minkä Spinoza konstruoi koko Todellisuutta koskien.
Leibniz kuitenkin tekee Todellisuudesta mielekkään täyttämällä sen syysuhdeajattelulla: Kaikella on syynsä, kaikkien syiden Ensimmäinen Syy on Ajatusvälttämättömyys, Jumala. Asioiden tila johtuu aina kausaalisesti jostakin, eivätkä asiat oikeastaan voisi olla toisin kuin mitä ne ovat. Tästä seuraa se hämmästyttävä (luonteeltaan siis lähinnä looginen) päätelmä, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.
Tämän väitteen Voltaire "Candidessa" ottaa opillisesti, eikä väsy ivailemaan Leibnizin optimismin kustannuksella. Leibniz tuskin itse piti ideoitaan tällä tavoin käytännöllisinä. Hänelle merkitsi matemaattista ideaa todeta, että omista lähtökohdistaan käsin kaikki mielipidekehitelmät ovat oikeita. Matematiikka merkitsi hänelle Kaikkea, ja hän oli uuden ajan lipunkantaja siinä merkittävässä suhteessa, että hänen edustamansa ajattelulaatu - pyrkimys matemaattisin mallein ratkaista Perimmäisiä Kysymyksiä - auttoi nousevia luonnontieteitä korvaamaan uskonnon maailmanselityksenä.
11.
Descartesin ja Spinozan filosofiset kysymyksenasettelut palautuvat mielen psyykkisiin perusdualismeihin, ja kuin luonnostaan molemmat miehet ottavat myös tunteet tarkastelujensa kohteiksi.
Matematiikka merkitsee Descartesille harppien avulla konstruoituja "pyörrevoimia" ja Spinozalle vain "geometrisen" todistelun muotoon puettua esitystapaa. Leibniz, joka ajallisestikin seuraa näitä kahta, tuo kuvaan matematiikan sekä empiirisenä työvälineenä - aluksi aivan käytännöllisenä laskukoneena sitten sovellusvoimaisena kalkyylinä - että uskonnollis-filosofisena maailmanselityksenä.
Tämän maailmaselityksen sisäisenä käyttövoimana on vahva lineaarinen aikakäsitys ja kausaliteetti - oikeastaan siis idea Edistyksestä! Leibniz avaa valistusvuosisadan, modernin pakanuuden, ateismin ja materialismin ajan. Hän aloittaa vapauden ja liberalismin ajan, joka huipentuu Suureen Vallankumoukseen, joka tunnetusti söi omat lapsensa.
Napoleonin sotia seurasi sitten sata vuotta kestävä vastavaikutus, jolloin eurooppalainen elämänmuoto järjestyi kokonaan uudelleen teolliselta perustalta kansantalouksien puitteissa. On sanottu, että tämä ajanjakso olisi valtioiden välisten selkkausten suhteen Euroopan historian rauhallisin. Uudet aatteet ja filosofiat heijastivat tällöin uusia ongelmia. Saksalainen Hegel sekoittaa käsitteellisen korttipakan perusteellisesti, ja Ajattelun pelipöytään lyödään hämmästyttäviä jokereita ja valttikortteja. Filosofian harrastajille ne merkitsevät aivan uudenlaisia ajattelun sfäärejä, ja dialektiikan idea kelpasi Marxille. Yleisellä tasolla muotoutuu nationalismi ja kansojen maailmannäyttämöllä toteutuva dynaaminen draivi. Samaan aikaan omistava luokka hyödyntää matemaattis-luonnontieteellisen edistyksen tehtaissaan ja tekee empirismin perinteestä käytännöllistä pragmatismia. Sosiaaliseksi rituaaliksi muuttunut Uskonto kuuluu yhä konservatiivisen yläluokan henkisiin harrastuksiin. Ruumis saa ravintonsa Tehtaasta, Sielu seurapiiriväen sunnuntaisaarnasta. Siinä ilmenee irvokas kartesiolainen dualismi.
Työväenluokka syntyy ja eristäytyy maailmankatsomuksellisesti. Sen filosofiat pitävät "tieteellistä" ajattelua vastavoimana vanhalle - uskontoon ja magiaan palautuvalle - vallalle ja luottavat tieteeseen maailmankatsomuksena. Sen iskusanat Edistyksellisyydestä palautuvat pohjimmiltaan Leibniziin. Marxin näkemys siitä että porvaristo oli täyttänyt historiallisen roolinsa tai oikeastaan pettänyt historiallisen tehtävänsä oli oikeutettu. Hänen hyökkäyksensä Uskontoa vastaan ja puheensa "tieteellisestä sosialismista" kiteyttivät ensimmäisenä sen saman ajattelulaadun, joka vasta paljon myöhemmin, sitten kun Talous itse oli muuttunut Uskonnoksi ja Raha sen kaikkivoivaksi numeeriseksi jumalaksi, ilmestyy liberalistiseen perinteeseen. Marx kirjoitti ideaalisen "tieteellisyyden" jo talousoppiinsa - markkinatalousmaailmassa vasta tietokoneiden tulo täydellisti puhtaasti numeerisen raha-ajattelun.
Kuten Le Bonin yhteydessä jo todettiin, se tieteenfilosofinen keskustelu, jota yhteiskuntatieteen ja psykologian välillä vuosisadanvaihteen 1800-1900 molemmin puolin ja vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen käytiin, sisälsi monenlaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joista kuitenkin toteutui pitkää kartesiolaista kehityslinjaa täydellistävä individualismi.
Individualistis-psykologisen ihmiskuvan täydellisin toteutuma oli Hitlerin kolmas valtakunta. Vasta toisen maailmansodan jälkeen alkaa Freudin opetusten tasapainottava vastavaikutus. Sekin jää pääosin omalle saarekkeelleen, sillä siihen sisältyy liikaa torjuntaa aiheuttavaa tabuainetta, jotta se oikein ymmärrettynä pääsisi kasvamaan ja kehittymään. Sen sijaan individualistis-psykologinen ajattelu saa vastakaikua.
Sen hedelmiä täydellisesti Eriytyneen Minän puolella nautimme nyt esimerkiksi miettiessämme miten yksilöoikeudellisesti voidaan ratkaista kysymys onko lesbopariskunnalla oikeus yhteiskunnan rahoittamaan keinohedelmöitykseen.
Ja mitalin toisella puolella sen seurausta on että Maailmaa objektivoivat mittayksiköt ja välineet muodostuvat meille todellisemmiksi kuin itse Maailma, ja esimerkiksi Rahatalous irtoaa Reaalitaloudesta muodostaen kokonaan oman autonomisen operaatioalueensa.
Rahatalous keskittyy kasvamaan Itsessään, siitä muodostuu mcluhanilainen oman itsensä servomekanismi, ja jos se reaalitalouteen jotain investoi ja tuottaa, se tuottaa turhaa ja tarpeetonta, uutta uuden vuoksi. Tuhannet tekniset lelut täyttävät täydellistyneen kartesionismin elämänmuodon - ne ovat sopivaa lavastetta paikkaamaan Sokean Yksilön itseidentiteetin aukkoja. Efektejä välittävä Väline on yhtä olennainen kuin itse Efekti - molemmista tulee Kehityksen itse Tarkoituksia. Tämä on mcluhanismin mahdollinen tulkinta.
Paitsi että Väline on oikeastaan olennaisempi kuin Sisältö. Se on silmissämme Objektivoituneempi, Esineistyneempi, ja edustaa enemmän Muotoa ja Mahdollisuuksia kuin yksikään sillä välitettävä käytännöllinen ja muuttuvainen sisältö.
Väline on kovaa valuuttaa, se on jotain Kaikkivoipaa. Elämme välineiden maailmassa, laitteet hallitsevat ajatteluamme ja antavat rationaalisuudellemme rajat. Missä ennen käytimme välineitä - rationaalisuuden apuneuvoja ja menetelmiä - välineinä, siinä keinoista kasvaa nyt Tarkoitus, Todellistuma - ja lopulta jopa lopullinen Totuus. Sisäiset ja ulkoiset tekijät vahvistavat toisiaan tässä käsittämisen metamorfoosissa.
Kun Logiikka lakkaa olemasta keino ja siitä tulee maailman Selitys, Tiedosta katoaa visionäärinen komponentti. Se korvautuu sähköisellä komponentilla. Ajattelu Ajatteluna lakkaa ja maailmasta tulee kanava kaupalliselle, itsetarkoitukselliselle tiedonsiirrolle. Teknomaanikot rakentavat maailmanlaajoja tietoverkkoja, ja kuin kaiken irvokkaana huipentumana niihin ihastuneet postmodernistit vakuuttavat, etteivät niissä viuhuvat miljardimääräiset tietobittiannokset vie meitä vähääkään lähemmäs Totuutta.
Aikamme ihminen on itsestään eksynyt, jatkuvan identiteettikriisin vaivaama Narkissos, jolle maailmasta todellisinta ovat hänen oman äänensä kaiut.
12.
Historioitsijoilla, vaikka he olisivat tieteenfilosofisesti orientoituneita ja osaisivat kirkkaasti analysoida kysymyksiä "tosiasioista" ja "tulkinnoista", tai vieläpä ns. "historiallisen henkilön" roolista ja hänen "ajastaan", on taipumusta pitää yleensä Ihmistä jonkinlaisena ylihistoriallisena vakiona ja kuvitella, että koko historiallinen aika on ainakin periaatteessa tajuttavissa. Heillä on laajat tiedot siitä millaista elämä oli antiikin Kreikassa ja Roomassa, keskiajalla tai vaikkapa valistusvuosisadalla, mutta he eivät kuitenkaan voi osoittaa tarkasti, miltä näköalapaikalta kaikki tämä tieto on saavutettu.
Jos heitä itseään pyydettäisiin elämään - so. havaitsemaan ja kokemaan, tuntemaan, tahtomaan ja toimimaan, kaikenkaikkiaan ajattelemaan - yksi päivä elämästään kuten antiikin kreikkalainen, he joutuisivat toteamaan, ettei heillä ole siihen mitään "sisäisiä" edellytyksiä.
Liian monet tiedoistamme ovat vain pelkkiä sanoja, joiden tosiasiallinen sisältö jää merkityksettömäksi. Meiltä puuttuu ympäriltämme se elävä todellisuus jonka puitteissa tiedossamme olevat hajanaiset palaset saisivat oman paikkansa ja maailma vaikuttaisi mielekkäältä. Yhtä vähän kuin on meidän mahdollista muuttua antiikin kreikkalaisiksi, yhtä vähän me tosiasiassa antiikin maailmaa ymmärrämme.
Kysymys historiallisten aikakausien saavuttamattomuudesta ei ole triviaali. Jos historian pitäisi jotain opettaa, niin se, ettei ihminen ole mikään ylihistoriallinen vakio.
On myös päinvastainen näköala. Jos jokin tekee historiallisen ymmärtämisen mahdolliseksi, se on kehityksen perspektiivi. Jos ihminen astuessaan esihistorian hämärästä historiaan ja luodessaan kulttuureja toteuttaa suuressa mittakaavassa tapahtuvaa kehitystä, sen perusteella hänen vaiheitaan voidaan kartoittaa ja hänen tekemisiään jälkikäteen määritellä.
Kehitysajatus - tai ainakin osa siitä - saattaa kuitenkin olla projektiota omasta yksilöllisestä kasvustamme lapsuudesta aikuisuuteen. Ajattelemme, että historiallisen (laji)-kehityksen täytyisi - tietyllä väljyydellä mutta pääpiirteissään - toistua tämän päivän yksilönkehityksessä.
Psyyken syviin lähteisiin kurkistaessamme tiedämme tämän jossain määrin pitävän paikkansa - Narkissos ja muut primitiiviset ihmiset ovat monessa suhteessa lapsenomaisia. Mutta esimerkiksi ajatus magian katoamisesta ajattelusta rationaalisuuden kehittymisen ja lisääntymisen myötä on pelkkä ylikasvaneen kartesionismin harha.
Joudumme kovin ohuiden olettamusten varaan arvioidessamme eri kulttuurikausina sukupolvelta toiselle siirtyvää henkistä pääomaa "kehityksen" mitta-asteikolla. Ajatushistoriassa toteutuneet vaihtoehdot varmasti voivat muodostaa toisistaan selvästi erottuvia ajanjaksoja, mutta tulevaisuudessakin niihin saattaa kuulua myös suurimittaisen kehitystaantuman mahdollisuus.
