Ihmisen tahto valtaan

 (Tahto valtaan -esseet 1)

1.


Hypnoosi-ilmiöstä ei ole kaikenkattavaa teoriaa. Ilmiön olemassaoloa tuskin kukaan kuitenkaan vakavissaan kiistää. On hieman ihmeellistä, ettei itse ilmiöstä juuri mitään ole selitetty, eikä selityksiä suureen ääneen edellytetä, vaikka hypnoosia käytetäänkin vähän kaikenlaisten asianharrastajien toimesta yhdessä jos toisessakin tarkoituksessa. Hypnoosinäytökset ovat joskus aika hurjia ja huvittavia. Niihin suhtaudutaan kuitenkin lähinnä erityislaatuisena viihteenä, eivätkä nekään herätä hämmästyksen lisäksi syvempää tarvetta hypnoosin teoreettiseen tarkasteluun. Ehkäpä yleisesti hyväksytään hypnoosi jonkinlaisena “annettuna“ inhimillisenä kuriositeettina. Hypnoosin salat vaipuvat jonnekin ihmismielen pimentoihin, ja siellähän on jo entuudestaan paljonkin sellaista mistä tuskin koskaan lopullista selkoa saadaan.

Mitä sitten oikein tiedämme hypnoosista - varmuudella? Esimerkiksi sen, että kyseessä on omalaatuisensa tajunnantila, joka jotenkin muistuttaa unta kuitenkaan sitä olematta. Ja että tämä tajunnantila saadaan aikaan monella tavalla, esimerkiksi pään verenkierron ja tasapainoelinten rajulla fyysisellä manipulaatiolla. Mutta jotenkin “luonnollisempana“ pidetään sitä että hypnotisoitava rentoutuneessa tilassa kuuntelee hypnotisoijan suggestioita ja kuin huomaamattaan vaipuu transsiin. Transsitila voi olla joko kevyempi - ikään kuin se koskettaisi vain mielen pintakerroksia - tai sitten syvempi, jolloin hypnoosissa annetut suggestiot toteutuvat ehdottomina ja pakonomaisesti.

Suggestiot vaikuttavat tehokkaimmin silloin kun ne esitetään toteamuksen, ei käskyn muodossa. Tämä varsin outo seikka ei voi olla merkityksetön. Se viittaa siihen, että hypnotisoijan ja hypnotisoitavan välillä ei olekaan arkielämästä tuttua yksilöiden välistä hierarkkista käskijä-käskettävä - suhdetta, vaan jotain aivan muuta. Oman käsitykseni mukaan tämä “jokin muu“ on aivan olennainen hypnoositilan luonnetta valaiseva seikka. Hypnoottinen tajunnantila on jotain joka sijoittuu sellaiseen “minän ja maailman“ tai “minän“ ja “sinän“ perusjäsennykseen, jossa asiat ja vuorovaikutus vain “tapahtuvat“ - vailla kaikkia laatumääreitä, välittömästi, ongelmattomasti, mutta ehdottomasti. Tätä kuvaavia käsitteitä ei normaalitietoisuudessamme ole.

Suggestioiden vaikutusmekanismia on ainakin vanhemmassa alan kirjallisuudessa selitetty mielikuvien synnyn pohjalta. Kun luomme aivoissamme mielikuvan jostain konkreettisesta asiasta, esimerkiksi jostain esineestä, tällaisen mielikuvan syntyminen ja “esillä“ pitäminen eivät välttämättä rekrytoi elimistössämme esiin mitään ko. kohteeseen liittyviä ruumiintuntoja. Jos kuitenkin hypnotisoija antaa hypnotisoitavalle suggestioita, jotka liittyvät suoranaisesti ruumiintuntoihin - siis sellaisia kuin “olet väsynyt, kaikki jäsenesi tuntuvat painavilta...“ - näitä mielikuvia ei voi luoda saamatta samalla aikaan elimistöllistä reaktiota. Näin siis ikään kuin pakotetaan ja provosoidaan ruumis mukaan hengen ehdotuksiin. Itse asiassa esim. säännöllisen nukkumaanmenon rituaaleihin liittyykin itsesuggestiota.

Suggeroinnillaan hypnotisoija ohittaa jonkin kerroksen hypnotisoitavan ajattelusta, huijaa hänen aivojaan, harhauttaa tietoisuuden tai palauttaa sen johonkin enemmän unenomaiseen kehityksen varhaisvaiheeseen -- mutta jos tuolle ohitettavalle mielen komponentille pitäisi antaa nimi, epäilemättä kysymyksessä olisi nimenomaan Tahto. Hypnotisoija “pelaa ulos“ tai käytännössä omii itselleen hypnotisoitavan Tahdon, ja kun tämä on tapahtunut, kaikki mitä hypnotisoija ääneen esittää, toteutuu hypnotisoidussa lainvoimaisella ehdottomuudella.

Se, että ehdottomasti tehokkaimpia ovat nimenomaan toteamuksen muodossa annetut suggestiot selittyy mahdollisesti sillä, että hypnoottinen tajunnantila merkitsee kehityksellistä regressiota primitiivisessä alkulaumassa vallinneiden sosiaalisten reaktioiden asteelle. Alkulauman selviämisen ja hengissäpysymisen ehtona oli, että koko lauma seurasi johtajauroksen antamia hälytys-, hierarkia-, tms. signaaleja välittömästi ja niitä mitenkään kyseenalaistamatta. Koko laumalla saattoi siis olla ainoastaan yksi Tahto. Juuri tämänkaltainen “sosiaalinen“ tahtotoiminto vaikuttaa hypnoositilassa. Siinä ei siis ole kyseessä vain hypnotisoijan ja hypnotisoitavan keskinäinen vuorovaikutussuhde, vaan nimenomaan tietyillä ehdoilla, tietyllä regressiivisellä kehitystasolla elvytetty lajityypillinen yhteydenpitomekanismi. Toteavassa kielimuodossa annettu suggestio vastaa signaalia.

Näin ollen saamme uuden näkökulman myös siihen mitä ihanteellisessa tapauksessa olemme tottuneet nimittämään yksilölliseksi ja “vapaaksi“ Tahdoksi. Siinä näyttäisi olevan sisäänrakennettuna sellainen varhaiseen lajinkehitykseen kuuluva ominaisuus, joka tekee siitä lähtökohtaisesti niin sanotun sosiaalisen muodosteen. Meillä on epäilemättä vahva taipumus idealisoida “vapaata“ Tahtoa yksilöominaisuutena, mutta lajimme sosiaaliseen peruslaatuun kuuluvaksi tosiasiaksi jää, ettei Tahtoa koskaan voida riisua puhtaaksi laumakäyttäytymiseen palautuvista mekanismeista.



2.


Yksi Nietzschen puhtaaksiviljellyistä pääteeseistä, jota hän ja hänen opetuslapsensa ja kommentaattorinsa monin variaatioin pateettisesti toistelevat, kuuluu: Ihmisellä on tahto valtaan. Sanoessaan näin filologi-Nietzsche, jonka teoksissa esiintyy jopa sivunmittaisia erittelyjä jonkin tietyn käsitteen sisällöllisistä vivahteista, käyttää epäröimättä ja erittelemättä kahta käsitettä, jotka eivät oikeastaan ole edes eri käsitteitä, vaan palautuvat samaan lajinkehitykselliseen alkuperäiseen ykseyteen.

Primitiivisessä laumakäyttäytymisessä ilmenee vain yksi Tahto tai yksi Valta, joka personoituu lauman johtajauroksessa. Jos johtaja kuolee, hänen tilalleen astuu seuraaja, eikä Vallan määrä tässä sosiaalisessa mekanismissa muutu. Lauma on siis se yksikkö, jonka ominaisuuksia ovat Tahto ja Valta, nämä perimmiltään yhtä ja samaa tarkoittavat käsitteet. Tahto ja Valta kiinteyttävät lauman rakenteen. Vaikka ihmislauma onkin hajanainen, eikä mitenkään verrattavissa esimerkiksi salamannopeita käännöksiä tekevään kalaparveen, myös ihmisyksilöiden siteet toisiinsa ovat yhtä kiinteitä kuin parvikalojen liikkeet. Tämä nähdään hypnoosissa. Hypnoosissa annettujen käskyjen ehdoton toteutuminen on Tahdon ja Vallan alkuperäisten mekanismien havainnollista jälkivaikutusta.

Nietzschen teesi on opettavainen, jos haluamme analysoida Uuden Ajan individualismin mukanaan tuomia ajatusharhoja. Mutta kunnollisen ajatustyön mahdollistamiseksi tarvitsemme pitkän historiallisen rekonstruktion käsitteellisen ajattelun ja kielen kehittymisestä alkulauman signaalitasolta alkaen. Joudumme miettimään esimerkiksi senkaltaisia kysymyksiä kuin missä mielessä antiikin platoniset ideat vielä olivat signaaleja. Antiikin ihminenhän koki ongelmana sen kumpi oli tosiolevaa: Maailma vai Ajatus? Keskiajan ihmiselle luontainen ajatusjäsennys oli kuvitella Maailman muodostuvan Jumalan ajatuksista, eikä yksilöä itsenäisenä omaehtoisena toimijana ollut keskiajalla olemassa. Todellisuuskokemus oli niin kutsutusti depersonalisoitunut. Uuden ajan kartesionismi eriytti Subjektin ja objektivoi Maailman, ja samaan kehityskuvaan kuuluu, että yksilö menetti terveen yhteyden oman lajinsa sosiaaliseen perusluonteeseen. Uusi aika teki Yksilöstä ajattelijan, ja tällaisen Ajattelijan myös Nietzsche halusi ylevöittää. Harhaista Ajattelijan vallanhalussa on se että se perustuu epäsosiaalisuuteen.

Yli-Ihmisessä kiteytyvät Tahto ja Valta. Nämä ominaisuudet määräytyvät tässä ajattelussa suhteessa muihin ihmisiin. Nietzsche puhuu “laumasta“ halveksuen. Yli-Ihmisen silmissä lauma merkitsee vain orjia ja palvelijoita, se on vain tarpeellinen matto jonka yli kävellään. Ironia havaitaan kun tajutaan, että Yli-Yksilössä idealisoidut ominaisuudet, Tahto ja Valta, eivät olisi mahdollisia - ne eivät olisi koskaan siemenistään kehittyneet - ellei ihminen olisi lähtökohtaisesti laumaeläin.



3.


Kun hypnotisoija varastaa hypnotisoitavalta Tahdon ja ottaa tämän Valtaansa, tapahtuu primitiivisen lajihistorian rekonstruktio. Se tapa, jolla regressiivinen mekanismi kuitenkin sallii kaikkein korkeimpienkin sielunkykyjen käytön, kertoo jotain olennaista ajattelumme rakenteista. Vuorovaikutus hypnotisoijan ja hypnotisoidun välillä käyttää regressiivistä kanavaa, mutta sen rinnalla ristiriidattomasti voi esiintyä mitä kirkkainta ja kehittyneintä ajattelua. Hypnotisoitu voi parhaassa tapauksessa esimerkiksi muistaa asioita paremmin, tehdä selvempiä havaintoja tai suorittaa aukottomampia päättelyjä kuin mihin hän normaalissa tajunnantilassa pystyisi.

Syvätranssia pidettiin aikoinaan “telepaattisena“ kanavana, koska hypnoositilanteessa usein erehdyttävästi vaikuttaa siltä kuin syvätranssiin vaivutettu koehenkilö miltei sanomattakin aavistaisi mitä hypnotisoija häneltä odottaa. Suggestiot voivat olla ylimalkaisia, mutta se mitä niillä tarkoitetaan tulee täydellisesti ymmärretyksi. Hypnoositilanne on kuin satua, jossa haltiatar osaa toteuttaa toivojan kolme toivomusta juuri sellaisina kuin tämä on niitä mielikuvituksissaan kehitellyt -- vaikka ilmaiseekin ne haltiattarelle vain parilla sanalla. Tämä suggestioiden merkityssisällön täydellinen välittyminen on jälleen yksi hypnoosi-ilmiöön liittyvä outo yksityiskohta, joka vaatisi selityksensä. Miten on mahdollista, että signaalitason viestintä on niin hienovaraista ja välittää käsittämättömän määrän vivahteita?

Mitään varmaa vastausta tähän ei ole. Voidaan vain viitata muutamaan mahdollisuuteen.

Ensinnäkin voitaisiin kysyä, miksi yleensäkään oletamme, että primitiivisen tason viestintä olisi vähemmän vivahteikasta kuin niin sanottu kehittynyt, kielellis-käsitteellistä jäsennystä hyödyntävä vuorovaikutus? Esimerkiksi primitiiviset kielet ovat tyypillisesti määrättömän runsasilmauksellisia -- vasta kehittyessään kielet karsivat “naturalistista“ ilmaisuvoimaansa, kun yleiskäsitteet tulevat käyttöön. Ehkä “kehitys“ onkin pikemminkin typistänyt kykyjämme tajuta vivahteita kuin rikastuttanut niitä?

Toisaalta voidaan päätyä ajattelemaan, etteivät mielikuvamme kehityksen “tasoista“ ehkä ole aivan oikeanlaisia. Ehkä “kehityksen taso“ ei muodosta mitään koko persoonallisuutta huuhtelevaa vedenpintaa, joka aikojen kuluessa olisi vain noussut. Psyykessä varhakantaiset ja myöhäsyntyiset kehitysvaiheet voivat läpäistä toisiaan ja elää keskenään hyvässä sovussa ja toisiaan tukien. Jokin primitiivinen ominaisuus voi olla olennainen rakenneosa jotakin niin sanotusti korkea-asteista abstraktia ajatteluamme. Ajatusapparaattimme saattaa hyödyntää yhtä lailla primitiivistä magiaa kuin kirkkainta mahdollista rationaalisuutta. Tätä kehitystasojen toisiaan läpäisevää ominaisuutta emme jostain syystä selvästi näe -- ehkä juuri siksi, että tämänkaltaisten yhteyksien näkeminen ei vastaa nykyisen rationaalisuutemme paradigmaattisia malleja. Kuten Nietzsche ei nähnyt Tahdon ja Vallan yhteistä maaperää, samaan tapaan me kaikki ajatushistoriallisen individualismin lapset pyrimme ottamaan kaikki käsitteelliset elementtimme “annettuina“ ja autonomisina, ja iso osa pohdiskeluistamme muodostuu näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittelyistä.



4.


Vastakohtaisuudet ovat itse asiassa se kaava jonka mukaan meidät ihmiset on monessa suhteessa rakennettu. Ehkä kaikki tietoisuutemme on tietoisuutta vastakohdista. Ikään kuin jossain kehityksemme “alkuräjähdyspisteessä“ esimerkiksi itku ja nauru olisivat olleet sama asia - ilmeliikkeinä ne käyttävät samoja hermoja ja lihaksia - ja kehitys tarkoittaisi vain sitä että ne loittonevat toisistaan ja niiden väliin muodostuu asteikko, mitta-akseli. Sekä elimistöllinen apparaatti että siitä heijastuvat psyykkiset ominaisuutemme toistavat vastakohta-asetelmia. Kaikki mitä meissä tapahtuu tuntuu perustuvan jonkinlaisen luonnollisen tasapainotilan tavoitteluun, jossa vastakohtaiset ääritilat pyrkivät kumoamaan toistensa vaikutusta. Fyysinen ja psyykkinen rakenteemme voisi periaatteessa muodostua loputtomasta määrästä erilaisia ja toisiinsa enemmän tai vähemmän kytkettyjä vaakoja, jotka jatkuvasti yrittävät säilyttää jonkinlaisen keskinäisen tasapainon.

Esimerkiksi: näkeminen perustuu siihen että tietyn aallonpituuden omaava valo saa sille herkistyneessä silmän näkösolussa aikaan kemiallisen muutoksen, joka kallistaa tavallisesti tasapainossa olevien aineiden vaakakuppeja. Mutta kun katsomme tarpeeksi kauan vaikkapa punaista väriläiskää, silmämme näkösolut “väsyvät“ tuottamaan tämän väriärsytyksen aiheuttamaa hermokemiallista muutosta. Tasapainotila palautuu, eikä vain palaudu, vaan vaakakupit heilahtavat jopa ohi nollapisteen -- ajaudutaan toiseen äärilaitaan, jolloin “näemme“ vihreätä.

Samoin on laita miltei kaikessa mitä elimistössämme tapahtuu, ja - hyvin, hyvin, hyvin periaatteellisesti ottaen - aistimukset, reaktiot, tuntemukset, tunteet ja ajatukset toimivat kaikki saman kaavan mukaan. Punaista ja vihreää vastaavat myös hyvä ja paha olo, ilo ja suru, rakkaus ja viha, jne -- kaikki nuo tunteiden vastakohtaparit. Niissäkin toistuu elämän peruskaava.

Sanotaan, että tunteet ovat jotain primitiivisempää, ikään kuin “elimistöllisempää“ kuin ajattelu. Totta onkin, että tunteita aikaansaa meissä elimistöllinen apparaatti, johon jonkin verran voidaan ulkopuolelta kemiallisesti vaikuttaa. Mielialoja ja tunteita voidaan periaatteessa manipuloida. Ehkäpä piankin pystymme tuottamaan tiettyjä tunteita tietyillä lääkeaineilla? Tämä ei tunnu meistä täysin utopistiselta ajatukselta. Ajattelun autonomiasta sen sijaan olemme vakuuttuneita: emme usko että millään aineilla saisimme päähämme tiettyjä ajatuksia. Suhteellisuusteoriaa ei voi ostaa pilleripurkissa. Mutta ovatko ajatukset yleensä kuitenkaan loppujen lopuksi niin erilaisista rakennusaineista tehtyjä kuin tunteet?

Kuten tunteet muodostavat vastakohta-asteikoita, ja kuten tunteilla reagoimme laidasta laitaan, samoin tiedolliset käsitteemme muodostuvat vastakohtapareista, ja koko tiedonhankintamme toteuttaa perustavanlaatuisesti kysymyksen ja vastauksen vuoropuhelua. Se mitä sanomme ajatteluksi ei perustavanlaatuisissa toimintamekanismeissaan irtoa kovinkaan kauas tunnepohjalta. Ehkä mitään rajaa niiden väliin ei voi vetää. Sellainen raja olisi vain jonkin alkuperäisesti yhtenäisen jakamista kahteen harhaiseen käsitteelliseen lokeroon -- kuten Nietzschen puheet Tahdosta ja Vallasta.

Tahto ja Valta -- Tunteet ja Ajatukset. Ehkäpä tunteet elävät myös ajattelun ja käsitteiden sisällöissä. Ajatuksia ei ehkä voida riisua tunteista sen enempää kuin Chamisson kirjan sankari onnistui vapautumaan omasta varjostaan.

Käsitteellisen ajattelun kehittyneimpänä muotona pidämme järkiajattelua, esimerkiksi puhdasta muodollista logiikkaa tai matematiikkaa, ja on tietysti tiedonfilosofinen tuhannen taalan kysymys, voidaanko formaalinen taso jotenkin “täydellisesti“ irrottaa ja irtileikata muuttuvista sisällöistä. Kehityshistoriallinen vastaus tähän on ettei voida. Kuten yksilön “vapaa“ Tahto tai johtajan “Valta“ välttämättä edellyttävät primitiivisen komponentin mukanaoloa, samoin edellyttää formaalilogiikka sisältöjen olemassaolon. Muotoja ei koskaan voisi olla ilman sisältöjä.

Ehkä meidän pitäisi näistä yleisistä lähtökohdista käsin päätyä määrittelemään uudelleen mm. hyvän ajattelun ominaisuuksia? Vaikka kaikki analysoimamme materiaali herättääkin toistaiseksi enemmän kysymyksiä kuin mitä pystymme muotoilemaan vastauksia, jotain saatamme selvästi nähdä. Kaiken esitetyn perusteella näyttää ainakin siltä että hyvä ajattelu edellyttää kaikkien kehityshistoriallisten kerrosten ja myös niin tunteiden kuin käsitteellisen ajattelun työkalujen olevan ajatustyössä läsnä ja käytössä.

Palatkaamme vielä hetkeksi hypnoosi-ilmiöön. Yleinen väärä käsitys on, että syvätranssiin vaipuisivat varsinkin jotenkin “heikkotahtoiset“ tai muuten hengenvoimiltaan ja -kyvyiltään “vähäiset“ yksilöt. Psykiatri Reima Kampman teki kuitenkin sivupersoonailmiötä selvittäneen tutkimuksensa yhteydessä sen uuden havainnon, että syvätranssiin vaipuivat (ja eniten esiinsuggeroituja sivupersoonia tuottivat) nimenomaan psyykkisesti ehjät ja terveet koehenkilöt. Tämä tutkimustulos ansaitsee runsaasti lisäpohdiskelua. Mitä kaikkea se merkitsee?

Hypnoosia käsittelevä kirjallisuus on yksimielistä siitä että hyvän mielikuvituksen omaava ihminen on kiitollisempi hypnotisoitava kuin kuvittelukyvytön henkilö. Omat havaintonsa Kampman selitti lisäksi niin, että sekä hypnoosiin vaipuminen että varsinkin sivupersoonien tuottaminen edellyttävät persoonallisuudelta tervettä joustavuutta ja hyvää stressinsietokykyä. Mustavalkoinen jäykkä persoonallisuudenrakenne, jota ulkoisesti usein pidetään “vahvana“, siis kaavamainen tai kaavoihin rakastunut tyyppi, halki-poikki-pinoon -ihminen, ei omaa sellaista sielullista liikkumavaraa, jota tarvittaisiin hypnoositilaan.

Pitäisikö meidän sanoa: jos ihmiselle pitkässä historiallisessa perspektiivissä kehittyneet lajityypilliset henkisen suorituskyvyn läpäisymekanismit eivät toimi - jos jokin lukitsee hänen tunne- ja ajatusapparaattinsa liikkumattomaksi tai yksitasoiseksi - silloin ollaan tyhjän päällä riippumatta siitä miten näyttäviä näennäisen “vahvuuden“, Tahdon ja Vallan tai muun Hallinnan kulissit ovat.



5.


Ludwig Feuerbach kirjoittaa oivaltavasti uskontojen syntyhistoriasta. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä ja toisen täällä, ja kun hän näki oikein suuren vuoren, vuoren jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän koki sen VuoriHallitsijana tai VuoriJumalana. Tällainen hahmotus edellyttää kahden perustavanlaatuisen hengentoiminnon olemassaoloa: samuuden tunnistamista, so. invarianttisuuden tajuamista, ja toisaalta samuuden ulkoistamista, maagista merkityslaajentumaa. Nämä ovat kaiken ajattelun alkutekijöitä, ja yleiskäsitteellisen, symbolimerkityksiä sisältävän ajattelun alkeismuoto on siis uskonnollinen. Juuri siksi inhimillisessä historiassa Uskonto ja Valta, ja lopulta myös Tieto, kutoutuvat aina niin tiiviisti toistensa yhteyteen.

Luonnonjumaluuksissa kiteytyy kielen se kehitysvaihe, jossa signaalitasolta siirrytään symbolitasolle. Yleistävän hahmon- ja käsitteenmuodostuksen mekanismit syntyvät. Kaikki yleistävä käsitteenmuodostus, eli kaikki kielemme yleiskäsitteet, ovat pohjimmiltaan uskonnollista ajattelua. Alkuperäinen uskonnollisuus on siis ajattelulaatu. Mutta jopa niin sanotusti kaikkein korkea-asteisimmassa abstraktissa “tieteellisessä“ ajattelussamme hyödynnämme maagisen merkityslaajentuman mekanismia. Ajattelun kehitystasot läpäisevät jatkuvasti toisiaan. Jopa formalismit, tai varsinkin juuri ne, pohjautuvat magiaan.

Magia muodostaa eräänlaisen kaikkiallisen läsnä olevan pohjan, jolla kielen ja käsitteiden meri kelluu. Jos magia temmattaisiin alta pois, kaikki käsitteet tyhjenisivät, niin paljon kuin ne toinen toisiinsa yrittävätkin tukeutua.

Primitiivisen kielen käsitteiden erityislaatuinen “kiinteys“ liittyy toisaalta kielen naturalistisuuteen, toisaalta kielen signaaliluonteeseen. Toteavassa hypnoottisessa suggestiossa tämä merkillinen “kiinteyden“ ominaisuus yhä näyttäytyy. Naturalistisesti nimeävällä tasolla kieli ja todellisuus merkitsevät toisiaan. Orastava symbolismi rakentaa merkityslaajentumien varassa käsitteellisiä yhteyksiä. Poppamiehet samaistuvat luonnonjumaluuksiin, solmivat liiton niiden kanssa, ja suoraan heidän hallussaan olevien taikasanojen suggestiivisesta ehdottomuudesta johtuu, että heidän langettamansa kiroukset toteutuvat. Jäänteet tästä alkuperäisestä manauksesta elävät ja voivat hyvin arkielämässä tänäkin päivänä. Ne näyttäytyvät paitsi voimasanojen käyttämisessä ja paatoksessa, myös yhtä lailla ns. katu-uskottavuuden kuin vaikkapa “tieteellisen realismin“ tavoittelussa. Katu-uskottavuus ja tieteellinen realismi ovat siis vain näennäisesti eri sarjan asenteita.

Se inhimillisen kielen ja ajattelun ominaisuus, jota voitaisiin nimittää käsitteiden “kiinteydeksi“, jää yleensä noteeraamatta kun historiaa kirjoitetaan. Se voisi kuitenkin olla historian pääroolissa. Historialliset aikakaudet muodostuvat juuri siitä että eri aikoina ihmiset ovat hahmottaneet todellisuuden eri tavoilla “kiinteiden“ käsitteiden varassa. Platoniset ideat, keskiaikainen universaalikiista joka johti realismista nominalismiin, ja viimeisenä ääripäänä Wittgensteinin myöhäisfilosofia -- siinä pitkä kehitysakseli inhimillisen ajattelun ja kielen naturalistisesta alkuvaiheesta eräänlaiseen ‘holistisen itsetietoisuuden’ tilaan.

Primitiivinen magia ja merkityslaajentumat, incorporointi ja ulkoistaminen, ovat yleisinhimillisiä kehitysominaisuuksia. Sen sijaan esim. antiikin Kreikan kulttuuri ihmishahmoisine jumaluuksineen, “ajattomine“ myyttisine, ei-kausaalisine maailmanselityksineen, on osa eurooppalaisen kulttuuripiirin ajatushistoriaa. Antiikin “ideat“ olivat kiinteytyneitä käsitteitä, jotka toimivat työkaluina yksilön jäsentäessä oman olemassaolonsa perusteita. Antiikin kreikkalaiselle esim. “pienuus“ ja “suuruus“ -- nämä määreet, jotka me ongelmattomasti koemme “laadullisina“, samalle vastakohta-akselille sijoittuvina ääripäinä -- olivat itsenäisiä ideoita, eikä ollut epäloogista tai mahdotonta, että esim. sama esine saattoi omata sekä “pienuutta“ että “suuruutta“. Tämä voitiin todistaa asettamalla esine ensin jonkin sitä suuremman tavaran rinnalle, jolloin näyttäytyi sen pienuus, ja sitten sitä pienemmän kohteen rinnalle, jolloin tuli todistetuksi sen suuruus.

Keskiajalla “kiinteitä“ eivät olleet niinkään “ideat“ kuin uskonnolliset opilliset dogmit. Maailma selittyi niiden läpi, ja koko maallinen järjestys määräytyi raamatuntulkinnallisista perusteista. Totuus oli ilmoituksenomaista. Historian pääroolia näytteli depersonalisoitunut, henkilöitymätön, ajattelu, jossa Tahto ja Valta olivat Jumaluuteen kuuluvia ominaisuuksia. Jumaluus oli kaikenkattava suuri yhteinen nimittäjä. Jos oikein sisäistäisimme keskiaikaisen depersonalisaation, emme enää suhtautuisi väheksyvästi heidän tärkeinä kokemiinsa ongelmiin, kuten esim. kysymykseen missä määrin Jeesus oli ihminen missä Jumala.

Totuudellisuuden ehdot eivät ole yleisiä vaan aina aikakauden ajatteluehtoihin, sille ominaiseen käsitteenmuodostukseen ja kielimuotoihin sidottuja. “Virhe on virhe vain tietyssä järjestelmässä“ (Wittgenstein), ja sanottakoon tässä yhteydessä, että oman aikamme ajattelu, oma kartesionistinen maailmanjäsennyksemme ja “välineellinen“ järjenkäyttömme, on joissain olennaisissa suhteissa vähintään yhtä vääristynyttä kuin keskiaikaiset kiistat dogmeista tai universaaleista -- paitsi että omalla ajattelullamme on varmasti maailman tulevaisuudelle paljon tuhoisempia seurauksia kuin mihin keskiaikaiset kaapuniekat koskaan omasivat valtaa.

Niin antiikin myyttinen maailmanselitys ja idealismi kuin keskiaikainen deprsonalisaatio ja teokratia perustuivat olennaisesti ajattelun sisäisen kiinteyden ja koherenssin tavoitteluun. Keskiaika oli outo ajanjakso juuri siksi että se näyttää ulkoisesti tapahtumattomalta ja paikoilleen pysähtyneeltä - ikään kuin aika olisi kadonnut Euroopasta tuhanneksi vuodeksi - ja koska ajattelun sisäinen kiinteys kasvoi miltei kivettymisen asteelle. Meidän on hyvin vaikeaa tai mahdotontakin ymmärtää juuri mitään siitä mitä keskiajalla tapahtui, koska oma ajattelumme on lähtökohtaisesti niin erilaista. Skolastinen uni, josta uuden ajan rationalismin voimahahmo Kant kertoi heränneensä, oli ehkä sekin jonkinlaista hypnoottista unta, ja raamattu jonkinlainen suuri unikirja, jonka mukaan todellisuutta tulkittiin.



6.


Tarkastelkaamme hieman lähemmin eurooppalaista ajatushistoriaa antiikin ajoista lähtien. Tarinankerronnallinen toisto luo mytologiat. Sankareiden tekoja kerrotaan ja kerrataan yhä uudelleen, ja sankariteoissa ilmenevä dramatiikka ja sankareiden ominaisuudet korostuvat ja pelkistyvät. Sankaritarinat ja jumaltarinat lomittuvat toisiinsa. Antiikista nykypäivään sankarilla on tuhannet kasvot, mutta samanlainen tehtävä. Alkuperäinen myytti vaikutti samastumisen kautta - tarina suggeroi kuulijat. Nämä kokivat välittömästi itsessään sen mistä myytti puhui. Primitiiviset ihmiset “ottivat sisäänsä“ yhtä lailla leijonan sydämen kuin sen rohkeuden - ja myös tarinat, jotka he elivät välittömästi, todellisuusvoimaisina, niiden alkuperäisestä tapahtumapaikasta ja -ajasta irronneina. Vaikka kreikkalaiset “tiesivät“ että Jumalat asuvat Olympoksella, tästä tiedosta ei seurannut mitään, sillä todellinen jumalien lokalisaatio oli antiikin ihmisen minuus, jossa he kokivat jumalten vaikutuksen.

Kouluhistoriamme painotusten vuoksi antiikin Kreikan mytologiat ovat meille tutuimpia, ja niissäkin näkyy hyvin myyttien tietynlainen ajattomuus. Myyteissä ei ole “aikaa“, niiden vaikutustapa perustuu samastumiseen. Antikin Kreikassa koko maailmanselitys oli myyttinen: mitä tahansa tapahtuikin, se selittyi Jumalien ja Kohtalon vaikutuksena. Meidän ei ole helppoa ymmärtää, että tästä maailmasta puuttui täysin kausaliteetti sellaisena kuin sen nykyään käsitämme. Kun selityksen painopiste oli samastumisessa, inhimilliset kyvyt ja hyveet kehittyvät valikoituneesti. Sokrates, Platon ja Aristoteles olivat ehkä hienoimpia ihmisiä mitä länsimainen historiamme tuntee, mutta he kaikki olivat nimenomaan humaaneja ajattelijoita - he eivät olleet esimerkiksi eteviä luonnontieteilijöitä. Myyttinen ajattelu ei tarjonnut luonnonhallinnan edellytyksiä.

Antiikin ajattelu kulminoitui “ideoissa“, joissa määrittyi “tosiolevainen“. Me tunnemme nämä ideat “platonisina ideoina“, ts. ikään kuin ne olisivat olleet jokin Platonin tekemä filosofinen oivallus ja sille perustuva oppi - mutta mitään opillista ne eivät tosiaankaan olleet, vaan antiikin ajattelulaatu. “Ideoissa“ kiteytyi olennainen totuus tai todellisuuden olennainen ominaisuus. Niillä ei ollut sanaluokkaa, ne eivät siis olleet mitään määrättyä käsitetyyppiä. Ne saattoivat olla yhtä hyvin olioita tai olioiden ominaisuuksia, substantiivi-subjekteja tai predikaatteja. Niitä voisi ehkä kuvata vielä jokin aika sitten suomenkielessäkin erityisellä tavalla käytetyllä ilmaisulla “esine“. Sanottiin: “Mielenkiintoni esineenä (kohteena) oli...“ Puhutaan myös “esineistymisestä“ silloin kun jokin asia saa “kiinteän“ ideanomaisen merkityksen. Antiikin ajattelun “ideat“ olivat juuri tuonkaltaisia kiinteytymiä, ja voidaan ajatella, että tällainen käsitekiinteys ilmeni läpi koko käsitteenmuodostuksen. On siis oikein sanoa, että vasta myöhemmin tälle perustalle syntyi se kirkas sanaluokkajako, jota nyt pidämme ikään kuin lähtökohtaisesti käsitteisiin kuuluvana ja alusta alkaen vaikuttaneena.

Paitsi että ideat häivyttivät ajan, so. aikaulottuvuuden siitä mikä käsitettiin tosiolevaiseksi, ne määräsivät erityisellä tavalla mm. kausaliteettikäsitystä. Aristoteleellekin vielä “syy“ oli jotakin joka sisältyi ominaisuutena olioihin, eikä vaikutussuhdetta kuvattu pelkästään teonsanoilla. Aristoteles erotti neljänlaisia “syitä“: materiaalisia, formaalisia, vaikuttavia ja finaalisia. Kuvanveistäjän tekemän patsaan materiaalinen “syy“ on kivenlohkare, formaalinen “syy“ on muodottoman lohkareen sisällä kätkössä oleva ja esiintuloaan odottava hahmo, vaikuttava “syy“ on taltan ja vasaran käyttö, ja lopulta finaalinen “syy“ on se tavoitteellisuus joka ohjaa kuvanveistäjää. Näistä “syistä“ mikään ei ollut toistaan tärkeämpi. Tällainen kausaliteettiajattelu perustuu kokonaan toisenlaiseen käsitteenmuodostukseen kuin mikä meille uuden ajan “kartesiolaisen“ rationalismin ihmisille on ominaista. Jos eläydytään “selittämisen“ ideaan antiikin maailmassa, ei ole epäselvää miksi selitys pitäytyi Jumaliin ja Kohtaloon. Ne edustivat koko totuutta kaikesta ja siinä mielessä ne muodostivat luonnollisen päätepisteen selitykselle. Eikä liity mitään ihmeellistä siihen, etteivät antiikin ihmiset millään lailla “epäilleet“ jumalien olemassaoloa tai asettaneet näiden oikkuja tai muita edesottamuksia kyseenalaisiksi. Jos he olisivat näin tehneet, he olisivat kieltäneet itsensä. Vain me, jotka ajattelemme aivan toisin, havaitsemme oman syysuhdeajattelumme avulla jumalien edesottamuksissa ilmeisiä ristiriitaisuuksia.

Aristoteelinen syllogismi näyttää silmissämme kaiken järkiajattelun lähtökohdalta, mutta pitää ymmärtää, että katselemme sitä todellakin päinvastaisesta historiallisesta perspektiivistä kuin platonisille ideoille rakentuva aikalaisajattelu, jossa yleinen ja yksittäinen olivat vielä erillisiä ideoita eivätkä toistensa sisään asettuvia joukkoja tai luokituksia. Yksi mahdollinen tapa tajuta antiikin ajattelua on laajentaa keskiaikainen käsiterealismia ja nominalismia koskeva väittely alkamaan jo antiikista, platonisista ideoista ja aristoteelisista syllogismeista. Ideat ovat käsiterealismia - niissä esim. yleiskäsitteiden, lajinimien jne, todellisuus (“tosiolevuus“) asettuu samalle lähtöviivalle kuin käsinkosketeltava kohde, yksilö. Ideoiden keskinnäissuhteiden määrittämisestä on aristoteelisessa syllogismissakin kysymys, ei niinkään siitä että yhdestä asiasta johtuisi toinen.

Omalle logiikallemme ominainen “dynaaminen“ elementti, siis se että asiat johtuvat jostakin, on antiikin maailmassa vain puutteellisesti kehittynyt. Ideassa Liikkumattomasta Liikuttajasta, johon kaikki muutos voitaisiin palauttaa, ei ilmene niinkään dynamiikka kuin ideoiden yhteensovittaminen. Näemme väärin, jos tulkitsemme Aristoteleen käsityksiä Ensimmäinen Syy -Jumalasta jonkinlaisena varhaisena versiona uuden ajan Leibnizin Ajatusvälttämättömyys -Jumalasta.



7.


Suggestiivinen käsitekiinteys on se ajattelun ominaisuus, jonka varassa on tulkittava myös keskiajan maailmanjäsennystä määräävä deduktio. Omista sielunmaisemistamme ja omista tietoteoreettisista jäsennyksistämme käsin deduktio ja induktio näyttävät päinvastaisen päättelysuunnan omaavilta logiikoilta, mutta “päättely“ on keskiajasta puhuttaessa harhaanjohtava dynaaminen termi, koska keskiaikainen deduktio oli sisällöllisesti vain yksittäistapauksen palauttamista taustalla koko ajan jo olemassaolevaan jumalalliseen totuuteen. Tämä totuus oli ilmoituksenomaista ja annettua, eikä sitä missään vaiheessa epäilty tai sen oikeellisuutta saati sitten oikeutusta kiistetty. Se oli pyhitettyä, ja tämä opillinen tai tiedollinen pyhyys muodosti läpi koko syvän keskiajan oudon vastakohdan elämänmenon arkiselle käytännöllisyydelle. Kirkonmiehet omistivat elämänsä muotoillakseen raamatullisia totuuksia, jumalallista ilmoitusta kirkastavia dogmeja, eräänlaisia opillisia “ideoita“, joiden puitteissa tulkinnalliset ongelmat saisivat ratkaisunsa. Rahvas taas koki elämänjärjestyksen aina olemassaolleena, staattisena, ajattomana. Keskiaika ikään kuin eli antiikin myytin todeksi.

Teokraattiseen maailmanjärjestykseen kuuluva paikallishallinnon vakiintunut hierarkia ja ammattikuntalaitos omalta osaltaan toteuttivat ajalle ominaista depersonalisaatiota. Yksilöllä ei ollut itseidentiteettiä omaehtoisena toimijana, hän oli säätynsä ja ammattinsa määrittelemä järjestelmän edustaja. Tällainen yhteiskuntajärjestys hyödyntää selvästi primitiiviseen alkulaumaan palautuvia sosiaalisia mekanismeja. Erona on vain, että lauman kiinteydestä vastaavat nyt suggestiivisten signaalien sijasta opillisesti kiinteytyneet uskonnolliset dogmit. Keskiaika siis ikään kuin eli primitiivisen ihmisen ensimmäisissä yleiskäsitteissä ilmenneen jumalallisen Vallan laajamittaisesti todeksi.

Keskiaikainen depersonalisaatio, siis se, miten yksilöidentiteetti katosi taustaoletusten vahvaan “todellisuuteen“, näyttäytyy meille havainnollisesti esim. suhtautumisessa noitiin. Emme jaksa lakata hämmästelemästä noitaoikeudenkäynneissä ilmenevää logiikkaa. Kuuluisaksi on tullut ns. vesikoe. Noidaksi epäilty sidottiin käsistään ja jaloistaan ja heitettiin jokeen - ja jos hän pysyi pinnalla, hän oli noita ja ansaitsi kuolemantuomion, jos hän taas hukkui, hän oli viaton. Me emme voi mitenkään käsittää, että taustajärjestelmään identifioituminen olisi määrännyt ihmisten järjenkäyttöä ja käyttäytymistä siinä määrin, että oli kaikkien - usein myös epäillyn - mielestä tärkeämpää ja “todellisempaa“ tietää oliko paholainen saanut tämän sielun valtaansa vai ei kuin se tosiasia, että oikeudenkäynti käytännössä aina päättyi epäillyn kuolemaan. Ylivoimaista on tajuta, miten tässä silmissämme irvokkaassa näytelmässä toteutui aikalaisten mielestä niin järki kuin oikeus. Logiikka on kuitenkin aina aikalaislogiikkaa, ja jos tasapuolisia ollaan, myös oma logiikkamme on oman aikamme ajatteluehtojen rajoittamaa, vaikka olemme tietysti itse sitä näkemään yhtä sokeita kuin keskiajan ihmiset omaa depersonalisaatiotaan.

Meille ominainen järkiajattelu on uuden ajan individualismin sävyttämää. Vastauksena keskiaikaisen käsitekiinteyden varassa tehdyille äärimmäisille spekulaatioille, kuten skeptikkojen epäilylle omasta olemassaolostaan, Descartes tekee oivalluksensa: “Ajattelen, siis olen olemassa.“ Tässä oivalluksessa summataan havaitsijan itsetietoinen rooli keskiaikaiselta pohjalta nousevaan olemassaolon ongelmalliseen käsitteeseen. Yhdistäminen tapahtuu siis ainakin osittain vielä käsitekiinteiden skolastisten ideoiden välillä. Mutta se mikä on tärkeää on että Subjekti nyt eriytyy ja todellisuudesta tulee tarkastelun kohde. Nyt syntyy se dynamiikka, joka oman aikamme ajattelulle ja myös päättelyllemme on ominaista. Subjekti eriytyy, maailma objektivoituu. Tässä on ilmaistuna koko uuden ajan ajattelun olennainen lähtökohta.



8.


Descartesin oivalluksen merkittävyys paljastuu, kun sitä tarkastellaan keskiajan depersonalisaatiota vasten. Kun subjekti eriytyy, syntyy individualistinen Minä, ja kartesionismin voittokulkuun uudella ajalla kuuluu jo renessanssi- ja humanistifilosofien pohjustama yksilönvapauksien ja demokratian esiinnousu. Objektivoituva maailma taas joutuu kokonaan uudenlaisen tutkimuksen kohteeksi - todellisuuden objektivoimisesta kehittyy empirismi, ja luonto valjastetaan hyötykäyttöön löytämällä luonnonlait ja soveltamalla niitä. Kartesionismissa asettuvat siis vastakkain Minä ja Maailma, ja tätä ajatusjäsennystä saamme viime kädessä kiittää siitä valtavasta dynaamisesta muutoksesta, joka uudella ajalla on tapahtunut. Kartesiolaiset dualismit ovat kuitenkin tuoneet mukanaan paitsi hyvänä koettua kehitystä, myös individualistista sokeutta, joka toisaalta estää meitä saavuttamasta tavoittelemiamme perustavanlaatuisia sosiaalisia ihmisoikeuksia, toisaalta tekee meidät kyvyttömäksi näkemään oman järkiajattelumme rajoituksia ja tiedonfilosofisia harhojamme.

Filosofian oppikirjat eivät juurikaan noteeraa kartesionismin ydintä, vaan keskittyvät Descartesia tarkastellessaan mm. tämän erittelyihin Ruumiin ja Sielun eroista. Tälle olennaisen sivuuttamiselle on syynsä, jotka niinikään liittyvät Minä ja Maailma -dualismin myöhemmin mukanaan tuomiin ajatusharhoihin. Subjektin eriytyessä ja maailman objektivoituessa syntyy empirian tarvitsema tarkasteluetäisyys Tutkijan ja Tutkittavan välille - ja tämän etäisyyden vahva idealisoiminen tuottaa sitten harhan inhimillisistä rajoituksista vapaasta Tutkijasta ja Täydellisestä Objektiivisuudesta. Nämä ideat ovat niin vaikuttavia, ettemme enää pysty näkemään omaa kartesionistista ajattelulaatuamme johdonmukaisen historiallisen kehityksen askelmana, vaan se irtoaa juuriltaan, ja kuvittelemme edustavamme jotakin omaehtoista ja rasitteetonta. Tarkastelemme menneitä aikoja vain oman ajattelumme tasossa. Näin menetämme kehityssisällöt ja käsiimme jäävät käsitteellis-opilliset sisällöt. Siksi emme näe olennaista Descartesissa, vaan kirjaamme hänet koulukirjoihimme vain miehenä, joka löi kiilan Materian ja Hengen väliin ja kenties tahtomattaan loi pohjan uudella ajalla nousseelle materialismille.

Descartesin ajatushistoriallista merkitystä eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden ongelman ratkaisussa voidaan verrata hänen aikalaiseensa Spinozaan ja tämän kehittämään vastaavaan, aivan saman aikalaisongelman ratkaisuun. Spinozan ratkaisuyritys kääntyy jokseenkin päinvastaiseen suuntaan kuin Descartesin pyrkimykset. Siinä missä Descartes kylvää oman “metodinsa“ siemeniä jotka kasvaessaan erottavat Minän ja Maailman toisistaan yhä selvemmin, siinä Spinoza konstruoi merkillisen kaikenläpäisevän yhteyden Minän ja Maailman välille. Kun kartesionismissa Tekijä ja Kohde eriytyvät, Spinozan maailmassa Luoja ja Luotu sulkeutuvat toistensa immanenttiseen syleilyyn. Vaikka ratkaisu on totaalinen kontrapunkti sille mitä Descartes esitti, voimme nähdä, että se on ratkaisu nimenomaan samaan, ikään kuin ajan ilmassa olleeseen, ehkä koko tuhatvuotisen keskiajan depersonalisaation turtuneessa unessa ratkaisuaan odottaneeseen ongelmaan.

Jos haluamme havainnollistaa kausaliteettiajatteluun uudella ajalla kehittyvää dynaamista draivia, voimme nostaa opillisella tasolla tarkasteluun toisen filosofisen parivaljakon, Leibnizin ja Humen.

Leibniz täytti maailman syysuhdeajattelulla: hänen mielestään kaikella on syynsä, kaikki johtuu aina jostakin, eikä mikään, ei mikään oikeasti voi olla sattumaa. Tästä seuraa loogisesti etteivät asiat mitenkään voisi olla muutoin kuin ne ovat, ja myös, että kaikki mielipidekehitelmät ovat oikeita kun niitä tarkastellaan niiden omista lähtökohdista käsin. Valistusfilosofi Voltaire tulkitsi Leibnizin lähinnä loogisen päätelmän elämänkatsomuksellisesti ja kirjoitti suurenmoisen satiirinsa Candiden, jossa pilkkasi käsitystä, jonka mukaan eläisimme “parhaassa mahdollisessa maailmassa“. Leibniz tuskin kuitenkaan tarkoitti kausaliteettiajattelullaan muuta kuin että syysuhteiden ketjua ei voi kuvitella muunlaiseksi kuin aukottomaksi. Ainoa varaus on tehtävä ketjun ensimmäisen lenkin, kaikkien syiden alkusyyn suhteen - tämä kaiken alkusyy on looginen ajatusvälttämättömyys eli Jumala.

Siinä missä Leibniz täytti maailman syysuhdeajattelulla Hume puolestaan kielsi kaiken kausaliteetin. Kausaliteetti on Humen mielestä omien korviemme välissä, eräänlaista kuvitelmaa, jolla täytämme havaintojemme aukkopaikat. Siis: vaikka kiväärin liipaisimen vetoa aina seuraa pamaus, emme mitenkään pysty täydellisesti konstruoimaan mitään aistein havaittavaa “lankaa“, joka johtaisi liipaisinsormesta pamaukseen. Varmuutemme siitä että nämä kaksi aina kytkeytyvät yhteen seuraa kokemuksestamme, mutta koska syysuhde on pikemminkin mielemme idea eikä aisteilla tehty havainto, emme koskaan voi väittää, etteikö jonain päivänä kivääri saattaisi laueta äänettömästi. Koko maailman mittakaavassa kausaliteetin kieltäminen tarkoitti sitä että vaikka aurinko onkin tähän saakka noussut joka aamu, saattaa tulla se aamu jolloin se ei nousekaan.

Jos Descartesin ja Spinozan filosofioita pidetään ratkaisuyrityksinä Minän ja Maailman dualismiin, vastaavasti voidaan Leibnizin ja Humen kausaliteettikäsityksiä pitää kahtena eri suuntiin pyrkivänä vastauksena kehittyvään empirismiin. Oman aikalaisajattelumme tasolta tarkastelunsa tekevä skolastinen koulufilosofiamme sortuu tässäkin opillisiin näennäistulkintoihin, joiden seurauksena sitten ko. filosofit lokeroidaan eri lokeroihin sillä perusteella, että he vastasivat samaan haasteeseen eri tavalla. Näin vältämme näkemästä kokonaisvaltaista kehityskuvaa ajatushistoriasta. Tällainen opillisuuteen rajoittuminen on varmaan tarpeen opetustoimessa, koska vain selviä oppeja voidaan ilman tulkintaerimielisyyksiä opettaa, ja vain opillisiksi kiinteytettyjen asioiden oppimista voidaan kontrolloida. Mutta se on todellakin vain olennaisen sisällön hukkaava harhakuva kehityksestä.

Leibnizin dynamiikka ja Humen kritiikki sysäsivät molemmat empirismin kehitystä eteenpäin. Ajatushistoriallisesti tähän kohtaan sijoittuu kahden ns. totuusteorian rajalinja. Olemme nousemassa syvästä menneisyydestä, jolloin ajattelun sisäinen koherenssi näytteli pääroolia siinä miten rationaalisuus sai muotonsa. Antiikissa “tosiolevainen“ ja kautta koko keskiajan aina käsiterealismin vähittäiseen syrjäytymiseen ja nominalismin voittoon asti nimenomaan ajattelun sisäinen kiinteys ja ristiriidattomuus oli tärkein totuudellisuuden kriteeri. Empiria merkitsee korrespondenssin, so. ajattelun sisäisten tekijöiden ja ulkomaailman keskinäisen vastaavuuden korostamista. Siinä missä aiemmin oli todistusvoimaa omannut vain sisäisten ideoiden lujuus ja yhtenäisyys, siinä uusi aika luo uuden tutkimusulottuvuuden, jossa todistus saa vahvistuksensa käsitteiden (käsitysten) ja mitattavan, objektivoidun todellisuuden vastaavuudessa. Descartes ja Spinoza sijoittuvat vielä koherenttisen totuuden maailmaan, Leibniz ja Hume raivaavat molemmat omalla tavallaan ryteikköjä korrespondenssin tieltä.



9.


Kulttuuri-ihmisen varhaisinta kehitysvaihetta voitaisiin sanoa primitiivis-maagiseksi, koska ajattelun maaginen, kaikkea yhteen sitova ominaisuus on tällöin vallitseva. Havainnot irrottavat kohteet taustoistaan, ja näiden kohteiden varaan rakentuvat sielun kaksisuuntaiset ajatusliikkeet. Incorporoiminen, sielullinen sisäistäminen, saa peilikuvakseen ulkoistamisen, projektion. Se mitä otetaan “sisään“ ja hyväksytään “minän“ rakennusaineeksi edustaa “hyvää“, kun taas “paha“ pyritään torjumaan pois ja karistamaan mielestä. Paha projisoidaan ulkomaailmaan. Tämä vuorovaikutteinen mekanismi toimii yhtä lailla suhteessa ulkoiseen todellisuuteen kuin kanssaihmisiin, joten tämä tuntemuksille perustuva sieluntoiminto on sekä tiedon että moraalin alkutekijä. Taustalla vaikuttaa aina magia, joka tekee kaikesta ajattelustamme niin sanotusti “holistista“, kokonaisvaltaista.

Käsitteellisen ajattelun suhteen tämä kehitysmalli tarkoittaa, että tilannekohtaisiin, kiinteisiin, niin sanotusti “naturalistisiin“ kieli-ilmauksiin kasvaa tiettyä magian sallimaa väljyyttä. Syntyy edellytykset yleiskäsitteille. Pyrkimys “minän“ eheyteen ja sisäisen maailman koherenssiin jarruttaa varsin tehokkaasti alkukantaisen ihmisen aktiivista tiedonhankintaa. Sille syntyvät edellytykset vasta myöhemmin - lopullisesti eurooppalaiselle ihmiselle nuo mahdollisuudet aukeavat vasta uuden ajan myötä. Alkuperäinen naturalismi ei ajattelustamme häviä koskaan. Siinä saavat suggestiiviset signaalit ensimmäisen käsitteellisen muotonsa. Käsitteellisen ajattelun kehityksen rinnalla kulkee toisena paralleelina laumasidonnaisuuden asteittainen höltyminen. On ymmärrettävää, että magia ulkoistuu koskemaan laumakiinteyttä - tapahtuu valtarakenteiden erityinen pyhittäminen. Tässä kehitysvaiheessa sisäistetty “hyvä“ ja ulkoistettu “paha“ mielenkiintoisella tavalla voivat yhtyä kaksiarvoisessa “Tabussa“, jossa maaginen sielunrakenne ilmenee esimerkillisesti.

Yhä vieläkin, silloin tällöin, onnistuu joku raakaa naturalistista kieltä viljelevä kirjailija tai tehoefektejä tavoitteleva taiteilija järkyttämään suurta yleisöä ja provosoimaan esiin tyypillisiä torjunta- ja puolustusreaktioita, joiden voidaan tarkemmassa tarkastelussa havaita palautuvan alkulauman ehdottomaan sosiaaliseen sidonnaisuuteen. Mitenkään muuten ei nimittäin ole tulkittavissa se sävy joka tuohtumuksella aina on. Liian radikaalien ja rohkeiden efektien esittäjät vaiennetaan nimenomaan konservatiivisten yhteiskunnan tukipylväiden toimesta ja vetoamalla vakiintuneisiin sovinnaiskäsityksiin ja hyvään makuun. Tunnevaltainen torjunta muuttuu joskus nopeasti hallitsemattomaksi raivoksi. Tällaisessa reaktiossa voimme yhä aistia sen primitiivisen aggression, joka oli tarpeen alkulauman kiinteyden, sosiaalisten sidosten ja hierarkian jatkuvaksi ylläpitämiseksi. Jollei alkuihminen olisi hallinnut uhkaavia eleitään, emme olisi lajina selvinneet - lajinsisäinen aggressio olisi tuhonnut meidät. Mutta elämää säilyttävät voimat, rauhan ja kehityksen voimat, ovat osoittautuneet väkevimmiksi kuin elämää tuhoavat aggressiot, ja niin olemme nousseet korkealle kulttuurievoluutiomme tikkailla. Jotain omassa eurooppalaisessa ajattelussamme on kuitenkin vialla, kun emme enää pysty näkemään yhteisyyttä juuri missään, ja kaikki korkeimmat ja parhaimmat hengenkykymme käytämme keskinäiseen kilpailuun ja toinen toisemme kampittamiseen.



10.


Meille on siis lajityypillistä - on meihin jokaiseen sisäänrakennettu - alkukantainen sosiaalisten signaalien suggestiivinen ehdottomuus. Miten tämän sosiaalisen ominais- ja mielenlaatumme kaikki seuraukset tulisivat tajutuiksi? Voimmeko kenties tehdä myös pitemmälle meneviä johtopäätöksiä? Esimerkiksi: niin kauan kuin “totuus“ on perustaltaan koherenttista, se on, paradoksaalista kyllä, ikään kuin sosiaalisesti sitovampaa. Kun se muuttui uudella ajalla ratkaisevasti korrespondenttiseksi, siitä tuli paradoksaalisesti vähemmän mihinkään sitoutunutta. Kärjistetysti: jos totuudellisuuden ehdot ovat omien korviemme välissä, tällaisella totuudella on sosiaalisesti yhdenmukaisuutta vaativa ominaisuus. Jos taas totuudellisuuden kriteerinä on väitteen yhtäpitävyys todellisuudesta tehtyjen havaintojen kanssa, tällainen totuus voi olla pikemminkin ihmisiä toisistaan erottava, so. epäsosiaalistava tekijä, eikä, kuten luulisi, kaikkien kiistattomasti hyväksymä yhteinen lähtökohta. Ehkä jokin tämänkaltainen taustavaikuttaja tulee näkyviin vieläkin selvemmin, jos astumme historian tikapuilla tarpeeksi monta askelmaa taaksepäin ja tiedollisten totuuksien asemesta ajattelemme vaikkapa puhtaasti uskonnollisia totuuksia.

Alkuihmisen ajattelulaatu on uskonnollinen. Yleistävä käsitteenmuodostus, so. ensimmäiset yleiskäsitteet, merkitsivät jumaluuksia. Näissä käsitteissä elivät maagiset merkityslaajentumat, ja ne pyhittivät myös sen vallan, jolla alkulauma organisoitui. Lauman ominaisuudet, Tahto ja Valta, sisäistyivät ja kehittyivät pitkässä prosessissa yksilöominaisuuksiksi, mutta yhä vieläkin Jumalat ja Valta muodostavat keskinäisen liiton. Eurooppalaisen ajattelun tuhatvuotinen keskiaika ja sen teokraattinen maailmanjärjestys muodostaa merkillisen kivettyneen dokumentin siitä kuinka kokonainen manner hypnotisoitui raamatullisin suggestioin unenkaltaiseen pysähdyksen tilaan. Kristillisen kulttuuripiirin rinnalla elää islamin maailma, jossa kivettyneisyys yhä jatkuu tänäkin päivänä. Me ihmettelemme tapaa jolla uskonto ja valtiollinen järjestys muodostavat arabikulttuureissa ja joissakin muissa muhamettilaisissa maissa elimellisen yhteyden, mutta tämä keskinäisyhteys on samankaltaista, joka kivetti kristillistä maailmaa keskiajalla. Siinä ei ole mitään mikä ei palautuisi yleisinhimillisiin lähtökohtiin. Valta on aina Pyhitettyä, ja siellä missä Valta palautuu alkuperäiseen sosiaaliseen ominaisuuteensa kuvaan kuuluu, että sitä legitimoivat opit, joihin liittyy sekä ankara sisäinen koherenssi että vaatimukset lujasta ulkoisesta yhdenmukaisuudesta.

Kun uusi aika tuo mukaan uuden maailmanjärjestyksen, Subjektin eriyttävän ja todellisuuden Objektivoivan kartesionismin, eurooppalaiselle näyttämölle nousevat Yksilöt, joiden ylevöittäjänä Nietzsche sittemmin kruunaa itsensä. Luulisi, että nyt kaikki totuuden sisäänlämpiävään koherenttisuuteen ja sitä vastaavaan ulkoiseen yhdenmukaisuuden paineeseen liittyvät historialliset rasitukset raukeaisivat, ja uusi Yksilö olisi todellakin nietzscheläinen Vapaa Henki, jota rajoittaisivat vain hänen omat ennakkoluulonsa ja suurille hengille sopimattomat pidäkkeet. Näin ei kuitenkaan käy, koska Yksilö ei koskaan vapaudu taakse jätetyistä kehitysvaiheista, vaan ne elävät yhä hänessä toisiaan jatkuvasti läpäisevinä kerroksina. Kaiken takana on sama vanha magia, ja vaikka vaikuttaa siltä että uudella tavalla rationaalinen ajattelu valloittaa maailman, itse asiassa ikuiset, primitiiviset mekanismit elävät uusien muotojen munankuorissa.

Totuuden uusi muoto, korrespondenssi, pyrkii hylkimään kaikkea ajattelulle ominaista magiaa, ja opillisella pintatasolla asiat saadaankin näyttämään siltä että magia olisi eliminoitu. Tämä on kuitenkin vain harhaa, koska magiaa ei voida riisua edes kaikkein korkeatasoisimmasta abstraktista ajattelusta. Näin muodostuu mitä kipein kuilu uusien “luonnontieteellisten“ totuuksien ja sen magian väliin joka tunnistamattomana ja tunnustamattomana taustavaikuttajana tekee maailmasta mielekkään.

Eurooppalainen ihminen saa käsiinsä luonnontieteen metodit, ja vaikka ne mahdollistaisivat hänelle maailman muuttamisen paratiisiksi, käytännössä hän lisääntyvän yksilöllisyytensä myötä menettää sosiaalisia kykyjään. Uusi aika valjastaa nimenomaan Yksilön vetämään lisääntyvän aineellisen hyvinvoinnin rattaita. Ne opit, joilla Yksilö omaa käyttäytymistään selittää ja oikeuttaa, jättävät yleisen hyvinvoinnin määrittelyt näkökentän sokeaan pisteeseen. Mitä pitemmälle Subjektin eriyttänyt kartesionismi, Yksilön pyhittänyt liberalismi, ja niihin perustuva uusi maailmanuskonto, Talous, kehittyvät, sitä pahempaan ja hallitsemattomampaan kaaokseen Omasta Vapaasta Tahdostaan kiinni pitävä ja Valtaa rakastava Yksilö globaalisoituneen maailmansa saattaa.

Logiikan ja opillisuuden rajoittuneisuudesta

 (Tahto valtaan -esseet 2)

1.


Noitaoikeudenkäynti on mielenkiintoinen esimerkkitapaus järjenkäytöstä, rationaalisuudesta ja logiikasta. Jos ajatellaan, että syyte on järjetön ja irrationaalinen, voidaanko sitä vastaan puolustautua loogisen ajattelun keinoin? Selvittääksemme tällaista kysymystä meidän on otettava aika monta kehitysaskelta taaksepäin ja hahmoteltava järkiajattelun alkuperäisiä edellytyksiä sekä järjen erityisiä ilmenemismuotoja aikojen varrella.

Primitiivisen ihmisen sielunmaisema on tuntemusten ja tunteiden täyttämä, ja suggestiivisin signaalein hän pitää yllä yleistahdon edellyttämää yhteyttä laumaansa. Elimistöllisen apparaatin homeostaattiset vastakohta-asetelmat toistuvat hänen tunteissaan ja myöhemmin siinä mikä muodostuu ajatteluksi. Tiedolliset käsitteet muodostavat vastakohtapareja, luonnollisia havaitsemisen ja ajattelemisen kategorioita. Pitää myös lajin kehityksen suhteen paikkansa, että kaikki koettu kasvattaa näkemään maailman uudella tavalla. Kun keskustellaan kulttuurievoluutiosta ei aina osata selvästi nähdä että kehittyvä yksikkö on laji eikä sen yksittäinen jäsen. Jos ihminen ei olisi alun perin niin sosiaalinen laji, kulttuurievoluutio ei olisi ollut mahdollista. (Tämä ei ole trivialiteetti, truismi eikä infantilismi.)

On mahdollista että kulttuurin kehitys pysähtyy, ts. kulttuuri ei sisältään kehitä eikä ulkoisesti törmää sellaisiin ärsykkeisiin, jotka muuttaisivat vakiintunutta havaitsemisen ja selityksen kehää. Tuhat vuotta kestänyt eurooppalainen keskiaika saattaisi olla tällainen liki kivettynyt kulttuurikausi. Niin elämämuoto kuin sitä vastaava ajattelukin säilyttävät pitkään tasapainotilansa, ja dynamiikan katoaminen merkitsee myös ajan, ajantajun ja aikaulottuvuuden, katoamista maailmasta. Tällaisessa maailmankokemuksessa myös yksilöminä katoaa ja palataan jossain mielessä alkulaumassa vallinneen ehdottoman sosiaalisen kiinteyden asteelle. Ulkoistukset ovat täynnä maagista voimaa kuten oli laita alkuperäisten luonnonjumaluuksienkin suhteen. Yleiskäsitteet noituivat ymmärryksen, ja vastaavasti koettiin todellisena ongelma siitä olisiko joku jostain syystä sosiaaliyhteyden (eli siis vallan, maagisen valtajärjestelmän) rajoille sijoittuva yksilö paholaisen vallassa vai ei. Noitaoikeudenkäynneissä esiintyneitä koettelumenetelmiä arvosteltaessa pitää tajuta, että kyseessä oli sosiaaliyhteyden suojeleminen sitä uhkaavaa, pelkoa herättävää uhkatekijää vastaan. Kysymys oli siis primitiivisestä puolustusreaktiosta, jossa moraalinen “oikea“ ja “väärä“ olivat jo lähtöasetelmissaan olemassa ja jossa noidaksi epäillyn koetteleminen kiduttamalla tai meidän silmissämme järjettömillä tutkimismetodeilla ei edes pyrkinyt vastaamaan mihinkään meille ominaiseen kysymyksenasetteluun. Vastattiin vain siihen pelkoon jonka uhkatekijä toi.

Keskiajan käsitekiinteässä maailmassa järjellä ei tietenkään ollut sellaisia ominaisuuksia kuin sillä omassa dynaamisen syysuhteen värjäämässä maailmanjäsennyksessämme on. Skeptikoiden oli tällöin jopa mahdollista rationaalisin perustein epäillä omaa olemassaoloakin. Uusi aika alkaa Descartesin kauniista oivalluksesta: “Ajattelen, siis olen olemassa.“ Minä ja maailma eriytyvät, syntyy tarkkaileva Subjekti ja tarkasteltava Objektiivinen todellisuus. Ikiaikaiset dualismit elpyvät, psyyken primitiivinen taso nousee taas pinnalle läpäisten myöhäsyntyisemmät kerrokset, joiden tasolla dualismit otetaan uudelleen käyttöön. Maailmanjäsennys tapahtuu jälleen tiedollisten käsitevastakohtaparien varassa. Muodostuu kuvaavia akseleita. Jos uuden ajan alku paikallistetaan Descartesin oivallukseen, ehkä sen loppu voidaan sijoittaa loogikko Quinen toteamukseen: “Olemassaolo on sijoittumista arvona variaabelille.“

Uudella ajalla kartesionismi on vahvistanut ihmismielen alkuperäistä kaksijakoisuutta. Kysymykset ja vastaukset muodostavat sulkeutuvia ontologioita, eli samojen ajatteluehtojen täytyy toteutua sekä kysymyksessä että vastauksessa. Logiikan kannalta on pitkälti niin, että jos voidaan muotoilla kysymys, siihen on olemassa myös vastaus. Matematiikassahan tämä näkyy esimerkillisesti, kun tehtävien ja ratkaisujen tulee olla samojen lakien mukaan laadittuja. Logiikan maailmassa pitää paikkansa: jos kysymys niin vastaus. “Arvoitusta ei ole olemassa“, sanoi Wittgenstein.

Niinpä uuden ajan ajattelutapahtumana voidaan todeta, ettei noidaksi syytetyllä ole noitaoikeudenkäynnissä mahdollisuutta puolustautua järkevästi. Mikään puolustelu ei kohtaisi syytettä samalla ajatusmaaperällä. Jos järki määräisi, syytettä ei alunperinkään olisi nostettu. Järjen mahdollisuudet on käytetty siinä vaiheessa kun on ollut mahdollista muotoilla syyte noitaepäiltyä kohtaan.

Järkiajatteluamme koskien voimme kai yleisesti sanoa: jos ensimmäinen ajatus on epäjärkevä, kaikki mitä siitä seuraa - kaikki mikä sen varaan rakentuu tai rakennetaan - on epäjärkevää. Siksi meidän on aina pyrittävä asettamaan nimenomaan ensimmäinen kysymys oikein. Ideaalitapauksessa siihen ei saisi sisältyä mitään mikä rajoittaisi rationaalisuuden mahdollisuuksia.

Kaikessa ajattelussa ei kuitenkaan ole kyse mielemme näyttämöllä tapahtuvista noitaoikeudenkäynneistä. Järkeä edeltää tunne, määriteltyjä muotoja edeltävät määrittelemättömät sisällöt. Perimmäinen kysymys voi olla myös ennen esittämätön, uusi, jolloin sen esittäminen ja siihen vastaaminen tuovat maailmaan jotain uutta. Wittgenstein piti kaiken filosofian keskeisimpänä vaikeutena sitä kuinka pystymme “asettamaan kysymysmerkit tarpeeksi syvälle“. Valitettavasti tällaista aitoa, omaehtoista, alkuperäistä, oivaltavaa filosofianharrastusta enää harvoin tapaa. Auktorisoituneiden, annettujen käsitteistöjen pinnan alle ei uskaltauduta, päinvastoin: keskusteluareenoilla kilvan pidetään pätevänä sitä joka hallitsee määritellyt käsitteelliset paketit. Kirjaviisaus korvaa oman ajattelun. Väittelyyn käytetään “perusteluja“, jotka ovat eräänlaisia sovitinkappaleita joilla vähäisinkin omaperäisyys lopulta häivytetään yleiseen hyväksyntään. Argumentit ovat käyttötarkoituksiinsa muodostettuja aseita joilla taistellaan toinen toistansa vastaan. Tässä vaiheessa kukaan ei enää kysy onko tavoiteltavana totuus vai valta, voima ja kunnia. Kilpalaulanta oppineisuuden osoittamisessa on yhtä pätemisentarpeista kuin harhaista.

Annan esimerkin nykyisestä väärinymmärryksestä: Wittgenstein myöhäisessä filosofiassaan puhui ns. kielipeleistä, jotka pitää liittää ideaan siitä että käsitteet saavat merkityksensä elävässä kielenkäyttötilanteessa. Sanaa ‘elävä’ kannattaa korostaa. “Ilmaisulla on merkityksensä vain elämänvirrassa“, Wittgenstein sanoi. Sanan ‘vain’ voisi alleviivata. Ajattelukyvyttömät koulufilosofianharrastajat, joilta omat hengenvoimat puuttuvat, ovat tehneet kielipeleistäkin teorian ja opin, jolla mm. legitimoidaan relativistisia asenteita. Kohta jokainen kuppikunta ja aatteellinen kaupparatsu puolustelee omaksumiaan latteuksia viittaamalla Wittgensteinin kielipeleihin. Kun tällaista vulgaaria kielipeliteoriaa sitten pidetään “ensimmäisenä ajatuksena“, lähtökohtana, loppu onkin samanlaista huuhaata kuin noitaoikeudenkäynti.



2.


Kirjoittakaamme logiikan genealogia.

Suggeroivassa signaaliviestinnässä ei voi erottaa sanaluokkia, olio ja ominaisuus ovat yhtä. Imperatiivi on reaktiota ja toimintaa, indikatiivi on ensimmäinen modus. Yksi historiallinen kehityslinja on se että olio, subjekti, saa yleiskäsitteellisen ilmentymänsä. Toinen linja näkyy siinä että ominaisuus, predikaatti, omaa ensin sekä verbin että adjektiivinen ominaislaadun, ja vasta myöhemmin nämä eriytyvät.

Logiikassa on varhainen vaihe, jolloin keskitytään erottamaan olio ja ominaisuus. Aristoteleen logiikka on tämän logiikan kiteytymä. Siinä yksittäinen olio suhteutetaan ominaisuutensa kautta yleiseen yhteyteen. Tämä logiikka ikään kuin sijoittaa alkion joukkoon. Ominaisuuksien hahmottumisen kannalta tämä logiikka saa erään varsinaisen huipentumansa keskiaikaisessa ontologisessa todistuksessa, jossa olion, Jumalan, olemassaolo todistetaan sen ominaisuuden, täydellisyyden, kautta. Koska Jumala määritelmän mukaan on täydellinen, Hänen täytyy olla olemassa, sillä jos Häntä ei olisi Hän olisi siltä osin epätäydellinen. Ontologista todistusta vastaan hyökättiin ei suinkaan toteamalla että sehän on yksinkertaisesti sulaa hulluutta, vaan konstruoimalla saman kaavan mukaan muita todistuksia, jotka eivät vakuuttaneet.

Aristoteleen logiikkaan ei sisältynyt dynaamista syysuhdeajattelua. Myöskään keskiajan skolastiikka ei sellaista tuntenut. Dynaaminen kausaliteetti tulee kuvaan mukaan vasta uudella ajalla, kun syntyy se mitä sanotaan yksilöminuudeksi. Kun "minä" hahmottuu, ulkomaailmakin näyttäytyy uudella tavalla. Omassa "minässä" koetut tunnot ja voimat otetaan käyttöön kun kuvataan ulkomaailmaa ja sen tapahtumia. Tällöin "minuuden" kokemukselle ominainen jatkuvuus siirtyy projektiona ulkomaailmaan, ja syntyy idea dynaamisesta ajasta, kausaliteetista. Meille ominaisessa loogisessa päättelyssä eräänä elementtinä on mukana myös dynaaminen syysuhdeajattelu. Aina sen perimmäistä laatua ei ole helppo hahmottaa - ikään kuin se vieläkin voisi olla jokin ominaisuuden oloinen seikka, tai sitten ikään kuin ulkomaailmasta tullut selvä "seuraamussääntö".

Peruskysymykseksi on mahdollisesti muotoiltavissa myös: voiko olla puhtaasti muodollista logiikkaa? Siis ikään kuin: jos sisällöt voitaisiin riisua ja eliminoida, jääkö jäljelle jotain, voisiko sanoa, todellista? Tähän kysymykseen löytyy vastaus logiikan genealogian pohjalta. Logiikka on tarvinnut sisältönsä. Tuo sisältö on eri aikoina hahmotettu huomattavan eri tavoin. Jos "puhtaalla" logiikalla tarkoitetaan oppia jostain ajattomasta, aina pätevästä, ideaalisesta käsitteellisten operaatioitten suorittamistavasta, tai oikeista päättelysäännöistä, sellaista taitaa olla turha haikailla. Filosofian historia opettaa että logiikka on aikaan sidottu ja varsin raadollinen harrastus.



3.


Jos tarkastelemme lähemmin sitä mitä sanotaan yleiskäsitteeksi, tämänkin tarkastelun lähtökohtana voi toimia yleiskäsitteen genealogia. Minän ja maailman vastakohta on se perusdualismi, joka on elimellisesti mukana koko yleiskäsitteen synnyn ja kehityshistorian ajan. Se saa eri kehitysasteilla hieman erilaisia painotuksia.

Kaiken havaintotoiminnan alku on kohteen erottaminen taustasta. Aistimemme ja koko ympäristöön reagoiva apparaattimme on suuntautunut erottamaan, siilaamaan ja rekisteröimään, sisämaailmallemme elintärkeät ärsykkeet ulkomaailman periaatteessa mittaamattomasta ärsykepaljoudesta. Primitiivis-maagisella tasolla yleiskäsite muodostuu kun kohde toistuu ja sen invarianttiset ominaisuudet hahmottuvat. Invarianssiin kätkeytyy maaginen merkityslaajentuma, ja toisaalta tapahtuu takaisinkytkentä todellisuudesta. Havaitsemisesta tulee dualistinen tapahtuma, ja tiedonkäsittelystä eräänlainen kehä, jossa lisääntyvä kokemus muuttaa aistikvaliteetteja ja auttaa näkemään todellisuuden ikään kuin uusin silmin. Kehityspsykologiassakin puhutaan tällaisesta havaitsemisen kehästä.

Toisaalta pitkässä kulttuurihistoriallisessa kehityskaaressa primitiivinen maaginen merkityslaajentuma ja sen takaisinkytkentä nostattavat esiin erilaisia ajatusmuotoja. Primitiiviselle ihmiselle yleiskäsitteet muodostuivat jumalallisiksi, sitten seurasi sankareiden, sankaritarinoiden ja myyttien aika, joka jatkoi elämistään erilaisissa uskonnollisissa kertomuksissa. Myytit ja ideat olivat antiikin aikaan todellisuuden malleja, niissä tiivistyi selitys olevaisesta, ja tämä selitys oli samaistumiseen, ei syysuhteitten selvittelyyn perustuva. Keskiajalla ideat olivat metamorfoituneet dogmeiksi, oudolla tavalla kiinteiksi oppilauseiksi. Kieli oli parhaimmillaan Jumalan sanaa, ilmoitettua totuutta, ja koko maailma oli jumalallinen ajatusjäsennys. Maailmanjärjestys oli teokraattinen.

Kautta koko keskiajan käytiin kiistaa ns. universaaleista eli yleiskäsitteiden todellisuudesta. On jotain kuvaavaa siinä että itseään realisteiksi nimittävät pitivät yleiskäsitteitä todellisina. Jos nimittäin ajattelun historiasta otetaan vauhtia, yleiskäsitteiden todellisuus oli realismia. Olihan antiikki pitänyt ideoita tosiolevana, ja primitiiviselle ihmiselle yleiskäsitteet olivat jumalallisia.

Uutta aikaa lähestyttäessä kuitenkin nominalismi pikkuhiljaa syrjäytti käsiterealismin, ja tällöin syntyy se hahmottamisetäisyys, joka irrottaa kielen käyttäjän kielestä ja tekee kielestä viestin välittämisen välineen. Tämä on osa kokonaista aikakauden ja kulttuurin muutosta, siirtymistä depersonalisoituneesta keskiajan maailmasta kartesionismiin. Syntyy yksilö, ajattelija, joka oivaltaa: ajattelen, siis olen olemassa. Minäsubjektin eriytyminen ja vastaavasti ulkomaailman, todellisuuden objektivoituminen, lisäsivät historiallisiin kehitysulottuvuuksiin voimakkaita uusia komponentteja: toisaalta syntyvät yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, toisaalta taas luonnonlakeja opitaan tutkimaan ja hallitsemaan. Filosofian puolella kieli joutuu lopulta erityisten tarkastelujen kohteeksi.

Ajatushistoriallisesti voidaan ajatella, että vanhalla ajalla ajattelun totuudellisuus oli vahvasti kytketty ajattelun sisäiseen koherenttisuuteen, uudella ajalla kuvaan mukaan tulee empiirinen tutkimusmetodi ja sen myötä korrespondenssin korostuminen. Nyt tosiasiana pidetään sitä mikä voidaan mittalaitteilla havaita ja mikä käyttäytyy kuten sen teorian mukaan ennustetaan käyttäytyvän. Karkeasti sanoen: ennen Jumala oli fakta, nyt faktasta tulee Jumala. Mitään varsinaisesti uutta korrespondenssiin ei kuitenkaan sisälly - sen lähtökohdat ovat jo primitiivisessä merkityslaajentumassa ja sen takaisinkytkennässä. Jumalallista voimaa omanneet yleiskäsitteet ovat muuttuneet käsiteabstraktioiksi, muodollisiksi määreiksi ja mittayksiköiksi, ja havaintotoiminnon kehää täydentää nyt empiirinen menetelmä joka kartuttaa paitsi subjektiivisen myös objektiivisen tiedon määrää. Mikään varhakantainen ei siis kehityksen myötä väisty tai lakkaa vaikuttamasta, kehitys vain hyödyntää entisiä dualismeja uusin tavoin. Kehitystasot läpäisevät jatkuvasti ja joustavasti toisiaan.



4.


Ajattelemme että loogiset totuudet ovat ikuisia, että logiikka on ajatonta. Muodot ovat pysyviä, sisällöt vaihtuvia. Muotojen pysyvyys on kuitenkin kaksitahoinen juttu. Toisaalta muodot perustuvat yleistämiseen, ja yleistäminen on yksi primitiivisimmistä ajatusliikkeistämme. Maaginen merkityslaajentuma luo yleiskäsitteet, ja sama magia elää vielä loogisissa abstraktioissakin. Toisaalta muodot ovat jotain joka pitkässä kehityksessä on siilautunut kirkkaana ja pysyvänä jäljelle kaikkien vaihtelevien sisältöjen virrasta. Ehkä näemme silmälasiemme läpi enemmän värejä kuin koskaan aiemmin. Muoto on siis jotenkin kaksikomponenttinen asia.

Myös logiikka muodostuu kaksikomponenttisesti. Yhtäältä toteutuu historiallinen kehityslinja jossa olio saa määreekseen ominaisuudet, jotka ensi vaiheessa ovat signaloivaa laatua, so. ovat ensin enemmänkin predikaatinomaisia, ja myöhemmässä vaiheessa eriytyvät toisaalta tapahtumaa ja tekoa kuvaaviksi verbeiksi ja toisaalta laatua kuvaaviksi adjektiiveiksi. Kuten todettiin, tämän kehityslinjan yksi kulminaatiopiste on ontologinen todistus, jossa olio ja ominaisuus saavuttavat päinvastaisen päättelysuunnan ja -suhteen kuin mikä meille on “loogista“.

Toinen logiikkaan kudotuista kehityslinjoista liittyy dynaamisen syysuhteen hahmottamiseen. Primitiivisessä maailmassa sellaista ei vielä ollut, ei niinikään antiikissa, jonka maailmanselitys oli myyttisesti samaistava. Vielä Aristoteles koki syysuhteen eräänlaisena olioihin piilotettuna ominaisuutena. Vaikka Aristoteles käytti verbejä, tapahtuminen, vaikutukset, teot ja tekijät sulivat yhteen. Näihin kielimuotoihin eläytyminen on vaikeaa muttei mahdotonta. Meillä jokaisella on omassa lapsuudenkehityksessämme kokemuksia samanlaisesta ajattelulaadusta. Vaikka aikalaisajattelu ympäröikin meitä heti syntymästämme lähtien, lienee myös niin että läpikäymme yksilökehityksessämme jonkinlaisena kaikuna tai heijastuksena samanlaisia vaiheita joita ihmiskunta kokonaisuudessaan on kehityksessään läpikäynyt.

Keskiaikainen deduktio tarkoitti yksittäistapauksen palauttamista jo olemassaolevaan, annettuun (raamatuntulkinnalliseen) yhteyteen, eikä tällaisessakaan tapauksessa tarvita syysuhdeajattelua. Tämän deduktiivisuuden toinen puoli tai ilmentymä oli käsiterealismi, joka piti käsitekiinteitä totuuksia legitiiminä lähtökohtana. Jos ajatteluongelmia esiintyi ne olivat tyyppiä: mikä on Jumalan tahto? Tämä täytyy käsittää jotenkin jo lähtökohtaisesti ulkoistuneen dynaamisuuden ilmentymänä. Olisiko osuvaa määritellä että depersonalisoituneen ihmisen ulkoistunut tahto sijoittui johonkin sellaiseen todellisuuteen jota voisi sanoa käsitereaalisuudeksi, käsitereaalimaailmaksi. Tällainen maailma oli tietenkin olemassa vain ihmisen korvien välissä, ja siksi deduktio ja koherenttinen totuuskäsite kuuluvat kiinteästi yhteen.

Vasta uusi aika tuo mukanaan yksilöminuuden ja individualismin. Kartesionismilla käsitetään koulukirjoissa ja joissakin filosofian historioissakin sellaisia dualismeja kuin ruumiin ja sielun tai aineen ja hengen vastakohtaisuus. Parempi näkemys on että kartesionismi on minän ja maailman vastakkainasettelu. Kartesionismi on sitä että Subjekti eriytyy ja todellisuus Objektivoituu. Kun minän hahmottamat ruumiintunnot ulkoistetaan, syntyy sekä joukko kuvaavia käsitteitä - esimerkiksi niitä joista tuli luonnontieteen avainkäsitteitä, kuten vaikkapa “voima“ - että yleinen dynaaminen maailmanhenki, syysuhde. Jos vanhalle ajalle tyypillinen ominaisuuden muotoinen syysuhde oli ollut keskeisenä Aristoteleen ajattelussa, uudelle ajalle ominainen dynaaminen syysuhdeajattelu ilmenee pelkistyneenä Leibnizissa. Tämä mies täytti koko fysikaalisen universumin syysuhdeajattelulla. Myöhemmin Hegel teki samanlaisen sieluttamistempun maailmanhistorialle.

Uuden minätunnon ja ruumiintuntojen ulkoistumat loivat siis pohjan uudenlaiselle maailmanselitykselle, jossa syysuhteella on olennainen rooli. Se tulee myös näkyviin loogisissa pohdinnoissamme. Meille on luontevaa ajatella että jokin seuraa jostakin, aivan kuten Leibniz tiivisti: kaikki johtuu jostain, kaikella on syynsä. Leibniz palautti syysuhteiden ketjun johdonmukaiseen alkupisteeseensä ja esitti, että kaikkien syiden alkusyy on Ajatusvälttämättömyys eli Jumala - mutta tästä perimmäisestä selityksestä olemme luopuneet ja korvanneet sen jäsentymättömällä käsityksellä, että syysuhteilla operoivat luonnonlait ovat jo itsessään kaiken perimmäinen selitys. Kuten Wittgenstein osuvasti huomauttaa, vanha järjestelmä asetti selitykselle päätepisteen ja oli jossain mielessä selvempi kuin nykyinen, jossa tieteen tulosten katsotaan edustavan sekä maailmanselitystä että kehitystä, so. jatkuvaa tiedon voittokulkua.

Kun luonnon kuvaamisessa käytetään kausaliteettia totuus muuttuu korrespondenttiseksi. Tämä on asioiden historiallinen järjestys. Ns. tiedeuskovaisuudessa selityksen ja faktojen yhteismitattomuutta ei enää ollenkaan tajuta. Sokeus on lisääntymässä niin tieteentekijöiden kuin varsinkin valistuneiden maallikoiden piirissä. Siinä on sitten omat puolensa ja omat vaaransa.



5.


Kieltäessään kausaliteetin Hume kielsi ilmiöiden syy-yhteydet. On huomattava, että hänellä kuitenkin oli samanlainen käsitys siitä mikä on "ilmiö" kuin meillä nykyäänkin. Yksittäinen käsite saattaa siis rakentaa siltaa aikojen yli, vaikka sitä hyödyntävä filosofinen oppi hajoaisikin matkalla. Humen opillinen puhtaaksiviljeleminen johtaisi ajallisen jatkuvuuden kieltämiseen. Silloin "ilmiöt" katoaisivat kuvasta. Myös "minä" katoaisi kuvasta. Tapahtuisi samanlaisia käsitemaailman paradoksi-ilmiöitä kuin jos yrittäisimme siirtää Herakleitoksen reaalimaailmaan. Kirjaimellisesti otettunahan tai puhtaaksiviljeltynä hänen opistaan muodostuisi paradoksiksi. "Kaikki virtaa." Se tarkoittaisi että mikään ei koskaan olisi samoin kuin ennen, mutta kaikella olisi yhteytensä, virta. Invarianssilla tarkoitettaisiin tällöin sitä mikä säilyy tai toistuu samana. Ikään kuin jokin tietynlainen virran pyörre muodostuisi aina tietynlaisen kiven kohdalla.

Ajatus olion pysyvyydestä on ongelmaton. Olioiden maailma ei tarvitse aikaa. Oliot ja ominaisuudet, subjekti ja predikaatti, eriytyvät kun aikaulottuvuus muodostuu. Ominaisuus, laatu, on alkujaan invarianttista. "Annettu" ajattelumme dedusoi oliot ja ominaisuudet alkuperäiseen ajatteluun. Alkujaan kuitenkin subjekti ja predikaatti ovat yhtä, kuten käy havainnollisesti ilmi primitiivisistä kielistä. Se mikä invarianttisessa on entiteetinomaista, mikä tapahtumanomaista, hahmottuu ajantajun kasvaessa. Olisiko kehitysjärjestys tämä: subjekti ---> predikaatti ----> attribuutti? Kun puhutaan objektista, syysuhdeajattelu on jo olemassa.

Humen filosofiset opit, kausaliteetin kieltäminen ja ns. giljotiini, jolla tarkoitetaan sitä ettei tosiasialauseista voi johtaa moraaliarvostelmia, tarjoavat havaintoesimerkin filosofisista opeista. Niiden tarkasteleminen tarjoaa esimerkin filosofiseen lähestymistapaan liittyvistä rajoituksista. Giljotiini on vieläpä korostetusti nimenomaan filosofinen oppi: se on syntynyt kun Humen filosofian kommentaattorit ovat päässeet panemaan hänen ajatuksiaan järjestykseen ja lyömään niihin nimilappujaan päälle. Hume itse eli ennen kuin yleensä giljotiinin saati sitten Humen giljotiinin ajat koittivat.

Humen tosiasia- ja arvolauseita koskevat ajatukset toistavat samaa ideaa kuin hänen käsityksensä kausaliteetin todistamattomuudesta. Hume määrittelee lähtökohtansa kuten useimmat filosofit: hän läpikäy joukon perustavanlaatuisia ilmiöitä ja antaa asioille nimiä, joissa asiat kiinteytyvät. Luo siis avainkäsitteistön, jonka varassa ajatukset rakentuvat. Historiallisessa perspektiivissä tämä avainkäsitteistö ilmentää kartesionistista aikalaisongelmaa, maailman ja minän suhdetta. Hume porrastaa tämän suhteen. Impressiot ja ideat omaavat erilaisen "voiman". Mutta vaikutelma, jossa havainnot, impressiot, ideat ja ymmärrys muodostaisivat maailman ja minän yhdistävän akselin, on vasta jälkikäteen liimattavissa Humen ajattelun päälle - tätä rakennetta Humelle itselleen ei vielä ollut olemassa. Hän puhuu esimerkiksi aistimuksen tai muistin tuottamista vaikutelmista saman tason tapahtumina.

Näin pitkälle voimme edetä Humen filosofian tarkastelussa olemassaolevalta opilliselta pohjalta - voimme esimerkiksi pohdiskella sitä oliko Hume "oikeassa" esittäessään ettei "ilmiöitä" toisiinsa yhdistävä syysuhde ole todellinen siksi ettei siitä ole saatavilla havaintoa. Huomattava vastaväitehän tähän tulee G H von Wrightin taholta, joka esittää että syysuhteen voi todistaa konstruoimalla sopivan koejärjestelyn. Ehkä riittäisi jos aseen liipaisinta vetäessämme suhtautuisimme ampumiseen kuin eksperimentaaliseen tilanteeseen, ajattelisimme: tämä on testi sen selvittämiseksi seuraako laukaus? Näin olemme edenneet empirian ongelmien ja empiirisen tutkimuksen maaperälle. Mutta näin emme filosofisessa mielessä pääse opillisia pintoja syvemmälle, ja filosofian ainoa todellinen ongelmahan on "asettaa kysymysmerkit tarpeeksi syvälle". Ikuisen ihmisen ongelma on: kuinka lähtökohtaiset käsitteet muodostuvat? Mitä seuraamuksia johtuu suoranaisesti siitä tavasta jolla alkuperäinen käsitteenmuodostus tapahtuu?

Filosofinen kieli on aina opillisen perinteen elättämää - filosofi elää filosofian maailmassa. Hän näkee ne realiteetit, jotka tämän jo olemassaolevan kielen käsitteisiin sisäänrakentuvat. Yleensäkin on niin että ihminen voi oppia asiat vain tietyssä järjestyksessä, koska jokainen syntyy keskelle valmista elämänmuotoa. Käytössä olevan kielen "voittaminen" on ratkaiseva kehitystapahtuma. Siitä on kysymys myös silloin kun ensin pyritään käsitteelliseen selvyyteen ja päädytään kirkkaasti tajuamaan kaiken käsitteellisen selvyyden periaatteellinen rajoittuneisuus. Silloin - kun on ensin kielen keinoin kiivetty näköalapaikalle - voidaan “tikapuut heittää pois“ (Wittgenstein). Tällainen ratkaiseva kehitystapahtuma, oivallus joka kirkastaa tarkastelevan subjektin aseman ja mahdollisuudet suhteessa sekä itseensä että käsitejärjestelmiin, voi olla niin voimakas että se luo harhan kaikkien ongelmien ratkeamisesta. Monilla “uskonnollisen“ herätyksen kokeneilla on tällainen harha, ja myös “Tractatuksen“ kirjoittaja eli hetken siinä käsityksessä että oli ratkaissut kaikki filosofian ongelmat.

Ratkaiseva kehitystapahtuma on kuitenkin siinä mielessä ratkaiseva, että sen jälkeen opillisuus ei enää sido ajattelijaa. Wittgensteinin ns. myöhäisfilosofia on ei-opillista. Se muodostuu lukemattomasta määrästä yksityiskohtaisia havaintoja erilaisista kielenkäyttötilanteista ja niistä kysymyksistä, joita näissä yhteyksissä herää. Kysymykset koskevat kielen roolia ja sen kautta määrittyvää kielen yleistä luonnetta. Wittgensteinilla on muutamia hyvin voimakkaita, jonkinlaisia alkukuvan tapaisia ajatushahmoja, kuten idea “kielipeleistä“, mutta mitään oppirakennelmaa näistä ei pyritä muodostamaan. Vasta Wittgensteinin monenkirjavat kommentaattorit ovat opillistaneet hänen filosofiansa, ja päätyneet sitten mm. käyttämään kielipelien ideaa oikeuttaakseen niillä minkä tahansa “omaa spesifiä kieltään“ käyttävän opillisen ryhmän “omat totuudet“. Tyypillistä on mm. Wittgensteiniin vetoava kristillinen apologia. Tällöin ollaan jo lähellä moraalistakin relativismia.

Mitä enemmän Wittgensteinin muistiinpanoja on julkaistu ja mitä enemmän saamme hänestä elämänkertatietoja, sitä selvemmin tulee näkyville se miten moraalinen persoona hän oli. Elämä oli hänelle eettinen ongelma ja hän kyseli lakkaamatta: kuinka elää oikein? Tämä lähtökohtainen asenne oli vain kirkastunut “Tractatuksessa“ kirjatun ratkaisevan kehitystapahtuman myötä. Ne jotka käyttävät hänen myöhäisfilosofiansa kielipeli-ideaa oikeuttaakseen sillä opillisten järjestelmien olemassaoloa, eivät ole ymmärtäneet hänen ajattelulaatuaan ja tavoitteitaan.

Ennen kuin he sortuvat apologiaansa, heidän pitäisi kysyä itseltään: miksi Wittgenstein itse ei käyttänyt ideoitaan todistaakseen tai puolustaakseen niillä joitakin tiettyjä moraalisia arvoja? Hänhän päinvastoin niin varhais- kuin myöhäisvaiheessaan pidättäytyi täysin määrätietoisesti kaikista yrityksistä ilmaista moraalisia sisältöjä filosofiassa. Tämä ei ollut sattumaa, vaan olennainen osa hänen ajatteluaan. Idea kielipelistä on idea kielen ominaislaadusta ja toiminnasta, se ei ole väline jonkin erityisen tai minkään moraalisen eetoksen tai opin oikeuttamiseen. Ja jos joku, jolle Wittgensteinin ajattelu on välittynyt monenlaisia oppirakennelmia kyhänneiden kommentaattoreiden kautta, tekee Wittgensteinin nimissä jotain jota Wittgenstein itse ei missään nimessä olisi tehnyt, tämä näyttää esimerkillisesti millainen rasite opillisuus filosofisessa ajattelussa on.

Jos kuvittelemme, että ne sadat väitöskirjat, joita maailmassa on kyhätty Wittgensteinin kielipeli-ideoita keppihevosena käyttäen, personoituisivat pahantahtoisiksi akateemikoiksi, kokoaisivat kaiken akateemisen arvovaltansa ja haastaisivat lopulta aidon ja alkuperäisen Wittgensteinin vastaamaan syytteeseen harhaoppisuudesta -- olisiko originaaliajattelulla mitään mahdollisuuksia puolustautua tällaisessa noitaoikeudenkäynnissä? Kaikki mitä syytetyllä olisi puolustuksekseen esittää, mitätöitäisiin akateemisen raadin taholta viittaamalla lukuisiin opinnäytteisiin ja pyhiin kirjoituksiin, joissa asiat on esitetty tiedeyhteisössä yleisesti hyväksytyin käsittein ja käsityksin. Yksimielisesti, satojen moraalinsa oikeutuksesta vakuuttuneiden inkvisiittoreiden toimesta Wittgenstein tuomittaisiin moraalittomana kerettiläisenä kuolemaan, ja hänen myöhäisfilosofiansa sisältänyt teos “Philosophical Investigations“ poltettaisiin hänen mukanaan roviolla.

Syvyyspsykologiaa ja -logiikkaa

(Tahto valtaan -esseet 3)

1.


Ajattelu, niin intersubjektiivinen ilmiö kuin se onkin, toteutuu henkilökohtaisella tasolla, yksilössä, joka, jos omia polkujaan kulkee ja talloo niitä pitkälle tietymättömiin sielunmaisemiin, saa todeta joutuneensa eristyksiin, kartan ulkopuolelle, utooppisille alueille, jossa juuri mikään ei muistuta arkimaailman tuttua ja turvallista elämänmenoa. Ajattelijan konflikti arkitodellisuuden kanssa on totaalisempi kuin vallankumouksellisen, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä: ajattelija ottaa käsiinsä koko todellisuuden. Juuri tämän vuoksi luovat ajattelijat ovat tuomitut jäämään niin yksin, ilman tukea ja ymmärtäjiä. Edes toisilleen heistä ei ole apua, oikeastaan päinvastoin: mitä pitemmälle he ajatuksissaan etenevät, sitä kauemmas he toisistaan joutuvat. Paradoksaalisesti heidän argumentaationsa vain vahvistaa heidän ajattelunsa omaehtoisuutta, se ei rakenna kantavia siltoja eikä kaikenkattavia kulkureittejä, puhumattakaan siitä että se jotenkin onnistuisi valaisemaan aikakauden koko ajatusmaiseman, avaamaan kaikkien silmät, yhdellä pyyhkäisyllä raivaamaan tieltä kaikki ryteiköt ja esteet.

Tämä on sääntö, poikkeuksiakin toki on. Jos menneisyyteen katsotaan, historiasta voidaan oppia, että vain se on varmaa, etteivät aikalaiset juuri koskaan tunnista tai tunnusta keskuudessaan vaikuttaneita luovia neroja. Miellyttäjäyksilöt, jotka osaavat oikein ja osuvasti muotoilla ja sanoa julki sen mitä monet mielessään ajattelevat, menestyvät, mutta todelliset vaikuttajayksilöt, jotka kajoavat tabuihin, tulevat torjutuiksi. Joskus heidät tuhotaan valtaapitävien ja virkavallan toimesta, joskus heidän uransa torpedoidaan akateemisen arvovallan avulla, useimmiten heidät vain vaietaan kuoliaiksi. Heidän aikansa tulee vasta kun aika on heidät jo jättänyt: silloin heidän oivalluksiaan kootaan oppikirjoihin, ja niitä käytetään vuorostaan lyömä-aseina, joilla originellit taltutetaan.

Luovan yksilön voisi tuomita vain hänen vertaisistaan koostuva jury. Tällöinkin tuomio koskisi vain hänen ajattelunsa luovaa ominaislaatua - sen sisältöjä ja tuloksia tuskin kukaan toinen luova ajattelija lähtisi arvioimaan. Vain aika saa ja voi näyttää omaperäisen ajattelun arvon. Me elämme siinä mielessä erikoista historiallista aikaa, että kaikkinainen vaihtelu ja muutos - uusi uuden vuoksi - on meille muodostunut itsetarkoitukselliseksi elämänsisällöksi. Mutta valitettavasti tämä ei tarkoita, että olisimme todellisille muutoksille yhtään sen avoimempia kuin aikaisemmatkaan sukupolvet, päinvastoin: näennäisen suvaitsevan pintakerroksen alta paljastuu aikamme ihmisten armoton itsekeskeisyys ja itsekkyys, omaneduntavoittelu ja talousfasismi. Monenkirjava kaupallinen kulttuuririhkama peittää alleen nuorisomme taantuneen vanhoillisen arvomaailman. Metsästämme elämyksiä, elämme vain omilla ehdoillamme, ja siksi suljemme epämiellyttävät totuudet määrätietoisemmin pois elämänpiiristämme kuin kenties mitkään aikaisempien aikakausien ihmiset.

On surullista, että näin on, mutta muuten ei voisi olla. Tässä toistuvassa kuviossa jokaisen on vain tyydyttävä näyttelemään oma osansa. Totuuksien on valtaosaltaan oltava Annettuja, Vakiintuneita Totuuksia. Niistä muodostuu ajattelun Vakaa Taustajärjestelmä, Homo Sapiens -lajin sosiaalinen selkäranka. Totuuksien vartijoiden on niitä vartioitava, suuren rahvaan on niillä itseään sivistettävä, ja luovien ajattelijoiden on kestettävä yksinäisyytensä. Elämänmeno tarvitsee vakiintuneet kuvionsa, Varmuutensa, kuten Wittgenstein tämän ominaisuuden nimeää. Kriittisyys, epäily ja uuden luominen mahdollistuvat vain Varmuuden maaperältä.



2.


Freud oli edelläkävijä, ja kuten kaikkien pioneerityötä tehneiden ajattelijoiden kohdalla, niin hänenkin teorioidensa yksityiskohdissa on paljon sellaista jonka myöhempi kehittely on hyljännyt. Hänen ajatustyönsä muodostaa kuitenkin kokonaisuuden, jossa on kantavia voimia ja kova kestävä ydin. Siksi voimme nyt puhua kokonaisesta syvyyspsykologian perinteestä.

Freudin ajattelu ei suinkaan syntynyt tyhjästä, vaan oli uudella ajalla lisääntyvän individualismin, siis yleisen historiallisen virran, ja toisaalta aikalaisvaikutusten, kuten symbolistisen taiteen, tuotosta. Ajatuksen siitä, että yksilön rakenteellisessa ja psyykkisessä kehityksessä toistuisivat - ikään kuin jonkinlaisena pienoiskuvana - ihmislajin läpikäymät vaiheet, oli Haeckel muotoillut 1800-luvun loppupuoliskolla. Symbolistinen taidesuunta, joka vaikutti Freudin Pariisin-aikoina, kiteytti vahvan idean, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää - kaikelle on siis olemassa syvempiä merkityksen tasoja. Näistä lähtökohdista Freud urakoi jättiläissuorituksensa, uudisti ihmiskuvamme. Sillä psykoanalyysi on paitsi terapiamuoto, myös ihmiskäsitys, joka 1900-luvun mittaan yleistyi siinä määrin, että mm. nykyisin kaikki olemme kuin huomaamattamme omaksuneet Freudin ajattelun keskeisiä ideoita ja käytämme enempiä miettimättä noita samoja psykoanalyysin avainkäsitteitä, jotka aikoinaan nostattivat akateemiset oppineet takajaloilleen. Siis tuollaisia kuin tietoisuus ja tiedostaminen, piilo- tai alitajunta, torjunta, projektio, jne, jne. Emmekä enää kiistä olevamme myös olennaisesti seksuaalisia olentoja.

Se mitätöinti ja väheksyntä, jonka kohteeksi Freud eläessään joutui, on jotain tavattoman traagista. Hänen uraauurtavaa kirjaansa “Unien tulkinta“ myytiin sen ilmestymisen (1900) jälkeen kuudessa vuodessa vain 351 kappaletta. Akateemiset oppineet tuhahtelivat hänelle halveksien, ja lääkärikongresseissa hänen nimensä pelkkä mainitseminen sai aikaan kärttyisän huomautuksen huonosta käytöksestä: “Me täällä emme puhu pornografiasta.“ Hänelle ei myönnetty professuuria Wienin yliopistossa edes “matkailullisista syistä“, ja niinpä joka puolelta maailmaa häntä kuuntelemaan hakeutuneet opiskelijat saivat kääntyä takaisin turhan matkan tehneinä. -- Kaikesta tästä vastustuksesta huolimatta Freudin ideat murtautuivat läpi ja kehittyivät monien koulukuntien toimesta eläväksi ja monihaaraiseksi syvyyspsykologian perinteeksi.

Historiallisesta vaikuttavuudestaan huolimatta psykoanalyyttinen ajatteluperinne joutuu nykyään uudenlaisten hyökkäysten kohteeksi. Freudia on nyt helppoa ja kiitollista vastustaa, koska käsityksemme siitä mikä on niin kutsutusti "tieteellistä" painottuu meristiseen suuntaan. Muulla tavoin kuin teknisten mittalaitteitten avulla testattu teoriapalaute on silmissämme "epätieteellistä" ja perustuu siis "uskoon". Ilmiöiden mitattavuudella ratsastava vulgaarimerismi on kasvava vinosuuntaus tieteenfilosofisessa ajattelussamme, jossa uudelle ajalle ominainen kartesionistinen objektivointitaipumus pelkistyy. Ja tämä vastaa ihanteellisesti tarpeisiin panna Freud lopullisesti viralta. Nykyisin voi huvittuneena lukea jopa sellaisiakin kirjoituksia, joissa on esitetty eksakteja prosenttilukuja siitä miten paljon Freudin teorioissa oli “roskaa“ ja miten paljon "oikeaa" tiedettä. Onneksi kuitenkaan ajatushistoriassa ei voi tapahtua sellaisia hyppyjä jotka mahdollistaisivat kaikkien lankojen yhtäkkisen katkaisemisen menneisyyteen. Ihmisen ajattelua on kuvattu, ja ihmisen ajatteluun kuin myös koko hänen psyykeensä kuuluu yhä ominaisuuksia joita on kuvattava joillakin nimenomaan ajattelua kuvaavilla termeillä. Ja tässä freudilainen teoria on tarjonnut yhden käyttökelpoisen mahdollisuuden. Sen jäljittämiä ihmispsyyken ominaisuuksia ei valitettavasti - todellakaan! - voida mittalaittein mitenkään mitata.

On esitetty, että Freud muodosti teorioitaan ottamalla käyttöönsä ja soveltamalla fysiikan termistöä. Hänhän puhuu esim. sielullisesta “energiasta“. Tällainen kritiikki tapahtuu tyypillisesti opillisella tasolla, sillä jos tilannetta katsottaisiin astetta syvemmältä, etenemisjärjestystä fysiikasta psykoanalyysiin ei enää saattaisi havaita. Fysiikkakin nimittäin on omaksunut käsitteensä jostakin muualta - ne ovat syntyneet ruumiintuntoja ulkoistamalla. Fysiikan käsitteet ovat heijastumia siitä mikä ikuisessa ihmisessä on ikuisinta. Freud taas puolestaan jäljitti juuri tätä ikuista ihmistä.

Musiikki on mielenkiintoinen esimerkki ilmiöstä, jonka eritteleminen meristisen tarkastelun edellyttämiin rakenneosiin on ongelmallista. On helppoa sanoa esim. että "kaikki musiikki muodostuu seitsemästä sävelestä". Mutta “yksinkertaista musiikissa on vain sen pinta“ (Wittgenstein). Miten mitataan sitä vaikutusta joka noilla seitsemällä sävelellä ihmismieleen voi olla? Analyysin tarvitsemat rakenneosat eivät ehkä ole irrotettavissa siitä kokonaisuudesta, jossa ne vaikuttavat ominaisimmalla tavallaan. Kuulemme musiikkia, emme yksittäisiä säveliä. Musiikkia on myös kuvailtava sellaisin käsittein, jotka sopivat musiikin kuvailuun. Yritys palauttaa musiikki yksittäisiin rakenteellisiin komponentteihin, kuten säveliin, ja yritys mitata näitä komponentteja fysikaalisin suurein, vaikkapa värähdysluvuin, johtaa harhaan. Mallintamisen avulla on mahdollista luoda "keinotekoista" musiikkia, mutta tämä ei poista sitä ongelmaa, että kokonaisuudella on eri ominaisuudet kuin rakennuspalikoilla. "Elämysten" kartoittaminen aivofysiologisina tapahtumina taas sivuuttaa ja jättää kokonaan auki taiteenlajin sisäiseen dynamiikkaan liittyvät kysymykset arvoista ja mausta, vaikutussuhteista kehityksen perspektiivissä.

Jokin sitoo yksittäiset sävelet yhteen niin että tajuamme melodian ja harmonian. Tilanne musiikin suhteen ei ehkä ole olennaisesti erilainen kuin sanojen suhteen. Sanatkin saavat lopullisen merkityksensä siinä yhteydessä jossa niitä käytetään. “Sanan merkitys on sen käyttö“ kuuluu Wittgensteinin myöhäisfilosofian pääteesi. Sanojen, ajatuksen ja tunteen jatkumo on holistinen kokonaisuus, jota kuvaamaan tarvitaan erityisiä terminologioita. Mielelläni sanoisin, että tällaiset terminologiat ovat jossain olennaisessa mielessä kaikki "freudilaisia".

On hupaisaa kuvitella tilannetta, jossa "ajatus" voitaisiin jäljittää aivoista ja sen ominaisuudet mitata. Silloinhan me ilmeisesti voisimme nostaa ajatukset pöydälle ja vihdoinkin ratkaista kaikki kysymykset siitä mitkä lähtökohtaiset käsitteet ovat aivosolujen terveitä ja hyvinmuodostuneita lapsia, mitkä taas mittaamattomassa määrättömyydessään pelkkää melua, epätieteellistä huuhaata. Olisikohan esimerkiksi freudilainen käsite "alitajunta" jonkinlainen elinkelvoton aivosaastasta sikiävä muotopuoli? Voisimmekohan kehittää kirurgisen ratkaisun huuhaan leikkaamiseksi aivoista? Aivan aluksi olisi tietysti kiva tietää, millä fysikaalisilla suureilla ja mittayksiköillä "tieteemme" tässä operoisi, grammoilla, volteilla, tai kenties senteillä, tai ehkä senteillä? Ja millaisiahan olisivat laadukkaan ajatuksen kartoittamiseen tarvittavat laadukkaat mittalaitteet.

Käsitys siitä että freudilainen ihmiskuvaus ja muotiin noussut "biologinen" selittämistapa voisivat olla kilpailijoita on karkea tiedonfilosofinen harha. Kuitenkin sillä on kannattajansa niin skepsis-huuhaa-tieteisuskovaisten kuin vakavasti otettavien tieteentekijöiden keskuudessa. Kuten sanottu, psyykeä on kuvattava sellaisin käsittein jotka kuvaavat psyykeä, ja ajattelua on kuvattava niin että ajattelu tulee kuvatuksi. Psyyke ja ajattelu eivät ole "fysikaalisia" löytöjä kuten vaikkapa kvarkit, joille Joycen teoksesta napattiin kiva nimi. Jos psyyken ja ajattelun "ilmiöitä" halutaan jäljittää rakenteellisella tasolla, se voi tapahtua vain jos kuvaavia käsitteitä jo on olemassa. Siksi käsitteistöistä jotka auttavat meitä kuvaamaan ja mahdollisesti myös ymmärtämään omaa inhimillistä itseämme, on syytä pitää kiinni.

Niinpä ensin tulevat lähtökohtaiset käsitteet, sitten tutkimus. Tämän marssijärjestyksen ei tarvitse tietenkään olla sillä tavalla ehdoton, etteikö aivofysiologinen tutkimus voisi olla hyvinkin hedelmällistä ja tuoda lisää tietoa. Mutta nykyisin usein törmää "tieteisuskovaisten" maallikoiden vilpittömään vahingoniloon siitä että "Freud pannaan viralta", että "niin-ja-niin monta prosenttia Freudin ajattelusta on huuhaata", että "jos freudilaisuus haluaa tulla tieteeksi tieteitten joukkoon sen on esitettävä jotain mittauskelpoista faktaa", jne, jne. Tällaisella vahingonilolla on varmaan omat diagnoosinsa, mutta se on myös tietoteoreettista taikauskoa. Nämä väärinkäsitykset ovat tosin jo nostattaneet aivotutkijoiden piirissä vastavoimia, jotka pyrkivät vastaamaan ikään kuin "samalla tasolla" jossa hyökkäys freudilaisuutta vastaan on tehty.

Freudilaista terapiaakin vastaan noustaan nyt monelta pohjalta. Kilpailuyhteiskunnassa ihmiset varjelevat kiiltokuvamaista julkisivuaan niin että perhepiirin salaisuudet halutaan kätkeä jopa hoitoon joutuneiden lasten analyytikoilta. Psykoanalyytikkoihin kohdistuvaa vainoa on esiintynyt ainakin Amerikassa, ja vaino on ollut jopa organisoitua joidenkin uskonlahkojen taholta. Oma kipeys pyritään myös yhä useammin unohtamaan tai pitämään kurissa pikaterapioiden avulla. Mikään pitkäjänteinen ei nykymaailmassa sovi kenenkään kuvioihin. Kun elämänonnettomuudet ja ihmisten yleinen paha olo lisääntyvät, tarve paeta ongelmia kasvaa. Maallikoiden analyysikielteisyydelle tarjoaa vahvistusta jos freudilainen ajatteluperinne myös tieteentekijöiden taholla mitätöidään.

Freudin tapaisten vahvojen visionäärien näkemykset nostattavat koulukuntia, joiden elinkelpoisuuden suhteen (ajatus)historia sitten suorittaa lopullisempaa valintaa. Moni ajattelun pioneerin tekemä löytö on muuttanut matkan varrella muotoaan ja päätynyt tukemaan erilaista rakennelmaa kuin mihin sen ensimmäisenä keksinyt sen tarkoitti. Toisaalta jotkin käsitteet osoittautuvat jälkitarkasteluissa vieläkin laaja-alaisemmiksi kuin mitä ne oli tarkoitettu. Esimerkiksi freudilaisella termillä "libido" kuvataan nykyään paitsi sen akun napaa, jonka energialla yksilön "minä" (mielenkiintoinen käsite mitattavaksi!) tekee ratkaisujaan, yhtä lailla sitä faktaa, että jos ihmislajin elämää säilyttävät voimat eivät olisi olleet vahvempia kuin hänen väkivaltainen tai itsetuhoinen taipumuksensa, emme olisi lajina selvinneet. Tämä pitäisi muistaa myös niiden militaari-ihannoijien, joita pahuus ja tappaminen alitajuisesti houkuttavat ja jotka perustelevat asehulluuttaan viittaamalla ihmislajin “perimmäiseen“ väkivaltaisuuteen.

Käsitys varhaisten kehitysvaiheiden suhteellisesti suurimmasta merkityksestä, kehitysajatus, ja käsitys mielen kerroksellisuudesta - nämä ovat psykoanalyyttisen ajattelun mukanaan tuomia tulkintakuvioita. Freudin ajattelussa toistuu myös haeckelilainen idea siitä että ihmisen lajinkehitys - primitiivisistä heimoista sivistyneiksi kulttuuri-ihmisiksi - kertautuu jonkinlaisessa pienoismittakaavassa yksilön kehityksessä. Tutustuttuaan kulttuuriantropologien kartoittamaan materiaaliin Freud kirjoitti mm. "Toteemi ja tabu" -teoksen, ja myös primitiivisten kulttiesineiden keräilyä hän harrasti . -- On mielenkiintoista että edettyämme ajallisesti jo kauas Freudin ja hänen intressiensä maailmasta, oman aikamme vulgaarimerismi, siis fundamentalistinen tieteisuskonto, joka tarjoaa argumentaatioarsenaalia Freudin mitätöimiseksi, näyttää hauskasti löytävän uskonnollisen vastakohtansa, kreationismin, epäsuorasti freudilaisissa merkeissä. Molemmat äärisuuntaukset lyövät nimittäin kättä hyökätessään yhdessä haeckelilaista kehitysajatusta vastaan. Tämä lienee jonkinlainen ylittämätön esimerkki aikamme opillisista käsitesekaannuksista.



3.


Kirjassaan “Toteemi ja tabu“ Freud pohtii paljon mm. ongelmaa miksi lähisukulaisten kuten sisarusten välinen sukupuolirakkaus on joka puolella maailmaa niin korostetusti kielletty asia. Se on tabu, rajusti torjuttu asia, ja kaikkialla on säädetty varsin ankaria rangaistuksia tabun rikkojille.

Mitään niin sanotusti “kylmää“ järkisyytä, joka tekisi esimerkiksi sisarusten keskinäisen sukupuolirakkauden jotenkin “erilaiseksi“ ja joka jotenkin tyhjentävästi selittäisi tabun synnyn ja perustelisi raskaan sanktioinnin, ei ole. Nykyisin selitykseksi on esitetty mm. sitä että luonnonvalinta olisi suosinut geneettisesti kauempana toisistaan olevien liittoja, mutta tämä ei selitä tabun syntyä, vaan tuntuu päälleliimatulta. Niinpä meidän on ilmeisesti päädyttävä samaan kuin Freud aikoinaan, eli oletukseen, että suhtautumistamme ja käyttäytymistämme tässä määräävät alkulaumassa vallinneet valta-asetelmat. Alkulaumassahan “perhe“ tarkoitti kaikkia johtajauroksen omistamia naaraita, joihin kajoaminen oli lauman muilta uroksilta kiellettyä. Tämän kiellon nykyinen ilmenemismuoto on sukurutsatabu. Meissä siis vaikuttavat yhä ne signaalisuggestioiden ehdottomuudella toteutuvat sosiaaliset ohjelmat, joiden varassa alkulauma saattoi selviytyä olemassaolontaistelussa - nyt nämä ohjelmat vain ovat outoja ja irrallisia, muuttuneet osin käsittämättömiksi, kääntyneet jossain mielessä irvikuvikseen.

Tabun tyypillinen nykyinen rikkoja on insestintekijä, lapsen hyväksikäyttäjä, valtansa ja voimansa väärinkäyttäjä. Hän on primitiivinen jäänne, hirviö, historian kääntöpuoli. Insestikäyttäytymisen ymmärtämisessä joudumme itsekukin ylivoimaisiin vaikeuksiin, sillä yhtä perusteellisesti kuin lapsen hyväksikäyttäjän teot täytyy tuomita, yhtä perusteellisesti pitäisi kuitenkin freudilaisittain kaivaa näkyville niiden lajityypillinen lähtökohta. Teon hyväksyminen ja ymmärtäminen ovat eri asioita, mutta useimmille meistä ne liimautuvat yhdeksi tiukaksi klimpiksi. Emme voi eläytyä petoon itsessämme muuttumatta samalla itse pedoksi. Se, että ihmispsyyke rakentuu kerroksista ja että mitä primitiivisimmät voimat meissä yhä voivat vaikuttaa, ei sinänsä ole väistettävissä, ja jos haluamme hallita alkukantaisia vaikutuksia, meidän on pakko myös yrittää niitä ymmärtää.

Insesti - ja sen laajentumana pedofilia - ovat siis jäänteitä primitiivisestä esihistoriastamme. Ne voivat ikään kuin historiallisen kehitysvamman tavoin tulla yhä näkyviin, ja ne edustavat jotain joka normaalikehityksen puitteissa jää piileväksi. Insesti- ja pedofiilikäyttäytymistä vastaavasti eräissä kulttuureissa isät taas varjelevat tyttäriensä kunniallisuutta niin mustasukkaisesti, että surmaavat tämän jos hän antaa aihetta häpeään. Tässäkin määräävä sisältö lienee seksuaalinen. Kuten sukurutsatabu ja insesti, tämäkin on käyttäytymistä joka palautuu varhaisen lajihistorian primitiiviseen hämärään. On mielenkiintoista havaita, miten kulttuureissa, joissa ns. kunniamurhat ovat yleistä käytäntöä, toisaalta opillisella tasolla korostetaan kiihkeästi väkivallattomuutta ja rauhaa. Jokin tässä äärimmäisessä dualistisessa vastakkainasettelussa kertoo tyypillisestä ihmispsyyken taipumuksesta kompensoida tietoisuuden täydellisellä hallinnalla se mikä syvällä tiedottomassa hämärässä on hallitsematonta ja hirvittävää. Pinnalla hyveet, hallinta, kuri, järjestys, järki, tieto ja logiikka, pinnan alla alkukantainen ja tuhoava kaaos.

Unissamme saattavat kaikenlaiset alkukantaiset kauhut meitä vaivata, mutta kun olemme valveilla ja täydessä tietoisuudessamme, nuo kauhut tavallisesti pysyvät kurissa. On kuitenkin tilanteita tai paikkoja, joissa jopa tieten tahtoen vaivutamme itsemme taantuneeseen raivotilaan - esimerkiksi sotatanner voi olla tällainen paikka. Monet ovat ne sankaritarut, joita suurista sotilaista ja taistelijoista kerrotaan, mutta aivotapahtumisen kannalta nuo urheat taistot tarkoittavat vain primitiivisistä kerroksista tapahtuvaa vuotoa joka on vallannut koko persoonallisuuden. Ylevät päämäärät, joita sodankäynnillä kautta historian on ilmoitettu olevan, ovat kompensaatio ja dualistinen vastapaino sille miten primitiivisestä asiasta todellisuudessa on kyse.

On vaikeaa tajuta, että tavalliset tervehenkiset nuorukaiset saattavat muutaman vuoden rintamallaolon jälkeen raaistua ja elukoitua niin että raiskaavat vihollisen naisia ja tappavat lapsia. Kokemukset kaikkialta maailmasta kuitenkin kertovat että kelle tahansa voi sotarintamalla käydä näin. Tässäkään ei ilmene mitään lajille epätyypillistä. Vallalla ja seksillä on syvät kytkentänsä. Ne kauhistuttavat meitä ja arkiajattelumme varoo niihin kajoamasta, mutta regressio tuo ne pinnalle vuorenvarmasti. Uutiset seurakuntapoikiin sekaantuneista katolisista papeista saavat meidät kuohuksiin. Näitä uutisia kuulemme säännöllisesti, joskus viikoittain, jopa päivittäin. Miten voitaisiin sanoa: ei mitään ihmeellistä, se oli odotettavissakin. Uskonto ja kirkko ovat instituutioita, jotka elävät primitiivisimpien mielenkerrostemme ehdoilla ja elvyttävät myös niiden tuhovoimat. Saarnat eivät auta, ne eivät poista pahuutta. Eikö meidän pitäisi nähdä nämä asiat etukäteen?

Primitiivisen lauman asteelta on pitkä matka Minä-Subjektin eriyttäneeseen eurooppalaiseen kartesionismiin, mutta ei pidä kuvitella, etteivätkö lajityypilliset ohjelmat meissä yhä vaikuttaisi. Tärkeätä olisi tajuta millaiset Vallan mekanismit ja niitä legitimoivat Opit meillä on keskuudessamme juuri nyt. Mistä ne juontuvat, miten magia niissä ilmenee. Sivistynytkään länsimainen ajattelu ei nimittäin ole vapaata näistä primitiivisistä alkuvoimista. Maailmanjärjestyksemme on nyt lähes yksinomaan taloususkonnon määräämä, ja tämän uskonnon todellisen tuhoavuuden peittämiseksi olemme kehittäneet omat vastapainoiset perustelumme ja selityksemme, joiden puitteissa saamme harhan asioiden hallinnasta. Taloususkontomme ei ole myöskään mitenkään moraalisesti “kehittyneempi“ kuin muut uskonnot joihin sisältyy luja ja elimellinen kytkentä elämänjärjestykseen. Taloususkontomme mahdollistaa tosiasiallisen pahuuden harjoittamisen yhtä lailla kuin jokin “rauhanuskonto“ kunniamurhat.

Alkulauman valtarakenteiden ajatteleminen auttaa meitä ehkä myös käsittämään, että se valta, jolla sosiaalinen todellisuus organisoituu ei periaatteessa eroa muusta hallinnasta, tiedollisesta ajattelusta, jolla ihminen ottaa maailmaa haltuun. Sama luonnonjumaluuksien hahmottamisesta alkanut yleistävä käsitteenmuodostus, joka rakentaa merkityslaajentumia ja toimii pelastajan roolissa selviytymistaistelussa, sama magia, joka luo ensimmäiset Jumaluudet, antaa kaikelle vallalle maagisen legitimaation. Valta on aina jotain jumalallista. Se on jumalallista yhtä lailla puhutaanpa tiedollisesta todellisuuden hallitsemisesta tai sosiaalisesta lauman hallitsemisesta. Niinpä kaikkialla ihmislajin yhteisöissä Usko, Tieto ja Valta kuin luonnostaan tuppaavat punoutumaan samaan kudelmaan. Ja niiden erityisissä ilmentymissä väistämättä pätee, että mitä primitiivisemmät voimat niissä jylläävät, sitä hyväksyttävämpiä pyrkivät niitä legitimoivat selitykset olemaan.

Olemme tietenkin edenneet pitkälle lajin primitiivisestä kehitysvaiheesta ja kehittyneet huimasti. Olemme mestareita maailman mittaamisessa, ilmiöiden kartoittamisessa ja luonnonlakien löytämisessä. Silti lajille ominaiset suggestiomekanismit ja sosiaaliset ohjelmat vaikuttavat meissä kiinteästi. Myös suuri osa siitä henkisestä varustuksesta jonka varassa niin sanottu tieteellinen tai eksakti ajattelumme operoi, palautuu paljon syvemmälle inhimillisen ajatushistorian primitiiviseen alkuhämärään kuin mitä olemme kyvykkäitä tunnistamaan tai halukkaita tunnustamaan.

Ajattelussa, myös uuden ajan “tieteellisessä“ ajattelussa, on aina mukana primitiivistä magiaa. Esimerkiksi “ymmärtämisen“ tai “oivaltamisen“ tapahtuma - mitä ne ovat? Millaisin ehdoin ne aivoissamme tapahtuvat? Wittgenstein sanoo, että ymmärtäminen on sitä että näemme yhteyksiä. Näkisimmekö yhteyksiä ellei ajatusapparaattimme hyödyntäisi primitiivistä magiaa - alkutilaa jossa kaikki on yhtä? Entä onko oivallus esimerkiksi jokin maagista pimeyttä leikkaava kirkas salamanisku? Kumpi näistä vastakohdista - pimeydestä ja valosta - irtoaa muka toisestaan ja tulee toimeen omillaan? Millaisia ovat Totuuden ehdot? Voisiko Totuuden muka jotenkin juuria irti siitä alkuperäisen magian maaperästä, josta ihmistaimet yhä miljoonien vuosien kehityksen tuloksenakin kasvavat?



4.


Akatemiatutkija Antti Revonsuon käsitykset Freudista ovat aivotutkijalle ominaisia: hän niputtaa freudilaisen analyysin seksuaalissisällölliseksi tulkinnaksi, ja ilmoittaa, ettemme tarvitse “mitään guruja kertomaan miten jokin uni pitäisi tulkita“. Revonsuon teesi on, että unet ovat primitiiviseen lajimenneisyyteen palautuva aivoaktivaatio, jonka varsinaisena tarkoituksena oli joskus ihmiskunnan aamunkoiton aikoihin pitää nukkuva ihminen eräänlaisessa valmiustilassa ympäristössä uhkaavien vaarojen varalta. Tältä kannalta selittyisi luontevasti sekin, miksi niin monet unet ovat painajaisia: ne ovat ikään kuin lajimuistin tallettamia muistutuksia menneiden aikojen todellisista vaaroista. Teesin tueksi Revonsuo viittaa mm. sotaveteraanien jatkuvasti näkemiin painajaisiin, joissa sotakokemukset toistuvat.

Aivotutkijan ajattelu on malliesimerkki meristisen asenteen tunkeutumisesta psykoanalyyttisen sijalle. Annetut lähtökohtakäsitteet eivät enää herätä kysymyksiä - kysymysmerkkejä ei enää aseteta niin syvälle - ja ongelma-asettelujen painopiste siirtyy empiirisen tutkimuksen ja mittaustulosten maaperälle. Saadaan uusia havaintoja, ja niiden perustalta lähdetään hahmottelemaan uusia teoriarakennelmia, joissa uudet löydöt kylvetään vanhaan taikinaan ja käymistila tuottaa jossain määrin jäsentymättömän näkemyksen siitä mistä on kyse. Merismi on asenne, ei työkalu selvyyteen pyrkimiseksi. Seurauksena on omituinen, mittaustuloksia ikään kuin päämääränä sinänsä pitävä “tieteellinen“ eetos tai paatos, joka hakee varmistustaan ottamalla etäisyyttä “vain“ ajattelemalla saavutettuun valaistumiseen. Uusien teorioiden käsitteellistä sekavuutta ei pystytä nostamaan työpöydälle ja kriittiseen käsittelyyn, koska käsityksiin liittyy magiaa, joka noituu ymmärryksen. Psykologia on nuori tiede, jossa “vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus“ (Wittgenstein).

Jos ajatellaan, että unimaailma olisi erityisen merkityksen primitiivisessä vaiheessa omannut aivoaktivaatiotila, eräänlainen välitietoisuus, jolla olisi ollut suojeleva tehtävänsä, unimaailma olisi meissä primitiivinen jäänne ajalta jolloin uni ja todellisuus läpäisivät toisiaan. Tällöin voitaisiin ongelmitta ajatella että unitoimintoihin olisivat kuuluneet myös ne ilmiöt joita nykyisin kummastelemme “ihmeellisinä“: yhteydenpito lajitovereihin, aavistukset, enteet ja ennakoinnit. Voitaisiin myös ajatella, että hypnoosissa jotkin näistä toiminnoista elpyisivät, ja että esimerkiksi suggestioiden ehdottomuus olisi tuolle nimenomaiselle vireystilalle ominainen piirre. --- Mutta miten tämä kaikki muka panee Freudia viralta? Aivan yhtä hyvin voidaan ajatella että kaikki se mitä Freud alitajunnasta ja unista esitti, saa näihin näkemyksiin liitettynä vain lisää syvyyttä. Onko käynyt niin, että aivotutkimuksessa tieteentekemisen mittaustekninen metodi ja asenteellinen painotus, merismi, ovat onnistuneet silmien aukaisemisen sijaan rajoittamaan näköaloja. Teorian järjeksi on tullut välineen järki.

Revonsuon havainnot voitaisiin tietysti käsitellä kokonaan toisenlaisenkin persoonallisuuskäsityksen puitteissa. Individualistis-psykologinen (käsitesekaannukseen taipuvainen) näkökulma voitaisiin unohtaa, ja tarkastelut suorittaa syvyyspsykologisen ajatteluperinteen puitteissa. Mielenkiintoista olisi miettiä esim. “minuuden“ rajojen määräytymistä toistuvien painajaisten yhteydessä. Olisivatko unetkin persoonallisuusfragmentteja, sivupersoonien siemeniä, vähän samaan tapaan kuin kovat kokemukset ovat? (Reima Kampmanin ns. sivupersoonailmiötä koskevissa jatkotutkimuksissahan paljastui, että dramaattiset arkikokemukset saattavat muodostua hypnoosissa aikaansaadun sivupersoonan “ytimeksi“.) Sotakokemusten regressiivinen ja raaistava vaikutus voi koteloitua. Muodostuu persoonallisuuskehikko, joka unitilassa - kuten hypnoosissakin - elää omaa elämäänsä.

Nämähän ovat tietysti vain käsitteitä, käsitteitä - vertausta, varjoja vain, harmaata tuhkaa. Kuitenkin: ne muuttavat tai ainakin vaikuttavat uskomuksiin siitä miten sielullisia sotavammoja olisi oikein hoidettava. Olisiko kokemukset niin kutsutusti “käsiteltävä“, so. integroitava ne osaksi normaalipersoonaa, vai olisiko niitä ehkä helpompi hallita, jos niistä onnistuttaisiin luomaan selvärajainen varjominuus? Sotavammaisia on maailma täynnä - esim. Vietnamin sota mielettömyydessään jätti parantumattomia vammoja kaikkien sieltä hengissä selvinneiden mieliin. Sitäkin sotaa käytiin kuitenkin isänmaallisuuden yms. persoonakohtaisesti eheyttävien motiivien nimissä, ja siinä suhteessa se saattoi kohdella taistelijoita jopa lempeämmin kuin tulevaisuuden operaatiot, joissa paitsi todellinen myös nimellinenkin motivaatio on alun alkaen epäselvä. (Kansainväliset “poliisitoimet“, “ennalta ehkäisevät iskut“, kriisinhallinta- ja rauhanturvatoimet, eduntavoittelu “rauhaan pakottamisen“ nimissä, jne.)



5.


Myös syysuhdeajattelua voi jäljittää persoonallisuusfragmenteista. Näin löytyy kytkentöjä kausaliteettien alkutekijöihin. Syy ja seuraus saatetaan käsittää yhtenä perusdualismina. Sellaisena se saattaa mielessämme resonoida muiden perusdualismien kanssa, sellaisten kuin minä ja maailma, minä ja sinä. Korviemme välissä tällaiset fragmentoituneet navat elävät omaa elämäänsä - kun sanomme että ajattelemme, kyse voi olla siitä että persoonallisuutemme palaset käyvät vuoropuhelua keskenään. Joskus ne jopa väittelevät. Ja enemmänkin: riita voi äityä pitkäaikaiseksi hirvittäväksi syyttelyksi ja ahdistavaksi noitaoikeudenkäynniksi, jossa inkvisiittorin roolissa oleva osa “minuuttamme“ tuomitsee syyllisyydentuntoisen “minuuden“. Traagisimmissa tapauksessa tuomio pannaan täytäntöön. Puhumme silloin itsemurhasta, mutta tosiasiassa kyseessä on psyykensisäinen murha.

Kysykäämme nyt: miksi itsemurha on ollut ja taitaa yhäkin jossain olla rangaistava teko? Vaikka itsemurhan tehnyt taatusti pakenee maallisen lain ulottumattomiin, on ollut tarpeen määritellä itse teko laittomaksi. Teon rangaistavuus ei selity pelkästään sillä että ajatellaan tai toivotaan lailla olevan itsemurhia ennalta ehkäisevää merkitystä. Tämäkin on tosin sinänsä mielenkiintoinen aspekti. Kun teko on määritelty rikolliseksi, sen suunnitteleminenkin on tuomittavaa.

Persoonallisuusfragmenttien kannalta asia jäsentyy niin että tarvitaan sekä murhaajan että uhrin roolihahmot. Laki on kirjoitettu murhaajan tuomitsemiseksi, eikä laissa haluta tiedostaa sitä ristiriitaa joka seuraa kun murhaaja ja uhri majailevat samojen korvien välissä. Laki ignoroi uhrin, ei eläydy tämän rooliin. Voitaisiin ajatella että lainlaatijaa vaivaa primitiivinen kehittymättömyys - että hän esimerkiksi uskoisi ongelmattomasti kuolemanjälkeiseen elämään niin ongelmattomasti että kirjottaisi tuonpuoleisuuden maalliseen lakiin. Mutta tämäkään tuskin selittää kaikkea - miksi hän ei sitten eksplikoi tämänpuoleista ja tuonpuoleista? Jäljelle jää kysymys siitä mitä seurauksia lainlaatija on ajatellut lakitekstistään olevan. Miten lain on ajateltu vaikuttavan ja miksi. Jos laki on pyhä, siinä ehkä kuvitellaan vaikuttavan jumalallisia voimia.

Toinen, vastaavanlainen tapaus, jossa syysuhdealkioita voi jäljittää persoonallisuusfragmenttien tasolta: eräässä sävyltään varsin keskiaikaisessa Jaakko Juteinin tekstissä kuulusteltiin aseistakieltäytyjää. Kuulustelija jäi tankkaamaan ajatusta: "Etkö usko että pyykkinuijalla (tms, pertuskalla, astalolla) voi tappaa ihmisen?" Kuulustelija tuntui ajattelevan, että siitä tosiseikasta, että millä tahansa arkisella esineellä voi myös tappaa - mitä tahansa välinettä voi siis käyttää myös ihmisen tappamiseen - seuraa se että aseista ei voi kieltäytyä. Tässäkin ikään kuin potentiaaliset mahdollisuudet oikeuttavat tekemään johtopäätöksen joka on jollakin tavalla mieletön. Päättely on kuitenkin tässä merkittävästi syysuhdeajattelua, vaikka se tapahtuu sellaisten elementtien varassa jotka me miellämme puhtaasti ominaisuuksiksi. Otetaan lähtökohta ja päätellään: jos nuijalla on tämä ominaisuus, se määrää myös aseistakieltäytyjän ominaisuudet. Tällainen todistus on periaatteessa ontologinen. Samaistukselle päättelysiirrossa tarvittavat elementit esiintyvät ajattelussa vahvoina. Tätä kuvaamaan on ehkä termi “ideanmuodostus“ parempi kuin “käsitteenmuodostus“. Päättelyn seuraus: jos pyykkinuijaa voi käyttää tappamiseen, aseista ei voi kieltäytyä. Syysuhdeajattelua voidaan siis harjoittaa kulloisellekin käsityskyvylle ominaisten ja mahdollisten persoonallisuusfragmenttien varassa.

Mitä tästä kaikesta opimme? Sen freudilaisen totuuden, että ihmismieli on kerroksellinen, ja että mitä primitiivisimmät kerrokset elävät jatkuvasti meissä. Emme voi välttää sitä etteivätkö ne nousisi pintaan, koska kaikki ajattelumme aina perustuu siihen että hyväksikäytämme noita maagisia voimia. Voimme vain toivoa, että mielemme kerrokset läpäisevät toisiaan siten että leikkauspinnoista muodostuu pikemminkin hieno timantti kuin tuhoava terä-ase. Mitään takeita tästä ei ole, ja meidän kannattaisi katsella paljon nykyistä kriittisemmin itseämme, luomaamme ympäristöä, ja niitä legitimoivia oppeja joiden varassa elämänmuotoamme perustelemme.



6.


Kuten kaiken havaintotoiminnan alkeismuoto on kohteen erottaminen taustasta, samoin ajattelun alkeismuoto on kohteen irrottaminen esiintymisyhteydestään ja sen ideaalisten ominaisuuksien havaitseminen. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä ja toisen täällä, ja kun hän näki suuren vuoren, vuoren, jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän piti sitä VuoriJumalana tai VuoriHallitsijana. Näin invarianssin havaitseminen ja sen takaisinkytkentä, idean maaginen merkityslaajennus, muodostuivat ajattelun perustapahtumiksi. Näin syntyivät yleiskäsitteet, joihin siis alusta alkaen on sisältynyt jumalallista magiaa ja hallintavaltaa. Tämä täsmälleen sama mekanismi ja magia on ajattelumme käyttökoneistona ja käyttövoimana tänäkin päivänä, vaikka nyt olemme menettäneet yhteyden menneisyyteen, emmekä enää pysty elämysvoimaisina elvyttämään alkuperäisiä maagisia kokemussisältöjä. Nyt hyödynnämme mielemme magiaa valikoidusti ja kohdakkoin, kun käytämme omia yleiskäsitteitämme ja muita ajatusabstraktioitamme.

Kuten tahto ja valta palautuvat primitiivisessä laumassa yhdeksi ja samaksi ominaisuudeksi, myös kieli ja ajattelu ovat jo alun alkaen sama asia. Kielen kehitystasoja kuvataan esim. jatkumolla signaalit - symptomit - symbolit, mikä tarkoittaa, että ensin oli toiminta, sitten ilmauksellinen viestintä, ja lopuksi käsitteelliset operaatiot. Mitään rajoja näiden “tasojen“ väliin ei voida vetää, eivätkä mitkään varhaisemmista kehitysvaiheista lakkaa toimimasta ja vaikuttamasta kehityksen edetessä, vaan juuri päinvastoin: uudet, myöhäsyntyisemmät kehityskerrokset ovat primitiivisiin mekanismeihin elimellisesti yhteenkasvaneet ja käyttävät niiden ominaisuuksia hyväkseen toteuttaessaan omia kehittyneitä ohjelmiaan. Mielemme muodostuu kerroksista, mutta nämä kerrokset läpäisevät jatkuvasti toinen toisiaan, ja esimerkiksi se mitä nyt kutsumme hyväksi ajatteluksi, nimenomaan edellyttää tällaisia läpivirtauksia. Psyykessämme elävät niin primitiiviset hirviöt, demonit, kuin enkelitkin, jotka kuorolaulussaan jalostavat demonien ulvonnan hallituksi harmoniaksi.

Kieli oli varhaisvaiheessaan “naturalistista“, ts. se sisälsi elämänmuodon edellyttämiä toimintasignaaleja, joiden rikkaus ja ilmeikkyys oli hämmästyttävä. Yleiskäsitteiden kehittymisen myötä siirtyi ihmislaji esihistoriastaan ajatushistoriaan. Luonnonjumaluuksia ja johtajan maagista valtaa seurasivat dramaattisten tapahtumien toistoista kiinteytyneet sankaritarinat, mytologiat, myytit ja niissä kiteytyvät ideat. Eurooppalaisen antiikin maailmassa Ideat edustivat totuutta, ne olivat jotain pysyvää ja “tosiolevaa“ suhteessa arkikokemukseen ja kaiken vaihtuvuuteen. Ideat olivat siis jotain jota pidettiin “reaalisena“. Ne muodostivat myös selitysperusteen arkimaailman ilmiöille, joskaan tämä selitys ei ollut kausaalinen vaan samaistava. Myöskään keskiaikainen käsiterealismi, jossa yleiskäsitteet kuten lajinimet, koettiin “reaalisina“ ei ollut kausaalisesti perusteltua vaan ideaisesti samastavaa. Uskonnollisen totuuden kiteytymä, dogmi, käsitettiin jumalallisena ilmoituksena.

Kielen kehityksen kannalta nominalismi merkitsi askelta uudelle itsetietoisuuden tasolle. Kieli, joka keskiajalla oli ollut Jumalan sanaa, alkoi välittämään sanaa Jumalasta. Nominalismin lopullinen voitto tapahtui vasta uudella ajalla, kun eriytynyt kartesiolainen minä otti kielen ja ajattelun tehotarkastelun kohteeksi. Mitkä kielen elementit tai ominaisuudet tässä uudessa Minän ja Maailman vastakkainasettelussa ottivat kantaakseen magian, ikiaikaisen jumalallisuuden viestin? Toki yleiskäsitteet yhä näyttelivät keskeistä jumalallista roolia, ja empirismi ja tieteellinen ajattelu operoivat abstraktioilla, suureilla ja mittayksiköillä. Numerot, joita keskiajalla oli käytetty lukumystiikan yhteyksissä, tulevat nyt meristisen kvantifioinnin kautta pyhitetyiksi. Matematiikka muodostuu uuden ajan glorifioiduksi fundamentiksi. Kaikki mitä ei pystytä matemaattisesti mallintamaan ja muodollis-loogisesti jäsentämään hylätään epätieteellisenä. Numeerisuus merkitsee paluuta käsiterealismiin.

Oman aikamme valtauskonto, talous, operoi mielellään numeerisilla suureilla ja luvuilla. Niiden ansiosta talous saadaan näyttämään joltain muulta kuin raa’alta ja aggressiiviselta taistelulta, jossa regressiiviset, rahaan liittyvät kaikkivoipaisuuskuvitelmat vallitsevat ja jonka irrationaalisuutta kuvaa, ettei taloustieteessä ole päästy yksimielisyyteen perustavanlaatuisistakaan käsitteistä kuten inflaatiosta. Jos psykologiassa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus, taloustieteestä voitaisiin sanoa, että siinä vallitsee ajatusmuotojen ja sisältöjen täydellinen yhteismitattomuus. Taloustiede on syntyajoistaan, siis 1700-luvun idealististen vapauskäsitysten ja aatteellisen individualismin ajoista asti, suostunut havaitsemaan ja poimimaan tarkastelujensa kohteeksi vain niitä tapahtumia jotka ovat vastanneet sen ensimmäisiä paradigmoja, ideaalikuvaa keskenään “vapaita“ kauppasopimuksia tekevistä taloustoimijoista. Taloustieteessä havaitsemisen kehä on sulkeutunut.

Kuten uskonnoissa yleensäkin myös taloudesta puhutaan ikään kuin se toimiessaan toisi hyvinvointia kaikille. Silti talousajattelussa ei tavata eksplikoida päämääriä ja keinoja. Kuten uskonnoissa kuvitellaan että uskominen itsessään pelastaa, samoin taloudessa kuvitellaan että toimiminen itsessään vie päämäärään. Epäselvyyden väistämiseksi pyöritellään käsissä numeroita. Numerot ovat jotain puolueetonta, pätevää ja eksaktia, ne ovat pitävä ja pettämätön pinta, jonka alle voidaan sulkea talouden todellinen sisältö. Siis kilpailu, vastustajan tuhoaminen, ahneus ja kateus, paha tahto. Taloususkonnon opeilla voidaan oikeuttaa mitä primitiivisin julmuus niin lähimmäisiä kuin kaukaisissa maissa eläviä kohtaan. Taloudellisilla kunniamurhilla eliminoidaan maailmasta köyhiä ihmisiä.

Talous on todellakin oman aikamme uskonto, ja talousteoriat evankeliumeja, joilla vahvat oikeuttavat oman valtansa ja ylemmyytensä heikkoihin nähden. Kartesionismi on luonut tälle uskonnolle uskottavat kulissit, se antaa käyttöön puhtaita numeroita likaisiin tarkoituksiin. Koska olette kuulleet, että joku rahamagnaatti keräisi voittojaan jotain yleistä hyvää tarkoittavaa päämäärää varten? Ehkä tarvitsisimme taas uuden Freudin, joka avaisi silmämme näkemään taloususkonnollisen tekopyhyytemme?

Inhimillisen tietoisuuden kehitystie on ollut pitkä. Subjekti ja Predikaatti merkitsivät aluksi jakoa kohteeseen ja käsittelyyn. Niitä ei kuitenkaan koskaan voi toisistaan lopullisesti erottaa. Kautta koko ihmisajattelun ne ovat olleet toistensa sisään kasvaneita, erottamattomia kuten Minä ja Maailma. Kohde on lähtökohta, se on pysyvää suhteessa tarkasteluun, joka muuttuu historiallisesti, saa aina uusia näkökulmia ja tapahtuu aina uudelta pohjalta. Voidaan ehkä ajatella että tarkastelun painottuminen kohteeseen edustaa assimilatiivisen ajattelun alkeismallia - ideaalisesti silloin kun merkitys liitetään entiteettiin sen ominaisuutena. Näinhän tapahtuu tyypillisesti esim. Aristoteleen syysuhdeajattelussa, jossa syyt sisältyvät entiteetteihin niiden ominaisuutena. Tarkastelun yhteydessä tapahtuva tiedon muodostuminen, kerrostuminen ja näkökulmien uusiutuminen merkitsevät akkommodatiivista ajattelua - ideaalisesti silloin kun merkityksenanto käsitetään itsenäiseksi tapahtumaksi ja eristetään se kaikista kohteista. Uuden ajan ajattelu tavoittelee tällaista eroa tosiasioiden ja arvovarausten välille. Olemmeko tässä yhtään sen selvemmillä vesillä kuin mikään muukaan historiallinen aika, sopii epäillä.

Mielemme muodostuu kudelmista, joissa kaikki historialliset mahdollisuudet ovat aina olemassa. Tietoisuutemme, siis valvetila, on vain eräänlaista historiallista unta. Shakespearen sanoin: “Sama kude on meissä kuin mik' unelmissa on, ja unta vain on lyhyt elämämme.“ Se että nyt kuten aina näemme tilanteemme, eli mielemme maisemat uusina, erilaisina ja aiemmista poikkeavina, on seurausta siitä että lievitämme ikiaikaista sokeuttamme valaisemalla vain valittuja kohteita syvällä sielussamme vallitsevasta pimeydestä.