Historian ymmärtämisestä

(Niin sanottu rasismi 1)

 

1.

Jalanjäljet hiekassa, tai minne niitä ikinä jääkin, ja jälkien seuraaminen – se saattoi olla ensimmäinen kirjoitettu kieli. Joku on jättänyt jälkensä tähän, mennyt tästä tuonne, tuossa pysähtynyt ja katsellut ympärilleen. Mihin tästä seuraavaksi? Jälkien lukeminen oli ensimmäinen lukutaito. – Oleminen ja aika, lukeminen ja aika, ne ovat kietoutuneet toisiinsa aivan alusta alkaen.



2.

Jos joku osaa kertoa miksi matka ja aika muodostavat kognitiossamme saman miellemaailman, hän ansaitsee filosofin nimen ja arvon. Matkaa ja aikaa kuvataan samoin metaforin, niiden kuvaamiseen käytetään samoja määreitä. Kauas ja kauan. Pitkä matka ja pitkä aika. Ja kuitenkin ne ovat olemuksellisesti omaehtoisia – voimme kuvitella tilan ilman aikaa, ajan ilman tilaa. Niin ihminen on pitkään historiassaan kuvitellut. Vasta suhteellisuusteorian jälkeinen fysiikka tietää, sanon uudestaan: tietää, että matka ja aika ovat yhtä ja samaa. Kokemuksellisesti ne ovat eri asioita, arkikokemuksessamme varsinkin.



3.

Siellä missä lukutaito vallitsee, siellä ihmisten kyky elämänhallintaan on suurempi. Siellä pystytään mieltämään syyt ja seuraukset, pystytään miettimään menneisyyttä ja oppimaan siitä. Menneisyys ja tulevaisuus ovat olemassa. Esimerkiksi kehittyvässä maailmassa lukutaitoprosentin kasvu ja liikasyntyvyyden vähentyminen vastaavat täsmällisesti toisiaan. Lukeminen ja aika ovat se kognitio, joka nostaa elämänhallinnan uudelle tasolle.



4.

Amerikkalainen koulukriitikko josta tuli mediakriitikko, Neil Postman, esitti länsimaisen kulttuuripiirimme historiaan liittyvän kysymyksen: "Miksi Rooman valtakunnassa jo olemassaollut lukutaito rapistui ja katosi jokseenkin kokonaan keskiajalle tultaessa?" Postmanin mielestä tämä kysymys on historiaa koskevista kysymyksistä tärkein. Jos tietäisimme vastauksen tähän kysymykseen, itseymmärryksemme lisääntyisi aivan ratkaisevasti. – Kuinka suuri historiallinen taantuma syntyy? Mitä kaikkia ominaisuuksia, kykyjä ja valmiuksia, yleisen psyykkisen taantuman myötä menetetään? Millaiset asiat aivoissamme kytkeytyvät toisiinsa – kun yksi kyky yhtäällä häviää, miksi myös toinen toisaalla katoaa?



5.

Lukutaito ja ajantaju ovat toisiinsa jollakin kulttuurille ominaisella tavalla sisäänkudottuja. Länsimaisessa kulttuurissa myös ajantaju ja perspektiivin hahmottaminen näyttäisivät esiintyvän yhdessä. Aika ja matka ovat yhtä ja samaa. Kun lukutaito keskiajalle tultaessa katosi, katosi myös ajantaju ja kyky nähdä perspektiivi. Maailma pysähtyi, kuvat jähmettyivät pyhyyttä ilmentäviksi ikoneiksi, kirkkomaalauksissa kuvattiin raamatun tapahtumia. Ne olivat lukutaidottomalle rahvaalle kirjoitettua kuvakieltä. Niissä kuvissa ei esiinny perspektiiviä, vaan niin sanottu arvoperspektiivi – tärkeämmät henkilöt kuvataan suurempina kuin vähemmän tärkeät.

Tuhannen vuoden mittaisen joukkotaantuman hellittäessä ja eurooppalaisen ihmisen uudestisyntyessä, renessanssissa, elpyi niin lukutaito, ajantaju kuin perspektiivikin. Maailma muuttui kolmiulotteiseksi, katseet kääntyivät maan tasalta ylös gotiikan katedraalien huimaaviin korkeuksiin, kellot alkoivat soida ja mitata aikaa. Myös maalaustaiteeseen ilmestyi perspektiivi. – Jos ymmärtäisimme tätä historiaa, ymmärtäisimme ihmistä.



6.

Antiikin kreikkalaisten ajattelu, heidän miellemaailmansa, muodostui eräänlaisista todellisuuden pysäytyskuvista, ideoista. Me osaamme kuvitella kuvan joka esittää kohdetta – mutta kreikkalaisten ideakuva "esitti" yhtä lailla erityisiä kuin yleisiä kohteita, erityisiä ominaisuuksia tai yleisiä laatuja, toimintaa tai yleisiä tapahtumisen lakeja. Koska kuvat olivat olemuksellisesti "pysäytettyä" todellisuutta, niiden sisältämä ideainen "totuus" perustui samaistumiseen – se oli laadultaan ikään kuin ikuista, ikuistavaa, myyttistä totuutta. Pysäytetyn ajan ja samaistumisen maailmassa syysuhdetta ei ollut olemassa, eikä myyteissä esiinny esimerkiksi sattuman käsitettä.

Mielikuvat ja kielikuvat ovat ajattelumme perusaineksia. Koska inhimillisen kielen perusfunktio on keskinäisyhteyden synnyttäminen ja sosiaalisen eheyden ylläpito, kielen rakenteisiin kehittyy nimenomaan pysyvyyttä edustavia, samoina pysyviä elementtejä. Kreikkalaisten ajattomat ideakuvat olivat tällaisia – johonkin vastaavanlaiseen, mutta olemuksellisesti enemmän kielen tasolla toteutuvaan, palattiin keskiajalla, jolloin raamatulliset opilliset dogmit koettiin eräänlaisina kaiken todellisuuden palautuspisteinä. Raamatuntulkinta oli ainut oppineisuuden laji, kaikki totuus oli ilmoitettuna olemassa pyhissä kirjoituksissa, tarvitsi vain tunnistaa ja löytää se sieltä.



7.

Tunnustuksellinen ajattelu tekee yhä näin, palauttaa todellisuutta opillisen totuuden yhteyteen. Tunnustuksellisesti ajatteleva ihminen kokee että totuus on jossakin auktoriteettitekstissä jo ilmoitettuna, oma ajattelu saa sieltä vahvistuksensa. Totuudella on tämä ikuinen ominaisuutensa. Keskiaikaisen raamatun paikalla tosin omana aikanamme on useimmiten jonkin poliittisen puolueen jäsenkirja, tai jonkin aatteellisen tai tiedollisen "ismin" oppikirja. Omankin aikamme oppineisuus on useimmiten oppineisuuden osoittamista – oman ajattelun kytkemistä olemassaolevan auktorisoidun ajattelun institutionaalisiin puitteisiin.

On hämmästyttävää, että jokin syvä, perusinhimillinen tekijä ihmisen ajattelussa on jossakin muodossa pysynyt samana läpi ihmisen historian. Jos jossakin eroja havaitaan, ne ovat lähinnä seurausta kulttuuripiirien jo varhaisvaiheessa omaksumista erilaisista kognitiivisista perusratkaisuista, kuten äänne- tai kuvakirjoituksen valinnasta ja vakiintumisesta. Kulttuuripiirien rajat ovat tajunnallisia kynnyksiä, joita ei tosiasiassa pystytä ylittämään – edes saman kulttuuripiirin ihmiset eivät pysty täysin ymmärtämään eri aikakausina eläneitä veljiään, ja yli kulttuurirajojen voivat astua vain ne jotka eivät ymmärrä ihmisestä mitään.



8.

Eurooppalainen uusi aika toi mukanaan vahvan individualismin. Maailmanhahmottaminen perustuu "minän" ja "maailman" vastakkain asettumiseen – niin sanottu "kartesiolainen paradigma" määrää nykyisen "tositietomme" laatua. Ei suinkaan ole sattumaa, että sivistyksemme on niin olemuksellisesti kirjallista – teologisen selittämisen perinne elää myös tieteellisen selittämisen syvärakenteessa, totuudella on koherenttinen ominaisuutensa, vaikka korrespondenssi valloittaa tieteen näyttämön pääroolin.

Eriytyvä Subjekti ja Objektivoituva todellisuus ovat ne vastanavat, joiden välinen jännite on eurooppalaisella uudella ajalla tuottanut Subjektin puolella individualismin, yksilönoikeudet ja -vapaudet sekä demokratian, ja vastaavasti Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismin, luonnontieteet, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin.

Nämä uuden ajan ajatustyökalut ovat olleet niin ennennäkemättömiä ja tehokkaita, että niiden vaikutuksesta maailma on muutaman viime vuosisadan aikana muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmissuvun historian aiemman miljoonan vuoden kuluessa yhteensä. Mitään syytä millään tavalla vähätellä eurooppalaisen ajattelun ainutlaatuisuutta ja vaikuttavuutta ei ole.



9.

Kartesiolainen paradigma toimii parhaiten kun tutkimuksen ja tiedonhankinnan kohteena on ulkoinen, ihmisestä riippumaton todellisuus. Sen sijaan Subjektin itseymmärrys jää tässä maailmanjäsennyksessä pakostikin vähän paitsioon. Individualismi on idealisoinut Subjektinkin tutkimuskohteeksi, jonka "lait" se kuvittelee selvittävänsä siinä missä se selvittää Objektivoimansa luonnonkin lait.

Kartesiolainen paradigma ei kuitenkaan ole kaikkivoipa. Taivas varjelkoon, se ei ole edes täydellinen siinä missä se on toiminut parhaiten – eli sellaisten luonnonhallintaa mahdollistaneiden erityistieteiden kuin fysiikka ja kemia palveluksessa. – Aika harva meistä asiaa tarkemmin ajateltuaan esimerkiksi uskoo, että "todellisuus" oikeastikin jakautuisi erityistieteiden ja niistä kullekin ominaisten suureiden ja mittayksiköiden lokeroihin – että todellisuus lokeroituisi fysiikaksi, kemiaksi, biologiaksi – sillä todemmalta tuntuu se että todellisuus on jakamaton, se on mikä se on, ja omat inhimilliset yritelmämme saada se kuvailluksi ja selitetyksi ovat sitten aina vajavaisia.

Subjektin mahdollisuudet ymmärtää Subjektia rajoittuvat ihmistieteiden kategorioihin, joissa jo tutkimuksen lähtökohtaisesti edellyttämät kuvailevat käsitteet ovat ongelmallisia, aikalaisrationaalisuuteen kokonaan sidottuja ja olemuksellisesti ei-objektiivisia. Uuden ajan individualismi on mahdollistanut Objektivaation, mutta Objektivaatio ei mahdollista Subjektin ymmärtämistä.



10.

Historiaa voidaan kuvitella myös eräänlaisena insinööritieteenä, jossa jotkut historialliset luonnonlait vallitsevat ja selittävät mistä minäkin aikana on ollut kyse. Luonnontieteiden vahvana nousukautena 1800-luvun jälkipuoliskolla myös historiatiedettä ajateltiin todellisuudenhallinnan mahdollistavana välineenä, jolloin historian voimien hallinta antaisi avaimet ohjata tulevaisuus haluttuihin uomiin. – Sellaisissa "suurissa kertomuksissa" kuin darwinismi ja marxismi on helppo ottaa mukaan juuri tätä kohtalonomaista historiallisten lakien pauhua, jolla asiansa osaavat julistajat saattoivat auktorisoida opetuksiaan.

Historialliseen välttämättömyyteen ja omaan rooliinsa sen toteuttajana ovat uskoneet hirmuvaltiaat, ja samoihin asioihin tuppaavat uskomaan myös ne jotka historian opetuksista varoittavat.

Ihmistieteet olivat noina 1800-luvun jälkipuolen aikoina vasta lapsenkengissään. Oikeastaan ne jäivätkin kehityksessään heikoille juuri siksi että kartesiolainen paradigma jylläsi insinööritieteiden puolella niin tavattoman vahvasti. Sosiologiasta ja psykologiasta huolimatta emme edelleenkään omaa todellisuutta vastaavaa ihmiskuvaa, jossa ihminen näkyisi lajityypillisesti ryhmäsidonnaisena ja esimerkiksi "kollektiivisen tahtotoiminnon" omaavana olentona. Emme kaikista hienoista insinööritaidon tuottamista aivokuvantamislaitteistamme huolimatta edelleenkään osaa selittää esimerkiksi hypnoosi-ilmiötä, jossa "tahto" siirtyy henkilöstä toiselle.

Historia voisi olla sellainen tiedonala, joka tarjoaisi meille yhden mahdollisuuden syventää itseymmärrystämme. Tällöin painopisteen pitäisi siirtyä faktisesta tapahtumahistoriasta kulttuuri- ja aatehistorian kautta johonkin, jota laajasti ottaen voisi nimittää "psykohistoriaksi". Jos sellaiseen sitten tuotaisiin mukaan vielä tiedonfilosofinen aspekti, jokin oikea, joskin vasta orastava ote todellisuuteen voisi tulla mahdolliseksi.


--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 15.1.2014 )
-----------------------------------

Mitä on uskonto

 (Niin sanottu rasismi 2)

 

1.

Maailmasta ei liene löytynyt ainoatakaan ihmisyhteisöä, jonka piirissä ei esiintyisi jonkin muotoista uskonnollisuutta. Tästä tosiasiasta pitäisi vetää se ainoa väistämätön johtopäätös joka siitä on vedettävissä – että uskonnollisuus on jonkinlainen alkuperäinen ajattelulaatu – sikäli mikäli primitiivisellä asteella tajunnansisällöistä ylipäänsä voi käyttää termiä "ajattelu". –

Uskonto ei ole syntynyt minään oppijärjestelmänä, vaan ajattelulaatuna, ja sellaisena se kuuluu jo primitiiviseen inhimilliseen mieleen, ihmisen kulttuurievoluution kynnyksellä havahtuvaan tajuntaan ja tietoisuuteen, alkuperäiseen kognitioon.

Jos haluamme selvittää miksi kaikkialla uskontoilmiö on kuulunut ihmismielen ja ihmisyhteisöjen perustekijöihin, meidän on kaikkein ensimmäiseksi hylättävä ne mielikuvat joita me nykyisin ylläpidämme uskonnosta jonkinlaisena opillisena systeeminä.

Uskonto tuntemamme kaltaisena sosiaalisena instituutiona ja institutionaalistuneina oppisisältöinä on varmasti jotain paljon myöhäsyntyisempää kuin se alkuperäinen lajiolennolle ominainen aistihavainnointi ja orastava tajunnallinen hahmonmuodostus, joka ensin oppi erottamaan kohteen taustasta, kehittyi sitten tunnistamaan toistuvia kohteita, ja lopulta irrottamaan kohteen taustasta, muodostamaan mielensisältöjä luokitellen samankaltaiset kohteet samankaltaisiksi.



2.

Meidän on tietysti tavattoman vaikeaa perusteellisesti eläytyä tuohon alkuperäiseen hahmonmuodostusprosessiin, jossa tunnistettujen kohteiden samankaltaiset piirteet kantoivat ensin mukanaan kosolti eriytymätöntä, laadultaan maagista samuutta. Tämä samuus oli kuin kaikkiallinen sumu josta kohteet vähitellen erottuivat.

Feuerbach on se ajattelija, joka oivalsi kirkkaasti, että ihmisen ensimmäiset jumaluudet olivat maagisia "yleiskäsitteitä" – primitiivinen ihminen näki vuoren siellä ja toisen täällä, ja kun hän näki oikein suuren vuoren, jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän hahmotti sen Vuorten Vuorena, VuoriJumalana. Luonnonjumaluudet ovatkin tyypillisesti sellaisia joissa jokin erottuva poikkeavanlaatuinen ominaisuus tulee korostuneesti esiin.

Eläytymistä tuohon mielen alkuperäiseen maagiseen hahmonmuodostukseen helpottaa suuresti, jos ajattelemme että kyseessä on sama yleistämisen – siis abstrahoinnin – prosessi, joka on ominaista vielä nykyisinkin kaikkein "korkeimmantasoiselle" ja älyllisesti kirkkaimmalle ajattelullemme. Hyödynnämme siinä edelleenkin alkuperäistä "uskonnollista" ajattelulaatua.

Viime vuosisadan ehkä eniten kommentoitu tiedonfilosofi Wittgenstein kysyi: "Mitä on ymmärtäminen?" – Ja vastasi: "Ymmärtäminen on sitä että näemme yhteyksiä." – Mutta näkisimmekö yhteyksiä, ellei jossain mielemme pohjalla yhä eläisi alkuperäinen kaikkivaltainen magia, ja sen pohjalta taipumus yhdistää keskenään sitä missä tunnistamme samuutta?



3.

Ei mielestäni ole väärin sanottu, että logiikka – yritys tunnistaa yleisiä ajattelun muotoja ja määritellä käsitteellisiä operaatioita – olisi mahdotonta ilman sitä mielemme pohjalla olevaa magiaa, jota yleistävä käsitteenmuodostus hyödyntää. Kaikki ajattelumme on kerroksellista, eivätkä nämä kehityskerrokset suinkaan toimi vain kukin omalla tasollaan, vaan läpäisevät jatkuvasti toisiaan toistensa resursseja hyväksi käyttäen. Kaikkein kehittyneimmät ja korkeimmat abstraktiot syntyvät vuorovaikutuksessa kaikkein syvimmän ja alkuperäisimmän magian kanssa.

Uskontoilmiölläkin on varmaan lukemattomia eriasteisia ilmenemismuotoja mielen monissa kehityskerroksissa. Primitiivisiä sosiaaliyhteisöjä organisoineista toteemeista ja tabuista erilaisissa ihmiselämän erityistilanteissa tarvittavien institutionalisoituneiden rituaalien kautta mitä henkistyneimpiin yksilöllisiin herätyskokemuksiin saakka.

Freud on kirjoittanut uskonnon primitiivisistä ilmenemismuodoista ja oivallisella tavalla tarkastellut tekijöitä jotka kaikissa maapallon uskonnoissa ovat yhteisiä – ja William James on koonnut viisisataasivuisen kirjan uskonnollisen kokemuksen monimuotoisuudesta. Olemme ajattelussamme edistyneet pitkälle primitiivisen mielen käsitteenmuodostuksellisesta hämärästä, kun itse uskontoilmiö alkaa näin avautua meille tiedollisesti operoivien käsitesisältöjen kautta.



4.

"Jumala"-käsite on tavallaan inhimillisen kielen laajin sana – se palautuu primitiivisen mielen alkuperäiseen kaikkiallisuuteen, kaikenkattavuuteen ja kaikkivoipaisuuteen. Sana mahdollistaa ja kattaa likimain kaikki merkitykset. Se on siis merkityssisällöiltään määrättömin, yhtä aikaa sekä määreettömin että täydellisin.

Tätä hämmästyttävää kaikkimerkityksellisyyden ominaisuutta voidaan tarkastella kieliopin kannalta. Alusta alkaen jumala oli aivan erityisessä mielessä "kohde", siis ikään kuin "sanaluokaltaan" substantiivi. Substantiivi se on ollut tavallaan silloinkin kun se on käsitetty yleensä substanssina. Substantiivisena siitä on helposti muodostunut Subjekti, ja toimijasubjektista muodostuu samantien myös selitys. – Nämä ovat ihmismielen perimmäisiä rakennuspalikoita, kaikkien uskontojen psykologisia alkutekijöitä.

Jumaluuksilla on ollut varmaan tuhansia erilaisia ilmenemismuotoja eri yhteisöissä ja eri aikoina – samassakin yhteisössä eri aikoina. Nimet ovat voineet muuttua mutta substanssi pysyä samana, tai nimi pysyä samana mutta substanssi uudistua. Esimerkiksi eurooppalaisen kulttuuripiirimme jumaluudet kuljeskelivat kirjoitetun historian varhaisajalla Lähi-idässä, Kreikassa ja Rooman valtakunnassa, ja jumalhahmoihin on liittynyt niin luonnonilmiöiden ja -voimien kuin sekä eläinten että ihmisten piirteitä.

"Jumala"-käsitteeseen sisältyy yhtäältä kaikki kehityksellisesti varhainen, alkuperäinen kaikkivoipaisuusmagia, ja toisaalta siihen saatettaisiin, jos niin haluttaisiin, sisällyttää kaikkein korkeimmatkin älylliset abstraktiot. Jumaluus on kuitenkin olemuksellisesti substanssinomaista, substantiivista, silloinkin kun hahmotetaan jokin ei-esineellinen hahmo: "Voima olkoon kanssasi!" Tai adjektiivinen hahmo: "Jumala on kauneus!" – Mutta jos kielemme ei-substantiivisista sanoista nostettaisiin esiin jokin vastaavan laajan merkityskatteen omaava sana, se olisi epäilemättä "olla"-verbi. Kun siirrymme sanaluokasta toiseen, siirrymme kieliopista logiikkaan.



5.

"Olla"-verbi kattaa kaikki mahdolliset "olemassaolemisen" ja "olemattomuuden" tavat, kaikki "on-yhtä-kuin" tai "on-eri-kuin" -rinnastukset, kaikki "tämä-on-tätä -selitykset – kaiken mahdollisen aina Aristoteleen syllogismilogiikasta loogikko Quinen toteamukseen että "olemassaolo on sijoittumista arvona variaabelille".

Ei ole sitä teologista eikä filosofista kysymyksenasettelua jossa ei avainrooliin avainpaikalle sijoittuisi olla-verbi – ja itse asiassa kaikki länsimainen logiikka on olla-verbin logiikkaa. – Jos yleiskäsite "Jumala" aloitti kaiken teologian, kooten kaikki kohteet yhteen, vastaavasti kaikki primitiivisten kielten loputtoman monilukuiset teonilmaisut korvasi lopulta kaikenkattava "olla"-verbi, vieden kehityksen loppuun kohti logiikkaa –

– ja niin on teologian ja logiikan välillä historiallinen silta, ja puhtaan logiikan kannalta, loogisesti ottaen – eikä pidä unohtaa, että logiikka on uskonnon korkea-abstraktinen ilmiasu – lause "Jumala on" olisi laajamerkityksellisintä mitä inhimillisellä kielellä voidaan ilmaista.

Tehkäämme tässä ajatuskoe ja kuvitelkaamme, että tämän päivän maailma olisi täynnä ihmisiä jotka huudahtelevat: "Jumala on!" – Olisiko se viesti jostain kaikkien aikojen takaa, ihmislajille ominaisesta alkuperäisestä mielenmagiasta – uskonnollisen ajattelulaadun syntyhetkiltä, sen primitiivisestä "alkuräjähdyksestä"? Vai olisiko se looginen todiste kaikkein korkeimmalle kehittyneistä älyllisistä abstraktioista, matemaattisen tarkasti mielessä siilautuneista ajattelun muodoista, kirkastuneimmasta logiikasta?

Voimmeko leikata nämä eri asioiksi? En tiedä vastausta kysymykseen, enkä usko että kukaan tietää. Mutta näyttää minusta selvältä, että ihmisen ajatushistoriassa kulkee pitkä linja mielen alkuperäisestä, ensimmäiset yleistävät käsitteet synnyttäneestä magiasta kaikkein viimeisimpään älylliseen abstraktioon, ja niin paljon kuin teeman erilaisia variaatioita historiallisen matkan varrella onkin esiintynyt, kukin aika on ikään kuin "pyhittänyt" parhaan aikalaisajattelunsa aivan samalla tavalla.

Kun primitiivinen ihminen palvoi luonnonjumaliaan, sama ihmistä ja elämää suuremman totuuden tunne valtasi hänet kuin mikä on ominaista myös meille, jotka koemme loogiset formalismit inhimillistä rajoittuneisuuttamme suuremman totuuden edustajina.



6.

Pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen magia on eräänlainen ajattelumme loogisissa avaruuksissa jatkuvasti vaikuttava kolmen asteen taustasäteily, jota ilman meillä ei olisi juuri mitään yleiskäsitteillä operoivaa eikä logiikkaa työkaluna käyttävää tiedonhankintametodia. Luonnonjumaluuksissa ilmennyt abstrahoinnin esiaste sai jatkoa pitkässä sarjassa erilaisia palvonnan kohteita – ja jokaisena aikana se mikä on nauttinut jumalallista pyhitystä on myös jollain lailla institutionalisoitunut osaksi elämänmuotoa, "kulttuuria".

Antropologit, sosiologisesti suuntautuneet, ovat päteviä puhumaan uskontoelämän alkeismuodoista. Yksityiskohtia siinä riittää – suuret linjat on kuitenkin helppo hahmottaa.

Eurooppalaiselle ihmiselle vuorijumalaa, luonnonjumaluuksia, eläin- ja ihmishahmoisia jumalia, jumalan asemaa tavoittelevia hallitsijoita, keisareita ja kuninkaita, Rooman valtakunnan mantereenmittaista hallintoa, ensimmäistä Euroopan Unionia seurasi totaalinen romahdus – koko saavutettu sivistys hukkui suunnattoman syvään henkiseen taantumaan, keskiajan depersonalisaation uneen, jossa totuutena koettiin vain pyhät raamatulliset dogmit – se oli deduktiivisen, taaksepäin palauttavan ajattelun totisen vakuuttavuuden tuhatvuotinen valtakausi. –

Sitten, renessanssissa, täydellinen vastavaikutus, vuorijumaluuden uusi synty, vertikaaliset pystyhahmot, huimaaviin korkeuksiin kohoavat katedraalit, niiden kautta uudelleen hahmottuvan perspektiivin ilmestyminen – todellakin, perspektiivi hahmottuu pystysuuntaisten hahmojen välityksellä – ajantajun ja psyykendynamiikan herääminen, "minän" ja "maailman" uusi vastakkain asettuminen, yhtäältä individualismi, toisaalta empirismi ja induktiivinen päättely –

– ja sanottakoon tässä nyt selvästi, ettei maailmanhistoriassa missään mikään muu aikakausien taite, mikään laaja kulttuurimurros, mikään ihmisajattelun suunnanmuutos vastaa sitä valtavasti vaikuttanutta tapaa jolla eurooppalainen uusi aika mullisti tajunnan. Uuden ajan ajatustyökalut, joiden vaikutus on kumuloitunut maailmanlaajasti kahden viimeisimmän vuosisadan ennennäkemättömässä teknisessä kehityksessä ja teollisessa hyvinvoinnissa, ovat todella vailla mitään historiallista vertaa.



7.

Uusi aika korvasi vanhan- ja keskiajan tiedonalat, ja uusi jako loi uudet erityistieteet, kullekin tieteelle ominaisine suureineen ja mittayksiköineen. Mutta näissä ajattelun uusissa munankuorissa elpyivät itse asiassa ikivanhat mielenmekanismit – ja kuten ensimmäinen primitiivinen ihminen tietoisuuden herätessä, niin nytkin kukin tiede etsi omaa "kohdettaan", halusi irrottaa tutkimuskohteen todellisuuden taustajatkumosta ja käytti "ilmiöiden" irti leikkaamiseen juuri itselleen ominaisia käsitesaksia.

Tämä kehitys johti tiedonalojen jatkuvaan sisäiseen pirstoutumiseen. Erityistieteet jakautuivat tutkimuskohteiden perusteella, sitten kehittyi koulukuntia ja oppisuuntia, lopulta päädyttiin nykyiseen "ismien" maailmaan, jossa jo jonkin opillisen lahkon mukainen käsitepuitteistus luo pyhitetyn totuudellisuuden leiman.

Näin olemme kirjoittaneet "Uskonnon lyhyen historian". Kun nykyisin joku lausuu sanan "uskonto", on luonnollista, että aikalaisen tajuntaan nousee mielikuva jostain "opillisesta systeemistä". Ismien maailma on todellakin muokannut mieliämme niin pitkälle, että tiedolliset ismit ja aatteelliset ismit asettuvat ikään kuin samalle viivalle – ja kansalaiskeskusteluissa ne elävätkin täydellisessä käsitesekaannuksessa ja samanlaista "vakuuttavuutta" mielipiteille antaen.



8.

Uskonnon lyhyt historia tarvitsee toki muutaman maininnan niistä erityisistä keskeisistä kehitysominaisuuksista, joita tähän erityiseen evolutiivisen kulttuurikehityksen kuvaan kuuluu. Puhumme nyt uskonnosta yleensä – uskonnosta inhimillisen tietoisuuden ja elämänmuodon osana – emme puhu vain eurooppalaisen uuden ajan ajatuskehityksestä. Mutta antropologis-sosiologisia pohjia kartoitettuamme voimme toki palata eurooppalaiseen ajatteluun ja oman aikamme ongelmiin.

Ihmisen alkulaumojen on täytynyt olla vahvasti sosiaalisesti sitovia, valtahierarkian niissä on ollut pakko olla luja, ja johtajan merkkisignaaleiden välitön ja ehdoton seuraaminen on ollut välttämätöntä selviytymisen ja henkiinjäämisen mahdollistamiseksi. Ihminen on alun alkaen sosiaalinen laji, laumaeläin, ja noissa alkuperäisissä elämänoloissa oli hyvin vähän sijaa esimerkiksi yksilöllisyydelle.

Myös alkuperäinen magia oli osin valtamagiaa – voidaan sanoa, että ihmisen alkuhistoriassa ne ilmiöt joita nyt nimitämme "vallaksi" ja "tahdoksi" olivat yksi ja sama asia. "Kollektiivisen tahtotoiminnon" mekanismit ovat yhäkin aivoissamme jäljellä, ja ne voidaan sieltä elvyttää erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia käyttäen, jolloin nykyisin yksilöominaisuudeksi mieltämämme "tahto" yllättäen saadaankin siirtymään henkilöltä toiselle.

"Tahdon" evolutiivinen kehitysprosessi kollektiivi-ilmiöstä yksilöominaisuudeksi voidaan projisoida myös uskontoilmiön evoluutiopinnalle. Sosiaalisesti sitovien alkuyhteisöjen valtamagia oli uskonnolla pyhitettyä, ja edelleenkin uskonnoista muodostetaan tietyissä kulttuureissa ja yhteisöissä opillinen käsitepinta, jolla ryhmäsidonnaisuutta ylläpidetään. –

Olemassaolevia uskontoja pitäisi enemmän arvioida nimenomaan tältä kannalta -- siis miten niitä käytetään yhteisöjen sosiaalisen sitovuuden lukitsemiseen – ja uskontojen "nimet" tai niiden näennäisesti tiedolliset "opilliset" sisällöt voisi jokseenkin kokonaan unohtaa.

Hyvin ryhmäsidonnaisten yhteisöjen moraali on tyypillisesti normimoraalia – käskyt ja kiellot ovat pääroolissa, synnit ja pahat teot määritellään ulkoisten tunnusmerkkien mukaan, omaa ajattelua tai tulkintavapautta ei sallita, ja yksilön käyttäytymistä ohjaavat palkkioiden toivo ja rangaistuksen pelko – "kunnian" ja "häpeän" tunnot.

Ryhmäsidonnaisessa yhteisössä "ajattelu" on "tunnustuksellista", eli kaikki asiat palautetaan jo olemassa olevien "totuuksien" yhteyteen, eikä tällaisessa yhteisössä yksilön ole oikein mahdollista nostaa omaa päätään "yhteisöllisen vedenpinnan" yläpuolelle. Kritiikkiin ryhmäsidonnaiset yhteisöt reagoivat tyypillisesti kuin alkulauma – rivit tiivistetään, torjunta nostetaan kiihottuneeseen potenssiin, regressiivinen joukkohypnoosi saa vallan.



9.

Rituaalit ovat olennainen osa kaikkea sosiaalisuutta, niillä on monenlaisia yhteisöllisiä tehtäviä. Niitä kehittyy tyypillisesti elämän erityisiä kipupisteitä kehystämään – ne ovat jonkinlaisia ryhmäsidonnaisuuden ja joukkohypnoosin tihentymiä, joiden avulla muuten vaikeasti hallittavat asiat saadaan ainakin jonkinasteiseen kontrolliin.

Syntymä ja kuolema, sukupuolisuus ja aikuistuminen, johon myös sotatoimet kuuluvat – kipu, suru ja veri ovat rituaalien raaka-aineita. Nykyisinhän me korostamme rituaalien juhlavaa puolta, mutta lajihistoriallinen totuus lienee, että niiden tehtävä alkujaan oli kontrolloida yksilöä ja estää tätä eristäytymästä oman yksilöllisyytensä piiriin.

Rituaalit ovat olennainen osa kaikkea uskonnollisuutta, jolla myös on pohjimmainen roolinsa yhteisöllisyyden ylläpitäjänä. Rituaalit institutionalisoituvat, ja uskontojen kirkkoinstituutiot antavat jatkuvuutta rituaaleille, joiden alkuperäiset sisällöt ovat jo häipyneet esihistorian hämärään.

Kun oma aikamme nostaa opillisen ajattelun ja "ismit" tajunnansisällöissä pinnalle, meille saattaa muodostua ongelmaksi esimerkiksi se miksi jokin uskonto käskyissään kieltää tappamisen, mutta samaan hengenvetoon siunaa sotaan lähtevien aseet. – Tällaiset näennäiset, opillisen ajattelun tasolla ja ohuilla, puhtaasti tiedollisilla käsitepinnoilla koetut moraaliongelmat voivat olla omia aikalaisongelmiamme, mutta alunperinhän rituaalien muodostumisessa nimenomaan erilaisten elämänkriisien ympärille ei syntynyt minkäänlaista sisäistä ristiriitaa.



10.

Ihmisen kymmenien tuhansien vuosien kehityshistoriassa yhteisövoimat ovat hyvin vähä vähältä hellittäneet otettaan ja orastava yksilöllistymiskehitys on päässyt käyntiin. Tämä kehitys ei yleismaailmallisesti ottaen ole toistaiseksi edennyt kovinkaan pitkälle.

Eri puolilla maapalloa kulttuurit ovat tehneet erilaisia perusratkaisuja kognitiivisen kehittymisen tiellä – esimerkiksi valinta kuvakirjoituksen ja äännekirjoituksen välillä heijastuu varmaan myös sen uskonnollisuuden laadussa jota kulttuurissa tunnustetaan. Jonkun kulttuurin kuvat ovat pelkkää ornamentiikkaa, toisen taas psyykendynamiikan projektiota. Tällaiset erilaiset tiet kertovat siitä että yleisinhimillinen kehitys yhteisövoimien vallasta yksilöllisen eriytymisen suuntaan tapahtuu eri kulttuureissa aivan eri tavoilla.

Eurooppalaisen uuden ajan individualismi on ihmiskunnan historiassa todellakin aivan ainutlaatuinen kognitiivinen ilmiö. Niin sanottu "kartesiolainen paradigma" – Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivointi – on tuonut mukanaan Subjektin puolella individualismin, yksilönoikeudet ja -vapaudet sekä demokratian, ja Objektivaation puolella empirismin, luonnontieteet, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin.

Näiden ajatustyökalujen ansiosta maailma on nyt muutaman viime vuosisadan aikana muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmissuvun historian aiemman miljoonan vuoden kuluessa yhteensä. Emme todellakaan voi mitenkään yliarvioida eurooppalaisen ajattelun erityisyyttä ja ainutlaatuisuutta.

Eurooppalainen ihminen eriytyneine yksilöpsyykeineen kokee rituaalit ei suinkaan primitiivisen uskonnollisuuden vaan oman mielenterveytensä ongelmina. Siellä missä individualisti nyt pakonomaisesti tarvitsee rituaaleja, siellä jokin on vinossa. Siellä taannutaan henkisesti, ja rajusti. Rituaalit saattavat olla keino pitää muuten hajoavaa psyykeä koossa. Alitajuntaisia yllykkeitä ehkä kontrolloidaan kehittämällä niitä peittämään pakkoliikkeitä. – Vaikka uuden ajan tekninen edistys on vienyt ihmisen avaruuteen, hänen korviensa välissä häntä vainoavat edelleen primitiivisen alkuhistorian mielenmekanismit.

Vainoavat – tai suojelevat. Äskettäisessä Oscar-gaalassa mm. parhaasta ohjauksesta palkittu avaruuselokuva "Gravity" sisältää käännekohdassaan kohtauksen, jossa kapseliinsa vailla pelastumisen toivoa jäänyt astronautti päättää jouduttaa kuolemaansa sulkemalla hapen, ja vaipuessaan tajuttomuuteen keskittyy epäkuntoisesta radiolähettimestä kuuluvaan, jostain kaukaa maapallolta tulevaan koiran haukuntaan, alkaen itse toistella näitä haukahduksia, huudahdella yhä äänekkäämmin ja pakonomaisemmin. – Siinä rituaalissa ihmisen tragedia, kehityshistoriamme kokokuva, yhdessä elokuvan kohtauksessa.



11.

Historiallisessa perspektiivissä kaikki uskonnot, ehkä toistan tämän: kaikki uskonnot toistelevat erilaisissa ilmiasuissa samoja yleisinhimillisiä kehitysominaisuuksia.

Mielemme pohjimmaiset mekanismit elävät kaikissa aivojemme – tai ajattelumme – kehityskerroksissa, ja vaikka jokainen aika uskoo siihen kulloiseenkin tiedollis-opilliseen käsitepintaan, joka aikakauden rationaalisuudelle on ominainen, ja "todistelee" ja "perustelee" päätöksiään ja käyttäytymistä kulloinkin "pätevyyden" kriteerit täyttävillä tavoilla – silti yksinkertainen ja vähän tylykin tosiasia on, että kaikki vain omalle ajallemme ominainen on vain näennäisen järkevää, ja lopulta kaikki palautuu mielemme syviin kehityshistoriallisiin perusrakenteisiin.

Niinpä ei pitäisi kuulostaa hämmästyttävältä kun väitän, että uskonnot eivät ole vain historiaa – että sen lisäksi miten nykyaika perinteisiä suuria uskontoja ja niiden erilaisia lohkoja ja lahkoja niiden nykymuodoissa elättääkin, sen lisäksi maailmaan on syntynyt ihan uusi, ja vieläpä ihan maailmanuskonnoksi noussut uskonto. Tarkoitan tällä tietenkin taloususkontoa. Se on maailman tämän hetken uusi valtauskonto.

Taloususkonto syntyi individualisaation oheistuotteina, ja opilliset muotoilunsa se sai valistusaikaan. Ihmiskuva oli tuolloin totaalisen todellisuudentajuton ja yli-ihanteellinen – esimerkiksi Rousseau loi pohjat uudelle tiedonalalle, kasvatusopille, kirjallaan "Emilesta", jossa esitettiin kuinka tämä ihmislapsi ihan itse kasvatti itsensä pikkuvauvasta aikuisikään käyttäen korjausliikkeitä, yrityksen ja erehdyksen metodia. – No, muista tieteistä "Emilen" kaltaiset utopistiset ihmiskuvitelmat on monen monta kertaa jo poistettu, mutta liberalistisessa talousajattelussa – eli taloususkonnon raamatussa – niin sanottu "vapaa toimija" kuin myös kuvitelmat korjausliikkeistä yhä elävät ja voivat hyvin.

Talousajattelusta tuli täydellinen epäsikiö. Se apinoi luonnontieteille ominaista suureiden ja mittayksiköiden maailmaa, mutta onnistui tuottamaan vain uuden version ptolemaiolaisesta maailmankuvasta, jossa kirjanpidollinen nollapiste on talousmaailmankaikkeuden keskus. "Raha" yrittää olla yhtä aikaa sekä suure että mittayksikkö, mutta siinä elää vain pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Jos "raha" on taloususkonnon kuolematon sielu, usko aineellisen tarpeentyydytyksen loputtomaan lisääntymiseen on modernia iankaikkisuutta.

Talousajattelu on valtamagiaa, nykyajan uusi valtauskonto, taloususkonto. Todellisuuden objektivaatiosta ajatuskulissiksi omaksuttu numeerinen näennäiseksaktius noituu tehokkaasti ymmärryksen niin että talousajattelu luo "pätevyyden" illuusion.



12.

Olen edellä esittänyt nopeasti laskien noin kolmekymmentä erilaista näkökulmaa uskontoilmiöön. Olen jättänyt joitakin – keskeisiäkin – asioita käsittelemättä, koska niiden käsittely olisi itsessään vaatinut saman verran sanoja joita tähän juttuun jo muutenkin on kertynyt.

Mainitsen yhden tällaisen asian: eurooppalaisella uudella ajalla on "tieteellisen" selittämisen sisällä vaikuttanut jatkuvasti myös keskiajalta periytynyt teologisen selittämisen perinne. Tämän tieteenfilosofiaan kuuluvan asian valaisemiseksi olisi mukaan pitänyt nostaa luento totuusteorioista ja tavasta jolla koherenttinen totuudellisuus on vähitellen väistynyt korrespondenttisen totuudellisuuden tieltä. Kun menetämme sen lopullisesti, silloin taloususkonnostakin tulee tiedettä.

Nuo kolmekymmentä erilaista näkökulmaa ovat siis sellaisia puitteistuksia, kehikoita tai kantimia, joissa uskontoilmiötä voidaan sen ulkopuolelta tarkastella. Näkökulmat täyttävät omat käsitykseni validiuden kriteereistä – en totisesti ole sortunut puhumaan kirjanoppineiden koulupsykologien tavoin siitä miten "ihmisellä on ollut alusta asti tarve uskoa johonkin", tai esittänyt mitään täydelliseen käsitesekaannukseen perustuvia anakronistisia typeryyksiä kuten että "kun alkukantaiset ihmiset eivät tienneet mitään fysiikasta, heidän oli selitettävä luonnonilmiöt uskonnolla". –

Uskontojen tarkasteleminen niiden itsensä sisäpuolelta on sitten asia ihan erikseen. Mitään uskontoa ei voida kyseenalaistaa sen sisältä käsin – uskonnot ovat nimenomaan totuusjärjestelmiä jotka itse asettavat oman totuudellisuutensa kriteerit. Se on myös logiikalle ominaista – sulkeutuminen alkuehtojen ja lopputulemien, samat rationaalisuusehdot toteuttavien kysymysten ja vastausten ajatusavaruuteen. On mahdollista esimerkiksi kirjoittaa vertailu uskonnon ja formaalilogiikan tietoteoreettisesta samanmuotoisuudesta.

Mainitsen vielä, että yhtenä vaikuttimena tälle uskontoilmiön alustavalle kartoitukselle oli KKO:n erään tuomiolauselman perustelu, jossa tämä korkea oikeusaste antaa ymmärtää tietävänsä mikä on tai ei ole "omiaan edistämään uskontojen välistä keskustelua".

Tunnen itse olevani tuollaisesta viisaudesta kovin kaukana – minulla on nuo kolmekymmentä kynnystä vielä ylitettävänä ja pelkään, että takataskusta tai edestäni löytyy vielä vähintään toinen mokoma lisää. Luulen, etten koskaan tule ymmärtämään uskontoilmiötä niin syvällisesti että voisin kuvitella itseni minkään valtakunnan tuomariksi. Sen sijaan saatan kuvitella, helpostikin, että joskus vielä joudun itse sinne syytettyjen penkille.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 25.1.2014 )
-----------------------------------

Historiantajuttomuuden hedelmät -- rasistijahti ja vihapuhevaino

 (Niin sanottu rasismi 3)

1.

Euroopan ajatushistoriassa ei ole toista niin merkittävää murrosta kuin se mikä ihmisten mielissä tapahtui kun siirryttiin keskiajalta uudelle ajalle. Oli eletty likimain tuhat vuotta oudossa henkisen pysähtyneisyyden tilassa, jossa yksilöminuus oli kadonnut – vallitsi niin sanottu depersonalisaation tila, jossa yksilöminuus ei hahmottunut. Myöskään psyykkistä dynamiikkaa ei ollut, sen myötä ajantaju oli hukkunut, eikä mikään sielunliike, joka olisi edellyttänyt lineaarista aikakäsitystä, ollut mahdollinen. Esimerkiksi syyn ja seurauksen – syysuhteen – tajuaminen oli keskiajan ihmisille mahdotonta.

Tuollaisesta depersonalisaation unesta herääminen sijoittuu muutamien vuosisatojen ajalle renessanssista "kartesiolaisen Subjektin" syntyyn. Voimme metsästää ajan ajattelijoiden jälkeenjääneistä kirjoituksista merkkejä ajatustapojen muutoksista. Ehkä ensimmäinen uuden ajan airut oli Wilhelm Okkamilainen, joka noteerasi esimerkiksi vapaan tahdon olemassaolon. Okkamilaista emme kuitenkaan muista hänen voluntarismistaan, vaan ihan erityisestä yksittäisestä ideasta, ns. "Okkamin partaveitsestä".

"Okkamin partaveitsi" on hyvä esimerkki siitä miten aikakaudelle ominaisen järkiajattelun – rationaalisuuden – laatuerot katoavat kuvasta kun muutamme ajatukset opillisiksi ja ikuistamme ne opillisilla yleiskäsitteillä historiankirjoihin.

"Partaveitsellä" tarkoitetaan nykyisin sitä että yksinkertaisimmat perustelut riittävät – ei ole tarpeen lavennella tai jatkaa perustelujen rönsyjä äärettömiin. Se on tyypillinen oman filosofointimme tarpeisiin ajastaan irrotettu "periaate", josta emme enää nykyisin jää miettimään mikä sen todellinen pätevyys mahtaa olla, kun se on kuitenkin esitetty aivan toiseen ajalliseen suuntaan tapahtuvan päättelyn – taaksepäin suuntautuvien ajatusliikkeiden, yksityisestä yleiseen palauttavan keskiaikaisen deduktion – maailmassa.

Tämä opillinen esiinpoimiminen ja pelkistäminen on jotain omalle ajattelulaadullemme aivan ominaista. Kuvittelemme filosofian historiankin jonkinlaisena ajattelun pätevöitymisen puuna, johon on aikojen varrella kasvanut uusia oksia, kun aina uudet ja paremmat opit ja argumentit ovat korvanneet aiemmat ja vanhentuvat käsitykset. "Se-ja-se filosofi kumosi niillä-ja-niillä näkemyksillään sen-ja-sen teorian." Tällainen käsitys ajatushistoriasta ikään kuin yhden ikuisen logiikan jatkuvana voittokulkuna on oman aikalaisrationaalisuutemme harhaa.

Historia oikeasti on ollut pikemminkin eri aikakausina vallinneiden hyvinkin erilaisten "järkiajattelun" laatujen vaihtelua, ja ihmiset ovat eri aikoina ajatelleet paljon enemmän eri tavoin kuin mitä edes eläytymiskykyisimmät meistä nykyisin pystyvät kuvittelemaan.



2.

Miksi aikakaudet vaihtuvat, ajattelun laadut muuttuvat? Keski- ja uuden ajan taitteesta historiankirjamme kirjaavat selityksiksi paljolti ulkoisia syitä. Lisääntynyt liikenne ja kauppa olivat luoneet yhteyksiä muihin kulttuureihin, tuotteisiin ja elämäntapoihin. Löytöretket murensivat vanhan maailmankartan ja maailmanjäsennyksen reunat. Samoin tähtitaivaalta tuleva tieto – käsitys maapallosta kaikkeuden keskuksena mureni. Siinä koko universumi nyrjähti entiseltä paikaltaan, ja niin myös ihmisen roolin oli perinpohjin muututtava.

Tällaisten ulkoisten selitysten lisäksi on noteerattava sisäsyntyiset tekijät. Niistä emme tiedä miksi ne syntyivät – mikä virittää ihmissielut uudestaan niin että historiassa syntyy kokonaisia aikakausia? Joka tapauksessa uuden ajan ajattelun ensimmäiset sisäiset viriämät sijoittuvat jo renessanssiin, siis aikaan paljon ennen mitään ulkoisia vaikutteita. Oikeastaan jo gotiikassa kirkontornit kohosivat katsetta huimaten kohti taivasta ja aivan uudenlainen ajatuslokalisaatio alkoi hahmottua. Pystysuorat linjat hahmottavat perspektiivin – ja jossain kognitiomme poimuissa on perspektiivin ja ajantajun yhteinen lähtöpiste. Aikaa alettiin mitata – kellot alkoivat soida. Se kertoo sisäisen dynamiikan heräämisestä, eikä sitä aiheuttanut mikään maailmanmittainen ulkoinen muutos.

Sisäisillä mittareilla uusi aika toi mukanaan keskiaikaiselle depersonalisaatiolle täysin vastakkaisen tajunnantilan. Keskiajalla oli jopa kaikkein parhaiden älyjen mahdollista epäillä jopa omaa olemassaoloaan. Tälle "minuuden" häviämiselle täysin vastakkainen havainto kirkastui Descartesin oivalluksessa: "Ajattelen, siis olen olemassa." Syntyi mielen dualismi, kahtiajako – "minä", Subjekti, eriytyi ja ulkomaailma, "todellisuus" Objektivoitui. Tämä "kartesiolaisen Subjektin" synty, "minän" ja "maailman" vastakkainasettuminen oli se uusi ajatusjäsennys, jonka varaan kaikki uudella ajalla myöhempinä vuosisatoina tapahtunut henkinen kehitys ja edistys rakentui.

Eriytyvän Subjektin puolella saimme jatkuvasti lisääntyvän individualismin, yksilönvapaudet ja -oikeudet sekä edustuksellisen demokratian. Vastaavasti Objektivoituvan todellisuuden puolella kehittyivät empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. Näiden ihan nimenomaisten – tietyssä paikassa tiettyyn historialliseen aikaan kehittyneiden – kognitiivisten ajatustyökalujen vaikutuksesta maailma on nyt muutamassa vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui koko ihmissuvun historian aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä.



3.

Renessanssifilosofit ja uskonpuhdistajat olivat uuden ajan individualismin ensimmäisiä airuita. Filosofit olivat uuden humanismin, uuden ihmiskuvan ja ihmisarvon ennakoijia, ja uskonpuhdistajat kaikessa ankaruudessaankin uuden individualismin, henkilökohtaisen jumalasuhteen esitaistelijoita. Tämä kaikki pani sielun perusjäsennykset uusiksi.

Maailmaa voidaan ajatella tapahtumaksi aikakausien näyttämöllä. Shakespearen toinen jalka oli kasvoista kasvoihin vaikuttaneen katuteatterin maailmassa, toinen astui institutionalisoidun teatterin estradille. Siihen väliin ilmestyi esirippu, jonka käyttö levisi muutamassa vuosikymmenessä kuin humaus läpi koko Euroopan. Sen vaikutuksesta näytelmät muuttuivat ikään kuin eri tasolle, toiseen todellisuusjäsennykseen. Sama jäsennys tapahtui tuohon aikaan kaikkien aivoissa – kaikessa mitä koemme. Tajunnantapahtumaa sanotaan "kartesiolaisen teatterin" syntymäksi. Silloin meistä tuli esiintyjiä oman elämämme näyttämöllä.

Sivumennen sanoen: Shakespearekin vihasi juutalaisia ja loi Venetsian kauppiaan Shylockin roolihahmon, joka lienee ilkein draaman historian henkilö. Otellokin oli musta mauri, jota riivasi järjetön mustasukkaisuus ja viha. Myös Luther oli varsinainen vihapuhuja. "Vihaisena saarnaan paremmin", hän sanoi. Juutalaiset olivat myös hänen tulisen vihansa kohteena.

Uuden ajan tajunnanlaajentumat ja maailman reunojen repeileminen löytöretkien vaikutuksesta muuttivat "ulkoisia" perusjäsennyksiä. Maailma olikin iso, ei paikallinen. Yleiskäsitteillä piti nyt kuvata laajaa maailmaa, ei ikuisia "sisäisiä" totuuksia. Ihmeteltävää ja hämmennystä riitti. Monenlaisia ihmisiä kuljetettiin sivistyneeseen Eurooppaan, ihan sirkushäkeissäkin, täällä kummasteltaviksi ja katsottaviksi. Maailma arvottui uudelleen, ihmistä arvioitiin uudelleen. Yleiskäsitteillä on se taipumus, että ne noituvat ymmärrystämme, ja niin uudet arviot saivat "sisäisesti" selvän opillisen luonteen.

Rotuteoriat ovat osa uuden ajan tiedon- ja tieteenhistoriaa. Niillä on ihmistä koskevassa tiedon näytelmässä miltei yhtä vahva rooli kuin myöhemmin kehittyneillä valtiotieteellä, sosiologialla ja psykologialla. Biologia ja ihmiskuva elivät pitkään rinnakkain samassa ihmistiedon kategoriassa. Uuden ajan koko henkisen kehityksen suurta valtavirtaa – lisääntyvää individualismia – mukaillen viimesyntyisin tiedonala, psykologia korjasi tavallaan koko potin. Tai ei oikeastaan psykologia, vaan individualismi. Individualismi kaiken selitysperusteena. Esimerkiksi nyt melkein kaiken päätöksenteon perusteena oleva liberalistinen talousajattelu on vain individualismin vääristynein muunnelma.

1800-luvun mittaan rotuteoriat olivat kuitenkin olennainen osa ihmistiedettä. Vuosisadan loppua kohden ne saivat arvoväritteisiä rooleja, ja viime vuosisadalla sairaan arvoväritteisiä rooleja. Emme saa kuitenkaan unohtaa tärkeintä tosiseikkaa: ne olivat opillista pätevyyttään yleiskäsitteiden kautta tavoittelevan tiedollisen auktoriteetin täysvaltaisia ilmentymiä. Omana aikanaan ne eivät suinkaan olleet mitään "vihapuheita".



4.

On mahdollista ajatella että kartesiolaisen järjen parhaat ja puhtaimmat saavutukset sijoittuvat viime vuosisadan alkuvuosikymmenille, jolloin tapahtui kolme ajatusmuodoiltaan toisiinsa verrattavaa suurta ajatusvallankumousta. Einsteinin suhteellisuusteoria mullisti fysiikan maailmankuvan, Freudin psykoanalyysi ihmiskuvan, ja Wittgensteinin tiedonfilosofia selvitti kielen, ajattelun ja totuuden suhteita. Jokaisessa näistä ajatusvallankumouksista "minän" ja "maailman" keskinäissuhde asettui aivan uudella tavalla niin, että maailmaa tarkkaileva Subjekti sijoittuu subjektiivisuutensa kalibroineena Objektivoituun todellisuuteen.

Kuin sattumoisin nämä nerot olivat juutalaissyntyisiä, ja kuin sattumoisin kaikki olivat kotoisin saksankieliseltä kulttuurialueelta. Kuin sattumoisin kaikki joutuivat pakenemaan natsien vainoa. Onko siis sattumaa, että tämä vaino jollain lailla edusti samaa kartesiolaista järkeä jota nerotkin edustivat – vaino tosin vanhan ihmistieteen perustalta, negatiivisin etumerkein, äärimmäisenä käänteisarvoina kaikelle sille mitä nämä toisinajattelijat, Einsteinin pasifismi, Freudin yleisinhimillinen syvällisyys tai Wittgensteinin yliherkkyys edustivat?

Rotuteoriat olivat kehittyneet vahvana oksana ihmistieteiden puussa – ja nyt ne otettiin opillisten yleiskäsitteiden tasolta arkikäyttöön. Mitä teoreettisempia "ismit" ovat, sitä hirveämpää jälkeä syntyy kun niiden "totuus" yritetään todistaa oikeaksi käytännössä.

Natsi-Saksa oli varmaan sen tiedon irvokkain ilmentymä. Emme saa milloinkaan unohtaa, että kysymyksessä oli nimenomaan tieto – ei siis vain puhdas moraalinen pahuus. Muistutan, että korkeinta sivistystä omaava ammattijärjestö, lääkäriliitto, oli Hitlerin valtakunnassa ensimmäinen joka omassa virallisessa ohjelmassaan hyväksyi opit "elinkelvottoman elämän eliminoimisesta". Auktorisoitu tieto koki siellä oman totaalisen haaksirikkonsa.

Muistakaapa te – kaikki jotka nyt kuohkaatte rasismista ja vihapuheista – että se "rasismi" mistä nyt puhutaan ei ole sama asia kuin se mikä aikaansai holokaustin. Silloin taustalla oli kokonaisen vuosisadan itseään teorioiden tasolla vahvistanut auktorisoitu tieto. Kysykääpä sen sijaan, kuka nyt edustaa auktorisoitua sivistystä?

Vain yksi ikuinen kuvio näissä yhteyksissä on sama. Se on se että vainoamiseen tarvitaan aina enemmistön tuki. Joko aktiivinen tuki tai hiljainen hyväksyminen. Se on aina enemmistö joka vainoaa vähemmistöjä – kansanryhmät vainoavat yksilöitä – ei koskaan päinvastoin. Yksilöillä ei ole mitään mahdollisuuksia vainota kansanryhmiä. Vain kansanryhmillä on mahdollisuus tuomita yksilöitä. – Tämä tosiasiallinen asioiden järjestys tuppaa unohtumaan. Enemmistö ei tunnista oman itseoikeuttamansa, itsevaltaisen auktorisoitumisensa vaaroja. Enemmistö on sokea itselleen aivan samalla tavalla kuin natsit aikanaan olivat sokeita omille vaikuttimilleen.

Valitettavasti se ihmistieteen surkea osa joka sai toteutuksensa rasistisissa opeissa elää nyt suuren enemmistön mielipiteissä ja vainossa toisinajattelijoita kohtaan. Sitä perintöä – siis opillisen sivistyksen ja sen kulloinkin puhuttelevimpien arvojen perintöä – edustaa nykyinen oma "sivistyneistömme" ja "suvaitsevaistomme". Se on murskaamassa nyt elinkelvottomaksi arvioitua "impivaaralaisuutta".



5.

Milloin ihmislajin aggressiot alkoivat? Historiallisesti varhaisin lähtökohta voisivat olla ihmisen alkulaumat, ensimmäiset alkuyhteisöt. Suvut, klaanit ja heimot saattoivat jo silloin vihata toisiaan. Raamatullisina aikoina kansojen vihat olivat historian keskeisin sisältö. Ihmislajin historiassa ei tasa-arvosta ole tietoakaan. Suomalaisetkin käännytettiin miekan voimalla. Uskonsotien aikaan taisteltiin Euroopassa ja rajoilla vääräuskoisia vastaan, ja uskontojen sisällä vainottiin harhaoppisia. Noitaoikeudenkäynnit olivat silloin jonkinlaisia rasistijahteja.

Jokin rasismin kynnys ylitettiin, kun uudella ajalla maailmankartan rajat reunoistaan repeilivät ja löydettiin vieraita kansoja ja kulttuureja. Niiden kukistaminen oli ensimmäinen roturasistinen teko. Maailman ääristä rahdattiin myös villi-ihmisiä häkeissä näyttelyesineiksi sivistyneeseen Eurooppaan. – Sanoisin että jotain historian ironiaa on tavassa, jolla nykyinen "sivistyneistö" haluaa panna "rasisteja" häkkiin kaikkien kauhisteltavaksi.

Historiassa suorat ja käyrät miekat olivat sotineet, puhkoneet ja halkoneet eriuskoisia. Kristittyjen viha juutalaisia kohtaan oli syvää ja jatkuvaa. Sitten tulivat tiedoksi maailman pakanat, jotka piti käännyttää taikauskoistaan ainoaan oikeaan uskontoon. Mitä se kaikki oli ellei rasismia? Eriuskoisten, erinäköisten, erirotuisten ihmisten keskinäistä väkivaltaa ja vihanpitoa?

Uudella ajalla individualismi valtasi ihmisten mielet. Silloin se kaikki mikä aiemmin oli ollut vain rasismia muuttui yksilöä koskevaksi. Historiassa tuli mahdolliseksi olla rasisti. Uuden ajan suurin yksilöllisyyden julistaja, filosofi Nietzsche, ylevöitti yli-ihmisen ja suhtautui massoihin vain ylikäveltävänä mattona. Se oli rasismin uusi ajatusmuotorakenne. Kansan halveksiminen.

Tieteen puolella kehiteltiin rotuoppeja osana biologiaa ja ihmistieteellistä ihmiskuvaa. Niihin sisältyi arvovarauksia, mutta ne olivat aikansa legitiimiä tiedettä. Biologia, kansatiede, yhteiskuntatiede ja psykologisten ominaisuuksien määritteleminen elivät vielä eriytymättöminä ja toisiaan tukien. Rasismi oli osa biologian ja ihmiskuvan tieteellistä liittoa. Sen tiedon perustalta elettiin vielä viime vuosisadan alkupuolella. Yhtä hyväksytty kuin oli biologian ja rasismin opillinen kytkentä, yhtä laillinen oli Hitlerin valtaannousu. Kolmas valtakunta oli uuden ajan kansallisvaltion täydellistymä. Se oli psykologisen ihmiskuvan ruumiillistuma – yksi suuri orgaani, vahva ja virheetön. Kuin atleetti, jolla oli nietzschelainen yli-ihmisen tahto ja muiden kansojen matto tallattavanaan.

Rivisaksalaisetkin antoivat tukensa natsivallalle. Vasta sodan jälkeen paljastunut rasistinen joukkotuhonta kauhistutti kaikki ihmiset. Siitä lähtien kaikella pahuudella on ollut vain yksi nimi – "Hitler" – ja tämän nimen demonisoiminen vapautti kaikki rivikansalaiset vastuusta.

Maailmanhistorian hirvittävintä rasistista tuhontaa seurasi syyllisten – suuren enemmistön – syyllisyyden täydellinen poispyyhkiminen ja viattomuuden laillistaminen. Tapahtui sellainen tajunnallinen taikatemppu, jossa rasismi, joka kautta historian oli ollut enemmistöjen harjoittamaa vähemmistöjen vainoa, metamorfoitui enemmistön itsepuolustuskeinoksi, ulkoistukseksi, sormella osoittamiseksi, kun yksi Paha Paholainen noitui kansan populismillaan ja tuhosi viattomia rotuja.



6.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus, jossa kaikki huomio fokusoitiin puolustettavaan yksilöön, jonka perustavanlaatuisia vapauksia ja oikeuksia määriteltiin. Se merkitsi uuden ajan yksilöihanteellisuuden huippua. Yksilö käsitettiin ja käsiteltiin täydellisesti omaehtoisena ja itseriittoisena – eikä lainsäätäjää ollenkaan askarruttanut, kuinka tämä yksilö sitten käytännössä saa oikeutensa toteutumaan yhteiskunnassa, joka muodostuu yhtä itseoikeutetuista ja oikeuksiaan vaativista yksilöistä.

Tässä julistuksessa niin juridinen muotoilu kuin yksilöpsykologinen ihmiskuva alkavat pettää. Ihmisoikeuksien Julistus sijoittaa abstraktin yksilön jonkinlaiseen absoluuttiseen sosiaaliseen tyhjiöön. Kun yhteisö lakkasi mielikuvatasolla kokonaan olemasta, enemmistö ei enää voinut olla rasisti. Vähemmistökään ei nyt voinut olla rasisti, koska vähemmistöt muodostuvat vähistä yksilöistä, joita pitää suojella. Mistä sitten löydetään Paha Pahuus, Paholainen, joka uhkaa viatonta enemmistöä populismillaan? Pahuus jolle ei pidä antaa pikkusormeakaan, ettei se vie koko kättä ja vedä lopulta itseään häpeävää syyllistä kokonaan esiin.

Nyt rasistin löytämiseksi tarvitaan erityistä rasistijahtia. Vain niin voidaan oikeaoppisuutta ja oikeassaolemista puolustaa. Tarvitaan konkreettista näyttöä ja esimerkillisiä oikeustapauksia uskottavuuden saavuttamiseksi. Rasistijahdit ovat nykyajan noitaoikeudenkäyntejä.



7.

Rasismia ei voida määritellä rikokseksi, koska rasistin määritelmä jää tekemättä. Rasistiksi voidaan leimata joku ihminen, mutta kaikki rasistileimat ovat tosiasiassa pelkkiä enemmistön oman syyllisyyden ulkoistumia. Mistä enemmistö sitten tänä päivänä kokee kipeästi syyllisyyttä? Esimerkiksi siitä että köyhyys on tullut keskuuteemme ja kasvaa jatkuvasti? Se täytyy kirjata köyhien omaksi viaksi? Näin todella tapahtuu – projektio toimii.

Hämmästyttävää kyllä, kaikki rasistit ovatkin yhteiskunnan heikkoja vähäosaisia. Meillä ei ole yhtään yläluokkaista ökyrikasta rasistia. Mistähän se mahtaa johtua? Kenelle on oikeasti yllätys, että tyypillisesti rasisteiksi leimataan vain niitä jotka ovat muutenkin sosiaalisesti halveksittuja?

Ollaan käytännössä samassa henkisessä tilassa kuin kansalaiset olivat natsi-Saksan joukkotuhonnan paljastuttua. Enemmistön on löydettävä syylliseksi joku muu kuin itsensä. Suomi on nyt jakautunut hallitus-Suomeen ja köyhäläis-Suomeen, ja arvatkaapa kummasta rintamasta rasisteja vainoten kaivetaan?

Se että omaa syrjäytettyä kansanosaa kohdellaan kaltoin – tutkimuksen mukaan omat sosiaalivirkailijamme syyllistävät asiakkaitaan kahdeksan kertaa enemmän kuin pohjoismaiset kollegansa – ja protestoijia leimataan "impivaaralaisiksi", ja samaan hengenvetoon kuitenkin suvaitaan ja hellitään eksoottisina tänne suku-, klaani- ja heimoyhteiskunnista saapuneita ja ihmisoikeuksista aivan piittaamattomia maahantulijoita, kertoo miten projektiivisia asenteet näissä yhteyksissä ovat.

Sokeus oman ajattelun laatutekijöitä kohtaan mahdollistaa projektiivisuuden. Eikä näitä haasteita oteta vakavasti, vaan tuudittaudutaan ryhmävahvistautumisen takaamaan oikeassaolemiseen. Se on enemmistön synti, niin historiassa kuin tässä ja nyt.



8.

Niin ovat historian kelkat kääntäneet suuntaansa. Rasisteiksi leimatut ovat nykyajan juutalaisia. Todellinen vainoaja on kuitenkin sama kuin se on ollut historiassa aina: enemmistö.

Juuri enemmistö, tai kokonaiset kansanryhmät, vainoavat vähemmistöjä ja yksilöitä, ei todellisuudessa koskaan päinvastoin. Tämän asian peittelemiseksi enemmistö on halukas laillistamaan viattomuutensa, kirjoittamaan lain jossa kansanryhmiä suojellaan kuvitteellisilta Pahaakin Pahemmilta rasistiyksilöiltä.

Enemmistön suuri osa on hiljaista enemmistöä. Sille äänen antavat omasta oikeassaolemisestaan vakuuttuneet kulturellit ja "sivistyneet" leimakirveiden heiluttelijat. Elämme yhteiskunnallisen lynkkausmielialan reunalla, rasistijahdin ja vihapuhevainon äänensävyt kiihtyvät. Leimoja lätkitään päivittäin mm. YLE:n uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa sekä kaikissa suurissa päivälehdissä.

Rasistia ei voi määritellä rikolliseksi. Rasismin määritteleminen käsitteellisesti päätyy järjettömyyksiin. Rasistinen motiivi on kuitenkin otettu lakiin rangaistusta koventavaksi seikaksi. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen juridisen ajattelun häränpylly, koska "motiivi" on tällöin täytynyt käsittää teon attribuuttina eikä rasistisen psyyken ominaisuutena. Sekin on osoitus siitä miten julman tuomitsevaa voi enemmistön viattomuutta varjeleva juridinen ajattelu olla, ja miten hämärää yksilöpsykologinen käsitteenmuodostus on.


--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogikirjoitukset 16.12.2012 ja 13.1.2013 )
-----------------------------------

Historiallisesta ilmiöstä, itsenäisyydestä

 (Niin sanottu rasismi 4)

 

1.

Voisiko moniin tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa pinnalle nousseisiin teemoihin – sellaisiin kuin ns. populismi tai esim. maahanmuutto- ja kotoutumisongelmat, niin sanottu rasismi ja rasistijahti, sananvapauden rajoitukset ja muu kontrollipolitiikka, kysymys pakkoruotsista ja ylimalkaan meitä historiallisesti rasittavasta huonosta ruotsalaisesta hallintoperinteestä – tuoda lisävaloa, jos analysoitaisiin sitä ihmiskuvaa, jonka varassa ajatuksemme maailmanmenosta ja ihmisen edesottamuksista muodostuvat?

Mietinnän voisi aloittaa vaikkapa ihmistieteiden tieteenfilosofisista ongelmista. Mietittäisiin sitä missä mielessä sosiologia ja psykologia ovat eri tiedonaloja ja ansaitsevat oman, itsenäisen tieteen asemansa.

Nämä tieteethän irtosivat toisistaan viime vuosisadan alussa, ja irtoaminen tapahtui pahaan aikaan, kun tiedonalojen autonomisoitumisen tarve oli suurta. Eurooppalaisella uudella ajalla eräänlaisena pitkänä kantoaaltona vaikuttanut jatkuva individualismin lisääntyminen irrotti luontevasti psykologian sosiologiasta, mutta samasta historiallisesta dynamiikasta johtunut riippumattomuuden ihannointi rakensi näiden kahden ihmistieteen välille kuilun, joka on ollut ihmiskuvallemme ja kaikelle ihmistä koskevalle tiedollemme ja ajattelullemme tuhoisa.



2.

Sosiologia tieteenä jäljittää yhteisöllisiä vakioita. Jokaisessa yhteisössä esimerkiksi vallitsee tietty sosiaalisen sidonnaisuuden aste, joka asettaa rajat sille missä määrin yksilöt voivat yksilöllistyä. Samoin ajatus, että jokaisessa joukossa syntyy tiettyjä rooleja, kuten johtajien ja johdettavien, myötäilijöiden, sivustaseuraajien ja kriitikoiden roolit, jne, ja näin tapahtuu ihan riippumatta siitä millaisin yksilöllisin ominaisuuksin joukon jäsenet on varustettu, on tyypillisesti sosiologinen.

Sosiologia ikään kuin sanoo, että "tilaisuus tekee varkaan". Psykologia taas yrittää kuvata varkaan yksilöllisiä ominaisuuksia. Näkökulmat ovat erilaiset – voidaan kuvitella, että yhteisöjen erilaiset ominaisuudet voivat selittää yksilöiden tietynlaista käyttäytymistä, mutta samoin psykologia voi väittää, että esimerkiksi narsistit tai psykopaatit ovat yksilöinä sellaisia, jotka käyttäytyisivät samoin olipa yhteisö heidän ympärillään millainen tahansa.

Modernin sosiologian muuan isähahmo Emile Durkheim mietti, mikä voisi olla sellainen esimerkillinen yksilön valinta tai teko, jonka yksilö tekee vaikka sen ei mitenkään voida ajatella kuuluvan yksilön biologis-psyykkiseen "ohjelmointiin". Tällainen teko oli hänen mielestään itsemurha. Sen ei voida mitenkään ajatella kuuluvan yksilön "normaaliin" selviytymis- tai eloonjäämisohjelmaan, joten Durkheim päätteli, että juuri tämän teon kohdalla meidän on mahdollista nähdä miten yksilön ja hänessä vaikuttavien yhteisövoimien välinen häiriö, anomia, ajaa yksilön itsemurhaan.

Itsemurha voi olla ikään kuin psyykensisäinen murha. Vastaavasti jossain sosiaalisesti hyvin sitovassa kulttuurissa niin sanottu kunniamurha on yhteisövoimien teko.



3.

Durkheimilaisesta näkökulmasta voidaan lähteä periaatteessa kahteen eri suuntaan, kun sosiologisen ja psykologisen näkökulman eroa jäsennellään.

Voidaan lujittaa kummankin tiedonalan omaa autonomiaa ja ajatella, että ilmiöiden tarkasteleminen kahdesta hyvin erilaisesta näkökulmasta lisää tietoamme paremmin kuin näkökulmien yhteen sulattaminen. Tai sitten voidaan ajatella, että ihmistä koskeva ymmärryksemme ei voi perustua erilaisista näkökulmista tapahtuville tarkasteluille, vaan ymmärrykselle välttämätöntä olisi kehittää jokin näkökulma, jossa ihminen nähtäisiin kokonaisena.

Olen usein puhunut erityisen ryhmäpsykologisen näkökulman tarpeellisuudesta. Tällä hetkellä sosiologiamme ja psykologiamme ovat kehittyneet toisistaan rajusti erilleen, eikä kummankaan tieteen tarkastelutavoilla saavuteta sellaista tietoa, joka auttaisi ymmärtämään ihmistä nimenomaan ryhmäsidonnaisena olentona.

Sosiologian puolella tätä pyrkimystä edustaa parhaiten paluu kulttuuriantropologian suuntaan, ihmisyyden ryhmäsidonnaisten alkuvaiheiden tutkimukseen. Psykologian puolella taas vastaavaa näkökulmaa avartavaa vaikutusta tarjoaa freudilainen ajatteluperinne, jonka ihmiskuva näkee yksilön oman aikansa, kulttuurinsa, yhteisönsä ja henkilöhistoriansa tuotteena.



4.

Psykoanalyytikoista Erich Fromm hieman lähenee tällaista näkemystä. Hän on jopa rohkeasti pannut erään teoksensa nimeksi "Terve yhteiskunta", koska hän väittää, että tällainen tavoite on absoluuttisesti määriteltävissä yleisinhimillisen kehityksen kannalta.

Relativismi, johon näissä yhteyksissä usein syyllistymme, johtuu nimenomaan eri tiedonalojen väliin jääneistä aukoista, joiden vaikutuksesta ihmiskuvamme on jokseenkin sokea. Koska emme näe ihmistä oikein, emmekä voi luottaa moneen totuuteen yhtä aikaa, relativismi tarjoutuu automaattisesti ratkaisuksi.

Frommin teesi on tietenkin provokatiivisesti esitetty. Mutta mielestäni se sisältää nimenomaan terveen näkemyksen siitä mihin suuntaan meidän pitäisi tiedollisia pyrkimyksiämme kehittää -- pitäisi jäljittää sitä mitä voisi nimittää ryhmäsidonnaisuuden huomioon ottavaksi ihmiskuvaksi. Yksilöä ei todellakaan pitäisi eristää kruuna- tai klaavapuolelta tarkasteltavaksi olennoksi, vaan hänen sosiaalinen peruslaatunsa pitäisi nostaa päällimmäiseksi.

Muistutan vielä, että monet nykyisin "kitkaa" aiheuttavat puheenaiheet – sellaiset kuin totalitarismi-ilmiö, populismi, maahanmuutto- ja kotoutumattomuuskysymykset, pakkoruotsi, jne – ovat juuri niitä, joissa ryhmäpsykologisen ihmiskuvan puute on ilmeisin.



5.

Kun hypnotisoija sieppaa hypnotisoidulta puhtaasti yksilöominaisuudeksi kuvittelemamme "tahdon", paljastuu "tahdon" alkuperäinen kollektiivinen yhteisöominaisuus. Kyseessä on tahdon regressioilmiö, kollektiivinen tahtotoiminto, ihmisen alkulaumojen hyvin kiinteää, sitovaa sosiaaliyhteyttä edustava ilmiö, joka yhä tänäkin päivänä voidaan meistä elvyttää erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia käyttäen.

Hypnoosi-ilmiö on todellinen, ja kuvaavaa ihmistieteillemme on, ettei sitä toistaiseksi ole voitu selittää sen enempää sosiologian, psykologian kuin nykyisin niin todistusvoimaiseksi koetun aivokuvantamisenkaan avulla.

Hypnoosi on nimenomaan ryhmäpsykologian alueelle kuuluva ilmiö. Mutta sellaista tiedonalaa meillä ei siis oikeastaan ole. Sen sijaan on olemassa harhoja, joita ryhmäpsykologisten ilmiöiden selitysyritykset sosiologian tai psykologian suunnasta ovat tuottaneet. Ne harhat eivät jää tieteen laboratorioihin, vaan ne ovat osa aikalaisajatteluamme, jopa olennainen osa aikalaisajatteluamme. Ne vaikuttavat arkielämässämme – esimerkiksi niissä tavoissa joilla kuvaamme aivan arkitodellisuudessamme esiintyviä hypnoosi-ilmiöitä.



6.

Ihmiset nimittäin regressoituvat aina kun jokin elämänkriisi koettelee heitä tarpeeksi syvältä. Lähiöiden maahanmuuttajamellakat, kapinat ja kansannousut, sotarintamilla raaistuneet nuorukaiset – kuinka uutistekstit näitä tapahtumia ja ihmisiä kuvaavat?

Tähtireportteri hakeutuu pelottomasti joukkosuggestion riehaannuttaman mellakkajoukon liepeille, vetää erilleen yhden osanottajan ja kysyy: "Mistä täällä taistellaan?" – Ja niin syntyy uutisjuttu tai dokumentaari jota laajat vastaanottajakunnat tiedonnälässään ahnehtivat. – Mutta olemmeko koskaan kuulleet toimittajan tai kommentaattorien suusta esimerkiksi sellaisia sanoja kuin "sosiaalisen sidonnaisuuden aste", "kollektiivinen tahtotoiminto", "ryhmävahvistautuminen"? –

Emme koskaan. Emme kertaakaan. Sen sijaan laajaa raporttia seuraavana päivänä lehden tähtipäätoimittaja kirjoittaa tähtipääkirjoituksensa, jossa käsittelee yksityiskohtaisesti kaikkia niitä mellakoiden mahdollisia syitä, jotka hänen järkensä hänen päähänsä mitä määrätietoisimman älyllisen "selvitystyön" jälkeen tähtien lailla kirkastaa.

Ja lukijat ovat haltioissaan. "Hyvin perusteltu! Perusteellisesti perusteltu!"



7.

Kun kokonainen aika, aikalaisajattelu, aikalaisrationaalisuus, kaikki ajan aivan paraskin ajattelu on pahasti harhassa, mitä aikalaiset voivat tehdä? – Tuskin paljoakaan. Aika on ohjannut aikalaiset tavoittelemaan sitä rationaalisuutta joka on ajalle ominaista ja edustaa ajan parhaita tavoitteita.



8.

Otetaan vielä lähitarkasteluun ihmiskuvassamme vaikuttava historiallinen jatkumo. Meitä eurooppalaisen uuden ajan ihmisiä määrää monin tavoin individualismi. Se on se historiallinen kantoaalto, joka on tehnyt meistä sellaisia kuin olemme. Se on niin tiedollisen ajattelumme kuin meille ominaisten, yksilöoikeuksia ja -vapauksia korostavien moraalituntojen takana.

Tämä ihmis- ja itseidentiteetillemme – ihmiskuvallemme – ominainen individualismi on poikkeuksellisen vahvaa, eikä sille ole vertaa lajimme aiemmassa historiassa. Uudella ajalla niin sanotun kartesiolaisen ajatusparadigman – eriytyvän Subjektin ja todellisuuden Objektivoinnin – varaan syntyneet ja kehittyneet luonnontieteet ovat muutamassa vuosisadassa muuttaneet maailmaa ja ihmiselämän laatua tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat koko ihmisen aiemmassa miljoonavuotisessa historiassa yhteensä.

Luonnontieteet ovat siis historiallinen ilmiö. Ne ovat syntyneet ja kehittyneet aivan erityisessä paikassa erityisten ajatteluparadigmojen varassa ja ne ovat aikansa tuote. Se että luonnontieteissä tavoitellaan ylihistoriallisia totuuksia määräytyy sekin historiallisten paradigmojen pohjalta.

Samoin on tapahtunut sosiaalisella, yhteisö- ja moraalituntojen puolella. Individualismi on synnyttänyt yksilönoikeudet ja -vapaudet, tuottanut edustuksellisen demokratian ja lopulta yksilöarvoja korostavan kansalaisyhteiskunnan. Se ei ole ollut suora tie, sillä lajityypillisesti sosiaalisina olentoina meille on aina ollut ominaista rakentaa yhteisöjämme pysyvämmiksi kuin mitä yksilöt yksilöinä ovat. Yhteisö on kuin lajihistoriallinen palautuspiste yksilöminuuden ytimessä – yhteisömuodossa ilmenee aina tarpeemme pysäyttää maailma, luoda ei vain jalansija vaan luja maaperä kulloisellekin yksilölliselle vapaudelle.

Myös yksilöoikeudet ja -vapaudet ja demokratia, sellaisena kuin se meille näyttäytyy, ovat historiallinen ilmiö.



9.

Ylihistoriallisesti ottaen yhteisöt ja yksilöt ovat aina olleet jonkinlaisia toistensa peilikuvia. Kaikkina aikoina niitä esimerkiksi on kuvattu samanlaisin attribuutein ja metaforin. Yhteisö ja yksilö – niin toisiinsa palautumattomia kuin ihmistieteellisen tarkastelun näkökulmasta katsoen yhteisöilmiöt ja yksilöilmiöt ovatkin – ilmenevät historian virrassa aina toisiansa läpäisten.

Yhteisöilmiöt ja yksilöilmiöt ovat vanhaa hyvää kliseetä käyttäen todellakin kuin mitalin kaksi puolta – ne ovat yhtä loistavia kumpikin, mutta emme minkään ihmistieteellisen tarkastelukulman kautta näe niitä kumpaakin yhtä aikaa.

Uuden ajan individualistinen ihmiskuva saavutti huipentumansa hyvin paradoksaalilla tavalla natsi-Saksassa, Hitlerin ns. Kolmannessa valtakunnassa. Sen piti olla kuin totaalinen suuri yksilöolento, jolla oli kurinalaisen ja vahvan yksilön ominaisuudet ja koko valtiota läpäisevä yksi vahva tahto.

"Ein Volk, ein Reich, ein Führer!" -huudossa yhteisö- ja yksilömielteet läpäisivät täysin toisensa. Samalla siinä toteutui ihmisen parhaiden pyrkimysten paradoksi, yritys poistaa jännite yhteisön ja yksilön väliltä. Se ei onnistunut, eikä se tule koskaan onnistumaankaan hukuttamalla ihmisindividi totaalisen joukkosuggestion kollektiivisiin voimiin.



10.

Yksi olennainen, yksi kaikkein keskeisimmistä tosiasioista joita emme uuden ajan historiasta ole oikein sisäistäneet on, että historiallisena yhteisöilmiönä kansallisvaltio on sen saman mitalin toinen puoli jossa toisella puolella, yksilöpuolella, voivat toteutua demokraattiset yksilöoikeudet ja -vapaudet. Toistan asian: kansallisvaltio ja demokratia ovat saman historiallisen mitalin kaksi eri puolta.

Kansallisvaltio on oikeuksiaan ja vapauksiaan kaipaavan yksilön projektio yhteisötasolla. Individualistinen ihmiskuvamme kuitenkin tekee meidät sokeiksi näkemään, että suuresti ihannoimamme ihmisoikeudet voivat toteutua vain kansallisvaltion ja sille ominaisen demokratian puitteissa.

Yhtäältä siis kansallisvaltion ja demokratian, toiselta puolen yksilönvapauksien ja yleisten ihmisoikeuksien sidos on historiallinen. Tässä täytyisi käyttää tuota ihan tiettyä ilmaisua: ne ovat historiallinen ilmiö. Ne ovat eurooppalaiselle uudelle ajalle sijoittuva ja vain sille ominainen historiallinen ilmiö.

Aiemmin totesimme että esimerkiksi luonnontieteet ovat eurooppalaiselle uudelle ajalle sijoittuva historiallinen ilmiö. Samoin Hitlerin Kolmas valtakunta oli aivan erityinen, todennäköisesti koskaan toistumaton, historiallinen ilmiö.

Historiallisten ilmiöiden ymmärtäminen on meille individualismin sokaisemille aikalaisille nyt vaikeaa ellei jokseenkin mahdotonta. Kysymys siinä on ihan samasta asiasta kuin yleisessä ymmärtämättömyydessä sosiologian ja psykologian perusasetusten suhteen. On aika karmaisevaa avata silmät, katsoa yhteiskuntaelämää ympärillämme ja tajuta, että meillä todellakin on mahdollista ettei ministeri, suuren lehden päätoimittaja tai edes yhteiskuntatutkija saata tajuta mikä on historiallinen ilmiö tai durkheimilaisen sosiologian perusasetus.



11.

Aiemmin mainittu relativismi on laajalle levinnyt – eli ajattelun rimat on laskettu maan tasalle jotta yli voidaan kävellä vaivatta. Kukapa sitä nyt itseään vaivaamaan, ajatteleminen vie toiminnalta tehot. Relativismi on modernia ja muodikasta, kaikki kulttuurielitismi, suvaitsevuus ja pintasivistyneisyys, saattaa ammentaa relativismista virallisen oikeutuksensa.

Virallisen – niin, jopa akateemisissa väitöksissä sorrutaan relativistisiin väärinymmärryksiin. Ja laajalle levinnyt kuvitelma, että arvorelativismin vastakohta on jonkinlainen vanhakantainen yksiarvoinen absolutismi, syntyy kuin itsestään, kun ei nähdä tapaa jolla relativismi on vain historiallisesti tarpeellinen paikka-aine ihmistieteiden väliin jääviin aukkoihin.

Relativismi on väistöliikettä joka menee täydestä kuin keisarin uudet vaatteet. Moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden toisiinsa sekoittaminen – josta yhteisönä tulemme vielä pahanpäiväisesti kärsimään – saa siunauksensa nimenomaan relativististen ajatuskaapujen poimuissa.



12.

Mutta on sitten myös toinen yleinen mammuttivirheeseen sortuva ajatuskaava, jolla toisiinsa palautumattomien yhteisöilmiöiden ja yksilöilmiöiden yli voidaan isoilla kengillä kävellä. Tarkoitan sitä, että on mahdollista sulkea tiukasti silmät jommalta kummalta ja tulkita todellisuus ikään kuin mitään eroa yhteisölle ominaisten ilmiöiden ja yksilöajattelun välillä ei olisikaan. Vetää ikään kuin mutkat suoriksi yhteisöstä yksilöön ja yksilöstä yhteisöön.

On mahdollista esimerkiksi väittää, että "kaikki se yhteiskuntajärjestys joka meillä ympärillämme on, on demokraattisesti päätettyä, koska mehän olemme demokratia".

Tällaiseen todisteluun törmää usein esimerkiksi pakkoruotsin perusteluissa – aivan kuin yhteisö ei kantaisi mitään kielihegemonian historiallista rasitetta eikä enää kärsisi ylimielisestä ruotsalaisesta hallintokulttuurista. Ikään kuin demokratiassa olisi mahdollista valita ja päättää jopa historiallisesti kehittyneestä inhimillisyyden laadusta – kuin olisi mahdollista demokraattisesti päättää, onko kansalla historia vai ei. Jaa, ei, tyhjiä, poissa?

Tällainen oikosulun omainen ylikävely yhteisötekijöiden ja yksilön valintojen välillä ei edes herätä yleistä hämmästystä vaan niellään individualistisen sokeuden vallassa aivan sellaisenaan. Hyväksymme täydellisen epäihmisyyden, kun se meille käsitehelinällä perustellaan. Historian voimia hiemankaan ymmärtävässä ihmisessä tällainen herättää lähinnä puistatuksia.



13.

Kun historiallinen yhteisöilmiö "demokratia" viedään yksilön korvien väliin, ja kun todellisuus tulkitaan seurauksena vapaiden yksilöiden tekemistä vapaista valinnoista, ollaan upottu aika syvälle harhaisen individualistisen ihmiskuvan suohon.

Tällainen "päättely" mahdollistuu, koska individualistinen sokeus on historiallisesti kasvanut niin valtaviin mittoihin – me olemme todella eksyksissä. Kuten alussa mainitsin, ihmistieteemme eivät enää auta meitä näissä meitä vinosuuntaavissa tiedollisissa jäsennyksissä.

Vielä länsimaisen demokratian väärintulkintaakin vaikutuksiltaan paljon kammottavampi rationaalisuusharha on kuitenkin uudella ajalla kehittynyt – tai pikemminkin nimenomaan kehitystä vaille jäänyt – liberalistinen talousajattelu, jossa kaikki langat niin ikään johdetaan sokeuden asteelle ihannoidun yksilön käsiin. Liberalismin ajatuslavasteet ovat varmasti harhaisimmat mitä ajatushistoria tuntee.

Jos sivistyneistö ja suvaitsevaisto sortuvatkin relativismilla pyhitettyyn individualistisesti sokeaan "ihmisoikeusajatteluun", se ei todellakaan ole vielä mitään sen rinnalla millaiset illuusiot ovat vallanneet talousrationaalisuuden. Sillä ajatusalueella eurooppalaiselle uudelle ajalle ominainen todellisuuden objektivaatio ja siihen olennaisesti kuuluva kvantifikaatio ovat sotkeneet aivan totaalisesti taloustoimijoiden ja -ajattelijoiden päät.



14.

Rahatalous – numerotalous – on autonomisoitunut omaksi operaatioalueekseen ja irronnut reaalitaloudesta eli ihmisten elinehdoista. Rahataloudesta on tullut itse itsensä toteuttava totalitaristinen koneisto, jonka rattaisiin lopulta kaikki ihmiset joutuvat. Kaiken taloustoiminnan ainoaksi tavoitteeksi asettuu lopulta yksi ainoa kaikenmääräävä numeerinen laki: rahan tuotto.

Kasvoton kaikkivoipa raha on lopulta ainoa toimijasubjekti, paitsi ettei se ole subjekti, vaan automotiivinen itse itsensä toteuttava laki. Sitä ei päätä kukaan, se suggeroi kaikki uskomaan että numerot ovat todellisempia kuin ihmiset.

Rahaan liittyvä pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma on varmasti valtavin "kollektiivisen tahtotoiminnon" taantuma maailmanhistoriassa. Globaali taloustotalitarismi ei tyydy edes mihinkään "ein Volk, ein Reich, ein Führer" -kansalliseen kaikkiläpäisevyyteen, vaan se todella tulee toteuttamaan täystuhon koko maailmassa.

Se ei erota omia ja vieraita – se ei totisesti kunnioita kansallisvaltion tai demokratian perinteitä. Sille kansallisvaltio on vain numeerisen lainakaupan kohde, ja demokratiaa se käyttää liberalistisen rationalisaation alustana. Se on myrkyllinen älyllinen ohenne, joka liuottaa individualistiset, rahan kaikkivoipaisuuskuvitelman hypnotisoimat yksilötahdot irti lajityypillisen sosiaalisuuden reaaliselta maaperältä.

Kansallisvaltio, demokratia ja valtiollinen itsenäisyys ovat sille vain alkupaloja, pääruuaksi se syö meistä ihmisyyden.

Se on todellakin pelkkä illuusio, ihmisen oma luomus korvien välissä. Mutta harhat ovat kautta aikain olleet ihmistä ja elämää suurempia.




--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 3.12.2013 )
-----------------------------------

Monikulttuurisuus on sairas arvo ja vaarallinen hanke

( Niin sanottu rasismi 5)

 

1.

Triviumin ja quadriviumin eurooppalaisella uudella ajalla korvanneet erityistieteet kukin omine suureineen ja mittayksikköineen eivät riitä antamaan vastausta kysymykseen miksi vanhojen eurooppalaisten valtioiden maahanmuuttajakaupunkien kaduilla nyt palaa autoja.

Ihmistieteistä sosiologia ja psykologia olisivat lähimpinä selittämään tällaisia mellakkailmiöitä, mutta niidenkin selitykset menevät eri puolilta ilmiötä ohi. Ryhmäpsykologia, jolla olisi validi käsitepuitteistus joukkoilmiöiden kuvaamiseen ja selittämiseen, jäi viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä lähtökuoppiinsa, kun psykologia teki irtioton sosiologiasta ja suunnisti vahvasti yksilöpsykologian suuntaan seuraten siinä trendissään koko eurooppalaisen uuden ajan vahvinta ajatuksellista kantoaaltoa, jatkuvasti vahvistuvaa individualismia.



2.

Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen laji, ja jokaisessa ihmisjoukossa esimerkiksi syntyy tiettyjä sosiaalisia rooleja, kuten johtajan ja johdettavien, tai tarkkailijan, kriitikon tai mielistelijän roolit, jotka syntyvät ihan siitä riippumatta millaisia yksilöllisiä ominaisuuksia joukon jäsenillä on. Nämä yhteisöä muodostavat voimat ovat ensisijaisia, ihmislaji on selviytynyt olemassaolontaistelussa, ja selviytyy vastaisuudessakin, sikäli kuin yleensä selviytyy, vain yhteisöinä, joukkoina, ei yksilöinä. Olemassaolontaistelun sosiaalidarwinistinen väärinymmärrys koskee nimenomaan sitä että kuvitellaan olemassaolontaistelua käytävän yksilöiden välillä eikä yhteisön elinehtojen turvaamiseksi.



3.

Jos sosiologian niin sanotusti durkheimilaisen lähtökohdan havainnollistaisi esimerkillä, se voisi kuulua: "Tilaisuus tekee varkaan." Yksilön rooli, identiteetti, käyttäytymismalli, jne – ne eivät synny tyhjiössä vaan niille on olemassa varaus yhteisöllisessä voimakentässä.

Durkheim mietti miksi ihmislajin keskuudessa esiintyy esimerkiksi sellainen ilmiö kuin itsemurha. Itsemurha ei voi olla minkään yksilöön koostuneen olemassaolontaistelun tai selviytymisohjelman mukainen tuote – mikään biologinen ohjelma ei voi selittää päätymistä itsemurhaan. Sen täytyy siis olla ilmiö, jossa yhteisön muodostamat roolit tuottavat paradoksaalisen lopputuleman yksilössä. Itsemurhan täytyy olla jonkinlainen roolihäiriö, psyykensisäinen murha.

"Tilaisuus tekee varkaan." – Tämä lause oikein ymmärrettynä ilmaisee sen tosiasian että joukkokäyttäytyminen määräytyy eri premisseiltä kuin yksilön ominaisuudet. Yhteisönä, joukkoina, ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin mitä yksikään yhteisön tai joukon jäsen yksinään käyttäytyisi. Ja koska ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen eläin, joukkokäyttäytyminen on ihmiselle ensisijainen käyttäytymismuoto.

Yksilölliseen eriytymiseen perustuva käyttäytyminen on kehityksellisesti paljon myöhäsyntyisempää. Kun eurooppalaisen uuden ajan ihmiset nyt individualisminsa valaisemina kuvittelevat että koko yhteiskunnan ongelmat voidaan palauttaa yksilötasolle ja ratkaista yksilöiden ajattelua ja käyttäytymistä säätelemällä, se on lähinnä ajatushistoriallisen kehityksen mukanaan tuoma valtava ajatusharha.



4.

Ihmisen alkulaumoissa sosiaalisen sidonnaisuuden on täytynyt olla vahvaa. Lauman henkiinjäämisen ja selviytymisen ehtona oli johtajan merkkisignaalien välitön totteleminen ja seuraaminen, ja koko lauman oli omattava kyseenalaistamaton valtahierarkia. "Valta" ja "tahto" olivat tuolloin vielä yksi ja sama asia, ja koko lauman läpäisi yksi ainoa valta tai tahto – jonkinlainen kollektiivinen tahtotoiminto, joka edelleen on jossain aivojemme rakenteissa tallella niin että se voidaan hypnoosi-ilmiönä meistä jäljittää ja saada tänäkin päivänä "oma tahto" siirtymään hypnotisoidulta hypnotöörille. Tapa jolla hypnotisoitu tottelee välittömästi hypnotisoijan suggestioita rekonstruoi alkulaumassa vallinneen lajityypillisen yhteydenpitomekanismin, "kollektiivisen tahtotoiminnon".

Kymmenien tuhansien vuosien kehitys on mahdollistanut yksilöille vähitellen lisääntyvää liikkumavaraa ja yksilöllistä tahtoa. Vaikka ihmisen joukot eivät muistutakaan salamannopeita käännöksiä tekeviä kalaparvia, silti ihminenkin on nimenomaan sosiaalinen laji, jonka yksilöt ovat ensi sijassa sosiaalisia ja vasta toissijaisesti yksilöllisiä olentoja. Sosiaalisuus ja moraalisuus sitovat meitä yhteen näkymättömin langoin. Yksi luja verkosto muodostuu inhimillisestä kielestä, jolla aluksi välitimme signaaleja, sitten tuntemuksia, ja vielä myöhemmin opimme säilyttämään tietoakin yli sukupolvien. Inhimillinen kieli on sosiaalisen sidoksemme ylin aste – sekin on sosiaalista ja historiallista muodostetta, periaatteessa yhteistä. Yksityinen kieli on mahdottomuus.



5.

Kielen ja ajattelun alkuhahmot – sellaiset jotka ilmenevät esimerkiksi kielten sanojen "suvuissa" tai sanaluokkien ominaisuuksissa, joiden pohjalta ajatukset ja lauseet saavat lokatiiviset rakenteensa ja jäsennyksensä ja perustavanlaatuiset ajatusliikkeet suuntansa – ovat hyvin pysyväisluoteisia psyykkisen syvätason tekijöitä jotka muuttuvat vain satojen ja tuhansien vuosien perspektiivissä. Ne eivät suinkaan muutu sitä mukaa kun maahanmuuttajan muuttokuorma risteilee yli vastaanottajavaltioiden rajojen. Nuo ajattelun alkuhahmot – tavat joilla subjektin ja objektin roolit psyykemme syvyydessä saavat hahmonsa, muotonsa, toteutumansa ja johdannaisensa, tavat joilla hahmotamme asiat suhteisiin toinen toistensa kanssa – ne sijoittuvat ihmis- ja itseidentiteettimme syntysijoille, kehityksellisesti niin syvälle meissä, ettei sitä syvemmällä ole enää mitään muuta kuin nimetöntä sikiönkauhua.

On tietysti ymmärrettävää mutta samalla tavattoman masentavaa, ettemme pysty käymään esimerkiksi maahanmuuttoa koskevaa keskustelua muuten kuin pelkällä pinnallisten "ismien" tai pinnallisten "ihmisoikeusjulistusten" tasolla. Syvyyspsykologinen ymmärrys ei voi olla niin laajalle levinnyttä että kansalaiskeskustelu saisi olennaisesti toisen syvyysasteen. Nykyisellään keskustelussa ovat vastakkain "rasistit" jotka ikään kuin vaistomaisesti oivaltavat syvätason perusasioita ja "sivistyneistö-suvaitsevaisto" joka taas oman "ihmisoikeusisminsä" ja muun näennäishumanistisen pinta-asennoitumisensa varassa kuvittelee että alkukantaisia kulttuureita koskevat ongelmat olisivat ratkaistavissa länsimaisen yksilöpsykologian ja individualismin raameissa.



6.

Syvyyspsykologinen ymmärrys on sitä että nähdään miten jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Ihminen ei synny tyhjästä, vaan on aina vuosisataisten ja -tuhantisten vaikutusten tuote. Länsimaissa kuvitellaan yksilö autonomiseksi atomiksi, jolle halutaan taata "yksilöoikeuksina ja -vapauksina" mahdollisuus omaan kulttuuriinsa, uskontoonsa, valintoihinsa, jne. – Kieleen implikoituva hahmonmuodostus, kulttuuri, uskonnot, rituaalit ja muut tavat, jne, ovat kuitenkin kaikki yhteisötekijöitä, yhteisöominaisuuksia, jotka eivät suinkaan synny tai tule valituiksi yksilön toimesta, vaan täysin päinvastoin. Ne ovat niitä voimia joihin yksilö hukkuu, kun yhteisöominaisuudet ottavat vallan ja alkavat määrätä. Itse asiassa ihmisen sosiaalinen viiteryhmä – "kulttuuri", "kansalaisuus", tms – voidaan määritellä nimenomaan sinä yhteisötekijänä, joka ottaa vallan silloin kun yksilöominaisuudet katoavat kuvasta.

Yksittäisissä ihmisissä ei kuitenkaan yksilöominaisuutena ole yhteisön itsetuhoisuuteen ohjeistavaa vaarapotentiaalia. Kun yhteisö riehaantuu, kyse on yhteisötekijöistä jotka syntyvät kun tietyt yhteisöedellytykset täyttyvät. Emme tiedä miten suuri joukko jotakin populaatiota tarvitaan ennen kuin yhteisöreaktiot voivat saada vallan. Emme tiedä mihin tekijöihin tuota laumakokoa olisi suhteutettava. Mutta tämä tietämättömyytemme ei suinkaan ole suurin syntimme – suurin synti on se ettemme selvästikään edes halua tietää. Emme halua edes esittää tällaisia kysymyksiä.



7.

Riehaantuessaan joukot käyttäytyvät tavalla jolla yksikään riehujista ei yksin käyttäytyisi. Kun joukkovoimat ottavat vallan, yksilöpsykologia katoaa kuvasta. Emme ymmärrä täysin mitä tämä ryhmäkäyttäytymisen ensisijaisuus merkitsee. Se merkitsee sitä että jos haluaisimme etteivät autot maahanmuuttajalähiöissä palaisi, meidät pitäisi kehittää ryhmäkäyttäytymistä sääteleviä ratkaisuja. Niitä emme pysty kehittämään. Olemme individualistisen sokeutemme vallassa ja jokseenkin totaalisen voimattomia joukkojen itsetuhoisen riehunnan edessä. Ryhmissä ihmiset regressoituvat ihmiselle lajityypillisten alkuperäisten ryhmäreaktioiden tasolle. Riehaantuvat ryhmät todellakin tekevät joukkomittaista itsemurhaa – näin siis jos haluaisimme asian ilmaista durkheimilaisen sosiologian perusasetusten tasolla.

Itsetuhoisassa joukkoregressiossa elpyvät ihmiselle lajityypilliset primitiiviset käyttäytymismuodot. Lähiömellakoissa ilmenevät kaikki tyypilliset tribaalikonfliktin ominaisuudet – itsetarkoituksellinen väkivalta, vihollista symboloivien hahmojen – poliisien ja palomiesten – demonisoiminen, halu alistaa viholliseksi koettu yhteiskunta herättämällä pelkoa. Mikään ei kiihota väkivallantekijää niin paljon kuin pelon näkeminen uhrin silmissä. Eikä suinkaan ole sattumaa että juuri autot palavat näissä vallantunnon uhrimenoissa, autot ovat kulttiesineitä, ja tuli on myös primitiivinen seksuaalinen elementti.



8.

On traagista ettemme pysty edes keskustelemaan maahanmuuttolähiöiden ongelmista todellisuuden tasolla. Käymme keskustelua vain niissä puitteissa joissa koemme sen hyvien pöytätapojen mukaiseksi – sopivaksi. Sopimattomaksi koemme esimerkiksi puhumisen siitä miksi mellakoijat ovat pääasiassa murrosikäisiä nuoria miehiä. Vielä sopimattomampaa on mielestämme mainita, että nämä nimenomaiset nuoret miehet tulevat kulttuureista joissa vallitsee ankara sukupuoliseparaatio. Kulttuureista joissa poikalapset jo pienestä pitäen eristetään eri huoneisiin kuin tytöt. Ummistamme silmämme kaikelta mikä on todellista ja eniten vaikuttaa asioihin. –

Ikään kuin sadat tai tuhannet palavat autot eurooppalaisten maahanmuuttajalähiöiden kaduilla eivät tarvitsisi todellista selitystä, vaan ainoastaan sellaisen selityksen jonka voimme niin sanotusti nauttia henkevässä keskustelussa möbleeratussa huoneessa ja hyvien pöytätapojen mukaisesti pikkusormi ojossa veistä ja haarukkaa käyttäen.

On traagista että lähdemme liikkeelle niin optimistisista odotuksista että meidän on suljettava silmät jo törmätessämme ensimmäisiin ilmiöihin todellisuudessa. Siitä olisi vielä pitkä matka tilanteen koko toivottomuuden tajuamiseen. Ehkä pitäisi aloittaa sieltä pessimistisimmästä päästä. Tosiasia on että monikulttuurisuus ja maahanmuuttajien kotouttaminen on epäonnistunut kaikkialla – nyt myös meillä. Se ei ole epäonnistunut siksi että se voisi onnistua, vaan siksi ettei se edes voi onnistua. Yhteisöjä ei voi sekoittaa kuten yksilöt voivat sekoittua toistensa joukkoon.



9.

Maahanmuuttokritiikkimme olemattomuus on oman kulttuurimme ominaisuus – meillä eurooppalaisilla on oman aikalaisrationaalisuutemme taustalla reilun neljänsadan vuoden ajan vahvistunut individualismin ajatushistoria, joka varsin tehokkaasti sokeuttaa meidät näkemästä aivan perusasioita, sellaisia kuin ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus. Erityistieteemme ovat antaneet meille luonnonlakien hallintaa varsinkin luonnontieteiden kehityksen kautta, mutta ihmistieteisiin empirismin ja positivismin metodit eivät läheskään yhtä hyvin sovellu. Niinpä ihmistä koskevat mielikuvamme ovat osittain pahasti harhaisia, eikä selityksiä keskeisillekään ihmisen käyttäytymistä sääteleville tekijöille löydy.

Sosiologia keskittyi jäljittämään yhteisöjä koskevia vakioita, ja vastaavasti yksilöpsykologian ihmiskuva yritti jäljittää individia – yhteisöstä irrotettua, omaehtoiseksi käsitettyä yksilöä. Niinpä kumpikaan näistä tieteistä ei ole onnistunut esimerkiksi kuvaamaan ja selittämään hypnoosi-ilmiötä. Kuten aiemmin jo mainittiin, hypnoosi-ilmiössä ihmisen "tahto" – jonka individualistisen ihmiskuvamme mukaisesti kuvittelemme olevan puhtaasti yksilöominaisuus – siirtyy hypnotisoidulta hypnotöörille – eli tässä ilmiössä elpyy lajikehityksellisesti varhainen, alkulaumoissa varmaan tarpeellisena ominaisuutena vaikuttanut "kollektiivinen tahtotoiminto". Sama kollektiivinen tekijä määrää joukkokäyttäytymistä, mutta maahanmuuttajanuorten lähiömellakoinnista emme sitä pysty omalla individualistisella järjellämme jäljittämään.



10.

Individualistinen sokeutemme estää meitä näkemästä selvästi minkälaatuisista asioista maahanmuutto-ongelmissa on kyse. Voimme kuitenkin nähdä niin pitkälle, että tiedämme millainen olisi se läksy joka meidän pitäisi lähiönuorten mellakoinnista lähtökohtaisesti omaksua.

Sen läksyn lähtökohta on tämä: ihmisen yhteisöominaisuudet ovat yhteisöominaisuuksia ja niitä pitäisi ymmärtää ja käsitellä yhteisöominaisuuksina. Yhteisöllisiä tekijöitä ei millään tavalla, ei mitenkään, ehkä toistan tämän vielä kolmannen kerran: ei mitenkään pystytä jäljittämään yksilötasolta. Kun lehdistön tai radion tai television toimittaja rientää uutisnälkäisenä keskelle mellakoita ja vetää joukosta yhden yksilön erilleen ja kysyy "Mistä sinun mielestäsi täällä on kysymys?" – silloin ollaan astuttu ulos sen ryhmähypnoosin piiristä josta joukkokäyttäytymisessä tosiasiassa on kysymys.



11.

Ymmärryksemme yhteisöominaisuuksia ja joukkokäyttäytymistä kohtaan on todellakin niin vähäinen, että saatamme aivan vakavissamme "analysoida" mellakoiden "syitä" aivan kuin joukkohypnoosissa kyse olisi jostain päämäärärationaalisesta käyttäytymisestä tai aivan kuin rationaalisilla selityksillä ylipäänsä pääsisi lähemmäs asioiden ymmärtämistä. Liimaamme tapahtumien päälle järkeä jolla ei ole mitään, ehkä toistan tämän: ei mitään tekemistä niiden joukkoilmiöiden kanssa jotka mellakoinnissa ovat kyseessä.

Valitettavasti tämä liimaaminen ei ole vain harhainen ja turha operaatio, vaan väärä selittäminen sairastuttaa myös oman mielemme. Niin paljon kuin individualismi on eurooppalaisella uudella ajalla tuottanutkin analyysikykyä ja todellisuudenhallintaa, individualismi astuu harhaan kasvaessaan sokeuden asteelle. Ja sokeuden asteelle se menee silloin kun emme enää erota ilmiöitä joissa kyse nimenomaan ei ole individualismista eikä mistään yksilöjärjen tuotoksista.

Yksilöllinen eriytymisemme rakentuu tyhjän päälle, jos yksilöllinen identiteettimme muodostuu uskonnollisista, ideologisista tai muista opillisista samastumisista. Jos ideologinen samastuminen antaa meille minuuden vahvistusta, silloin yksilöllisyytemme ei suinkaan eriydy vaan päinvastoin taantuu. Tragedia muodostuu siitä että törmätessämme joukkoilmiöihin joiden ominaislaatua emme pysty ymmärtämään me selityksiä tarvitessamme takerrumme aivan epätoivon vimmalla yksilöidentiteettiämme rakentaviin uskonnollisiin, ideologisiin tai opillisiin selityksiin.

Ehkä sanon tämän vielä kolmannenkin kerran: joukkojen käyttäytyminen on joukkojen käyttäytymistä, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään yksilöllisessä järjessä pätevän selityksen kanssa.



12.

Meidän pitäisi kysyä, mikä määrä maahanmuuttajia muodostaa sen "kriittisen massan" jonka jälkeen yhteisöominaisuudet muuttuvat ratkaiseviksi. – Tämä kysymys koskee siis yhteisöominaisuuksia, sitä ei voi eikä pidä palauttaa yksilöiden tasolle. On aivan samantekevää millaisia ovat yksilöiden ominaisuudet – kysymys voi olla vain siitä missä kohden yhteisöä muodostavan "kulttuurin" ominaisuudet asettavat katon yksilöominaisuuksille. –

Mutta juuri tällaisia kysymyksiä emme pysty esittämän. Eikä pelkästään siksi, ettei eurooppalainen oppisivistyksen historiamme anna todellisia eväitä tällaisten kysymysten asettamiseen tai ratkaisemiseen, vaan myös siksi että jostain syystä emme halua myöntää tätä perimmäistä kyvyttömyyttämme.

Autot ja talot saavat palaa, nuorisojoukkojen itsetuhoinen käytös saa purkautua sukupolvi sukupolvelta pahemmin, itsetuho ja terroristiset tuhotoimet ilmestyvät verisinä länsimaailman kaupunkien katukuvaan – ja me yritämme yhä tiukemmin keskittyä yksilöihin. Vain yksilöitä koskevat kysymykset ovat meille legitiimeja: "Millainen se-ja-se yksilö ihmisenä, persoonana, on, ja mitä sille-ja-sille yksilölle on tapahtunut, että seuraukset ovat sellaisia-ja-sellaisia?" – Tiedollinen tragediamme on se, että mitä tyhjentävämmin yritämme yksilöominaisuuksilla määritellä yksilön, sitä kauemmas harhaudumme joukkokäyttäytymisen yhteisöominaisuuksien ymmärtämisestä.



13.

Palataan alkuun. Eurooppalaisen uuden ajan järki rakentui niin sanotun "kartesiolaisen paradigman" varaan. Se tarkoittaa sitä että ihmisen "minä", siis Subjekti, korostuu, ja todellisuus saa Objektin ominaisuudet.

Meille legitiimin "tieteellisen" tiedon subjektiivisesta paradigmasta suoraan juontuu se ettemme ole hyvin kyenneet selittämään ihmisessä kollektiivisesti vaikuttavia voimia ja tekijöitä. Niiden suhteen olemme edelleen todellakin heikoilla. Todellakin – esimerkiksi hypnoosi-ilmiö on meiltä yhä selittämättä. Toisaalta olemme toisaalla kehittäneet koko joukon sokeaan individualismiin perustuvia selityksiä – kuten esimerkiksi liberalistiset mielikuvat ja mallit koskien talousajattelua – joihin uskomme koska ne vaikuttavat individualistisen järkemme piirissä "päteviltä", vaikka niiden täydellinen kyvyttömyys todellisuudenhallinnassa nyt täydellistyy ja talousteoreettiset rakennelmamme sortuvat silmiemme edessä täydelliseksi mielettömyydeksi.



14.

On varmaan vaikea tajuta, että lähiömellakat ja taloudellinen liberalismi ovat seurausta samasta individualistisesta sokeudesta. Maailmaa ja todellisuutta objektivoivan järkemme mukaan ne ovat "aivan eri asioita". Valitettavasti todellisuudessa ne eivät ole. Maahanmuutto-ongelmien ja talouden hallitsemattomuus on aivan yhtä ja samaa hallitsemattomuutta. – Kummassakin on kyse siitä, ettei uudella ajalla kehittyneen tieteellisen tiedon laatutekijöihin sisälly mitään yhteisöominaisuuksia koskevaa selitystapaa joka auttaisi meitä tekemään käytännössä vaikuttavia ratkaisuja. Rationaalisuutemme palauttaa kaiken individualismiin, jolla ei todellisuutta hallita.

Ratkaisujen sijaan kumpikin aihepiiri on kyllästetty ilmiöitä harhaisesti kuvaavilla mielikuvilla ja idealistisissa käsitetodellisuuksissa selittelevillä teoretisoinneilla – näennäisen tieteellisillä väittelyillä. Myös suuren rahvaan joukoissa käydään kansalaiskeskustelua individualistisen ihmiskuvan varassa. Media ei valista ihmisiä, vaan juoksuttaa lukijoita kohujen perässä. Median tarjoamat mielikuvat ovat vallanpitäjien tarvitsemia mielikuvia, vallanpitäjien, jotka varjelevat rahataloutta reaalitalouden kustannuksella ja kutsuvat touhuaan "vastuullisuudeksi". Aivan samoin kuin ollaan hiljaa maahanmuuttajien yhteisöominaisuuksista ja kutsutaan sitä "ihmisoikeuksien suojelemiseksi".



15.

Niin sanotusti "asiantuntevankin" keskustelun kaikinpuolinen mahdottomuus, laaduttomuus, totaalinen turhuus ja turhauttavuus – luulisi että siinä olisi järkevälle ihmiselle kylliksi syytä välttää, vetäytyä syrjemmälle tai jättää tällainen keskustelu kokonaan. Kansalaiskeskustelussa on vain paljon harhaisia jännitteitä, jotka estävät energioiden vapautumisen ja suuntautumisen laadukkaampaan ajatteluun.

Kyynikon vastaus on defaitismi ja luovuttaminen. Antaa rahamanipulaattoreiden rauhassa puleerata tilejä, kaikki talous muuttuu lopuksi numerotaloudeksi, velaksi, velan velaksi, velanvelanvelaksi. Kun taloustapahtuminen on rahaohjasteista, rahoitusohjasteista, puhtaasti pelkkää välistävetoa – sataprosenttisesti, kaksi-, kolmisatasprosenttisesti, moninkertaista jokaisen tapahtuman kohdalla – muutama ihminen tulee nimellisesti sietämättömän rikkaaksi, mutta samalla maailmasta katoaa kaikki arvokas.

Tuhkaa, tuhkaa, paljon tuhkaa – vain sitä jää jäljelle. Antaa niiden autojen palaa ja nuorison riehua. Kukkahattutätien kanssa sopii herrasmiehen nostaa kohteliaasti hattuaan ja suvaitsevaisten oikeassaolemista vahvistaen osaa ottavasti vakuuttaa: "Tokitokitoki, ainahan nuoret miehet ovat aiheuttaneet kaikenlaista sosiaalista häiriötä. No, sehän menee ohi, ja kun aikaa kuluu, kulttuuritkin toki sopeutuvat toisiinsa... Monikulttuurisuus on hieno ja arvokas asia."

Voi olla, etteivät järkevät ihmiset enää näihin keskusteluihin jaksa osallistua. Viimeinen pisara lännen uppoavaan laivaan saattaa tulla, kun näissä jo lähtökohdiltaan täydellisen järjettömissä keskusteluissa rintamalinjat alkavat kiehua niin kuumina, että valtakunnan virallista totuutta edustava syyttäjävirasto ottaa inkvisitiovaltuudet ja sieltä alkavat syytteet lennellä. Se on totisesti jonkinlainen kaikinpuolisen hulluuden huippu. Oikeuden sokea miekka silpomassa sokeuteensa muutenkin hukkuvia ihmisiä.


--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 26.5.2013 )
-----------------------------------

Mikä on kansanryhmä?

 (Niin sanottu rasismi 6) 

 

1.

Mikä on kansanryhmä? Se on hyvä kysymys. Sanoisin, ettei siihen todellisuudessa ole yhtä vastausta. Todellisuudessa siihen on olemassa kaksi, kaksi toisensa pois sulkevaa – toisensa pois sulkevasta näkökulmasta annettavaa vastausta.

Todellisuus on eri asia kuin lakimiesten kirjoittama laki. Lakeja toki voidaan kirjoittaa vaikka siitä ettei suomalaisille ominaisia poikittain kasvavia viisaudenhampaita sallita. Todellisuus on todellisuutta, mutta valitettavasti lakitekstejä rustailevat juristeristit voivat kuvitella että heidän pykälänsä määräävät sen mitä todellisuudessa on tai ei ole.



2.

Ensinnäkin vastaus voidaan antaa yhteisöajattelun suunnasta – niin että yhteisöilmiöt tunnustetaan lähtökohtaisesti yksilötasolle palautumattomina tosiseikkoina. Tässä suhteessa eurooppalaisen uuden ajan suhteellisesti myöhäsyntyiset ihmistieteet eivät anna meille kovinkaan hyviä järjen työkaluja – yhteisöilmiöt ovat vaikeasti määriteltävissä ja niiden kuvailussa päädytään helposti palauttamaan alkusyyt yksilöihin.

Tiedämme kyllä että joukkopsykoosin valtaamat mellakoitsijat tekevät tekoja joita yksikään ryhmään kuuluvista ei yksin tekisi – mutta meillä ei ole hyvää käsitystä niistä ehdoista joilla joukkohypnoosi syntyy.



3.

Toinen aspekti on yksilöpsykologinen – silloin tarkastellaan yksilöä ryhmän jäsenenä ja oletetaan, että yksilöllä on jonkinlainen oikeutettu sidos muista yksilöistä muodostuvaan viiteryhmäänsä.

Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" tuntuu viittaavan sellaiseen sosiaalitaustaan jota yksilö ei ollenkaan tai ainakaan täysin voi itse valita, kuten rotuun tai etniseen taustaan – mutta toisaalta myös sellaisiin yhteisöilmiöihin kuin uskontoihin ja vakaumuksiin, joihin nähden yksilön suhde jää ihmistieteittemme antamien ihmiskuvien puitteissa käsitteellisesti epäselväksi.

Emme osaa, emmekä asiallisesti ottaen voi – siis todellisuudessa, ei juristeriassa, jossa toki kaikki taitaa olla mahdollista – määritellä selvästi tapaa jolla sosiaalinen tai esimerkiksi uskontoilmiön kaltainen tausta ja yksilö kohtaavat.



4.

Kun kirjoitetaan "rasisminvastaisia" lakeja, joissa "kansanryhmää" vastaan kiihottaminen kriminalisoidaan, käsitteellinen epäselvyys on ilmeistä. Epämääräisyys jää väistämättä sisäänkirjoitetuksi lakeihin. – Lakitekstissä käytetään yleiskäsitteitä, mutta todellisuudessa sama yleiskäsite esittää aivan erilaisia ja jopa toisiinsa palautumattomia asioita riippuen siitä kuvataanko yhteisöilmiöitä vai yksilöilmiöitä.

Esimerkiksi "uskonto" on ilmiö, josta pitäisi puhua tunnustukselliseen ryhmäsidonnaisuuteen perustuvana yhteisöilmiönä – mutta siitä puhutaan yksilötasolla, ja suojelutarve ilmeisesti taitaa suuntautua de facto ja juurikin de jure yksilön uskonnollisten tunteiden loukkaamattomuuteen.

Paradoksi syntyy siitä, että uskonnollisuuden ilmetessä sosiaalisesti sitovimmillaan sillä on selviä ja vahvoja yksilöä – yksilöoikeuksia ja -vapauksia – rajoittavia ja äärimmillään jopa ihmisoikeudet mitätöiviä piirteitä. Laki jättää nämä todelliset ristiriidat käsittelemättä ja puhuu "uskonnosta" kuin tätä yleiskäsitettä voisi de facto käyttää miten tahansa missä yhteydessä tahansa.



5.

Inhimillisellä kielellä on tämä ominaisuus – yleiskäsitteillä on helppoa noitua ymmärrys.

Se ongelma koskee koko ajatteluamme – 1900-luvun viisaimmat ja syvällisimmät tiedonfilosofit ovat näitä kielen, ajattelun ja totuuden suhteita selvittäneet. – Mutta huvittavimmat lopputulemansa taipumus käsitesekaannuksiin tietysti tuottaa kun lakitekstin koukeroita kirjaillaan.

Kansanryhmää vastaan kiihottamisen kriminalisoiva laki, samoin kuin uskonrauhan loukkaamista tai häiritsemistä kriminalisoivat pykälät, kuin myös kaikki mikä lakiin on suoraan tai epäsuorasti kirjattu niin sanottuja vihapuheita tai niin sanotun rasismin ilmenemismuotoja vastaan – siinä kaikessa nähdäkseni sen enempää mikään ihmistieteiden tieto kuin tiedonfilosofinen totuus ei paina mitään.

Kuinka kansalaiset voisivat kunnioittaa Korkeimman Oikeuden päätöstä, jonka perusteluissa Korkein Oikeus antaa ymmärtää tietävänsä mikä on tai ei ole "omiaan edistämään uskontojen välistä keskustelua"? – Tällaista asiaa ei yksikään ihmistieteisiin tai tiedonfilosofisiin käsiteongelmiin syvemmin perehtynyt ihminen usko eikä julista tietävänsä – vain ihan omissa maailmoissaan elävä Juristerinen Instituutio uskoo tuollaiset asiat tietävänsä.



6.

Niinpä nuo nyt niin paljon puheenaolevat lait toimivat vain rasistijahdin legitimaationa, mielipide-inkvisition työkaluna, nykyaikaisen noitaoikeudenkäynnin käsitteellisenä kidutuskoneistona, jolla epäselvyys sivuutetaan ja muutetaan tapauskohtaiseksi "todisteluksi", näennäiseksi käsitteelliseksi "järjeksi". –

Juristeria on juuri sitä – se on periaatteessa säätelyjärjestelmä, jossa yritetään luoda käsitteellisiä puitteita sen varmistamiseksi että valtakoneistossa valtaapitävien valta – eli niin sanottu yhteiskuntajärjestys – säilyisi ja vakiintuisi.

Ilmeisesti elämme nyt aikoja, jolloin monen vallanpitäjän käsitekoneistot ovat hajoamassa käsiin ja "uskottavuuden" säilyttämiseksi päädytään yhä uskomattomimpiin käsitesekaannuksiin. On aistittavissa selvää epätoivoa. Talousvallan puolella runnotaan läpi tähtitieteellisiin mittasuhteisiin paisuneita numeerisia kuplia – velkoja velkojen katteeksi – ja samanlainen epätoivoinen kontrollipolitiikka tuntuu määräävän myös yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämistä yleisesti.



7.

Niin sanotun "rasismin" kannalta olennaisin käsitehämäryys koskee tosiasiaa, että kaikki yhteisöt eivät ole kehityksessään "samalla viivalla" tai edes tunnusta "samanlaista" ihmisyyttä.

Yhteisöominaisuuksien kannalta tarkasteltuna tämä on todellakin tosiasia – ja se, ettemme pysty tätä tosiasiana tunnistamaan emmekä tunnustamaan, johtuu vain siitä, että kykymme erottaa yhteisöominaisuudet ja yksilöominaisuudet toisistaan on oman eurooppalaisen individualismimme vuoksi rajoittunut.

Jos käsitesekaannukset oikaistaan, tilanne todellisuudessa on jokseenkin päinvastainen kuin se suunta mihin todellisuudentajuttomaan juristeriaansa uppoutuneet makthavare-lakimiehet lainsäädäntöämme yrittävät kehittää. Juuri ja nimenomaan "kansanryhmiä" vastaan meidän pitäisi omaa kriittistä ajatteluamme harjoittaa. Sensijaan yksilöt yksilöinä tulisi jättää tällaisten arviointien ulkopuolelle.

Meidän pitäisi oppia puhumaan yhteisöilmiöistä nimenomaan sillä tavalla jota nyt virheellisesti pidämme yksilöitä leimaavana. Meidän pitäisi esimerkiksi pystyä esittämään eri kansanryhmiä koskevia rikostilastoja kokematta niitä yksilöitä leimaavina. Meidän pitäisi pystyä puhumaan kulttuureista, yhteiskunnista, yhteisöistä ja ryhmistä käyttäen määreitä, joilla kuvataan niiden yhteisöominaisuuksia – ja yksilöt meidän pitäisi jättää näissä yhteyksissä käsittelemättä.



8.

Mutta ongelmaksi tietenkin muodostuu se, että yhteisöt ja yksilöt ovat paitsi aivan eri asioita myöskin toinen toisensa tekijöitä. Käsitteelliseen selvyyteen pääseminen ei suinkaan ole helppoa.

Emme pysty poistamaan kaikkia käsitesiltoja näiden väliltä, mutta meidän tulisi nähdä mihin suuntaan sillat kulkevat. Ne ovat koko ihmissuvun miljoonavuotisen kehityksen ajan kulkeneet hyvin yksisuuntaisesti – sosiaalisesti yksilöä sitovista ryhmäsidonnaisista yhteisöistä yhä enenevästi eriytyneisiin yksilöihin päin.

Yksilöt yhteisönsä jäseninä meidän tulisi nähdä omalle yhteisölleen tyypillisen ryhmäsidonnaisuuden – ja ryhmäsidonnaisuuden asteen – määrääminä olentoina. Hyvin ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä yksilöllisyydellä on hyvin vähän merkitystä.

Eurooppalaisina individualisteina meille on kuitenkin vaikeaa ymmärtää tapaa jolla jokainen yksilö on ryhmäsidonnainen – oman kulttuurinsa, yhteisönsä, aikansa ja oman henkilöhistoriansa tuote. Haluamme elättää illuusiota yksilön täydellisestä vapaudesta, täydellisestä riippumattomuudesta ja rasitteettomuudesta. "Rasistikin" käsitetään rikolliseksi ja haukkumasanaksi juuri sen takia, että koetaan rasistin pitävän yksilöä jonkinlaisena epäyksilöllisyysmöykkynä.

Kuitenkin "rasistit" ovat jossain olennaisessa asiassa aivan oikeassa – paljon oikeammassa kuin individualistisen sokeuden valtaamat idealistit. Yksilöä ei voi juuria irti siitä kulttuurisesta maaperästä jossa hän on omaan ihmisyyteensä kasvanut. Eikä tervettä yksilöllistä kasvua ja eriytymistä voi tapahtua muualla kuin yksilön oman kasvukulttuurin piirissä.



9.

Yksilöä koskeva tosiasia on, että ihminen voi kasvaa autonomiseksi vapaaksi yksilöksi vain omassa kasvukulttuurissaan. Yhteisöä koskeva tosiasia taas on, että niin sanottu "moniarvoisuus" mahdollistuu vain ryhmäsidonnaisuudesta vapautuneissa yhteisössä, joissa tarpeeksi moni yksilö voi nostaa päänsä "yhteisöllisen vedenpinnan" yläpuolelle. –

Vain näin yksilö voi kasvaa irti omasta kasvukulttuuristaan ja saada etäisyyttä kehityksessään ensin "tunnustuksellisena" omaksumiinsa arvoihin. Tällaista etäisyyttä tarvitaan välttämättä esimerkiksi yleisen "ihmisarvo"-käsitteen muodostamiseksi. Hyvin ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä sellaisia käsitteitä ei edes ole.

Irtikasvaminen omasta tunnustuksellisuudesta mahdollistaa yksilötasolla muiden ihmisten huomioonottamisen – ja yhteisötasolla esimerkiksi demokratian. Demokraattisen kehityksen korkein aste on moniarvoinen demokratia. Niin hieno järjestelmä kuin se onkin, se ei kuitenkaan pysty sulattamaan piiriinsä ensimmäistäkään ryhmäsidonnaista, omiin tunnustuksellisiin – usein ihmistä ja elämää suurempiin – "totuuksiinsa" käpertynyttä "kulttuuria".

Niinpä yhteisöominaisuuksista johtuen moniarvoisuus ja monikulttuurisuus ovat tosiasiassa toisensa pois sulkevia vastakohtia. Kuvaa omaa individualistista sokeuttamme, että käytämme näitä käsitteitä kuin ne olisivat toistensa synonyymeja.



10.

Oma roolimme on hukassa historiallisista syistä. Individualistinen sokeus on saman eurooppalaisen uuden ajan ajatushistorian tuotetta kuin ovat kaikki "hyvätkin" arvomme ja ominaisuutemme – sellaiset kuin kunnioittamamme yksilönvapaudet ja -oikeudet, ihmisarvo-käsite –

– tai tämän Subjektia eriyttäneen kognitiokokonaisuuden toiselta puolen, todellisuuden Objektivaation puolella, tieteellinen ja tekninen edistyksemme sekä teollisen maailman hyvinvointi. Sokeus on näiden hyveiden kääntöpuoli. Olemme suunnanneet todellisuuteen valon joka jättää jotain omassa mielessämme pimeäksi.

Emme esimerkiksi pysty vielä ymmärtämään ettei moniarvoista demokratiaa voida asein puolustaa. Että joukkomittainen aggressio regressoi yhteiskunnan sukupolvien ajaksi. Että yhteisöllinen kehitys, moniarvoinen demokratia, on käsissämme jotain joka voi säilyä ja kehittyä vain päässämme, korviemme välissä, ajattelun asein, ei väkivallalla. – No, käytännössä kehitysmahdollisuudet kohti moniarvoista demokratiaa tulee kuitenkin romahduttamaan monikulttuurisuuden mukanaan tuoma yhteiskunnallinen häiriö.

Käsitteemme näissä yhteyksissä ovat ikään kuin alusta alkaen ja jokseenkin loppuun saakka sekaisin. Käsite "rasisti" voitaisiinkin kaikkien rasistijahtejaan harrastavien ja vihapuhevainoa nostattavien noitaoikeudenkäynti-inkvisiittoreiden kauhuksi kääntää täysin päälaelleen ja todeta, että juuri "rasistisen" näkökulman pohjalta voitaisiin individualistisesti sairasta ihmiskuvaamme parhaiten tervehdyttää. – Ehkä "rasistista" vielä joskus muodostuukin haukkumasanan sijasta kunnianimi? Sehän olisi toivottavaa, ja toivoa sopii, ettei se olisi mahdotonta.


-------------------- 

(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 21.1.2014 )

-----------------------------------