Kuvien palvontaa

 (Perspektiivi-esseet 2)

1.

"Aistimien välityksellä tulvii mieleemme vaikutelmia, aistimuksia, jotka muodostavat yksinkertaisimman psyykillisen tosiasian, jonkinlaisen henkisen raaka-aineksen - rohkeata siirtokuvaa käyttääksemme. Erilliset aistimukset tuskin milloinkaan tulevat tajutuiksi; ne sulautuvat kokonaisuuksiksi, ilmenevät tajunnallemme yhtenäisinä havaintokuvina eli aistihavaintoina. Ikkunani edessä kasvavan pihlajan värit ja sen lehvistön ääriviivat heijastuvat mieleeni näköaistimuksista sukeutuvana havaintona, puutarhan tuoksut johtuvat tajuntaani lainehtivien hajuaistimusten kokoutumina, tuulen kohahdus on lukemattomien kuuloaistimusten synnyttämä kokonaisvaikutelma jne. Kaikki nuo havaintokuvat, jotka ilmaantuvat tajuntaan vain lyhyeksi hetkeksi väistyäkseen uusien vaikutelmien tieltä, näyttävät kuitenkin voivan säilyä mielessä, vieläpä pitkiäkin aikoja. Vuosien kuluttua saattaa minulla olla hyvinkin eloisa pihlajan mielikuva: 'näen' sen tukevan, hiukan vinosti kohoavan rungon, sen pyöreän lehväjoukon ja erikoisen vihreyden, vieläpä kukaties ne pari punaista lehteä, jotka äsken havaitsin erään oksan latvassa. Pitkien väliaikain kuluttua palautuvat samoin mieleeni entiset kuulovaikutelmat: kotipitäjäni kirkonkellojen sointi, vanhojen tuttavain äänet yms. Näissä ja muissa samanlaisissa tapauksissa, kun alkuperäinen vaikutelma uudistuu tai kun luulen sen uudistuvan sellaisena kuin sen todella olen ennen kokenut, nimitän mielikuvaani erikoisella nimellä. Se on muistikuva. Mutta usein sattuu niinkin, että löydän mielestäni kuvan, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautuu alkuperäisestä havainnosta poikkeavaksi. Pihlaja, jonka sijoitan vapaasti sepittelemääni kertomukseen, on ehkä aivan toisenlainen kuin mikään näkemistäni, laajempi lehvistöltään, monihaaraisempi jne. Siitä huolimatta siinä tietysti voi olla jonkin oksan päässä pari punaista lehteä. Tällaista muuntunutta tajunnansisältöä, jossa kenties siellä täällä huomaan entisten havaintojen sulautumia, nimitän mielikuvaksi (sanan suppeammassa merkityksessä) eli fantasiakuvaksi. Paitsi muisti- ja fantasiakuvista puhumme vielä yleismielikuvista eli tyypillisistä mielikuvista, jotka otaksumme saatavan siten, että jätetään huomioimatta ryhmään kuuluvain yksilöjen erikoispiirteet ja pidetään silmällä vain ryhmän yleisiä ominaisuuksia, joten näin syntynyt kuva sopii koko ryhmän edustajaksi. Edelleen mainitaan sielutieteessä käsitteet tarkoittaen niillä mielikuvia, joissa yksityisen esineen tai kokonaisen esineryhmän tunnusmerkit ajattelun avulla yksityiskohtaisen täsmällisesti määritellään. Puhutaanpa vielä ajatuksistakin erikoisina 'epähavainnollisena' eli 'kuvattomana' tajunnan sisältönä, johon kuuluviksi käsitteetkin toisinaan määritellään."

Tämä sitaatti on kappale Juho Aukusti (August) Hollon v. 1918-19 ilmestyneestä kasvatusopillisesta suurtyöstä "Mielikuvitus ja sen kasvattaminen". Poiminta on kaksiosaisen yhteensä noin viisi ja puoli sataa sivua käsittävän filosofis-kasvatusteoreettisen tutkielman ensimmäisen osan neljännestä luvusta. Monia kokonaisia kirjoja voitaisiin korvata tämän "Mielikuvat" -kappaleen sisältämällä tiedolla. Monia myös voitaisiin kirjoittaa tämän kappaleen pohjalta. 1900-luvun alun ajankuvassa Hollon kokonaisvaltainen tutkijanote asettuu luontevasti rakentamaan siltoja ja kattamaan toisistaan eriytyviä filosofiaa, kasvatustiedettä ja psykologiaa. Hollon peruskäsitys ihmisestä on kehitysajattelun läpäisemä: ihminen niin lajina kuin yksilönäkin on käsitettävä kehittyneenä ja kehittyvänä olentona, ja myös kasvatusopin täytyy lähteä liikkeelle jäljittämällä tämän kehityksen ehtoja ja edellytyksiä. Hollon suurtyön kakkososa oli samalla hänen tohtorinväitöskirjansa, ja hän teki kunnioitettavan elämäntyön yliopistollisella uralla kasvatustieteen parissa. Hän toimi professorina Helsingin Yliopistossa ja myöhemmin muutamia vuosia Tampereella Yhteiskunnallisen Korkeakoulun kanslerina.

Kokopäivätyö akateemisessa maailmassa ei kuitenkaan ollut Hollolle kuin yksi projekti hänen määrättömästä henkisestä arsenaalistaan. Hollo oli myös kirjallisuusmies henkeen ja vereen. Hän kirjoitti kymmenluvulla laajakatseisia kirjallisuuskritiikkejä, ja elämänsä toisen jättiläistyön hän teki suomentamalla miltei koko klassisen suuren maailmankirjallisuuden. Hänen käännöstyönsä määrä on hätkähdyttävä: noin kolmesataa mitä keskeisintä ja tärkeintä kirjallisuuden, filosofian ja tieteen klassikkoteosta, useista eri kielistä ja kautta historian. Hollo käänsi käytännöllisesti katsoen kaiken kääntämisen arvoisen alkaen Tuhannen ja yhden yön saduista antiikin klassikoiden, Cervantesin Don Quijoten ja Tolstoin Sodan ja rauhan kautta Nietzschen ja Bertrand Russellin teoksiin. Viime vuosisadan alussa maamme oli vielä melkoinen henkinen takapajula, jopa osassa maata elettiin liki keskiaikaisella tavalla savupirteissä, ja tätä taustaa vasten katsottuna Hollon suururakka näyttäytyy todellisena sivistysprojektina, oman lahjakkuuden varauksettomana lahjoittamisena oman kansan parhaaksi. Hollo uskoi sivistykseen, kasvatukseen ja kehittymiseen, ja siltä pohjalta hän teki määrällisesti käsittämättömän elämäntyönsä. Isänmaallinen ahtaasti patrioottisessa mielessä hän ei ollut. Oikeastaan päinvastoin: hän oli nimenomaan kosmopoliitti, paljon matkustellut ja laaja-alaiset vaikutteensa kypsäksi suvaitsevaksi humanismiksi sulattanut maailmankansalainen, joka toimi yleisinhimillisistä motiiveista, eikä tuntenut tarvetta ohjata suunnattomia sielunvoimiaan minkään ahtaan aatteen palvelukseen.

Hollon suvereniteetti ja hänen suuruutensa ihmisenä, humanistina ja maailmankansalaisena tulevat hyvin esiin hänen jälkeensä jättämistään päiväkirjamerkinnöistä, jotka hänen tyttärensä Irina on toimittanut kirjaksi. (”Sielun vaellus”, WSOY 1985) Kirjaan on Kai Laitinen laatinut lyhyen elämänkerran, jossa mainitaan Hollon viipyneen vuosia Wienissä väitöskirjavaiheensa jälkeen. ”Ulkomaanvuosien päiväkirjassa vilahtelee nimiä, jotka Suomessa pitkään pysyivät tuntemattomina: Stefan George, Franz Werfel, Arthur Schnitzler. Mutta kaikkein tärkein ja likeisin heistä oli Karl Kraus, dramaatikko, satiirikko, älyniekka.” Huomautettakoon, että samainen Kraus oli myös yksi niistä harvoista, jotka Wittgenstein mainitsee vaikuttajikseen. Kun Wittgenstein lahjoitti pois isältään perimäänsä omaisuutta, ne kirjailijat ja taiteilijat, jotka valittiin taloudellisesti tuettaviksi, löytyivät kustantaja Ludwig Fickerin ympärille kerääntyneen ns. Karl Kraus -piirin liepeiltä.

Useimpien suomalaisten yleissivistys ei tänäkään päivänä kanna niin pitkälle että heidän olisi mahdollista lukea ymmärtäen läpi edes kymmenesosa siitä kirjallisuudesta jonka Hollo suomensi. Mutta myös niiden, joiden henkiset harrastukset ovat aktiivisia, täytyy Hollon ajatustyön äärellä pysähtyä hämmästelemään miten läpiajateltuja hänen kasvatusajattelunsa käsitteelliset lähtökohdat olivat. Olemme yhä niiden samojen kysymyksenasettelujen äärellä jotka Hollo niin elävästi esitti. Yllä siteerattu mielikuvia käsittelevä teksti jatkuu:

"Se mitä ylempänä on mielikuvista sanottu, tuntunee ainakin suurimmaksi osaksi jokapäiväisimpään kokemukseen perustuvalta, enempää selittelyä kaipaamattomalta tosiasiajoukolta. Tarkempi silmäys osoittaa sentään mainituissa seikoissa piilevän vaikeitakin ongelmia, joiden ohi olemme kepeästi liukuneet. Sanoimme vaikutelmia tulvivan mieleemme 'aistimien välityksellä'. Todellisuudessa asia tietysti on niin, että aistielimeen vaikuttava kiihoke aiheuttaa hermostollisen, aivoihin johtavan kiihotustilan. Mutta kysymyksessä olevia fysiologisia ilmiöitä vastaavat psyykilliset tosiasiat, aistimukset, muodostavat aivan omalaatuisen todellisuuden, ja moitteettoman sillan rakentaminen näiden eri maailmojen välille on tieteen suurimpia, toistaiseksi ratkaisemattomia tehtäviä. Sanoimme aistimusten tajunnassa esiintyvän kokonaisuuksina. Mutta miten sellainen sulautuminen on ajateltava tapahtuvaksi? Sanomme mielikuvain 'säilyvän' ja 'palautuvan'. Miten ovat sellaiset siirtolauselmat tässä kohden ymmärrettävät? Vihdoin herää sarja itse 'kuvia' koskevia kysymyksiä. Mikä on mielikuvain suhde havaintokuviin, muisti- ja yleismielikuviin, käsitteisiin ja ajatuksiin? Mitkä näistä muodostavat mielikuvituksen 'aineksen'? Ja onko näillä kaikilla sielutieteessä olemisenoikeutta?"

Tuskinpa kukaan nykyinen aivo- ja kognitiotutkija osaisi näin pätevästi esittää perustavanlaatuiset kysymykset fenomenologisen kuvailun ja perimmiltään positivistisen tutkimusmetodologian väliltä. Tietoisuuden ja ajattelun ongelmille oli jo Hollon aikana hahmottunut sama pohja kuin mikä niillä on vielä nykyäänkin. Meidän on kuvattava tietoista ajatteluamme sanoilla jotka tuntuvat sitä parhaiten kuvaavan - ja toisaalta meidän on tutkimusta ja mittauksia varten kehitettävä sellaisia käsitteistöjä, jotka tekevät mittaamisen mahdolliseksi. Nämä pyrkimykset eivät välttämättä käy yksiin, ja niin tietoisuutta ja ajattelua koskevat kuvaamisen ongelmat jäävät elämään.



2.


Varhaisnuorilla esiintyy muuan mielenkiintoinen näköhavaintoihin, muistiinpainamiseen, muisti- ja mielikuviin sekä ajatteluun liittyvä ilmiö, jota sanotaan eideettisyydeksi. Kyseessä ovat "aistimusvoimaiset näkökuvat", jotka ilmeisestikin sijoittuvat jonnekin jälkikuvien ja mielikuvien välimaastoon. Jälkikuvathan ovat aistifysiologinen, silmän näkösolujen toimintaan palautuva ilmiö, joka poikkeuksetta jokaisella tervesilmäisellä esiintyy kun tarpeeksi pitkään tuijotetaan liikkumattomin katsein yksiväristä kohdetta, ja siirretään sen jälkeen katse tasaharmaalle taustalle. Tällöin silmän verkkokalvolla olevat näkösolut hermofysiologista tasapainotilaa tavoitellessaan tuottavat taustapinnalle ikään kuin heijastuksena, vastavaikutuksena, alkuperäisen ärsykekuvan muotoisen mutta komplementtiväriä olevan jälkikuvan. Jälkikuville on ominainen sellainen piirre, että ne näyttävät heijastuvan tyhjälle tuijotuspinnalle sitä suurempana mitä kauempana pinta on (ns. Emmertin laki). Jälkikuva on siis aistielimessä, silmässä, syntyvä toiminnallinen reaktio, jonka seurauksena näköhermot tuottavat näkövaikutelman, joka "oikeasti" sijaitsee näköelimissä ja aivoissa, mutta joka silmän linssien läpi näennäisesti sijoittuu sille etäisyydelle jossa tausta on. Tällöin se siis vastaa näennäiseltä kooltaan taustalle verkkokalvolta heijastuvaa projektiota.

Emmertin laki ei eideettisten kuvien suhteen päde. Kuitenkaan kyseessä eivät ole puhtaasti aivoihin sijoittuvat muisti- ja mielikuvat, vaan tapahtuu jonkinasteinen näköaistin mukaanveto. Juuri tämä on eideettisyydelle ominainen piirre. Kun Aristoteles aikanaan ajatteli näkemisen tapahtuvan siten, että silmästä lähtee maailmaan eräänlainen näkösäde - tämä vaikutelma syntyi selvästi kun esim. tarkasteli kissaeläinten pimeässä hehkuvia silmiä - eideetikkojen olemassaolo näyttäisi kauniisti todistavan, ettei Aristoteleen teoria ollut kokonaan totuutta vailla. Koetilanteessa eideettisiä kuvia tuotetaan kuten jälkikuviakin: katsotaan intensiivisesti jotain selvärajaista, selkeäväristä kuvaa, esimerkiksi jotain postikorttia tai tilannekuvaa, ja eideettisiä taipumuksia omaavan henkilön tajuntaan tällainen kuva piirtyy oudon voimakkaana, niin että vaikka kuva otetaan pois, se säilyy eideetikolla todellisuusvoimaisena, aistimusvoimaisena, ikään kuin hän näkisi sen jatkuvasti edessään. Hän pystyy kertomaan kuvasta tarkkoja yksityiskohtia, esimerkiksi laskemaan kuvassa esiintyvien tikapuiden tikkaat tms., ja jos kuva esittää dramaattista tilannetta, dynaaminen jännite saattaa siirtyä eideetikkoon niin että hän kokee kuvan elävän ja suorastaan tuntee olevansa itse tapahtumien keskellä.

Eideettinen taipumus on voimakkaimmillaan jossain 11-13 ikävuoden tietämillä, jolloin noin joka toiselta lapselta voidaan todeta eideettisyyden olemassaolo. Sukupuolella ei ole merkitystä muutoin kuin että tyttöjen kohdalla huippukohta sijoittuu hieman aiemmas kuin pojilla. Eideettisyys kuuluu siis mitä ilmeisimmin normaaliin kognitioon, ja sitä voidaan pitää kehityspsykologisena ilmiönä. Sillä on niin selviä jälkikuvamaisia ominaisuuksia, että ilmiön merkitystä tuskin voidaan ymmärtää, elleivät jälkikuvat sisälly selitykseen. Toisaalta se kytkeytyy suoranaisesti muisti- ja mielikuvamaailmaan, joten sitä voidaan pitää eräänlaisena välittäjänä aistielinten fysiologian ja ajattelun psykologian kosketuspinnalla. Kuten voidaan puhua yleensä havaitsemisen kehästä, eli ulkomaailmaa koskevien havaintojemme ja sisäisen tietomme kumuloitumisesta, tai käsitteiden ja kielen kehästä, eli intersubjektiivisen kielen ja oman merkityksenantomme vuorovaikutuksesta, samoin voitaisiin puhua kuvien ja ideoiden kehästä, eideettisestä kehästä. Niin sanottu valokuvamuisti saattaisi olla eideettisyyden yksi erityinen ilmenemismuoto. Siinä on kuitenkin kyseessä selvästi nimenomaan muisti - muistisuoritus on omaa laatuaan oleva ajattelutapahtuma.

Kysymykset aistimusten ja tiedon sekä käsitteiden ja kuvien keskinäisestä yhteydestä ovat loputtomia. Ajattelun aineksiksi meillä on maailmasta sekä tietoa että kuvaa. Ihmismielen historialliset kerrokset ovat kuin pino kuvia, joita kielellis-käsitteellinen ajattelu pyrkii aina täydellisemmin jäsentämään ja järjestämään. Kaukana primitiivisen alkulauman tajunnassa on kuva Vuorijumalasta, tuosta ensimmäisestä invarianttisesta merkityslaajentumasta, ensimmäisestä yleiskäsitteestä -- ja nyt meillä on kaikkialla edessämme vuorenkorkuinen pino mitä erilaisimpia kuvia. Menneisyyteen meidät liittää päättymätön käsitteellinen köysi, jonka lujuus ei seuraa siitä että jokin yksittäinen säie kulkisi läpi koko köyden, vaan siitä että niin monet säikeet ovat punoutuneet toisiinsa (Wittgenstein). Elämän virta on ollut katkeamaton, ideat ja ihanteet elävät meissä yhä. Antiikin jumalatkin, nuo omalle elämällemme muotoa antavat ja selityksiä tarjoavat kuva-ideat, elävät jälleen päittemme yläpuolella julkkiskulttuurin muodossa.

Nyt kyselemme huolestuneina: häviääkö pitkälle kehittynyt kielellis-käsitteellinen ajattelu, kirjoitettu ja kenties kunnollinen puhuttukin kieli maailmasta? Nythän meitä jälleen näyttää hallitsevan tiedonvälitys, joka operoi kuvilla, kuvilla, kuvilla. Kuinka meidän käy? Olemmeko kenties jälleen jokin jättimäisen henkisen taantuman kynnyksellä, vajoamassa kohti uutta keskiaikaa, jolloin kuvat korvasivat Rooman valtakunnassa jo olemassaolleen, mutta sitten kadonneen luku- ja kirjoitustaidon? Olemmeko taas palaamassa keskiaikaan, jolloin kuvia tehtiin kokonaan erilaisilla ehdoilla, ilman "näköisyyttä" ja perspektiiviä, kokonaan erilaisista premisseistä liikkeelle lähtevien kielellis-käsitteellisten arvo- ja merkityssisältöjen varassa?

Keskiajallahan kuvat olivat lukutaidottomalle rahvaalle tarkoitettu apukeino raamatun kertomusten havainnollistamiseksi, ne olivat eräänlaisia repliikittömiä sarjakuvia. Niiden tehtävänä oli korvata kirjoitus, ja siksi kuviin sisällytettiin ei-visuaalista informaatiota esimerkiksi kuvaamalla tärkeät henkilöt suurempina kuin vähemmän arvokkaat. Mikään näköisyys tai perspektiivi ei tällaiseen "kuvakirjoitukseen" sopinut. Mutta entä nyt? Kuvat valtaavat jälleen maailman, ja siinä missä niiden aihepiiri keskiajalla rajoittui pelkästään pyhän ilmoituksen havainnollistamiseen, siinä omat kuvamme valitettavasti käyvät myös yhtä lailla aihepiireiltään rajoittuneiksi. Ne ilmoittavat vain uudelle ajalle ominaisia kartesiolaisia dualismeja. Seksi toisaalta väkivalta toisaalta, harmonia toisaalta hirvittävät efektit toisaalta, jatkuva vastakohta-asetelmallisuus ja siihen liittyvä etäisyydenotto, aina entiset rajat ja kokemukset ylittävä elämyksenmetsästys, ja kaiken edellytyksenä Minän ja Maailman vastakkainasettelusta juontuva jatkuva oman itsen ja ihmisidentiteetin määrittely -- nämä muodostavat kaikista tiedonvälityksen tuuteista päällemme hyökkäävän kuvapaljouden keskeisen sisällön. Näennäisestä visuaalisesta rikkaudestaan huolimatta omat ikonimme osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa sisällöllisesti hyvin määräytyneiksi ja henkistä köyhyyttämme hyvin kiteyttäviksi. Voidaan sanoa: kun olet lukenut yhden kuva-magazinen, olet lukenut ne kaikki.



3.


Ihmispsyykelle ominainen piirre, se jonka ajatellaan erottavan meidät muista eläimistä, on ns. tietoisuus. Puhutaan itsetietoisuudesta, jolla tarkoitetaan sitä että koemme oman olemassaolomme ja sen tietynlaisen eheyden ja jatkuvuuden. Voisimme ehkä käyttää sanaa holismi kuvaamaan sitä miten tietoiselle ajattelullemme on ominaista muodostaa kokonaiskuva niin itsestämme kuin maailmasta. Tällaisen holismin rooli tulee hyvin esiin lukemattomissa havaintopsykologisissa kokeissa, joissa paljastuu miten aistinelintemme välittämät vaikutelmat mielessämme jäsentyvät aina jonkin tietyn, kussakin tapauksessa käyttökelpoisen kokonaishahmon puitteissa, ja yhtä lailla holistinen taipumus tulee näkyviin pyrkimyksessä selittää maailmaa mahdollisimman yleispätevien lainalaisuuksien kautta. Se mitä sanomme järkiajatteluksi tai parhaassa tapauksessa logiikaksi on holismin puhtain ilmentymä - koemme että puhtaasti muodollinen päättely on yleispätevintä mitä järki voi kehittää, siksi logiikkaa voi olla vain yksi kappale. Voimme tosin puhua eri ehdoilla olemassaolevista loogisista todellisuuksista - ns. loogisista avaruuksista - mutta ne kaikki täyttävät täsmälleen samanlaisen yleispätevyyden ehdon, eli saman logiikan on läpäistävä kaikki mikä sen piiriin sulkeutuu. Niissä toteutuu siis holistinen ominaisuus.

Aivofysiologia on ottanut haasteekseen inhimillisen tietoisuuden selittämisen, mutta toistaiseksi se on tämän haasteen edessä jokseenkin voimaton. Voidaan kysyä hukkaako se ehkä parhaat voimansa täysin vääriin kysymyksenasetteluihin, kun se lähestyy ihmisajattelua kartesionistisesta konemetaforasta käsin ja karsii kuvailevia käsitteistöjään teknisille mittalaitteille sopiviksi. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että aivofysiologia on antanut vahvimmat ja hämmästyttävimmät näyttönsä ei suinkaan aivotapahtumien selittämisen saati hallinnan vaan sen todistuksen puolesta, ettei ajattelua pystytä aivofysiologisesti ymmärtämään. Kun tutkimuksissa käy ilmi, että esim. näköhavainto koostuu pienistä palasista - mahdollisesti senkaltaisista alkutekijöistä joita migreenipotilas näkee silmissään kohtauksen aikana - ja että aivoissa on useampia kymmeniä "keskuksia" joissa näköaistimusta "prosessoidaan", tämä kertoo ehkä paremminkin tietoisuuden tavoittamattomuudesta kuin antaa toivoa siitä että ihmisajattelun salat jonakin päivänä tunnettaisiin tarkkaan ja voitaisiin vaikkapa rakentaa samalla kaavalla toimiva keinoäly.

Neuropsykiatri Oliver Sacks, jolta edelläoleva migreeniviittaus on peräisin, kertoo kuuluisassa kirjassaan "Heräämisiä" unitautipotilaista, jotka dopamiinikokeilun tuloksena heräsivät pitkästä koomankaltaisesta horrostilasta ja hetken aikaa elivät "täyttä elämää" aistivina ja kokevina, tietoisuudeltaan virkistyneinä ihmisinä. Mikä on tämä tietoisuus, johon he uudestaan havahtuivat? Monet heistä todella kokivat kuin heränneensä pitkästä unesta - unesta, jonka aikana he tosin olivat oudolla "syrjästäkatsovalla" tavalla tietoisia siitä mitä ympärillä tapahtuu. Mutta historiallinen jatkuvuus oli kadonnut, he olivat menettäneet miltei koko ihmisiän, vuosien varrella sattuneet yksittäiset tapaukset olivat vain kuin irrallisia yhteydettömiä kuvia vailla mieltä ja sisältöä. Heräämisen jälkeen elämä ja tietoisuus tuntuivat jatkuvan siitä mihin ne olivat aikanaan unitaudin jäljiltä jääneet. Muuan unitautipotilas koki tuollaisia irrallisista kuvista koostuvia todellisuusefektejä vielä valveillaollessaan: hän näki esim. piipun sytyttämisen sarjana kuvia, jotka kaiken lisäksi eivät tulleet tietoisuuteen siinä järjestyksessä missä asioiden todellisuudessa täytyi tapahtua, vaan piipun savun tuprahdusta saattoi seurata tulitikun raapaisu, tms. Näissä häiriötiloissa näemme miten monimutkainen asia tietoisuutemme on. Tapa, jolla havainnoistamme rakentuu aivoissamme kokonaiskuva, saattaa varioida käsittämättömässä määrin. Kuitenkin kokemus omasta itsestä, omasta olemassaolosta ja sen jatkuvuudesta voi olla suhteellisen eheä. Aivokirurgia ehkä omalta osaltaan voi havainnollistaa tätä holistisen tietoisuuden outoa ilmiötä: kerrotaan tapauksista, joissa potilaalta on poistettu käytännöllisesti katsoen isojen aivojen koko toinen puolisko, ja silti tällainen henkilö toivuttuaan tunnistaa itsensä, muistaa menneisyytensä ja omaa kokonaisen, ehjän, persoonallisen tietoisuuden.



4.


Historiallisissa tarkasteluissa, varsinkin silloin kun kirjoitamme valtio- tai tapahtumahistoriaa, ihmisen holistinen ominaisuus jää täysin noteeraamatta. Liimaamme historian tapahtumien päälle sellaisen kuvauksen ja selityksen, joka on oman aikalaisajattelumme, siis omalle ajattelullemme ominaisen holismin mukainen. Kuitenkin ainoa totuus historiasta on, että eri aikoina ihmiset ovat ajatelleet huomattavan eri tavoin. Jopa niin, että meillä on omien ajatteluehtojemme puitteissa joskus melko mahdotontakin eläytyä jonkin historiallisen ajan elämäntuntoihin.

Yrityksissä hahmottaa historiallista aikalaisajattelua meillä on työkaluina käytettävissä vain oma psyykemme ja sen asettamat rajat. Kysymys historiantulkinnoista vertautuu jollakin tavalla mahdollisuuksiin rakennella erilaisia loogisia historiallisia avaruuksia, tosin sisällöiltään varsin kokemuksellisia. Muuan lähtökohtainen realiteetti tekee tällaisten psyykkisten avaruuksien rakentelun helpommaksi: tiedämme että tietoiselle kokonaisvaltaiselle ajattelullemme on aina ollut ominaista taipumus muodostaa samojen premissien varassa kuva sekä itsestämme että maailmasta. Aikakauden ihmiset noteeraavat aina itsessään samoja tai vastaavia piirteitä kuin mitä he pyrkivät toteuttamaan yhteiskunnassaan. Ihmisten käsitykset itsestään ja käsitykset yhteiskunnasta kulkevat aina käsi kädessä. Minä ja maailma ovat analogisia. Tieto siitä miten yksilöt ajattelevat ja mitä he arvostavat kytkeytyy siihen millainen heidän yhteiskuntansa on, ja vastaavasti tieto heidän yhteiskunnastaan kertoo aina jotain siitä millaisia kansalaiset yksilöinä ovat. Historiallisia rekonstruktioita varten löytyy siis tukirakenteita.

Viime vuosisadan valtio- ja tapahtumahistorian merkittävimpiä ja merkillisimpiä ilmiöitä oli ns. Kolmannen valtakunnan eli Hitlerin fasistisen natsi-Saksan nousu ja tuho. Tässä järkyttävässä ja monisäikeisessä inhimillisessä murhenäytelmässä punoutuivat toisiinsa niin yksilöitä koskettava psykologia kuin se mitä sanotaan kansanluonteeksi. Lyhyen, ylikiihottuneen hetken ajan ensimmäisen maailmansodan tappion katkeroittamat ja alistetut saksalaiset saivat kokea nousevansa maailmanhistorian taivaalle luodakseen jotain ylivertaista ja jopa yli-inhimillistä. Syvyyspsykologisesti arvioiden kyse oli kansallisessa mittakaavassa tapahtuneesta, varhaisissa kehitysvaiheissaan vammautuneen saksalaisen sielun suunnattomasta ylipuolustusreaktiosta, joka jo käynnistyessään sisälsi oman tuhonsa siemenet. Psyykkisinä eväinä olivat vain auktoriteettia kaipaava huono omanarvontunto ja mustavalkoasetelmista vahvistusta saava epävarma minuus. Tällainen minä yritti projektiivisen mekanismin kautta kääntää kaikki kipeät asiat vastakohdikseen: koetun tappion voitoksi, häpeän ylpeydeksi, alhaisen ja raakalaisuuteen taipuvan mielenlaadun kunniaksi ja sotasankaruudeksi. Koetun tappion myrkyttämä, yhteiskunnallisen hajaannuksen ja talouslaman katkeroittama kansa tarvitsi vain jonkun joka toimisi indikaattorina ja akseleraattorina, kansallisen sairauden oireet henkilöivän Hitlerin, joka selvästi nimesi ja osoitti sormellaan "ulkopuolisen" vihollisen, juutalaiset, joiden syyksi kaikki paha olo voitiin panna. Ja niin käynnistyi itse itseään ruokkiva psykologinen pahuuden projisoinnin kierre, joka johti yhteiskunnan väistämättömästi keskitetyn vallan ja lopulta fasistisen kuri- ja pakkovaltion kehitystielle. Sen päätepisteessä näyttäytyivät kaikki ne piirteet, jotka yksilöiden sairaissa sieluissa alusta asti potentiaalisina olivat odottaneet toteutumistaan.

Kolmatta valtakuntaa voidaan pitää tietyllä tavalla psykologisen ihmiskuvan täydellistymänä. Tämä yhteiskunta nähtiin tiukkana valtioruumiina, se siis omasi tiettyjä yksilöominaisuuksia. Kun ihmisihanne oli tahdoltaan ja ruumiiltaan vahva, kurinalainen ja asettamistaan tavoitteista tinkimätön, rohkea ja loppuun saakka uhrautuvasti taisteleva, samanlainen piti olla uljaan uuden Saksan. Mielikuvien tasolla yksilöihanteet, valtiokoneisto ja kaikkien arvojen henkilöitymänä Führer läpäisivät toisiaan. "Ein Volk, Ein Reich, Ein Führer" tarkoittaa ideakuvaa, jossa niin yksilö, kansa, valtio ja Hitler asettuvat hahmoina toinen toistensa päälle toistensa ääriviivoja vahvistaen. Monissa yhteiskunnallisissa ohjelmallisissa kysymyksissä tämä yksilöä ja yhteiskuntaa metaforisesti läpäisevä jäsentymis- ja rakentumistapa tulee opillisesti esiin. Fasismin massapsykologiaa persoonallisella tavalla analysoinut Wilhelm Reich kertoo, kuinka natsien perhearvot korostivat "tervettä" talonpoikaista perusperhettä, joka koettiin eräänlaisena perheenpään johtamana patriarkaattisena pienoisvaltakuntana. Minkään muun lainen perheihanne, ihannekuva tai opillinen käsitteistäminen tuskin olisi tullut kyseeseen, koska yhteisöllinen kiinteys ei olisi kitkatta voinut niveltää sen paremmin muunlaisia arvoja kuin rakenteitakaan kokonaisuuteen. On vain näennäisesti paradoksaalista, että toimissaan äärimmäistä julmuutta osoittaneet natsijohtajat saattoivat kotioloissaan olla mitä moitteettomimpia perheenpäitä. Näin oli, koska kyseessäolevassa psykososiodynaamisessa kentässä asiat eivät olisi muulla tavalla voineetkaan olla.

Kuinka ollakaan, kolmas valtakunta oli myös valtavan propagandistisen esillepanon, voimakkaan ideologisen paatoksen, iskulauseiden ja mielikuvapolitiikan, ylimitoitettujen efektien ja aatteellisen hurmoksen ylittämätön esimerkkitapaus. Sitten antiikin aikojen ei länsimaiden historiassa ole näytelty niin ideaista, ihannekuville rakentuvaa näytelmää kuin minkä Kolmas valtakunta kaikkine arkkityyppeineen muodosti. Unohtamatta että antiikki eli omaa täyspainoista elämäänsä omien aikalaisehtojensa puitteissa, kun taas Saksan tapauksessa kyse oli joukkomittaisesta psyykkisestä taantumisesta, voimme ehkä tehdä rinnastuksia kyseeseen tulevista inhimillisen ajattelun ikuisista laeista.

Antiikissa ihmisten päiden yläpuolelle sijoittuva jumalmaailma ja ihmisten olemassaolonkokemus ja maailmanselitys läpäisivät toisiaan. Vastaavasti nyt läpäisivät toisiaan yksilön tunnot ja yhteisön rakenteet. Myös poliittinen eetos ja sitä tukeva estetiikka läpäisivät toisiaan. Hitler oli paitsi sairas anaalis-sadistinen pakkomielteinen kiihkoilija myös omien kykyjensä mitätöimisestä hyvitystä vaativa suuruudenhullu taiteilija. Koska todellisuuden kohtaaminen on kaikille kipeille ja heikoille sieluille haaste, Hitler tarvitsi hirvittävät todellisuusefektit todistaakseen itselleen oman "realistisuutensa". Kansallissosialistisen puolueen symbolit olivat alusta asti kaikkien nähtävillä. Mittasuhteiltaan ne ylittivät kaiken siihen mennessä nähdyn. Paraateja järjestettiin, ja myöhemmin erilaisia katselmuksia kaikissa mahdollisissa käänteissä. Vallan symboleiden oli määrä olla ylivertaisia koko maailmassa. Tulevan Suurhallin piti kohota kolmensadan metrin korkeuteen. Kansalaisten piti tuntea olevansa osallisia Saksan suuruudesta. Jokaiselle oli tarjolla identiteetti saksalaisena ja arjalaisena, ja jokaiselle oli tarjolla identifioitumisen välineet. Mahtaileva, paisutteleva, valta-asemia havainnollistava arkkitehtuuri ikiaikaisine pylväikköineen, portteineen, portaikkoineen, kaikkialla läsnäolevat visuaaliset efektit symboleineen, samaten natsien massiiviset joukkokokoukset, hypnoottiset mielenylennysnäytökset suurieleisine koreografioineen, jatkuva lojaliteetin tunnustaminen korostunein kunniaelein - voiko yksilöä enää kiinteämmin yhteiskuntaan integroida? Voiko yhteiskuntaa enää täydellisemmin idealisoida?

Natsien regressiiviset mieltymykset muinaistarustoihin, sankaruuden ja militaarisuuden palvonta, niin miesten kuin varsinkin naisten rakastamat univormut, homoeroottissävyinen vartalonpalvonta ja saman mitalin toisena puolena kaiken poikkeavuuden ankara vainoaminen, konservatiiviset taide-ihanteet -- kaikki tuo kulttuurisesti ylevöittävä aines, ideakuvat, joiden läpi kaikki nähtiin, peittivät täydellisesti rujon todellisuuden. Mikä tämä todellisuus oli? Se oli muutamista rähjäisistä ja häiriintyneistä perustajajäsenistä vyöryn tavoin kansanliikkeeksi kasvanut surkea puolue, sen kaikissa toimissa toteutunut raadollisuus, fasismin primitiivinen raakuus, pubertaalinen keskenkasvuisuus, hurmahenkinen itsepetos ja tekopyhyys, ja lopulta myös sodan hirvittävä, järjetön ja päättymätön verenvuodatus.

Kansallissosialismin kulissit loivat oman sisäänpäinsulkeutuvan "holistisen" kokonaisuutensa, jossa kaikki näyttäytyi omassa valossaan ja jossa kaikki jäsentyi samojen läpäisyperiaatteiden mukaan. Ei enää ollut erikseen yksityistä ja yleistä, kansalaista ja kansaa, ei psykologiaa ja yhteiskuntatiedettä - sana kansallissosialismi kuvaa oikeastaan hyvin tätä kaikkiläpäisevyyttä. Ikään kuin jokainen olisi ottanut niskaansa tuon roomalaisen kuvitteellisen fascis-vitsakimpun ja ruoskinut itseään ja toisia yhä ylikiihottuneempaan mielentilaan pyrkiessään yhtymään yleviin ideakuviin. Yli-ihmisihanteessa raja ihmisen ja jumalan välillä jälleen liukenee. Kuin itsestään tällaisen järjestelmän pystyttäjä omaksuu jumalan roolin, ja tällainen järjestelmä mieluusti näkee pystyttämänsä hierarkian huipulla jumalallisia ominaisuuksia Führerissä tai Isä Aurinkoisessa. Psykologisella tasolla idealisointi ja kohtuuttomat odotukset johtavat siihen että todellisuuden kohtaaminen koetaan haasteena, että on pakko todistaa idealismi realismiksi. Näin ajaudutaan oman todellisen heikkouden kompensointiin ja projektiivisen pahuuden päättymättömään kierteeseen, käytännössä pakkovaltaan ja romahdukseen. Vasta jäljestätuleville, joilla on jo tarkasteluilleen historiallista välimatkaa, paljastuu, että ihmisen ja jumalan rajat häviävät aina sitä tehokkaammin mitä syvemmälle primitiiviseen barbariaan ihmiset vajoavat.

Tällaisella järjestelmällä on sitä hyvin kuvaava yleinen nimi: totalitarismi. Yksilö ja yhteiskunta resonoivat, ne toistavat toisiaan marssiaskelten kaiussa. Niistä tulee toinen toisensa metaforia, ne vahvistavat toistensa ääriviivat. Totalitarismi tarvitsee toteutuakseen aina vahvat, vankkumattomat ideakuvansa. Tällaiset kuvat ovat aina olleet ihmisen päässä, juuri ne tekevät ihmisestä ihmisen. Ihminen näkee aina itsensä muiden ihmisten peilissä, yhteisten ihanteiden peilissä, ja ihminen on luonnostaan kuvien palvoja, niinpä hänestä on helppoa myös kehittää haluttu kuva. Hän haluaa nähdä itsensä tärkeänä jäsenenä jättiläismäisessä ylevässä yhteiskunnassa, rattaana suuren koneiston palveluksessa. Ihminen ei halua olla heikko. Pieni ei hänestä ole kaunista, vaan se mikä on suurta ja mahtavaa.



5.


Mielessämme on toki paljon muutakin kuin näkömielikuvia ja niistä edelleen kehittyneitä käsitteitä. Kuten Hollokin mielteistä kirjoittaessaan mainitsi, sulkiessamme silmämme näemme sielumme silmin pihlajan, mutta voimme ehkä myös kuulla sen lehtien kahinan tuulessa, mahdollisesti muistamme puutarhan tuoksut. Mielteitä on monen aistin alueelta. Ken katsoo pihlajan varren taipumista tuulessa kokee jotain vastaavaa omassa vartalossaan. Ruumiintunnot ovat takana monissa perustavanlaatuisissa käsitteissämme, esimerkiksi sana 'käsite' viittaa tuntomielteeseen, käsille, käsiin ottamiseen. Ihmisen itsetietoisuus ja itsehavainto sekoittuvat mielteissä aistimien kautta saatuihin havaintoihin, ja näin se mitä sanomme ajatteluksi, koostuu todellakin monenlaisista rakennusaineksista. Mielellämme pitäisimme ajatuksemme kirkkaina ja selvinä, ja tietoisuutemme taitaakin olla jonkinlainen korkeatasoinen laatuvalikoima aivotyömme parhaita tuotoksia, mutta ei pidä unohtaa, ettei mielikuvitus kuki ilman alitajunnassa muhivaa humusta. Kirkkaimmallakin oivalluksella on taustalla pimeytensä jota se välähdyksenomaisesti leikkaa.

Visuaaliset, auditiiviset, taktiiliset, motoriset, kustatiiviset... mielteitä on montaa lajia. Se että eritellessämme mielemme sisältöjä puhumme luontevasti ja ikään kuin päällimmäisinä mieli- ja muistikuvista kertoo ehkä jotain siitä miten keskeisessä roolissa on näköaisti. Voidaan kuitenkin puhua myös mielletyypeistä, siitä miten miellemaailman muodostumisessa eri yksilöille eri aistit ovat eri tavoin korostuneita. On visuaalisia tyyppejä jotka ovat herkkiä näkövaikutelmille, on auditiivisia tyyppejä jotka jäsentävät jokaisen yksittäisen sävelen sinfoniaorkesterin soitosta. Paitsi yksilölliset myös sukupuolierot merkitsevät, esimerkiksi naiset ovat keskimäärin herkempiä tunto- ja hajuaistinsa suhteen. Voisi ajatella, että myös erilaiset ruumiintunnot rakentavat eri tavoin miehen ja naisen miellemaailmaa.

Erilaisia erikoislahjakkuuksia tai puhtaita mielletyyppejä esiintyy toki vain harvoin, useimmiten eri aistialojen mielteet sekoittuvat sopivissa suhteissa toisiinsa. Miellemaailmassa kehittyy myös niin sanottuja synestesioita, joilla tarkoitetaan aistialueiden rajojen päällekkäinmenoa ja risteytymistä. Yleisesti puhutaan punaisesta lämpimänä värinä, kimeistä terävistä äänistä, jne. Ikuisuuskysymys on esimerkiksi, kuulevatko ns. absoluuttisen sävelkorvan omaavat henkilöt eri sävellajit erilaisina synestesioiden seurauksena -- eikä tällaisten kysymysten selvittämiseen taida tarjoutua mitään vertailumahdollisuuksia. Jälleen kerran törmäämme asiayhteyksiin, joissa meidän on tyytyminen ilmiöiden fenomenologiseen kuvailuun sellaisilla käsitteistöillä jotka näitä ilmiöitä mielestämme parhaiten kuvaavat. (Kuinka paljon musiikkikriitikot käyttävätkin visuaalisia mielikuvia musiikkia kuvaillessaan.)

Ruumiintunnot, ja niihin liittyen taktiiliset kosketusmielteet, ovat myös eräänlaisessa erityisasemassa mielteiden joukossa. Ne ovat jotain hyvin perustavanlaatuista, ilmeisesti kehityksellisestikin syvemmällä sijaitsevaa ja varhakantaisempaa kuin esim. selvästi hahmottuvat näköhavainnot. Ruumiintuntojen ulkoistaminen on se mekanismi jolla ihminen on muodostanut käsityksensä ulkoisesta todellisuudesta ja siinä vaikuttavista voimista. Näin on tapahtunut sekä lajin varhaisessa esihistoriassa että esim. uudella ajalla, jolloin eurooppalainen ihminen havahtui kokonaan uudenasteiseen itsetietoisuuteen, eriytti oman minuutensa ja objektivoi ulkoisen todellisuuden sieluttaen sen omista ruumiintunnoista projisoidulla syysuhdeajattelulla. Tämän jälkeen hän tiesi, että tuuli tarttuu pihlajan lehvistöön ja taivuttaa puun vartta.

Ruumiintunnot näyttelevät aina olennaista roolia, kun yksilö ottaa yhteyttä ulkomaailmaan, ja myös silloin, kun hän ottaa yhteyttä yhteisöönsä. Mielteiden muodostumisen pohjalta on helppo tajuta miksi yksilö ja yhteisö ovat aina metaforisessa suhteessa toisiinsa. Millainen yksilö-yhteisöolento Hitlerin Kolmas valtakunta ruumiintuntoinen oli? Motorisilla ja taktiilisilla mielteillä ladattu: vahva, kurinalainen, ruumiillisesti terve, yhteistahtia marssiva, omaa kiinteyttään ja yhdenmuotoisuuttaan varjeleva, vähäisintäkin epäjärjestystä sekä erilaisuutta sietämätön -- ja äärimmäisen projektiivinen, oman jyrkän sublimoidun sielunsa pimeyden ulkoiseen vihakohteeseen, "epäpuhtaisiin" rotuihin ja alempiarvoisiin kansallisuuksiin projisoinut, fyysisten tuntojen varassa toimiva ja fyysistä ratkaisumallia tarjoava olio. Ei ole sattumaa, että kun otetaan esille mikä tahansa natsipropagandan tuote ja analysoidaan kielenkäytön miellemaailma, ruumiintunnot, motoriset ja taktiiliset mielteet nousevat esiin vahvoina ja määrällisesti runsaina. "Vanhan ajan vallat käyvät nykyään yhteisrynnäkköön tätä maailmankatsomusta vastaan, koska ne tuntevat, että tässä syntyy uusi maailma vanhaa vastaan. Sellainen käsitys ja sellainen elämys tuo tietenkin mukanaan koko ajattelutavan käänteen, historiaa luovien voimien uuden tulkinnan", kirjoittaa eräs natsien pääideologeista, Alfred Rosenberg. Tällaisen tyylipuhtaan, täysin motoristen ja taktiilisten mielteiden varaan rakentuvan julistuksen tunnot palautuvat hyvin syvälle ihmismielen primitiiviseen fyysissävyiseen alkuhämärään, jossa vain tuntemukset ja fyysisten tarpeiden dynaamiset viriämät ovat määrääviä, ja siksi tällaisella julistuksella kanssaihmisiin saavutettava yhteys ei toteudu tietoisen järkiajattelun älyllisellä tasolla vaan joukkosielun tuntemuksina, alkuvoimaisina suggestioina.

Nämä vaikutukset ovat kuin iskuja tietoisuuden vyön alle. Traagista on että ihmiset pitävät tällaisista iskuista. Niillä saadaan muodostumaan luja yhteys alkuykseyteen, elämänvoimien lähteelle. Ne auttavat unohtamaan rajoittuneisuudet, ne kohottavat pinnalle Uuden Alun, joka luo kuvitelmat loistavasta tulevaisuudesta kokonaan uusilla ehdoilla. Vanhat synnit otetaan anteeksi, pöydät pyyhitään puhtaiksi, voimantunto auttaa torjumaan tietoisuudesta kaikki varaukset ja kriittisen epäilyn. Ruumiintuntoja rekrytoivalla propagandalla on aina sama kohottava voimansa, elvyttävä katarttinen vaikutuksensa. Meissä sykkivät mystiset rytmit, ja niiden tahtijaot määräävät myös tietoista, mielteisiin ja käsitteisiin perustuvaa ajatteluamme. Voidaan kysellä loputtomiin: miten oli mahdollista että kokonainen kansa, tavalliset vakaat saksalaiset, hullaantui natsien vähäjärkisestä propagandasta, osti miljoonapainoksen Rosenbergin täysin käsittämättömästä kirjasta "Kahdennenkymmenennen vuosisadan myytti" ja luki kuusi miljoonaa Hitlerin "Mein Kampfia", jonka modernin englanninnoksen tekijä Ralph Manheim toteaa, että järjettömyydet täytyy vain kääntää järjettömyyksinä pysähtymättä miettimään mitä ne järkevästi ottaen voisivat tarkoittaa. Näihin kysymyksiin on vain yksi vastaus: sellainen on ihminen.



6.



Kun eideettisten kuvien olemassaolo huomattiin, aluksi niitä pidettiin merkkinä psyykkisestä poikkeavuudesta, jopa sairaudesta. Niissähän on jotain harhakuvan, hallusinaation kaltaista. Tämä käsitys kuitenkin väistyi, kun huomattiin, että ilmiö on suhteellisen yleinen ja esiintyy havaittavissa määrin noin puolella 11-13 vuotiaista varhaisnuorista. Se, että eideettisen taipumuksen ilmeneminen liittyy erityisesti tiettyyn kehityskauteen, johti tietysti luonnollisesti ajattelemaan tätä taipumusta kehityksellisestä näkökulmasta. Niinpä saksalainen psykologi Erich Rudolf Jaensch kansallissosialistisen liikkeen nousun huumassa 20-, 30-luvuilla konstruoi kokonaisen kehityspohjaisen ihmistyyppiopin eideettisyyden pohjalta. Jaensch sisäisti natsismin aatteet, ja hänen typologiansa tragediaksi tuli, että hän sisäänrakensi siihen erittäin arvolatauksellisen inhimillisiä kehitystasoja määrittelevän näkemyksen. Kuitenkin paljon siitä mitä tiedämme ja ajattelemme eideettisyydestä on kotoisin Jaenschilta - miten paljon sitten tietäisimmekään, ellei ilmiön myöhempi tutkimus olisi tyrehtynyt asiayhteyteen kytkeytyvään natsileimaan. Ilmiö, joka mitä kiinnostavimmalla tavalla liittyy kaikkeen ajatteluun, mieli- ja muistikuvien, käsitteiden ja koko ihmismielen toiminnan mysteereihin, siis juuri niihin seikkoihin joihin em. humanisti ja kosmopoliitti Juho Hollo uraauurtavassa teoksessaan paneutui, muuttui Jaenschin käsittelyssä synkän eriarvoisuusopin todistuskappaleeksi. Siitä tuli osa sellaista natsifilosofi Rosenbergin määrittelemää "olemukseltaan saksalaista luonnontutkimusta", joka koki tärkeäksi "rakentaa vanhan epämääräisen kansanpsykologian tilalle rotupsykologian oppi". Näin Rosenberg maalailee uutta tiedettä:

"Rotusielun löytäminen meidän aikanamme merkitsee samanlaista vallankumousta kuin Kopernikuksen keksintö 400 vuotta sitten... Loppujen lopuksi tämä uusi keksintö on kuitenkin nykyisin vain yritys korkeampaan itsetietoisuuteen, yritys perustella ei vain maailmankaikkeuden lainmukaisuutta, vaan myös rotujen ja kansojen sielullisen ja henkisen ja luonne-elämän lainmukaisuus. Se merkitsee luopumista vanhasta psykologisesta koulukunnasta, joka kohdisti ponnistelunsa erilliseen yksilöön, se merkitsee suurempien yhteyksien ja suurempien mahdollisuuksien käsitystä ja alkuastetta uuteen maailmannäkemykseen." (Alfred Rosenberg: "Uutta Eurooppaa kohti", puheita ja kirjoituksia, julkaistu Suomessa Otavan kustantamana 1942, suomennos ei Juho Hollon.)

Tällaisten hämäräpuheiden legitimoimana tehtiin hirvittävyyksiä, joita mikään häpeä ei riitä peittämään. Myös Jaensch sortui esittämään sellaista mitä yhdenkään tiedemiehen ei missään pitäisi esittää. Kun nyt kiinnostumme ilmiöstä nimeltä eideettisyys, Jaenschin tutkimukset tulevat väistämättä esille, koska ne ovat perustavanlaatuista materiaalia. Mutta mitä lähemmin häneen tutustumme, sitä enemmän meidät valtaa vastenmielinen tunne että joudumme kaivamaan kalamme verilammikosta. Se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Lähtökohdat on nostettava esille uudestaan ja edettävä sitten siihen mihin kriittisen ajattelun varassa on mahdollista.

Termi 'aistimusvoimainen näkökuva' ilmaisee varsin hyvin sen mistä eideettisyydessä on kysymys. Voimme kuvitella, että tieto ulkomaailmasta virtaa aistimiemme välityksellä aivoihimme, jossa se säilyttää jonkin ominaisuuden siitä muodosta jonka se aistinelimissämme saa. Jälkikuvat syntyvät silmän verkkokalvon näkösolujen luonnollisen fysiologian pohjalta: kun aistiärsyke on voimakas ja vaikuttaa tietyn ajan, näkösolut tuottavat luonnollisen vastavaikutuksen omalle toiminnalleen, jolloin "näemme" edessämme alkuperäisen ärsykkeen muotoisen mutta aluksi komplementtiväriä olevan jälkikuvan. Tämä kuva näyttäytyy projektiona taustalla jolle katseemme suuntaamme, ja projektion koko on suorassa geometrisessa suhteessa taustan etäisyyteen. (Emmertin laki) Voimme ajatella vaikutusten suuntia ja rakentaa tapahtumasta mielikuvat: havainnossa ulkomaailma virtaa silmän linssien ja verkkokalvolle sijoittuneiden hermopäätteiden kautta aivoihimme, jossa "kuva" jotenkin merkillisesti muodostuu - ja päinvastoin: jälkikuvassa silmämme näkösolut tuottavat "kuvan", joka silmässä syntymänsä jälkeen konstruoituu ensin aivoissamme mutta sijoittuu sitten kuin projektorin heijasteena takaisin todellisuuteen, näennäisesti taustaan jolle silmämme ovat suuntautuneet. Periaatteessa jälkikuva kuitenkin syntyy saman fysiologisen mekanismin mukaisesti myös silloin jos ummistamme silmämme ja tuijotamme tyhjään harmaaseen näköavaruuteen.

Entäpä kun käsittelemme aivoissamme muistikuvia - tapahtuuko silmän verkkokalvoilla silloin mitään? Muodostuvatko muistikuvien näkömielteet aivoissa, vai rekrytoivatko aivot tässä yhteydessä myös näköelimet prosessiin mukaan? Eideettisyyden yhteydessä juuri näin tuntuu käyvän: eideetikko näkee aivoihinsa iskostuneen muistikuvan projektiona edessään hyvin vastaavaan tapaan kuin jokainen meistä näkee normaalisti jälkikuvia. Eideettisyydestä tehdyt havainnot ovatkin johdattaneet ajattelemaan sarjaa jälkikuva - aistimusvoimainen näkökuva - muisti- tai mielikuva jonkinlaisena jatkumona. Tällainen akseli hahmottuu luontevasti, mutta miten paljon sen varaan on rakenneltavissa päätelmiä on hieman epäselvää. Jaensch rakensi niitä aika paljon. Vaikka hänen äärimmäisimmät johtopäätöksensä oitis hyljättäisiinkin, hämäräksi jää silti miltei koko oppi, aina mainittuun jatkumoon perustuvaa lähtökohtaa myöten.

Jaensch tuli ensinnäkin siihen tulokseen että eideettisiä kuvia on kahta perustyyppiä, joista toista hän nimitti B-tyypiksi Basedowin taudin mukaan, toista taas T-tyypiksi tetanian mukaan. Basedowin tauti tarkoittaa kilpirauhasen liikatoimintaa, eräänlaista myrkytystilaa, tyreotoksikoosia, jossa elintoiminnot ovat ylikiihtyneitä ja kuohahtelevia, ja jossa eräänä spesifinä oireena on silmien pullottaminen. Tämän taustalla voidaan ajatella olevan tietynlaisen sisäeritystyypin. Jaensch totesi, että B-tyyppiset eideettiset kuvat syntyvät liikkuvalla katseella, ovat luonnollissävyisiä, usein kokijan psyykkisten virittymien mukaisia, yleensä miellyttävänlaatuisia, siis eläviä ja joustavia. Sen sijaan T-tyyppiset kuvat ovat spastisia ja jäykkiä kuin ikään kalsiuminpuutoksesta johtuvaa tetaniaa oirehtivan potilaan kouristelevat jäsenet. T-tyypin taustalla ajatteli Jaensch vaikuttavan B-tapaukselle päinvastaisen sisäeritystyypin. T-tyypin kuvien synnyttämiseksi on tuijottava liikkumaton katse paikallaan, ja itse kuvat vaikuttavat usein ahdistavilta, vastenmielisiltä ja häiritseviltä. Ilmeisesti tällaisillakin kuvilla saattaa olla jokin psyykkinen rigorismi määräävänä, voidaan puhua vaikkapa pakkomielteistä.

Näistä lähtökohdista Jaensch laajensi tyyppioppiaan tavalla jota mitä ilmeisimmin sanelivat nousevan kansallissosialismin aatteet, odotukset ja tarpeet. Kun eideetikoilla jälkikuvat, aistimusvoimaiset näkökuvat ja mielikuvat ovat hyvin toistensa kaltaisia ja tuntuvat ikään kuin laadullisesti liukenevan toisiinsa, Jaensch otti käyttöön käsitteen integraatio kuvaamaan tätä sekoittumista. Integroitumisen aste tarkoittaa siis Jaenschilla eri kuvatyyppien, ja laajemmin ajatellen havaitsemis- ja mieltämistoimintojen eriytymättömyyttä. Tällaista suurille ihmisjoukoille ominaista läpäisevyyttä hän ilmeisestikin piti kehittymättömyyden merkkinä. Tässä vaiheessa teoriankehittelyä eideettisyys ilmiönä alkaa pudota pois Jaenschin typologian perusteista. Jaensch kiinnostuu tiettyjen psyykkisten toimintojen kompleksista, ja esittää lineaarisen kehitysasteikon jolle tämä kompleksisuus asettuu. Käsitteellä integraatio voidaan siis ajatella olevan negatiivinen arvovaraus. Integroitumisen asteita, tai tyyppejä, oli kolme, jonka jälkeen päädytään desintegroituneeseen D-tyyppiin. D-tyypillä ei enää esiinny mitään eideettisiä taipumuksia, mutta olisi tietysti mahdollista, että jokin kehitystaantuma sellaisia toisi esiin.

Eideettisyyden lähtökohdista päädytään lopuksi toteamaan kahden ihmistyypin tai paremminkin sanoen kehitysasteen olemassaolo. Integroitunut, psyykentoiminnoiltaan eriytymätön tyyppi on emotionaalinen, mukautuvainen, pinnalliset ja syvälliset asiat keskenään sekoittava elämystyyppi, desintegroitunut taas hallitsee eron ulkokuorensa ja sisäisen minänsä välillä. Urheilija voisi edustaa D-tyyppiä, sikäli kun fyysisen suorituksen ja sisäisen motivaation raja säilyy selvänä. Yksikään psykologian oppikirja ei Jaenschista puhuessaan kerro, että D-tyyppiä ihanteellisesti edustaisi kurinalaisesti käyttäytyvä natsi, jolla ei ole taakkanaan kehittymätöntä tunne-elämää joka estäisi häntä täyttämästä velvollisuuksiaan suuren koneiston joskus ikävissäkin tehtävissä. Erich Rudolfin veli Walter, joka sisäisti natsiaatteet vielä voimakkaammin, taisi pitää matematiikkaakin tieteenä joka parhaimmillaan on vapaa kaikesta luovasta mielenkuohusta ja tarjoaa armottoman lahjomattoman selkärangan kipeille ratkaisuille kylmän toiminnan maailmassa.



7.



Missä vaiheessa Jaenschin eideettisyysteoria meni pieleen? Ei ainakaan vielä siinä, että hän veti mukaan kokonaispersoonallisen tarkastelukulman. Havainto- ja miellemaailma todella toimivat vastavuoroisesti, ja eideettisyys on erityinen ilmiö joka hyvin mielenkiintoisella tavalla havainnollistaa tätä kaksisuuntaista vaikutussuhdetta. Kysymys on kaikessa ajattelussamme koko ajan vaikuttavista perusmekanismeista. Ne eivät ole dramaattisia harvinaisuuksia, vaan jotain joka on läsnä aina, tässä ja nyt. Ehkä ne jollain tavalla ovat osa siitä mitä sanotaan havaitsemisen kehäksi.

Nerokkaan itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin pienoisromaanissa "Shakkitarina" kerrotaan sivistymättömästä, miltei tylsämielisestä Mirko Czentovicista, joka ei "kyennyt millään kielellä kirjoittamaan virheetöntä lausetta", mutta pelasi shakkia mestarillisesti. Mielikuvitukseton, harvapuheinen, tylsä ja leveäotsainen mestari saa laivamatkalla New Yorkista Buenos Airesiin haastajan, erään tohtori B:n, itävaltalaisen juristin, jonka menneisyyteen shakkipeli liittyy kokonaan toisenlaisena ongelmana. Oli nimittäin käynyt niin että Hitlerin astuttua Itävaltaan Gestapo oli miehityksen ensimmäisenä päivänä vanginnut tohtorin ja sulkenut tämän täydelliseen eristykseen kiristääkseen tältä tietoja luostareiden piiloonsiirretyistä aarteista. Eristys on kiristyskeinona muka hienovarainen mutta todellakin mitä pirullisin, sillä täydelliseen yksinäisyyteen jätettynä ihmismieli ennen pitkää kehittelee itselleen omat kiusaajansa ja kiduttajansa, eivätkä nämä oman äänen kaiut ole välttämättä yhtään ystävällisempiä tai armeliaampia kuin mitä olisivat todelliset lihaa ja verta olevat kiduttajat. Tässä totaalisesti "eideettisessä" todellisuudessaan tohtori B. yritti säilyttää järkensä pelaamalla mielikuvitusshakkia itseään vastaan. Mutta tässä pelissä hän hävisi panoksena olleen persoonallisuutensa eheyden. Hänet pelastettin hulluuden rajamailta, mutta hänen pelastajansa varoitti häntä enää koskaan antautumasta syvällisesti shakkipeliin.

Laivalla kirjan kertojaminä ystävineen saa kuitenkin tohtori B:n ja Czentovicin asettumaan pelilaudan ääreen. Jos tilannetta arvioitaisiin Jaenschin mukaan, vastakkain olisivat äärimmäinen B-tyyppi ja T-tyyppi. Peli on armottoman tasaväkinen, molemmilla on mahdollisuutensa. Miehet vain ovat kotoisin aivan eri maailmoista:

"Oli ilmeistä, että vieras [tohtori B.] kombinoi sata kertaa nopeammin kuin Czentovic. Joka kerta kun tämä loputtomasti harkittuaan teki päätöksensä siirtääkseen raskaalla kädellään nappulaa, hymyili ystävämme niin kuin se, joka näkee tapahtuvan jotakin kauan odotettua, ja teki heti vastasiirron. Hän oli varmasti nopeasti leikkaavalla järjellään etukäteen laskenut päässään kaikki vastustajan mahdollisuudet. Kuta kauemmaksi Czentovic siirsi päätöksensä tekemisen, sitä enemmän kasvoi toisen kärsimättömyys, ja odottaessa hänen suupieleensä ilmestyi harmistunut ja melkein vihamielinen piirre."

"Mutta silloin, Czentovicin siirtäessä, tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta. Niin pian kuin tohtori B. huomasi, että Czentovic tarttui ratsuun sijoittaakseen sen, vastustaja kyyristyi kokoon kuin kissa ennen hyökkäystä. Hänen koko ruumiinsa alkoi väristä, ja tuskin Czentovic oli siirtänyt ratsua, kun vieras työnsi äkkiä kuningatarta eteenpäin ja sanoi riemuiten ääneen: "No niin! Hävisitte!" Sitten hän nojautui taaksepäin, pani kätensä ristiin rinnalleen ja katsoi Czentoviciin taistelunhaluisin ilmein. Hänen silmiinsä syttyi äkkiä palava loiste."

Kuinka ollakaan, tohtori B. siis voittaa tämän pelin flegmaattista maailmanmestaria vastaan. "Oli tapahtunut jotain aivan hämmästyttävää. Maailmanmestari, lukuisien otteluiden champion oli luopunut taistelusta tuntemattoman miehen hyväksi, joka kahteenkymmeneen tai kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ei ollut koskettanutkaan shakkilautaa." Czentovic ehdottaa kuitenkin revanssia: "Vieläkö yksi peli?" kysyi hän. Nyt kirjan kertojaminä huolestuu tohtori B:n henkisestä kunnosta:

"Hän alkoi kuumeisen kiireisesti asettaa nappuloita uudelleen paikoilleen. Hän kokosi ne yhteen niin kiireesti, että sotilas luiskahti kaksi kertaa hänen sormiensa välistä lattialle. Minun jo entisestäänkin tuskallinen vastenmielisyyteni kasvoi eräänlaiseksi ahdistukseksi jouduttuani toteamaan hänen luonnottoman kiihkeytensä. Ilmeinen vilkkaus oli tarttunut ennen niin hiljaiseen ja rauhalliseen ihmiseen. Hänen suupieltään nyki yhä useammin, ja hänen ruumistaan värisyttivät äkilliset kuumeenpuistatukset."

Voimme aavistaa miten uusintaottelussa käy. Molemmat tyypit astuvat vielä yhden askelen omiin suuntiinsa. Tohtori B:n levottomuus ja kuume kasvavat, ja näemme miten pelin paineen kasvaessa tohtori B. yhä täydellisemmin sulkeutuu omaan sisäiseen maailmaansa. Siellä hän kuumeisesti pelaa kaikkia olemassaolevia ja myös kaikkia eideettisen mielikuvituksensa kyhäämiä mahdollisuuksia. Czentovic taas puolestaan jäykistyy yhä enemmän. Hän siirtää yhä verkkaisempaan tahtiin, hidastelee äärimmilleen. Jokainen tapahtumaton hetki on tohtori B:lle myrkkyä. Kertojaminää lukuunottamatta pelipöydän ympärillä olevat tarkkailijat eivät näe että tohtorin yhteydet todellisuuteen katkeavat ja hän siirtyy jälleen omaan "eideettiseen" maailmaansa pelaamaan mielikuviensa loihtimaa shakkiottelua:

"Yhä enemmän minut valtasi epäluulo, että hän oikeastaan jo kauan sitten oli unohtanut Czentovicin ja kaikki meidät tässä kolkossa mielisairaudessaan, joka saattoi äkkiä puhjeta melko ankarassa muodossa. Ja totta on, että yhdeksännellätoista siirrolla tapahtui kriisin purkautuminen. Czentovic oli tuskin koskenut nappulaansa, kun tohtori B. äkkiä juuri katsomattakaan shakkilautaan työnsi lähettilään kolme ruutua eteenpäin ja huusi niin äänekkäästi, että me kaikki kokoonnuimme paikalle: "Shakki! Kuningasta uhataan!"

Czentovicille tämä on voiton hetki:

"Valitan - mutta en näe mitään shakkia. Näkeekö ehkä joku herroista, että kuningastani uhattaisiin?"

"Katsoimme lautaan ja sitten levottomina tohtori B:hen. Czentovicin kuningasruutu oli tosiaan - lapsikin sen saattoi nähdä - talonpojan täysin suojaama lähettiä vastaan. Siis mikään shakki ei ollut mahdollinen. Tulimme levottomiksi. Oliko ystävämme sitten kiivaudessaan työntänyt syrjään jonkin nappulan yhtä ruutua liian kauaksi tai liian lähelle? Vaitiolomme sai tohtori B:n tarkkaavaiseksi. Hän katsoi nyt shakkilautaan ja alkoi kiivaasti sopertaa: "Mutta kuningashan kuuluu ruutuun f7, se on väärin, aivan väärin. Olette siirtänyt väärin! Kaikki tällä laudalla on aivan väärin... Sotilashan kuuluu g5:een eikä g4:ään... Tämähän on aivan toinen peli... tämä on..."

Me voisimme tietysti harrastaa pitkää älyllistä herkuttelua mestari Stefan Zweigin erinomaisen tyyppikuvauksen pohjalta. Ehkä Zweig oikein tarkoituksella pani kirjansa roolihenkilön nimeksi nimenomaan tohtori B? Eikö hänen pienimuotoinen mestariteoksensa haastakin Jaenschin typologian otteluun -- otteluun jossa Zweigin yleisinhimillinen humanismi kirjaa tililleen voiton kaikissa niissä totuudenetsinnällisissä pyrkimyksissä, jotka Jaenschin kohdalla jäivät irvokkaiksi teoriayritelmiksi? Zweig tavoittaa todellisuuden siinä missä Jaensch ja natsit sulkeutuivat omiin vääristyneisiin mielikuvamaailmoihinsa. Niistä sikisi vain projektiivista vihaa, verta ja väkivaltaa. Totuus oli taruja ihmeellisempi. Ja pahempi. Stefan Zweig oli yksi niitä jotka joutuivat pakenemaan natseja, yksi niistä itävaltalaisista neroista, joiden teoksia natsi-Saksassa poltettiin kirjarovioissa. Hän pakeni ensin Englantiin, sitten Etelä-Amerikkaan, jossa teki masentuneena itsemurhan. Mutta hänen kirjansa elivät kauemmin kuin Kolmas valtakunta. Hänen kirjansa elävät yhä. Ja yhä me voimme ammentaa niistä tarkasti nähtyjä elämänkuvia ja loputonta inspiraatiota. Juho Hollo on kääntänyt hänenkin tuotantoaan suomenkielelle.