(Niin sanottu rasismi 9)
1.
Anders Behring Breivikin hirmutekojen uhrien muistopäivää vietettiin viime viikolla. Oslon keskustan hallintorakennukset räjäyttäneen ja Utøyan saarella teini-ikäisiä sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen leiriläisiä ampuneen mielipuolen tekoja – yhteensä 77 uhria – on käsitelty niin psykologian asiantuntijoiden ja oikeusoppineiden toimesta kuin suuren julkisuuden uutis- ja keskusteluareenoilla, mutta jokin olennainen asian puoli on silti tärkeimmiltä särmiltään yhä esiin kääntämättä ellei kokonaan koskematta.
Breivik todettiin ensimmäisessä mielentilatutkimuksessa tekojen tekohetkellä psykoottiseksi, siis psyykkisesti häiriintyneeksi ja syyntakeettomaksi, mikä ei miellyttänyt sen enempää Breivikiä itseään kuin uhrien omaisiakaan. Ei myöskään suurta yleisöä, jonka taholta tullutta valtavaa painetta tekojen tuomitsemiseksi ei varmaan kannata jättää huomiotta. Tehtiin toinen tutkimus, jonka mukaan Breivik sitten todettiin teoistaan vastuulliseksi. Hän sai teoistaan rangaistuksen, joka oli 21 vuotta vankeutta. Itse hän oli vaatinut äärivaihtoehtoja, joko vapauttamista tai kuolemantuomiota. ¹⁾
Mikä sitten jäi käsittelemättä? Sanoisin näin: jokin yleinen, yleisinhimillinen, osin aivan kaikkeen väkivaltarikollisuuteen kuuluva seikka. Jos on totta, kuten olen kuullut kriminologien sanovan, että väkivallantekijät ovat usein itse joutuneet lapsuudessaan väkivallan uhreiksi – eikö myös Breivikin tapaus todista tämän puolesta? Tai, jos on totta mitä on kerrottu hänen puuttuneista seurustelusuhteistaan – miksi julkisuudessa ei ole käsitelty sitä että kyseessä on vielä aikuisuuttaan tavoittamaton, homoeroottisen vahvistautumisen vaiheeseen takertunut, ja sille kehityskaudelle ominaisten, itseidentiteettiä muodostavien jengi-ilmiöiden kuten ihanteellisen idolipalvonnan ja aatteellisen samaistumisen maailmaan kuuluva tapaus?
Tällaiset aivan olennaiset asiat ovat jääneet huomion ulkopuolelle. Miksi? Sanoisin: ne eivät ole vain jääneet havaitsematta, ne on aivan vaistomaisesti torjuttu, aktiivisesti unohdettu. Ne ovat luonteeltaan senkaltaisia, että niiden esille ottaminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Meistä aniharvat ovat sillä tavoin itse psyykkisesti kypsiä että pystyisivät ottamaan nahkansa alle psyykkistä epäkypsyyttä – eli oma aikuistumisemme on saavutettu enemmän ulkoisten samaistusten kuin sisäisen kypsymisen kautta, jolloin meidän on aikuisinakin pakko torjua "lasta – tai siis tässä tapauksessa murrosikäistä – sisällämme".
Kulttuurimme ei ole vielä niin paljon autonomiselle aikuisuudelle rakentuvaa, että voisimme julkisuudessa käsitellä esimerkiksi Breivikin tapaukseen olennaisesti kuuluvia ihmisen seksuaalisen kehityksen puolia. Miten tajuaisimme tämän – missä olisi peili josta näkisimme itsemme?
Jos menemme eurooppalaisessa historiassa suunnilleen sata vuotta ajassa taaksepäin ja kuvittelemme, miten valtavaa ahdistusta ja torjuntaa silloin herättivät Freudin esiin nostamat ajatukset ihmisen seksuaalisuudesta, ²⁾ voimme ehkä saada jonkin mallin samasta ahdistuksesta jonka valtaan tapaus Breivikin pätevä käsitteleminen meidät nyt johtaa. –
Oman keskimääräisen psyykkisen epäkypsyytemme vuoksi tarvitsemme yhä torjuntaa ja ylisuojautumista tällaisten kysymysten käsittelyssä.
2.
Oma tragediamme siis alkaa siitä mihin tapaus Breivikin käsittely loppuu. Pystymme käsittelemään terroritekoja vain sillä samalla psyykkisen keskenkasvuisuuden ja aate-identifioinnin tasolla jolla näitä tekoja tekevät oman käyttäytymisensä perustelevat.
Emme pysty ottamaan tällaisissa teoissa vaikuttavaa yleisinhimilliseen kehitykseen liittyvää tekijää esiin – sillä siihen eläytyminen horjuttaisi omaa ulkokohtaisesti orientoitua psyykkistä järjestystämme, ja ymmärtämisen ja hyväksymisen ero sisällämme menisi meiltä sekaisin – ja niinpä sen sijaan sorrumme itse aivan samalle tasolle joka on aatteellisen väkivallan tekijöille niin ominainen.
Breivikin oikeudenkäynnin ja monien mielentilatutkimusten tragedia voitaisiin mielestäni kiteyttää juuri näin: koska emme pysty käsittelemään psyykkistä epäkypsyyttä epäkypsyytenä, me haluamme käsitellä asian aatteellis-ideologisena.
Juuri ja vain aatteellisten ideologioiden ilmiasuun – jollaisen "todellisuuteen" ja "totuudellisuuteen" koko yhteiskuntaelämän nykyisin koetaan perustuvan – juuri sellaiseen näennäispätevyyteen puettu "käsittely" luo omille silmillemme uskottavat kulissit – niin uskottavat, että niihin kokonaan keskittyminen auttaa meitä "pätevästi" ja "oikeutetusti" unohtamaan teon todellisessa motivaatiossa olennaisimpina vaikuttavat psyykkiset epäkypsyystekijät.
Niinpä Breivikin niin sanottua "manifestia" on tutkittu paljon, pitkään ja hartaasti. Breivikin "aatteellista" ajattelua on kaivettu esiin ja yhdistelty muihin vastaaviin eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin ideologisiin julistuksiin ja tunnustuksiin. Kaikkein epäkypsimmät tulkitsijat ovat olleet kaikkein innokkaimpia todistelemaan miten se-ja-se ideologia tai oppi on kaiken tämän inhimillisen pahuuden takana.
Tällainen todistelu saa äärimmäisen intensiivisiin muotoihinsa vietyinä samaa väkivaltaisuuden sävyä joka itse terroritoimille on ominaista. Euroopassa eskaloidaan äärioikeiston ja äärivasemmiston keskinäisissä mielenosoituskärhämissä samanlaisia aatteellisilla ideologioilla kuorrutettuja poliittisten jengien uskonsotia, joita todellisuudentajunsa totaalisesti kadottaneiden fundamentalistifanaatikkojen terroriteotkin olemuksellisesti ovat.
Meidän pitäisi näinä Breivikin uhrien muistopäivinä pysähtyä miettimään, haluammeko syvemmin ymmärtää mistä poliittisessa väkivallassa oikeasti on kyse, vai haluammeko vain kokea sitä oman oikeassaolemisen voimaannuttavaa tunnetta jonka samaistuminen "omien" muodostamaan mielipiderintamaan ja ryhmävahvistautumisen saaminen antaa.
Tragedia on siinä, että nämä kaksi ovat toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja. Emme voi kasvattaa psykologista ymmärrystämme ja vahvistaa aatteellisia ajattelukulissejamme yhtäaikaa. On valittava: joko inhimillinen ymmärrys tai ideologinen todistelu ja taistelu.
Tragedia on siinä, että oikeuslaitos voi valita jälkimmäisen.
3.
Niinpä tämä inhimillinen näytelmä on pantu kokoon tragedian aineksista.
Lapsuudessaan kaltoinkohdeltu Breivik suojautui julmuuksilta sulkeutumalla omiin todellisuuksiinsa joissa eli voimaannuttavien militaarifantasioiden, grandiöösien ylevien ritarikuvitelmien ja nykypäivän aateveliyhteyksien, riikinkukonomaisten univormujen ja tulivoimaa todellisuusefektiksi tarjoavien aseidensa kanssa –
– ja kuten kipeälle psyykelle on ominaista, kohdatut julmuudet kääntyvät jossain elämän vaiheessa kohdattaviksi julmuuksiksi, ja lopulta itsetuho ja tuho yhtyvät ja ne pannaan omissa silmissä tarvittavan uskottavuuden saavuttamiseksi todellisuudessa toimeen.
Se on kaikki ihan yleisinhimillistä, meille kaikille ominaisten yleisinhimillisten psyykenrakenteiden sanelemaa. Kohtele lasta julmasti, ja saat aikuisen joka kohtelee muita julmasti. Siinä kuviossa lajityypillinen hyvä kääntyy pahaksi, ja koko prosessi on itseään toteuttava ja mitä syvimmällä tavalla sisäsyntyinen.
Jos sitä voisi oikein perusteellisesti väärinymmärtää, niin se tapahtuisi ulkoistamalla niin syyt kuin seurauksetkin. Eli juuri siten kuin me kaikki olemme olleet taipuvaisia tekemään: selittämään inhimillisen pahan pois ihmisestä, panemaan sen aatteiden, ideologioiden, oppien, jne, nimiin. Miksi?
Siksi että siellä meille tarjoutuu helpoin illuusio voittaa inhimillinen pahuus. Ei tarvitse muuta kuin tuhota maan päältä aatteellinen vastustaja – ja maailma pelastuu. Aatteellisen vastustajan tuhoaminen on kulissi jossa mukasaamme otteen vaikeista sielullisista asioista, joita muuten emme pysty käsittelemään saati hallitsemaan. –
Ei tarvitse ihmetellä sitä suunnatonta aatteellisen todistelun määrää joka kaikkiin näihin Breivikin tapausta vastaaviin henkisesti murrosikäisten nuorukaisten suorittamiin terroritekoihin liittyy. Eikä tragedia todellakaan ole se että nämä oman kohtalonsa toteuttajat itse elävät aatteellisissa fantasioissaan, tragedia on siinä, että myös tekojen selittäjät ymmärryksen sijasta tarttuvat aatteelliseen todisteluaineistoon. ³⁾
Jos ottaisimme tilannekuvia selitystapahtumasta, yhdessä kuvassa poseeraisi Breivik rensseleissään ja militaariunivormussaan, toisessa poseeraisi asiantuntijan statusta tapaileva Akateeminen Selittelijä, joka piirtelisi taululle sotilasstrategisia nuolia ja viivoja jotka hyökkäilevät yhdestä eurooppalaisesta "rasistipesäkkeestä" ja "aatekeskuksesta" toiseen. ⁴⁾
Kumpi on todellisuudentajuttomampi ja elämällevieraampi hahmo?
4.
Tarvitsisimme ehdottomasti lisää ymmärrystä sen suhteen mitä nimitämme ihmisen "Minäksi". Se on melkoisen merkillinen konstruktio.
Niin subjektiivisena kuin me itsekukin oman "minuutemme" tunnistammekin, silti "Minä" on myös perin yleisinhimillinen rakennelma. Sen tietyt ominaisuudet ovat jopa niin yleisinhimillisiä että on merkillistä miksi niitä ei opeteta koululaisille heti kun niiden ymmärtäminen tulee iän ja kehitysasteen huomioiden mahdolliseksi. – Ai niin, no, siis tässä suhteessa oman kulttuurimme jatkuva keskenkasvuisuus asettaa rajat.
Jotain meidän kuitenkin pitäisi ajatella läpi ja oppia. Edes lähtökohdat: elimistömme on paljolti erilaisten fysiologisten tasapainotilojen järjestelmä, vastakohtien järjestelmä, joten kaikelle psyykkiselle toiminnalle ominaiset dualismit ovat jo rakenteellisesti meihin pohjustettuja. Jossain mielessä jokaisen psyyke on kuitenkin syntyessään "tyhjä taulu", jolle sitten kokemus piirtää ne raiteet joille koko myöhempi elämä asettuu.
Tietyt kokemukset tulevat aina tietyssä järjestyksessä – esimerkiksi jokaisen sieluun piirtyy ensin hahmo hoivaajasta, toisesta ihmisestä – siis "Sinä" – vasta myöhemmin kehittyy se tietoisuus josta sanomme: "Minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä johtuu että elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme. – Olemme siis lajityypillisesti sekä sosiaalisia että moraalisia olentoja.
Voidaan varmaan sanoa, että elämämme alku palautuu symbioosiin, jossa hoivaajaa ja omaa minää ei ensin eroteta toisistaan. Kun kokemukset sitten synnyttävät eron, kokemukset uurtavat psyykeemme kaksijakoisia, vastakohtia muodostavia akseleita. "Sinän" ja "Minän" vastakohtaisuus valkenee hyvinkin vähitellen ensimmäisten elinvuosien kuluessa, niin myös ylimalkaan "Minän" ja "Maailman", siis Subjektin ja Objektin vastakohta.
Kaikki tällaiset sielumme pohjalle sijoittuvat perusjäsennykset ovat yhtäältä hyvin lajityypillisiä, toisaalta juuri niiden perustasolle muodostuvien hienoviritteisten erojen varaan perustuu esimerkiksi "kulttuurien" perimmäinen erilaisuus. Jossain hahmon- ja käsitteenmuodostuksen maagisessa alkuhämärässä vakiintuu kullekin kulttuurille ja kielelle ominaisia Minän ja Sinän, Subjektin ja Objektin perusjäsennyksiä, jotka sitten sementoituvat kielimuotoihin ja siirtyvät sukupolvien yli tietyn omalaatuisuuden säilyttäen.
Yleisesti ottaen minuuden eriytyminen ja autonomisoituminen on kehityspiirre – niin ihmiselle on tapahtunut sekä lajihistoriassa että tapahtuu tänäkin päivänä jokaisen symbioottisesta alkutilastaan autonomiseen aikuisuuteen kasvavan yksilön kohdalla. Psyyken kriisiytyessä vastaavasti tapahtuu tyypillinen regressio takaisin kokonaisvaltaiseen alkuykseyden tilaan.
5.
Freudilainen ihmiskuva ⁵⁾ korostaa psyyken kaksijakoisuuksia, siis sitä että kaikki psyyken muodot ja hahmot ovat dualistisia pareja, vastakohtaisuuksia.
Psyyken pohjalle palauduttaessa – taannuttaessa – kaikki vastakohta-akseleille rakentuneen "Minän" omaa persoonallisuutta muodostavat ominaisuudet katoavat, ja lopulta jokaisen yksilöpsyyken pohjalle jää yhteisö. "Minuuden" palautuspisteessä on vain potentiaalisia rooleja: elämänvoimaa ja sen vastakohtaa, itsetuhoa. Itsetuho ja tuho ovat sielumme pohjalla kuin sielunsisarukset ainakin.
Freudilainen ihmiskuva on ainoa kokonaisnäkemys, jonka puitteissa tulee ymmärrettäväksi esimerkiksi se, että raiskauksen uhri voi kokea syyllisyyttä. – Tämä on jonkinlainen äärimmäinen esimerkki siitä miten väkivalta voi rikkoa psyyken dualistiset rakennelmat pohjaan saakka, jolloin mikään minän rooleista ei enää jäsenny minkään "järjen" mukaan.
Käsitteellisen "järjen" varassa rakennetuilla käsitepinnoilla ⁶⁾ raiskauksen uhrin tuntoja ei voida selittää. Pyrkiessämme "järkiselityksiin" me voimme vain päätyä käsitesekaannuksiin. Juuri käsitesekaannusta maailmamme on nykyisin täynnä – juuri toinen toisiaan näennäisen "pätevästi" määrittelevien ja toisiinsa "tiedollisesti" tukeutuvien käsitteiden varassa – eräänlaisen uudestisyntyneen keskiaikaisen käsiterealismin vallassa – me nykyisin yritämme selittää ilmiöitä. Ajattelustamme puuttuu syvyysulottuvuus, kyky nähdä tiedollisten käsitepintojen läpi.
Silminnäkijäkuvauksen mukaan Anders Breivik ampuessaan "itki, nauroi ja huusi iskulauseita". – Jokaiselle freudilaiseen ihmiskuvaan perehtyneelle tämä kertoo erinomaisen hyvin miten täydellisestä psyykkisestä taantumasta tapauksessa on ollut kyse.
Tämä tilannekuva kertoo Breivikin henkilökohtaisesta tragediasta kaiken – ennen muuta sen miten täydellisesti pelkkään peruspsykologiaan koko tapaus on kytkettävä. Tähän kuvaan eivät todellakaan mitenkään yhdisty ennemmin tai myöhemmin tehdyt kytkennät aatteellisiin motiiveihin saati sitten ylimalkaan mikään järkevä päämäärärationaalinen käytös.
Sellainen tulkinta on tulkitsijan omaa projektiota, ja tässä blogissa on siis tarkoitus kysyä miksi. Jokaisen joka sellaista tulkintaa ehdottaa, kannattaisi tutkia oma päänsä.
6.
Yksilöpsykologia on toinen puoli tragedioista jotka liittyvät terrorismiin ja joukkosurmiin. Jos hallitsisimme yksilöpsykologiaa paremmin – niin että se voitaisiin legitiiminä pitää mukana kuvassa kun asioista keskustellaan yleisen yhteiskunnallisen debatin areenoilla – olisimme jo paljon vahvemmilla.
Jo keskimääräisen tietämyksen lisääminen riittäisi romuttamaan pohjat kaikelta nykyisin niin yleiseltä ja yhä legitiimina koetulta aatteelliselta tyhjäpäiseltä kädenväännöltä. Jos freudilaista ihmiskuvaa voitaisiin yhtä vastaavasti legitimoida kuin kaiken maailman ideologisia selityksiä kyhäillään ja niiden myötä hyökkäillään yli mielipiderintamien, voisimme jo ottaa itsemme vakavasti.
Miettikääpä nyt miten me hämäämme itsemme uskomaan, että kyse olisi psyykkisen keskenkasvuisuuden tai sairauden lisäksi jostain todellisesta yhteiskunnallisesta konfliktista joka irtoaisi omaa oikeassaolemistamme palvelevista ja ryhmävahvistautumista omissa mielipiderintamissa tarjoavista keskinäisistä sisäpiiri-ideologisista kärhämistämme –
– että kyse olisi jostain esimerkiksi sellaisesta kuin todellisesta kulttuurikonfliktista demokratiaa, yksilönvapauksia ja -oikeuksia sekä yleensä ihmisoikeuksia kunnioittavien länsimaiden ja omaan kunnia- ja häpeäntunnoilla ohjailtuun normimoraaliinsa ja ryhmäsidonnaiseen valtiouskonnollisuuteensa käpertyvien "kulttuurien" välillä. – Muistakaa yksinkertainen tosiasia: Breivik ampui omia, ei vieraita. Sama pätee länsimaisissa kouluampumisissakin: ammutaan omia, ei vieraita.
Ehkä sanon tämän uudestaan: Breivik ei hyökännyt ideologisesti vihaamiensa maahanmuuttajien kimppuun. Hän ampui omia.
Tämä kertoo kaiken siitä minkä piirin sisään Breivikin regressio ja konflikti jää. Psyykkinen kipeys on oman minän ja oman yhteiskunnan kipeyttä – ja oman yhteiskunnan tasolla sitä vastaavat omassa yhteiskunnassa yleisen kielen ja keskustelun tasolla kehitetyt aatteelliset vastakkainasettelut ja ideologiset taistelut.
Sulkeutuminen nimenomaan omien – oman yhteisön – piiriin on Breivikin tekojen taustalla. Kaikki muu, vaikka juuri se olisi oikeasti todellisen konfliktin aihe, on vain kulissia. Aatteellista, ideologista, opillista kulissia. – Mutta koska olemme kyvyttömiä kohtaamaan oman sielumme kipeyksiä, me emme myöskään käsittele Breivikiä omaan yhteiskuntaamme kuuluvana ja oman yhteisömme sairastuttamana sielultaan kipeänä yksilönä, vaan vaadimme hänelle tuomiota ylikansallisen ideologisen pahuuden edustajana.
7.
Toinen tragedian puoli on joukkopsykologiaa ja sitä mitä mielelläni kutsun "ajatushistoriaksi".
Ihmisjärki on historiallisen matkan varrella saanut monia muotoja, ja suuret kulttuurikaudet ovat muodostuneet joidenkin nimenomaisten, pysyvämpiä premissejä tarjonneiden "paradigmaattisten" ajatusmuotojen pohjalle.
Kun primitiiviset ihmiset esimerkiksi syödessään leijonan sydämen kokivat että leijonan uljuus ja rohkeus siirtyi heihin, se oli muuan erityinen tapa jäsentää "Minän" ja "Maailman" suhdetta. Siihen sisältyi erityinen käsitys siitä mikä on meissä "Sisällä", mikä taas tuolla "Ulkona", ja missä suhteessa nämä ovat keskenään.
Antiikin kreikkalaiset esimerkiksi kuvittelivat, että "syyt" sisältyivät ominaisuuksina olioihin – etteivät ne siis olleet mitään olioiden "ulkopuolisia" vaikutussuhteita", vaan erilaiset syyt olivat olioon elimellisesti sisältyviä ominaisuuksia olion muiden laatuominaisuuksien joukossa.
Se mitä mikäkin aikakausi on kuvitellut "totuudeksi" on ollut paljon enemmän eri perusteilta lähtevää ja vaihtelevaa kuin mitä nykyisen arkikokemuksemme ja sen mahdollistaman mielikuvituksemme puitteissa pystymme edes kuvittelemaan. Voimme vain ihmetellä, kuinka jotkut, silloin-ja-silloin eläneet ihmiset näkivät tällaiset-ja-tällaiset asiat ongelmina, kun heidän ongelmanasettelunsa meidän silmissämme näyttää lähinnä mielettömyydeltä.
Emme saisi sivuuttaa perimmäisiä selityksiä. Esimerkiksi filosofi, loogikko ja matemaatikko Bertrand Russell sivuutti antiikin kreikkalaisille tyypilliset ajatteluongelmat vain "filosofisina lastentauteina" joihin ei kannata sen suurempaa huomiota kohdistaa. Itse asiassa kannattaisi, jos haluaa ymmärtää.
Leijonan sydämen syöminen on ollut oman aikansa ideologiaa. Jos sanoisin, etteivät omat aatteelliset maailmantulkintamme ole missään absoluuttisessa mielessä sen totuudellisempia kuin leijonan ominaisuuksia incorporoivien villien, mahtaisiko kukaan uskoa minua.
Mutta tietyssä mielessä asia on juuri niin – omat ideologiset todellisuudentulkintamme ovat varmaan jostain tulevaisuudesta katsoen yhtä "maagisia" kuin villien leijonalta ottama voimaantumisen ja keskinäisen ryhmävahvistautumisen kokemus.
8.
Oman aikamme ideologisiin ismitotuuksiin liittyy sitten vielä ihan erityinen vaaramomentti.
Ne eivät noidu ymmärrystämme ainoastaan siinä suhteessa että ne tarjoavat pakotien esimerkiksi vaikeista psykologisista ongelmista lupaamalla tilalle oman vaihtoehtoisen epätotuutensa. Ne ovat vaarallisia myös ja ehkä ennen kaikkea siksi, että ne sijoittuvat ikään kuin samaan suuntaan jossa oman, eurooppalaisella uudella ajalla syntyneen ja kehittyneen aikalaisrationaalisuutemme "järkiajattelu" on ajautumassa umpikujaan.
Ideologiat ovat ismeja ismien joukossa – ja uuden ajan kaikkein parhaat ajatusaseet – empirismi, erityistieteet, erityisesti luonnontieteet, niissä pragmaattisesti pätevä positivistinen tiedonfilosofia – ovat tiedonalojen sisäisen erikoistumis- ja pirstoutumiskehityksen tuloksena päätyneet eräänlaiseen ismien maailmaan, jossa jo jonkin opillisen ismin mukainen käsitepuitteistus koetaan totuudellisena.
Kun on menetetty aiemmin koherenttiseen kokonaisajatteluun kuulunut todellisuuden- ja suhteellisuudentaju, nyt todellakin jopa aatteelliset ismit astuvat samalle viivalle ja ne saadaan näyttämään jotenkin "tiedollisesti päteviltä".
Niinpä aikamme oppisivistys muuttuu opillisuudeksi, ja oppineisuuden osoittaminen muuttuu opillisuuden osoittamiseksi. Opillisuus muuttuu kulissiksi jonka poimuihin esimerkiksi kollektiivinen syyllisyys voidaan haudata ja keskittyä yksittäisten pahantekijöiden demonisointiin. – Näin on historiallisesti transmorfoitunut se mitä joskus ihailtiin ja tavoiteltiin sivistyksenä ja tieteenä. ⁷⁾
Puhumme nyt politiikkaa ja vahvistamme ideologioita opillisilla totuuksilla – "tutkimukset", kuten Breivikin mielentilatutkimus, jossa politiikka ottaa nykyhetkelle tyypillisen yliotteen tieteestä – suoritetaan yhä useammin uudestaan ja uudestaan kunnes saadaan toivottu tulos.
"Tutkimuksiin" viittaaminen on yhä useammin poliittisessa julistuksessa käytetty keino, jolla mielipiteille haetaan subjektiivista tulkintatarvetta vastaavaa mutta yleisesti auktorisoivaa objektivoitua vahvistusta.
Tällainen tieteen auktoriteetin legitiimina koettu väärinkäyttö on pitkän ajatushistoriallisen kehityksen lopputulemaa, niin pitkän ja niin syvillä vesillä vellovan ajatusmuotojen prosessin seurausta, että olemme likimain voimattomia edes huomaamaan omaa harhaisuuttamme. Olemme tavallaan kaikki kuin ajatushistorian lavasteissa kukkoilevia psykootikkoja.
Sitäkin konkreettisemmin nämä harhat sitten tulevat näkyviin oikeuslaitoksen politisoitumisessa, jossa kollektiivisen kyvyttömyyden ja syyllisyyden projektiona tänä päivänä nostetaan noitaoikeudenkäyntejä rasistijahdin ja vihapuhevainon legitimoimana.
--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 28.7.2013 )
-----------------------------------
¹⁾ YLE:n esittämässä tv-dokumentissa Breivikin puolustusasianajajasta saattoi havaita, että kun suuri kysymys siitä onko Breivik yleensä syyntakeinen on ratkaistu, sen jälkeen itse rikos ja rangaistus voitiin aktiivisesti unohtaa. Kumpikaan osapuoli ei esimerkiksi valittanut tuomiosta.
Voimme seurata dokumentista miten pinnalle nousevien tiedollisten seikkojen taustalla vaikuttaa koko ajan kysymys siitä miten tähän tunnevammaiseen ja vain ideologioidensa varassa koossapysyvään yksilöön tulisi suhtautua. Mitä tapahtuisi jos tällainen yksilö asetettaisiin omaan poikkeavaan lokeroonsa – jolloin käsittelyyn ei nousisi mitään siitä ihmisten "totena" kokemasta ideologisesta pahuudesta jota Breivikin halutaan edustavan?
Silloin ihmisten suuri enemmistö ei voisi projisoida omaa pahaa oloaan – eikä myöskään omaa tosiasiallista syyllisyyttään – Breivikiin. Silloin yhteisöä koskeva kysymys ei ratkeaisi, eikä yleistä helpotusta siitä miten "oikeus voittaa" voitaisi tuntea.
Kollektiivisen syyllisyyden ongelma vaivaa historiallisessa mittakaavassa koko eurooppalaista kulttuuria. Toisen maailmansodan aiheuttama trauma on niin valtava, että mm. "populistiksi" leimaaminen, rasistijahti ja vihapuhevaino ovat edelleen tarpeellisia kontrollipolitiiikan keinoja, joilla käsittelemätön paha olo ja yhteinen syyllisyys voidaan ulkoistaa vahvasti demonisoituihin kohteisiin.
Jotain vikaa jossakin on silloin, kun enemmistön oikeassaoleminen saavutetaan vain projisoimalla Pahuus johonkin vähemmistöön tai muutamiin leimattaviin yksilöihin. Juuri nyt sellaista projisointitarvetta on vahvasti ilmassa. Tulilinjalle ovat joutuneet suoraanpuhujat ja maahanmuuttokriitikot, ja koko "suvaitseva" ja "sivistynyt" yhteiskuntaeliitti on kiihottanut itsensä taistelumielialaan näitä Pahuuden Olkiukkoja vastaan. Sokea oikeuden miekka pudottelee päitä pian tihenevään tahtiin.
²⁾ Pohjustetaan nyt tässä vielä: yhtäältä tähän tiettyyn, ideologiseen, selitykseen päätyminen on seurausta kyvyttömyydestä käsitellä psykologista epäkypsyyttä. Tätä oman aikamme kyvyttömyyttä vertaan tilanteeseen Freudin aikana – silloin yleinen ahdistus varsinkin seksuaalisisältöjä käsiteltäessä oli niin hirvittävää, että pioneeriajattelija joutui sylkykupiksi.
Freudille tuhahdeltiin halveksivasti lääkärikokouksissa: "Me täällä emme puhu pornografiaa!" Hänelle ei myönnetty akateemista oppituolia vaikka kaikkialta maailmasta saapui joka syksy toiveikkaita opiskelijajoukkoja Wienin rautatieasemalle. – Joku taisi ehdottaa että professuuri pitäisi perustaa "matkailullisista syistä".
Toisaalta tähän nyt käytettyyn "aate-ideologia-selitykseen" on vaikuttanut tapa jolla uuden ajan ajattelussa "tieteellinen" tieto on pirstaloitunut ja koherenttista kokonaisajattelua koskeva hallinta on hajonnut. Näin käteen on jäänyt vain yhdenlaatuista, so. korrespondenttisesti "oikeaa tositietoa".
Se on tietysti oikeaa tietoa ja mahdollistaa todellisuudenhallintaa, mutta – kuten esimerkiksi sosiologi Ulrich Beck on huolestuneena todennut – vaikka tiedämme yhä enemmän yhä vähemmästä, kykymme käyttää tietoa minkään yleisen hyvän palveluksessa on katoamassa.
Henkinen hajoaminen palvelee nimenomaan rahatalouden mekanismeja, joissa ainoan totuudellisen "objektivaation" muodostaa numeerinen raha.
Se että kokonainen "järjen aikakausi" voi ajaa kohti täydellistä itsetuhoa uskoessaan numeroihin enemmän kuin eläviin ihmisiin on kyllä jotain niin uskomatonta, ettei sitä mitenkään pystyisi esimerkiksi vieraalta planeetalta tänne saapuneelle sci-fi-ufo-olennolle selittämään.
³⁾ Kaikissa yhteisöissä, myös omassa yhteiskunnassamme, valitsee tietty "sosiaalisen sidonnaisuuden vedenpinnan" taso, joka määrää mitä yhteiskunnan julkispinnalla on mahdollista puhua. Se käsitellään mikä yhteisössä on legitiiminä käsitteellistetty – ja loppu, kaikki oikeasti vaativa mutta totuudellinen, jää pinnanalaiseksi, puhumattomaksi. Tällainen julkilausumisen "vedenpinta" on olemassa kaikissa "kulttuureissa" ja kaikissa yhteisöissä.
Vertaan tapaus Breivikin puhumattomia puolia oman eurooppalaisen kulttuurimme aikoihin suunnilleen sata vuotta sitten, jolloin Freudin esittämät ajatukset ihmisen seksuaalisuudesta torjuttiin likaisina ja häpeällisinä.
Olemme toki noista ajoista paljonkin "kypsyneet", mutta tällaisissa yksittäistapauksissa tulee hyvin ilmi, miten ohuen pinnan alla sosiaalisesti sitova, yksiarvoinen ja yhdensuuntainen, ulkoaohjaava ja normimoraalin varaan rakentuva yhtenäiskulttuuri ajatteluamme ja käyttäytymistämme yhä säätelee.
Ja kulttuurikonteksteihin vietynä ei se, mikä nyt itsestämme ilmi näyttäytyy, kovin hyvää kuvaa kypsyneisyydestämme anna. Pinnanalainen epäkypsyys voi tulla esille vain projisoituna aivan vääristyneisiin ja päälaelleen kääntyneisiin opillisiin – tunnustuksellisiin – muotoihin.
Kun koko yhteiskunta kärsii projektiivisesta ajattelusta, jossa pinnan tasolle nostetaan nurinkääntyneiksi "hyveiksi" näennäissuvaitsevaisia ideologioita joiden likimain ainoa funktio on ylläpitää "sosiaalisesti hyväksyttävää" ryhmävahvistautumista ja estää yksilöitä ajattelemasta omilla aivoillaan – siinä elää ja ylläpitää suomalaiskansallinen alamaisyhteiskunta historiallisesti omimpia ja sairaimpia ominaislaatujaan.
Suvaitsevissa opeissa ei tietenkään sinänsä olisi mitään huomauttamista, mutta se että ne ovat pelkkää oman pahuuden projektiota merkitsee käytännössä sitten sitä, että näillä mitä hienoimmilla ja ihanteellisimmilla opeilla on tosiasiallisena tarkoituksena vain varjella ihmisten ihanteellisia käsityksiä itsestään.
Ja niin syntyy yhteiskuntaan repivän selvä kahtiajako: itsensä yhteiskuntakelpoisina, sivistyneenä ja suvaitsevana noteeraava ja keskinäistä kulttuuriyhteyttään varjeleva "eliitti", ja toiselle puolelle projektiivisen hyökkäyksen tulilinjalle joutuvat "impivaaralaiset sivistymättömät likaiset ja hävettävät rasistit ja vihapuhujat". Jotakuinkin tällaisessa yhteiskuntatilanteessa nyt elämme.
Mutta koska kysymys on nimenomaan projektiivisista, torjuntatarpeille rakentuvista ideologioista, todelliset motiivit ja julkilausutut arvot ovat mitä räikeimmässä ristiriidassa keskenään. Suvaitsevimmiksi itsensä ylentäneet ihmiset ovat oman yhteiskunnan rahvasta kohtaan aivan hirvittävän hyökkääviä, ja sivistyneimpinä itsensä noteeraavat oppineet sortuvat nimenomaan pelkästään psyykkistä torjuntaa palvelevien ismien tunnustajiksi.
On vain näennäisesti paradoksaalista, että samat ihmiset jotka tuomitsevat "rasistit ja vihapuhujat" ovat valmiita hyväksymään mitä hirvittävimpään sukupuoliseparaatioon ja häpeäntuntojen ryhmäpaineeseen lapsensa kasvattavat – ja aivan varmasti vaille mitään aikuiseksi kasvamisen mahdollisuuksia sukupolvi sukupolven jälkeen jättävät – uskonnollisen fundamentalismin läpäisemät "kulttuurit". Niiden "suvaitseminen" on oman yhteiskuntamme eliitille jonkinlainen sivistyksellinen kunnia-asia.
En tiedä, millä tällaiseen yhteiskuntaa jakavaan keskenkasvuiseen kaksinaismoralismiin saataisiin lievitystä. Mikä purkaisi lukkiutuneet asemat ja asenteet? – Ainakin mielestäni selväksi on käynyt se, ettei eliitti itse pysty itseään omasta ideologisesta vankilastaan vapauttamaan. Se edelleenkin mieluummin uhraa ainoat valistajansa, ainoat kriitikkonsa, maahanmuuttokriitikot, kaikki freudinsa.
Eliitin oikeassaoleminen ei ole oikeaa, mutta sementoitua se on, jopa lakeihin sementoitua. Se on myös eliitti-ihmisten sydämiin sementoitua, koska se on eliitille kohtalonkysymys, itsesuojelukysymys, itseidentiteettikysymys, kysymys sen omasta olemassaolosta.
⁴⁾ Miksi esimerkiksi historiantutkija kiinnostuu Breivikista? Onko Breivik niin sanottu historiallinen henkilö? – Ei kai sentään. Hän on onnettoman lapsuuden kokenut ja psyykkisesti poikkeava ihminen, joka on päätynyt äärimielipiteisiin ja tekemään ääritekoja. Entä ovatko Breivkin uhrit sitten historian henkilöitä? Eivät – he ovat toki jollain lailla valittuja, mutta eivät yksilöinä, vaan jonkin aatteellisen lokeroinnin edustajina.
Jos kuitenkin lähdemme aatteellisen tulkinnan tielle, meille tarjoutuu muodikasta ja puhuttelevaa ideologisten intohimojen sumennusta, ylijännitteistä selitystarvetta, ja on mahdotonta vastustaa halua paisutella aatteellisia sisältöjä ja merkityksiä.
Sangen autoritaarisena ajattelijana noteeraamani ja monille historianharrastajille auktoriteettina toimineen ja myös Breivikistä perusteellisen kommentin laatineen Matti Klingen dissaamisen erityisesti tässä tapauksessa jotenkin ymmärrän, koska Klingelle voisi mielestäni antaa psykologiasta ja filosofiasta pyöreän nollan – sellaisia akateemisia auktoriteettejahan meillä on monilla aloilla muitakin – joten ainoa mahdollinen luonnostaan käsiin jäävä tarkastelukulma on silloin aatehistoriallinen. Ja juuri aatehistoriallisen näkökulman painottaminen taas antaa vahvasti vain psykologiselle tapaukselle mahdollisimman todellisuudentajuttoman tulkinnan.
Olen aina ihmetellyt, miksi sotahistorioitsijat eivät pysty eläytymään varsinaisen sodan kävijöiden, rintamasotilaiden psyykeen. En ole osunut yhteenkään historioitsijaan joka hallitsisi psykologiaa niin hyvin että pystyisi erittelevästi puhumaan esimerkiksi regressiosta tai raaistumisesta. Psyykkisen taantuman arviointi ei ikään kuin ollenkaan näyttäydy sotahistorioitsijan putken läpi – heille se on ilmeisesti vain jokin käytännön sosiaalipolitiikan ongelma joka koskee koskaan kuntoutumattomia veteraaneja.
Sensijaan nämä kirjoittajat arvioivat toki taistelujen rajuutta tai strategista merkitystä, siis seikkoja, joista voidaan suoraan siirtyä yleiskatsaukselliselle tasolle. Sodat kuvataan valtiollisina tapahtuminen, ja merkityksenannot tapahtuvat kansainvälispoliittisissa lavasteissa.
Kuka kertoisi sotahistorioitsijoille että tämä kaikki on kovin todellisuudentajutonta? Että siinä kuvauksessa vain aivan tietynlainen järki toimii seulana – ja kaikki ihmisen käyttäytymiselle ominainen epäjärkevyys ja psyykkinen kypsymättömyys jää kuvauksen tasolta pois. Että kuvaus on lopulta paradoksi, jossa yläkertaan sijoitetaan suuret selvät päämäärät ja jossa alakerrassa on vain sekavia mistään tärkeästä mitään tietämättömiä ja mitään ymmärtämättömiä rivijermuja?
Eikä tällainen auktorisoitu sotakuvaus lopulta palvele muuta kuin halutunlaatuista selitystä – selitystä jossa päärooleja näyttelevät vallanhaltijat ja strategit, diplomaatit ja sotapäälliköt.
Kysytään vielä uudestaan: miksi ylimalkaan joku sotahistorioitsija tarttuisi nimenomaan tapaus Breivikiin? Psykologiassa hänellä on nolla, filosofiasta hän ymmärtää sen minkä aatehistorian kirjoista on ulkoa oppinut. Hänelle ei jää käytännössä muuta mahdollisuutta kuin tulkita hirmutekoa aatehistorian lavasteissa – ja jos hän sattuu olemaan kunnianhimoinen historioitsija, joka on tarkka auktoriteetistaan ja omanarvontunnostaan, hän päätyy todellakin kahlaamaan eurooppalaista ismien todellisuutta pitkin ja poikin ja yrittää haalia kuvaukseensa ja selitykseensä kaiken mahdollisen "asiaan vaikuttavan".
Jokin tällainen – yleinen – vaikutelma jää päällimmäiseksi, kun lueskelen Klingen tekstiä. Laajuus ja ahkeruus jolla Klinge asioita on haalinut kokoon tavallaan kääntyy itseään vastaan, koska se vain korostaa sitä ettei itse peruskysymyksiin saada mitään näkymää – aatteellisten kytkentöjen loputtomuus ei tuo yhtään lisä-arvoa. Kuitenkaan ideologiset seikat eivät voi tässä yhteydessä toimia kuin kuvauksen osina – mitään selittävää tekijää niihin ei sisälly.
Jos Klingen omaksumaa tulkintatapaa puhtaaksiviljeltäisiin, päädyttäisiin todellisuuteen, jossa Aatteet ja Ismit olisivat autonomisia ToimijaSubjekteja – ja se on kyllä ihan yhtä harhainen todellisuuskäsitys kuin usko että siniveristen veri olisi todella sinistä.
Mutta toki noilla pohdiskeluilla saattaa olla oma arvonsa osoittamassa niitä ajattelun alueita joille helposti asian ympärillä päädytään. Kun niillä on asemansa, niillä voi olla merkityksensä. Miten legitiimiä yksinomaan niiden käyttö selityksenä on, siihen en todellakaan usko.
⁵⁾ Freudilaista selitysperustetta väheksytään nykyisin varsinkin vulgaaripositivistisen tiedon- ja tieteenfilosofian omaksuneiden taholta väittäen syvyyspsykologista selitystä ”epätieteelliseksi”.
Mutta tällaisissa nyt esillä olevissa yhteyksissä meidän olisi pystyttävä ymmärtämään jotakin joka olemuksellisesti on tiedollisen ajattelun – ja myös tiettyä käsitekiinteyttä edellyttävän logiikan – käsitepintojen alla. Ihmistä voi ymmärtää vain toinen ihminen, ja ymmärtäminen on jotain mikä sijoittuu syvemmälle kuin käsitteellinen järki.
Kaikki empiirinen tutkimus tarvitsee jo lähtökohdikseen todellisuutta mahdollisimmat hyvin kuvaavat lähtökohtaiset käsitteet. Se että osa näistä käsitteistä elää historiallisesti tutkimukseen kytkeytyneinä ei muuta perustilannetta. Empirismin perusongelmana ovat ei-empiristiset lähtökohtaiset käsitteet.
Freudilaisuuden perusansio on se että se voi pureutua olemassaolevien tiedollisten käsitepintojen alle. Subjektiivisuus on siis hyve, ei synti. Emme todellakaan pysty ymmärtämään esimerkiksi sitä miksi raiskauksen uhri voi tuntea syyllisyyttä, ellemme pysty eläytymään tiedollisten ja järkeen pitäytyvien käsitepintojen läpi siihen psyykkiseen syvyyteen jossa ”minän” roolit saavat alkuhahmonsa.
Ymmärrysyrityksissä kuvaavia käsitteistöjä on toki kalibroitava kuten psykoanalyyttinen koulukunta on tehnyt. Ymmärryksen peräämisen pitäisin niin motiivina kuin tiedollisena ajatteluna eri asiana kuin sen mistä syvyyspsykologiaa syytetään – siis "minkä tahansa väittämisen jos siltä tuntuu".
Kirjoituksessa viitataan historiallisiin prosesseihin, joissa ihmisjärjellä on ollut monia muotoja, ja on syytä muistaa, että myös se erityinen muoto joka on saanut ilmauksensa tieteessä, on ollut aikojen varrella muuttuva. Objektivaatio on tässä muutoksessa ollut omassa tietyssä roolissaan, ja kuten totean, mielestäni myös sen legitimoimana voidaan nykyisin väittää miltei mitä tahansa.
En usko, että "tieteestä" voidaan puhua kuin historiattomista – tai ylihistoriallisista – ajattomista abstraktioista ja ideaaleista. Tiede – kaikkine "ajatustyökaluineen", empirismeineen ja korrespondenttisine totuudellisuuksineen, ja sellaisena kuin me sen nyt ymmärrämme – on eurooppalaisella uudella ajalla syntynyt ja kehittynyt historiallinen ilmiö.
Kaikki pioneeriajattelijat aina ovat tehneet virheitä. Niin myös uudelle ajalle ominaisen "kartesiolaisen" rationaalisuuden vahvimmat ajattelijat, kuten Einstein, Freud tai Wittgenstein. Näissä virheissä ei ole mitään ihmettelemistä, ihme pikemminkin olisi ellei elävissä historiallisissa ajatusprosesseissa sellaisia tehtäisi.
⁶⁾ Mainitsen sanan "käsitepinta, jolla yritän siis jotenkin verbalisoida mielikuvan sellaisesta mielen merkitysverkosta, jossa käsitteet määrittyvät käyttöyhteyksissään ja jossa niitä määritellään toisillaan. Mielikuva tällaisesta mielen punoksesta voisi olla hyvinkin yksitasoinen – ikään kuin kaikki "sanojen varassa" tapahtuva ajattelu sijoittuisi samalle lattealle pinnalle.
Toisaalta sitten olen valmis väittämään, että juuri sellaista yhden tason tai pinnan tapahtumista "ajattelumme" oikeasti nimenomaan ei ole. Että siinä on aina mukana syvyyssuuntaisia kytkentöjä – kytkentöjä juurikin jonnekin mielen syviin kerroksiin, jossa kaikki on keskenään vielä yhtä.
Ajatukset ovat kuin tähtikuvioita. Kuvion muodostavat tähdet saattavat todellisuudessa, avaruudessa, olla syvyyssuunnassa toisistaan valtavienkin välimatkojen päässä – ja vain omasta kulloisestakin näkökulmasta muodostuu se minkä koemme ”ajatuksena”, ehyenä "tähtikuviona".
Wittgenstein kyseli tuosta "ykseydestä" suunnilleen, että eikö "ymmärtäminen " ole juuri sitä, että näemme yhteyksiä? – Mutta kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä nämä kaikki ovat. Hyvät kysymykset ovat tärkeämpiä kuin väkisin vaaditut vastaukset.
⁷⁾ Tässä tulemme jälleen peruskysymysten äärelle. Millaisen ihmiskuvan varassa me näitä maailmankuvauksia laadimme?
Noin pohjimmiltaan: kuinka sovitamme yhteen kansalaiskeskusteluissa vallalla olevan yleisen käsityksemme opilliselta pohjalta syntyvästä tai muodostuvasta inhimillisestä pahuudesta ja tosiasiat ihmiselle lajityypillisestä sosiaalisuudesta? –
Onko mahdollista että pahuus olisi jonkinlainen ihmislajin perisynti, perussyy – kaiken pohjalla? Kuinka pohjimmiltaan pahat ihmiset sitten voisivat muodostaa keskenään aateveljeyttä, toimia keskinäistä yhteistyötä – lajityypillisen sosiaalisuuden altruistista ilmentymää – toteuttaen? Onko mahdollista että lähtökohtaisesti epäsosiaalisista aineksista voidaan koota sosiaalista keskinäistä eheyttä toteuttava rikollisjoukko?
Nähdäkseni näin ei voi olla – jos haluamme pitää ihmiskuvamme ihmisen lajityypillisissä edellytyksissä. Sen sijaan, jos irrotamme "pahuuden" ihmisestä ja kytkemme sen symbioosiin jonkin opillisen ismin kanssa – silloin on mahdollista kuvitella, että joukko saman pahuuden tunnustajia toimii opin nimissä yhteistyössä ja toteuttaa maailmassa pahuutta.
Meidän kannattaisi kysyä itseltämme, miksi olemme niin halukkaita muodostamaan kytkennän inhimillisen pahuuden ja tietyn kulloisenkin sen-ja-sen ideologian tai opin välille.
Onko taustalla esimerkiksi se yksinkertainen tosiasia, että koska hyvän tekemistä ihmisen ei tarvitse mitenkään erityisesti perustella – koska ihminen on pohjimmiltaan lajityypillisesti altruistinen olento – ja koska vastaavasti inhimillinen pahuus tarvitsee aina jonkin erityisen, yhtä ihmistä suuremman – niin sanotusti ihmistä ja elämää suuremman – perustelun, meidän on siksi liitettävä mielessämme nimenomaan pahuus ja opilliset käsitykset yhteen?
Hyvän tekeminen ei tarvitse perusteluja, pahan tekeminen tarvitsee aina aivan erityiset perustelut.
Ehkä sanon tämän inhimillisen ymmärryksen kannalta ehkä maailman tärkeimmän asian vielä uudelleen: Hyvän tekeminen ei tarvitse perusteluja, pahan tekeminen tarvitsee aina aivan erityiset perustelut. – Jokaisen joka tällaisissa keskusteluissa ihan vimmatusti huutaa "perustelujen" perään: "Perustele, perustele!!!" – hänen pitäisi pysähtyä miettimään missä hänen omassa sielussaan on musta möykky pahuutta.
Freudilainen ihmiskuva on ymmärtääkseni ainoa, jonka puitteissa ihmisen perimmäisen kaksijakoisuuden, dualistisuuden, mukana tulevia ongelmia voidaan kuvata ja selittää. Pidän tällaisena ongelmana myös sitä että Breivikin tapauksen yhteydessä me niin helposti päädymme opillisen pahuuden mielikuviin ja käyttämään ideologioita selitysperusteena.
Se on kuitenkin nähdäkseni väärä käsitys. Emme tule koskaan voittamaan taistelua inhimillistä rajoittuneisuutta ja pahuutta vastaan vain valitsemalla ideologioita.
Eivät vain viralliset oikeudenkäynnit, joissa yleinen ajattelu saa jonkinasteisen "ihmistä ja elämää suuremman" perustelunsa ja legitimaationsa, vaan myös käymämme kansalaiskeskustelut kauttaaltaan kertovat lähinnä siitä miten täydellisen kyvyttömiä me yhä olemme käsittelemään mitään välittömästi oman mielemme pinnan alla vellovasta pimeydestä.
Kun meille yhteisvoimin toinen toistemme taholta – puolesta ja vastaan toisiaan vahvistavien kannanottojen kautta – tarjotaan ryhmävahvistautumisen mahdollisuutta – mahdollisuutta projisoida oma paha olomme ja tosiasiallinen syyllisyytemme – johonkin ulkopuoliseen demonisoituun kohteeseen – ja kun eurooppalaisen uuden ajan henkisillä eväillä koemme totena että jokin se-ja-se ideologia tai sen vastakohta on pahuuden syy – mitä edellytyksiä tai mitä mahdollisuuksia meille jää ymmärtää yhtään syvemmin miten kaksijakoista ja tekopyhää "ajattelumme" on?
Olen vuosi vuodelta tullut yhä vähemmän vakuuttuneeksi kansalaiskeskustelun mielekkyydestä. Se on vain kuin koirille tarjottu puruluu – hampaita vahvistetaan ja kynsiä teroitellaan, jossain taustalla isännät määräävät milloin koirat käyvät tosissaan toisiaan raatelemaan. En oikein ymmärrä mitä hyötyä kärhämöinnistä on kenellekään tai mitä iloa manipulaattoreiden asemassa olevat, esimerkiksi lehtien päätoimittajat, mielipidemanipulaatiosta saavat. Valta on maaginen asia.
Eros ja Thanatos, Vapaus ja Kuolema, äärimmäisyydet, käyvät eurooppalaisen historiallisen aikakauden viimeisessä taistossa toistensa kimppuun. Altruismi hukkuu "perustelujen" vaatijoita tosiasiassa motivoivaan pahaan tahtoon. Kyynikot voittavat, se on sairaan älyn viimeinen rähjäinen nauru ennen kuin omat savijalat liukenevat verivirtoihin. Varsinaista viimeistä ajatusta ei ole.
