(Kansallinen psykoanalyysi 1)
1.
Sairaalan synnytysosastolla huoneessa, jossa vastasyntyneet tuhisevat maailman pahuudesta vielä onnellisen tietämättöminä vauvavuoteissaan, nähdään tai pikemminkin kuullaan joskus hauskansorttinen itkupotkuraivariparaati yhden vauvan ensin parahtaessa itkuun ja muiden miltei samassa silmänräpäyksessä yhtyessä huutoon – kohta koko osasto parkuu kuorossa, kuin jokainen herttainen rääpäle olisi hengenhädässä.
Tätä voisi nimittää affektitartunnaksi, ryhmätunnereaktioksi. Siinä ilmenee jotakin ihmiselle lajityypillistä, omaan läpikotaisin sosiaaliseen ominaislaatuumme kuuluvaa. Jo vastasyntyneestä samaistamme itsemme läheisiimme, aivan kuin tuntisimme samat tunteet, eläisimme toistemme elämää. Myöhemminkin, vielä aikuisiässä, koemme vastaavia ryhmätuntoja esimerkiksi jääkiekko-ottelujen katsomoissa tai tv:n äärellä, tai miksei yhtä hyvin konserteissa, elokuvissa, missä tahansa joukkokokouksissa. Ryhmätunnot saattavat myös johtaa ryhmävahvistautumiseen.
Niin irrationaalinen asia kuin joukkotunne onkin, se on pohjimmiltaan jotain tavattoman yleisinhimillistä – aivan lajityypillistä – ja siksi sitä ei voi kuitata pelkillä järkipohdiskeluilla siitä onko se kussakin tapauksessa jotenkin "perusteltua" tai "oikeutettua". Se on koko ihmislajia, ei vain suomalaisia, koskeva tosiasia, jolla on tavattoman paljon merkitystä ja ilmenemismuotoja – ja jos haluamme tähän meille ominaiseen ilmiöön selvyyttä, meidän on tutustuttava ryhmäpsykologiaan, mikä taas ei sitten oikein helpolla onnistukaan.
Emme nimittäin ole järin eteviä ryhmäpsykologiassa, koska sataan vuoteen ryhmäpsykologia ei ole ollut kovinkaan seksikäs tiedonala. Jaa, no ei sentään. Vielä viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä muutamat mallikkaat ajattelijat tekivät joitakin moitteettomia yrityksiä ryhmäpsykologisen ihmiskuvan muodostamiseksi, mutta nämä yritykset nähdäkseni kariutuivat yleisen individualismin vahvistuessa ja psykologian edetessä yksilöpsykologiseen suuntaan. Silti yhä vielä mm. Kropotkinin käsitykset ihmiselle lajityypillisesti ominaisista "mutuaalitunnoista", Le Bonin varoitukset "joukkosielun" vaarallisuudesta ja Freudin joukkopsykologiaa koskevat analyysit ovat antoisaa luettavaa.
2.
Muuan ilmiö, joka joukkopsykologian näkökulmasta on ymmärrettävä, mutta jolle yksilöpsykologian saati "huipputieteellisen" aivotutkimuksen lähtökohdista ei ole löytynyt kunnollista kuvausta tai selitystä, on hypnoosi. Hypnoosi-ilmiöstä ei ole kaikenkattavaa teoriaa. Ilmiön olemassaoloa tuskin kukaan kuitenkaan vakavissaan kiistää.
Suggeroinnillaan hypnotisoija ohittaa jonkin kerroksen hypnotisoitavan ajattelusta, huijaa hänen aivojaan, harhauttaa tietoisuuden tai palauttaa sen johonkin enemmän unenomaiseen kehityksen varhaisvaiheeseen – mutta jos tuolle ohitettavalle mielen komponentille pitäisi antaa nimi, epäilemättä kysymyksessä olisi nimenomaan Tahto. Hypnotisoija "pelaa ulos" tai käytännössä omii itselleen hypnotisoitavan Tahdon, ja kun tämä on tapahtunut, kaikki mitä hypnotisoija ääneen esittää, toteutuu hypnotisoidussa lainvoimaisella ehdottomuudella.
Hypnoosissa ei ole kyse aggressiosta, siis siitä että yksi pystyy alistamaan toista. Hypnoosissa on kyse pikemminkin inhimillisen kielen kaikkein alkuperäisimmistä ominaisuuksista. Se, että ehdottomasti tehokkaimpia ovat nimenomaan toteamuksen muodossa annetut suggestiot selittyy mahdollisesti sillä, että hypnoottinen tajunnantila merkitsee kehityksellistä regressiota primitiivisessä alkulaumassa vallinneiden sosiaalisten reaktioiden asteelle.
Alkulauman selviämisen ja hengissäpysymisen ehtona oli, että koko lauma seurasi johtajauroksen antamia hälytys-, hierarkia-, tms. signaaleja välittömästi ja niitä mitenkään kyseenalaistamatta. Koko laumalla saattoi siis olla ainoastaan yksi Tahto. Juuri tämänkaltainen "sosiaalinen" tahtotoiminto vaikuttaa hypnoositilassa. Siinä ei siis ole kyseessä vain hypnotisoijan ja hypnotisoitavan keskinäinen alistussuhde, vaan nimenomaan tietyillä ehdoilla, tietyllä regressiivisellä kehitystasolla elvytetty lajityypillinen yhteydenpitomekanismi. Toteavassa kielimuodossa annettu suggestio vastaa signaalia.
3.
Kun seuraavan kerran joku aynrandilainen libertaristi ottaa puheeksi "vapaan tahdon" tai taloudellisen "vapaan toimijan", muistakaa että kaikki, siis todellakin aivan kaikki, sanonko kolmannenkin kerran: aivan kaikki liberalistiset teoriat riittää kumoamaan kokonaan yksi ainoa sana: hypnoosi. ¹⁾
4.
Hypnoosiin vaivuttaminen onnistuu mukavimmin ruumiintuntoja suggeroimalla. Jos pyydän sinua kuvittelemaan jotain esinettä, vaikkapa tuolia tai pöytää, tähän mielikuvaan ei liity juurikaan suoranaisia ruumiintuntoja. Mutta jos pyydän sinua ummistamaan silmäsi ja kuvittelemaan että kätesi muuttuvat painavammiksi tai että tuolin selkänoja vetää vahvan magneetin tavoin sinua puoleensa, näitä mielikuvia ei pysty luomaan rekrytoimatta samalla elimistöä jossain määrin mukaan. Niinpä hypnotöörit tyypillisesti käyttävätkin erilaisia rentoutumismenetelmiä vaivuttaessaan hypnotisoitavia transsitilaan.
Ruumiintunnot, ja niihin liittyen taktiiliset kosketusmielteet, ovat erityisasemassa mielteiden joukossa. Ne ovat jotain hyvin perustavanlaatuista, ilmeisesti kehityksellisestikin syvemmällä sijaitsevaa ja varhakantaisempaa kuin esim. selvästi hahmottuvat näköhavainnot. Tässä ei ilmeisesti ole kyse enää edes pelkästään ihmisen lajityypillisistä ominaisuuksista, sillä vastasyntyneet bonobotkin menehtyvät ellei niitä kosketella.
Ruumiintuntojen ulkoistaminen on se mekanismi jolla ihminen on muodostanut käsityksensä ulkoisesta todellisuudesta ja siinä vaikuttavista voimista. Näin on tapahtunut sekä lajin varhaisessa esihistoriassa että esim. uudella ajalla, jolloin eurooppalainen ihminen havahtui kokonaan uudenasteiseen itsetietoisuuteen, eriytti oman minuutensa ja objektivoi ulkoisen todellisuuden sieluttaen sen omista ruumiintunnoista projisoidulla syysuhdeajattelulla. Tämän jälkeen hän tiesi, että tuuli tarttuu pihlajan lehvistöön ja taivuttaa puun vartta.
Ruumiintunnot näyttelevät aina olennaista roolia, kun yksilö ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. Voidaan ehkä väittää, että esimerkiksi fysiikan avainkäsite – "voiman" käsite – on ruumiintunnon ulkoistuma. Samoin oma kehomme mielikuvatasolla ulkoistetaan myös silloin, kun otamme yhteyttä yhteisöön. Mielteiden muodostumisen pohjalta on helppo tajuta miksi yksilö ja yhteisö ovat aina metaforisessa suhteessa toisiinsa.
5.
Millainen yksilö-yhteisöolento esim. Hitlerin Kolmas valtakunta ruumiintuntoineen oli? Motorisilla ja taktiilisilla mielteillä ladattu: vahva, kurinalainen, ruumiillisesti terve, yhteistahtia marssiva, omaa kiinteyttään ja yhdenmuotoisuuttaan varjeleva, vähäisintäkin epäjärjestystä sekä erilaisuutta sietämätön – ja äärimmäisen projektiivinen, oman jyrkän sublimoidun sielunsa pimeyden ulkoiseen vihakohteeseen, "epäpuhtaisiin" rotuihin ja alempiarvoisiin kansallisuuksiin projisoinut, fyysisten tuntojen varassa toimiva ja fyysistä ratkaisumallia tarjoava olio.
Ei ole sattumaa, että kun otetaan esille mikä tahansa natsipropagandan tuote ja analysoidaan kielenkäytön miellemaailma, ruumiintunnot, motoriset ja taktiiliset mielteet nousevat esiin vahvoina ja määrällisesti runsaina. "Vanhan ajan vallat käyvät nykyään yhteisrynnäkköön tätä maailmankatsomusta vastaan, koska ne tuntevat, että tässä syntyy uusi maailma vanhaa vastaan. Sellainen käsitys ja sellainen elämys tuo tietenkin mukanaan koko ajattelutavan käänteen, historiaa luovien voimien uuden tulkinnan", kirjoittaa eräs natsien pääideologeista, Alfred Rosenberg.
Tällaisen tyylipuhtaan, täysin motoristen ja taktiilisten mielteiden varaan rakentuvan julistuksen tunnot palautuvat hyvin syvälle ihmismielen primitiiviseen fyysissävyiseen alkuhämärään, jossa vain tuntemukset ja fyysisten tarpeiden dynaamiset viriämät ovat määrääviä, ja siksi tällaisella julistuksella kanssaihmisiin saavutettava yhteys ei toteudu tietoisen järkiajattelun älyllisellä tasolla vaan joukkosielun tuntemuksina, alkuvoimaisina suggestioina.
Totalitaristinen yhteiskunta on aina militaarinen yhteiskunta – ja päinvastoin. Kuvittelemme kyllä mielellämme, että totalitarismi on tietyn, sen-ja-sen ideologian tuotetta – ja hämmästyttävää kyllä, näissä kuvitelmissa totalitarismin aina aiheuttaa jostain syystä juuri se ideologia jota niin vakaumuksellisesti itse vastustamme – mutta itse asiassa mikä tahansa opillis-tiedollinen ismi kelpaa totalitarismin kulissiksi. Totalitarismi on vain ryhmäpsykologiaa, ilmiö, jossa yksilöt menettävät yksilöominaisuutensa ja joukko alkaa käyttäytyä joukkona. Jos liian moni taantuu tarpeeksi primitiiviselle tasolle, joukkopsykologiset regressioilmiöt käynnistyvät.
6.
Ruumiintuntoja rekrytoivan totalitaristisen propagandan vaikutukset ovat kuin iskuja tietoisuuden vyön alle. Traagista on että ihmiset pitävät tällaisista iskuista. Niillä saadaan muodostumaan luja yhteys alkuykseyteen, elämänvoimien lähteelle.
Ne auttavat unohtamaan rajoittuneisuudet, ne kohottavat pinnalle Uuden Alun, joka luo kuvitelmat loistavasta tulevaisuudesta kokonaan uusilla ehdoilla. Vanhat synnit otetaan anteeksi, pöydät pyyhitään puhtaiksi, joukkovahvistautumisen mukana tuleva voimantunto auttaa torjumaan tietoisuudesta kaikki varaukset ja kriittisen epäilyn. Ruumiintuntoja rekrytoivalla propagandalla on aina sama kohottava voimansa ja katekteilla elvyttävä katarttinen vaikutuksensa. Meissä sykkivät mystiset rytmit, ja niiden tahtijaot määräävät myös tietoista, mielteisiin ja käsitteisiin perustuvaa ajatteluamme.
Aina kun meissä viriää tarve samaistua samanmielisiin kanssaihmisiimme, olemme ottaneet ensimmäisen marssiaskeleen kohti synnytyssairaalan vauvaosastoa. Sinne mennään rivissä sotilasmarssien soidessa – yhteistahti on joukon mahti, kuten työväenliike lietsoi joukkojaan – tai kuten näennäisesti "vapauttakin" lupaavat opit, kuten fysiokratismin perintöä jatkanut liberalismi, voivat toimia kasvottoman kaikkivoivan rahan taloustotalitarismin soittokuntana. – Vaara alkaa aina siinä missä yksilöllinen äly menetetään, missä luova ajattelu kuolee ja yksityinen suu alkaa mutustella yhteisen opillisen ismin vahvistavia jankutuksia. ²⁾
Loistava polku – kunnian polut – voivat alkaa mistä tahansa, myös netin keskustelupalstoilta, mutta ne eivät ala minkään nimenomaisen opillisen "totuuden" piiristä. Yhtä lailla "suvaitsemisen" kuin "suvaitsemattomuudenkin" rintamajoukot saattavat jäykistyä jankutukseen, oppisanastot muuttuvat tunnustukselliseksi hokemiseksi, ajatus alkaa marssia samaa rataa, hypnoottiset vaikutukset vahvistuvat, kohta ollaan valmiita murskaamaan vastapuoli aidon rautaisilla argumenteilla.
7.
Tapa jolla joukkovahvistautuminen noituu ymmärryksen niin että jonkin opin yleiskäsitteet alkavat vaikuttaa ja vakuuttaa "totuudellisina" on traaginen. Inhimillisesti kaikkein korkeimmat kyvyt – kyky abstrahoida, muodostaa opillisia kokonaisuuksia ja käyttää ilmaisemiseen yleiskäsitteitä – ja primitiivisimmät sielunmekanismit – tarve muodostaa joukkoja, opillisia perheyhteisöjä, saada omille ajatuksille turvaa samaistumalla samanmielisiin – siis mielemme kaikkein korkeimmat ja syvimmät kerrokset – voivat periaatteessa muodostaa millaisia keskinäiskytkentöjä tahansa.
Voidaan kysellä loputtomiin: miten oli mahdollista että kokonainen kansa, tavalliset vakaat saksalaiset, hullaantui natsien vähäjärkisestä propagandasta, osti miljoonapainoksen Rosenbergin täysin käsittämättömästä kirjasta "Kahdennenkymmenennen vuosisadan myytti" ja luki kuusi miljoonaa Hitlerin "Mein Kampfia", jonka modernin englanninnoksen tekijä Ralph Manheim toteaa, että järjettömyydet täytyy vain kääntää järjettömyyksinä pysähtymättä miettimään mitä ne järkevästi ottaen voisivat tarkoittaa. Näihin kysymyksiin on vain yksi vastaus: sellainen on ihminen.
8.
Kokemukset kaikilta maailman sotarintamilta kertovat, että mitä normaaleimmat ja terveimmät nuoret miehet voivat pahoihin paikkoihin jouduttuaan raaistua ja elukoitua varsin nopeasti niin, että esimerkiksi raiskaavat vihollisen naisia ja tappavat lapsia. ³⁾ Ei ole mitään mitä ei ennalta tiedettäisi siinä, että raaistuminen ja psyykkinen regressio voivat olla koskaan korjautumattomia, parantumattomia. Puhutaan paljon rintamasotilaiden sodanjälkeisistä sopeutumisvaikeuksista, käpertymisestä ja koteloitumisesta, masennuksesta, kaikista post-traumaattisista oireista. Ei niiden pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, ne ovat osa kaikkien sotien seurauksia, ovat olleet aina, ja suomalaiset jos ketkä ovat sotia historiassaan joutuneet kokemaan. ⁴ ⁾
Suhtautumisemme sodan invalidisoimiin ihmisiin on tekopyhä. Sekin että heidät nahdään sankareina, tekee heille vääryyttä. Sankarin ja uhrin roolit eivät oikein ole yhteensovitettavissa. Sotatapahtumat tapahtuvat aina joukkomittaisen taantuman vallassa, eikä ole mitään tapaa käsitellä sotia järjen tasolla myöhemmin. Sotahistoriat ovat niin sanotun "historiallisen järjen" liimaamista tapahtumien päälle, muta tämä laastari ei auta ollenkaan niitä jotka sodassa rintamilla taistelivat. Sotahistoriat ovat vain päältäkatsojia varten, sotaherroja varten, ylimalkaan niitä herroja varten jotka nuorukaisia rintamille kuolemaan lähettävät. ⁵⁾
9.
Kaikki mitä edellä on sanottu voi luoda ainakin hieman valoa kysymykseen miksi meidän on vaikeaa päästä käsitteelliseen selvyyteen akseleilla "isänmaallisuus" vs. "militarismi", tai "kansalaistunnot" vs. "kansallistunnot". Tällaisten käsitteet eivät jäsenny meille selvästi, ja juuri näitä eroja selventämään tarvitsisimme ryhmäpsykologiaa. Se kuitenkin jäi oppihistoriassamme kehittymättä siitä syystä, että lisääntyvä individualismi vinoutti psykologian yksilöpsykologiaksi.
Silti meidän pitäisi ymmärtää että joukkopsykologiset reaktiot ja mekanismit elävät meissä syvimpänä osana sitä yleisihmisyyttä, joka on lajillemme ominainen. Ne eivät siis ole mitään epänormaalia, eivät mitään älyllisesti kyseenalaista, eivät myöskään minkään ylimmäisten, yli-inhimillisten järkiperusteiden mukaan asettuvia, valmiina "annettuja" ratkaisuja, joista meidän pitäisi valita jokin "oikea" opillinen vaihtoehto.
Voi olla olemassa isänmaallisuutta, jolla ei ole mitään militaristista ominaisuutta. Samoin on olemassa militarismia, jossa isänmaa toimii lähinnä pelkän asehulluuden ja aggression kulissina. Samanmielisyys ja samankielisyys voivat eri yhteyksissä olla yhtä lailla hyve kuin synti. Voimme kokea samankielisten kesken vahvaa yhteenkuuluvuutta ja historiallista kohtalonyhteyttä, jolla ei ole mitään tekemistä minkään patrioottisen, ruumiintuntoja rekrytoivan nostatuksen kanssa. –
Kaikki tällaiset tunteet nousevat periaatteessa terveeltä pohjalta, ja itse asiassa on jopa ihan se ja sama millä nimellä niitä kutsumme, jos vain ymmärrämme, että ne kaikki ovat mahdollisia ja luvallisia aina siihen pisteeseen saakka jossa ne muuttuvat "miestä väkevimmiksi" ja pelaavat ulos yksilöllisen Tahtomme.
Riippuu oman tietoisen harkintamme vallasta, omasta tahdostamme, omasta yksilöllisen eriytymisemme asteesta, missä määrin annamme näille inhimillisille perustuntemuksille tilaa ja valtaa, tai missä määrin niitä kontrolloimme. Niiden lähtökohtaiseen mitätöintiin ei ole syytä, eikä se liene edes mahdollista – jos todellisuudentajuisia olemme – mutta niiden jälkikäteiseen historialliseen kritiikkiin saattaa joskus olla aihettakin.
10.
Jollei meillä olisi ryhmätunteita, meillä ei olisi myöskään esim. moraalia. Moraali on täysin lajityypilliselle sosiaalisuudellemme rakentuva asia. Jokainen meistä syntyy tähän maailmaan jokseenkin tietämättömänä, "tyhjänä tauluna", ja jokaisen silmien vähitellen avautuessa ja tajunnan vähitellen avartuessa mieleemme muodostuu ensin "sinä" ja sitten vasta "minä". Näin elämme ikään kuin kaikki toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme. Moraaliset tuntomme ovat siis olennainen ja rakenteellinen osa perustavanlaatuista ihmisidentiteettiämme, "minäämme".
Jos menetämme tuntuman moraalisiin kehityskerroksiimme, muutumme epäihmisiksi. Sellaisiksi me voimme päätyä paitsi psyykkisen joukkoregression, yhtä hyvin myös tunnekylmän yksilöllisen älyllistämisen tietä. Siellä missä kylmä rationalisaatio ottaa vallan ja kuolettaa eläytymiskykymme, siellä kohta putoaa päitä. Talous "kylmine numeroineen" on yksi ajallemme ominainen sairaan rationaalisuuden laji.
On myös olemassa psyykenvammoja, syviä minävammoja, kuten psykopatia ja narsismi, joille on ominaista etteivät empatian ja ryhmätunteiden mekanismit ole koskaan kehittyneet. Jostain syystä tällaiset minävammaiset voivat joskus – itse asiassa aika useinkin – elää keskuudessamme jopa palvottuina Johtajina tai rakastettuina karismaattisina sankareina. Huomautan, ettei esimerkiksi urheilun lokerossa pysyvä urheilusankaruus ole sairasta, mutta sairasta siitä saattaa tulla jos sitä hyväksikäytetään esim. yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.
Sokeutemme syvien minävammojen suhteen saattaa olla yksi seuraus siitä, että joukkopsykologia tiedonalana jäi kehittymättä ja ajattelumme on kaikenkaikkiaan niin individualistista kuin se on. Jos näkisimme ihmisen ryhmäpsykologiset ominaisuudet selvemmin, emme ehkä erehtyisi nostamaan psyykeltään sairaita ihmisiä johtajiksemme.
--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 19.2.2013 )
-----------------------------------
¹⁾ Sanoisin että uskomme "järkeen" – mutta aivan erityisellä tavalla uskomme opilliseen ajatteluun. Eli meidän pitää pystyä esittämään järkiajattelumme erityisessä opillisessa muodossa, ja vasta sitten voisimme itse siihen "uskoa".
On ikään kuin tarvitsisimme opilliset käsitteet, niillä muotoillut teoriat ja oppilauseet, korrespondenttisen totuudellisuuden todistukset – ja jos meillä nuo kaikki ovat "pakettina kasassa", silloin voisimme itse olla uskottavia omissa silmissämme, ja koemme että "asiamme" on yleispätevä ja tarpeen vaatiessa todistettavissa kaikille.
Juuri tällaisesta "opillisen ajattelun" nauttimasta auktoriteetista liberalismissa on kyse. Se nauttii aivan tietynlaista käsitekiinteyden sille antamaa uskottavuutta – eikä meillä ole oppisivistyksen historian antamilla eväillä mitään edellytyksiä tehdä mitään "päteviä" ajatusoperaatioita ryhmäpsykologisilla käsitteistöillä, koska sellaiset aikanaan yksinkertaisesti jäivät kehittymättä.
Otan liberalismin yhteydessä kärjistetysti hypnoosin esimerkkinä ilmiöstä, jolle ei edelleenkään ole kunnollista kuvausta eikä selitystä, vaikka ilmiön todellisuudesta tuskin kukaan pystyy esittämään epäilyjä. Mutta tämä esimerkki useimmiten toimii kaikkea muuta kuin esimerkkinä koko ajatteluamme vaivaavista "aukoista" – yleisesti hypnoosi-ilmiö ikään kuin jätetään omaan arvoonsa, jonkinlaiseksi ihmismielen kuriositeetiksi, jolla ei mitään yleistä esimerkkiarvoa ole.
Näin siis vaikka "sosiaalinen tahtotoiminto" kumoaa tosiasiassa jokseenkin kaiken mitä esimerkiksi niin sanotun "vapaan toimijan" mielikuvan varassa sanomme taloudesta. Siis todella kaiken. En ehkä sittenkään korostanut tarpeeksi tätä asiaa: että hypnoosi on siis ilmiö, joka kumoaa kaiken mitä ajattelemme taloudesta. Eivätkä siis mitkään talouden opillistukset ole päteviä.
Se on mielestäni outo juttu. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan olemassaoleva mutta vailla opillista selitystä oleva ilmiö, jonka olemassaolo riittää kumoamaan olemassaolevan opillisen ajattelun, silti olemassaoleva mutta pätemätön opillinen ajattelu painaa toisessa vaakakupissa miljoonia ja taas miljoonia, miljardeja kertoja – tai euroja – enemmän.
Kaiken nimenoman opillisen järkiajattelumme rajoittuneisuus ja tapa, jolla voimme opillisilla yleiskäsitteillämme noitua ymmärryksemme, näkyy mielestäni hyvin tässä. Meidän pitäisi vain pystyä ymmärtämään, että virhe ei rajoitu talouden alueelle, vaan samat yhteisöominaisuuksia vs. yksilöominaisuuksia koskevat opillistuksen harhat ovat läsnä ja vaikuttamassa aivan kaikessa rationaalisuudessamme. Etteivät esimerkiksi ihmistieteet anna meille oikeaa tai edes käyttökelpoista ihmiskuvaa, jonka varassa voisimme suurimpia ajatusharhojamme edes auttavasti torjua.
Ajatusvirhe – tai nämä yleiset harhat – ovat ajatushistoriallisen kehityksen tulosta – ne eivät siis tietenkään eivätkä mitenkään ole kenenkään omia yksityisiä virheitä, vaikka suhtaudumme niihinkin niin että "pätevimpien" meistä pitäisi pystyä oman pätevän järkensä, henkilökohtaisen ajattelunsa puitteissa ratkaisemaan tällainen historiallisesti kehittynyt käsitevääristymä.
Tällainen olemassaolevan opillisen järkiajattelumme ja todellisen ongelman välinen skisma esiintyy tietysti mutatis mutandis myös kirjoituksen loppupuolella viitatussa pasifismi-teemassa. Ei ole ihme että nimenomaan pasifismi-aihe ponnahtaa monesti esiin ja herättää keskustelua.
Siinä yhteisöominaisuudet ja yksilöominaisuudet eivät mitenkään voi ajatushistoriamme antamilla eväillä kohdata toisiaan – ja siinäkin ihan epätoivoisesti yritämme esittää nimenomaan "opillisia" todisteluja puolesta ja vastaan. Meillä on jokin merkillinen vaatimus siitä että tarvitsisimme nimenomaan opillisen todistuksen ennenkuin voisimme uskoa itse "ilmiön" todellisuuteen tai vakuuttua sen merkityksestä.
Pasifismin suhteen tilanne on nimittäin juuri sellainen, että meidän on tyydyttävä yhtäältä kuvaamaan niitä yhteisöominaisuuksia joiden varaan rauhan ylläpitäminen yhteisössä perustuu – ja esimerkiksi Doylen laki on sellainen – ja toisaalta sitten jokaisen yksilön on kohdaltaan mietittävä omaa käyttäytymistään suhteessa tietoon tällaisista edellytyksistä eikä suinkaan suhteessa siihen, voidaanko opillinen ”pasifismi-ismi” jotenkin todistaa ristiriidattomaksi tai jopa ikään kuin korrespondenttisessa mielessä ”todellisuudessa paikkansapitäväksi”.
²⁾ Hiukkasfyysikko David Bohm pohtii yhdessä David F Peatin kanssa kirjoittamassaan kirjassa "Tiede, järjestys ja luovuus" kysymystä siitä miksi amerikkalaiset ovat niin epäluova kansa. – Fyysikon silmissä nimittäin juuri siltä he näyttävät.
Kirjoittajat päätyvät siihen, että "myönteisen kasvatuksen" – eli palkitsemisen ja kiittämisen käyttäminen kasvatuksen ja opetuksen keinoina – perinne tekee ihmistä kilttejä omaksujia ja ahkeria soveltajia, mutta ei synnytä kykyä kritiikkiin, mikä taas olisi kaiken luovuuden edellytys ja perusta.
Paljoltihan "liberalismi" ja myös tämä uusissa munankuorissa tarjottu yhtä hapan vanha sisältö, "uusliberalismi", ovat nimenomaan palkitsemiseen keskittyviä järjestelmiä. Kaikki mielikuvat "vapaan toimijan" menestymisestä hellivät ideaa yrittämisen ja ahkeruuden palkitsevuudesta. "Vaikeuksien kautta voittoon, jokainen on oman onnensa seppä", slogan kuuluu.
Kuinka tällaisille kilpailumentaliteetin ja palkkiojärjestelmän sisäistäneelle ihmisille sitten voitaisiin sanoa, että talous on paradoksaalinen järjestelmä, jossa siitä, että kaikki toimivat itselleen parhaalla mahdollisella ja tehokkaimmalla tavalla, ei suinkaan seuraa se, että asiat yleisesti ottaen muuttuisivat paremmiksi. Että seuraa vain rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoaminen, tuloerojen kasvu, omaisuuksien keskittyminen vinoutuneisuudessaan imaginaarisiin suhteisiin, ja kaiken lisäksi vielä absoluuttisen köyhyyden palaaminen ja räjähtäminen.
En tiedä, miten kriittisyyttä sitten voitaisiin järjestelmässä "opettaa". Kielen ja ajattelun kannalta tilanne on sellainen, että jokaisen on ensin opittava "puhumaan totta", vasta sen jälkeen voi opetella "valehtelemaan". Kaikki kriittisyys tarvitsee vakaan ja "varmuudesta" muodostuvan taustajärjestelmän, jossa virheet voidaan osoittaa virheiksi. –
Törmäämme paradokseihin. Samanlaisiin, joita koko elämän mittaisesti merkitsee esimerkiksi se, että vain rautaisen vahvan varhaislapsuuden symbioottisen perusturvallisuuden perustalta mahdollistuu myöhemmässä elämässä pitkälle menevä yksilöllinen eriytyminen.
Meidän on ilmeisesti "elätettävä" mielessämme yhtä aikaa lujia totuudellisuuden muotoja, ja toisaalta kyettävä irtoamaan kaiken "varmuuden" maaperältä ja pystyttävä sietämään sitä syvää sielullista epävarmuutta, jonka tietoisuus ajattelumme ikuisesta rajoittuneisuudesta tuo mukanaan. En tiedä onko tämä käytännössä aina mahdollista, mutta en näe mitään tiedonfilosofisia esteitä tuollaisen tilanteen olemassaololle, sen olemassaolon myöntämiselle, enkä edes tilanteen jonkinasteiselle jatkuvalle hallitsemiselle.
Tällainen dualismin kuilu on siis "varmuuden" ja kritiikin, lapsen ja aikuisen, yhteisöominaisuuksien ja yksilöominaisuuksien, koherenssin ja korrespondenssin, vanhan ajan ja uuden ajan – kaikkien näiden välillä. Se on periaatteessa nykyisillä hengenresursseilla mahdoton kuilu ylitettäväksi, mutta ei mahdoton tunnistettavaksi ja tunnustettavaksi.
³⁾ Aggressio voi aina palata kehiin siellä missä regressio saa vallan. Siinä suhteessa esimerkiksi kulttuurien "erilaisuus" on lumetta – kaikkialla pinnan alla paljastuu sama väkivalta. Raaka väkivalta on vain raakaa väkivaltaa, sillä ei ole erityisiä kulttuuriominaisuuksia.
Kulttuurien keskinäiset vertailut voivat tapahtua joltain yleisinhimilliseltä pohjalta, kuten esimerkiksi yhteisössä vallitsevan sosiaalisen sidonnaisuuden asteen perusteella. Tällaisia vertailuja emme kuitenkaan oikein pysty tekemään, koska olemme ryhmäpsykologiassa niin avuttomia.
Avuttomuuden ratkaisemme sitten kulttuurirelativismilla. Tai jollain vielä paradoksaalisemmalla, älyllisesti surkeammalla rimanalituksella: vieraiden kulttuurien kaikinpuolisella ihannoinnilla.
⁴⁾ Saksassa valtavan elämäntyön saksalaisten sotatraumojen käsittelijänä tehnyt kirjailija Günter Grass vasta vanhoilla päivillään omia muistelmiaan kirjoittaessaan tajusi itse olleensa lyhyen ajan nuoruudessaan natsien nuorisojärjestön jäsenenä. Asia oli koteloitunut hänen mielessään niin että muistot sen ympäriltä olivat pyyhkiytyneet, ja vasta oman menneisyytensä "sipulia kuoriessa" asiat palasivat hänen mieleensä.
Psykoanalyytikolle muodostaa ongelman miettiä kunkin sotatrauman hoitoa siltä kantilta että olisiko ollenkaan syytä "kuoria koteloituneita sipuleita", vai pitäisikö pikemminkin vahvistaa niitä psyykkisiä panssareita joiden taakse kipeät kohdat on saatu suljettua. Tällaisiin kysymyksiin ei varmaan ole mitään yleispäteviä vastauksia, eikä ainakaan mitään yleispätevää moraalia, jonka pohjalta terapiassa pitäisi pyrkiä nimenomaan jompaankumpaan vaihtoehtoon.
Olen itse viettänyt joitakin aikoja sairaalassa osastoilla joissa on paljon sodankäyneitä miehiä. Kun psyykkinen kunto ikääntyessä alkaa pettää, muistoista nousee esiin paljon kaikenlaista – ja myös tai ehkä ennen muuta sellaista, joka ei oikein sopisi kenenkään kuultavaksi. Olen yökaudet kuunnellut mitä kuvottavimpia juttuja, joita veteraanien mielen tunkioihin on ollut haudattuina. Käsitykseni kaikkien sotien regressoivista vaikutuksista kyllä saivat näistä kertomuksista varsin pyytämätöntä tukea.
Jokin ihmismielen tyypillisille työnjaoille ominainen tietysti tulee näkyviin tuollaisessa. On ymmärrettävää, että veteraanien kunniaa julkisesti varjellaan aivan sietämättömään loukkaantumisherkkyyteen saakka. Se palvelee ihmisensuojelua – mutta tietenkään se ei anna oikeaa kuvaa sodasta ja siitä mitä raaistuminen peruuttamattomasti tekee ihmisille. "Isänmaallisuus" on arka käsite. Se että sotien jälkeenkin syntyneet ikäluokat vielä luokittelevat toinen toisiaan tuollaisen käsitteen sisältämällä magialla, ei ehkä ole asian traagisin puoli. Traagisin puoli ovat peruuttamattomasti psyykeltään vammautuneet miehet.
⁵⁾ Mielestäni pasifismi ole mikään oppi, vaan eräs kaikkea opillisuutta purkava vastaus ikuisen ihmisen ikuisiin ongelmiin. Oppeja, hienoja ja suuria, ihmistä ja elämää suurempia – kunnian- ja häpeäntuntoja ja muita ryhmäsidonnaisuuteen kuuluvia tuntemuksia esiinnostattavia ja jumalallista tuomiovaltaa legitimoivia oppeja – niitä meillä on maailma täynnä, mutta niiden kosketuskohdat elämän perimmäisiin kysymyksiin ovat varsin väisteleviä. Ne kehittyvät enemmänkin peittämään kuin paljastamaan todellisuutta – ne asettavat ihanteita eivätkä kerro miten päästäisiin sellaiselle mielen maaperälle jolla todellisuudentajutonta ihanteellisuutta ei tarvittaisi. – Mutta opeista pidetään kiinni opillisen oikeassaolemisen tarpeen vuoksi.
Olen aina sanonut, ettei ihmisiä erityisesti kannata tappaa, kun jokainen kuitenkin kuolee aikanaan, joka tapauksessa. Kukaan ei ole toistaan ikuisempi. Elämä ei ole omaa ansiotamme, emmekä kukaan oikeasti omaa valtuuksia toistemme elämän ennenaikaiseen lopettamiseen. Jos kuvittelemme ja koemme sellaisia valtuuksia omaavamme, silloin jokin todellisuudentajussa horjuu. – Ja kun militaarit alkavat puhua eteen tulevista "realiteeteista", silloin elämän todelliset realiteetit ovat totaalisesti hukkuneet.
Tulkitsen niin sanotun Doylen lain niin, etteivät ryhmäsidonnaiselta asteelta irti kasvaneet moniarvoiset demokratiat sodi keskenään. Maailmanhistoria ei tunne tällaisia sotia. Sotatilassa yhteiskunta taantuu, vallan rakenteet auktorisoituvat, ja vallan "voimaviivat" tulevat "ylhäältä alas". Niin kauan kun yhteiskunnissa saadaan vallitsemaan sellainen systeeminen tila, jossa vallan voimaviivat kulkevat "alhaalta ylöspäin", niin kauan valtiot eivät sodi keskenään.
Me emme tietenkään ole toistaiseksi oppineet läksyjämme moniarvoisesta demokratiasta. Olen puhunut paljon siitä miten falskeja näkemyksemme oman demokratiamme todellisesta olemuksesta ja arvosta ovat. Esimerkiksi, ettemme ymmärrä tapaa, jolla moniarvoisuus ja monikulttuurisuus ovat toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia. Meillä on vielä toivottoman pitkä matka näiden ihan perustavanlaatuistenkin yhteiskunnallisten vakioiden ymmärtämiseen.
"Doylen laki" ei ole vain moniarvoisen demokratian määritelmä – jota tukevat mm. Hannah Arendtin pohdiskelut "vallan voimaviivojen" suunnista – vaan se on myös muistutus siitä, ettei tällaista demokratiaa voida asein puolustaa. Monelle se on kammottava ajatus. Että siis ihmisellä – ihmisessä – on jotain joka on olemassa vain hänen korviensa välissä, ja joka murenee sukupolvien ajaksi, peruuttamattomasti, jos sitä yritetään ylläpitää väkivallan avulla.
Regressioon ja väkivaltaan meillä on aina lajihistorian petaamat valmiudet. Moniarvoinen demokratia on vasta muutaman sadan vuoden kehityksen tulos. Nämä muutamat sadat vuodet – siis eurooppalaisen uuden ajan historia – ovat erityisen ajattelulaatunsa vaikutuksesta muuttaneet maailmaa – ihmisen elämänehtoja ja elämänmuotoa – tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ihmiselämän puitteet muuttuivat koko ihmissuvun historian aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä. Mutta tämän historiallisen ilmiö erityislaatuisuutta emme konkreettisista todisteista huolimatta tajua. Meille se merkitsee vain asetekniikan tuhovoimien miljoonakertaistumista.
Meidän ei pitäisi julistaa heppoisesti perusteltuja opillisia "ikuisia totuuksia" ihmisen lajityypillisistä ominaisuuksista. Ihmiskuvamme on puutteellinen, nyt aivan erityisellä tavalla vääristynyt. Historiallisia oikaisuja tarvitaan.
Elleivät elämää säilyttävät voimat meissä olisi olleet vahvempia kuin elämää tuhoavat voimat, olisimme lajina kuolleet sukupuuttoon jo ammoin. Lajinsisäisen väkivallan tuhoisuus on ihmisen ongelma, mutta realistina näen väkivallan regressioilmiönä ja demokratian kehitysilmiönä.
