(Kansallinen psykoanalyysi 5)
1.
Suomalaiset ovat historiallisesti alistettua kansaa. Olemme likimain aina olleet toisen luokan ihmisiä, ja roolimme vuosisataisesti alistettuna kansana on jättänyt meihin lähtemättömät jäljet. Altavastaajan asema on kansalliseen sieluumme pysyvästi merkitty, siitä emme ole päässeet emmekä ole ihan kohta pääsemässäkään eroon. On jopa niin, että pärjäämme, jos yleensäkään pärjäämme, parhaiten nimenomaan altavastaajan roolissa.
Vapautumisesta ei todella ole aavistustakaan – se edellyttäisi ihan ensimmäiseksi oman tilan tajuamista ja sairaudentuntoa, ja siihenkin meillä on kaikesta itseämme koskevasta keskustelusta huolimatta vielä pitkä matka.
Historialliset sielunvammat eivät ole vain alemmuutta. Toisaalta ne ovat sitä mistä yhtäältä ylpeilemme "suomalaisuutena". Mitalin toiselta puolelta katsoen sekin on pelkkää psyykenvammaa. Se on historiallisesti alistetun kansan kieroonkasvamista, vääristyneitä ajatusjäsennyksiä ja hirvittäviä itsesuojelu- ja itsekorostusmekanismeja. Vieraskoreus on Suomi-neidon helmasynti. Tarvitsisimme kansallista psykoanalyysia saadaksemme edes jonkinlaisen otteen siitä mistä on kyse. ¹⁾
2.
Kahden kerroksen yhteiskuntaa on vuosisatojen varrella hallinnut kaksi omaa virallista sivistyskieltään puhunutta valtiaskansaa, ruotsalaiset ja venäläiset, ja heille alamaista on ollut sivistymätön ja sivistämätön alaluokkainen suomalaisrahvas. ²⁾ Tämä asetelma on ruotsinkielen suhteen yhä todellinen ja voimassaoleva, kuten nähdään jatkuvasti paikallaan jauhavassa pakkoruotsikeskustelussa ³⁾, jossa suomalaisrahvas yhä omaksuu altavastaajan aseman.
Historiassamme suomalaisrahvas on ollut puolikielistä ja puolimielistä, ja vuosisatojen varrella se on oppinut sisäistämään kaksikerroksisen ajatusmallin, kaksinapaisen, kaksi totuutta käsittävän dualistisen maailmanhahmottamisen. Latentti antagonismi, vastakkainasettelu, on meihin sisäänrakennettu. Usein se on niin voimakasta, että suomalainen tuntee vain yleistä vihaa koko maailmaa kohtaan.
Suomalaisen ihmisen parhaiksi hyveiksi muodostuivat selviytymiskeinot, joilla opimme tulemaan toimeen herrakansojemme kanssa. Hyveitä ovat ahkeruus ja lojaalisuus, rehellisyys – suomalainen on kaikessa kuuliainen mallioppilas, osoittaa herrakansoilleen tarpeellisuutensa olemalla työ-, mies- ja sotakuntoinen. Yhä vieläkin suomalainen akuuttiin kriisiin joutuessaan uskoo, että maailman kaikki vaikeudet voidaan voittaa, kunhan vain ollaan vallan kulloisellekin "vallan ytimelle" tai "huipulle" todella lojaalisia ja tehdään työtä kaksin verroin ahkerammin.
Jopa maailmanlaajan talouskriisin, joka johtuu rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoamisesta, suomalainen kansa luulee voittavansa vain tekemällä työtä entistäkin ahkerammin. Jos kaikki uskoisivat suomalaisten tavoin, kaikki joutuisivat järkyttymään, kun kymmenen kertaa ahkeramman työnteon seurauksena maailman sijoitus- ja lainakaupparahastot vain kasvaisivat ja ongelmat satakertaistuisivat.
3.
Kahden kerroksen kaksinapaiset, vahvasti kaikkea kahtiajakavat, kahden totuuden dualistiset mustavalkoiset ajatusmallit elättävät ihmismielessä projektiivisia mekanismeja. Ne altistavat psyyken regressioille, taantumiselle. Niinpä on suomalaisille ominaista nähdä omat virheet ja sielunpimeydet ulkoistamalla ne muihin. Siis muihin ihmisiin ja kansoihin. Osa nykyistä varauksellisuuttamme tai suoranaista muukalaisvihaamme nousee tältä pohjalta, mutta se on todellakin vain pieni osa.
Sen sijaan noteerattavampaa on historiallisesti vaikuttanut, eurooppalaisesti katsoen poikkeavan syvä ja vääristynyt ryssävihamme. Venäläisvastaisuus on tätä samaa projektiivista perua. Se ei siis selity esimerkiksi kauheilla sotakokemuksillamme, vaan on olennaisilta osin paljon vanhempaa ja perustavanlaatuisempaa kansallisidentiteettiä.
Tarvitsemme venäläisiä ettemme näkisi peilistä itseämme. Itse asiassa jo ensimmäinen suomalaisen ominaislaadun määrittelijä Armfelt – ei siis Arwidsson kuten kouluhistorian kirja kertoo – suhteutti suomalaisuuden herrakansoihimme: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia".
Venäläiset edustavat meille kaikkea sitä mitä emme halua omassa synkässä ja melankoliseen hartauteen taipuvassa hitaassa sielussamme hyväksyä. Oma tosiasiallinen, ulkoaohjaavalle normimoraalille ja -paineelle ominainen aidon toimintamotivaation puute ja siitä johtuva saamattomuus – sen näemme mieluummin venäläisissä. Oman aggressiivisen taipumuksemme projisoimme venäläisiin – esimerkiksi jyrkät asenteemme asevelvollisuusasioissa kuitenkin ovat tosiasiassa aivan vastaavanlaisia kuin Venäjällä ilmenee.
Sama peruskuvio ilmenee siinä että oma kipeä hoivantarpeemme torjutaan nostamalla kunniaan venäläiselle matriarkaattiselle mentaliteetille vastakohtainen, kovaluonteinen ahkeruus- ja kuriyhteiskunta. Siksi armoton kilpailuyhteiskunta on niin suomalaisten arvokonservatiivien kuin nuorten uusliberaalien suosiossa. Todellisuuden kokeminen kovana on dualistisen sielun keino olla omissa silmissä itselleen uskottava.
Huonoon todellisuudentajuun pohjautuva tarpeeton kovuus on iso osa kansallista sielunsairauttamme.
4.
Suomalaisessa kilpailuyhteiskunnassa on se vika, ettei se perustu mihinkään aitoon ja rehelliseen, vaan edustaa ankaraa ja tuomaroivaa yliminää, jonka kurituksen kohteeksi joutuu paitsi oma oikea minä myös kaikki lähimmät ihmiset. Puhumattakaan sitten palkollisista ja muista alaisista. Suomalainen yritysmaailma on huonon johtamisen paratiisi – tai, siis, anteeksi, siis helvetti, dualistisesti.
Ryhdikkään suomalaisen sisäisen sankariminän itsekuri riittää kurittamaan myös kaikkia muita. Yritämme pidentää työuria ja siirtää eläköitymisikää ylöspäin, mutta koska motiivit ovat sitä mitä ovat ja koska ne vain vahvistavat keskinäisen kilpailun kuluttavuutta, seuraukset tulevat olemaan katastrofaaliset. Ne eivät tule olemaan kunniaksi yritysjohtajien sorvaamalle maabrändille.
Voisi olla suomalaiselle yhteiskunnalle tervehdyttävää, jos osaisimme suorittaa mielellemme ja psyykendynamiikallemme välttämättömän kahtiajaon niin, että purkaisimme kaikki kovat kilpailuviettimme urheiluissa ja muissa itsetarkoituksellisissa lapsellisissa efektileikeissä. Olemmehan saavuttaneet kansainvälistä menestystäkin niissä, erityisesti riskin sisältävissä urheilulajeissa ja aggressiivisessa hevirokkimusiikissa. Urheilupingotuksen vastapainoksi pitäisi ehkä säätää laki aidosta löysäilystä työelämässä. Siihenkin me tarvitsisimme meitä määräävän lain.
5.
Olemme kuuliaisia mallioppilaita, jotka menestyvät joissakin kansainvälisissä kouluopetuksen tuloksia mittaavissa tutkimuksissa, mutta samaan aikaan koululapset viihtyvät kouluissamme tavattoman huonosti. Jos tätä merkillistä kahtiajakautumaa ajatellaan alistetun kansan psyykenkuvioiden kannalta, siinä ei ole mitään ihmeellistä. Juuri noin asiat tietysti meillä ovat. Muuten ne eivät voisikaan olla.
Alistetun kansan kansansairaus, masennus, ilmenee jo suomenkielisillä kouluikäisillä lapsilla. Samassa kaupungissa samalta sosiaalitaustalta tulevilla ruotsinkielisillä lapsilla masennusta ei samanlaisena esiinny. He säästyvät siltä, he ovat historian lempilapsia. Kielierojen kannalta tehtyjä terveyskartoituksia alistettu suomensuomalainen kansanosa ei ole juuri harrastanut.
Olemme väkivaltaisia, mutta emme myönnä sitä. Kuinka voisi muuten olla? Erityisesti perheväkivalta keskuudessamme on tabu. Siitä emme tietenkään osaa puhua muuten kuin itsekunkin mustavalkoisia asenteita vahvistaen. Humalahakuinen juominen vapauttaa paineista ja saa tekemään älyttömyyksiä, joista ei sitten osata puhua muuta kuin humalassa. Selvänä nokimme toisiamme selvemmin. Kiusaamistilastoissa olemme eurooppalaisittain kärkimaita, niin koulu- kuin työpaikkakiusaamisessa. Kiusaaminen keskittyy erityisesti yksiarvoperinnettä varjeleviin yhtenäiskulttuuri-instituutioihin – kirkkoon, kouluihin, kasarmille – kuinka muuten voisikaan olla?
Ja onko mitään ihmeellistä siinä, että koulujen johtajat ja opettajat ovat vuosikymmeniä tyytyneet toistamaan, miten "meidän koulussa ei esiinny kiusaamista" tai "onneksi nykyisin kiusaamiselle osataan myös tehdä jotain". Eikä tilanne ole muuttunut miksikään, pahentunut vain.
6.
Julkisen elämän ja yksityisyyden välinen kuilu on asia, jota kahden totuuden varaan rakennetussa yhteiskunnassa ei hallita. Meillä kunnon kansalainen on julkisesti olento, jollaista yksityisesti ei voi olla olemassakaan. Olemme todellisia pintakiiltokuvaihmisiä, jaamme julkiskuvamme menestyjiin ja luusereihin. Suomalaisen elämä ei ole elämistä vaan menestymistä varten. ⁴⁾
Ja yksityisesti olemme sitten usein niin hukassa kuin ihminen vain olla voi. Tarvitaan aivan erityiset tiedonvälitysformaatit jotta yksityinen typeryys, yksityinen onnettomuus, yksityinen kipeys voisivat astua säädellysti julkisuuteen. Mikään ei sitten olekaan kansaa enemmän houkuttelevaa kuin yksityisyyden tirkisteleminen jostain julkiluukusta.
Elävin lehdistö Suomessa on naisten- ja aikakausilehdistö. Se korvaa myös kulttuurilehdistön. Kulttuurista riittää suomalaisille julkkiskulttuuri, ja kaikki klassisenkin taiteen muodot saavat siunauksensa sillä että niiden harjoittajia esitellään viihdelehdissä. Kirjallisuuskeskustelu on keskustelua kirjailijoista, teatteri- ja elokuvakeskustelu keskustelua näyttelijöistä. Musiikki on luonnostaankin idoleiden esittelyä. Sitten ihmettelemme että onpas se kansainvälinen menestys kiven takana.
7.
Suomalaisten suhtautuminen yleensä politiikkaan ja erityisesti julkisvallan ainoaan todelliseen tehtävään, sosiaaliturvaan ja sosiaaliseen tasaukseen, on oudon kahtiajakoista. Yhtäältä kaikissa, toistan tämän: kaikissa mielipidekartoituksissa ilmoitetaan sosiaaliturva-asiat politiikan ykkösarvoksi. Toisaalta sosiaaliturvan parantamista ei ole käytännössä juuri tapahtunut. Ja leikkauslistat vaanivat aina. Voisiko muuten ollakaan?
Ei tarvitse olla ruudinkeksijä käsittääkseen, että sosiaalista tasaamista koskevassa ajattelussamme vaikuttavat jotkut hallitsemattomat alitajuiset kaksijakoiset tekijät. Vallassaolevat poliitikot sanovat aivan liian usein: nämä asiat ovat kovin monimutkaisia, eivät ne ratkea millään populistisilla puheilla. Jää sanomatta, etteivät ne myöskään ole ratkenneet omaksumalla herrakansan asenne.
Poliittinen vastuu merkitsee meillä sitä että ollaan mahdollisimman kovia. "On uskallettava tehdä myös epämieluisia päätöksiä." Traagista on, että siinä ei todellisuudessa ole kysymys muusta kuin samanlaisesta kaksoisarvosta kuin suomalaisissa hyveissä yleensä. Politiikassa on helpointa tehdä välttämättömyydestä hyve. Ollaan kovia ja rohkeita, kun muuhun ei pystyttäisikään.
Ei ole sattumaa että politiikan arvostus meillä on alamaissa. Ei ole sattumaa, että puolueparlamentarismi on meillä korvannut aidon demokratian. Käytännössä meillä maan asioista päättävät muutamat puoluejohtajat, joilla on enemmän yhteyksiä poliittisen järjestelmän ulkopuolelle talouselämään kuin edes omien puolueidensa jäseniin. Ei ole sattumaa, että vaalirahoitus on ollut meillä tabu, joka vain sattumalta aukesi kansan hämmästeltäväksi.
Kuinka historiallisesti alistettu kansa olisi voinut omaksua muunlaisen hallitsemisen kulttuurin kuin taloudellispoliittisen eliitin ⁵⁾ sisäpiirivallan, johon suuren kansan on alistuttava? Kuinka poliittisen puheen sisältö voisi olla muuta kuin eliitin tyly ilmoitus siitä että "asiat ovat monimutkaisia"? Ja kuinka alamaiset muuten tähän voisivat reagoida kuin panemalla ainoan toivonsa "populistisiin" julistuksiin?
8.
Voisimme pysähtyä ajattelemaan kansallisen psykoanalyysin kannalta myös itsenäisyytemme ensimmäistä tragediaa. Mitä suomalaisuutemme vaikutusta sisällissota oikeastaan oli?
Se oli yksinkertaisesti sitä, että jo vuosisataisesti kansallisen sielumme pohjalla vallinneet kahtiajakamisen mallit – jako ulkoiseen herrakansaan ja alistettuun omaan kansaan – kääntyivät pois historiasta, ja samat vahvat projektiot siirtyivät sisäänpäin, toinen toisiimme. Historiallinen tuhovoima muuttui itsetuhoksi. Ei siinä ole mitään ihmeellistä – itse asiassa kyse on hyvinkin yleisinhimillisestä yhteiskuntakuviosta.
Sisällissota oli pohjimmaiselta olemukseltaan alistetun kansan tragedia, ja vastaavanlaisia tragedioita nykypäivänä esiintyy kaikkialla ns. kehittyvässä maailmassa, jossa luonnonvaroja riistäneet herrakansat ovat ensin istuttaneet katkeruuden hajottavat siemenet alkuperäisväestöön, ja hyödynnettyään maan loppuun jättäneet sen sisällissotien kouriin. Sieltä tullaan nyt pakolaisina meillekin. Suomeen, joka ei vielä ole edes selvinnyt oman kansallisen kahtiajakautumisensa ongelmista.
Sisällissota oli todella paha kansallinen trauma, joka lukitsi suomensuomalaisten sielut aikalailla lopullisesti. Ne yhdisti hetkeksi talvisodan syttymisen aiheuttama sokki – mutuaalireaktio, joka on vastaavissa tilanteissa kaikille ihmisyhteisöille säännönmukainen. Talvisodan ihme ei suinkaan ollut mikään ihme – ihme olisi ellei reaktiota olisi ilmennyt. Vaikka toinen maailmansota oli Suomelle siinä mielessä eräänlainen onnenkantamoinen, että häviömme seurauksena syntyivät ensimmäisen kerran edellytykset demokratialle, jossa kaikki mielipidesuunnat saivat luvan toimia, mitään sisäistä kypsyyttä demokratiaan ei ollut.
Niinpä Urho Kekkosen vahvassa johtajuudessa elimme vielä neljännesvuosisadan eräänlaista kypsyttelevää "totalitaristisen demokratian" (Talmon) aikaa, ennenkuin 60-luvun loppupuolella alkoi yleismaailmallisen nuoriso- ja arvovallankumouksen seurauksena suomalainenkin militaari-isänmaallinen yksiarvoinen yhtenäiskulttuuri pikkuhiljaa murentua. Moniarvoistumiskehityksen moottorina Kekkonen toimi aktiivisesti tukien mm. kirjailijoita Linnaa ja Salamaa, sekä masinoimalla kansalaiskeskustelua ns. reporadion avulla.
Kekkonen selvitti ja selätti itse omat sisällissodan tapahtumista aiheutuneet traumansa. Hän ilmoitti elämänsä tärkeimmäksi päämääräksi kahtiajakautuneen Suomen kansan yhtenäistämisen. Se tehtävä jäi kesken. Kekkosen halveksimisessa suomalaiset tekevät arvaamattoman virheen. Kekkonen leimataan venäläisten puolelle, ja sen projektion vahvistaminen vie meidät jälleen kauemmaksi kansallisten traumojemme analyysista.
9.
Moniarvoinen demokratia on mahdollista vain maassa, jossa henkisesti ollaan aidosti kypsiä ja kehittyneitä, eikä kaksijakoisille mustavalkoisille asenteille enää ole tilausta. Tätä päämäärää kohti emme valitettavasti enää etene. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että historian kelkat ovat kääntäneet suuntaansa. Kansallisen historian kannalta suuri käänne tapahtui kun Kekkosen jälkeen presidentiksi nousi rahatalouteen hurahtanut Koivisto, joka masinoi maassa käyntiin rahataloudellisen ekspansion.
Se päättyi yhdessä vuosikymmenessä kasinotalouden kuumeisten kuplien puhkeamiseen ja jäätävään talousromahdukseen. Emme tiedä mihin kaikkeen taloudellispoliittinen eliitti syyllistyi jälkiään peitellessään. Kansan käteen on jäänyt vain tosiasia, että siitä lähtien niin taloudellinen kuin sosiaalinen ja myös erilainen henkinenkin eriarvoistumiskehitys on taas lähtenyt käyntiin, ja vanhat haavat aukeavat. Yhteiskunnallinen perusturvallisuus hupenee peruuttamattomasti.⁶⁾
Siitä 90-luvun lamasta ei koskaan selvitty. Sillä vain vakiinnutettiin mekanismi jossa talouden numerot ja ihmisten elämä asettuvat vastakkain. Ja sulkevat lopulta, yhä uusien rahatalouden romahdusten ja niiden yhä uusien hoito- eli supistustoimien kautta, toinen toisensa pois. Talous toipuu ja paranee vasta silloin kun kaikki ihmiset kuolevat sen tieltä pois.
Koti-uskonto-isänmaa -yhtenäiskulttuurin sijalle olemme saaneet uuden yhtä taantuneen ja tunnustuksellisen arvopohjan: taloususkonnon. Kasvoton kaikkivoipa raha luo maailmaan taloustotalitaristisen koneiston, jonka rattaiksi kaikki ihmiset nyt joutuvat. Poliitikot ovat muuttuneet talouden juoksu- ja rasvapojiksi, eivätkä he enää pysty mieltämään yleistä kansallista etua. Kansainväliset taloustoimijat, niin suuryritykset kuin pakkomyyntiään harjoittavat lainakauppiaat, ajavat nyt kansallisten rajojen yli mennen tullen.
On aika alkaa sanoa jäähyväiset itsenäiselle Suomelle.
10.
Historiassa edistys on yleensä sanomattoman vaikeaa ja hidasta, taantuminen tapahtuu nopeasti. Taantumasta ei välttämättä nousta enää koskaan. Ihmisten tyytymättömyys asioita huonosti hoitaneisiin poliittisiin päättäjiinsä on oikeutettua, ja juuri yhteiskunnassa vallitseva tavattoman laajamittainen pinnanalainen hajoamisuhka tulee ilmi silloin tällöin erilaisten protestiliikkeiden äkillisen suosion myötä. Näinhän viime eduskuntavaaleissa jytkähti Perussuomalaisille historiallisen suuri vaalivoitto. Noin puoli miljoonaa suomalaista äänesti protestoidakseen.
Tuo puolen miljoonan suomalaisen ilmoittama historiallisesti ennätysmäinen tyytymättömyys ei kuitenkaan johtanut yhtään mihinkään. Vallan salongit lumosivat uudet kansanedustajat muutamassa vuodessa. Perussuomalaisten puoluekokouksesta kuului enää vain ylensyöneiden puoluejäsenten tyytyväisiä röyhtäilyjä höyryävien ruokapöytien ääreltä – ja kansalaisia, jotka panivat toivonsa muutokseen, alkaa villisika-aterioista ja muusta mässäilystä uutisissa kuultuaan etoa. Todellakin – mitä tekee mielipidemittauksissa yhä menestyvä puolue kokouksessaan? On itseensä ja menestykseensä tyytyväinen.
Miten yhteiskuntakritiikki nyt loistaa poissaolollaan? Miten nämä ihmiset nyt kehuvat vain toisiaan ja kaikkinaista kelvollisuuttaan? Kokouksesta ei tullut tiedotusvälineiden läpi ainoatakaan vahvaa vaatimusta yhteiskunnallisista muutoksista. Vain yhtä juhlaa. EU- ja eurokriittisyydessä otettiin suorastaan takapakkia. Maahanmuuttokriitikot oli ilmeisesti vaiennettu totaalisesti, anteeksi totalitaristisesti. Nyt ollaan niin niin niin salonkikelpoisia että.⁷⁾
Näin toistuu ikuinen kuvio. Se joka valtataistelussa pärjää, muututtu munaskuita myöten valtataistelijaksi. Strategia on ainut mitä jäljelle jää. Kun vallan ytimiin päästään, kansalaiset näkevät valaistun juhlatalon ikkunoista samat siat ja isännät, ei niitä voi enää erottaa toisistaan. Orwell hymähtää.
Voimme nykytilanteessa ehkä jo sanoa, että historiallisesti pahasti alistettu kansa ei sitten koskaan selvinnyt traumoistaan ja rasitteistaan, ei sotiensa seurauksista, ei koskaan vapautunut täysin yhtenäiskulttuurisista koti-uskonto-isänmaa -rasitteistaan, vaan kesken jo jonkinlaiseen vauhtiin päässeen tasa- ja moniarvoistumisprosessin se sortui uudestaan taloususkonnon ja globalisaation pakottamaan eriarvoistumiskehitykseen. Suomalaiseen yhteiskuntaan sen vuosisataisen alistamishistorian aikana istutetut kaikkea kahtiajakavat sielundualismit – suomalaiselle yhteiskunnalle tyypilliset syvät perusvastakohtaisuudet ⁸⁾ elpyvät nyt esiin. Kansalliset kahtiajaot repeävät jälleen.
Umpikuja on edessä. Myös maailma ympärillä pettää, eikä ole enää tukena kansalliselle kasvulle. Juhliin ei olisi mitään aihetta. Mutta herrat juhlivat aina, kansa alistuu.
--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 1.7.2013 )
-----------------------------------
¹⁾ Eri kansojen vertailemista keskenään ei ehkä pitäisi harrastaa abstrahoitujen yleiskäsitteiden varassa. On varmasti jotain yleisinhimillistä, yhtälaista ja vertailtavissa olevaa, mutta voi olla että vertailut eivät tuo niin syvää ymmärrystä että siitä olisi hyötyä oman kansallisen tilan arvioimisessa. Syyt omalle kansalliselle sairaudelle löytyvät kyllä enemmän omasta kuin muiden kansojen historiasta. Eikä meistä kukaan pääse pakoon omaa kulttuuriaan, oman kielellis-kansallisen yhteisönsä historiallisia asenne- ja ajatteluperintöjä.
Suomalainen kansanluonne on ongelmatapaus. Olemme niin monin tavoin niin sairasta kansaa – vaikka meiltä puuttuu toistaiseksi sairaudentuntoa. En pidä ideaa tässä kirjoituksessa ehdottamastani laajamittaisesta tutkimusprojektista – jonkinlaisesta kansallisesta psykoanalyysista – toteuttamiskelvottomana. Sellainen tutkimushanke ehkä olisi kaikista vaikeuksista huolimatta mahdollista tehdä. – Ja tietysti tavallaan kansalaiskeskustelut kaikessa toivottomuudessaan todistavat miten tarpeellisen sellainen olisi. – Dokumentaatiotulkinta onkin ehkä paras näkökulma näihin joskus aika toivottomiltakin tuntuviin ja kaikenlaisia "asiaperusteita" kulisseiksi hakeviin, "kansalaiskeskustelun puheenvuoroiksi" nimittämiimme torjuntareaktioihin.
Suomalaiset ovat monin mittarein eurooppalaisittain varsin poikkeavaa kansaa, mm. aggressiivisuutensa ja itsetuhoisuutensa, projektiivisen mielenlaatunsa, venäläisvastaisuutensa, kiusaamisilmiöiden yleisyyden, masennuksen – ja viimekädessä sen täysin käsittämättömän "kielipoliittisen" maailmanennätyksen suhteen jossa historiallista herrakansaa edustava muutaman prosentin kielivähemmistö voi pakottaa koko enemmistön opiskelemaan oman kielensä.
Se on tilanne jota missään muualla maailmassa ei demokratiaksi itseään nimittävässä valtiossa esiinny. Sanoisin: se on täysin sairas tilanne, jolle ei ole olemassa mitään muuta kuin vuosisataiseen alistamishistoriaan asettuva selitys.
Mutta niin kauan kun meiltä suomensuomalaisilta puuttuu omaa tilaamme koskeva sairaudentunto, mitään näistä oirehtimisistamme ei voida edes kunnolla tutkia. Tarvitsisimme ensin jonkinlaisen ihan määrätyltä pohjalta lähtevän laajan tutkimusohjelman jossa suomalaisuuden eroja suhteessa sekä entiseen herrakansaamme että yleiseurooppalaisissa puitteissa määriteltäisiin.
²⁾ En ajattele "kansaa" valtio-opillisena käsitteenä, enkä edes kovin puhtaasti perinteisessä yhteiskuntatieteessä vakiintuneilla tavoilla. Näkökulmani on kielifilosofinen ja ajatushistoriallinen. Lähtökohtana on ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus ja se, että kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia. Inhimillinen kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta sekä yhteisöä sitova liima-aine. Yksilöllinen eriytyminen on kulttuurievoluution tuote. Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on kuitenkin aina yhteisö.
Yksilöt eivät voi syntyä, kasvaa ja kehittyä tyhjiössä, vaan vain tietyn yhteisön puitteissa. Eri yhteisöt omaavat esimerkiksi eriasteisen sosiaalisen sidonnaisuuden, mutta myös siellä missä yksilöllinen eriytyminen voi tapahtua pitkälle, yksilöt yhteisön kriisiytyessä taantuvat tiukemman ryhmäsidonnaisuuden piiriin. "Kansa" on siis eräänlainen "totuus" joka kuullaan yksilöominaisuutensa menettäneen ja joukkopsykoosin valtaan taantuneen ihmisen huulilta.
Tämä on freudilaisen ajatteluperinteen soveltamista joukkopsykologiaan. Freud kirjoitti kesken jääneen ryhmäpsykologisen teoksen "Joukkopsykologia ja egoanalyysi". Siinä on alustavasti hahmoteltuja kysymyksenasetteluja, joista omaamiini näkemyksiin voidaan päätyä. – Taivas varjelkoon, eurooppalainen ajatushistoria olisi kokonaan toisenlaisessa tilassa, jos ryhmäpsykologia olisi viime vuosisadan alussa kehittynyt itsenäiseksi tiedonalaksi, eivätkä ihmistieteet olisi hajonneet toisiaan karsastaviksi sosiologiaksi ja yksilöpsykologiaksi.
Nyt meillä on esimerkiksi aivan harhaisia mielikuvia totalitarismista järjestelmänä jossa yksi hirvittävä diktaattori alistaa koko kansan julman hirmuvaltansa alle – ei niin todellisuudessa tapahdu. Todellisuudessa koko yhteisön psyykkinen taso laskee ja regressiiviset joukkovoimat muuntavat yksilölliset tahdot joukkohypnoosiksi.
Viime vuosisadan hirmuhallitsijoille, Hitlerille ja Stalinille, on ollut vaikea laatia "psyykkistä profiilia". Ikään kuin heillä ei olisi ollut mitään vakaita persoonallisuuden ominaisuuksia. – Mutta juuri tuosta oman syvän persoonallisuuden puuttumisesta johtuen he olivat käyttökelpoisia, totalitarismin tarvitsemia henkilöitymiä. Itse itseään toteuttava automotiivinen valta tarvitsee todellakin Johtajan johon mielikuvat vallasta voidaan suunnata. Saksalaisille ja myös suomalaisille on ominaista kaivata ”vahvoja” johtajia.
Ja kun sanon näin esimerkiksi saksalaisista ja Hitleristä, teen siltä osin saksalaiskansallista psykoanalyysia. Toki sitä on tehnyt moni minua paljon ammattimaisempi analyytikko. – Mutta jotain ihan vastaavanlaista analyysia me suomalaiset tarvitsisimme omien kansallisten ominaislaatujemme selvittämiseksi. Me todellakin olemme monilla erilaisilla tilastoilla mitaten eurooppalaisittain ottaen varsin poikkeuksellista kansaa. Emmekä nimenomaan missään "hyvässä mielessä", vaan kansallisten traumojen, itsetuhoisten ja toinen toisiamme tuhoavien ominaisuuksiemme vuoksi.
³⁾ Kieli on kansalaisuuden perustekijä. Kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta, yksityinen kieli on mahdottomuus. Heideggerilaisittain "kieli on talo jossa elämme".
Kielen ja ajattelun – jotka siis wittgensteinilaisittain ovat yksi ja sama asia – ongelmat ovat tavattoman vaikeita. Hahmon- ja käsitteenmuodostus tapahtuu psyykemme syvimmissä kerroksissa. Siellä ajattelun perustavanlaatuiset lokatiiviset jäsennykset syntyvät – ja niistä juontuvat ne kielen hienonhienot säikeet jotka lopulta punoutuvat yhteen sitoen yhteisön yhteisöksi. Kielellis-kansallis-kulttuurinen valtio on luonnollinen muodoste – ja siellä missä on kaksi kieltä, siellä on tosiasiassa kaksi yhteisöä, kaksi historiaa, kaksi moraalia ja kaksi ”kulttuuria”.
Pakkoruotsikeskustelu on kuitattavissa suunnilleen kymmenellä lauseella:
1. Pakkoruotsissa ongelma on pakko, ei ruotsi. Ne jotka eivät halua kajota pakkoon, kääntävät keskustelun ruotsiin.
2. Pakko on suoraa jatkoa vuosisataiselle ruotsalaisperuiselle huonolle hallintokulttuurille. Se on muokannut suomensuomalaisista hallintoalamaisia. Hallintokulttuuri on ollut huono vain suomalaisille, he kantavat alamaisuuden traumoja edelleenkin. Ruotsinkielisten mielestä ruotsalaishallinto on ollut suomensuomalaisille siunaus.
3. Ne jotka pelkäävät pakon poistumista, pelkäävät historiaa. Se voi olla aiheellinen pelko. Historia vastaa usein niinkuin sinne on huudettu.
4. Suomensuomalaiset ovat traumoittumisessaan täydellinen erityistapaus. Missään muualla maailmassa ei ole itseään demokratiaksi kutsuvaa valtioita, jossa parin prosentin historiallista herrakansaa edustava vähemmistö voisi pakottaa enemmistön opiskelemaan oman kielensä.
5. Kysymys pakottamisesta pitäisi ratkaista ennen kuin mistään kielten tarpeellisuuteen tai ominaisuuksiin liittyvästä edes aletaan keskustella. Jos keskustelu joskus pääsee käsiksi itse asiaan, puhe pitäisi aloittaa kartoittamalla inhimillisen kielen yleisiä ominaisuuksia, ei nostaen heti esille ruotsin ja suomen suhdetta.
6. Jokainen kieli on historiallista ja sosiaalista muodostetta. Siellä missä on kaksi kieltä, siellä on kaksi yhteisöä – kaksi historiaa, kaksi kulttuuria ja kaksi moraalia. Tämä on tosiasia.
7. Jos kaksi kieltä haluaa olla tasa-arvoisia, niiden on kohdattava yhteisellä, kolmannen kielen maaperällä. Tällaiseksi yhteiseksi kieleksi on järkevää valita englanninkieli, koska englanti on maailmankieli jolla kaikki yleisinhimillinen sivistys on saatavilla.
8. Yleissivistys on sitä mikä on yleisinhimillistä ja yleispätevää. Englanninkielen voi sanoa kuuluvan yleissivistykseen. Sen sijaan suomi tai ruotsi eivät siihen kuulu. Ne voivat olla vain kumpikin oman kulttuurinsa portteja yleissivistykseen.
9. Kielikeskustelu – tai oikeastaan kieliriita, jonka olennaisin sisältö on ruotsinkielisten sokea pyrkimys historiallisen kulttuurihegemoniansa säilyttämiseen – ei nykyisistä lähtökohdistaan tule etenemään mihinkään. Viivytystaistelu riittää ruotsinkielisille. Sitä voi jatkaa ikuisesti.
10. Vain tunnustamalla historialliset lähtökohdat kielikysymys asettuu oikeaan valoon. Siinä valossa pakkoruotsista irti pääseminen on vasta lapsenaskel todellisen kansallisen psykoanalyysin mahdollistamiseksi.
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 2.1.2014 )
⁴⁾ Suomalaisen kansanpsyyken kahtiajakoisuus merkitsee nimenomaan jakoa "viralliseen", julkisesti hyväksyttyyn, hyvätapaiseen käytökseen, "asiallisiin" sovinnaisiin puheisiin ja varovaisiin varauksellisiin ajatuksiin – se on kuin marionettien joukko esittämässä uusintaa iltasadusta jonka juonen ja lopputuloksen jokainen varmasti tietää.
Meille "asiallisuus" on todellakin arvovaltaa nauttiva asenne, ei siis mitään asiahallintaa.
Ja vastaavasti "viha" on jotakin jonka suhteen sietokykymme on aivan olematon. Mikä tahansa asia voidaan meillä kriminalisoida sillä perusteella että se koetaan "vihan lietsontana". Ei suinkaan ole sattumaa että nuo "vihapuhelait" ovat suomalaisille eliittivallankäyttäjille oikea lempilapsi – siellä missä voi vainuta vihan aromit, siellä on varmasti tekeillä jotain jota suomalaisen makthavare-vallankäyttäjän on syytä oikeasti pelätä.
Ja siksi "vihapuheista" tulee yhteiskunnassamme vielä todellinen tulehduspesäke. "Viha" osoittaa sen kohdan jossa pinnalta varjeltu tekopyhä järjestys ja kansanpsyyken alitajunnassa kasvava psyykkinen kipu kohtaavat.
Kekkonen sanoi aikoinaan Suomen roolista kansainvälisessä politiikassa, ettei Suomen pidä kuvitella olevansa tuomari, vaan lääkäri. Tätä samaa voisi viisas vallanhaltija soveltaa nyt sisäpolitiikkaan. Mutta arvaapa, tuleeko niin tapahtumaan? Ei, makthavare-miehet tulevat tuomaroimaan, ja tarvitsemamme kansallinen psykoanalyysi on sitten yhä kauempana.
⁵⁾ "Eliitillä" ymmärrän nimenomaan tietynlaista sosiologista vakiota, jonka rooli meillä omassa – historiallisista syistä aina kahtiajakautuvassa, alistamis-alamaisasenteet sisäistäneessä – yhteiskunnassamme on korostunut. Meillä kaikki yhteiskunnalliset "psyykkiset" kuilut ovat poikkeuksellisen suuria.
Mutta ei tietenkään ole niin, että eliitillä olisi sitten vastassaan viaton ja moitteettomasti ajatteleva rahvas. Ei sinne päinkään. – Jaan myös monien epäuskon sen suhteen, että yhteiskuntatilanteesta kirvonnut uusin "oire", perussuomalaisuuden nousu, voisi mitenkään vastata siihen haasteeseen jonka ilmentäjä se sattuu olemaan. En usko siihen.
Oma kritiikkini kohdistuu ja painottuu eliitin tekopyhyyden ruotimiseen ihan siitä yksinkertaisesta syystä että yhteiskunnan voimaviivoilla on vain yksi oikea suunta: alhaalta ylöspäin. Yläkerran pitäisi olla kunnossa jotta yhteiskunta orientoituisi terveellä tavalla. Nyt niin ei ole. Eliitti on käpertynyt itsesuojeluunsa, lukinnut itsensä oman kielensä häkkiin. Se haluaa vain varjella omaa koskemattomuuttaan.
⁶⁾ Ihmiselämä tarvitsee tavattoman vankat perusturvalliset lähtökohdat. Yhteiskuntien tulisi ihan ensi edellytyksenä pystyä tarjoamaan rautainen perusturvallisuus jokaiselle syntyvälle lapselle. Mitä vankempi on varhaislapsuuden perusturvallisuus, sitä pitemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen se myöhemmässä elämässä mahdollistaa.
Joten yhteiskunnassa olisi oltava myös hyvin pysyviä ja vakaita elementtejä. Eikä tämä tarkoita vain taloudellista perusturvaa, vaan myös psyykkistä elementtiä, sellaista yhteyttä läheisiin joka voi ongelmitta laajeta myöhemmin koko yhteiskuntaa käsittäväksi. Ihminen voi nimittäin kasvaa ehjästi vain "omiensa" joukossa, ja juuri omasta kasvukulttuurista irti kasvaminen mahdollistaa sitten ymmärryksen "moniarvoisuudesta".
Emme kuitenkaan tiedä tällaisista asioista tarpeeksi, emmekä ilmeisesti edes halua tietää – sillä niin varhaislapsuuden suurta merkitystä painottava psykoanalyysi kuin ryhmäsidonnaisuuden ongelmia kartoittava joukkopsykologia puuttuvat jokseenkin täysin sivistysvalikoimistamme. Me mieluummin laskemme panoksia ja tuotoksia, kuvittelemme että kunhan ensin kakku saadaan leivottua niin sitten vasta tulee aika sen jakamiseen.
Mutta kakun jakamisen aikaa ei ole koskaan tullut, eikä tule. Sen sijaan yhteiskunnat hajoavat sokean individualismin opeilla – jollainen tämä taloususkontomme on – ja lisääntyvä sosiaalinen häiriö on jo pitkään syönyt kaiken tuottavuuden kasvusta saadun hyödyn.
⁷⁾ Kansallista sairautta ei hoideta näin. Ei yleinen tila siitä kohene jos alamaiset janoavat vain sosiaalista nousua herrasväen – tietyn yhteiskunnallisen vakion, historiallisen herrakansan antaman mallin – mukaiseen asemaan. Ja juuri tuollaiseen yläkerran mielenmaiseman sisäistämiseen ja hyväksyntään ovat jo monien vuosikymmenien aikana kaikki suomalaisen politiikan protestiliikkeet sortuneet – vennamolaisista vihreiden kautta nykyisiin perussuomalaisiin.
Politiikasta on ehkä turhaa odottaa pelastusta. Valta rappeuttaa kaikki – sikäli kun valtataisteluihin mukaan hakeutuneet eivät jo alunalkaen ole psyykensä pohjalta rappeutuneita.
Kansallinen psykoanalyysi edellyttäisi sekä selvää sairaudentuntoa että halua oikeasti muuttua ja parantua. Ihmiselle on kova, elämän kovin paikka kohdata itsensä. Suomensuomalaisten valtava historiallinen repressio taitaa olla ylivoimainen vastustaja. Seitsemänsadan vuoden alistushistoria on istuttanut suomalaiseen sieluun niin paljon itsetuhoa, että se tarjoutuu selviytymiskeinoksi helpommin kuin oman kansallisen rujouden kohtaaminen.
Minun silmissäni näin näyttäisi kansallisessa perspektiivissä nyt olevan kyse viimeisten toivonkipinöiden hiipumisesta. Politiikassa olemme Perussuomalaisten myötä saaneet vain yhden uuden porukan kravattijengiin. Menestys jatkuu kohta enää niiden alusta alkaen omia harhojaan ja pelkojaan täynnä olevien vihervasemmiston piipertäjien ansiosta jotka vielä jaksavat nähdä Perussuomalaiset jonkinlaisena uhkana ja toistelevat kauhukuvitelmiaan impivaarasta ja sen natseista.
⁸⁾ Puhuessani suomalaisen yhteiskunnan korostuneista perusvastakohtaisuuksista viittaan lähinnä historialliseen kerrostumaan kansallisia kohtalonkysymyksiä, joille ovat olleet leimaa antavia säätelemättömät ja moraalista sävyä sisältäneet yhteiskunnalliset jaot.
Siis alkaen Ruotsin vuosisataisesta siirtomaahallinnosta, venäläismallisen tsaristisen virkamieskoneiston istutuksesta, välittömästi itsenäistymistä seuranneesta sisällissodasta, fasistisista kansanliikkeistä, talvisodan sokkiefektin aikaansaamista mutuaalitunteista –
– sodanjälkeisen Suomen kaupunkilaisten ja maalaisten ristiriitaan, ikäryhmien ristiriitaan, luokkaristiriitaan, rahatalouden ja reaalitalouden ristiriitaan, ylikansallisten toimijoiden ja hyvinvointivaltion puolustajien eturistiriitaan, kulttuurieliitin ja rahvaan sovittamattomaan ymmärryskuiluun –
– ja kaikkien näiden perusvastakohtien ympärillä on aina vellonut vahva moraalinen lataus, mikä kertoo siitä miten syvälle yleisinhimillisiin sosiaalisuuden perustekijöihin suomalaiskansalliset ristiriidat ovat sijoittuneet.
Ja kaikkien näiden ristiriitojen jälkeen meillä on nyt kansa, joka mm. tuntee projektiivista ryssävihaa euroopanennätysvahvana, joka kiusaa toisiaan kouluissa ja työpaikoilla euroopanennätysmäärin, jonka pahana kansantautina on masennus, joka hoitaa masennustaan humalahakuisella juomisella – ja päälle päätteeksi tekee yhdessä alistamis-alamaisasenteiden ilmentymässään aivan maailmanennätyssuorituksen.
Missään muualla maailmassa ei nimittäin löydy itseään demokratiaksi nimittävää valtiota, jossa muutaman prosentin entistä siirtomaaisäntää edustava kansanosa voisi de facto pakottaa enemmistön opiskelemaan oman kielensä.
Tämä on suunnilleen se suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautumisen ja perusvastakohtaisuuksien visio, joka sen enempää täsmentämättä riittää minulle vaatimuksen esittämiseksi erityisestä kansallisesta psykoanalyysista, jossa tällaiset historiamme kansanluonteeseemme tekemät vaikutukset yritettäisiin jäljittää ja niiden merkitystä yleisen yhteiskunnallisen keskustelun tasolla käsitellä.
Ja, muistutan: tähän ei sitten suhtauduta kaivelemalla esiin mitään jo olemassaolevia tutkimuksia tai todistelemalla että se-ja-se yksityiskohta on tuulesta temmattu, tms. Hankkeen erityisen kansallisen psykoanalyysin suorittamisesta joko kokee tarpeelliseksi tai sitten ei – enkä todellakaan ole itse kiinnostunut tippaakaan kuulemaan erilaisia perusteluja joilla tällaista projektia vähätellään ja mitätöidään.
