(Käsiterealismin paluu 1)
1.
Minulla on lapsuudesta muistikuvia ihmisistä, jotka uskoivat että kaikki mikä on lehtiin tai kirjoihin painettu on totta. He suhtautuivat lukutoimitukseen hartaudella, mutisivat hiljaa lukiessaan, ja aina lauseen luettuaan nostivat katseensa tekstistä ja käänsivät sen samantien jonnekin sisäänpäin ilmeisesti toistellen ajatuksissaan sitä mitä olivat lukeneet.
Yksi samalla kadulla asuva vanha sähköasentaja, jonka tytär oli Helsingissä lukemassa yliopistossa psykologiaa, uskoi että yliopistolla oli kirjoja joissa oli ihmistä koskevaa salaista tietoa jota ei tavalliselle kansalle annettu luettavaksi. Niissä ilmoitettiin jokin perimmäinen totuus meistä ihmisistä.
Noihin muistikuviin, tai vastaaviin, voisi tietysti suhtautua kuten sivistyneet ihmiset sivistymättömiin yleensä suhtautuvat – toteavat että kylläpä maailmassa onkin ollut yksinkertaisia ihmisiä, onneksi ei ehkä enää, ainakaan monia. Mutta, hetkinen – miten huonosta lukutaidosta seuraa se että teksti koetaan totuutena? Miksi se mihin ymmärrys ei oikein yllä näyttäytyy nimenomaan auktorisoituna totuutena?
Eikö voisi kuvitella, että itsensä ja kykynsä rajoittuneeksi kokevat ihmiset yhtä hyvin voisivat suhtautua vaikkapa äärimmäisen epäluuloisesti kaikkeen mikä ei ole itsestään selvää?
Mistä "primitiivisessä" lukukokemuksessa oikeastaan on kysymys – selittääkö lukutaidon harvinaisuus tai huono osaaminen sen miksi luettu koetaan totena? – Ehkä tuota tilannetta pitäisi katsoa paremmin, läheltä ja tarkkaan, jotta selviäisi mitä oikeastaan alkeellisen lukutaidon omaavan aivoissa tapahtuu ja mistä tekijöistä tuo nimenomainen painetun tekstin auktoriteetti, usko sen totuudellisuuteen, oikein syntyy.
2.
Ei ole totta vain että on olemassa ihmisiä jotka uskovat että kaikki mikä on kirjoitettu on totta. Asia pitää ilmaista aivan toisin: oikeastaan ei ole olemassa ihmisiä jotka eivät uskoisi että se mikä on kirjoitettu on enemmän totta kuin se mitä suusanallisesti tavallisesti puhutaan.
Kirjoitettu kieli on jossain mielessä aina erityistä suhteessa puhuttuun kieleen. – Me kaikki, myös hyvän lukutaidon omaavat, nimittäin reagoimme kirjoitettuun kieleen eri tavalla kuin puhuttuun kieleen. Ja se ominaisuus, joka tekee kirjoitetusta kielestä erilaista, on nimenomaan sanojen merkityssisällön "ikuistamiseen" liittyvä ominaisuus.
Kirjoitettu teksti on ja pysyy – sen sijaan lausutut sanat häipyvät eetteriin suunnilleen seuraavassa hetkessä kun ne on lausuttu. Mutta kirjoitetun tekstin tietty "ikuisuus", muuttumattomuus, samuus, tiedon pysyvyys – jos ajattelet näitä määreitä, huomaat että ne ovat totuudellisuuteen liittyviä ominaisuuksia.
3.
Alunperin kieli on elänyt käyttöyhteyksissään, mutta jo silloin kieli palveli sosiaalisena elementtinä. Kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta, yksityinen kieli on mahdottomuus.
Täyttääkseen tehtävänsä ihmisyhteisön liima-aineena kieleen on täytynyt kehittyä kaikille yhteisiä, samoina pysyviä kielimuotoja. On ymmärrettävää että tietyt ilmaisut ovat vakiintuneet ja muodostaneet kieleen hyvinkin pysyviä elementtejä, jotka säilyvät yli sukupolvien ja siirtävät näin myös tietopääomaa ja mahdollistavat sen kertymisen ja kasvamisen.
Inhimillisen lajikehityksen asteikolla voimme määritellä joitakin kielen kehitykseen liittyviä kynnyksiä, portaita tai askelmia – esimerkiksi sanojen luonne ensin signaaleina, sitten tuntemuksia ilmaisevina symptomeina ja lopulta sisältöjä välittävinä symboleina ovat tällaisia kehityskynnyksiä.
Siirtyminen puhekielestä kirjoitettuun kieleen on yksi ratkaiseva askel lajimme kehitystiellä. Se näyttää tapahtuneen eri puolilla maapalloa suunnilleen samoihin aikoihin, joten on oletettavissa että se on todellakin nimenomaan kehitystapahtuma – kirjoitettu kieli syntyi kun ihminen oli lajina siihen valmis.
Koska mitään mallia kielen muistiinmerkitsemisen tavoista ei ollut, ensimmäiset kirjoitukset kehittyivät eri tavoin eri kulttuureissa. Eri tavat "ikuistaa" kieltä saattavat myös näytellä huomattavaa roolia kullekin kulttuurille ominaisessa havaitsemisen, hahmonmuodostuksen, käsitteenmuodostuksen, tunteiden ja ajatusten "holismissa".
On mahdollista esimerkiksi että kuvakirjoitusta käyttävissä kulttuureissa kaikki sanaton viestintä – niin sanottu ruumiinkieli, arvohierarkiaa osoittavat eleet ja asennot, jne – voivat olla merkitsevämmässä roolissa kuin äännekirjoitukseen perustuvissa länsimaisissa kulttuureissa.
Mutta eroista huolimatta sama kirjoitetun kielen erityinen ominaisuus – se että siinä jokin sisällöllinen ja totuudellisuuteen kuuluva "ikuistava" seikka korostuu – on tosiasia, joka vaikuttaa kaikkialla. Kaikkialla maailmassa esimerkiksi sinetöidään sopimuksia signeeraamalla. Jokainen ikään kuin uskoo että hänen nimensä on totta ja sillä kirjoitettuna on jokin sinetöivä, ikuistava ominaisuus.
4.
Havaitsemisen, alkuperäisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen, inhimillisen kielen, sen käsitekoneistojen ja niillä muodostetun ajattelun jatkumo on kokonaisuus, josta kirjoitettuun kieleen siirtyvät eräät aivan erityiset ominaisuudet. Kielessä ja ajattelussa on kysymys kognitiivisesta kokonaisuudesta – kaikki mikä mielessämme tapahtuu on jollain lailla "holistista". Mielessämme kaikki vaikuttaa kaikkeen, kaikki on osa kaikkea muuta.
Hahmonmuodostus tavoittelee vakiomuotoisia ideoita, ja käsitteet ovat kehittyneet yleiskäsitteiksi, jotka kattavat merkityksinä alleen monia samanlaisia yksittäistapauksia.
Siinä kaikessa on jokin perimmäinen totuuden idea. Ihminen on aina pyrkinyt erottamaan olennaisen, "tosiolevan", kaikesta maailman moninaisuudesta, tavoittamaan jonkin pysyvän ja aina paikkansapitävän keskeltä kaikkea muutosta ja elämän näennäistä kirjavuutta, löytämään periaatteen ja säännön jolla monimutkainen tapahtuma tulisi kaikenkattavan kaavan mukaan ymmärrettäväksi.
Tosiasia, joka meidän on nykyisin ehkä vähän vaikea ymmärtää ja hyväksyä on, että nämä pysyvyyttä ja yhdenmuotoisuutta tavoittelevat ominaisuudet ovat totuudellisuuden alkuperäisiä laatuja – ja esimerkiksi se totuuden ominaisuus, jolle me nykyisin panemme niin paljon painoa – siis se että väitteen olisi pidettävä yhtä reaalitodellisuuden kanssa – se on vain osa totuudellisuuden laatusisältöä.
Ja faktisen paikkansapitävyyden vaatimus on todellakin vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa, vasta eurooppalaisen uuden ajan ajatteluparadigmojen vaikutuksesta nykyisiin kognitiivisiin kuvioihimme ilmestynyt.
Suuren osan historiastaan ihminen on elänyt maailmassa jossa ajattelun sisäinen ristiriidattomuus ja eheys, eli niin sanottu koherenssi, on ollut totuudellisuuden vahvin kriteeri, ja vasta aivan viimeisinä vuosisatoina ja todellakin vasta eurooppalaisella uudella ajalla vaikuttaneen niin sanotun "kartesiolaisen paradigman" vaikutuksesta totuudellisuutemme korostetuimmaksi kriteeriksi on muodostunut teoreettisen väitteen yhtäpitävyys reaalimaailman kanssa – eli niin sanottu korrespondenssi.
5.
Tässä nyt käsiteltävänä olevan aiheen kannalta on olennaista tajuta, että sillä mitä nimitämme "totuudeksi" on kaksi ominaisuutta: ensinnäkin kaikki mikä on totta on jotenkin "yleisempää", "yleispätevämpää", "pysyvämpää", "ideaisempaa", "formaalisempaa", jne, kuin mitä koko maailman monivärinen ja monimuotoinen näennäinen riemunkirjavuus on.
Tällainen "yleinen", yksittäistapauksia itseensä sisällyttävä totuus edustaa aina jotain "ikuista" suhteessa maailman virtojen pyörteisiin – totuus on muotoa joka osaa kuvata monia vaihtelevia sisältöjä. Muodollisuudella on ikuistavassa totuudessa omat laadulliset ominaisuutensa – sen täytyy olla esimerkiksi jotenkin sisäisesti ehjää, ristiriidatonta, jollain tavalla "loogista" – on myös mahdollista että tällainen totuus saa sisäisen yhtenäisyytensä siitä että se asettuu palvelemaan jotain vahvaa motiivia, jotain yhtä päämäärää.
Tällaista totuutta palvelevat esimerkiksi uskonnot, jotka ihmiskunnan historiassa ovat aina alkulaumoista lähtien olleet läsnä.
Maailmasta ei liene löytynyt ainoatakaan ihmisyhteisöä jossa ei esiintyisi jonkinlaista uskonnollisuutta. Niinpä meidän on ymmärrettävä että uskonnot ovat laadullisesti, siis perusluonteeltaan jotain joka olennaisesti kuuluu ajatteluumme, kognitioomme.
Kuten Feuerbach on osuvasti oivaltanut, ihmisen ensimmäiset jumaluudet olivat yleiskäsitteen muotoisia – uskonnollinen totuus on yleistävän hahmon- ja käsitteenmuodostuksen totuutta. Juuri kaikkea näennäistä maailman moninaisuutta yleistävä ajattelu on "uskonnollisen" ajattelulaadun ydin – ja niinpä uskonnot, ikuisuuskysymykset ja totuus ovat niin monin tavoin kutoutuneet toisiinsa lajimme kulttuurievoluutiossa.
Nyt nimitämme yleistä ja ikuista totuutta – suuria kokonaisuuksia – hahmottavaa ja tavoittelevaa totuudellisuuden laatua "koherenttiseksi" totuudeksi, jolle on ominaista nimenomaan sisäinen ristiriidattomuus ja näennäisesti erilaisten ajatuselementtien – jopa arvojen ja niin sanottujen "faktojen" – yhteensovittaminen keskenään ehjäksi maailmannäkemykseksi.
On ehkä mahdollista sanoa, että koherenttinen totuudellisuus tavoittelee ehjää maailmankatsomusta – se mitä sanomme maailmankuvaksi on taas kokonaan toisen totuudellisuuden laadun tuotetta.
6.
Tässä nyt käsiteltävänä olevan aiheen kannalta voidaan ihmisen historia yksinkertaistaa niin, että ajatellaan koherenttisen totuudellisuuden olleen vallitseva totuudellisuuden laatu aina eurooppalaiselle uudelle ajalle saakka. Aika hurja yksinkertaistus, mutta tosi.
On mahdollista ajatella jopa niin, että lukutaito on aina ollut aika puutteellista ja vain harvojen omaamaa – esimerkiksi vuonna neljäsataa kuvaa Augustinus "Tunnustuksissaan" miten Ambrosius mutisee huulillaan lukiessaan. Koko sitten seuranneen keskiajan lukutaito oli Euroopassa kansoilta kadoksissa, vain harvat oppineet osasivat lukea ja hekin siis hitaasti ja hieman vaivalloisesti.
Keskiajalla totuus olikin vain harvojen totuutta – se sijaitsi kirjoissa, viimekädessä Pyhässä Kirjassa, Raamatussa. Se oli sinne tekstiin piilotettu, Pyhän Sanan ominaislaatuun. Jumala ilmoitti itsensä Raamatun kirjoituksissa. Ihmisen tehtäväksi jäi vain etsiä totuus Kirjasta – tai osata palauttaa ongelmallinen asia oikeaan raamatuntulkinnalliseen yhteyteen.
Sitä parhaat eurooppalaiset älyt harrastivat suunnilleen läpi koko tuhatvuotisen keskiajan. Jos riitoja syntyi, ne koskivat tulkintaa, pahimmillaan itsekunkin oikeutta tulkita.
Ajatelkaapa tämä asia nyt läpi koko mittakaavan laveudelta: tuhat vuotta eurooppalainen ihminen koki totena sen että Totuus oli ilmoitettu Raamatussa ja että koko todellisuus ympärillä muodostui Jumalan Sanasta tai Jumalan Tahdosta – ja jos jossain oli jotain epäselvää, siihen ratkaisu saattoi löytyä vain palauttamalla asia oikean tulkinnan piiriin.
Onko tämän totuudellisuuden laatu ehkä vaikeasti kuviteltavissa? No, nostetaan esiin sitten sama asia tämän päivän todellisuudestamme.
Aivan vastaavasti kuin keskiajan ihminen koki totena että maailma hänen ympärillään muodostui Jumalan Tahdosta, aivan vastaavalla tavalla me nyt koemme totena että maailma ympärillämme muodostuu Taloudellisista Realiteeteista.
Historiassa tapahtuvista uskonnollisen ajattelulaadun transformaatioista ja metamorfooseista me nimittäin nyt elämme aikaa jolloin talousajattelu on ominut uskonnollisen ajattelulaadun ominaisuudet. Raha on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto, ja moderni iankaikkisuus on uskoa aineellisen tarpeentyydyttämisen lisääntymisen loputtomuuteen.
Ja aivan vastaavasti kuin keskiajan oppinut selitti maailman ilmiöt palauttamalla ne raamatuntulkinnalliseen yhteyteen, aivan samoin omat oppineemme nyt kuvittelevat ja kokevat, että maailma ja ihminen – kaikki tapahtuminen – on selitettävissä talouden ajattelumalleilla ja käsitteillä. Liberalismi on oman aikamme vahvin ismi. Mutta mistä "ismien" uskonnollislaatuinen valta totuuden lähteinä historiallisesti virtaa, se asia on vielä selvittämisen väärti.
7.
Keskiajalla Totuus siis sijaitsi Sanassa ja Raamatussa, ei ihmisen sisällä, ei ihmisen korvien välissä – ja itse asiassa ihmistä Totuuden lähteenä, Totuutta generoivana Subjektina, ei edes ollut olemassa. Keskiajan maailma oli oudosti depersonoitunut – minäidentiteetti ja minäpersoona olivat hukkuneet outoon persoonattomuuden uneen. Keskiajalla kaikkein parhaimpienkin älyjen oli jopa mahdollista järkiperustein epäillä omaa olemassaoloaankin.
Uusi aika merkitsi sitä että minätietoisuus havahtui. Muutaman vuosisadan mittaan tapahtunutta historiallista ajatusmuutosta kiteyttää hyvin Descartesin oivallus: "Ajattelen, siis olen olemassa!" Ajatteleva Subjekti – niin sanotusti "kartesiolainen subjekti" – syntyi, ja siitä hetkestä alkaen alkoi Subjekti tarkkailla maailmaa, josta muodostui tarkastelun kohde, Objekti.
Subjekti eriytyi, todellisuus Objektivoitui. Tässä on lyhyesti sanottuna koko uudella ajalla syntyneen uuden totuudellisuuden laadun, korrespondenssin, koko idea. Se on merkinnyt koko ihmissuvun kognitiivisessa kehityksessä aivan uutta vaihetta, todellakin aivan Uutta Aikaa. Eriytyvän Subjektin puolella syntyivät individualismi, yksilönoikeudet ja -vapaudet sekä edustuksellinen demokratia, ja vastaavasti Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.
Näiden uusien kognitiivisten ajatustyökalujen ansiosta ihmisen elinehdot ja koko maailma ovat nyt muutaman viime vuosisadan kuluessa muuttuneet tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmislajin koko aiemman miljoonan vuoden historian aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä vähätellä tämän aivan erityislaatuisen historiallisen ilmiön – eurooppalaisen uuden ajan – erityisestä ajattelulaadusta ja erityisestä uudesta totuudellisuuden laadusta johtunutta muutosta. Se on lajihistoriallinen vallankumous.
8.
Jos koherenttinen totuudellisuus tavoitteli ajatusmaailman sisäistä ristiriidattomuutta ja eheyttä – niin että myös arvot ja faktat voisivat muodostaa tasapainoisen kokonaisuuden – uudella ajalla korostunut korrespondenttinen totuudellisuus pyrkii Subjektin ajatusmaailman ja Objektiivisen todellisuuden keskinäiseen ristiriidattomuuteen – teorioiden yhtäpitävyyteen tutkimuksessa saatujen havaintofaktojen kanssa.
Koherenttisen totuudellisuuden vanhat hyveet, kuten ristiriidattomuus ja looginen eheys, eivät suinkaan loista korrespondenssissa poissaolollaan, vaan ovat tavallaan sisäänrakentuneet ja kutoutuneen korrespondenssiin sen elimellisinä osina. Jumalan sijasta korrespondenssin viimeinen selitysperuste on Fakta.
Teologisen selittämisen perinne elää kuitenkin vielä tieteellisenkin selittämisen sisällä – me esimerkiksi pidämme teorioita sitä parempina mitä laajemman ilmiöjoukon ne kattavat. Myös tieteellisen selityksen tavoitteena on sulkea koko todellisuus selityksen piiriin. Fysiikan tavoittelema suuri yhtenäisteoria kuvastaa tätä alunperin uskonnollislaatuisen totuudellisuuden ideaalia. "Yleinen" ja "ikuinen" elävät tieteessäkin.
Uudella ajalla syntyneet erityistieteet korvasivat aiemmin tiedonalojen jakajina toimineet triviumin ja quadriviumin. Kukin hahmottuva erityistiede kehitti omat suureensa ja mittayksikkönsä, mutta se oli vasta kehityksen alkua. Kukin tiede jakautui edelleen mm. tutkimuskohteen mukaisiin alueisiin, kullekin alueelle kehittyi sitten oppisuuntia ja koulukuntia. Nykyisin elämme eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa totuudellisuutta koetaan jo kun ilmiöiden kuvailussa käytetään jonkin ismin teorioiden mukaista käsitepuitteistusta.
Olemme kulkeneet pitkän historiallisen matkan ihmisen alkulaumoista, kielen uskonnollislaatuisista jumalallisuutta hahmottavista yleiskäsitteistä koherenttisen totuudellisuuden ja Pyhän Sanan maailmasta eurooppalaisen uuden ajan tuottamaan Objektivaatioon, empirismiin ja korrespondenttiseen totuudellisuuteen ja lopulta varsin erityisten "ismien" mukanaan tuomaan todellisuustulkintaan.
Jos voisimme ikään kuin astua meille ominaisesta totuudellisuuden kokemuksesta yhden askelen taaksepäin niin, että näkisimme paremmin sen historiallisen tien jota pitkin olemme omaan "ismien" maailmaamme päätyneet, monet meitä nyt riivaavat ajatukselliset ja totuudellisuuteen liittyvät sekaannukset ehkä selvenisivät.
Ehkäpä esimerkiksi ymmärtäisimme miten toivottoman pinnallisia aatteellisten, ideologisten tai poliittisten "ismien" käsitepinnoille levitetyt totuudet ovat. Ehkäpä ymmärtäisimme etteivät edes parhaimpien opillisten "ismien" totuudet kovin syvälle yllä.
9.
Muuan useasti toistuva klisee esittää, että "uskonto kehittyi ja löytyi avuksi, kun ei ymmärretty tai osattu selittää jotain tuntematonta ja ennen kokematonta". Tällainen käsitys uskonnoista jonkinlaisina primitiivisen mielen valintoina tilanteissa, joissa oikeaa tositietoa ei vielä ollut käytettävissä, on tietenkin totaalisen anakronistinen.
Eivät uskonnot suinkaan kehittyneet selittämään sitä mitä muuten ei vielä osattu selittää. Todellisuuden kuvaaminen ja selittäminen ovat paljon, paljon, paljon myöhäsyntyisemmän ajattelun ominaisuuksia kuin mikään mitä primitiivisen ihmisen mielessä vielä liikkui.
Uskonnollinen ajattelulaatu ensimmäisine yleishahmoineen ja ihmistajuntaan luomiensa ensimmäisten yleiskäsitteiden kautta vasta valoi pohjat sille kognitiiviselle kehitykselle, joka joskus eurooppalaisella uudella ajalla sitten huipentui Subjektin ja Objektin vastakkainasettumisesta seuranneeseen korrespondenttisen totuudellisuuden laatuun – jossa sitten myös objektivoidun todellisuuden kuvaamisella ja selittämisellä voi olla oma roolinsa.
Kun nykyisin tarkastelemme uskontoja, tarkastelemme niitä jonkinlaisina opillisina kokonaisuuksina. Tällainen tarkastelutapa on suoraa seurausta siitä uudella ajalla tapahtuneesta tiedonalojen pirstoutumisesta, joka on johtanut erityisen "opillisuutta" korostavan ajattelutavan muodostumiseen. Me käsittelemme uskontojakin ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia "ismejä". –
Mitään sellaistahan uskonnot eivät ole. Ne ovat joukkotasolla esiintyviä yhteisen kielen tunnustuksellisia erityismuotoja, joihin samaistuminen on kautta aikojen antanut yksilöille ryhmävahvistautumisen kokemuksia ja oikeassaolemisen varmuutta.
Emme saisi unohtaa sitä, että ihminen on perinjuurin sosiaalinen laji. Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Se millaiset yleiset hahmot ja käsitelangat sitovat yksilöitä yhteisöksi paljastuu joissakin poikkeuksellisissa sosiaalisissa kriisitilanteissa, joissa yksilöt äkkiä taantuvat joukkkohypnoosin tai -psykoosin valtaan ja alkavat käyttäytyä joukkovoimien ohjaamina.
Joukko käyttäytyy tavalla, jolla yksikään joukon yksilöistä ei yksinään käyttäytyisi. Esimerkiksi nuorisomellakat maahanmuuttajalähiöissä ovat tyyppiesimerkki siitä miten joukkohypnoosi ottaa vallan.
10.
Totuudellisuuden erilaisia laatuja ei voi mitenkään johtaa toinen toisistaan. Koherenttinen totuudellisuus on historiallinen pohja, korrespondenttinen totuudellisuus sen yhden ulottuvuuden täydellistäjä.
Mitään tapaa "johtaa" koherenssista korrespondenssi ei ole – jälkimmäinen on syntynyt eurooppalaisen uuden ajan keskiaikaiselle depersonalisaatiolle vastavoimana omaksutun ajatteluparadigman – Subjektin eriytymisen ja todellisuuden Objektivaation – vaikutuksesta. Se on ajatushistoriallinen liike, se ei ole logiikkaa. Ajatushistoria ei ole syitä ja seurauksia, vaan syyt ja seuraukset ovat tietyn ajatushistoriallisen kauden ajatustuotteita.
Nyt vallitsevan "opillisen" ajattelulaadun sokaisemina voimme pohdiskella aivan turhaan esimerkiksi kysymystä mikä on jonkin – sen-ja-sen – uskonnon "todellinen" tai ikään kuin "virallisesti oikea" oppisisältö. Kysymykset asetetaan tyypillisesti tällöin muotoon: "Onko se-ja-se näkemys tai se-ja-se käyttäytyminen oikeasti sen-ja-sen uskonnon opinkappaleiden mukaista, vai ovatko ne-ja-ne ihmiset vain ottaneet itselleen oikeuden tulkita uskontoaan sillä-ja-sillä tavalla."
Se on mieletön kysymys, pelkkää käsitesekaannusta.
Uskonnot eivät ole oppeja kuin vain pinnallisesti ottaen. Ihmisen lajihistoriassa ne ovat eräänlaisia palautuspisteitä, joihin kehittynytkin yksilöajattelu kaikkine eriytyneine korrespondenttisine totuudellisuuksineen palautuu, jos esimerkiksi kriisi valtaa persoonallisuuden niin että se taantuu takaisin tunnustuksellisten totuuksien ja muiden yhteisövoimien valtaan.
Uskontojen "opillisista" sisällöistä pätee ainoastaan yksi totuus: uskonnon ainoat "todelliset oppisisällöt" ovat nimenomaan sitä mihin joukkovoimien valtaan joutuneet yksilöt vetoavat esimerkiksi riehuessaan tavalla jolla heistä yksikään ei yksilönä riehuisi.
Mitään opillisessa mielessä "oikeaa" uskonnossa ei voi olla olemassa. Opillinen totuus ei todellakaan ole mihinkään Pyhään Kirjaan piilotettu ilmoitus, joka olisi mahdollista sieltä etsiä. Uskonnot edustavat totuudellisuutta vain tunnustuksellisessa mielessä.
Tunnustuksellisuus taas on yhteisöajattelua, tapa jolla jokin "yleinen" ja "ikuinen" tavoitetaan uskontojen piirissä. Sellainen totuudellisuus on laadultaan, sanon tämän uudelleen: laadultaan aivan erilaista kuin mikään eurooppalaisen uuden ajan ajattelussa kehittynyt "opillinen" ajattelulaatu.
Kysymys "onko se-ja-se käyttäytyminen sen-ja-sen uskonnon oikeaa opillista sisältöä" on vailla mieltä. Emme voi sekoittaa erilaisia ajattelulaatuja tavalla jolla tällainen kysymys voitaisiin ratkaista. Mikään logiikka ei tässä auta. Ajattelulaatuja ei voi mitenkään johtaa toisistaan.
--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 16.6.2013 )
-----------------------------------
