(Sokea individualismi 4)
Eichmann, Arendt, totalitarismi, ihmisyys
Natsien harjoittaman juutalaisten joukkotuhonnan ja keskitysleirijärjestelmän pää-arkkitehtina pidetty Adolf Eichmann onnistui sodan jälkeen pakenemaan amerikkalaisilta vangitsijoiltaan pariinkin kertaan, mutta lopulta 1960 Israelin tiedustelupalvelu kaappasi hänet Argentiinasta. Vuotta myöhemmin käynnistyi Jerusalemissa hänen sotarikoksiaan koskeva oikeudenkäynti. Vuosi siitä eteenpäin hänet hirtettiin.
Oikeudenkäyntiä seurasi myös Yhdysvaltoihin paennut juutalaistaustainen filosofi Hannah Arendt, joka nuoruudessaan oli ollut myöhemmin natsienkin hyväksyntää nauttineen Heideggerin oppilas, jopa rakastajatar. Arendt joutui ajattelemaan yhden jos toisenkin asian uudelleen ja uudelleen läpi ennen kuin hän kirjoitti ja julkaisi laajan raporttinsa oikeudenkäynnistä.
Totalitarismin ongelmat koskettivat Arendtia syvästi. Hänellä oli sosiologista silmää, ja hän näki enemmän kuin mitä olisi halunnut nähdä. Hän taisi itse kärsiä eniten niistä ihmisen joukkokäyttäytymistä koskevista päätelmistä, jotka hänen täytyi äärimmäisen älyllisen rehellisyytensä nimissä hyväksyä.
Yksinkertaisesti tiivistäen asia on seuraavalla tavalla. Suuri sosiaalinen sidonnaisuus ja ryhmävahvistautuminen ovat normaalitila vain alkukantaisissa yhteisöissä. Yksilölliseen eriytymiseen perustuvissa yhteiskunnissa ne merkitsevät psyykkistä taantumaa, yhteisövoimien häiriötilaa. Taantuman ja militarisoitumisen myötä seuraava yksilöllisen harkintakyvyn katoaminen ja sokeus "omien" joukossa saa aina yhteiskuntien kriisiytyessä yhä määräävämmän otteen.
Esimerkiksi kolmannen valtakunnan totalitarismi sairastutti myös juutalaisyhteisöt, joiden johtajat mielistelivät natseja ja möivät omiaan. Näin tapahtui. Eichmannin oikeudenkäynnin todistusmateriaali toi tämän esille. Ohittamaton tosiasia. Mutta kun Arendt raportoi tästä kirjoituksessaan, hän sai palkakseen hirvittävän hylkimisreaktion "omiensa" taholta. Hänelle käänsivät selkänsä jopa läheisimmät ystävät.
Arendt ei aluksi halunnut puolustautua hyökkäyksiä vastaan. Lopulta, kun yliopiston hallinto halusi päästä irti hänestä, hän järjesti tiedostustilaisuuden, jonka kansoittivat hänen lukuisat oppilaansa. Puolustuspuhe, jonka Arendt piti, kasvoi mahtavaksi vaatimukseksi ei vain intellektuellien vaan yleensä jokaisen itsensä ihmisenä noteeraavan olennon älyllisestä rehellisyydestä.
Eichmann oli omassa puolustuksessaan valinnut linjakseen vetoamisen lainkuuliaisuuteen. Ei ollut hänen vallassaan päättää mitä hänen piti tehdä. Hän oli loppuun asti uskollinen lailliselle hallintovallalle. Kieltäytyminen noudattamasta käskyjä olisi merkinnyt kapinaa. Hän oli vain koneiston ratas, ja koneisto oli lainvoimainen.
Arendt nimitti Eichmannin väistöliikettä "oman ihmisyytensä kieltämiseksi". Ihmisyyteen kuuluu oma vastuu ja sen kantaminen. Mutta Arendt ei tyytynyt vain moraaliseen tuomitsemiseen. Ihmisyyteen kuuluu myös älyllinen rehellisyys, se että ei väistä tosiasioita. Silmiä ei pidä koskaan ummistaa, ei edes moraalisen oikeassaolemisen varmistamiseksi.
Myös älyllinen epärehellisyys merkitsee ihmisyyden kieltämistä. Jos asia halutaan ilmaista koko ihmislajia koskien, juuri ajattelukyky erottaa ihmisen muista eläimistä ja on ehdoton kohtalomme. Se on, frommilaisittain ilmaistuna, "ihmisen osa".
Mietin missä määrin tämä ehdottomuus tosiasioiden tunnustamisessa palautuu Arendtin kohdalla hänen opettajaansa Heideggeriin. Se nimittäin palautuu. Heideggerin filosofia on fenomenologiaa, jossa olemiskäsitteitä eritellään kartesiolaisen paradigman pohjalta. Arendtin ajattelu toistaa tämän lähtökohdan.
Myös asennetasolla on yhteneväisyyttä. Heideggerin älyllinen rehellisyys näyttäytyi hänen luonteelleen vastakkaisena ankarana oppimestarimaisena paneutumisena käsiteanalyysiin. "Oleminen ja aika" on varsin "kantilainen" teos. Kaikki kulmat on käännettävä esiin, kaikki tulkinnan polut kuljettava.
Meillä olisi nyt ajatushistorian antamia edellytyksiä omaksua arendtilaiset opetukset totalitarismiin ajautumisen vaaroista. Meidän pitäisi jo ymmärtää "ihmisen osa". Termi on siis peräisin psykoanalyytikko Erich Frommilta, jonka opetukset puolestaan korostivat sitä että kaikista niistä määreistä, joilla ihmistä voidaan kuvata, yksi määre kuvaa ihmistä ehdottomasti parhaiten. Tämä määre on "kehitys".
Ihminen ei ole sitä-tai-tätä, ei esimerkiksi hyvä tai paha, vaan ihminen on nimenomaan kehittyvä olento. "Kehitys" kuvaa niin ihmistä lajina kuin jokaisen yksilön kasvua varhaislapsuuden symbioottisesta riippuvuudesta aikuiseen autonomiaan.
Ihmisen alkulaumat olivat sosiaalisesti sitovia, eikä primitiivisissä yhteisöissä ollut juuri yksilöllisen eriytymisen mahdollisuutta. Totalitaristinen kuriyhteiskunta tarkoittaa aina joukkomittaista taantumista takaisin tällaiseen ryhmäsidonnaisuuden läpäisemään yhteisötilaan. Aggressio merkitsee aina väistämättä regressiota, ja regressio lopulta elukoi ihmiset. "Ihmisyys" meissä on nimenomaan kehitysominaisuus, toistan: ihmisyys on kehitysominaisuus.
Omaa älyllistä epärehellisyyttämme heijastaa hyvin se, että emme pysty "moraalisista" syistä hyväksymään sitä älyllisesti väistämätöntä tosiasiaa, että "ihmisyys" on kehitysominaisuus. Me emme esimerkiksi pysty "rasisteiksi" leimautumisen pelossamme tunnustamaan, ettei kehittymättömissä "kulttuureissa" ole mitään "rikastuttavaa", eikä kehittymättömyydessä mitään säilyttämisen arvoista.
Hyvin ryhmäsidonnaiset yhteisöt, joissa yksilöiden käyttäytyminen määräytyy ryhmäpaineiden ja kunnian- ja häpeäntuntojen perusteella, eivät anna yksilöille mahdollisuutta yksilölliseen eriytymiseen. Ne kieltävät kehityksen, ja ihmisyyden.
”Rasismin” attribuutit
Taannoisen kansatieteen yksi osa-alue, rotutiede, -tieto- tai -oppi, joutui huonoon huutoon natsien harjoittaman joukkotuhonnan paljastuttua.
Koska tapahtuneet rasistiset hirveydet olivat sietämättömiä, niitä ei pystytty käsittelemään minkään sotasyyllisyyden mittareilla. Järjestelmällisen joukkotuhonnan oikeudelliseksi käsittelemiseksi ja syyllisten tuomitsemiseksi kehitettiin kokonaan uusi rikosnimike, "rikos ihmisyyttä vastaan". Sitä sovellettiin taannehtivasti Nürnbergin oikeudenkäynnissä.
Natsi-Saksassa johtavissa asemissa toimineille langetetut tuomiot olivat poikkeuksetta kovia: 25 kuolemanrangaistusta ja 20 elinkautista. Tämä osaltaan kertoo siitä, miten syyllisyys ja vastuu haluttiin henkilöidä ja kohdistaa korkeimmalle valtaportaalle. Samalla kaikki syyllisyys saatiin suuntautumaan poispäin niin sanotusta tavallisesta kansasta, joka näin ikään kuin sai synninpäästön siitä suurimittaisesta ihannoinnista jonka siivittämänä se oli nostanut kansallissosialistit ja Hitlerin valtaan.
Nürnbergista lähtien maailman hirvittävimmän aaterikoksen nimi on ollut "rasismi", ja siitä lähtien "rasismiin" on voinut syyllistyä nimenomaan yksilö -- siis äärimmäistä pahuutta edustava yksilö. Tai tällaisista äärimmäisen pahoista yksilöistä koostuva joukko.
Niin sanottu "rasismi" ilmenee ja tuomitaan edelleen nimenomaan yksilötasolla. Toki "rasismiin" viitataan myös yhteisöilmiönä, esimerkiksi silloin kun selitetään "rasismin nostavan aina taloudellisesti huonoina aikoina päätään". Mutta on mielenkiintoista, että tämäkin viittaus tyypillisesti toimii vain selitykselle asetettuna päätepisteenä – sillä kuitataan pois se mahdollisuus että "rasistisissa" mielipiteissä saattaisi olla mukana jotain varteenotettavaa.
Perusasetelma on kuitenkin se, että "rasisti" on paha yksilö, joka jotenkin uhkaa kokonaista "kansanryhmää". Tällainen hahmoasetelma implikoituu lakiin "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta". Vaikka suojelun kohteeksi on tarkoitettu varmaankin nimenomaan yksilö, paradoksaalisesti juuri "kansanryhmä" on aina ainoa varmasti viaton osapuoli.
Lakiin mielestäni implikoituu syyllisyyskysymysten yksilö- ja yhteisötasoja, joiden erittelemiseen ja selvittelemiseen juristerian käsitekoneistot eivät käsittääkseni riitä. Tarvittaisiin psykoanalyysia ja psykohistoriaa. Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" on uskoakseni tarkoitettu estämään natsi-Saksan tapahtumien toistuminen. Mutta de facto tapahtuu jokin tuomittavuuden kuvioiden historiallinen transformaatio. Laki toteuttaa saman syyllisyyskysymysten yksilötasolle siirron ja uudelleenorientoinnin, sekä sen yleiselle tasolle asettuvan vastuun kadottamistempun jonka Nürnbergissa jaetut kovat tuomiot toteuttivat.
Yleiselle tasolle asettuvan vastuun katoaminen ei riitä. Kadotamme siinä samalla näkyviltämme koko yhteisöilmiöiden tason. Kun johdamme kaikki syyllisyys-, syy- ja selityslangat yksilöön, saamme luvan ummistaa silmämme siltä että yhteisötasolla tapahtuu paljon, sanoisin jopa että ratkaisevan paljon sellaista mikä ei mitenkään ole palautettavissa yksilötasolle.
Psykoanalyytikkoa tarvittaisiin myös esimerkiksi selvittämään sitä, mitä niin sanotulla "uskonrauhalla" halutaan suojella. "Uskonto" ei nimittäin ole mikään yksi asia, vaan kaksi asiaa – riippuen siitä puhutaanko "uskonnosta" yksilöilmiönä vai yhteisöilmiönä. Jos laki haluaa yksilönvapauksien ja -oikeuksien nimissä suojella yksilön uskonnollisia tunteita, sen kanssa on totaalisen yhteensopimatonta, että uskonnot yhteisöilmiöinä ilmetessään sosiaalisesti sitovimmillaan nimenomaan tuhoavat yksilönvapaudet ja -oikeudet.
"Rasismistakin" pitäisi oppia puhumaan erikseen yksilö- ja yhteisöilmiönä. Sen sijaan että nyt jokainen kynänvarteen kykenevä kunnon kansalaiskannanottaja kiihottaa korviensa välissä kytevän "joukkosielun" paatostelemaan "rasismin" moraalista tuomittavuutta, meidän pitäisi ottaa tosissaan käsiteltäväksi "rasismin" väistämätön lisääntyminen tietyissä yhteiskunnallisissa tilanteissa.
Sellainen tilanne meillä saattaa olla edessämme tulevina vuosina ja vuosikymmeninä, kun Lähi-idästä ja Afrikasta Eurooppaan suuntautuva kansainvaellus kasvaa miljoonaluokasta kymmenien ja satojen miljoonien, ehkä vuosisadan mittaan jopa tuhannen miljoonan suuruusluokkaan.
"Rasismia" määrittelevät käsitteet tulevat Euroopan alleen hautaavan kansainvaelluksen jatkuessa muuttumaan adjektiiveista numeraaleiksi. "Rasismin" määritelmät tulevat liukenemaan maahantunkeutujien määriin. "Rasismi" tulee ikävä kyllä lisääntymään suorassa suhteessa eurooppalaisten kansallisvaltioiden väestön värin vaihtumisen kanssa. Lopulta meistä kaikista tulee "rasisteja".
Korjaan. Ensin, jossain vaiheessa, meistä kaikista tulee "rasisteja". Hävittyämme taistelun meistä tulee syrjinnän, "rasismin" kohde.
Islam-asiantuntijoiden asiahallinta
Mietin pitkään miksi akateemiset oppineemme eivät pysty esittämään selvänäköisiä päteviä arvioita esimerkiksi islamin eri oppisuuntien oppisisällöistä. Ollaan tietysti sinänsä järjettömien asioiden kanssa tekemisissä, mutta niitäkin pitäisi käsitellä järjellä. Jokin järjen rajoittuneisuus hyppää silmille heti, kun joku niin sanottu aatehistorian asiantuntija alkaa analysoida islamin maailmaa. Jokin häiritsee pahasti, jokin, jota en ole ehkä vieläkään ihan kokonaan ymmärtänyt. Asiantuntijoiden kyvyttömyyden syy ei ole minulle vieläkään täysin selvinnyt.
Häiritsevää on, etteivät "islam-asiantuntijoina" esiintyvät selittelijät pysty täsmentämään omaa positiotaan suhteessa islamilaisen maailman sisällä vallitsevaan tilanteeseen. Millaista "järkeä" ja "tietoa" he itse edustavat, ja missä suhteessa se on ja millaisiin uskomuksiin ja oppeihin? Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että esimerkiksi islamin maailmassa vallitseva opillinen kahtiajako shiioihin ja sunneihin käsitetään samanlaisena "ismien" ilmiönä, jollaisia oma länsimainen tiedollinen maailmamme on nykyisin täynnä.
Aivan ensimmäiseksi minua tietysti häiritsee se premissinä omaksuttu lähtökohta että asiantuntijoilla on jostain syystä kova tarve selittää väkivaltainen ääriradikalismi uskontoilmiön piiristä kokonaan pois. Premissi: väkivalta ei väkivaltana ole hyväksyttävää, uskonto taas uskontona on mitä hyväksyttävintä.
Tämä on merkillinen lähtökohta. Moraaliprinsiippi määrää itse ilmiöt eri kategoriaan. Tältä pohjalta ei koskaan edes tule mahdolliseksi pohdiskella uskonnon roolia väkivallan aiheuttajana. Selvittämättä jää miten paljon moraaliperustainen arvio vääristää itse uskontoilmiön määrittely-yrityksiä.
Toiseksi. Uskontojen asiantuntijoiden on jotenkin lähtökohtaisesti uskottava uskontojen olemassaolon oikeutukseen. Tuon oikeutuksen laatu on suurelta osin kunkin uskonnon sisältä nousevaa, laadultaan siis tunnustuksellista. Ja siksi epämääräistä. Uskonto ilmiönä on tosiasia, mutta se ei tunnu uskontojen asiantuntijoina esiintyville riittävän. He pyrkivät nimenomaan "sisältäkäsin" ymmärtävään tulkintaan.
Tämä johtaa opinkappaleiden "totuudellisuuden" pelkistämiseen ja legitimointiin. Ne otetaan tarkastelujen legitiimeinä lähtökohtina. Päättely on tyyppiä: "Se-ja-se dogmi sanoo sitä-ja-sitä." "Se-ja-se on kiellettyä kun taas se-ja-se sallittua." Tutkijaa ei haittaa, ettei todellisuudessa tulkintojen, kieltojen ja käskyjen opillista tai moraalista sitovuutta suinkaan määrää itse teksti, vaan esimerkiksi se, eletäänkö enemmän tai vähemmän sosiaalisesti ja normatiivisesti sitovassa yhteisössä.
Tutkijoiden on houkuttelevaa ja tarpeellistakin itse uskoa opillisten sisältöjen yksitulkintaisuuteen siitä syystä, että oppisisältöjen tosiasiallinen merkityksettömyys siellä missä tunnustuksellinen normimoraali vallitsee pudottaa pohjan kaikelta oppisisältöjä koskevalta tiedolliselta "asiantuntemukselta". Asiantuntijoiksi itsensä noteeraavien on syytä uskoa siihen että opilliset sisällöt määräävät pitkälle ihmisten käyttäytymistä. Ellei tällaista yhteyttä ole, asiantuntemukselle ei ole käyttöä.
Valitettavasti juuri se yhteys on varsin kyseenalainen. Kieltojen ja käskyjen toteutumistapa on erilainen eriasteista sosiaalista sidonnaisuutta edustavissa yhteisöissä. Sosiaaliseen paineeseen perustuvan normimoraalin käskyt "Älä tapa!" tai "Tapa!" ovat yhtä sitovia, moraalisesti samanarvoisia, eikä opillisesta julistuksesta voi vetää johtopäätöksiä yksilön omantunnon suhteen. Kaikki uskonnot ovat tunnustusten asteella "rauhanuskontoja", ja kaikki uskonnot kuitenkin siunaavat pyhän sodan aseet.
Vasta yksilöllisen eriytymisen mukanaan tuoma omantunnonetiikka voi todistaa jotain yksilön moraalisesta laadusta ja kunnosta. Tämä koskee myös islamin maailmaa, sikäli mikäli tämän uskonnon piirissä esiintyy omantunnonetiikan mahdollistavia yksilöllisen eriytymisen saarekkeita.
Moraalilaatujen pohtiminen kompastuu kuitenkin alkuunsa. Tai ennen kuin se voi edes alkaa. Yleinen tosiasia, että ulkopuolelta uskontoilmiötä tarkkaileva objektivoiva rooli on joka tapauksessa toisenlaatuinen kuin käsitteellistämisen ja selityksen kohteena olevan tunnustuksellisen ajattelun ja siihen liittyvien ilmiöiden laatu, jää islam-asiantuntijoilta eksplikoimatta.
Me elämme ilmiöitä päältäkatsovan eurooppalaisen selittämisen maailmassa. Emme me pääse irti tai ulos tästä omasta historiallisesti kehittyneestä päältä katsovan "järjen" laadustamme. Ehkä jotkut meistä suhtautuvat "tieteeseen" yhtä tunnustuksellisesti kuin toiset suhtautuvat "uskontoon", mutta tosiasiaksi jää, että "tiede" on sekin vain historiallinen ilmiö.
"Ihmisjärjellä on monia muotoja, ja myös se erityinen järjen muoto, joka on saanut ilmauksensa tieteessä, on ollut aikojen varrella muuttuva." – G H von Wright
Deduktiivinen ajatusliike on palauttavaa, ja deduktion maailmassa perimmäinen totuus on aina jo olemassa. Keskiajan maailmassa oli olemassa vain kaikkiallinen Subjekti. Todellisuus muodostui "Jumalan ajatuksista". Onko tämä tajunnansisältö ehkä sama kuin huudossa: "Allah on suuri"?
Sellainen kaikkiallinen Subjekti ei missään tapauksessa ole sama kuin se, joka eriytyneestä positiosta hahmottaa Subjektin ja Objektin vastakohdan ja jännitteen. Eriytymättömän minuuden deduktiivisessa maailmassa kaikki oli samaa depersonalisaatiota,
Deduktio paljastui deduktioksi vasta kun vastakohtainen uuden ajan induktio valtasi mielet ja muutti päättelysuunnan. Depersonalisaation maailmassa vallinnut triviumin ja quadriviumin tiedonalajako jakoi kaiken tiedon ilmiökategorioihin joissa vastaanottava kokemus toimi erotteluperusteena. Uuden ajan erityistieteet hahmottavat tutkimuskohteensa aivan toisin, tarkkailevan objektivaation varassa.
Deduktion ja induktion ero on laatuero, se ehkä palautuu kuulo- ja näköaistin kognitiivisiin eroihin. Antiikin kreikkalaiset kehittivät euklidisen geometrian musiikin pohjalta. Puheen ominaisuudet olivat retoriikan ja grammatiikan, siis logiikan lähtökohtina. Voimme puhua älyllisestä harmoniasta.
Musiikki säilytti asemansa tieteiden joukossa pitkään. Vasta kun perspektiivi, näköaisti, käynnisti ajantajun visuaalisen kognition, mikä käytännössä taisi tapahtua äännekirjoituksen gutenbergilaisen vallankumouksen kautta, todellisuuden uudenlaatuinen lokatiivinen objektivointi tuli mahdolliseksi.
Mutta laatueroa se ei mihinkään hävittänyt. Me emme edelleenkään oikeasti pystyisi puhumaan tunnustuksellisen ajattelun maailmassa vallitsevista opillisista "totuuksista" samanlaatuisena asiana kuin millaisia opilliset totuudet omassa induktion ja objektivaation valtaamassa maailmassamme ovat. Historiallisesti kehittyneet järjen kerrokset eivät ole siten keskenään sekoitettavissa.
Eivätkä ne saata olla edes samansuuntaisia. Islamin kuvakielto saattaa tarvita yhä kipeämmin ryhmävahvistautumista, jolloin koko kulttuuri suuntaa yhä selvemmin länsimaisesta perinteestä poispäin. Jo syvät historialliset lähtökohdat suunnistivat päinvastaisiin suuntiin: kristinoppi näki ihmisen Jumalan kuvana ja rukoili Herraa valistamaan kasvonsa ihmisille, islamin kuvakielto on toteutunut ihmisen likimain täydellisen verhoamisen ja fokusoitumattoman, mitään esittämättömän ornamentiikan asteelle.
Uudella ajalla syntyneet erityistieteet kehittivät kukin omat suure- ja mittajärjestelmänsä, ja jokaisen tieteen sisään syntyi ensin tutkimuskohteiden mukaista jakoa, sitten koulukuntien ja oppisuuntien jakoja. Nyt elämme tiedollisesti pirstaleisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin opillisen ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leiman.
Nyt yritämme puhua esimerkiksi shiia- ja sunnimuslimiudesta kuin ne olisivat uuden ajan mallin mukaisia opillisia ismejä, joiden kannattajien määrä olisi jokin maailmantilannetta ja -tapahtumia kuvaava ja selittävä tosiseikka.
Ismien autonomisoituminen on toinen uuden ajan tiedollista intressiä määrännyt kehityskulku. Toinen vastaava on, että ajattelulle ominaisessa holismissa koherenttinen totuudellisuuden laatu on jatkuvasti heikentynyt ja antanut sijaa korrespondenttisen totuuslaadun korostamiselle. Tähän liittyy kvaliteettien katoaminen maailmasta ja kvantifikaation voittokulku.
Emme tajua kuinka alkeellinen ajatusvirhe on kuvitella että tunnustuksellisen ajattelun maailmassa olisi merkitystä sillä "kuinka moni" tunnustaa sitä-ja-sitä opillista sisältöä. Määrillä olisi merkitystä mikäli uskonnollinen fundamentalismi ja edustuksellisen mallin mukainen "demokraattinen" ajattelu voisivat elää samassa maailmassa. Ne eivät voi.
Aivan perustavanlaatuisetkin päättelyvirheet ovat tässä eksplikoimattomien lähtökohtaisten jäsennyspremissien ja käsitesekaannuksen maailmassa mahdollisia. Suhtaudumme tunnustukselliseen ajattelulaatuun kuin deduktiiviset tunnustukset voisivat olla yksilön valintoja, ja puhumme uskonnoista kuin uskonnot objektivoituina ilmiöinä voisivat olla suojeltavia kohteita.
Tällainen täysin epäpätevä selittely tekee samat virheet kaikkialla missä yritämme selittää taantunutta ajattelua ja käyttäytymistä liimaamalla sen päälle myöhäsyntyisempiä ajatteluominaisuuksia. Esimerkiksi sotahistoriointi on kammottavaa päämäärärationalismin liimaamista sellaisten tapahtumien päälle, joita olisi kuvattava pelkästään regressioilmiöinä.
Tuhoamistarpeista, kuvakieltokulttuurista
Historiallisten temppeleiden tuhoaminen kertoo siitä primitivismistä, joka kuvakieltoa varjelleissa kulttuureissa yhä elää. Kyse ei ole vain ääriliikkeille ominaisesta regressiosta ja aggressiosta, vaan siitä että tuhoamistarve saa aivan erityisen kulttuurisen ilmenemismuodon.
Ahdistusta aiheuttavan kohteen tuhoamiseen meillä kaikilla on toki yleisinhimillinen taipumus. Kuvakieltoa varjelleissa kulttuureissa tämä raivo purkautuu kuitenkin nimenomaan visuaaliseen kanavaan. Siinä on kyse jostain syvälle historialliseen kognitioon hahmon- ja käsitteenmuodostuksen kautta sementoidusta rakennetekijästä, tavasta jolla tietyn perinteen piirissä aivot ja arvot ovat mukautuneet valikoimaan aistivaikutelmia. Kun kuvakieltokulttuuri tuhoaa esittävän kuvan, nimenomaan "esittävyyteen" itseensä liittyy jokin kipeys, ja perinteen mukaiset kuvakieltokulttuurille ominaiset sallitut "kuvat" ovatkin pelkkää alutonta, loputonta ja fokusoitumatonta ornamentiikkaa.
Väite, ettei euklidista geometriaa esiinny missään muualla kuin äännekirjoituksen kulttuurisena perusratkaisunaan omaksuneiden kansojen keskuudessa, pitänee pitkälle paikkansa. Mutta se on vain yksi havainto, ja tarvitsisimme kaikkien kognitiivisten erojen kartoitusta ymmärtääksemme paremmin sen täysin ylikäymättömän kulttuurikuilun, joka asettaa länsimaailman maailmanhistorialliseen erityisasemaan ja sulkee "itämaat" kokonaan länsimaisen tajunnan piirin ulkopuolelle.
Maailmassa nyt vahvistuva konflikti länsimaiden ja "islamin maailman" välillä saisi ehkä jotain selitystä, jos pitkiin ajatteluperinteisiin liittyviä kognitiivisia eroja pystyttäisiin edes jollakin pätevyydellä määrittämään. Tämä konfliktihan on totaalisen sovittamaton, ja sellaisena se pysyy kaikista niistä mussuhumanismin motivoimista pehmittely-yrityksistä huolimatta joita "opillisiin" tarkasteluperspektiiveihin keskittyvät ahkerat akateemikot yleiskäsitteellisten symbioosiensa sivuille suoltavat.
"Opillisuus" on oman ajattelulaatumme heikko kohta. Emme hallitse tapaa jolla yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme. Kuvittelemme, että selityksemme ovat sitä pätevämpiä mitä suuremman ilmiöjoukon ja laajemman alueen ne kattavat, ja näin päädymme kyhäämään yleiskäsitteitä, joilla lopulta on enää "käsiterealistinen" merkitys. Eli päättelemme käsitteistä todellisuuteen päin, ja käsitteet muuttuvat leimoiksi joita liimaamme todellisuuden päälle.
Toisilleen totaalisen vastakkaisten ja toisilleen tuhoisien kulttuurien yhteentörmäystäkin yritämme miltei epätoivon vimmalla sovittaa mekaanisen "samanlaisuuden" tai ainakin "samanarvoisuuden" käsitekaapuun.
Tarvitsisimme toisenlaisia lähtökohtia. Esimerkiksi musiikki olisi hyvä havainnollinen esimerkki ilmiöstä, jonka olemme jakaneet nimilapuilla varustettuihin käsiteosiin, mutta jonka tarkasteleminen merismin periaatteiden pohjalta käsitteellisten rakenneosiensa summana ei onnistu. Kuulemme "musiikkia", emme esimerkiksi yksittäisiä säveliä. Auditiiviselle hahmottamiselle ominainen "yhtäaikaisuus", josta esimerkiksi Marshall McLuhan kulttuurianalyyseissaan paljon puhuu, on yhtä todellinen kuin merkillinenkin ilmiö. Kuuloaistin varaan rakentunut maailma muodostaa aivan erilaatuisia kognitiivisia hahmoja kuin näköaistin dominoima maailma.
Tapa jolla eurooppalaisessa kulttuurihistoriassa syvyysperspektiivin hahmottaminen ja ajantaju syntyivät yhtäaikaa ja kehittyivät rinnakkain viittaa siihen, että visuaalinen hahmottaminen on kytketty kykyyn käsittää menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Syvyysperspektiivi on tavallaan kaiken eurooppalaisen psyykendynamiikan dynamo. Siellä missä visuaalisuus on kulttuurisesti heikoilla, kuten se kuvakieltokulttuureissa on, psyykkisistä kyvyistä on amputoitu valtavat potentiaalit.
Niin oudolta kuin se jostakusta saattaakin tuntua, visuaalinen kognitio on se jonka varassa voimme hahmottaa ajallisia kerroksia ja koherensseja, jotka jotakin kehityksellistä vaihetta sisäisesti hallitsevat. Visuaalisuuden varassa toteutuu myös itserefleksio, jonka laajentumia myös sellaiset yleiskäsitteellistetyt ajatushahmot kuin "yksilö", "yksilönvapaudet ja -oikeudet", tai "yleinen ihmisarvo" ovat. Kuvakieltokulttuureissa ei mitään tämänkaltaista kognitiivista hahmoa edes voi olla olemassa.
Se mitä länsimaiset ihmiset tarvitsisivat ymmärtääkseen ei-länsimaisia kulttuureja, on itsetuntemus. Emme tunne omia kognitiivisia lähtökohtiamme, emmekä pysty jäljittämään omaa tietämme depersonalisaation vallitsemasta keskiajasta uuden ajan individualistiseen psyykendynamiikkaan. Kun emme ymmärrä itseämme ja omaa ominaislaatuamme, kuvittelemme koko maailman kaltaiseksemme. Ja nämä harhaiset kuvitelmat oikeutamme ymmärryksen noituvilla yleiskäsitteillä, joita liimaamme koko maailman päälle. Yleiskäsitteillä kuten "yleiset ihmisoikeudet".
Siitä on aika pitkä matka sen tosiseikan tajuamiseen, ettei mitään "yleistä" ihmistä tai ihmisyyttä ole olemassakaan. Että suuret kulttuurit omaavat ikiomat ja toisistaan kovin poikkeavat kognitiiviset perusratkaisunsa. Etteivät kaikki kulttuurit välttämättä milloinkaan "sopeudu" keskenään. Että on mahdollista, että suuret kulttuurit tuhoavat lopulta toisensa perusteellisesti, kenenkään ymmärtämättä mistä oli kyse ja miksi niin tapahtui. Kenenkään voittamatta, kaikkien hävitessä.
Kansallisen todellisuuden kieltäminen
Kansallisuusaate opillisena aatteena, nationalismina, kannattaa unohtaa. Tai sanotaan näin: jos kansallisuusaate olisi vain opillinen aate, se kannattaisi unohtaa. Mutta kansallisuusaate ei ole ollenkaan vain opillinen aate, eikä minkäänlainen, ollenkaan aate. Kannattaisi paremminkin puhua kansalaisuudesta, kansalaisuusajattelusta. Kansalaisuuden näkökulmasta voi nykyisin ehkä parhaiten ymmärtää, että kansallisuus on aivan erityinen mielen perspektiivi. Se ei ole aate, vaan sekä yksilön tuntojen että tietojen projektio, mielen läpäisevä jäsennys, jossa koko ajattelu saa lokatiivisen karttansa.
Ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus saa ehkä vaikuttavimman ilmauksensa inhimillisessä kielessä, joka on sosiaalista ja historiallista muodostetta. Yksityinen kieli on mahdottomuus. Ja koska kieli ja ajattelu ovat luitaan ja ytimiään, alkuhahmojaan ja perustavanlaatuisia lokatiivisia jäsennyksiään myöten sama asia, myöskään mitään täysin "yksityistä" ajattelua ei voi olla. Esimerkiksi kaikki se minkä ajattelussamme tunnistamme "totuutena" tai "järkenä" sijoittuu yhteisen kieliajattelun maaperälle, joko tunnustaen jo olemassaolevaa totuutta tai muodostaen uutta, vielä vakiintumatonta totuutta.
Aika harva meistä kuitenkaan jaksaa analysoida omaa ajatteluaan niin syvälle, että päätyy mielen syvien merien ja alkuperäisen käsitehämärän magian rannoille, rajoille, jossa ajattelun alkuhahmot vasta alkavat muodostua. Sellainen ei ole meille helppoa. Synnymme valmiiseen olemassaolevaan kielimaailmaan, ja omaksumme elämämme mittaan sen sisällöt. Saamme siis ikään kuin syntymälahjanamme tietynlaisen käsitteellisen "varmuuden" (Wittgenstein), johon sitten "oma" ajattelumme suhteutuu, olipa tätä "omaa" sitten vähän tai paljon.
Länsimaisen kulttuurin historiassa eurooppalainen uusi aika merkitsi aivan ennennäkemätöntä yksilötuntojen heräämistä ja esiinmarssia. Uuden ajan airut, Descartes, viittasi tapaan jolla keskiajan oppineimmatkin olivat vielä epäilleet jopa omaa olemassaoloaankin, ja oivalsi: "Ajattelen, siis olen olemassa!" Me voimme nyt sijoittaa tämän lauseen filosofis-opilliseen lokeroon, siis johonkin "tiedon" lokeroon jonka nykyisten tiedonalojemme joukossa olemme varustaneet jollakin sopivalla nimilapulla. Mutta ymmärrystämme kyllä lisäisi eniten, jos jaksaisimme ajatella läpi sen tavan, jolla keskiaikainen, yksilöminuuden merkilliseen depersonalisaation uneen hukuttanut olemassaolonkokemus tuossa Descartesin oivalluksessa kirkastui uudeksi "omaksi" älylliseksi varmuudeksi oman olemassa olemisen todellisuudesta.
Emme mitenkään voi yliarvioida sitä erityislaatuisuutta jota eurooppalaisen uuden ajan uudet kognitiiviset perusjäsennykset koko maailmanhistoriassa merkitsevät. Kartesiolaisen "oman" minän, kartesiolaisen Subjektin, synty ja sitä vastaava "ulkoisen" Todellisuuden Objektivoiminen olivat ne uuden ajan ihmisen mieltä läpäisevät peruslokatiiviset jäsennykset, jotka muutamassa vuosisadassa ovat eriytyvän Subjektin puolella tuottaneet individualismin, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä edustuksellisen demokratian, ja vastaavasti Objektivoituvan Todellisuuden puolella empirismin, luonnontieteet, tekniikan sekä teollisen hyvinvoinnin.
Näiden ajatustyökalujen vaikutuksesta maailma ja ihmisen elinehdot ovat nyt parin viime vuosisadan aikana muuttuneet tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmissuvun koko aiemman miljoonavuotisen kehityshistorian aikana yhteensä. Eurooppalainen uusi aika on todella ollut aivan erityinen kulttuurijakso ihmiskunnan historiassa.
Mutta koska oma yksilöminuutemme on täydellisesti tämän ajan aikalaisajatteluun, sen aikalaisjärkeen, sisälle uppoutunut, emme tietenkään pysty nostamaan omaa päätämme oman aikamme sosiaalisen vedenpinnan yläpuolelle havaitaksemme miten erilaista oma aikalaisajattelumme suhteessa sekä omaan menneisyyteemme että muuhun maailmaan on. Mehän olemme syntyneet valmiiseen jo olemassaolevaan kielimaailmaan, jossa asetamme kysymykset jo olemassaolevilla käsitteillä. Käsittelemme niitä jo olemassaolevilla perusjäsennyksillä, ja saamme vastauksia, jotka itse asiassa vain toistavat ne samat loogisuusehdot jotka jo sisältyivät asettamiimme kysymyksiin.
Näin järkemme on likimain kyvytön kyseenalaistamaan omia premissejään, ja juuri tällaisista syistä olemme loppujen lopuksi aika huonoja analysoimaan oman ajattelumme lokatiivisia alkuhahmoja. Siis sellaisia kuin Subjektin ja Objektin alkuperäinen toinen toisiinsa sisältyminen ja niiden kartesiolaisessakin jäsennyksessä väistämätön keskinäinen riippuvuus – tai kaikki ne tavat, joilla "minä" ja "maailma" ovat uuden ajan ajattelussa toinen toisiaan provosoineet. Nehän ovat tuottaneet esimerkiksi tuon alussa mainitun kansallisuusajattelun, joka nyt aikalaistasollamme vaikuttaa "aatteellisena" annettuna oppi-isminä, nationalismina.
Mutta tämä tietyssä suhteessa itseanalyysiin kykenemättömän aikalaisjärkemme käsitepintojen alla vaikuttavat edelleen ne historiassa syntyneet lokatiivisen "minän" ja "maailman", "yksilön" ja "yhteisön" perusjäsennykset, jotka ovat edelleen olennainen ja järjen resonansseja muodostava tekijä kaikessa mitä älyllisesti käsittelemme. Kun olemme menettäneet näköyhteyden järkemme perimmäisiin alkulähteisiin, käsitepinnoille kertyy yhä enemmän pelkkää käsitesekaannusta. Se edustaa erilaisten juuriltaan irronneiden verbaalisten käsitetodellisuuksien, keskiaikaiseen "käsiterealismiin" palautuvien opillisten dogmien totuuslaatua.
Kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio syntyi uudella ajalla nimenomaan kartesiolaisesti eriytyvän individualistisen "yksilön" yhteisöprojektiona. Ensimmäisille kansallisvaltioille annettiin jopa yksilönnimiä. Myöskin uuden ajan ensimmäiset talousteoriat kuvasivat taloutta fysiologisiin, ruumiintuntoihin ja elimistöllisiin metaforiin liittyvin käsittein. Opillisesti fysiokratismia, joka puhui rahasta talousruumiin verenkiertona, seurasi liberalismi, jossa "näkymätön käsi" järjesteli hinnanmuodostukset kohdalleen, ellei sen tahtoa väkisin käännetty.
Nyt meillä on kansoja ja kansallista taloutta, valtion- ja kansantaloutta, joiden puitteissa perinteisesti kansalaisten elämää on järjestetty. Muistettakoon että ihminen on perinjuurin sosiaalinen laji – ilman toimivaa yhteisöä kaikkien aikojen yksilöt ovat älyllisesti eksyksissä ja täydellisen kyvyttömiä. Muistettakoon myös, että eurooppalainen uusi aika on koko maailmanhistorian mittakaavassa aivan poikkeuksellinen kulttuurikausi. Uudella ajalla yksilöprojektioina syntyneiden kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioiden kohtalot ovat nyt kuitenkin vaakalaudalla. Nimenomaan ylikansalliset voimat, kuten opillisten dogmien varaan rakentunut, tosiasiassa keskiaikaista teokratiaa uutena maailmanjärjestyksenä toistava ylikansallinen talous, ovat hajottamassa ihmisyhteisöille sisäisesti välttämättömät elämän jatkuvuuden perustekijät.
Kansallisvaltio syntyi luonnollisena yhteisönä täyttämään tehtäviä, jotka takaisivat eriytyneelle yksilöminuudelle ominaiset elämänpuitteet. Sellainen on tietysti yksilön sosiaalisen tuvallisuuden takaaminen, mikä on kaikkina aikoina ihmisyhteisön perustehtävä. Mutta eurooppalaisella uudella ajalla kysymys on ollut erityisesti myös aivan tietynlaisten, historiallisesti ainutlaatuisten kielellis-kulttuuris-lokatiivisten psyykkisten perusrakenteiden varjelemisesta. Siis niiden kognitiivisten tekijöiden pysyvyydestä, jotka ovat mahdollistaneet sen tiedollisen hahmotuskyvyn, jonka seurausta koko valtava maailman muutos on ollut.
Tuo erityisiä kognitiivisia kykyjä säilyttänyt eurooppalaisen kansallisvaltion historiallinen menestystarina on nyt kääntymässä päinvastaiseen suuntaan. Individualismi on kasvanut sokeuden asteelle, ja yhteys yksilön ja yhteisön väliltä on häviämässä. Yhteiskuntien perustavanlaatuisimmat tehtävät sosiaalisen turvallisuuden takaajana ajetaan alas. "Talous" on se harhainen "ismi" jonka nimissä vahvat yksilöt ja talousyksiköt saavat luvan romuttaa yhteiskunnat. Nimenomaan kansallisvaltio on ylikansallisen talouden tappolistalla. Kansallinen todellisuus kielletään.
Kyseessä on mitä ilmeisimmin kokonaisen maailmanhistoriallisen kulttuurikauden loppu. Yhteiskuntien hajoaminen "talouden" vaikutuksesta on vain osa individualistisesti sokean "opillisuuden" tuhovaikutuksista. Yhtä pahaksi saattaa kasvaa Euroopan ulkopuolelta yhä suuremmin joukoin tapahtuva aivan erilaisia ajatteluperinteitä edustavien kulttuurien maahantunkeutuminen. Niidenkin vaikutuksia osaamme tarkastella ainoastaan oman aikalaisjärkemme sokaisemin silmin. Esimerkiksi niiden aiheuttaman taloudellisen kuorman kannalta. Rajat tulisi kuitenkin sulkea ajattelukykymme, ei vain itsessään pahasti harhaisen talousajattelumme, pelastamiseksi.
Sanonpa vielä yhden asian näille kansallisen todellisuuden kieltäjille. "Talouden" numeroiden tuijottaminen ei ole vain toissijaista, vaan kymmenennen asteen kysymys yhteiskunnallisesta perusturvallisuudesta huolehtimisen rinnalla. Sääntöjen pitäisi perustua ihmisjärjen ja -elämän ehtojen ymmärtämiseen eikä ylikansallisten lainakauppiaiden manipuloimille ehdoille. Mikään "raha" ei missään vaakakupissa saa painaa enemmän kuin yhteisöllinen eheys ja ihmisten elämät. Mitä huonommin "taloudessa" menee, sitä enemmän sosiaalista tasausta tarvitaan. Ja sen on toteuduttava kansallisissa puitteissa, joita ei kannata laajentaa maailmanmittaisilla muuttovirroilla.
