(Sokea individualismi 2)
1.
Yhteiskunnallista keskustelua käydään aatteellisista, poliittis-ideologis-opillisista lokeroista käsin, mutta näiden lokeroiden seinät tuntuvat pettäneen ja hajonneen jo aikapäiviä. Nykyisin on yhä vaikeampaa määritellä onko joku ihminen tai jokin yhteiskunnallinen kannanotto esimerkiksi "oikeistolainen" vai "vasemmistolainen".
Perinteisesti poliittinen oikeisto on ollut konservatiivista ja yhteiskunnan valtarakenteita säilyttävää, ja tätä tarkoitusta ovat kapitalismin ja markkinatalouden opit hyvin palvelleet. Valtahan tarkoittaa vakiintuneita kilparatoja, joilla olemassaolon taistelua käydään. Siinä ohessa ollaan oltu maanpuolustushenkisiä ja paatosteltu paljonkin sillä miten yhteinen isänmaa tarvitsee kaikkien valmiutta ja uhrimieltä. Kaikenlainen kilpailu, alkaen puoluepoliittisesta valtataktikoinnista, salatietoa varjelevien sisäpiirien kabineteista ja herraseurojen hyvävelisysteemeistä, talouselämän häikäilemättömän pudotuspelin ja nousukasjohteisuuden kautta rahvastakin innostaviin urheilusuorituksiin – kaikki se on aina ollut oikeistolaisen hengen ilmentymää.
Vasemmisto on osallistunut tähän valtaapitävien säännöillä käytävään kilpailuun kilpailijan roolissa. Vasemmisto on vaatinut että myös alempien yhteiskuntaluokkien on päästävä nauttimaan kohtuullisesta tai hyvästä elämänlaadusta. Vasemmiston tunnustamissa sosialismin opeissa on ollut vahva tasa-arvoa vaativa sisältö ja profeetallinen puoliuskonnollinen lupaus siitä, että historiallisen välttämättömyyden pakosta ja vasemmistopolitiikan avittaessa sosialistinen aate muodossa tai toisessa tulee tekemään tavoitteista totta. Laimea muunnos sosialismista tarkoittaa jakopolitiikkaa, ja jakopolitiikassa jaettavaksi kelpaa sama aineellinen hyvä joka hyväosaisilla jo on – vasemmisto ei koskaan ole tavoitellut mitään vain sille ominaista hyvinvoinnin mallia.
Hyvä kysymys on esimerkiksi, kumpi on lopulta "konservatiivisempaa"? Oikeisto joka haluaa säilyttää hyvinvoinnin ehdot, vai vasemmisto, joka haluaa oman osansa hyvinvoinnista, sillä ehdolla että hyvinvointi säilyy juuri tietynsisältöisenä hyvinvointina?
Toinen hyvä kysymys: kun ennen oikeistolainen kannatti kapitalismia ja markkinataloutta, mitä hän nyt kannattaa, kun rahatalous ja reaalitalous ovat irronneet toisistaan ja kapitalismista on tullut markkinatalouden vastakohta?
2.
Tällaisista oikeisto - vasemmisto -jaon tunnusmerkeistä voidaan toki olla montaa mieltä. Ne eivät ole oleellisia – oleellista on, etteivät mitkään kaksinapaiset jaot enää tunnu kuvaavan nykyisessä yhteiskunnassa sekavana vellovia mielipiderintamia. ¹⁾
Esimerkiksi niin sanotun "vihreän" ideologian – ja tämä tosiaankin on vain yksi esimerkki ja esimerkiksi tarkoitettu – omaksunut ihminen voi olla "oikeistolainen" tai "vasemmistolainen". Hän voi jonkinlaisen konservatismin vallassa asettaa luonnon tasapainot tärkeämmiksi kuin taloustilien tasapainot. Hän voi kannattaa joko auktorisoitua asiantuntijavaltaa tai laajaa kansalaisyhteiskunnan demokratiaa ja tasa-arvoa, mutta ei saata kannattaa aineellisen elintason kohottamista vaan sen madaltamista. Hän on ihan omassa – ekologisessa – lokerossaan.
Tai ajatellaan vihreän liikkeen seuraajaa, perussuomalaisuus-ilmiötä – sitä mielestäni siis voidaan pitää pitkälti samanlaisena, selvän yhteiskunnallisen "tilauksen" omaavana ja perinteistä politiikkaa vastaan suuntautuvana protestiliikkeenä kuin mitä vihreä liike äänestäjilleen aluksi merkitsi. Perussuomalaisuuden agiteeraava teho vetoaa mitä erilaisimpiin ihmisiin. Se ei enää sijaitse missään lokerossa, vaan leviää kirjavan tilkkutäkin lailla hyvin epämääräisen mutta eduskuntavaalien äänimäärästä päätellen todella ison ihmisjoukon päälle. Sen arvot ovat kaikilla perinteisillä poliittisilla kartoilla vieläkin enemmän hajalla kuin vihreillä koskaan.
Samalla kun poliittis-ideologiset leimat ovat niin sekavia kuin ovat ja käsitteet hajoavat käsiimme, niihin vaaditaan selvyyttä tavalla joka kaikkein vähiten niihin tuo selvyyttä. Eli yritetään määritellä ideologisia lokeroita vielä täsmällisemmin. Käsitteellinen täsmennys ei onnistu. Asiallisten viitekehysten rapistuessa voidaan siirtyä yhä enemmän henkilöihin – aatteista tulee osa typologista tyyppi-identiteettiä ja poliittisen toimijan imagoa. Yhä hyökkäävämmin vaaditaan jokaiselta jossain yhteydessä mielipiteensä ilmaisevalta selvää tunnustautumista: "Kerro heti kiertelemättä, seisotko sen-vai-sen ismin riveissä!"
Kun kukaan ei tunnustaudu vastapuolen haluamalla tavalla, yhteiskunnallis-poliittinen keskustelu muuttuu leimaamiseksi. Mitä kirkkaampi leima, sitä selvempi aatteellinen edustavuus. Leimaaminen tuntuu jopa oikeutetulta. Ihmiset lokeroon ja lokeron kansi kiinni. Kestää pienet ja isommatkin ravistelut. Tarpeeksi puristeltuina niistä tulee kliseitä. "Sehän on Bilderberg-salaliittolainen!" "Vihreä kukkahattumokuttaja!" "Persurasisti!"
Kokonaiskuvaa koskien hyvä kysymys kuuluu: kulkeeko käsitteiden hajoaminen, yleisen tyytymättömyyden lisääntyminen ja uusien poliittisten liikkeiden nousu käsi kädessä? Ovatko ne syvätasolla sama asia? Sekö on "populismin" todellinen sisältö?
3.
Entäpä jos etsisimme selvyyttä ihan päinvastaisesta suunnasta – hajottaisimme poliittis-ideologis-opilliset lokerot vieläkin pienemmiksi, panisimme itse asiassa ne tuhannen päreiksi. Tarkastelisimme paljaana sitä ihmistä, joka kaikenlaisten monikerroin kääriytyneiden ryhmätunnuspukujen alle kätkeytyy. Perusihmistä, ikuista ihmistä, ihmistä ilman minkäänlaisia yhteiskunnassa nyt käytössä olevia aatteellisia vetimiä ja suojakilpiä.
Ihminen on tähän maailmaan syntyessään paljas – paljas myös kaikesta tiedosta, niin oikeasta kuin väärästäkin tiedosta. Tyhjä taulu, tabula rasa, kuten John Locke sanoi. Niin vailla kaikkia ominaisuuksia, että jos hänet vastasyntyneenä hylätään metsään – sellaista on takavuosisatoina tapahtunut – ja sudet sattuvat omimaan hänet pennukseen, hänestä tulee enemmän susi kuin ihminen. Esimerkiksi kasvitieteilijä Karl von Linne luokitteli löytämänsä susilapsen uudeksi, ennestään tuntemattomaksi eläinlajiksi.
Ihmisestä kasvaa ihminen kun ja vain kun hän kasvaa ihmisten joukossa. Ihminen on aivan erinomaisen sosiaalinen laji.
Se tapa, jolla varhaisvaiheessa ihmis- ja itseidentiteetti meissä muodostuvat, on eräässä tietyssä mielessä erityisen merkitsevä. Meistä jokaisen tajuntaan nimittäin piirtyy ensin hahmo "sinä" – meitä hoivaavan ihmisen hahmo – ja vasta myöhemmin muodostuu "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä suoraan johtuu, että elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme. Toisin sanoen: lajityypillinen sosiaalisuutemme merkitsee myös lajityypillistä moraalia.
4.
Mitä ilmeisimmin "altruistinen" inhimillinen perusmoraali – eli normiksi muotoiltuna "kohdelkaa toisia niinkuin haluatte itseänne kohdeltavan" – on todellakin universaali, koko ihmissukua koskeva ilmiö. Ihminen on lajityypillisesti moraalinen eläin.
Johtopäätös, joka meidän tästä tulee vetää, ei ole ainoastaan yksilön käyttäytymisohje. Ennen muuta se koskee lajityypillistä sosiaalisuuttamme, joka on kaiken takana. Johtopäätös on selvä: jokaisen ihmisyhteisön pitäisi aivan ensimmäiseksi täyttää tietty moraalinen ominaisuus. Yhteisön on oltava – jos yhteisö haluaa että sen piirissä ihmisyyden ehdot toteutuvat – moraalinen yhteisö. Jollei yhteisö täytä tiettyjä ihmisyyden perusmoraalin ehtoja, mikään sääntö mitä yhteisö yksilöiltä vaatii, ei voi olla legitiimi.
Mitä nämä ehdot ovat? Ne ovat hyvin yksinkertaisia ehtoja, perusasioita, jotka koskevat yksilön suhdetta yhteisöönsä. Yksilön on koettava muut ihmiset turvallisuutta tuottavina, yksilön on saatava kasvussaan ja kehityksessään enemmän eheyttäviä ja rakentavia kokemuksia kuin hajottavia ja ristiriitoja kylväviä, ja yksilön on koettava kuuluvansa yhteisöön ja voitava luottaa siihen ettei mikään muutos uhkaa perussuhdetta. Kun perusturvallisuus on taattu, yksilö voi yksilönä eriytyä ja itsenäistyä, kasvaa autonomiseksi, itse omat ajatuksensa ajattelevaksi ja asiansa hoitavaksi aikuiseksi.
Yksilö voi kasvaa autonomiseksi vain omassa yhteisössään, omiensa joukossa. Siksi on olennaisen tärkeää, että yhteisöistä – perheistä, lähipiireistä, yhteiskunnista – pidetään hyvää huolta. Yhteisöllisyyden ehtoja ei saisi hajottaa. Se on vastoin inhimillistä perusmoraalia.
Sanonko tämän jollakin vielä konkreettisemmalla tavalla? No, ihmisen perustavanlaatuisen moraalin kannalta ei ole vain niin että esimerkiksi muukalaiskammo ja -torjunta, kulttuurierottelu tai rasismi olisivat jotenkin ymmärrettäviä, vaan pitäisi sanoa että ne ovat oikein. Aivan niin, kuulitte kyllä hyvin. Inhimillisen yhteisömoraalin kannalta rasismi on oikein.
5.
No, muistettakoon, että emme tässä puhu rasismi-ismistä – "aatemaailman" asiasta – emme ylimalkaan mistään ismistä, emme ollenkaan poliittis-ideologis-opillisista käsitekoneistoista, jotka nykyisin tilkkutäkin lailla leviävät täplittämään kaikkea muuta kuin eheää mieltämme.
Me puhumme perusihmisestä ja perusasioista, ja yritämme palauttaa uskomme siihen, että jos joskus saamme yhteisömme perusasiat kuntoon, silloin tavoitamme perusihmisen sisältämme, ja silloin ajattelullamme on paremmat perusedellytykset, ja ehkä meille on mahdollista rakentaa parempia opillisia koneistoja olemassaoloamme kuvaamaan ja selittämään.
Olemme nyt opillisten koneistojemme kanssa aika pahasti harhassa. Ne ovat nykyisin pintakuohaa, käsitekuplaa, joka verbaalipuolella jotenkin vastaa numeropuolella puhallettuja raha-arvonmuodostuskuplia. ²⁾
Sanoisin, että tyypillisissä yhteiskunnallisissa näkemyksissämme on tosin aina mukana "pohjakosketuksia", eli yhteyksiä opillisten käsitteiden ja perusinhimillisten syvätuntojen välillä – mutta koska kaikki opilliset käsitteet määrittyvät nykyään pääasiassa toisten opillisten käsitteiden avulla ja kautta, mielipiteistämme muodostuu vain eräänlaista pintatason merkityksille rakentuvaa kanaverkkoa, johon perusihmisyytemme häviää, jää vangiksi kuin häkkiin.
Kanadalainen yhteiskuntafilosofi Charles Taylor puhuu perusinhimillisistä tunnoista – niin sanotuista "vahvoista arvoista" – joita meillä kaikilla on. Ne ovat juuri noita kuvatunkaltaisia peruskokemuksia yhteisöön kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta. Perusihmisen perusoikeuksia. Tunne ihmisarvosta ja olemassaolon oikeudesta on sellainen. Ihmisarvon on siis oltava kokemuksellista – ei riitä että sitä määritellään opillisesti, tai normatiivisesti, tai että se ulkopuolelta leimataan ihmisen päälle.
Jos oma yhteiskuntamme ei tällaisia perustavanlaatuisia kokemuksia omille kansalaisille mahdollista – vaikka tarjoaa aktiivisen auliin auttavan käden muualta tänne tulleille ja nostaa monikulttuurisuuden yhteiskunnalliseksi normiksi – silloin vuorenvarmasti seuraa perustuntojen loukkaantuminen ja ristiriita ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Taylorin mukaan vallankumoukset historiassa ovat syttyneet juuri loukatuista kansalaistunnoista.
Siis kansalais-, ei kansallistunnoista. Loukatut kansalaistunnot hakevat tukea kansallistunnoista. Loukkauksen haavat voi oikeasti parantaa vain kansa, yhteisyys, kulttuuriyhteisyys. Se ei ole vain ymmärrettävää päättelyä, vaan se on oikein. Sanonko uudelleen: tältä perusinhimillisyyden taustalta nationalismi on oikein.
6.
Yhteiskunnallisessa keskustelussamme on nousevaa muukalaisvihaa ja rasismia selitetty esimerkiksi sillä, että nämä ikävät ilmiöt liittyvät lähinnä taloudellisesti huonoihin aikoihin – ja tämä selitys jostain syystä koetaan niin riittäväksi, että siihen poliittis-ideologis-opillinen selittäminen sitten päättyykin. Se laukeaa ikään kuin selitystarve olisi täysin tyydytetty ja rasismi-ilmiö olisi kuitattu, pantu pakettiin ja hyllylle. Sillä siisti.
En ole koskaan kuullut kenenkään valtapoliitikon suusta oikeaa tulkintaa asiasta. Siis sitä että muukalaisvastaisuuden ja rasismin synty on indikaattori siitä miten huonosti yhteiskunnallisesta eheydestä ja sosiaalisesta turvallisuudesta on huolehdittu. Ja että "taloudellisesti huonoina aikoina" sosiaalisesta turvallisuudesta pitäisi huolehtia kymmenen kertaa tehokkaammin kuin yhteiskunnallisen hyvinvoinnin vallitessa. Ja että tämä huolenpito pitäisi tehdä oman yhteiskuntamme perustavanlaatuisen, koko yhteiskunnan legitimaatioon vaikuttavan inhimillisen moraaliomaisuuden säilyttämiseksi eikä vain ikävän rasismi-ilmiön torjumiseksi.
En ole koskaan kuullut korkealta taholta julkisesti todettavan, että yhteiskuntamoraalimme priorisoituine pankkiiritukineen ja sosiaalitukien leikkauksineen on alhaista, ja sitä harjoittavat poliitikot reppanoita, mutta rasismi ja nationalismi ovat jollakin tavalla oikeassa ja oikein. Että jokin perusasia rasismissa ja nationalismissa voi olla ja on oikein.
Yhteiskunnallisessa keskustelussamme emme näe opillis-käsitteellisiä pintoja syvemmälle. Meille tärkeitä ovat vain ideologiat, ne ovat meille tunnustuksellisia pelastususkontoja. Uskomme aatteellisiin ja poliittisiin oppeihin niin lujasti että kuvittelemme inhimillisen hyvän tai pahan tarttuvan jonkin opin mukana ihmisestä toiseen. Eivät ne tartu. Eivät ihmiset muutu yhtäkkiä hyviksi, kun vain oikea oppi keksitään. Ei myöskään inhimillinen pahuus johdu opeista, vaikka se mielellään jonkin opin kulisseihin aina pukeutuukin. Inhimillinen paha on perusihmisyyden vamma. Jos sitä vastaan halutaan taistella, on taisteltava perusihmisen puolesta.
Meille riittää ideologinen rähinä. Selitykset jäävät käsitetasolle ja näennäisiksi. Ihmisen ominaisuuksien sijasta puhumme oppien omituisuuksia. Se ken panee käsitetasolla asiat halki-, poikki ja pinoon, on käsitesodan sankari. Me hyvät, täsmällisesti ja asiallisin argumentein perustelevat. Nuo pahat, aggressiiviset, vihantunteen sumentamat. Kuka uskaltaa pohtia mahdollisuutta ettei totuus löytyisikään näistä keskusteluasemista? Että totuus olisi jotain perustavammanlaatuista?
--------------------
(Kirjoitus on julkaistu 27.8.2012 verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla )
-----------------------------------
¹⁾ En tässä tarkoita sitä, etteivätkö nimenomaan kahtiajaot luonnehtisi kaikkea yhteiskuntaelämäämme nykyisin. Taivas varjelkoon, nehän sitä juuri leimaavat. Mutta noilla kahtiajaoilla on jokin kaikista asiasisällöistä riippumaton itsetarkoituksellinen ellei jo peräti institutionaalinen rooli. Ikään kuin itseidentiteetin määritteleminen kielteisestä käsin – siis pikemminkin ottamalla etäisyyttä aatteelliseen vastustajaan kuin kantamalla huolta oman ajattelun laadusta – olisi oman aikamme poliittisen kannanoton varsinainen motiivi ja moottori.
Ehkäpä käsitesekaannus, joka kaikkialta ympäröi meitä, muodostaa myös jonkinlaisen suojaverkon – se kannattelee vastakkainasetteluissa meitä ja estää meitä putoamasta pelottavaan epävarmuuteen ja tyhjyyteen. Jos perustaisimme mielipiteemme käsitteelliseen kyseenalaistamiseen ja sitä tietä saavutettavaan omaehtoiseen ajatukselliseen etäisyyteen, meidän olisi vaikea kokea sijoittuvamme sitä-ja-sitä suuntausta vastustavaan tunnustukselliseen rintamaan.
Jonkinlaisen torjunnan vallassa yritämme selittää elämämme "hyvät" ja "pahat" päästämättä niitä kuitenkaan nahkamme alle tai edes lähellemme. Monen ihmisen itseidentiteetti elämän ja aatteiden myrskyävillä merillä määräytyy kielteisestä käsin – ikään kuin oma reviiri kirkastuisi potkimalla vastapuolta tai yleensä vain vimmatusti ympärilleen.
Koko sivistyksemme muoto on tuollainen – paljolti pelkkää käsitepöhöä, johon ainoaa selvyyttä tarjoavat irtiotot kaikkeinhalvesituimmista aatteellisista vastustajista. On sanomattakin selvää, miten projektiivisia nämä mielenmekanismit ovat. Ei siinä ole juuri todellisuuskosketusta. Loputkin käsitteellisestä hallinnasta käytännössä menetetään kun annetaan numeroiden, rahan, ohjailla kaikkia päätöksiä.
Käsitetodellisuuden hajoaminen on toki suomalaisuutta laajempi juttu. Siinä on mukana taustalla myös koko eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriallinen trendi. Sokea individualismi valtaa meidät. Se pirstoo kokemuksemme, ajatuksemme ja näkemyksemme. Kuten tiedonalat ovat pirstoutuneet irralliksiksi ”ismeiksi”, samoin arkiajattelumme on muuttunut laadultaan ohuen ”opilliseksi” reagoimiseksi irrallisiin leimasignaaleihin.
Ehkä se, että nykyisin määrittelemme identiteettiämme niin selvästi vain kielteisestä käsin, kuuluu juuri sokean individualismin kuvaan. Meissä ei ole enää mitään aitoa ja positiivista, jolle rakentaa. Jää jäljelle vain yritys määrittää itseä sen kautta, mitä vastustaa.
Ja sehän on tietysti varsin kuluttavaa – noin psyyken energiatasapainojen kannalta. Patologiseksi kehittyessään vaivaa sanotaan hostilityksi. Päivät täyttyvät mitätöimisestä ja hyökkäilystä hienojen ”ismien” nimissä mitään ymmärtämättömiä vääräuskoisia vastaan. Aito kasvu ja kehitys, ajattelemisen ja oivaltamisen ilo puuttuvat silloin kokonaan.
²⁾ Visio käsitteellisestä kaatopaikasta on historiallisesti tosi. Juuri niin on eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriassa käynyt. Elämme nyt mätänevien käsitteiden aikaa – niitä on ympärillämme röykkiöittäin, mutta ne ovat jokseenkin kaiken kelvollisen sisältönsä menettäneet.
Tilanne yhteiskunnallisessa keskustelussa on kaamea. Mutta asiat yhteiskuntatieteiden piirissä eivät taida olla paljoakaan paremmin. Siellä kieputellaan ja kikkaillaan ismeillä, ripustellaan niitä toisiinsa niin kauan kun käsitteillä vielä mitään ehjää rihmaa on jäljellä.
Mitä ohuempia käsitteitä, sitä ohuemmaksi tiedollinen sivistyksemme muuttuu. Tilanne on erityisen otollinen itseidentiteettiään ja itsevarmuuttaan kipeästi tarvitseville aatteellisille nuorille, joiden terävät papukaijannokat repivät vastapuolen ”ismit” riekaleiksi – ja sitä pidetään ”yhteiskunnallisena keskusteluna”. Ennätysnuorina väitelleet miehen- tai naisenalut myyvät opillisia kuplia ennätyshintaan. Olen odotellut, milloin saamme ensimmäisen alle murrosikäisenä psykoanalyysista väitelleen tohtorin.
Nimenomaan sokea individualismi, jossa yksilö on rakentanut itseidentiteettinsä todellisuudesta pitkälle irtautuneiden teoreettisten käsitteiden ja käsitysten varaan, tuottaa surkeaa tragikomediaa. Meillä on paljon poliittisia nuoria, joilla sanomisen tarve ylittää monta kertaa kyvyn saada mitään sanotuksi, ja se on kammottavaa kuulla ja katsella.
Mielenosoituspaikoilla ovat vastakkain "äärivasemmiston" ja "äärioikeiston" lipunheiluttajat, ja todellisuuskosketus saadaan kun mielenosoitus muuttuu edes hieman "väkivaltaiseksi". Kaipa ne kokevat että silloin "edes jotakin tapahtuu". Että sanojen ja puheiden sijasta ollaan tositoimissa.
Tällaisten yleistyminen taitaa olla yksi indikaattori siitä miten käsitteet ovat meidät pettäneet. Ikään kuin kaikista hienoista sanoista olisi mielenosoittajien päähän jäänyt vain ohut huntu – ideologista tunnustautumista palvelevia teoreettisia "todisteluja", jotka jakavat joukot keskenään nahisteleviin ryhmiin, rintamiin, joille iskusanojen jälkeen ovat todistusvoimaisimpia iskut.
