8.10.23

Sokea individualismi

 (Sokea individualismi 3)


1.

Yksi asia mikä ihmisten tulisi laajemmin tajuta on se että demokratia, sellaisena kuin me sen tunnistamme ja tunnemme, on kansallisvaltion ominaisuus. Toinen ehkä vielä tärkeämpi asia ymmärtää olisi, että kansallisvaltio on eurooppalaisen uuden ajan individualismin tuote. Se on nimenomaan yksilön oikeuksia ja vapauksia tavoittelevan ajattelun projektio yhteisötasolla. – Jos nämä kaksi seikkaa jaksaisimme ajatella läpi, suhtautumisemme moniin, moniin, moniin asioihin saattaisi muuttua kokonaan.

Eurooppalainen uusi aika, noin runsaan neljänsadan viime vuoden ajanjakso, on ihmisen historiassa aivan poikkeuksellinen aikakausi. Silloin syntyi ja kehittyi historiassa ennen esiintymätön tapa ajatella. Vastakohtana edeltäneelle suunnilleen tuhatvuotiselle keskiajalle, jolloin ihmisen yksilöminuus oli jokseenkin kadonnut ja jolloin elettiin oudossa, psyykkisen dynamiikan ja ajantajun hukanneessa depersonalisaation tilassa, uudella ajalla havahduttiin mitä korostuneempaan itsetietoisuuteen.

Kun keskiajalla kaikkein parhaimmatkin ajattelijat olivat silloisten järkiperusteiden mukaan jopa epäilleet omaa olemassaoloaankin, sitä vastaan nousi nyt Descartesin kirkkaasti ilmaisema oivallus: "Ajattelen, siis olen olemassa!" Tämä oivallus oli filosofille niin kirkas, että hän koki sen myötä ratkaisseensa suunnilleen kaikki maailman ongelmat. Descartes koki valaistumisen, koki järjen valon – jos ihmisen sisäinen silmä, järki, näkee jonkin seikan selvästi, sen on oltava olemassaolevassa todellisuudessa oikein.



2.

Kyseessä oli toki paljon laajempi ajattelumuutos kuin vain Descartesin oivallus. Uusi, yksilöminuutta ja individualismia esille nostava ajattelu oli pikkuhiljaa itänyt mm. renessanssifilosofien humanismissa ja uskonpuhdistajien esiin nostamassa omakohtaisessa jumalasuhteessa. Ei voida tarkalleen sanoa mistä uuden ajan individualismi alkoi. Mutta itse ajatusmuutoksen perustavanlaatuinen, paradigmaattinen sisältö on selvästi määriteltävissä.

Syntyi niin sanottu "kartesiolainen Subjekti". ¹⁾ Yksilöminuus eriytyi, ja vastaavasti ulkomaailma, todellisuus, Objektivoitui. Eriytyvän Subjektin puolella kehittyivät vuosisatojen mittaan individualismi, yksilövapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, ja vastaavasti kehittyivät Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.

Näiden uuden ajan ajatustyökalujen vaikutuksesta maailma on nyt muutamassa vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmislajin historian koko aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä väheksyä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun erityislaatuisuutta.



3.

Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivoituminen olivat historiallinen tajunnantapahtuma, jonka perustavanlaatuinen, ajattelua paradigmaattisella syvätasolla jäsentävä vaikutus tuli sitten näkyviin kaikessa siinä dynaamisessa edistyksessä joka uudelle ajalle on ollut ominaista. Ei ole vain niin, että yksilöminuuden tiedostaminen avasi tai lisäsi psyykkiseen varustukseemme sisäänpäin kääntyvän introspektiivisen tarkastelukulman ja itserefleksion, vaan on myös niin, että uusi minätietoisuus projisoituu, heijastuu ulkomaailmaan ja antaa muodon uusille havainnoille joita dynaamisen psyyken on mahdollista tehdä.

Psykoanalyytikko saattaisi väittää, että esimerkiksi fysiikan perussuure "voima" on introspektiossa – sisäisellä silmällä – havaittu ruumiintuntojen ulkoistuma. Keskiajan ihmisille "voiman" käsitteen muodostaminen olisi ollut mahdottomuus siksi, ettei heidän minätietoisuutensa ollut niin kirkasta että sielunviriämät olisivat voineet toimia objektivaatiossa havainnoille muotoa antavina malleina.

Lisääntyvä individualismi projisoitui yleensäkin elimistöllisten metaforien käyttöönotossa todellisuuden kuvailussa ja selityksessä. Esimerkiksi talousajattelussa – fysiokratismissa – rahavirrat käsitettiin jonkinlaisena talousruumiin verenkiertona.

Valistusfilosofi Rousseau puhui valtiostakin kuin suurena joukkoruumiina, orgaanina, jolla oli jopa oma tahtokin, niin sanottu "yleistahto". Ehkä rousseaulaisen "yhteiskuntasopimuksen" valtio oli ensimmäinen selvästi elimistöllisillä metaforilla perusteltu kansallisvaltiohahmotelma uuden ajan historiassa. Kansallisvaltion syntyhistoria ja syntymekanismi on selvä: se on lisääntyneen individualismin projektio yhteisötasolla.

Uusille valtioille annettiin jopa henkilönimiä. John Bull, Svea-mamma, Setä Sam, jne. Yksilömielteet ja yhteisömielteet läpäisivät toisiaan. Nykyisin emme enää ymmärrä tätä mielteiden syntyhistoriaa – se että maan nimi kirjoitetaan suurella alkukirjaimella on meille nyt lähinnä oikeinkirjoitus- ja kielioppikysymys. Siinä olemme irronneet historiasta ja tärkeilemme tyhjän päällä.

Se mikä meille olisi oikeasti tärkeää ymmärtää on, että kansallisvaltio ja yksilöoikeuksia korostava demokratia ovat olleet historiallisesti lisääntyvän individualismin tuotteita. Niillä on niiden syntyvaiheessa ollut oma "objektivaationsa" – ja kaikki käsitteet, joilla niitä ja niiden erilaisia ominaisuuksia on alettu kuvata, ovat syntyneet yksilöminuuden ulkoistuksina.

Kansallisvaltio ja demokratia ovat ajatushistoriallisesti olennaisesti samaa kudelmaa, enkä usko, että kansallisvaltiota ja demokratiaa koskaan voidaan erottaa toisistaan menettämättä koko sitä paradigmaattista pohjaa jolle nämä ajatusmuodot ovat kehittyneet. Valitettavasti vain tässäkin kysymyksessä olemme irrottaneet itsemme historiasta ja utopistisesti kuvittelemme kansallisvaltion vain laajemman demokratian rajoitteeksi. ²⁾



4.

Tässä vaiheessa kannattaa ehkä ottaa kilometrin mittainen askel taaksepäin todellisuuden- ja suhteellisuudentajun säilyttämiseksi ja miettiä ihan kaikessa rauhassa uudelleen mitä ihmisen miellemaailmassa merkitsevät nämä tässä puheena olevat paradigmaattiset ajattelun alkutekijät. Sellaiset kuin tämä "kartesiolaiseksi paradigmaksi" nimetty Subjektin eriytyminen ja ulkoisen todellisuuden Objektivaatio.

Otetaan vaikkapa tuo mainittu fysiikan "voiman" käsite. Miten paljon luonnonlakien hallitseminen on muuttanut ihmisen maailmaa, hänen elinolojaan? Kuvitelkaa millainen oli keskiajalla vallinnut elämänmuoto – kun Rooman valtakunnassa jo olemassa ollut sivistys, kuten jo jossain määrin levinnyt lukutaito, olivat kadonneet maailmasta ja eurooppalainen elämänmeno oli vajonnut ajan kulumisesta ja perspektiivin syvyysulottuvuuden tajuamisesta mitään ymmärtämättömään ja "minän" olemassaoloa tiedostamattomaan depersonalisaatioon. Vallitsi suunnaton joukkomittainen psyykkinen taantuma.

Mekaanisia ja orgaanisia mielteitä tuskin erotettiin toisistaan. Toki karkeita mekaanisia työkaluja oli, mutta samoin olivat ajattelutyökalut karkeita. Kaarle Suuren mielestä kunnon kristitty oli sellainen joka pystyi yhdellä miekaniskulla halkaisemaan pakanan päästä haaroihin. Kidutuskoneet olivat insinööritaidon ensimmäisiä mestarinäytteitä. Niissä ihmiset pilkottiin ja revittiin samalla tavalla kuin muutaman vuoden ikäiset pikkulapset tänä päivänä tutkivat kärpästä nyppimällä siltä siivet.

Keskiajan maailman "pimeys" ei ole klisee. Pimeys on miellemaailman ja psyyken pimeyttä.

Mieti nyt sitten miten jostain ylhäältä avaruudesta tänä päivänä katselisit maapallon miljoonakaupungeissa kimaltelevia miljardeja valolamppuja. Liikennettä, teollisuuskeskuksia, valtamerialuksia, jumbojettejä – entä jos voisit silmilläsi nähdä ne miljoonataajuuksilla tapahtuvat sähkövärähtelyt, jotka yhtään väsymättä välittävät viestejä läpi koko eetterin, ympäri koko pallon?

Mieti miten siinä kaikessa on pohjimmiltaan kyse fysiikan "voiman" käsitteestä. Kurkista vielä uteliaana tutkimuslaboratorioon, jossa aineen perimmäisiä salaisuuksia kaivellaan esiin – siellä sivistys on saavuttanut aivan tavattomia tuloksia. Kohta kukaties opetamme kiteitä käyttäytymään järkevällä tavalla valjastaaksemme ne teknologian palvelukseen.

En kysy onko kaikki tapahtunut ollut ihmiselle siunaukseksi vai tuhoaako tekniikka meidät, vaan totean tapahtuneen muutoksen. Se on ollut jotain ihmisen historiassa aivan tavatonta, suunnatonta, aivan erityistä. Ja se kaikki on eurooppalaisen uuden ajan "kartesiolaisen paradigman" vaikutusta. Subjektin eriytymistä ja todellisuuden Objektivaatiota. Jos vielä väität, ettei historiallisten miellemaailmojen muutoksessa ole ollut kyse jostain ajattelumme vain vaivoin tajuamasta mittakaavasta ja laadullisesta poikkeuksellisuudesta, silloin et ole ymmärtänyt asiaa etkä ole oikein todellisuuden- ja suhteellisuudentajuinen.



5.

Mikä sitten oikein on tämä ihmisen "minä" joka on historian eri aikakausina saanut niin erilaisia ilmentymiä ja toiminut monenlaisissa rooleissa? Mikä on Subjekti? – Jos haluamme oikeasti olla todellisuudentajuisia, tällaisia kysymyksiä meidän tulisi itsellemme selvittää.

Ensinnäkin yksi olennainen rajalinja. Se mikä koskee "minää" – eli siis kartesiolaista Subjektia – on eri asia – tai oma alueensa – kuin se mikä todellisuudessa on tämän "minän" miellemaailmojen projektiota – eli Objektivaatiota.

Eurooppalaisella uudella ajalla kartesiolaisen Subjektin vaikutuksesta ovat kehittyneet individualismi, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratia, kun taas vastaavasti Objektivaation puolella ovat kehittyneet empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. "Minän" muutokset ovat sisäistä psyykkistä aluetta, niiden heijastumat, Objektit, ovat ulkoista todellisuutta.



6.

Hämmästyttävin ihmistä koskeva tosiasia ehkä on se miten perinjuurin sosiaalinen laji olemme. Jopa yksilön "minä" on aina sosiaalista ja historiallista muodostetta.

Jokainen meistä on syntynyt tähän maailmaan tiedollisesti ottaen täydellisestä pimeydestä, ja jokaisen tajuntaan on ensin piirtynyt hahmo "sinä" ja vasta sen jälkeen on alkanut muodostua se mistä sanotaan "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä johtuen elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken mitä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme. ³⁾

Psykoanalyytikot puhuvat vastasyntyneen primaarinarsismista, joka vähitellen saa rinnalleen ja vaihtuu objektirakkaudeksi. Jos jokin menee ihmiselämän aivan varhaisessa vaiheessa pieleen, mitkään persoonallisuutta kehittävät raiteet eivät asetu kohdalleen. Esimerkiksi psykopatia ja narsismi ovat niin syviä "minuuden" vammoja, ettei niistä juuri ole mahdollisuutta "toipua" koskaan myöhemmän elämänkään aikana.

Mitä rautaisempi on varhaisen lapsuuden perusturvallisuus, sitä ehjemmän ja pitemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen se myöhemmässä elämässä takaa. Perusturvallisuus ei suinkaan tarkoita kaikilta kolhuilta suojelemista vaan sitä, että pahasti traumatisoivat kokemukset vältetään. Jos lapsi joutuu kestämään kokemuksia jotka ylittävät sielullisen sietokyvyn – joka siis muodostuu kunkin kokemusten mukaan, on siis suhteellista – seurauksena on tavalla tai toisella tapahtuva psyyken pirstoutuminen.

Esimerkiksi aikuiset, jotka mieluusti hokevat kuinka "elämä on kovaa, numerot kylmiä ja talouspolitiikka vaatii realismia", ovat usein sellaisia, jotka ovat omassa lapsuudessaan joutuneet kokemaan vähän liian kovia ja kehittäneet silloin itselleen vaihtoehtoisen fantasioidun mielikuvitustodellisuuden, jossa "minä" virittyy eri tavalla ja hallitsee kuvitteellista maailmaansa. Myöhemmin näille ihmisille oikean todellisuuden kohtaaminen muodostuu haasteeksi, josta selvitään kun kovetetaan "minä" ja omaksutaan ylimääräinen annos aggressiota.

Kaikella taiteella saattaa olla terapeuttinen tehtävä "todellisuusefektin" saavuttamisessa, haasteellisen todellisuuskosketuksen hallitsemisessa.



7.

Jokaisen yksilön elämään kertyy kasvun, kehityksen ja ikääntymisen myötä tiettyjä psyykkisiä perusrakenteita, ja kun nämä kerrostuvat, pysyvät piirteet voidaan havaita ajattelun rakenteellisista kaavoista ja jäljittää käyttäytymisen toistuvista kuvioista. Psykoanalyysi todellakin edellyttää tiettyä kehitysastetta, vähintäänkin tiettyä ikää, jolloin psyykeen on muodostunut niin paljon kokemuksellisia kerroksia että tulee mahdolliseksi hahmottaa syvyyssuuntaisia kytkentöjä. Niiden näkeminen on itseymmärrykselle välttämätöntä.

Psyyken pysyvät rakenteet eivät tietenkään ole mitään senkaltaista kuin että "hän on vakaumuksellinen kommunisti" tai että "hän uskoo lujasti vapaisiin markkinoihin". Psyykenrakenteiden kannalta on ihan se ja sama, mitä ismiä ihminen "totuutena" tunnustaa – olennaiset seikat eivät ole sisällöllisiä vaan liittyvät ajattelun muotoihin. Meistä jokaisen ajattelu on elämänmittainen rakennustyö, hämähäkinverkon kaltainen kudelma, ja psykoanalyytikolta tarvitaan tavatonta herkkyyttä kun hän kipuilevan potilaansa kohdalla alkaa purkaa kokemusten kerroksia ja seurata kantavia rakenteita, määrääviä yksittäisiä säikeitä, palatakseen "minuuden" aivan pohjimmaisiin lähtöasetuksiin.

Mikään sisällöllinen ei tässä todellakaan merkitse mitään. Olennaista on esimerkiksi tunnustuksellisuuden, mustavalkoisuuden aste. Mitä jyrkemmät mielipiteet, sitä heikompi persoonallisuus. Ihan sama onko tunnustuksen kohteena uskonto vai tiede, oikeisto vai vasemmisto – kaikkein jyrkin kiihkouskovainen voi muuttua yhtä mustavalkoiseksi ateistiksi, samoin historia todistaa että fasistinen diktatuuri tuottaa yhtä hirvittävät seuraukset kuin kommunistinen totalitarismi, jne.



8.

Yksilön syvimmätkin tuntemukset ovat lajityypillisiä ja kirkkaimmatkin älylliset oivallukset saavat merkityksensä kulttuurisidonnaisuuden puitteissa. Yksilö ei koskaan ole "syntynyt tyhjästä", vaan hän on aina lajityypillinen olento, sosiaalinen ja historiallinen muodoste, oman aikansa ja siinä vallitsevan elämänmuodon sekä henkilöhistoriansa tuote. Tuo kaikki on totuttu ilmaisemaan lyhyesti: ihmisyksilö on kulttuurinen artefakti.

Emme pysty sanomaan miksi historiassa jokin aikalaisajattelu vakiintuu ja muodostaa kokonaisen kulttuurikauden. Esimerkiksi historisti Oswald Spengler toteaa profeetallisessa mammuttiteoksessaan lakonisesti että historialliset aikakaudet nousevat "kuin huuto ihmisen rinnasta". Mutta meidän on pakko todeta, että historiallinen aikakausi on todellinen ilmiö. Eurooppalainen uusi aika on ollut ihmiskunnan historiassa aivan selvästi erottuva ja aivan erityinen ajanjakso. Kartesiolaisen paradigman vaikutukset ovat olleet aivan johdonmukaisia, eikä niiden vaikuttavuutta voi mitenkään epäillä.

Lisääntyvä individualismi on ollut se suuri uuden ajan kantoaalto, jonka laineilla kuohua ovat niin yksilöoikeudet ja -vapaudet kuin kansallisvaltio ja demokratiakin. Individualismi voi kuitenkin kasvaa sokeuden asteelle, jolloin lakkaamme tajuamasta kansallisvaltion ja demokratian luonnetta individualismin projektioina, irrotamme ne synty- ja kehityshistoriastaan, siirrämme ne abstraktille käsitteelliselle tasolle ja alamme pitää niitä ikään kuin "annettuina itsestäänselvyyksinä". Emme enää ymmärrä niiden historiallista taustaa, vaan esimerkiksi määrittelemme "demokratian" käsitteellisesti – ikään kuin se olisi ajattomassa tyhjiössä joidenkin puhtaiden ideoiden varassa toteutuva hallintojärjestelmä.



9.

Kansalaisyhteiskunnan idea on sokean individualismin mukainen versio aidosta demokratiasta. Kansalaisyhteiskunta on atomististen täysivaltaisten yksilöiden ideaalinen kooste, joka ikään kuin "alkaa" jokaisesta yksilöstä erikseen – aivan kuten idealistinen liberalismi kuvitteli "talouden" muodostuvan ideaalisten "vapaiden yksilöiden" keskenään sopimista kumpaakin osapuolta hyödyttävistä kaupoista. Ihmisyksilö on kuitenkin kulttuurinen artefakti, ei päinvastoin. – Margaret Thatcher puhui kansalaisyhteiskunnasta kun hän sanoi: "Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan." ⁴⁾

Sokeat individualistit eivät ymmärrä että yhteiskunnan on tuotettava aivan rautainen perusturvallisuus jotta yksilöt voivat kasvaa autonomiaan ja eriytyä yksilöinä pitkälle. On pidettävä perusasioista huolta – kehityksen syvät kerrokset on elvytettävä yhä uudestaan, niitä olisi varjeltava aivan erilaisella huolenpidolla kuin mitä nykyisessä sokeiden individualistien yhteiskunnassa tapahtuu.



10.

Suuret kulttuurit luovat omat pohjaparadigmansa, nousevat, kukoistavat, villiintyvät ja ylikasvavat, kuihtuvat ja kuolevat sitten pois. Juuri tämä kaikelle elolliselle ominainen elämänkaari on oman eurooppalais-länsimaisen kulttuurimme suhteen nyt umpeutumassa. Individualismin ylikasvaminen sokeuden asteelle on yksi keskeinen historiallinen hajoamisilmiö.

Individualismin historiallinen tarina on kerrottu niissä Objektivoituneissa projektioissa, joissa se on uuden ajan mittaan saanut ilmauksensa. Kuten todettu, kansallisvaltiot ja demokratia olivat yksi tuollainen projektio. Viitattiin myös fysiikan "voiman" käsitteeseen ja siihen valtavaan vaikutukseen joka sillä kaikkeen tiedolliseen ajatteluumme on ollut. – Voisimme laajentaa näitä tarkasteluja ja muodostaa sellaisia uuden ajan historiallisia kokonaiskuvia, joissa individualismin projektiot näyttäytyisivät enemmän spenglerilaisessa synty - kehitys - kasvu - kukoistus - ylikasvu - hajoaminen -kaavassa.

Esimerkiksi keskiaikaisen tiedonalojen jaon uudella ajalla korvanneet erityistieteet muodostuivat kukin oman suure- ja mittayksikköjärjestelmänsä ympärille, mutta niiden kehitys ei suinkaan vakiintunut ja pysähtynyt siihen. Jokaisen erityistieteen sisälle syntyi edelleen jakoa muun muassa tutkimuskohteen mukaisesti, sitten jakautumista koulukuntiin ja oppisuuntiin. Tiedonalojen pirstoutumisessa olemme päätyneet eräänlaiseen "ismien" maailmaan, jossa jo jonkin "ismin" mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.

Tämä on siis ajatusmuotona sama ilmiö kuin individualismin kasvu sokeuden asteelle. Samoin voisimme todeta, että uuden ajan mittaan on tapahtunut koherenttisen totuudellisuuden hajoaminen ja vastaava korrespondenttisen totuudellisuuden "pätevöityminen". Sekin voidaan kirjata individualistisen sokeuden lisääntymisen nimiin.

Vielä viime vuosisadalla koherenssia projektioina ilmentävät niin sanotut "suuret kertomukset" olivat todellisuutta. Tekniikan eetos oli sellainen, psykoanalyysi oli sellainen, marxilaisuus oli sellainen – mutta globalisaatio on jo kansallisvaltioiden ja demokratian hajoamisilmiö. Globaali maailma on irrotettu, kiskaistu juuriltaan, se kasvaa ja vahvistuu reaalimaailmasta irronneen rahan varassa. Se on reaganilaisen ja thatcherilaisen monetarismin maailma, todellinen idealistinen "kansalaisyhteiskunta", joka saattaa innostaa sokeita individualisteja, mutta jolla ei ole mitään reaalisia elinmahdollisuuksia eikä hengissä selviämisen edellytyksiä.

Globalismi-ismin yhteydet ihmisen lajityypilliseen sosiaalisuuteen ja sen luonnollisiin ilmenemiin, kuten kansallisvaltioon ja demokratiaan, on menetetty.



11.

Kaikenlaiset opilliset "ismit" ja opillinen ajattelulaatu ylimalkaan ovat oman aikamme onnettominta ja surkeinta ajattelua. Sokean individualismin maailmassa valtaosa ihmisistä on tuomittu kadottamaan perusihmisyytensä ja muodostamaan ihmis- ja itseidentiteettinsä tyhjän päälle. Tällöin mikään sisäinen ei enää muodosta ulkoisia objektivoituvia projektioita, vaan käy täsmälleen päinvastoin – ulkoisten samaistusten varaan yritetään rakentaa omaa sisäistä identiteettiä.

En tarkoita vain niitä joille esimerkiksi merkkivaatteet tai muut vastaavat statussymbolit ovat omanarvontunnolle ja mielenterveydelle välttämätön tekijä, vaan lähinnä ideologioistaan innostuneita poliitikkoja ja muita aatteellisia sankareita, jotka vailla omaa ajatusvoimaa omaksuvat jonkin "ismin" mukaisen käsitepuitteistuksen ja kokevat voimaantumisen ja vahvistautumisen elämyksiä todistelemalla ismitotuuksia. Ei ole tympeämpää typistettyä älyä kuin on yritys "päteä" käsiteabstraktioiden varassa käydyissä "väittelyissä". Se on jotain aivan tavattoman traagista ja toivotonta.

Siinä vaistoaa yksilön historiallisen harharetken, ylikasvaneen individualismin, itsekannatteleviksi muuttuneet ajatusrakenteet ja todellisuudesta irronneet käsitekonstruktiot. "Ismien" käsitetodellisuuksista johtaa vammautuneeseen perusnarsismiin sokean individualismin musta aukko.

Todellisuuskosketus menetetään, kun objektirakkaus lakkaa ja taantuu takaisin narsistiseksi identiteetiksi. Aito sosiaalisuus lakkaa olemasta ja korviketodellisuus astuu kuvaan. Sosiaalinen kohtaaminen korvautuu samaistumisella ideologiseen ismiin. Lopulta itseidentiteetti rakentuu niin kipuilevan ja kosketusaran ideologian varaan, että kanssaihmisellä on enää merkitystä vain joko oman identiteetin vahvistajana – tai sitten viholliskuvan vahvistajana.

Ideologit tarvitsevat vihollisia niin niin niin kipeästi. Lopulta viholliskuvan tunnistaminen herkistyy paljastus- ja ilmiantoasteelle – tarkkaillaan vihollista ideologisilla haukansilmillä: "Ahaa, tuo sana, juuri tuo sana, hänet kavaltaa... Nyt tiedän mikä hän on miehiään!" ⁵⁾

Siten me päädymme totalitarismiin. Ismien nimillä ei ole väliä, on sama onko niitä yksi vai kymmenen. Ne samaistuvat ja muuttuvat kaikki hajoamisen ja tuhoamisen ajatustyökaluiksi sokean individualismin kautta.



12.

Narsististen identiteettien maailmassa yritysjohtajat ja pankkiirit ovat psykopaatteja, poliitikot tekohurskaita porsastelijoita, luonnonsuojelijat kehitysmaissa reissaavaa suihkuseurapiiriä ja sitäpaitsi vauhtihurman juovuttamia ralliautoilijoita, suvaitsevat humanistit laillistetun vihan vallassa toimivia inkvisiittoreita, filosofit itsetärkeitä isminikkareita, ja kaikki vaatteelliset ja aatteelliset nuoret mamsellin älynlahjoilla siunattuja päivällispöytäkapinallisia, jotka kaipaavat "keskustelujen" lisäksi keskinäisiä kärhämiä saadakseen edes jonkinlaisia todellisuusefektejä.

Kun elämme jo sillä sokean individualismin asteella, jossa narsistisen identiteetin tavoittelu on jokseenkin kaiken toiminnan motiivina, miksi ylimalkaan enää ylipäänsä kyselemme miksi tietty ismi-ihminen käyttäytyy kuten käyttäytyy? Jos itseidentiteetti saadaan jonkin opillisen "ismin" kautta, kaipa tekojen motiivina on vain kaikki mikä suinkin voi tarjota ismille vahvistautumista.

Sokea individualisti toimii aina suhteessa omaan narsistiseen vahvistautumisen tarpeeseensa, eikä hänen käyttäytymisellään siis edes tarvitse olla muuta päämäärärationaalisuutta. Opillinen tunnustautuminen ja vahvistautuminen riittävät – ne ovat käyttäytymisen päämääriä sinänsä. Ja ne ovat paljolti vain ilmaisullisia, eivät niinkään päämäärärationaalisia käyttäytymismuotoja.

Kun kaksi tai useampi samaa ismiä tunnustava narsisti-ideologi toimii toisilleen vahvistusta tuottaen, käyttäytymisestä saattaa päämäärärationaalisesti arvioiden tulla täysi katastrofi. Näin näemme nyt päivittäin käyvän, ihan jokaisessa virastossa. Mutta asiaa ei voi auttaa, koska toimilla ei alun alkaenkaan ollut aitoa sosiaalista ominaisuutta, yhteistyön luonnetta. Oli vain ismitunnustuksellisuuden kautta toteutuva narsistisen itseidentiteetin vahvistamisen luonne. ⁶⁾




--------------------
(Kirjoitus on julkaistu verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla 21.4.2013 )
-----------------------------------





 ¹⁾ Omakohtainen olemassaolon kokemus on eurooppalaisen uuden ajan ihmiselle korostetusti nimenomaan ajallisen jatkuvuuden kokemus.

Itse asiassa niin sanotun kartesiolaisen "minän" paras määritelmä on, että "minuus" on se minkä puitteissa koemme olemassaolomme jatkuvuuden. Lineaarinen aikakäsitys on välttämätön edellytys esimerkiksi syysuhdeajattelulle. Se on pohjimmiltaan visuaalisen kognition tuotetta, se voi syntyä ja elää vain foneettisen kirjoitustaidon miellemaailmassa. Jos olisimme vähemmän sokeita, näkisimme ettei eurooppalaista ajattelua edelleenkään esiinny Euroopan ulkopuolella.

Sokea on tietysti sokea kaikelle. Kuvakieltokulttuurit ovat amputoineet itseltään visuaalisten jäsennysten myötä valtavat kognitiiviset jäsennysmahdollisuudet.

Ajallisen jatkumon varassa voimme hahmottaa myös motivaatiomme. Lajityypillinen tahtotoiminto on kollektiivinen – ihmisen alkulaumoissa valta ja tahto olivat yksi ja sama kollektiivinen ilmiö. Vasta eurooppalaisen uuden ajan yksilöllisen eriytymisen myötä olemme voineet kehittää ja alkaa puhua yksilöllisestä tahdosta. Lopulta siinäkin suhteessa olemme ajautuneet individualistisen sokeuden valtaan.

Kun olemme kadottaneet yhteyden oman tahtotoimintomme kollektiiviseen alkulaatuun – joka enää tulee ilmi esimerkiksi hypnoosi-ilmiössä – emme myöskään pysty näkemään tapaa, jolla kollektiivivoimat, sosiaalinen sidonnaisuus ja ryhmävahvistautumisen ilmiöt edelleen vaikuttavat ei-eurooppalaisissa kulttuureissa. Olemme toistaiseksi sokeita näkemään miten totaalisen ja lopullisen sopimattomia ja sopeutumattomia ei-eurooppalaiset kulttuurit ovat Eurooppaan.




 ²⁾ Muuan asiayhteys, jossa idealistiset käsityksemme demokratiasta jonkinlaisena abstraktisessa tyhjiössä toteutuvana hallintomuotona vievät ajatteluamme pahasti harhaan, on tapa jolla voimme verrata keskenään erilaista suhtautumistamme Hitlerin ja Stalinin vainoihin ja kysyä, miksi Kolmannessa valtakunnassa tapahtuneet hirveydet herättävät meissä kauhua ja saavat meiltä moraalisen tuomion samaan aikaan, kun Stalinin suorittamille puhdistuksille suunnilleen tyydytään hymähtelemään.

Kysymys on tietysti aiheellinen, mutta ei siksi, että meidän pitäisi reagoida moraaliseen paatokseen jakamalla tuomioitamme tasapuolisemmin. Kysymys on aiheellinen siksi, että erilainen suhtautumisemme Hitleriin ja Staliniin on tosiasia, toistan: tosiasia, joka vaatii selityksen tosiasiana.

Moraalituomioita tasapuolistamalla emme ymmärrä yhtään enemmän. Kuten neokyberneetikko, informaatio- ja enformaatioteoreetikko ja mielen matemaattisen mallintamisen pioneeri Heikki Hyötyniemi osuvasti toteaa, nykyisin on muotia harrastaa eräänlaista "nurinkäännettyä Humen giljotiinia". Humehan esitti, ettei tosiasioista voi johtaa moraaliarvostelmia, mutta me näytämme nykyisin kääntävän tämän päättelysäännön päälaelleen ja vedämme moraaliarvostelmista vaatimuksia sen suhteen mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla.

Tosiasia, pitääkö tämä vieläkin toistaa: tosiasia on ettemme suhtaudu Hitlerin ja Stalinin tekemisiin samalla tavalla. Meillä on erilaiset mittarit sille mitä Saksassa tapahtui kuin sille mitä Neuvostoliitossa tapahtui. Kun tämä on tosiasia, ongelmana on selvittää ja selittää miksi arvioimme ja arvotamme todellisuutta niin kuin arvotamme.

Se johtuu nähdäkseni siitä että osaamme vaistomaisesti asettaa yhteiskunnat jonkinlaiselle kehitykselliselle mitta-asteikolle. Emme suhtaudu primitiivisten kansojen heimosotiin samalla tavalla kuin kehittyneiden kansallisvaltioiden keskinäisiin konflikteihin.

Mikään mikä sijoittuu "kehittymättömyyden" kyltin alle, mukaanlukien tällaisten yhteisöjen ihmiset, ei vertaudu mihinkään mitä arvioimme aivan erilaiselta lähtötasolta ja erilaisten odotusten pohjalta.

Olen puhunut paljon siitä että esimerkiksi yhteiskunnassa vallitseva sosiaalisen sidonnaisuuden aste on sellainen yleisinhimillinen mittari jonka varassa voimme arvioida yhteisöjen kehittyneisyyttä. Primitiivisissä yhteisöissä yksilöllistä eriytymistä ei ilmene eikä edes sallita, ja yhteisöelämälle ovat tyypillisiä kollektiivi-ilmiöt, jollainen myös niin sanottu "tahto" alunperin oli. Ihmisen alkulaumoissahan "valta" ja "tahto" olivat sama asia.

Sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä ajattelu on "tunnustuksellista" eli dynamiikaltaan "palauttavaa", se ei harrasta eikä edes salli kyseenalaistamista. Mitä sitovampi yhteisö, sitä pienemmän erilaisuuden se kokee uhkaksi.

Ryhmävahvistautuminen tarvitsee vahvoja viholliskuvia, joten väkivalta on institutionalisoitunut osa jokaista sosiaalisesti sitovaa "kulttuuria". Primitiivisissä kuttuureissa ei esimerkiksi esiinny varsinaisesti mitään omalle tietoisuuden tasolleen sijoittuvaa "leikkiä", vaan leikitkin voivat olla verisiä, kuten esimerkiksi erilaiset initiaatiomenot ovat.

Heimojen välisissä sodissa esiintyy itsetarkoituksellista ja ritualistista väkivaltaa. Samanlaista esiintyy myös silloin kun jo kehittyneemmät yhteiskunnat kriisiytyvät, jakautuvat ja vajoavat sisällissodan asteelle. Silloin aggression ja regression väistämättömät kytkennät käynnistyvät. Esimerkiksi oma sisällissotamme oli tietyssä mielessä tribaalikonflikti.

Sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä ajattelu "kivettyy", se pyrkii yhdenmuotoisuuteen ja yksiarvoisuuteen. Moraalitunnot rakentuvat normipaineen varassa, ja yksilön käyttäytymistä säätelevät kunnian- ja häpeäntunnot. Vasta yksilöllinen eriytyminen tuo mukanaan individualistiset elämäntunnot, "vapaan tahdon" ja omantunnonetiikan.

Meidän on eurooppalaisen uuden ajan individualismin kasvatteina tavattoman vaikea ymmärtää, ettei normimoraalin vallitessa esimerkiksi käsky "Älä tapa!" sido eikä pidättele yksilöä yhtään enempää kuin saman auktoriteetin antama täysin päinvastainen käsky: "Käy pyhää sotaa!"

Ehkä tämä täytyy toistaa. Emme pysty ymmärtämään, ettei normimoraalin mukaan orientoituneessa yhteisössä mikään käsky tai kielto ulotu normipainetta syvemmälle. Normikokoelmina toimivat uskonnot kelpaavat opillisina "perusteluina" yhtä lailla "rauhanuskonnon" leimaa tavoiteltaessa kuin "jihadismin" oikeutusta julistettaessa.

Vain ajattelun tunnustuksellisuuden aste ratkaisee. "Opilliset totuudet" ovat sisällöllisesti jokseenkin yhdentekeviä, jos ne elävät yhteisössä, joka on ideologisen tunnustuksellisuuden läpitunkema.

Meidän ei pidä ihmetellä sitä miksi toisilleen aatteellisesti täysin vastakkaisissa ideologioissa on niin paljon samanlaista asennoitumista. Kaikki ääriliikkeet muistuttavat toisiaan, ja jossakin sielujen peilimaailmassa ne tunnistavat toisensa ja hakeutuvat toistensa kimppuun. Yksi puoli tätä yleistä ilmiötä on se, että historiassa uudet "totuudet" muodostuvat usein vastakohtina edeltäjilleen. "Edistyksessä yleensä on se piirre, että se näyttää paljon suuremmalta kuin mitä se tosiasiassa on", kuten Wittgensteinin mottona siteeraama Nestroyn lausuma suunnilleen kuuluu.

Sosiaalisesti sitovat yhteisöt elävät "ihmistä ja elämää suurempien" voimien vallassa ja varassa. Aatteet ovat aina uskontunnustuksia, ryhmävahvistautumisen resonansseja. Aatteellisuudessa vahvistuvat lähinnä psyyken projektiiviset mekanismit. Vasta yksilölliseen eriytymiseen pyrkivissä järjestelmissä ja omantunnonetiikan varassa voivat itse ihminen ja elämä nousta ja muodostua korkeimmiksi arvoiksi, eräänlaisiksi arvojen arvoiksi. Silloin tekojen moraalisen arvon määrää jokin muu kuin sokea normi, oppi, tai lakikirjan teolle antama nimi.

Se mitä natsi-Saksassa tapahtui koetaan aivan vaistonvaraisesti inhimillisen kehityksen taka-askeleeksi. Jossain yleisinhimillisyytemme perustasolla siis aavistamme, että kyseessä oli eurooppalaisen kansallisvaltion taantuminen ja sortuminen sosiaalisesti sitovan totalitarismin asteelle. Siksi arvioimme natsi-Saksan tapahtumia eri tavalla ja jossain suhteessa paljon tuomitsevammin kuin mitä arvioimme Stalinin tekoja valtiossa, jossa ei koskaan sen historiassa ole esiintynyt edustuksellista demokraattista järjestelmää.

Jos emme arvottaisi Hitleriä ja Stalinia eri tavoilla, emme ymmärtäisi ihmisyhteisöistä juuri mitään. Emme ymmärtäisi ihmisestä juuri mitään. Emme osaisi ottaa ja pitää ihmistä ihmisenä.

Onneksi ymmärrämme. Vaistovaraisesti. Olemme sen verran aikuisia että tiedämme ettei lapsilta voi vaatia aikuisen moraalia.

Valtapoliitikot voivat tehdä yrityksiä viedä ”demokratiaa” maihin jotka eivät ole siihen kypsiä. Niin vähän ymmärrämme tosiasiasta että edustuksellinen demokratia on eurooppalaisella uudella ajalla individualismin yhteisöprojektiona syntynyt ja kehittynyt historiallinen ilmiö. Omat poliitikkomme ovat niin ikään täysin kyvyttömiä tunnistamaan ja tunnustamaan yhteisötodellisuuksissa vallitsevia tosiasiallisia kehityseroja.

Meillä on poliitikkoja jotka jaksavat moraalipaatoksen vallassa paasata esimerkiksi siitä miten hitaasti "demokratiakehitys" Venäjällä etenee, ellei se peräti mene taaksepäin.

Eurooppalaisilta meni neljäsataa vuotta individualisaation saavuttamiseen. Sille kehitykselle ei ollut suunnannäyttäjää eikä akseleraattoreita, mutta se ei myöskään pysty kiirehtämään yhdenkään muun yhteiskunnan kulttuurikehitystä. Vain omin voimin omaa tahtiaan kehittymällä kulttuurit voivat säilyttää sisäisen eheytensä.




 ³⁾ Universaalin moraalin kaava on siis olemassa. Se tunnetaan niin sanotun "kultaisen säännön" nimellä. Tutkitusti se löytyy kaikkialta maapallolta. Kyseessä on lajiominaisuus, ihminen on sekä sosiaalinen että moraalinen olento.

Toiselle on tehtävä kuten tahtoisi toisen tekevän itselle. Tämän sielunmekanismin pohjalta emme pysty kuitenkaan päättelemään tiedollisesti pitkälle. Säännön yleispätevyys häviää siinä vaiheessa kun katsomme ihmisyhteisöjä "läheltä ja tarkasti" ja huomaamme, että yhteisöllisyyttä muodostava "me" on eri yhteisöissä erilainen, ja matka toisesta toiseen erimittainen.

"Me", "sinä" ja "minä" muodostuvat toki kaikkialla toisistaan, mutta eri yhteisöissä ne voivat sisältyä toisiinsa eri tavalla. Sidosvoimat itsessään voivat olla vahvoja, tai sitten päinvastoin, langat ovat hyvin joustavia. Moraalinen agentti kuitenkin aina katoaa palautettaessa jäsentymättömään alkuyhteyteen.

Niin yleisinhimillisiä kuin universaalin moraalin sielunrakenteet ovatkin, lajityypillisesti sosiaalisen ihmisen yhteisöt voivat kulttuurievolutiivisina tuotteina olla toisistaan kovin erilaisia. Valtarakenteita auktorisoivat lokalisaatiot voivat sijoittua ja painottua kognitiivisessa hahmoavaruudessa eri tavoin ja niiden keskinäinen viritystila voi jännitteiltään vaihdella. Niin sanotulla "ihmisyydellä" on lukemattomia tapoja toteutua.

Moraalisen agentin metsästyksessä suunnistusyrityksiä voi selkeyttää tieto siitä, että lajityypillisen sosiaalisuutemme ja moraalisuutemme lisäksi olemme kehittyviä olentoja. Kehityksen tosiasia määrittelee meitä ehkä kaikista ihmiselle annetuista määritelmistä parhaiten (Erich Fromm).

Ihmisen alkulaumojen on täytynyt olla sosiaalisesti hyvin sitovia. Johtajan merkkisignaaleiden välitön, ehdoton ja kyseenalaistamaton seuraaminen on ollut henkiinjäämisen ja selviytymisen ehto. Alkulaumassa "valta" ja "tahto" olivat vielä yksi ja sama asia, ja vasta myöhempi kehitys, joka on eriyttänyt yksilöt, on myös hyvin pitkässä lajihistoriallisessa kehitysperspektiivissä eriyttänyt "vallan" ja "tahdon" toisistaan.

Alkulaumalle tyypillinen "kollektiivinen tahtotoiminto" on rakenteemme syvissä kerroksissa yhä jäljellä, ja se voidaan sieltä elvyttää esimerkiksi hypnoosi-ilmiössä, jossa nykyisin pelkästään yksilölliseksi mieltämämme "tahto" yllättäen saadaankin siirtymään henkilöltä toiselle. Hypnoosi-ilmiö on kuitenkin vain pintaraapaisu meissä jatkuvasti vaikuttavista yhteisövoimista, joiden vaikutuksesta oma "tahtomme" koko ajan liukenee sosiaalisen kenttämme yhteisövoimiin.

Joukkohypnoosista on korostetuti kysymys kaikkialla, missä yhteisövoimat ovat ottaneet vallan ja yksilöt tekevät tekoja, joita yksikään heistä ei yksin ollessaan tekisi. Esimerkiksi maahanmuuttajalähiöille ominaiset rajut mellakat ovat tyypillisiä joukkohypnoosi-ilmiöitä.

Jos yleisinhimillisiä mittareita yhteisöllisen "kehittyneisyyden" määrittelemiseksi etsitään, sellainen voisi olla yhteisössa vallitseva sosiaalisen sidonnaisuuden aste. Yksilöllisen eriytymisen määrä on inhimillisesti ottaen ainoa ratkaiseva kriteeri ja mittapuu, jota vasten vain voitaisiin mitään "me", "sinä" ja "minä" -agenttien lokalisaatioita hahmottaa.

Siellä missä yhteisön sosiaalinen sidonnaisuus on vahvaa, missä kieli koostuu pysyvyyttä ylläpitävistä käsitekiinteistä elementeistä ja ajattelu on laadultaan tunnustuksellista, siellä moraalilaatu on normatiivinen, ja normeja vahvistetaan ryhmäpaineilla ja niihin kuuluvilla kunnian- ja häpeäntunnoilla. Moraalinen agentti on kollektiivinen, olemuksellisesti jäsentymätön, eikä sitä voida nostaa yksilöllisen eriytymisen tasolle.

Omaa eurooppalaisen uuden ajan ajatteluamme on ajanut individualistinen draivi, jopa niin, että olemme muuttuneet jo sokeiksi näkemään lajityypillisen yhteisöllisyytemme perustekijöitä. Me johdamme kaikki mahdolliset langat, niin ilmiöiden selitykset kuin moraalin velvoitteet, vain ja ainoastaan yksilöiden käsiin. Elätämme mielessämme illuusioita esimerkiksi "vapaista taloudellisista toimijoista", ja olemme luoneet ihanteelliset mielikuvat suorastaan yliyksilöllisyyden asteelle kohoavista "yleisestä ihmisarvosta", "ihmisoikeuksista", "yksilöoikeuksista ja -vapauksista", jne.

Niin Nietzsche kuin natsitkin haltioituivat juuri näistä yliyksilöllisistä näyistä. Nietzschen vallanpalvonta saa seuraajansa kovaluontoisissa rahataloustoimijoissa, jotka tarvitsevat numeromagiaa hallitakseen – niin mitä? Ei suinkaan ihmisten elinehtojen toteutumista tai edes ylimalkaan todellisuutta, vaan aina numeerisen kasvun vaatimusten esteenä kulloinkin olevia haittaihmisiä, taloususkonnon syntisiä, köyhiä.

Natsien perinnön ovat puolestaan tietämättään sisäistäneet humanistista uskonvahvistusta päivittäin tarvitsevat kukkahattumonikultturistit, jotka fyysisen hävittämisen sijasta yhtä todellisuudentajuttomalla tavalla haluavat yliylevöittää kehittymättömät kulttuuriyhteisöt yksilöllisyyden asteelle. Tämän sairaan, ihanteellisen, projektiivisen idealisoinnin vaarallisuuden voi tajuta vain se, joka ymmärtää tavan, jolla kolmannen valtakunnan totalitaristinen yhteisöorgaani edusti tietyssä erityisessä mielessä uuden ajan individualisaation ääripistettä.

Kukkahatut eivät ymmärrä että he monikultturismi-ismillään ovat tekemässä ihmiskoetta.




 ⁴⁾ Margaret Thatcher oli oikeastaan kaikkien kukkahattutätien prototyyppi. Kukkahatut uskovat thatcherilaisittain, että "yhteiskuntaa ei ole olemassakaan". On vain yksilöitä. Yhteiskunta muodostuu yksilöistä, eikä siinä ole mitään ylisummatiivista. Sellainenhan olisi individualistisen järjen mukaan järjetöntä.

Ja kuten oma yhteiskuntamme muodostuu yksilöistä, kukkahattujen mielestä myös vieraat "kulttuurit" muodostuvat yksilöistä. Kun kulttuurit kohtaavat, se on sitä että yksilöt kohtaavat yksilöitä, ja sepä vasta yksilön kannalta onkin "rikastuttavaa".

Niin sanottu "kukkahattutäti" on parantumaton individualisti, joka ei ymmärrä durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia. Hän ei ymmärrä, että on olemassa yhteisöilmiöitä, joita ei voi palauttaa yksilötasolle. Kun ihmiset tekevät joukkohypnoosin vallassa tekoja, kuten maahanmuuttajajengit lähiöissään tekevät, ne ovat tekoja, joita yksikään mellakoitsijoista ei yksinään, yksilönä, tekisi. Tämän asian laajempi merkitys jää kukkahatulta tajuamatta.

Kukkahattutäti on itseidentiteettiliemissään lilluva etnohedonisti. Kun kukkahattu panee toiseen vaakakuppiin ihanaksi kokemansa "monikulttuurisen värikkyyden" ja toiseen vaakakuppiin sen "ettei ihonväri merkitse minulle mitään", kupit painavat yhtä paljon.

"Kulttuurit" eivät siis tarkoita kukkahatuille tiettyjä erityisiä yhteisövoimia, vaan lähinnä hedonistisella pintatasolla esiintyvää riemunkirjavaa valikoimaa irtainta kulttuuririhkamaa, eksoottisia ruokia, pukeutumista ja tapoja, musiikkia, jne. Eli siis lähinnä yksilön kokemuksellisella tasolla esiintyvää "erilaisuutta", joka toisessa vaakakupissa kummasti taas tasapainottuu "tasa-arvoiseksi samanlaisuudeksi".

Koska yhteisövoimat jäävät individualistisen silmän sokeaan pisteeseen, kukkahattu voi todellakin arvioida esimerkiksi vahvan sukupuoliseparaation kasvukulttuurista tulevien nuorten miesten tekemää seksuaalista väkivaltaa ikään kuin se olisi arvioitavissa samassa käsitepuitteistuksessa kuin vastaava oman kulttuurimme väkivalta.

Ei se ole. Se on ihan erityistä, ihan erityisistä kulttuurisista lähtökohdista nousevaa väkivaltaa. Sen syyt ja seuraukset eivät selviä sillä, että sitä kuvataan ja selitetään sellaisilla käsitteillä, jotka ovat kehittyneet oman länsimaisen ajatteluperinteemme piirissä.

Uudenlaisen, etniseltä ja kulttuuriselta pohjalta nousevan seksuaaliväkivallan tunkeutuessa nyt omaan yhteiskuntaamme yritämme jokseenkin epätoivoisesti sovittaa sen samoihin käsitepuitteistuksiin joilla olemme oman kulttuurimme ja yhteiskuntamme ”vastaavanlaisia” ilmiöitä käsitelleet. Kokoamme uudet ilmiöt jo olemassaoleviin tilastoihin ja yritämme tehdä määrällisiä vertailuja. Tilastot ovat kuitenkin vain numeeriseksi objektivaatioksi lokeroituja yleiskäsitteitä. Tilastot eivät anna meille "faktatietoa", jos jo lähtökohtainen käsitteistö on sellaista ettei se kuvaa sitä mitä todellisuudessa tapahtuu. Ja esimerkiksi todellisuudessa tapahtuva väkivalta on erilaista erilaiselta etniseltä pohjalta.

Eikä siitä tule sen enempää samanlaatuista kuin "samanarvoistakaan" sillä, että se sovitetaan oman rikoslakimme tapauskuvausten ja tekojen tunnusmerkistöjen piiriin ja arvioidaan ja tuomitaan oman oikeusnormistomme mukaisesti.

On jossain määrin ymmärrettävää, että oikeusoppineemme vaistonvaraisesti ovat ylivarovaisia joutuessaan ratkaisemaan maahanmuuttajanuorten tekemiä rikoksia. On ymmärrettävää, että yhteiskunnassa pinnan alla koko ajan muhiva kulttuurikonflikti purkautuu esiin yleisenä tyrmistyksenä, kun maahanmuuttajaraiskaajat saavat suhteellisen lieviltä vaikuttavia rangaistuksia.

On ymärrettävää, että oikeusoppineiden keskuudessa noustaan siilipuolustukseen "populistisia" näkemyksiä ja yleistä lynkkausmielialaa vastaan. On ymmärrettävää, että näkemyserot kärjistyvät riidan asteelle. On ymmärrettävää, että myös yleensä järkevinä ja ajattelevina asiantuntijoina arvostetut lainopin auktoriteetit alkavat paniikinomaisesti päästellä täysiä järjettömyyksiä.

"Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan!" Näin joku oikeusoppinut huutaa. Anteeksi, ei huutanutkaan. "Yleistä oikeustajua ei ole olemassakaan!" Niinhän se kuului. (Tekstini: Uusi Suomi, Puheenvuoro-palsta 26.5.2015)




 ⁵⁾ Nykyisessä kohujen kuohuttamassa yhteiskunnallispoliittisessa tilanteessa elää kaksi ilmiötä rinnakkain: kaikelle ajatustotalitarismille ominainen inha ilmiantokulttuuri ja mitalin eräänlaisena kääntöpuolena irtisanoutumiskulttuuri.

Yhteiskunnalliset kahtiajaot, dualismit ja latentti antagonismi, mustavalkoiset asenteet, jollaisiin meillä suomalaisilla on erityinen taipumus johtuen historiastamme vuosisataisesti vieraalla kielellä hallittuna ja alistettuna kansana, taannuttavat tuloerojen revetessä kriisiytyvän yhteiskuntamme vähitellen yhä "totalitaristisemmaksi".

Totalitarismi on paradoksaalinen "järjestelmä". Se on julkispinnaltaan yksiarvoisen yhteiskunnan jyrkin aste, mutta juuri yksiarvoyhteiskunta tarvitsee dualismeja. Vahvat tunnustukselliset "arvot" tarvitsevat aina vasta-arvonsa. Ihanteet tarvitsevat vastapainokseen projektiiviset vahvat viholliskuvat, ja kurinalainen ja moraalisesti moitteeton julkispinta pitää sisällään ja sulkee alleen purkautumisalttiita paineita.

Elämme nyt historiallisesti ennennäkemättömiä ja väistämättä syveneviin yhteiskunnallisiin kriiseihin johtavia aikoja. Kaiken kansallisen politiikan ensisijainen tehtävä olisi toimia tuloeroja kasvattavan talouden vastavoimana ja pitää omista kansalaisista huolta. Se on oikeastaan yhteiskunnan, tai valtion, ainoa todellinen tehtävä. Politiikalla on legitimiteettiä vain sen verran kuin se pystyy turvaamaan niin sanotuille tavallisille kansalaisille parempaa elämää.

Missään elintärkeissä kysymyksissä kansallisvaltioiden kansalaiset eivät enää pysty odottamaan hallituksiltaan tai näennäisesti demokraattisiltakaan kansanedustuslaitoksilta parannusta kasvavaan ahdinkoonsa. Politiikan suunnasta ei mitään toivoa ole tulossa.

Eikä tuota toivoa taida tulla miltään muultakaan suunnalta. Niin paljon kuin rahatalouden ekspansiosta puhutaankin, taloususkonto on sokea kaikille järjen sanoille. Se on kuin kaikki muutkin uskonnot, se vastaa vain niihin kysymyksiin jotka on asetettu sen omalla käsitteenmuodostuksella, ja enin mihin se pystyy on yhden järjettömyyden korvaaminen toisella järjettömyydellä. Yhden epäoikeudenmukaisuuden korvaaminen toisella yhtä suurella. Yleistä hyvää se ei pysty palvelemaan.

Myöskään siltä suunnalta, missä eurooppalainen uusi aika on onnistunut tuottamaan todellista todellisuudenhallintaa, eli luonnontieteiden tai ihmistieteiden suunnasta, ei ole odotettavissa apua rahataloustotalitarismin ylivaltaan. Olemme sosiologiassa totaalisen avuttomia, ryhmäpsykologia tiedonalana jäi aikanaan kehittymättä. Me emme ymmärrä mitä ihmisen lajityypillisestä sosiaalisuudesta seuraa.

Poliitikot, jotka ovat valtataisteluihin mieltyneitä ja toistensa nokkimisesta syvää tyydytystä saavia pyrkyreitä, eivät tietenkään lyö hanskojaan tiskiin ja totea rehellisesti ettei millään kansallisella politiikalla ole enää mitään virkaa. He suuntaavat poliittiset intohimonsa nyt toisaalle, nostattavat ideologiset taistelut takaisin politiikan keskiöön.

Ja paradoksaalista kyllä, se näyttää tosiaan toimivan. Parlamentti pelastuu koska ulkoparlamentaarinen toiminta nostaa ideologioiden riivaamaa medusanpäätään. Poliitikot tarvitsevat nyt kipeästi kaikkea mikä voidaan nostaa ideologisen tikun nokkaan.

Kaikenlaiset ideologit ja ideologiat ovat tämän päivän "totuuksia". Ja niiltä kaikilta on jalat reippaasti irti maasta, ehkä eniten näillä aaterintamilla missä yhtäältä "ihmisoikeusideologit" vahtivat "natseja", "rasisteja", yms, haukansilmin ja ovat valmiita ilmiantamaan jokaisen noidaksi epäiltävän, ja missä toisaalta epätoivoisimmat ääriliikkeet erehtyvät keskinäisiin kärhämiin ja väkivallantekoihin.

Ideologioiden kasvattaessa totudellisuusarvoaan yhä vähemmistä signaaleista keitetään yhä myrkyllisempi soppa. Mieltä kuohuttavat signaalit ovat efektejä, todellisuusefektejä, jotka välittömästi muuttuvat totuudellisuusefekteiksi. Efektitodellisuutta. Ote oikeaan todellisuuteen ja oikeaan elämään on kadonnut.

Poliitikoillehan kaikki maailmassa muuttuu poliittis-ideologiseksi valtataisteluksi, jossa armoa vastapuolueille ei anneta. Myös päivittäispuheeksi nyt yleistyvä, yhteiskunnan kriisiytymiseen ja väkivallan lisääntymiseen etäisyyttä ottava, yliheveellinen ja kovasti moraalisävyinen irtisanoutumispolitiikka on lopulta vain poliittista peliä ja väistöliikettä. Se kuuluu nykyiseen ajatustotalitarismiimme. Itse asiassa se on ilmiantokulttuurin toinen puoli.

Ja mitä tiukemmin poliitikot haastavat irtisanoutumispolitiikalla toisiaan, sitä paradoksaalisemmat tulevat olemaan seuraukset. Kaduille leviävä väkivalta tulee vain lisääntymään. Mitä kiukkuisemmin poliitikot irtisanoutuvat poliittisesta väkivallasta, sitä vähemmän he pystyvät nostamaan käsittelyyn syitä joiden vuoksi yhteiskunnan moraalikoodisto hajoaa. Maahanmuutto on yksi sellainen syy. Se tekee lopulta meistä kaikista rasisteja.

Yhteiskunnassa lisääntyvä epäjärjestys, sosiaalinen häiriö, on seurausta siitä että yhteiskunnassa tarvittavat mutuaalitason kansalaistunnot ovat häviämässä. Yhä useamman ihmisen usko politiikkaan on mennyt. Puoluepukarit tuntuvat keskittyvän vain toistensa nokkimiseen, ja kansalaisia arkitasolla koskettava pahoinvointi kasvaa koko ajan. Sosiaalisen turvallisuuden katoaminen vaistotaan, ja yhteinen moraali tuntuu rapistuvan vaalikausi vaalikaudelta.




 ⁶⁾ Narsistinen käsiterealismi täydellistyy juristeriassa. Laki voi ongelmia kokematta puhua esimerkiksi ”teon rasistisesta motiivista”, joka käsitteenä on ongelmallinen oksymoroni. "Motivaation" käsitehahmo edellyttää tominnan hahmottamista tietyn päämäärärationaalisuuden puitteissa, ja myös dynaaminen psyykentulkinta edellyttää ajantajua. Kyseessä on kartesiolaisen ”välineellisen järjen” mukainen hahmon- ja käsitteenmuodostus.

Nyt me kykyinemme siis tuomitsemme toisiamme erityisen kovennetun rangaistusasteikon mittapuilla, jos erehdymme puhumaan ei-eurooppalaisista kulttuureista tavalla joka pitää heidän "ajatteluaan" lähtökohtaisesti vähemmän kehittyneenä kuin omaa ajatteluamme. Aika hienoa. Vain Münchhausen pystyy tällaiseen. Hän onkin nimenomaan länsimainen supersankari.