(Käsiterealismin paluu 4)
1.
"Holismilla" tarkoitetaan sellaista ajattelun ominaisuutta jossa kokonaisuus – kokonaisnäkemys, kaikki niin arvoja kuin välineitä koskevat käsitykset, kokonaisjäsennys – korostuu ja jossa jokainen yksittäinen aihealue tai muu pienempi yksityiskohta kutoutuu kaiken muun kanssa samaan yleiskuvaan.
Holismi on siis mielenmaisemien laidasta laitaan ulottuva ja kaikkea läpäisevä tekijä, loppuun vietynä. Se on sitä mitä myös "koherenttisella" totuudellisuuden laadulla tarkoitetaan. Kaiken on oltava sisäisesti ehjää ja ristiriidatonta, ja jo yksi kokonaisuuden rikkova ristiriita tai muu poikkeus aiheuttaa tarpeen arvioida kokonaisuuden perustat uudelleen.
Oma näkemykseni eurooppalaisella uudella ajalla tapahtuneesta ajatuskehityksestä on, että koherenttinen totuudellisuus on jatkuvasti saanut antaa tilaa korrespondenttiselle, siis empirismin pohjalta nousseelle niin sanotusti "positivistiselle" opille, joka korostaa yksittäisten seikkojen "paikkansapitävyyttä" – väitteiden yhtäpitävyyttä "todellisuuden" kanssa.
Vielä pyöreästi sataviisikymmentä vuotta sitten järkiajattelu muodosti niin sanottuja "suuria kertomuksia" – sellaisia kuin darwinismi tai marxismi – ja vielä viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä kartesiolaisen järjen ylittämättömät saavutukset, ajatusvallankumoukset – kuten Einsteinin suhteellisuusteoria, Freudin psykoanalyysi ja Wittgensteinin tiedonfilosofia – mullistivat aivan perinpohjin, kokonaan, kaikki todellisuutta koskevat käsityksemme.
Ne olivat siis ideaalisesti "holistisia" ajatusmullistuksia. Sittemmin kehitys on pirstonut tiedonaloja yhä pienempiin osiin, on syntynyt koulukuntia ja oppisuuntia, erilaisia "ismejä", joilla on omat oppisanastonsa joihin vihkiytyneet kokevat totuudellisina jo tietyn ismin opillisessa käsitepuitteistuksessa asetetut kysymykset ja saadut vastaukset.
Pitkässä historiallisessa perspektiivissä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen uusjakoa totuudellisuuden prinsiippien keskuudessa. Olemme etääntyneet vuosisadoista joille oli ominaista suurten kokonaisuuksien hahmottaminen ja hallinta, ja nyt elämme jonkinlaista täsmätutkimuksen ideaalia, jossa kartutetaan yhä yksityiskohtaisempaa tositietoa yhä tiukemmin "mitattavuuden" vaatimuksin.
2.
Mietin millaisen ajattelutragedian keskellä nyt elämme. Mielemme näyttämölle nousee puheenaihe kerrallaan, sitä käsitellään tyypillisesti yhden, korkeintaan kahden kysymyksenasettelun puitteissa, väittely ei koskaan johda eteenpäin vaan tiivistyy vastakkaisten näkemysten kiteytymiseen ja pysyväksi jäävien mielipiderintamalinjojen muodostumiseen.
Koska me suomalaiset satumme vielä olemaan sielultamme varsin kipeitä historiallisten syiden vuoksi – olemme vuosisataisesti vieraalla kielellä hallittua ja kaksijakoiset ajatusjäsennykset sisäistänyttä, toinen toisiaan nokkivaa kansaa – juuri mikään asiakysymys ei meillä etene koskaan kohti minkäänlaista ratkaisua.
Käydäksemme edes vähän syvällisempää yhteiskunnallista keskustelua koko joukko mielemme perusasetuksia pitäisi virittää uudelleen. Tai siis ei edes uudelleen, sillä mitään lähtökohtaisesti pätevää käsitteistöä ei ole koskaan syntynyt, vaan ylimalkaan luoda ajattelulle pohjat – toistaiseksi sellaisia ei nimittäin yleisesti ottaen ollenkaan ole.
Me käymme väittelyjämme niin tyhjän päällä että varmasti säikähtäisimme, jos tyypillisen keskustelun käsitteistöltä purettaisiin rintamajakojen aiheuttaman jännitteen varassa ylläpidetty "lataus" pois ja paljastuisi miten sisällöllisesti tyhjää kaikki väittelymme on.
Mutta jos kuvittelisimme että se olisi mahdollista – että olisi mahdollista ottaa jokin ukkosenjohdatin ja purkaa yhteiskunnallisen keskustelun myrskypilvissä syntyneet jännitteet – se vasta johtaisi meidät ongelmien, todellisten ongelmien äärelle. Meidän pitäisi aloittaa aasta ja beesta ja ajatella kaikki asiat aivan uusiksi. Ja jos haluaisimme jotain todellista tavoittaa, se pitäisi tehdä vieläpä niin, että kaikki asiat sitten muodostaisivat sisäisesti ristiriidattoman ehyen, "holistisen" kokonaisuuden.
3.
Ihan kaikkein ensimmäisenä meidän ehkä kannattaisi pysähtyä pohtimaan kysymyksiä siitä millaista on se inhimillinen kieli jota käytämme kaikessa käsitteellisessä ajattelussamme. Inhimilliseen kieleen liittyy mammuttimaista harhakuvitelmia, joista yksi on se että kieli ja ajattelu olisivat eri asioita. Ne eivät ole – ne ovat mitä lähtökohtaisimmin yksi ja sama asia.
Puran tämän nykyisen tilanteemme nyt erityisellä tavalla. Me koemme ja kuvittelemme, että me "kielellä ilmaisemme asioita". Tämä täysin väärä käsitys saa sitten meidät uskomaan että kun vain jokin "asia" ilmaistaisiin "paremmin" tai "oikein" kaikki epäselvyydet väistyisivät. – Siis että epäselvyyksissä olisi kyse ainoastaan epäselvistä ilmauksista. –
Kuvittelemme että jos vain osaisimme sanoa asiat täsmällisemmin, jo sillä tavalla yksimielisyyteen päästäisiin ja "järki voittaisi". – Mutta mitään tämän enempää väärää käsitystä kielen ja ajattelun suhteesta tuskin voisi olla.
Inhimillinen kieli ja ajattelu eivät nimittäin pohjimmiltaan ole ollenkaan sellaisessa keskinäissuhteessa että käsitteet ylimalkaan voitaisiin irrottaa ajattelusta.
Jossain tietoisuutemme syvätasolla, hämärän rajamailla, syntyvät kaikki ajattelumme alkuhahmot – ne ovat alkujaan havaintojen yhteydessä tapahtuvaa hahmonmuodostusta. Kohteen erottaminen taustasta on hahmonmuodostuksen alkeisaste. Siitä alkaa myös käsitteenmuodostus – siinä on primitiivisellä asteella kyse lähinnä dynaamisista mielenviriämisistä, eikä "sanoilla" vielä pitkään aikaan ole mitään "sanaluokkia" saati lauseilla "lauseenjäseniä".
Kyse inhimillisessä kielessä on lähes yksinomaan reaktioista, ja vielä nykyisinkin, kielen symboloivien ominaisuuksien kehityttyä pitkälle ja käsitteiden irrottua kauas signaaleiden alkuperäisestä reaktiivisesta laadusta, yhä vieläkin "reagoimme kieleen", kuten Wittgenstein taisi sanoa.
4.
Luulen, että jos ymmärtäisimme kielen luonteen – kieli on elimistöllisten reaktioidemme jatke – paremmin, jo se auttaisi meitä nostamaan päätämme edes hieman valmiina "annettujen" käsitteiden vedenpinnan yläpuolelle.
Nykyisessä tilanteessamme olemme yleisen kielen jokseenkin tahdottomia orjia. Meidänhän pitäisi – sen sijaan että kieli käyttää meitä välineenään – pystyä itse käyttämään kieltä välineenämme.
Käyttämämme kielen pitäisi aina palata sielumme syvätasolle, sinne missä käsitteet hämärän rajamailla saavat hahmonsa, muotonsa ja sisältönsä – mutta jostain syystä pidämme juuri sitä virheenä. Ymmärrämme kielen luonteen väärin ja kuvittelemme, että meidän nimenomaan pitäisikin "ilmaista asiat tavalla jolla ne yhteisesti käytetyssä kielessä yleensäkin ilmaistaan".
Tällaisen väärinymmärryksen seurauksena yritämme hävittää ymmärryskuiluja mm. tarttumalla sanakirjoihin, tietosanakirjoihin, ja täsmentämällä omaa käsitteidenkäyttöämme niin että määrittelemme käsitteitä toisilla käsitteillä.
Sellainen on kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä yleisen ymmärryksen lisäämistä mitä sen luullaan olevan. Se aiheuttaa vain ja nimenomaan käsitesekaannusta, jossa katkeaa lopulta täysin yhteys siihen mitä alkuperäinen sanomisen tarve koski. Jää jäljelle vain yhteisesti käyttökelpoista käsitesoppaa, jossa astian eri puolille sijoittuvat hämmentelijät eivät enää tiedä kenen kaloja keitossa kiehuu – kunhan vain kukin saa omille "ajatuksilleen" vahvistusta omiensa piirissä.
Se, ettei tässä vaiheessa mikään missään ole enää "omaa", jää käsittämättä.
5.
"Ymmärtäminen" on sitä että näemme yhteyksiä. Näkisimmekö yhteyksiä, ellei kaikki näennäinen erilaisuus ja monimuotoisuus voisi palata jonnekin mielemme syvätasolle, jossa käsitteet menettävät erityislaatuisuuttaan – jossa sanaluokat liukenevat takaisin mielen primitiivisten viriämisten dynaamisiin pyörteisiin – ja muuttuvat jälleen alkuperäisen koherenssin osiksi? –
Itse asiassa hälytyskellojen tulisi soida aina kun joku keskustelijoista sanoo: "Mutta nämähän ovat aivan eri asioita!" – Jos oma "holismimme" olisi voimissaan, mikään maailmassa ei olisi eri asia minkään toisen asian kanssa. Kaikki asiat muodostaisivat keskinäisyhteyden, joka kaiken lisäksi olisi koherenttisessa mielessä totuudellinen, sisäisesti ehjä ja ristiriidaton.
Keskustelukulttuuriimme yleisesti kuuluva vaatimus käsitteiden täsmällisestä ja määriteltävissä olevasta käytöstä ei siis lopulta palvele hyvän ajattelun tarkoituksia, vaan jotain ihan muuta.
Koska heideggerilaisittain "kieli on talo jossa elämme", käsitteiden täsmällisyyden vaatimuksiin liittyvää yleistä ymmärtämättömyyttämme voitaisiin verrata vaikkapa olohuoneeseen johon haluamme sytyttää niin kirkkaat valot, ettemme enää näe mistään ikkunasta ulos pimeäksi muuttuneeseen maailmaan.
Silti kaikki keskustelumme koskevat – tai siis niiden pitäisi koskea ja käsitellä – juuri tuota todellista maailmaa. Todellisuuskosketuksen sijasta kuitenkin keskitymme huoneessa sättimään vain läsnäolevia keskustelukumppaneitamme, ja motiivimme tässä keskinäisessä toinen toisemme nokkimisessa ovat sitten mitä ovat.
6.
Ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen olento, ja inhimillinen kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta. Kieli ja sen käsitekoneistot ovat kehittyneet luomaan mahdollisimman yleisluonteisia ja pysyviä yhteyksiä ihmisyhteisöissä, ja meistä itsekunkin subjektiivinen kokemus siitä että kielellä voitaisiin ilmoittaa joitakin yleisiä totuuksia on lopulta itse kielen perusluonteeseen kuuluvaa ominaislaatua.
Kieli ja ajattelu – jotka siis ovat yksi ja sama asia – ovat yksilöidenvälinen, intersubjektiivinen elementti, eräänlainen yläpuolellamme ylihistoriallisesti leijuva ajatuspilvi, joka muuttuu sukupolvien saatossa vain vähitellen ja määrää koko sen ajatusilmaston jossa sukupolvet elämänsä elävät ja maailmansa kokevat.
Kun siihen tosiasiaan että kieli palautuu reaktioon lisätään se tosiasia, että kieli on yhteisöilmiö – se on sosiaalisen elämänmuodon yksi elimellinen ulottuvuus ja jatke – tästä ynnäyksestä seuraa että yksilö-individin subjektiivinen kokemus siitä, miten hän yrittää käsitteillä muodostaa "paikkansapitäviä totuuksia" maailmasta, on ihmismielen kokonaisuutta – ideaalista "holismia" – vasten katsottuna aika todellisuuden- ja suhteellisuudentajuton yritys.
Niin paljon kuin keskitymmekin kielenkäytön ja käsitemäärittelyjen ongelmiin, yhtä paljon ne vievät meitä pelkkiin epäolennaisuuksiin, joiden hallinnasta sitten muodostuu ihan oma "taiteenlajinsa", jota mm. "oppisivistykseksi" sitten nimitetään.
Ja mitä niihin seurauksiin tulee joita kielen ja ajattelun yhteisöilmiöluonteesta suoraan johtuu – esimerkiksi siihen tosiasiaan että kaikki eri kieltä puhuvat yhteisöt ajattelevat eri tavalla eikä niiden välillä missään mielen syvätasolla voi vallita muuta kuin sangen rajoittunutta jos edes minkäänlaista yleisinhimillistä yhteyttä – niiden suhteen olemme sitten nykymaailmassa niin eksyksissä ja hukassa kuin ihminen vain olla voi.
Kielen käsitekoneistot toimiessaan vain moninkertaistavat oman keskinäisyhteyttä ylläpitämään syntyneen ominaisuutensa. – Kun jo samaa kieltä keskenään puhuvien yhteisössä käsitteet kehittyvät peittämään syvätasolla vallitsevaa yksilöllistä erilaisuutta, eri kieltä puhuvien tulkatessa käsitteitä yli kielirajan kasvaa käsitteisiin sisäänrakentunut "legitiimin väärinymmärtämisen" elementti moninkertaiseksi.
7.
Yleinen yhteisymmärrys on todellakin vain kielen – ja ajattelun – pintaa. Mitä perustavammanlaatuisista inhimillisistä asioista on kyse, sitä vähemmän meillä itse asiassa on toiveita siitä että kielen ja ajattelun abstraktisilla yläkäsitetasoilla – tiedollisilla käsitepinnoilla – saisimme ne ratkaistua. Yleiskäsitteillä on nimenomaan se ominaisuus että ne "noituvat ymmärryksemme" (Wittgenstein).
Luomme oppisanastoilla kokonaisia käsite- ja ajatusmaailmoja, joissa käsitteet kytkeytyvät toisiinsa ja määrittyvät toisillaan – ja mitä itsenäisimmiksi "opillisiksi ismeiksi" tällaiset maailmat kehittyvät, sitä pienemmissä puitteissa me "ajattelukoherenssimme" ja siihen kuuluvan totuudellisuuden koemme.
Lopputuloksena tällaista ajattelun pinnallista täsmentymistä suosivasta ajatushistoriallisesta kehityksestä on eurooppalaisella uudella ajalla ollut opillisten "ismien" maailman syntyminen, ismitodellisuuden, jossa ajattelun syvätasolla tapahtuneita paradigmaattisia muutoksia – kuten Subjektin ja Objektin vastakohdan varaan rakentunutta "kartesiolaista" rationaalisuutta – ei enää edes pystytä jäljittämään oman ajattelun taustalta.
Ollaan täysin "ismien" luomien käsiteilluusioiden varassa. Kapitalismi, kommunismi, fasismi, rasismi, nationalismi – kaikki nuo aaveet jotka nyt vaeltavat eurooppalaisen ajattelun olohuoneissa, saleissa, taloissa, kyökeissä ja työhuoneissa, kabineteissa ja kapakoissa.
8.
Tällaisia ovat siis inhimilliseen kieleen sisältyvät ja nyt mammuttimittakaavassa maailmassamme esiintyvät ajatusvirheet. Niistä meidän siis pitäisi aloittaa. Ehkäpä lopuksi muistutan tässä siitä että kyseessä olisi todellakin vasta alku. Alun jälkeen vastaan tulisivat uudet yhtä todelliset ongelmat – ne joita ajatushistoria on kasannut vuorenkorkuiset määrät eteemme.
Ei riitä että ymmärtäisimme miten kieli ja ajattelu eivät ole eri asioita vaan yhtä ja samaa. Ei riitä että hahmon- ja käsitteenmuodostuksen syvätasolle kaivauduttuamme havaitsemme miten Subjekti ja Objekti sieltä nyt ovat nousseet kaikkea ajatteluamme jäsentäviksi pohjapiirustuksen todellistumiksi. – Kaiken tällaisen perustavanlaatuisen tajuamisesta seuraa vain yhä uusien ajatusongelmien avautuminen mielemme näyttämölle.
Esimerkiksi Subjektin ja Objektin kahtiajako ja vastakkaisuus muodostavat erityisen ongelman – ei niitä koskaan voi lopullisesti erottaa toisistaan. Ne itse asiassa elävät vain toistensa ehdoilla, ja aina niistä jokin määrä toisesta elää toisen sisällä. Esimerkiksi uudella ajalla kehittynyt empirismi perustuu Objektivaatioon, mistä johtuen empirismiin pohjautuva positivismi ei ole ihmistieteissä – Subjektin tutkimuksessa – mikään ihanteellinen tiedonhankintaohjeistus.
9.
Ja ongelmia, ongelmia, ongelmia kasautuu eteemme nopeasti, nopeasti, nopeasti. Objektivaation idealisoitumana numeerinen ajattelu ja ylimalkaan kvantifikaatio ovat sellainen yleiskäsitteellisen ajattelun muoto joka on vahvasti noitunut ymmärryksemme.
Ei suinkaan ole sattumaa että kaikesta luonnontieteellisestä edistyksestä huolimatta täydelliseen numeromagiaan vihkiytynyt taloustoimija on se uuden ajan jumala, joka määrää mitä ja miten paljon luonnontieteilijä saa tutkia. Raha-ajattelu, siis rahatalous, on uudella ajalla jatkuvasti kasvanut irti reaalitodellisuudesta, reaalitaloudesta, eikä mikään ole voinut tätä käsitteellistä harharetkeä estää.
Ajatelkaas sitä: siinä näemme nyt käytännössä mitä merkitsee kun yhä täsmällisimmin numeroin yritämme määritellä todellisuutta. Lopulta numerokäsitteet ottavat meiltä kokonaan vallan ja menevät menojaan. Sitä ei voisi uskoa todeksi. Ja kuitenkin juuri se nyt ympärillämme tapahtuu.
Kuka kertoisi meille että ei se ole todellista – että se kaikki tapahtuu vain omissa harhautuneissa käsitemaailmoissamme, itse itsellemme luomissamme ja historian ylläpitämissä käsitetodellisuuksissa? Että oikeassa todellisuudessa laadut ja määrät – kvaliteetit ja kvantiteetit – ovat ihan eri kategorioita, joiden välillä ei vallitse mitään keskinäissuhteita, kaikkein vähiten sellaista syysuhdetta, jonka me nyt kuvittelemme ja koemme niiden välillä vallitsevan.
Jos opetus numero yksi koski inhimillistä kieltä ja kuului: kieli ja ajattelu eivät ole eri asioita vaan yhtä ja samaa, tai siis toisin sanoen: kieli ja ajattelu ovat yhteisöilmiöitä, ne erottavat yhteisöt toisistaan sitä varmemmin mitä paremmin kieli palvelee omaa pohjimmaista tarkoitustaan yhteisöllisyyden ja elämänmuodon ylläpitäjänä – niin opetus numero kaksi voisi kuulua vaikka: rahatalouden ja reaalitalouden välillä ei vallitse syysuhdetta.
Tyly juttu, mutta niin se on. Kaikki rahatalousajattelijoiden numeeriseen eksaktiuteen pyrkivä "pätevöittäminen" on vain inhimillisen kielen ja ajattelun yhdentyyppistä virheliikettä.
10.
Oikaisemista vaativia harhoja on valtavasti. Esimerkiksi käsitys että individualismin varassa selittyy kaikki. Individualismi on vain oman aikamme trendi, joka sokeuden asteelle kasvettuaan antaa oikeutuksen mm. liberalismille tai "yleismaailmallisille ihmisoikeuksille".
Ne, siis yksilönvapaudet ja -oikeudet, ovat oikeasti asioita jotka eivät voi toteutua mitenkään "yleismaailmallisesti" – se kaikki on vain käsiteabstraktiota, ikään kuin yksilön sijoittamista jonkinlaiseen ideaaliseen tyhjiöön. – Ihmisen oikeudet ja vapaudet voivat toteutua vain ihmisen omassa yhteisössä. Siinä ne joko toteutuvat tai eivät toteudu.
Yleisinhimillinen, yleismaailmallinen, ylihistoriallinen, jne – tällaisia käsitetodellisuuksia me nyt mielellämme luomme. Hyvin mielellämme, hyvin luomme. Mitä pätevämmiltä nämä käsiteluomukset saamme vaikuttamaan, sitä sokeampia meistä tulee havaitsemaan ja arvioimaan omaa aikalaisrationaalisuuttamme, jossa elätämme mammuttimittaluokan ajatusharhoja. Esimerkiksi sitä harhaa että maailman eri kulttuurit jotenkin automaattisesti sopeutuisivat toisiinsa eikä niiden törmäyksissä tapahtuisi muuta kuin kulttuurien rikastumista.
Esimerkiksi nuo yksilönvapaudet ja -oikeudet ovat asia joka ei voi toteutua missä kulttuurissa tai yhteisössä tahansa. Kulttuurit ja yhteisöt ovat erilaisia sen suhteen miten sitova ote yhteisövoimilla – siis sellaisilla kuin kieli ja ajattelu – on yksilöstä. Yhteisö on aina ensisijainen yksilöön nähden. Tämäkin on perusasia, jota emme nykyisen aikalaisjärkemme käsitteillä oikein hyvin pysty mieltämään. Olemme aika pahasti eksyksissä ja historiallisesti harhassa.
11.
Harhaa on kuvitelmamme että uudelle ajalle ominainen demokratia olisi vain muodollinen hallitusmuoto eikä sillä olisi sisällöllisiä ehtoja. – Demokratia on omat ehtonsa omaava historiallinen ilmiö.
Harhaa on kuvitelma että edustuksellinen demokratia olisi irrotettavissa kielellis-kulttuurisesta kansallisvaltiosta – kansallisvaltio yksilöidentiteetin yhteisöprojektiona on nimenomaan eurooppalaisen uuden ajan tuote, eikä nationalismia voida "isminä" heittää historian romukoppaan ellei ymmärretä että sen pesuveden mukana menevät sitten lapsetkin, kuten demokratia ja yksilöoikeudet ja -vapaudet.
Harhaa on käsitys että ihmisen yhteisöominaisuudet ja yksilöominaisuudet olisivat sama asia – ne ovat aivan eri kategorioita, aivan kuten kvaliteetti ja kvantiteetti. Yhteisöominaisuudet ovat ihmislajin alkuperäisiä ominaisuuksia, yksilöominaisuudet – kuten kaikki yksilöllinen eriytyminen – ovat kulttuurievoluution tuote. Jokaisen kulttuurin jokaisella yksilöllä on aina oman psyykensä pohjarakenteena, eräänlaisena palautuspisteenä, oma kulttuurinsa ja yhteisönsä. Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Se on "kansan" pätevin määritelmä.
Yksilöllinen eriytyminen on kehitysominaisuus, mutta kuvittelemme että se on jotain joka voisi toteutua ilman sitä supportoivaa yhteisöä. Ei se voi. Yksilöllä on mahdollisuus kasvaa itsenäiseksi vain oman kulttuurinsa piirissä, ja vasta kun yksilö saavuttaa kasvussaan etäisyyttä omaan kulttuuriinsa, hän voi yrittää ymmärtää muita kulttuureja.
Vasta yksilöllinen eriytyminen ja aikuinen autonomia tuovat mukanaan tajun moniarvoisuudesta. Mutta sitähän me emme ymmärrä. Meillä on aivan totaalisen harhainen käsitys jonka mukaan moniarvoisuus ja monikulttuurisuus olisivat synonyymeja. Se on jonkinlainen käsitteiden – sanojen – ylittämätön sekaannus, siinä täysin päinvastaiset asiasisällöt, todelliset vastakohdat, ovat alkaneet käsitetodellisuudessa tarkoittaa yhtä ja samaa.
12.
Harhoja, harhoja. Niitä riittää. Kansalaiskeskustelumme on jokseenkin laidasta laitaan vain eräänlaista melskaamista käsiteharhoilla. Osa niistä on historiallisesti syntyneitä, syviä ja vakavia, kuten käsityksemme talouden numeroiden "eksaktista" pätevyydestä. Se on suuren mittaluokan käsitemagiaa, nykyajan uutta maailmanuskontoa, taloususkontoa. Osa harhoista on rajoittuneempia, kuten esimerkiksi demokratiaa ja kansallisvaltiota koskevan historiallisen yhteyden kieltäminen. Se vie nationalismin täydelliseen väärinymmärtämiseen.
Me yhdistämme nationalismin natsismiin, vainoamme rasisteja ja "vihapuhujia". Se seikka tarvitsisi oman psykoanalyysinsa, sillä siinä on kyse lähinnä kollektiivisen syyllisyyden projisoinnista. Rasistijahti ja vihapuhevaino ovat oman aikamme noitaoikeudenkäyntiä. Nekin tarvitsisivat kansallista psykoanalyysia. Niin moni asia tarvitsisi. Mutta saamme vain sangollisen käsitelikavesiä niskaamme.
--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 10.7.2013 )
-----------------------------------
