(Taloususkonto 5)
1.
Euroopan Unionista puhutaan usein juhlapuhetyyliin, ikään kuin kyseessä olisi jokin historiallinen suursaavutus, eurooppalaisen kulttuurin elinvoimaisuuden ja eteenpäinmenon viimeisin triumfi, rauhanliitto, puitteet kansojen väliselle ystävyydelle ja yhteistyölle, pohja taloudelliselle kukoistukselle, solidaarisuuden ja avunannon projekti, Uljas Uusi Eurooppa, tie vaikeuksien kautta voittoon, itse asiassa välttämättömyys Euroopan kilpailukyvyn ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, talouskurin ja tiukkojen budjettien tie, hyvinvointivaltion säilyttämiseksi tehtävien välttämättömien uhrausten tie, hyvinvointivaltion säilyttämiseksi vaadittavan hyvinvointivaltion purkamisen tie.
Noinhan se suunnilleen menee, alusta loppuun. Korulauseista rujoon todellisuuteen. Mitä korkeammat EU-herrat puhuvat, sitä alhaisempi moraali puheisiin sisältyy. Kansalaistasolla voidaan vain ihmetellä miten pokka pitää – kukaan korkean tason toimija ei koskaan mainitse sanaa "keinottelu", ei sanaa "korruptio", ei sanaa "valtapolitiikka". Kuitenkin kaikki tajuavat että juuri sellaisista asioista korkeimmalla tasolla loppujen lopuksi on kysymys. Pankkiirien katteettomien raha-arvopelien laillistamisesta, euroopanmittaisista pyramidihuijauksista, veronmaksajien työllä lunastettavista keinotteluvoitoista.
2.
Mutta huikean juhlapuhetyylin ja raadollisen moraalikadon vastakkainasettelu ei ole ominaista vain korkean tason toimijoille. Myös kansalaiskeskustelujen tasolla ilmenee sama rintamajako. Jos jonkinlaiset parempiosaisiin samaistuvat kirjoittelijat ja sananjulistajat kuuluttavat Euroopan suurta kunniaa ja loistavaa tulevaisuutta. Heidän äänensävynsä ovat kaksijakoisia – yhtäältä välttämättömyydet nähdään hyveinä, toisaalta rahvaaseen otetaan etäisyyttä muistuttamalla miten "yli varojensa eläneet" joutuvat katkeran velanmaksun aikaan nielemään omat kalkkinsa.
Kuvitella, se uppoaa johonkin osaan kansasta aivan täydestä. Vaikka se itsessään sisältää ristiriidan, todellisen moraalisen hasardin. Siinä vapautetaan rahakriisin aiheuttaneet vastuusta ja sälytetään epäonnistuneen keinottelun seuraukset viattomien kansalaisten maksettaviksi.
Se on lainakauppiaan ikuinen moraali – lainakauppias ei koskaan ole syyllinen. Ei vaikka syöttäisi sietämättömän suuria summia pussittamilleen asiakkaille, ei vaikka tietäisi nämä maksukyvyttömiksi. Rahapelien lunnaat on aina jonkun maksettava. Ja maksaja, ainoa mahdollinen maksaja, on se joka reaalitaloudessa tekee jotain reaalista. Hänen elämällään rikkaat pelinsä pelaavat.
Rahakaupassa ei ole ylintä moraalista raha-auktoriteettia – taivas varjelkoon, siinä ei ole edes minkäänlaista raha-auktoriteettia – ja niinpä on mahdollista reaalitaloudesta irrottaa tai muuten vaan luoda ihan katteettomia rahasummia, joilla voidaan käydä lainakauppaa josta tiedetään, ettei sijoitussummia reaalitaloudessa kukaan koskaan pysty lunastamaan takaisin. ¹⁾
Oikeastaan millään raha-ajattelulla ei pitäisi ihmisten mielissä olla minkäänlaista arvoa tai pyhitystä, mutta käytännössä tilanne on täsmälleen päinvastoin. Ne jotka joutuvat pelivelkoja todellisuudessa lunastamaan uskovat kaikkein hartaimmin taloususkonnon pyhyyteen.
Mistä sellainen johtuu? Kaikissa yhteiskunnissa jokseenkin kaikki ihmiset pyrkivät elämässään johonkin parempaan – ja se merkitsee asennetasolla samaistumista sosiaalisesti ylöspäin. Näin ollen jokseenkin kaikki ihmiset, tai ainakin enemmistö ihmisistä samaistuu paitsi paremman elämän ulkoisiin statuksiin myös paremmalle väelle ominaisiin mielipiteisiin. Ja jos ihmiseltä, joka on elämänihanteissaan ulkoaohjautuva ja mielipiteissään auktoriteetteihinsa samaistuva kysytään, onko Euroopan Unioni hyvä asia, mitä luulette hänen vastaavan?
3.
Sanonpa nyt yhden asian jota harvempi on tainnut tulla ajatelleeksi. EU ei ole ollenkaan eurooppalaisuuden tuote vaan keskiajan jatke.
Eurooppalaisuudessa nimittäin eurooppalaista on eurooppalainen historiallinen uusi aika kartesiolaisine paradigmoineen – oikeastaan kaikki mistä nyt puhumme kun puhumme "eurooppalaisuudesta" tarkoittaa nimenomaan ja vain kartesiolaisen paradigman pohjalta noussutta ajattelua. ²⁾ Sen ajattelun lähtökohta-asetukset sijoittuvat ajatushistoriassa tuonne noin neljänsadan vuoden takaiseen aikaan, jolloin syntyi uusi "minätietoisuus", eli niin sanottu "kartesiolainen Subjekti", joka ajattelun perusjäsennyksissä asettui tarkkailemaan Objektivoituvaa todellisuutta.
Tämä niin sanottu "kartesiolainen rationaalisuus" on ollut maailmanhistoriallisesti aivan erityinen, kaikesta muusta poikkeava aika, ³⁾ mikä havainnollisesti näkyy esimerkiksi siitä, että nimenomaan kartesiolaisen järjen – empirismin, luonnontieteiden, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin – vaikutuksesta maailma on nyt muutaman viime vuosisadan aikana muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui koko ihmissuvun aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä. Meidän ei pitäisi millään lailla väheksyä tai mitätöidä eurooppalaisen uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden merkitystä.
Filosofi Descartesin oivallus "Ajattelen, siis olen" ei ollut vain keskiaikaisten, oman itsensäkin olemassaoloa epäilleiden skeptikkojen väitteiden kumoamista, vaan kokonainen uuden ajattelun perusjäsennyksen merkki. Keskiajan ihminen ei ollut edes tiedostanut yksilöminuuttaan kunnolla, hän eli eräänlaisessa depersonoituneessa maailmassa, jossa hän koki ympäröivän todellisuutensa muodostuvan "Jumalan tahdosta". Tästä depersonalisaatiosta kartesiolainen järki teki lopun. Uusi, uuden ajan "minä" teki ympäröivän todellisuuden tarkastelujen kohteeksi, Objektiksi. Keskiajan ihmiselle koko maailma oli ollut jonkinlainen jumalallinen toimijasubjekti.
4.
Oli ollut keskiajan ihmiselle luontaista kokea olevansa jumalallisen maailmanjärjestyksen ympäröimä, ja ptolemaiolainen, maakeskeinen maailmankuva oli tämän perusjäsennyksen mukainen "totuus".
Kun maailmaa tarkkaileva minäsubjekti sitten syntyi, se suuntasi katseen myös tähtitaivaalle ja totesi, ettei maapallo ollutkaan kaiken keskus, vaan aurinkoa radallaan kiertävä sivuroolin esittäjä. Mielikuvaan sisältyi vihjaus siihen suuntaan että ihminen ja maapallo voisivatkin olla Jumalan avaruuteen hylkäämiä syrjäseutuja, ja tietysti kirkko koki koko auktoriteettinsa uhatuksi. Inkvisitio marssitti Galilein vihjailevasti kidutuskammion kautta oikeuden eteen, missä hän viisaana miehenä myönsi erehtyneensä arvioissaan.
Me tiedämme nyt, että Galilei oli oikeassa, mutta yleisesti emme toistaiseksi ole tajunneet missä kaikessa hän oli oikeassa. Kokonainen ajatusvallankumous, paradigmaattinen ajatusvallankumous, jota hän edusti – jossa hän oli oikeassa – ei ole edes meille neljäsataa vuotta kartesiolaisuuden siunauksista nauttineille ihmisille mikään selvä juttu.
Me edelleenkin sekoitamme keskenään joukon asioita, jotka yhtäältä kuuluvat keskiaikaisiin mielenmaisemiin, toisaalta taas edustavat sitä kartesiolaista ajatusperintöä joka uudella ajalla syntyi. Esimerkiksi talousajattelumme toistaa keskiaikaista teokraattista ja ptolemaiolaista ajattelua, kun taas kansallisvaltiot ovat uuden ajan individualismin tuotetta. ⁴⁾
5.
Kartesiolainen paradigma, eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden vastakkainasettelu, tuotti uudella ajalla Subjektin puolella lisääntyvän individualismin, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratian, Objektivoituvan todellisuuden puolella vastaavasti empirismin, luonnontieteet, tekniikan sekä teollisen hyvinvoinnin. Huomatkaa, että talousajattelu ei kuulu uuden ajan ajatusvoittojen joukkoon.
Itse asiassa talous oli uuden ajan uusista rationaalisuuden muodosta ainoa, joka jo lähtökuopissaan jäi ptolemaiolaisen perusjäsennyksen varaan. Talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, niin sanotusta "taloudellisesta toimijasta" käsin, ja toimijan näkökulma määrää mikä on plussaa mikä miinusta, mikä syytä ja mikä seurausta.
Näin "talous" muodostaa jonkinlaisen toimijaa ympäröivän maailmanjärjestyksen – aivan vastaavanlaisen kuin teokratia muodosti keskiajan ihmiselle. Nykyinen talousteokratian maailmanjärjestyksessä elävä ihminen kokee elävänsä todellisuudessa joka muodostuu "taloudellisista realiteeteista" aivan vastaavalla tavalla kuin keskiajan ihminen koki elävänsä maailmassa joka muodostui "Jumalan tahdosta". ⁵⁾
Talousajattelu toki yritti apinoida kehittyviä luonnontieteitä ja niille ominaisia ajatusjakoja esimerkiksi suureisiin ja mittayksiköihin. Tämän pohjalta nousi kuvitelmakummajainen "rahasta" jonkinlaisena "yleisen arvon" mittana.
Mutta todellisuudessa mitään "yleistä arvoa" ei voi irrottaa reaalimaailmasta, mitata, säilöä ja varastoida, ikuistaa tai siirtää sitä "rahan" muodossa kaupasta toiseen. Raha ei voi olla yhtä aikaa sekä suure että mittayksikkö – ja tosiasiassa "rahassa" jäikin elämään vain keskiaikaista perua oleva ja pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Koemme että mitä ei rahalla saa, sitä ei sitten saa millään muullakaan. Usko aineellisen tarpeentyydytyksen loputtomaan lisääntymiseen on taloususkonnollinen vastine iankaikkisuudelle. ⁶⁾
6.
Keskiaikaisen teokratian kartanokeskeinen hallintomalli oli pohja jolle kuninkaiden hovit ja monarkia perustuivat. Vaikka läpi koko keskiajan kirkon ja maallisten valtiaiden valta kilpailivat keskenään, kumpikin noista valtalegitimaatiosta siirtyi yhä selvemmin kuninkaille uuden ajan alussa.
Kun kartesiolainen yksilöajattelu laajeni, kuninkaiden pohjimmiltaan uskonnolliselta vallalta katosi legitimaatio. Individualismi ja tasa-arvoisuus ovat saman mitalin eri puolia, ja koko uuden ajan ajattelun mahtava kantoaalto, lisääntyvä individualismi, oli ajatusparadigmojen pohjalta nouseva uusi legitimaatio jolla kuninkaanvalta kumottiin ja kansallisvaltio synnytettiin.
Meidän pitäisi ymmärtää ja pitää mielessä muutama kansallisvaltiota ja sen hallitusmuotoa, demokratiaa, koskeva tosiseikka. Ensinnäkin tietysti se, että kansallisvaltio on nimenomaan individualistisen yksilöidentiteetin projektio kokonaisen kansan tasolla. Havainnollisesti tämä näkyy esimerkiksi tavassa jolla valistusfilosofi Rousseau puhui "Yhteiskuntasopimuksessaan" valtiosta eräänlaisena suurena elimistönä, suurena ruumiina, orgaanina, jolle on ominaista esimerkiksi sen oma tahto, erityinen "yleistahto". ⁷⁾
Toiseksi meidän tulisi muistaa, että demokratia sellaisena kuin se meille näyttäytyy ei ole pelkästään hallintomuoto, vaan historiallinen ilmiö, nimenomaan eurooppalaiselle udelle ajalle ominainen ajatusmuoto, jossa hallintojärjestelmä on vain pintaa ja todellisena sisältönä ovat individualistiset yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä tasa-arvoisuus. Näitä sisällöllisiä tekijöitä, todellisia arvosisältöjä, ei pitäisi milloinkaan järjestelmän nimissä mitätöidä. Kansallisvaltio ja demokratia ovat nimenomaan historiallinen yksilöoikeuksien manifestaatio.
Kolmanneksi meidän tulisi muistaa ja tajuta että demokratia oli aluksi laiton kapinaliike sääty-yhteiskunnassa vallinneita syntyperään perustuvia erioikeuksia ja epätasa-arvoa vastaan. Yksilönvapaudet ja -oikeudet eivät suinkaan ole langenneet kansalaisille minään luojan lahjoina, vaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä uhmaamalla ja vallankumouksellisen toiminnan kautta.
Tämän historiallisen perspektiivin pitäisi antaa meille todellisuuden- ja suhteellisuudentajua sen suhteen, miten oikeuksistamme ja vapauksistamme on pidetty ja pitäisi edelleen pitää kiinni.
7.
Mikä näitä individualismiin pohjautuvia yksilöoikeuksiamme ja -vapauksiamme sitten tänä päivänä eniten uhkaa?
Sanoisin että suurin uhka on nyt kansallisvaltioiden hajoamiskehitys. Olemme menettämässä kansallisvaltion ja sille ominaisen demokratian, koska pohjimmiltaan keskiaikainen ja uskonnollinen järjestelmä, talous, on vahvistanut uskonnollista peruslaatuaan, kasvanut ylikansalliseksi globaaliksi taloustotalitarismiksi, jossa kasvoton kaikkivoipa raha alistaa ihmiset talousajattelun ptolemaiolaiseen orjanrooliin.
Eurooppalainen uusi aika on sallinut ptolemaiolaisen talousajattelun elävän sulassa sovussa kaiken aidon tieteellisen kehityksen ja edistyksen lomassa. Kuten keskiajalla kaikki mitä maailmassa tapahtui kirjattiin Jumalan nimiin, sama on saanut jatkua uudella ajalla niin, että jopa kaikki tieteellis-tekninen kehityskin on kirjattu talouden vaikutukseksi ja nimiin.
Tässä suhteessa meillä ei ole ollut kovinkaan paljon todellisuudentajua. Voisi luulla, että järkevät ihmiset eivät enää uskoisi siihen että kaikki mitä keskiajalla tapahtui oli ihan oikeasti vain seurausta "Jumalan tahdosta", eivätkä ainakaan kaikkein järkevimmät enää uskoisi siihenkään, että "Talouden tahto" olisi aikaansaanut luonnontieteellisiä oivalluksia ja teknisiä keksintöjä.
Mutta uskottava se on. Keskuudessamme on yhä ihmisiä jotka uskovat että kaiken takana on Jumala. Tai että kaiken takana on Talous. Ja kuten inkvisitio aikanaan, nyt myös taloususkonto ottaa maallisesta vallasta – demokraattisista kansallisvaltioista – mittaa, ja oletettavaa on, että inkvisitio tulee tälläkin kerralla pelotteluillaan, uhkauksillaan ja kiduskammioihinsa viittaamalla ottamaan niskalenkin edustuksellisesta demokratiasta.
8.
Summataan. Eurooppalainen keskiaika palaa taas kartanonherrojen – suurpankkiirien – uusissa muodoissa keskuuteemme, ⁸⁾ ja Euroopan Unioni uutena taloususkonnon kirkkovaltiona hajottaa kansallisvaltiot ja upottaa niiden kansalaiset harhaisen raha-ajattelun lainakauppasuohon.
Talouden – taloususkonnon – pohjalle ei kuitenkaan edes kansallisvaltion toimintaa voida perustaa, sillä taloudellisen kilpailun vastapainoksi valtion on nimenomaan omattava demokraattinen, tasa-arvoa varjeleva ominaisuus. Kaikkein tolkuttomin mahdollinen idea on yritys perustaa kilpailutalouden varaan mannermittainen liittovaltio, jollaista nyt siis hamutaan lainakauppiaiden muodolliseksi toimintakulissiksi.
Uuden ajan projektit nousivat kartesiolaisuuden pohjalta. Vain talous jäi ptolemaiolaiselle pohjalle. Kansallisvaltiot olivat individualismin projektioita joukkotasolla, ja kielellis-kulttuurisina muodosteina ne ovat luonnollisia yhteisöjä. Sen sijaan talousajattelussa vaikuttavan sokean individualismin ja uskonnollisen valtalegitimaation varaan rakennettava liittovaltio ei ole ihmisyhteisö, vaan talousajattelun sairauden terminaalivaihe. ⁹⁾
9.
Kaksikymmentä vuotta sitten parhaat ajattelijat alkoivat oivaltaa, että sortunut itäblokki oli sekin perustunut historiallisen liberalismin käsitteenmuodostukselle, ja että sortuminen oli itse asiassa seurausta siitä että tämä käsitteenmuodostus on lähtökohtaisesti pätemätöntä ja perustuu numerouskoon – siihen että numeroiden avulla voitaisiin hallita todellisuutta.
Niinpä itäblokin viisivuotissuunnitelmat menivät menojaan, irtosivat reaalimaailmasta kunnes koko ajatusjärjestelmä romahti. Seuraava ajatus on pelottava: nyt on oma raha-ajattelumme irtoamassa reaalitodellisuudesta. Romahdus odottaa, voi aktualisoitua koska tahansa.
Sosialismin ja kapitalismin näennäisen vastakkainasettelun taustalta paljastui historiallisesti paljon pitempään ajatuskehitykseen sisältyvä ajatusharha, jossa numeroiden näennäiseksaktius noituu ihmisen ymmärryksen. Vain vaivalloisesti onnistumme kuitenkaan toistaiseksi hahmottamaan mammuttimaiset ajatusharhamme.
Ennen olivat vastakkain sosialismi ja kapitalismi, nyt historia paljastaa todelliset kasvonsa, joissa vastakkain asettuvat autonomisoituva puhtailla raha-arvoilla operoiva rahatalous ja ihmisten työhön perustuva reaalitalous.
Tämänkin vastakohta-asetelman ajatteleminen tuottaa monille vaikeuksia. Miten olisi sitten mahdollista syventää ajatushistoriallista tietämystä niin, että nähtäisiin tapa jolla yhtäältä todellinen uuden ajan eurooppalaisuus ja toisaalta EU ovat toistensa totaalisia vastakohtia?
10.
Eurooppalaisuuden paras projekti toteutettaisiin nimenomaan kansallisvaltioiden, niille ominaisen demokratian ja niiden keskinäisen vapaakaupan puitteissa. Se edustaisi eurooppalaisuutta, sen uuden ajan mukaisia ajatteluparadigmoja.
Näiden yksilöoikeuksia ja -vapauksia sekä demokratiaa varjelevien paradigmojen puolustamiseksi eurooppalaisuus tarvitsisi myös entistä selvempää irtisanoutumista ei-eurooppalaisista individualistisia yksilöoikeuksia mitätöivistä kulttuureista. Tähän eurooppalaisen ihmisoikeusajattelun puoleen ei edelleenkään kiinnitetä oikealla tavalla huomiota.
Nyt nouseva, tarkoituksella, jopa palkattujen propagandistien toimesta nostatettu möly "EU-eurooppalaisuuden" ympärillä pitäisi pystyä jättämään omaan arvoonsa. ¹⁰⁾ Emme me eurooppalaiset ihmiset ansaitsisi näitä poliittisia europopulisteja puhumaan läpiä päähänsä asioista joista he eivät mitään ymmärrä. Heidän suunsa jauhaa toisesta poskesta EU:n ylistystä, toisesta poskesta väitettä että kaikki tehdään Suomen edun nimissä.
Kumpikaan suun puoli ei puhu totta. Mitään eurooppalaista suurta valtiohanketta ei oikeasti kannata ajaa – siitä syntyy vain kuolemaa, demokratiavajetta ja demokratian kuolemaa. Eurooppalainen liittovaltio on vain rahamanipulaation tarvitsema yhteisvaluutan keinottelukulissi. Suomen etu ei ole kansallisvaltion hajoaminen eikä yleensäkään se, että ylikansallinen talous ajaa mennen tullen maan rajojen yli.
--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 12.2.2013 )
-----------------------------------
¹⁾ Yksi aikalaisharha on kuvitelma "vastuunjaosta" lainanantajan ja "ottajan" välillä. Kukaan ei kysy, missä on se raha-auktoriteetti jonka toimenkuvaan kuuluisi esimerkiksi sanoa miten paljon kunkin reaalitalouden toimintaympyröistä voidaan irrottaa rahaa sijoitusrahaksi menettämättä kyseisen talouden toimintaehtoja. Kysymys on sama, vaikka tosiasiassa ei olisi kyse rahan irrottamisesta vaan sen luomisesta tuotto-odotuksia vastaavasti.
Emme mieti raha-auktoriteetin ongelmaa, vaan janoamme jatkuvaa kasvua. Masinoimme arvelematta taloutta rahalla ja sitten kohauttelemme olkapäitämme kun systeemi sortuikin eikä lainoille löytynytkään maksajaa. Siinä vaiheessa kysymykset syyllisyydestä ovat kipeitä, ja tietenkin ne kaadetaan lainanottajien niskaan. "Tekö muka tähän kaikkeen jotenkin muka syyttömiä! Itsehän te nämä lainat otitte, oikein kerjäsitte!" – Mutta tämä vastuunjako ja syyttely eivät kuitenkaan ratkaise numerotilien ongelmaa, jota ratkaisemaan sitten valjastetaan myös varmasti viattomien veronmaksajien joukko.
Kysymys sijoitusrahan legitimaatiosta palautuu kuitenkin aivan samaan rationaalisuusharhaan kuin käsitys rahasta toimijasubjektina ja omistajan aina omistamana "valtana". Lainakauppias masinoi systeemiä toimijana, ja hänen vastuunsa pitäisi olla toimijan vastuu. Hän kuitenkin katsoo nauttivansa omistajan oikeuksia ja "valtaa". – Tällaiset käsitepinnan alla elävät tosiasialliset "ajatusrealiteetit" ovat historiallista muodostetta, eikä niihin päästä käsiksi pohtimalla käytännön tasolla velanantajan ja -ottajan syyllisyyskysymyksiä.
²⁾ Tässä kirjoituksessa on kysymys tavasta, jolla yhtäältä eurooppalaisuus silloin kun se käsitetään historiallisesti eurooppalaisena ajatteluna ja toisaalta talousajattelun pohjalle luotu EU ja sen mukana joidenkin suunnitelmissa muhiva Euroopan liittovaltio ovat yhteismitattomia ja edustavat aivan eri aikakausilta kotoisin olevia ja toisilleen vastakkaisiakin ajattelulaatuja.
Kysymys siitä mikä "talous" toimii milläkin ehdoilla on tavallaan turha siitä näkökulmasta, jossa näyttäytyy ettei yleensä mitään historiallista vaihtoehtoa rahataloutta autonomisoivalle ja reaalitalouden toissijaistavalle kehitykselle ole. Talous on historiallinen voima joka hajottaa eurooppalaisen uuden ajan individualismin pohjalta syntyneet luonnolliset yhteisöt, kansallisvaltiot.
Jonkinlainen kasvottoman kaikkivoivan rahan muodostama taloustotalitarismi on rahaohjasteisen talouden lopputulema. Silloin ollaan henkisesti taannuttu takaisin keskiaikaisen depersonalisaation tilaan, jossa vain "talous" on toimijasubjekti, ja inhimilliset Subjektit ovat kadonneet maailmasta -- tai ainakin epäilevät omaa olemassaoloaan.
³⁾ Ihmisjärki on merkillinen juttu. Mitään ylihistoriallista järkeä ei ole. Jopa se "järki, joka on saanut ilmaisunsa niin sanotussa "tieteessä", on ollut aikojen varrella muuttuvaa" (Georg Henrik von Wright).
Vaikka katselemmekin menneisyyteen näillä yksillä, nykyisillä silmillämme, tosiasia on, ettemme oikeasti ymmärrä miten erilaatuista eri aikojen ajattelu – mukaan lukien rationaalisuus – on ollut.
Jotain sentään voimme ymmärtää. Voimme esimerkiksi lähestyä oman aikalaisjärkemme tyypillisiä virheitä jäljittämällä niiden historiallisia juuria. Näin päädytään ajattelemaan esimerkiksi liberalistisessa talousteoriassa esiintyvää "taloudellista toimijaa" ajatushahmona, joka nousee suoraan keskiaikaisen ptolemaiolaisen maailmanjäsennyksen pohjalta.
"Taloudellinen toimijahan" sai "vapaan toimijan" ominaisuuden valistuksen aikana, silloisen yli-ihanteellisen ihmiskuvan vaikutuksesta. Valistus uskoi, että ihminen on ihan syntyjään täysin vapaa, ja että oikein fiksu ihminen voisi vaikka kasvattaa ihan itse itsensä vauvasta aikuisikään antamatta minkään ennakkoluulon tai järjenvääristymän sekoittaa aivoja.
Rousseau kirjoitti tuosta kirjankin, "Emilen", avasi sillä tien kokonaiselle tieteenhaaralle, kasvatusopille. No, kasvatustieteessä kaikki Emilet on jo aikapäiviä hylätty, mutta liberalismissa "vapaan toimijan" illuusio yhä elää ja voi hyvin.
Nähdäkseni me välttämättä tarvitsemme kriittisen järjen panosta kun mietimme miksi taloudessa jokin aivan perustavanlaatuinen on mennyt pieleen. Tosiasia, että raha-ajattelu on autonomisoitunut ja menettänyt otteensa reaalimaailmaan, on ilmeinen. Miten on siis mahdollista, että kaikesta "järjestämme" huolimatta olemme voineet luoda maailmaan sata- tai tuhatkertaisesti enemmän velkaa kuin kukaan pystyy koskaan maksamaan?
Ja millaista "järjen valtakuntaa" me nyt olemme EU-liittovaltion muodossa kyhäämässä kokoon. Minkä "järjen" puolustamiseksi se tapahtuu? Ja mitä siitä tulee todellisuudessa seuraamaan? Jokin nykyistä vinosuuntautuneisuutta, raha-ajattelun autonomiaa, korjaava liike? Vai mammuttiluokan uusi Eurostoliitto, omaan mahdottomuuteensa hajoava, mutta sitä ennen sietämätöntä inhimillistä kärsimystä tuottava taloustotalitaristinen koneisto?
⁴⁾ On siis olemassa eurooppalaisuus, eurooppalaisen uuden ajan ajattelulaatu, joka on koko ihmiskunnan historiassa aivan poikkeava ilmiö. Vaikka ihmisellä on erilaista tiedollista harrastusta esiintynyt kautta aikojen, vasta noin neljäsataa vuotta sitten ja nimenomaan täällä naksahtivat yhteen ne kognitiiviset tekijät, joiden vaikutuksesta historiallinen muutos käynnistyi.
Mutta on muistettava, että talous ei ole osa tätä paradigmaattista uudistumista, vaan talousajattelussa vaikuttavat yhä keskiaikaiset ptolemaiolaiset perusjäsennykset täydennettyinä väärällä tavalla luonnontieteistä apinoiduilla ajatusmalleilla. Talous on uskontoa, ei eurooppalaisen uuden ajan rationaalisuuden muoto.
Ylikansallisen kilpailutalouden varaan rakennettava Uljas Uusi Euvostoliitto on jonkinlainen Taloususkonnon TalousJumalan Valtakunta, jossa numerot tulevat lihoamaan samalla kun ihmiset voivat yhä huonommin. Se on syntisen osa kaikissa uskonnoissa: maksaa syntivelkojaan, loputtomasti.
⁵⁾ Talousajattelu on todellakin kaikista eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneistä rationaalisuuden muodoista ainoa, joka jo lähtökuopissaan jäi keskiaikaiselle "ptolemaiolaiselle" kannalle. Tästä täysin järjettömästä lähtökohta-asetuksesta seuraa esimerkiksi se, että voimme mitään rationaalisuusharhaa tunnistamatta puhua "rahasta" yhtä aikaa kuin se olisi toimijasubjekti ja kuin se kuitenkin aina olisi jonkun rahaa – eihän mitään ei-kenenkään rahaa ole olemassa.
Pitkässä historiallisessa perspektiivissä näemme raha-ajattelun vallan kasvavan ja rahatalouden muuttuvan autonomiseksi talouden operaatioalueeksi. Se mitä pankit ovat eri aikoina tehneet toteutuu tässä historiallisten rationaalisuusharhojen johdonmukaisesti kumuloituvassa kuviossa.
Rahatalouden autonomisoituminen ja irtoaminen reaalitaloudelliselta pohjalta ei siis ole mikään olemassaolevan talouden toimintahäiriö, vaan se on historiallisesti kehittynyt tilanne. Siksi sille ei myöskään ole mitään toimivaa ratkaisua – toimiva ratkaisu edellyttäisi meiltä kykyä astua kokonaan aikalaisajattelun ulkopuolelle, mikä taas on aivan mahdotonta.
⁶⁾ ”Käpertyminen hybrikseen” on se tuhon kuva, jota von Wright mielellään käytti. – Eurooppalaisen uuden ajan henki on myös faustinen henki, jatkuvasti omat aiemmat rajansa ylittämään pyrkivän ihmisen henki. Tämä faustinen motiivi, kasvun motiivi, voi muuttua itsetarkoitukselliseksi ja itse itseään vahvistaen tuhota kaiken.
Ja siihenhän talouden numerot juuri houkuttavat, kasvuun kasvun päälle, eksponentiaaliseen kasvuun. Kun reaalitodellisuus loppuu alta, alkavat vain numerot kasvaa. Imaginaarinen kasvu koetaan todellisempana kuin toisessa vaakakupissa sen tosiasian hyväksyminen, että tarvitsisimme myös taloutta jonka ei tarvitse kasvaa.
Kreikkalaista tragediaa hybrikseen jäykistynyt taloustotalitarismi muistuttaa todellakin siinä mielessä, että taannumme kohti tilaa, jolloin vain "kohtalon voimat" sanelevat mitä maailmassa tapahtuu. Talousmiehet toistelevat jo hyvin luontevasti näitä fraaseja: "On välttämätöntä että...", "Ei ole vaihtoehtoa sille että...", "On oltava mukana koska..."
Ja tätä täysin määrättyä käyttäytymistä kutsutaan "vastuullisuudeksi".
⁷⁾ Eurooppalaisen talousajattelun historiassa, fysiokratismin peruina myös liberalismissa, talousruumis-tyyppinen metafora on näytellyt aika keskeistä roolia. Yksi ääriliberalismin vääristyneimmistä muunnelmista on valtion kokeminen jonkinlaisena Suurena Roistona, joka riistää yksilöiltä kaikki näiden vapaudet. Se on todellinen joulupukkisatu, erilaisilla etumerkeillä.
Liberalistille "valtio" on toimijasubjektiharha, joka mahdollistuu kun "rahakin" hahmotetaan toimijasubjektina. Tällaisia harhoja historia asettaa väärän käsitteenmuodostuksen muodossa päähämme.
Oikeasti "valtio" ei ole yksikkö eikä monikko. Valtio on esimerkiksi kieli ja sen käsitteenmuodostus – yksityinen kieli on mahdottomuus.
Kielen yksikkö ja monikko ilmenevät yksilönä ja yhteisönä. Yksilö voi olla sisäisesti ristiriitainen, samoin yhteisö, mutta kieli on se joka hahmottaa harmonian tai ristiriidan. Liberalismin kärpäspullosta on pitkä matka ylös taivaaseen.
⁸⁾ Kyllä, keskiaika on tulossa takaisin. Se kaikki on tulossa takaisin.
Taloususkonnon toteuttaman feodaalisen maailmanjärjestyksen kartanoita ovat pankit. Kuten keskiajalla katosi se lukutaito joka Rooman valtakunnassa oli jo ollut olemassa – aivan samoin journalismimme nyt on menettämässä asiatekstin ja korvaamassa sen kuvilla ja muilla imagoilla.
YLE on juuri käyttänyt miljoonia uudistaakseen uutistoimituksensa "visuaalisen ilmeen". Ulkoista uudistusta esitellään tajuamatta miten pohjattomasta kognitiivisesta rappiosta yhtiössä on kyse.
Keskiajan rahvas istui hartaana kirkossa, ja raamatun kertomuksia lukutaidottomille havainnollistavia kuvia oli maalattu seinille. Niissä ei esiintynyt perspektiiviä, vaan niin sanottu "arvoperspektiivi", jossa tarinan kannalta tärkeät henkilöt oli kuvattu isoina, sivuroolit pienempinä.
Aivan vastaavalla tavalla talousteokratian uskovainen menettää kykynsä tajuta aikaa ja historiallisia perspektiivejä. Otamme ne vähät käsitteet joita ymmärrämme ja käytämme kuin ne olisivat olemassa vain tässä ja nyt. Reagoimme annettuihin käsitteisiin.
Keskiaikainen käsiterealismi tulee takaisin. Nimittely ja leimaaminen korvaavat ajattelun. Noitaoikeudenkäynneissä käsitteitä väärin käyttäneet harhaoppiset – yhteiskunnanvastaiset "vihapuhujat" ja "rasistit" – saavat tuomionsa. Ryhmävahvistautuminen ja yhdenmukaisuuden paine palaavat.
⁹⁾ Puhtaiksi numeroiksi muuttunut talous on samankaltainen formalismin harha kuin niin sanottu ”keinotekoinen kieli”. En usko että mikään ajattelun alkuhahmo olisi ilmaistavissa keinotekoisella, "kaikille yhteisellä" kielellä. Voimme kääntää mielteitä elävästä kielestä toiselle elävälle kielelle, mutta emme voi kääntää mielteitä keinotekoiselle kielelle.
Näin se on ainakin freudilais-wittgensteinilaisesta näkökulmasta. Kaikki ajattelun – ja kieli ja ajattelu ovat siis yksi ja sama asia – "korkeat" kerrokset ovat toki kerroksia, mutta toimiakseen ne edellyttävät jatkuvia yhteyksiä ihan kaikkein "syvimpiin" energiamoottoreihin saakka.
Ajatukset voivat olla kuin tähtikuvioita, mutta oikeasti tähdet sijoittuvat todellisessa ajatusavaruudessa syvyyssuuntaisesti paljon kauemmas toisistaan kuin mikä niiden välimatka on jos tarkastelu tapahtuu yläpinnan tasolla. Sekin magia mikä liimaa pinnan tasolla tähdet kuvioksi, nousee sieltä hyvin primitiivisestä alkuhämärästä jossa kaikki oli vielä yhtä.
Tällaisista syistä emme voi koskaan konstruoida keinotekoista kieltä. Meillä on vain yksi kieli, se jonka varassa olemme kasvaneet alkusymbioosista tietoisiksi ja lopulta autonomisiksi aikuisiksi. Ja "tasa-arvoisuus" voidaan saavuttaa vain jos tämä kasvu on ollut eheää ja yksilöllinen eriytyminen jatkunut niin pitkälle että tietoisuus voi ottaa etäisyyttä omiin kasvuvaiheisiin ja omaan kasvukulttuuriin.
Kirjoituksessa puhun mm. siitä että tasa-arvoisuus on demokratian sisään rakennettu projekti. Niin sanottu "moniarvoinen demokratia" yhteiskuntaihanteena on mahdollinen vain yksilöllisesti pitkälle eriytyneiden ihmisten yhteisössä. Tällainen demokratia ei pysty sulattamaan piiriinsä ensimmäistäkään tunnustuksellisesti kokevaa ja ajattelevaa, omiin "totuuksiinsa" käpertynyttä sisäänlämpiävää ja ryhmävahvistautumisesta turvallisuutta saavaa "kulttuuria". Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus ovat siis toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.
Tasa-arvoisuutta ei voida saavuttaa minkään keinotekoisen kielen mekanismilla. Siinä on kyse näennäisestä, mekaanisesta tasa-arvoisuudesta. Todellinen tasa-arvoisuus ja moniarvoisen demokratian toteutuminen edellyttää yksilöitä joiden koko kehitys on voinut tapahtua ideaalisella tavalla. Tällaiselle kehitykselle puitteita antavat varhaislapsuuden vahva symbioottinen perusturva, itsetietoisuuden syntyminen ja kasvu autonomiaan oman kulttuurin piirissä, ja oman kulttuurin kyllin korkea "kulttuurinen vedenpinta" niin ettei kulttuurinen ryhmävahvistautuminen estä yksilöllistymiskehitystä.
EU:sta jää toki jäljelle keinotekoisella kielellä – talouden numeroilla – kerrottu tarina. Siinä on pitkä viiva miinuksia. Kysymysmerkkejä ei siinä kielessä tunnettu.
¹⁰⁾ Toistetaan nyt vielä tässäkin yhteydessä – jos joku ei tätä muistaisi – että myös yhteisesti omistamamme YLE toimi taannoin ennen kansanäänestystä EY-propagandan tekijänä hyvin härskisti. Se palkkasi parhaat ja kansaan vetoavimmat voimansa mielipidemanipulaatiota suorittamaan.
Yle oli mukana salaisessa sopimuksessa, jossa mediatalot ja poliittinen eliitti sopivat, että mahdollisten negatiivisten EU-asioiden kertomista vältetään ennen kansanäänestystä.
Kyllähän tuolloin harrastettiin YLE:n toimesta niin härskiä propagandaa, että jos joku nyt kertoisi siitä tarinoita, niitä ei uskottaisi. Ei esimerkiksi uskottaisi että lupsakat toimittajat lähetettiin kiertelemään Eurooppaa, puhumaan mukavia muun muassa neekeriukoista – ihan vasiten tarkoituksella luoda yleisönsuosikkien avulla mahdollisimman positiivisia mielikuvia EU:sta. Tai EY:stä, tai mikä se nyt silloin olikaan.
Vähän jokaisessa sopivassa ohjelmassa mutusteltiin toistella naiiveja propagandalauseita, kuten "Mehän olemme jo eurooppalaisia" tai "Emmekö me kuulukin länteen emmekä itään". Kansalaisille lupailtiin myös estottomasti kaikkien kuluttajahintojen halpenemista ja tavaraparatiisien porttien aukeamista.
