(Taloususkonto 4)
1.
Aika monet, sanoisin että useimmat meistä, elävät läpi elämänsä ymmärtämättä koskaan tosiasiaa, että ihmisellä on lajityypillisiä yhteisöominaisuuksia, jotka eivät palaudu yksilöominaisuuksien tasolle. Että siis esimerkiksi ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen eläin, ja jokaisessa sosiaalisessa joukossa syntyy joukko sosiaalisia rooleja, kuten johtajan ja johdettavien roolit, jotka syntyvät ihan siitä riippumatta millaisia yksilöominaisuuksia joukon jäsenillä sattuu olemaan. Tai että jokaisessa yhteisössä vallitsee tietynasteinen ryhmäsidonnaisuus, sosiaalinen paine, joka sekä määrää että asettaa rajoja sille mitä yksilöt tekevät ja ajattelevat – eikä yhdenkään yksilön ole helppoa nostaa omaa päätään omassa yhteisössään vallitsevan sidonnaisuuden "vedenpinnan" yläpuolelle.
2.
Tapahtuu mammuttimainen ajatusvirhe, kun kollektivismi ja individualismi käsitetään "ismeinä" – opillisesti, ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia toisensa pois sulkevia opillisia totuuksia tai tunnustuksia. Eivät ne ole vastakohtaisia ismejä, vaan yksi ihmisen lajityypillinen kehitysakseli, kehitysulottuvuus. Kaikki primitiiviset yhteisöt olivat hyvin ryhmäsidonnaisia, ja yksilöllinen eriytyminen on lajihistoriallisen kehityksen tulos.
Samoin jokainen ihmisyksilö omassa kasvussaan ja kehityksessään lähtee liikkeelle varhaisen lapsuuden symbioottisesta sidonnaisuudesta ja aikuistuessaan autonomisoituu ja eriytyy yksilöllisesti. Suhde kollektivismin ja individualismin välillä on paradoksaalinen -- mitä lujempaa on varhaislapsuuden symbioottinen perusturvallisuus sitä pitemmälle menevän individualismin se mahdollistaa. Yhteisöihmisen ja yksilöihmisen suhde on kehityssuhde – yhteisö ja yksilö edellyttävät ja tarvitsevat toisiaan, niiden on oltava aivan tietynlaisessa terveessä suhteessa toisiinsa.
3.
"Mitä ymmärtää kala vedestä, jossa se ui koko elämänsä?" Näin Albert Einstein aikanaan kyseli. Juuri saman kysymyksen voisimme esittää koskien yksilön mahdollisuuksia oikeasti ymmärtää tapaa jolla hän uppoaa omaan yhteisöönsä ja siinä vallitsevan sosiaalisuuden ominaislaatuun.
Me jokainen synnymme "valmiiseen" maailmaan, valmiiseen "kielimaailmaan", käsitetodellisuuteen, jossa intersubjektiivinen kieli käsitekoneistoineen leijailee pilven lailla kaikkien ihmisten päiden yläpuolella ja määrää sen ajatusilmaston jossa sukupolvet elämänsä elävät ja todellisuutensa kokevat. Vaikka itsekullakin on vahva tunne siitä että hänen ajatuksensa ovat hänen omiaan ja sijoittuvat hänen omien korviensa väliin, on niin, että kaikki ajattelun mahdollistavat maailmanhahmottamisen ja käsitteenmuodostuksen perusjäsennykset – ne ovat olemassa ja odottavat yksilöä jo ennen hänen syntymäänsä, ja jäävät myös yksilön jälkeen jäljelle vain vähittäisiä muutoksia sukupolven aikana kokien.
4.
Kieli ja käsitteellinen ajattelu ovat tosiasiassa yksi ja sama asia, ja juuri kielen syvärakenteissa elävät ajatustemme kaikkein perustavimmanlaatuiset hahmonmuodostukset – sellaiset jotka määräävät sitten myös kaikkia hienoviritteisiä älyllisiä käsitteistöjä. Einsteinin rinnalla viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä ajatusvallankumouksia tehnyt toinen nero, Sigmund Freud, syvyyspsykologisen ajattelun perustaja, avasi silmämme näkemään, että kaikki se mitä tietoisuutemme tasolla pidämme "ajatteluna" on vain tietynlainen jäävuoren huippu, ja jokaisella mielenviriämällämme on jossain psyykemme syvyydessä pysyvämpiä perustuksia, jotka olennaisesti määräävät ihan kaikkea mitä mielessämme liikkuu. Tuollaisten perustusten esiinkaivaminen on välttämätöntä siinä tapauksessa, että niihin on kehityksen varrella tullut jokin häiriö, joka vääristää myös ajattelumme pintatason.
5.
Sanoisin näin: ihmisen perustavanlaatuinen sosiaalisuus ja ajattelumme perustavanlaatuisten syvätasojen olemassaolo ovat kumpikin asioita, joiden koko merkitystä meidän on arkipäivän orientoitumisessamme melkein mahdotonta tajuta. Elämänkokemuksemme ottaa vastaantulevat asiat "valmiina", "annettuina", emmekä normaalisti koskaan jää pohtimaan mitä roolia mielemme pohjalla elävä "yhteisöihminen" tai alitajunnassa vaikuttava "syväpersoonamme" todellisuuskokemuksessamme näyttelevät.
Oikeastaan on vain kaksi sellaista asiayhteyttä, joissa joudumme pohtimaan ajatustemme syntyjä syvemmin. Toinen on se että ajattelumme tavalla tai toisella sairastuu – silloin on tarpeen että freudilainen psykoanalyytikko kaivelee mielen perimmäiset rakennuspalikat esille. Toinen tapaus on sitten "luova ajattelu", joka hajottaa mielen normaalijärjestykset ja jonkin syvän hahmonmuodostuksellisen kaaoksen kautta rakentaa kokonaan uuden käsitetodellisuuden.
6.
Kolmas viime vuosisadan alkupuolella vaikuttanut nero, kieli- ja tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein, joka oli yksi koko vuosisadan eniten kommentoiduista ajattelijoista, puhui elämänsä loppupuolella asiasta jolle hän antoi nimen "varmuus". Sillä hän ei tarkoittanut mitään tiedollista varmuutta – siis että voisimme tietää jonkin asian varmasti – eikä wittgensteinilaisen "varmuuden" vastakohtakaan ole mikään "epävarmuus" tiedollisessa tai asenteellisessa mielessä.
Kyseessäoleva "varmuus" on kielen se ominaisuus, joka pyrkii säilymään samana sukupolvesta toiseen. Wittgensteinilaisittain kieli – ja ajattelu, joka on yksi ja sama asia – ovat aina sosiaalista ja historiallista muodostetta, ja inhimillisen kielen "tehtävä" on luoda yhteisölle ominainen sosiaalinen kiinteys, eikä kieli tällaista tehtävää voisi täyttää, ellei sen tietty syvärakenne tavoittelisi pysyvyyttä ja sementoituisi muuttumattomaksi. Kieli ikään kuin muodostaa ne näkymättömät langat, joilla saman yhteisön jäsenet ovat sidotut toisiinsa – kieli muodostaa käsitesäikeistä muodostuvan punoksen, jonka lujuus ei seuraa siitä että mikään yksittäinen säie kulkisi koko köyden läpi, vaan siitä, että niin monet säikeet ovat niin monin tavoin punoutuneet toisiinsa.
7.
Jos summaamme sen mitä näillä viime vuosisadan ajatusvallankumouksellisilla on meille sanottavaa, voisimme ehkä muotoilla asian näin: yhteisö on perustavanlaatuisempi kuin yksilö, myös kaikki psyykkiset pysyvät rakenteet yksilössä ovat olennaisempia kuin se mikä käyttäytymisessä pinnalla näkyy, ja viimekädessä kieli ja ajattelu sosiaalisina ja historiallisina muodosteina ovat perustavanlaatuinen "varmuuden" ankkuri, jonka varaan voidaan vain rajoitetusti tuoda tai luoda uusia kielimuotoja. ¹⁾ Kuten Wittgenstein yhtenä koko elämänmittaisen ajattelutyönsä lopputulemana totesi: "Vain varmuuden pohjalta on kriittinen epäily mahdollista."
8.
Siellä missä käsitteellinen ajattelumme sairastuu, sairaus on useimmiten sitä muotoa että käsitteet irtoavat terveestä kytkennästään yhteisöllisiin, peruspsyykkisiin tai ajattelun varmuutta takaaviin fundamentteihin – ja käsitteet lähtevät omille teilleen, itsensä varassa tai toisiinsa, toisiin yhtä irronneisiin käsitteisiin määritelmällisesti kutoutuen tai tukeutuen.
Suuri mammuttiluokan ajatusvirhe on esimerkiksi sokeuden asteelle kasvanut opillinen individualismi, jossa yksilö nähdään atomistisesti yhteisön rakennealkiona. Tällaiseen sokeaan individualismiin olemme päätyneet eurooppalaisen uuden ajan ajattelutrendien täydellistymisen myötä – olemme menettäneet kokonaan tajun ja tiedon siitä miten esimerkiksi kansallisvaltiot muodostuivat individualistisen perusjäsennyksen kollektiivisina projektioina, ja miten esimerkiksi uuden ajan ehkä hienoin yhteisöllinen muodoste, demokratia, kytkeytyi alusta alkaen nimenomaan lisääntyvän individualismin ja kansallisvaltion ideaan.
9.
On individualistista sairautta, jos kuvittelemme että yksilön voi repiä irti sosiaalisista juuristaan ja taustastaan, irrottaa hänet ikään kuin ideaisen omaehtoiseksi ja itseriittoiseksi olennoksi. Itse asiassa yhteisöstään irtirepäisty yksilö on täydellisen avuton, vailla paikkaansa, merkityksetön, myös täydellisen ajatukseton ja vailla omaa "varmuuttaan". Sanoisin jopa näin: ilman omaa yhteisöään yksilöllä ei voi olla mitään ihmisarvoa tai ihmisoikeuksia. Yksilö tarvitsee aina terveen suhteen omaan yhteisöönsä. ²⁾
Kun me eurooppalaisen uuden ajan kasvatit olemme oman ajatushistoriamme tuotteena kehittäneet kansallisvaltion idean ja siihen olennaisesti kutoutuvan demokratian, meidän pitäisi nyt havahtua näkemään miten individualismi sokeuden asteelle kasvaessaan irrottaa meidät siltä terveiden ajatusperusteiden maaperältä, jolla voisimme saavuttaa vakauden ja varmuuden – ja jolta sitten myös terve kriittinen epäily voisi mahdollistua. Sokean individualismin maailmassa tarvitsemme nyt paluuta demokratian ja kansallisvaltion suuntaan, ja luulen, tai oikeastaan olen aikalailla vakuuttunutkin siitä, että viime aikoina eri puolilla Eurooppaa päätään nostaneet kansallismieliset liikkeet edustavat jossain ajattelun syvätasolla nimenomaan yritystä palauttaa terve demokratia ja kansallisvaltio.
10.
Käsitys yksilöstä jonkinlaisena "sisäisenä sankarina" joka on oman onnensa seppä ja jonka menestys on vain yksilön omista kyvyistä kiinni, tai käsitys "talouselämästä" yksittäisten taloustoimijoiden toiminnan summana ovat nekin varsin sairaita ajatuksia. Ne ovat mahdollistuneet sokean individualismin maailmassa, jossa yhteisöä ei enää pystytä hahmottamaan kaiken inhimillisyyden välttämättömänä perustuksena. ³⁾ Vain ihmisyhteisön perustalta voi yksilöllisyys kukoistaa, aivan kuten ajattelussamme vain varmuuden perustalta voi kriittinen epäily mahdollistua. Tarvitsemme yhteisön – emmekä vain tarvitse, vaan se on välttämätön, koska menettäessämme juuremme ajattelumme sairastuu.
Voidaan jopa sanoa, että jokaisessa yhteiskunnassa tarvitaan vain muutamia suuria ja vakaita yhteiskunnallisen keskustelun areenoita, sillä pirstoutuessaan tilkkutäkiksi media ei suinkaan muutu "demokraattisemmaksi" vaan kadottaa demokratian perustavanlaatuiset edellytykset – "yhteisen" keskustelukanavan, yhteisen "ilmatilan", joka toimii inhimillisesti välttämättömänä varmuuden alustana.
11.
Yksi asia, joka Euroopassa on nyt sairastakin sairaampi, on talous. Kansallisvaltiot saattoivat vielä muodostaa kansantaloudellisille reaalikierroille sopivat puitteet, ja vahvistuvat kansantaloudet saattoivat vahvistaa demokratiaa – ja niin pitkään kun taloudellinen toiminta sijoittui reaalisen elämän tasolle, mitkään talouden operaatiot eivät saattaneet kasvaa ylimitoitetuiksi suhteessa olemassaoleviin inhimillisiin resursseihin. ⁴⁾ Kansallisvaltioiden kansantalous oli kuin mitoitukseltaan tarpeeksi suuri nyrkkeilysäkki, reaalihiekkasäkki, johon suhteellisesti vähäisemmät talouden iskut aina tyssäsivät. Ylikansallinen talous murensi tämän vastustuskyvyn, kun ylimitoitetuilla rahasummilla huuhdeltiin talous pesuvesien mukana yli reaalimaailman laitojen. Juuriltaan irronnut raha – yhteisvaluutta – täydellisti nämä tuhot.
12.
Yhteisvaluutan harhaisuutta emme tajua, koska emme ylimalkaan pysty ajattelemaan rahaa samanlaisena käsitesymbolijärjestelmänä jollainen inhimillinen kieli – ja ajattelu – yleensäkin ovat, emmekä tajua, ettei rahakaan ajatteluna ole mahdollista ilman "varmuutta". Myös raha tarvitsisi palautuksen juurilleen, palautuksen inhimillisten perustojen tasolle. Se olisi aivan välttämätöntä jos haluaisimme tervehdyttää rahaa koskevan ajattelumme. Mutta kaikki ne tähtitieteellisissä numeerisissa summissa nyt suoritettavat eurovaluutan "pelastusoperaatiot", joilla näennäistä rahan "vakautta" yritetään pelastaa, toimivat lopulta täysin päinvastaiseen suuntaan. Ne sitovat suuria summia toisiinsa ja sinetöivät niiden irtoamisen reaalimaailmasta.
--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 26.3.2013 )
-----------------------------------
¹⁾ Olen jo kauan sitten kirjoittanut tuon kolmikon – Einstein, Freud, Wittgenstein – tekemien ajatusvallankumousten samanmuotoisuudesta, lähinnä siitä miten niistä jokainen sisällytti kartesiolaisen tarkkailijan uudella tavalla kalibroituna tarkkailtavaan todellisuuteen, ja myös siitä miten kukin noista ajatustöistä kummallisella tavalla kehittyi kahdessa toisiaan täydentävässä samanmuotoisessa vaiheessa. Yksi osa tätä kuviota on se miten Freudin vísio psyyken syvärakenteesta ja alitajunnasta ja Wittgensteinin idea "varmuudesta" ovat jotenkin keskenään samanmuotoisia.
²⁾ Ei ehkä pidä unohtaa, että kirjoittaja on "rasisti" ja maahanmuuttokriitikko, joka näkee moniarvoisen demokratian ja monikulttuurisuuden toisensa pois sulkevina vastakohtaisuuksina, ja nostaa äänensä nimenomaan taisteluun terveiden kansalaistuntojen puolesta juurettomia "opillisia" ismejä ja niillä määriteltyä "sivistystä ja suvaitsevuutta" vastaan.
Uskonnolliset yhteisöt voivat olla hyviä esimerkkejä sisäänlämpiävissä tunnustuksellisissa yhteisöissä vallitsevasta ankarasta sosiaalisesta sidonnaisuudesta – ja meidän pitäisi karistaa suomut silmiltämme nähdäksemme myös miten uskonnollislaatuista talousajattelumme pohjimmiltaan on. Nykyinen tilanne, jossa imaginaarisen rahan varaan on rakenneltu tähtitieteellisiin mittasuhteisiin kasvaneita numeerisia harhoja voi olla mahdollinen vain sen seurauksena, että rahaan on liittynyt vahva pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, joka historiallisesti on sitten individualismin lailla täydellistynyt ja menettänyt viimeisenkin otteensa reaalitodellisuuteen.
³⁾ Individualismi sekä aiheuttaa sairauden että oikeuttaa sen. Jotain oikeaa on lashilaisessa puheessa kulttuurimme narsistisuudesta – jokin meitä vaivaava itse- ja ihmisidentiteetin käpertymä on ajatushistorian tuotetta.
Olen puhunut paljon siitä miten empirismin myötä korrespondenttinen totuudellisuus on korostunut ja syönyt kyvyn muodostaa koherensseja. Tässä on ehkä jotain samaa kuin sokean individualismin ja narsismin kasvussa. Jos nykyistä "faktojen" perään huutamista ja "perustelemista" katsottaisiin pelkkinä ilmeliikkeinä, ne olisivat nimenomaan narsismia. Keskustelijoista narsistisimmat rummuttavat eniten "faktoilla".
Ja jokin tässä historiallisessa kehityskuvassa viittaa myös syihin joiden vuoksi Husserl, Heidegger, Freud ja Wittgenstein voivat hävitä henkien taistelun Foucaultille tai Derridalle. Jälkimmäisten yhteydessä on mahdollisempaa kokea narsistisia efektejä. – Freudilaisilla käsitteillä tiedon historiallinen tragedia – ”tiedon arkeologia” – on mukavaa kuvailla taantumana narsistisen rakkauden piiriin niin, että objektirakkaudesta jää vain kylmä empiristinen efekti jäljelle – eräänlainen narsistille käyttökelpoisin väline peilin pinnan kiillottamiseen.
⁴⁾ Aika harva taitaa tajuta, että kansallisvaltio ja demokratia ovat toisiinsa sulautuneita kuvioita, ja että viime aikoina eri puolilla Eurooppaa päätään nostaneet kansallismieliset liikkeet edustavat jossain ajattelun syvätasolla nimenomaan yritystä palauttaa terve demokratia ja kansallisvaltio. Sensijaan näiden kansallismielisten kansannousujen "äärioikeistolaista" opillista luonnetta jaksetaan parkua.
Opillisen pintatason hurskastelun ja kauhistelun asemesta pitäisi palauttaa ilmiöt siihen historialliseen yhteyteen johon ne resonoivat. Tällaisia historiallisia visoita ei kuitenkaan julkisuudessa juurikaan esiinny, koska kykymme muodostaa koherenttisia kokonaiskuvia asioista on sokean individualismin vaikutuksesta hajonnut.
