(Taloususkonto 2)
1.
Kolmen- neljänkymmenen viime vuoden aikana maailmassa on tapahtunut rahaekspansio, rahatalouden autonomisoituminen ja muuttuminen omaksi operaatioalueekseen, jolla toimimiseen talouden parhaat älyt keskittyvät. On tapahtunut rahatalouden ja reaalitalouden irtoaminen toisistaan, eivätkä puntit tässä kahtiajaossa ole menneet tasan, vaan lopputuloksena on ollut reaalimaailman alistaminen vastaamaan rahataloudessa puhallettujen arvokuplien lunastamisesta.
Tätä giganttista taloustodellisuuden muutosta kuvaavat luvut ovat hyvin selviä – vielä 70-luvun alussa noin 95 prosenttia kaikista maailman rahaliikkeistä tapahtui reaalitaloudessa, eli ostettaessa ja myytäessä tavaroita tai palveluja, ja vain noin 5 prosenttia oli niitä, joissa ostettiin ja myytiin rahaa itseään. Nyt nuo luvut ovat enemmän kuin päinvastaiset, enää muutama prosentti rahaliikkeistä tapahtuu reaalitaloudessa.
Vaikka luvut ovat selviä, silti suurin osa ihmisistä ei vieläkään ymmärrä, etteivät entiset, reaalitalouden maailmassa syntyneet ja siellä paikkansapitäneet taloudelliset "totuudet" enää päde. Elämme edelleen talouden "ikuisiksi" käsitettyjen sääntöjen mukaan, vaikka kaikki talouden "realiteetit" ovat kääntyneet päinvastaisiksi.
Näiden sääntöjen mukaan esimerkiksi velkaa "annetaan" ja "otetaan", ja velanantaja on velkaa myöntäessään armollinen ja velanottaja vastaavasti nöyrä – ja jos velat uhkaavat jäädä maksamatta, velkojan oikeudet ovat ensisijaisia, velanottaja taas joutuu vastaamaan maksukyvyttömyydestään. Tällainen käytäntö oli sekä moraalinen että toimiva silloin kun valtaosa taloudesta oli reaalitaloutta, mutta onko se sitä enää maailmassa, jossa lainakauppa on aktiivista operatiivista toimintaa, joka on valmis lakaisemaan tieltään likimain koko reaalitalouden voidakseen toteuttaa omat puhtaasti numeeriset "lakinsa".
Rahatalouden ekspansiota voitaisiin ehkä kuvata sananparsilla. Entisessä reaalitalouden maailmassa velkaa syntyi kun joku "söi enemmän kuin tienasi". Asiat tulivat kuntoon, kun kiristettiin vyötä ja tehtiin ahkerammin työtä. Nyt aktiiviselle sijoitus-, laina- eli velkakaupalle syntyy sitä enemmän edellytyksiä mitä enemmän ihmiset tekevät töitä ja tienaavat. Ongelmamme eivät ratkeaisi, vaikka tekisimme töitä kymmenen kertaa enemmän ja ahkerammin – se vain satakertaistaisi rahatalouden ylivallan ja "laillistaisi" sen operaatioita entisestään.
Sääntöjen muuttuminen päinvastaisiksi ei edes riitä – erilaisia raha-arvoja synnytetään rahataloudessa niin paljon, ettei reaalitalous edes teoriassa pysty koskaan luotuja arvokuplia lunastamaan. Arvot elävät omaa elämäänsä, ostavat ja myyvät itseään ja toisiaan, ja seurauksena on ollut kaaos autonomisoituneen rahatalouden alueella. Se ei pelasta reaalimaailmaa, vaan vie viimeisetkin mahdollisuudet hallita talousajattelulla todellisuutta.
Meidän pitää nyt kysyä, miten tämä realiteettien päälaelleen kääntyminen on mahdollista. Miten "velasta" tuli uusi maailmanhallintamuoto, lainakaupasta vallan väline? Miten "raha" lakkasi olemasta vain mitta ja väline, ja siitä tulikin toimijasubjekti? ¹⁾
2.
Taloudella on moraalinsa, ja se on luottamuksen moraali. Rahaa rahana ei olisi olemassa ilman luottamusta. Luotamme rahan ostovoimaan – laajemmin ottaen siihen että raha paitsi omaa arvoa, voi myös varastoida ja ikuistaa arvoa, ja siirtää arvoa kaupasta toiseen.
Tavallisesti rahateoriat tyytyvät toteamaan rahan olevan "arvon mitta" ja viittaavat "luottamukseen" jonkinlaisena sopimuksellisena asiana. Sopimuksellisuutta voidaan tällöin ajatella täysin järkiperäisenä elementtinä, jolloin luottamuksen moraalista komponenttia ei tarvitse vaivautua ajattelemaan. Tässä tapahtuu väärä järkeistäminen, jossa aivan olennainen laatutekijä putoaa talousajattelumme horisontin ulkopuolelle. Moraali on kaivettava esiin, jos mieli hallita raha-ajattelua.
Kaikki tuntemamme luottamus perustuu siihen perusturvallisuuteen jota varhaisessa lapsuudessa saamme osaksemme. Vastasyntynyt ihmislapsi on avuton olento, joka osaa vain huutaa nälkäänsä – mutta kun ruokaa annetaan, vähitellen kasvaa luottamus siihen että tyydytys tulee ajallaan. Lapsi elää hoivaajansa kanssa symbioosissa, ja jokaisen pienen ihmisen tajuntaan piirtyy ensin hahmo "sinä", ja vasta myöhemmin muodostuu "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin synnyn marssijärjesteyksestä johtuen elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Olemme lajityypillisesti sosiaalisia olentoja, ja sosiaalisuuden tosiasiasta seuraa myös moraalin tosiasia. Tapa jolla luottamus ja moraali kietoutuvat toisiinsa on meille lajityypillinen. Samaan lajityypilliseen synty-yhteyteen liittyy myös hoivaavan hahmon edustama kaikkivoipaisuus – perusturvallisuus, perusluottamus ja kaikkivoipaisuus ovat jokaisen ihmismielen pohjalla olevia peruselementtejä, joiden varaan ja päälle kaikki myöhempi tieto rakentuu.
Kannattaa huomata, että nämä perusasiat ovat myös maailman kaikkien uskontojen tyypillisiä rakennusaineksia. ²⁾ Maailmasta ei liene tähän mennessä löytynyt ensimmäistäkään ihmisyhteisöä, jossa ei esiintyisi jonkinlaista uskonnollisuutta. Uskonnollisuuden on oltava jokin meille ominainen, kehityksellisesti alkuperäinen ajattelulaatu, ja sellaisena meidän tulisi sitä myös käsitellä ja ymmärtää – sen sijaan että pidämme uskontoja oppeina, joiden opinkappaleiden "totuudellisuudesta" turhaan ja älyttömästi kiistelemme.
Tämä pitäisi ymmärtää myös maailman nykyisen valtauskonnon, taloususkonnon suhteen. Meidän pitäisi pyrkiä ymmärtämään niitä "rahaan" liittyviä inhimillisten perustuntemusten pohjatekijöitä, joiden varaan ajatushistoriassa kehittyneet "tiedolliset" talousopit ovat kehittyneet. Ellemme ymmärrä "rahan" olemuksessa toteutuvaa perusluottamusta ja rahaan liittyvää pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa, älymme luistelee vain pintatasolla. Väittelemällä kapitalismista tai sosialismista järkeistämme vain numeroita tavalla, joilla numeroihin piiloutuva alkuperäinen magia ei meille paljastu.
3.
On tavallaan traagista, että ihmisen kaikki ajattelu aina perustuu johonkin pohjimmaiseen perusvarmuuteen – perusturvallisuuteen ja perusluottamukseen. Vaikka ajatuksemme toisaalta muodostuvat myös kehityksellisesti myöhäsyntyisemmistä "tiedollisista" käsitteistä, ajattelumme rajat asettuvat siihen missä tiedolla voimme tukea varmuuttamme – olemme hyvin vastentahtoisia ottamaan vastaan perusturvallisuuttamme uhkaavaa tietoa tai luopumaan perusluottamusta ylläpitävästä tiedosta.
Viime vuosisadan ehkä eniten keskusteltu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein puhui elämänsä loppupuolella kaikelle ajattelullemme ominaisesta "varmuudesta", ilmiöstä, joka ilmeisesti on niin yhteisöille kuin yksilöajattelulle tyypillinen. Tämä "varmuus" on eräänlainen ajattelumme pohjatekijöihin kutoutuva kiinteä käsitteellinen runko – jotain sellaista, jonka voisi kuvitella jonkinlaisena "annettuna totuutena" siirtyvän sukupolvelta toiselle. Vain tällaiselta annetun "varmuuden" pohjalta voi esimerkiksi kriittinen epäily tulla mahdolliseksi.
Tarvitsemme siis sekä annettua varmuutta että kriittistä epäilyä. Annettu varmuus pitää yhteyttä koko inhimillisyytemme perustavanlaatuisiin pohjarakennelmiin, perusturvallisuuteen ja -luottamukseen, kun taas kriittinen epäily toimii kehityksen ja muutoksen sekä lisääntyvän tiedollisen todellisuudenhallinnan työkaluna. Jos kysytään, mikä suhde näillä ihmiselämän erisuuntaisilla pyrkimyksillä on keskenään, meidän pitäisi epäröimättä myöntyä siihen että perustukset ovat olennaisia. Edistyminen perusturvallisuuden ja uudistumisen rajapinnalla on aina vähemmistövetoista ja pienimittakaavaista. ³⁾
Tiedollinen edistyminen on ollut aina sitä että kehitämme uusia käsitteistyksiä, jotka kuvaavat todellisuutta aina totuudellisemmin. Saavutamme käsitteiden kautta todellisuudenhallintaa, ja tässä käsitteiden rukkaamisessa ovat olleet mullistavia erityisesti eurooppalaisella uudella ajalla vaikuttaneet ajatteluparadigmat – empirismin, luonnontieteiden, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin maailmaa muuttanut vaikutus on ollut historiassa aivan ennennäkemätöntä.
Samaan aikaan kuitenkin talousajattelumme on jäänyt uskonnollisuuden asteelle – siinä jyllää yhä keskiaikainen "ptolemaiolainen" maailmanjäsennys, kun talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, taloudellisesta toimijasta käsin. Samoin "rahassa" jäi elämään pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Nämä talouden uskonnollislaatuiset ominaisuudet ovat viimekädessä vastuussa siitä, että talousajattelun historiallisesti täydellistyessä rahan kaikkivoipaisuusominaisuudet ovat ottaneet vallan, rahatalous on autonomisoitunut ja irronnut reaalitaloudesta, eikä rahatalousajattelulla enää hallita todellisuutta.
4.
Opit, joilla talousrationaalisuutta uudella ajalla on muotoiltu, ovat kaikki harhaisia. Esimerkiksi liberalistinen talousoppi syntyi valistusajalla hyvin harhaisen, yli-ihanteellisen ihmiskuvan varassa. Yhteisön ja yksilön suhdetta ei aikalaisrationaalisuudessa koskaan käsitteellistetty hyvin – päinvastoin, yhteisön ja yksilön suhde oli yksi koko aikakauden selvittämättömimmistä ongelmista. Niinpä liberalismissakin "vapaan toimijan" idealismi loi pohjat paradigmaattisille opillisille harhoille.
Vaikka ihmisen lajityypilliset yhteisöominaisuudet ovat ensisijaisia yksilöominaisuuksiin nähden, yhteisöt saivat eurooppalaisen uuden ajan individualistisessa ajattelussa väistyä yksilötoimijasubjektien tieltä. Individualismin harhat ovat kasvaneet sokeuden asteelle, ja nyt elämme hyvinkin atomististen yksilöyksikköjen todellisuudessa. Emme osaa edes ylimalkaan nähdä yksilöitä ryhmäsidonnaisina olentoina, emmekä talousajattelussammekaan pysty tekemään käsitteellistä selvyyttä yhteisöä ylläpitävän julkistalouden ja yksityisen talouden välille. ⁴⁾
Julkistalouden ja yksityistalouden opillinen käsitteellistäminen on ollut harhaista, vain talousideologista ja -opillista, ja tästä käsitteellistämisen puutteellisuudesta johtuen myöskään raha-auktoriteettia ja sen roolia ei ole koskaan pystytty täsmällisesti määrittelemään. Siksi taloushistoriamme on sarja erilaisia yrityksiä sitoa rahan arvoa johonkin vakautta tarjoavaan absoluuttiin.
Puutteellinen raha-auktoriteetti on mahdollistanut rahaan jo alunperin liittyneen, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman puhtaaksiviljelyn. Rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoaminen on loppujen lopuksi vain täydellistynyt muoto uudella ajalla tapahtuneesta yksilön ja yhteisön toisistaan eroamisesta, yksityistalouden ja julkisyhteisön eri suuntiin menevistä tarpeista.
Systeemivirhe syntyy, kun talouden kokonaisuudessa voidaan raha-auktoriteetteina toimivien legitimaatiolla luoda raha-arvoja, joille systeemin paraskaan mahdollinen toiminta ei riitä katteeksi. Voidaan siis esimerkiksi irrottaa systeemistä enemmän rahaa sijoituspääomaksi kuin mihin systeemin toiminnalla olisi varaa. ⁵⁾ Tätä ei pidetä kelvottoman, harhaisen ja huonon raha-auktoriteetin vikana, vaan siitä syyllistetään systeemi, reaalitalouden toimijat ja julkistalouden kautta tavalliset veronmaksaja-kansalaiset, joilta auktoriteetin sijoittamat luottosummat yritetään keinolla millä hyvänsä ulosmitata.
Systeemivirheitä ei nähdä, koska taloudelliset käsitekoneistot ovat historiallisesti kehittyneet yleisesti ottaen enemmän peittämään talousrationaliteetin heikkouksia kuin paljastamaan harhoja. Ne ovat olleet taloususkonnollisen perusturvallisuuden varjelua. Tässä suhteessa kumpikin liberalistiselle käsitteenmuodostukselle pohjautuva talousoppi, kapitalismi ja sosialismi, ovat yhtä etäällä realismista. Talousrationaalisuuden harhat olivat jo uuden ajan alussa talousajatteluumme sisäänrakennettuja, eikä niiden täydellistymistä voinut mikään estää.
5.
Jokainen joka edes jollakin tavalla ymmärtää miten syvältä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun rationaalisuusharhoista nykyinen rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoaminen on seurausta tietää, ettei millään systeemikorjauksilla voida enää taloutta vakaannuttaa. Kaikki korjausliikkeet vain tulevat lisäämään hallitsemattomuutta. Systeemissä ei ole sitä ominaisuutta, jonka varaan vakaus voisi rakentua.
Meidän on ehkä todettava taloususkonnosta sama minkä valistusajan kriittisin henki Voltaire totesi Herakles-huronin suulla yleisesti uskonnoista, suunnilleen: "Jos niissä olisi edes yksi totuuden siemen, se olisi jo vuosisatojen varrella siilautunut esiin ja loistaisi nyt totuutena kuin aurinko taivaalla."
Ehkä meidän olisi muutettava kaikkien talouspuheidemme sävyä. Kaikki opillinen väittely on tyhjää taloususkonnollista oppikiistaa. Siitä ei ole todellakaan sen enempää hyötyä kuin pitkän historian sivu on ollut hyötyä erilaisten uskonlahkojen keskinäisistä oppiriidoista. Sytyttäviähän ne tietysti ovat olleet, ja paljon on inhimillisiä perustuntoja uskonnollisissa kysymyksissä myllerretty – että tehdäänkö esimerkiksi ristinmerkki kahdella vai kolmella sormella – mutta taloususkonto ei kyllä opillisella käsiterukkauksella muutu uskonnosta tiedoksi saati tieteeksi.
Vaikutusyritykset kannattaisi suunnata ihan asennetasolle. Ihmisiä pitäisi rohkaista buuaamaan ⁶⁾ joka kerran kun joku numeerisesta "kasvusta" puhuva tai koottujen tai tyhjästä luotujen sijoitussummien legitiimisyyttä itsestäänselvänä pitävä päättäjä tai toimija avaa suunsa.
Taloususkonnon totuudellisuuden epäily ei enää riitä. Tämän uskonnon saarnamiehet tulisi jo nähdä naurettavina – niin vilpittömästi kuin joku heistä itse omaan asiaansa uskookin.
--------------------
(Verkkolehti Uusi Suomi Puheenvuoro-blogi 9.2.2012 )
-----------------------------------
¹⁾ On mahdollista ajatella, että muinaisissa korkeakulttuureissa tehtiin kaikki työ jumalten kunniaksi. On mahdollista myös eläytyä siihen tapaan, jolla aika mahdollisesti katosi näissä kulttuureissa. Uskonnoissahan jumalat ovat ikuisia, ja esimerkiksi antiikin kreikkalaisten miellemaailma, ideamaailma, koostui eräällä tavalla ajattomista todellisuuden "pysäytyskuvista".
Kysymys, joka meidän pitäisi nyt taloususkonnon vahvistuessa ja kehityksen taantuessa kohti kasvottoman kaikkivoivan rahan hallitsemaa ja tunnustuksellisesti taloususkonnollista taloustotalitaristista järjestelmää esittää, kuuluu: miksi me sallimme itsellemme "rahan" ajattoman, historiattoman, laaduttoman ominaisuuden? Miksi emme enää pysty pitämään yhteiskuntaa yhteiskuntana koossa, vaan kuvittelemme että ellei se pysy "talouden" laeilla koossa, se ei voi pysyä minkään muunkaan "lain" avulla hallinnassa?
Miksi me emme ylimalkaan pysty käsittämään "taloutta" taantuneena uskonnollisena ajattelulaatuna? Miksi yhä joillekin on jopa vaikeata ajatella ja puhua rahataloudesta ja reaalitaloudesta laadullisesti eri asioina – vaikka tämän ilmiselvempää totuutta tämän päivän taloudesta tuskin voidaan edes muotoilla?
²⁾ Luulenpa että kaikki addiktiot palaavat jollakin tavalla perusturvallisuuden puutteeseen ja häiriöihin – joten en pidä myöskään mitenkään ihmeellisenä sitä jos rahanhimo näyttäytyy samanlaisena aktivoitumisena aivoissa kuin vaikkapa viinanhimokin.
Etologinen toimintadraivi voi olla ns. "yrittäjähengen" takana. Nämä ihmisethän eivät yksinkertaisesti pysty olemaan toimimatta. – Esimerkiksi ajattelemaan pysähtymien aiheuttaa suunnatonta ahdistusta, ja siksi he mielellään kuittaavatkin kaikki pohdiskelut "pelkäksi sanahelinäksi".
Yrittäjät eivät koskaan lakkaa tavoittelemasta sitä seuraavaa päämäärää, koska mikään ei heitä milloinkaan pysty tyydyttämään. Tämä johtaa siihen, etteivät he laajemmassa ajattelussaan pysty edes eksplikoimaan erilleen keinoja ja päämääriä. – Ja huomautan, että kaikelle talousajattelullemme myös reaalitalouden tasolla on aika ominaista kyvyttömyys erottaa päämääriä ja keinoja toisistaan. Kyvyttömyys korvautuu "jatkuvan kasvun" tapaisilla falskeilla ajatusmuodoilla.
Talouspoliitikon puhe on kuin kammesta vääntäisi. Siinä toistuvat termit kuten "kasvu", "dynaamisuus", "vastuullisuus", yms – ja kaikille näille termeille – mielteille – on ominaista tietty ajattomuus ja historiattomuus, eli kyvyttömyys ajatella reaalipuitteissa ja -tilanteessa päämäärärationaalisesti.
Mutta tietysti nämä talouden ajattomat ominaisuudet, siis psyykkisesti taantuneet ominaisuudet, perusturvallisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen palautuvat ominaisuudet – tai siis jonkinlaiseen "talousjuoppouteen" kuuluvat ominaisuudet, kuten sanottu – läpäisevät ihan kaikkea talousajatteluamme. Talousteoriasta sananparsien "totuuksiin". Politiikasta arkitodellisuuteen.
Sen näkee siitä miten mikään ei riitä. Kuten liberalisti ei ole koskaan kyllin "vapaa", vaan aina on saavutettava vielä suurempi vapaus, samoin on taloudessa aina "kasvatettava kakkua ennen sen jakamista", eikä kakku tule koskaan tarvittavaan jakamiskokoon – aivan samoin kukaan yksityinen ei ole koskaan kyllin "rikas", vaan aina on jotain uutta tavoiteltavaa, jne.
Rahan kaikkivoipaisuuskuvitelma lumoaa ymmärryksemme. Olemme tässä suhteessa venyttäneet pohjimmiltaan kartesiolaiset dualismimme melkoiseen ääripisteeseen. Kaikkein "vaativimmista", "vastuullisimmista" ja "aikuismaisimmista" työtehtävistä vaadimme palkkioksi kaikkein suurinta mahdollista lapsenomaista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa edustavan korkean rahapalkan. Se on melkoista elämänvalhetta ja harhaa.
Se että rikkaat ovat ihmisinä sellaisia-ja-sellaisia – no, ovathan he – ei esimerkiksi Egon Friedell, joka kirjasi mammuttimaiseen ”Uuden ajan kulttuurihistoriaansa” noin 1300 pysyviä jälkiä jättänyttä tieteen ja taiteen vaikuttajayksilöä, pystynyt esittämään oikeastaan yhtäkään jota olisivat motivoineet rahalliset palkkiot. –
Eurooppalaisessa kulttuurihistoriassa yksinkertaisesti ei ole ensimmäistäkään rikkauksien kahmimiseen keskittynyttä neroa tai ylimalkaan rikasta ja taiteellisesti lahjakasta ihmistä. – Ajatushistoriallisesti on niin, että nämä eurooppalaisen uuden ajan talouden tuottamat rikkaat ovat enemmän seuraus taloutta riivaavan ajattelun dynamiikasta kuin syy oikeastaan mihinkään, edes omaan "sikamaiseen" addiktioonsa.
³⁾ Miksi me kuvittelemme että jokin ”totuus” ylipäänsä olisi ”ikuinen”? – Ehkäpä se on seurausta kyvyttömyydestä sietää syvempää älyllistä epävarmuutta. Voi olla että rintamajako varmuuden ja epäilyn, totaliteetin ja uusiutumisen välillä korostuessaan muuttuu historiattomaksi. Kun lukitsemme mielemme, voi vaikuttaa siltä kuin jokin asetelma olisi vallinnut kautta aikojen – aina. Siitähän ei koskaan ajassa – aikalaistodellisuudessa – ole kysymys, vaikka varmuus wittgensteinilaisittain on aina edellytys kriittiselle epäilylle.
Asetelma ei voi olla se, että varmuus = paha, kritiikki = hyvä. Nämä ovat molemmat aina yhtä tarpeellisia komponentteja. Hyvä ajattelu aikalaistasolla solmii uusia suhteita uusien käsitteiden – käsitteiden käyttötapojen – ja kaiken pohjalla olevan varmuuden välille.
Pinnallisten ”talouskriitikkojen” tragedia on siinä että he edustavat jotain näennäistä – heistä ei ole todellista uhkaa totaliteetille. He ovat jonkinlaisia todellisen kritiikin korvike-ilmiöitä. Ollakseen kultturellisti moitteetonta eliitti tarvitsee kritiikin korvikkeet. Tavallaan voisi sanoa, että falski anarkia riittää kapinallisuudeksi.
Falski talouskritiikki pitäytyy opillisten ismien ja niille ominaisten avainkäsitteiden – ymmärrystä noituvien yleiskäsitteiden – puitteissa. Oikeisto - vasemmisto, konservatiivi - liberaali -jaot ja muut vastaavat määritelmälliset vastakohta-asetelmat eivät koskaan riitä kuvaamaan koko tilannetta.
Mielikuvat niissä jäävät tasamaalle, taistelukentälle johon opilliset rintamat asettuvat – kun taas tosiasiallisesti vaikuttavimmat kytkennät tapahtuvat ajattelun "syvyyssuunnassa". Meidän pitäisi siis pystyä ikään kuin opillisten pintojen läpi poraamaan yhä syvempiä reikiä, kunnes päästäisiin käsiin koko uudelle ajalle ominaisiin paradigmaattisiin rationaalisuusharhoihin.
⁴⁾ Amerikka on karikatyyri eurooppalaisesta valistuksesta, siis siinä mielessä myös eräänlainen totuus Euroopasta. Paljon liberalistista isäkapinaa, oidipaalisia veljestenvälisiä kilpailuasetelmia – lopulta kapina kukistetaan omaksumalla ja sisäistämällä patriotismi, isän arvot ja asenteet.
Vailla historiallista perusturvallisuutta kasvanut kansakunta on korvannut perusluottamuksen puutetta juurikin kehittämällä blogissakin mainittua sopimuksellisuutta. Se ei jää siellä älylliseksi, se on ihan kokemuksellista.
Amerikkalaiselle ajattelulle on tyypillistä legitimoida totuusarvoja sosiaalisin sopimuksin. Esimerkiksi oikeudenkäynneissä valamiehistön päätöksillä on totuusarvo. Tämä on vähän paradoksaalista, mutta historiallisesti ottaen palautettavissa suuren yhtenäisen yhteisöllisen perinteen ja kulttuuria luovan taustajärjestelmän puuttumiseen.
Amerikka on eurooppalaisen irtolaisväestön, seikkailijoiden ja onnenonkijoiden, karkotettujen rikollisten, laivalasteittain rahdattujen huorien ja orjien asuttama ja kansoittama manner, jossa poikkeavat ja kummalliset lahkot saivat mahdollisuuden muodostaa yhdyskuntia. Niitä kannusti Unelma Vapaudesta, mutta vaelluksesta Uuteen Maailmaan muodostui kuitenkin eräänlainen Uuden Ajan Ensimmäinen Exodus, jossa kaikki hienot ideat haaskautuivat. Sosiaalisuus taantui primitiivisen lauma-aggression tasolle ja sotaisuus korvasi kulttuurin.
Suuri amerikkalainen myytti nousee yksilön vapaudenkaipuun pohjalta ja keskittyy taiteessa toistamaan sankaritarinan teemoilla amerikkalaista unelmaa, taistelevan yksilön menestystarinaa. Menestyminen mittaa Amerikassa kaiken. Totuus ja valhe, oikea ja väärä, kaunis ja ruma saavat siunauksensa siinä missä niiden avulla noustaan kunniaan.
Kukaan ei tunnu erityisesti häiriytyvän paradoksista joka liittyy siihen teoreettiseen ja käytännölliseen mahdottomuuteen, että uudet totuudet, poikkeuksellisen herkkä oikeudentunto tai symbolirikas syvällinen taide saattaisivat aidosti puhutella niin sanottua suurta enemmistöä.
⁵⁾ Perunasäkki voisi olla hyvä raha. Sillä olisi se ominaisuus, että ellei sitä syötäisi se ei säilyisi loputtomiin vaan mätänisi siihen paikkaan.
Numeerisella rahalla tätä "reaaliominaisuutta" ei ole – raha on kaikkivoipainen "arvon" ikuistaja, säilyttäjä, siirtäjä. Siksi "talous" – jos sillä ajatellaan toimintaa jossa tapahtuu raha-arvon muodostusta – on aivan eri asia kuin reaalitodellisuus. Eikä tätä numerotaloutta tule ajatella reaalimaailman "totuuksina".
Raha-ajattelu on alusta alkaen harhaista, eikä näitä harhoja – siis talousajattelua – pitäisi edes yrittää kytkeä johonkin todelliseen ilmiöön – todellisiin mittayksiköihin – kuten perunan sisältämiin kilokaloreihin, tms.
Jos perunoita tai tupakoita alettaisiin käyttää rahana – eli ikuistettaisiin niillä "yleistä" arvoa – tällä arvonmuodostustapahtumalla ei kuitenkaan muutettaisi ensimmäistäkään reaalimaailman "totuutta". Maksoipa perunasäkki kuinka monta tupakkaa tahansa, ihmisen päivittäin tarvitsema kilokalorimäärä pysyy periaatteessa samana, samoin kuin se, että tupakointi tuhoaa keuhkoja ja terveyden.
Talousajattelua koskeva ongelma on se, ettei yleistä arvoa muodostamalla voida hallita todellisuutta vaikka kuvitellaan että abstrahoinnilla on todellisuutta yleisesti hallitsevia ominaisuuksia. Tästä syystä meidän olisi parasta pitää kaikki talousajattelu talousajatteluna ja reaalitodellisuuden ilmiöt reaalitodellisuuden ilmiöinä. Tämä on hyvin tärkeä rajanveto.
Talousajattelusta ei pidä päätellä reaalitodellisuuteen päin. Nykyinen tilanne, jossa luodut tähtitieteelliset virtuaalisummat raha-arvoja legitimoivat käytännössä "terveen" reaalitalouden alasajon ja julkistalouden kautta valjastavat veronmaksajat "rahan lakien" maksumiehiksi, on periaatteessa juuri sitä, että raha-ajattelusta on päätelty reaalitodellisuuteen. Ajatusliikkeiden tulisi tapahtua kokonaan toiseen suuntaan.
Kokeilut paikallisrahoilla näyttäisivät osoittavan ainakin sen, että rahan taloutta masinoiva rooli voi toteutua kovin monilla tavoilla. Tämä rooli itsessään sisältää kuitenkin jo rahan "arvoon" liittyvät odotukset, joissa on sitten sisäänrakennettuna myös tuo toisissa olosuhteissa niin petollinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Siis se jonka varassa raha muuttuu itsekantavaksi ja alkaa siittää itse itseään.
Emme voi nähdä näitä kokeiluja kyllin selvästi jotta tietäisimme miten reaalikiertoon käyttörajat asettanut raha vaikuttaa esim. hinnanmuodostuksiin. Kuinka se muuttaa kulutuskäyttäytymistä. Miten se muuttaa ihmisten turvallisuudentarpeita – turvallisuuden tavoitteluhan on ruohonjuuritasolla yksi rahan kokoamisen motiiveista. –
Raha on ajattelun muoto, ja raha-ajattelu muodostuu monenlaisista hyvinkin perustavanlaatuisista ja "epäjärkevistä" komponenteista, jotka vaikuttavat rahassa koetuissa "realiteeteissa". Jos rahan reaalisisällöllisiä ominaisuuksia – siihen kutoutuneita inhimillisiä perustuntoja – ei oteta huomioon ja ymmärretä, silloin raha "järkeistetään" puhtaasti numeeriseksi abstraktioksi. Silloin päädytään formalismien kohtuuttomaan soveltamiseen ja raha-ajattelun autonomiaan – eli juuri niihin tiedonfilosofisiin mammuttivirheisiin jotka eurooppalaisen uuden ajan ”objektivoiva” järki on ansoiksemme asettanut.
Talousteoriat – tai niissä käytetty käsitteenmuodostus – ovat historiallisesti kehittyneet siilaamaan pois rahan maagiset ominaisuudet, jolloin raha-ajattelun harhaisuutta ei tajuta. En usko, että paikallisvaluutta sinänsä voisi poistaa tätä harhaisuutta, mutta varmasti se konstruoi sen uudelleen – etsii ikään kuin uusia ilmiasuja. Olisiko tuollainen paikallinen ja "pieni" raha sitten parempi todellisuuden hallinnan väline – rakentuisiko sen varassa inhimillisempi ja kestävämpi kulutus ja elämänmuoto kuin kaikkivoipaisuuskuvitelmaa kasvattavan rahan maailmassa – sitä ehkä edelleen kannattaisi jossain kokeilla.
⁶⁾ Tarkoitan varmaan suunnilleen sitä, että meidän pitäisi oppia tunnistamaan heidän puheissaan nuo älyllisesti täydellisen kestämättömät kohdat, kuten esimerkiksi sen että sijoitus- eli velka- eli lainarahasta puhutaan ikään kuin se olisi kuin neitseellisesti tyhjästä syntynyttä ja sellaisenaan vitivalkoisen putipuhdasta – että ikään kuin koko maailma alkaisi jonkinlaisella "tulkoon valkeus" -rahanluomistapahtumalla – ja vasta se ryvettyisi joka ei noita summia saakaan maksetuksi takaisin.
Niitähän ei voi maksaa takaisin koska systeemiltä on viety toimintaedellytykset irrottamalla siitä rahat sijoitustasolle, keinottelutaivaaseen, josta niitä yritetään syöttää systeemiin takaisin korkoehdon kera. Joka kierroksella rahaa irrotetaan enemmän, yritetään syöttää enemmän – eikä itse systeemin toimintaedellytyksiä kukaan edes kysy.
Kun todellisuus on numeroita, ja kun numerot ovat historiattomia ja "alkavat" aina siitä kun ne jollekin tilille kirjataan, seurauksena on ihmisyhteisöjen romahtaminen. Tarvitsisimme yhteiskuntapolitiikkaa joka asettuisi selvästi rahatalouspolitiikkaa vastaan. Sellaista meillä ei näköpiirissämme ole.
Tästä on kysymys. Meidän pitäisi oppia buuaamaan aina kun joku poliittinen edusmiehemme tai -naisemme avaa suunsa ja päästää sieltä sen sammakon että "on pantava suu säkkiä myöten, muuten emme selviä velkaantumisestamme...", "velkaannumme nyt niin-ja-niin nopeasti...", "on tehtävä kipeitä leikkauksia, ne ovat aivan välttämättömiä...". – Näissä asioissa ei ole kysymys veloista, vaan talousrationaalisuutemme harhaisuudesta, jonka varassa on todellisuudentajuntonta kuvitella asioiden ratkeavan.
