Harharetkiä liberalismin historiaan

 (Narkissos-esseet 8)

1.


1600-luvun suuret systeeminrakentajat rakensivat ajatusmaailmansa ja kysymyksenasettelunsa keskiaikaisen käsitekiinteän ajattelun pohjalle, ja ainakin mannermaiset vaikuttajat, so. Descartes, Spinoza ja Leibniz, tavoittelivat Totuutta maailmasta ja ihmisestä ikään kuin Totuus olisi jokin kokonaisuus, keskiajalla auktoriteettina toiminutta Raamattua vastaava Viisasten Kirja, jossa kaikki oikein tulkittuina kertoisi kaiken kaikesta.

Vastaavasti saarivaltion puolella painottui perinne enemmän empirismiä ja havaitsemisen ongelmatiikkaa tarkastelevaan suuntaan, siellä suuret nimet olivat Locke, Berkeley ja Hume.

Valistusvuosisadalla kaikki opilliset koneistot kokosi yhteen Kant, jota siis voidaan pitää pitkän skolastiikan perinteen täydellistäjänä. Hän oli viimeinen skolastikko, kaikista suurin, oppimestareiden oppimestari, joka mammuttimaisissa ajatusjäsennyksissään ja loputtomasti laajennetuissa tiiliskivitutkielmissaan koosti opillisesti koko Totuuden Jumalasta, Maailmasta ja Ihmisestä.

Königsbergiin elinikäisesti kiinnittynyt, ulkoisesti kummallinen, outo ja epämuodostuneen oloinen, fyysiseltä kooltaan mitätön mutta hengeltään jättiläinen, kellopelin tarkkuudella arkielämänsä säännöstelevä Kant oli kuin keskiaikaisen kasvuston ajassa kauas eteenpäin kurottautunut mutta lopulta kuivahtanut piikki, johon kukaan ei uskalla koskea, koska se kuivuessaan on vain terävöitynyt.

Niinpä Kant jää filosofian historiaan uuden ajan rationalismin suurimpana nimenä.

Mutta samaan aikaan kun Kant ylimitoitettuja tutkielmiaan kyhää, eurooppalainen elämänmeno niin mantereella kuin kanaalin takana on jo astunut uuteen aikaan, valistuksen ja vallankumouksen aikaan. Kartesionismin ja individualismin siemenet ovat itäneet, sääty-yhteiskunta ja monarkia rakoilevat. Historian näyttämölle astuu Yksilö, joka toteuttaa Uuden Ajattelun ohjelmaa, vaatii vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Valistusfilosofit muotoilevat individualismin opilliset ohjelmanjulistukset. Niissä on mielenkiintoista se johdonmukaisuus, jolla ne yrittävät kuvata uuden Yksilön, Ihmisen IhanneTapauksen. Niissä toistuu idea "luonnollisesta" ihmisestä - siis jonkinlaisesta ihmisen prototyypistä, joka määrittyy suhteessa alkuperäiseen, paratiisillisen puhtaaseen luontoon, eikä suhteessa sivistyneen yhteiskunnan sääntöihin ja vääristyneisiin käsityksiin.

Iskulause kuului: "Takaisin luontoon!" Sen sisältö oli kritiikkiä.

Tässä tarkoituksessa jakaa Montesquieun kirjailijaminä itsensä kahdeksi persialaiseksi ylimykseksi, joista toinen tulee Ranskaan ja katsoo ajan elämänmenoa totaalisesti ulkopuolisin silmin. Havainnoistaan hän muotoilee "persialaisia kirjeitä" jotka lähettää sielunveljelleen - ja tämä puolestaan vastaa niin että vertailuista muodostuu narkissosmaisia peilikuvia idän ja lännen välille. Näin toteutuu etäisyydenotto oleviin oloihin.

Toinen tapaus on Rousseau, joka lavastaa vapaiden yksilöiden kaukana ihmislajin alkuhistoriassa keskenään tekemän "yhteiskuntasopimuksen". Se määrittelee yhteiskunnan legitimiteetin uudella tavalla, vapaiden kansalaisten keskenään solmiman vapaaehtoisen sopimuksen pohjalta.

Mielenkiintoista on, että Rousseau kuitenkin kokee sopimuksellisuuden niin sitovana että priorisoi yhteiskunnan oikeudet ja saarnaa kansalaisten alistuvuutta.

Tämä seuraa suoranaisesti ajattelun ihmiskeskeisyydestä: valtiokin nähdään Ihmisen metaforana, puhutaan valtioruumiista ja mm. sellaisesta ominaisuudesta kuin yleistahto. Se on siis nimenomaan valtioruumiin tahtoa, se ei ole yhteistahtoa, joka muodostuisi kansalaisten tahtojen summasta. Sitä vastaa yleinen hyvä, joka on syytä erottaa yhteisestä hyvästä. Yleinen hyvä voi olla järkevä käsite, jos sillä tarkoitetaan yksilötasolle palautumattomien ihmislajin selviämisen sosiaalisten ehtojen toteutumista. Yhteinen hyvä määrittyy yksilöiden hyvien summana - juuri pyrkimys niiden toteuttamiseen on muuttanut uuden ajan luonnontieteellisen edistyksen lopulta tuhovoimaksi.



2.


Keskiajalla kaikki jäsentyi Jumalan ja Raamatun taustalta, maailmanjärjestys toteutti yhtä pyhää prinsiippiä. Uskonto, kirkko ja paikallisvaltio olivat Jumalan ruumiillistumia.

Rousseaulainen sopimusyhteiskunta oli tavallaan ensimmäinen "psykologisen" ihmiskuvan projektio koskien valtiota.

Niitä tuli sittemmin lisää. Kansallis-kulttuurisesta pohjasta riippuen uudet valtiot olivat leimallisesti joko isä- tai äiti-valtioita.

Sellainen perusjako löytyy jo primitiivisistä kulttuureista. Niissä jumaluudet heijastavat joko patrismia tai matrismia, ja yhteisön valtarakenteella on vastineensa läheisissä perhesuhteissa. Yhteiskunnista muotoutuu jo lajinkehityksen alkuasteella isäyhteiskuntia tai äitiyhteiskuntia. Se tapahtuu yhtä väistämättömästi kuin esimerkiksi se miten kielen substantiivit saavat sukunsa. (-Tämän antropologien havaintoihin perustuvan vallan psykoanalyysin on lanseerannut yleistajuisessa kirjallisuudessa luultavasti ensimmäisenä Suomeen Tatu Vaaskivi 1930-luvun lopulla visionäärisissä maailmankatsomuksellisissa kirjoissaan. Sittemmin sen varaan on rakentanut ansiokasta yhteiskunta-analyysia mm. englantilainen Gordon Rattray Taylor, jonka ekologinen pessimismi havahdutti presidentti Kekkosen v. 1970.)

Uudella ajalla, kun valtiot saivat henkilöidentiteetin ja nimen, niistä tuli uudenlaisia roolihahmoja historian näytelmään. Svea-mamma sai alkunsa 1600-luvulla, Englannista tuli John Bull 1700-luvulla. -

Amerikan Yhdysvalloista tuli Setä Sam(uli), isä-maa, jossa sosiaalisuuden ehdot palautuivat primitiivisen alkulauman tasolle ja kehittyvän yhteisöllisyyden korvasi oidipaalisesta perusasetelmasta jalostunut taloudellinen kilpailu. Amerikassa jännite ja vuorovaikutus isien ja poikien välillä on korostunutta, poikien itsenäistyminen edellyttää symbolista isänsurmaa eli pätemistä ja menestymistä - ja lopulta isät kukistetaan sisäistämällä auktoriteetin ominaisuudet, omaksumalla isän rooli.

"Vapaus" on oidipaalisia tuntoja ilmentävässä isäyhteiskunnassa aina irtiotto, vapautta jostakin, ei johonkin.

Siirtomaana Amerikka oli sinne paenneille merkinnyt vapautumista menneisyytensä rasitteista kuten uskonvainoista tai tuomioista, myöhemminkin "vapaus" merkitsi vain unelmaa - aina se siinteli jossain horisontissa. Amerikka elää Unelmien voimin.

Amerikan perustavaa laatua oleva vastakkaisuus Äiti Venäjään oli siis olemassa paljon ennen kuin kommunistista pakkovaltaa toteuttanut Neuvostoliitto syntyi.

Kommunismin kammoksumisessa amerikkalaiset tosiasiassa tekivät valtavan ajatusvirheen, leninismi kun nimittäin voidaan katsoa yritykseksi toteuttaa kurinalaisen isäyhteiskunnan piirteitä mielivallan asteelle hajonneessa matriarkaatissa. Maa makasi kovin, kovin huonosti tsaarivallan loppuaikoina. Ei voi sanoa, oliko vallankumous hyvä vai huono vaihtoehto koska historia ei todellisuudessa tällaisia vaihtoehtoja tunne. Vallankumouksilla voidaan muuttaa asioiden nimiä ja näköä, mutta käyttäytymisen syvät pohjavirrat tuppaavat kulkemaan vanhoissa uomissaan.

Asiat eivät koskaan ole sillä tavoin kuin pinnalta katsoen näyttää, ja suuretkin opilliset eroavuudet ovat usein kovin näennäisiä.

Sitä paitsi neuvostojärjestelmä ja amerikkalainen kapitalismi toimivat varsin samanlaisia tuloksia tuottaen: ne kasasivat tehokkaasti varallisuutta ja jakoivat yhteiskunnat julmasti harvoihin menestyjiin, suureen annettuja totuuksia toistelevaan keskiluokkaan ja kasvavaan määrään täysin syrjäytyneitä kansalaisia. Tällainen kehitys toteutuu läntisen maailman opeilla rakennetuissa markkinatalousmaissa paljon pitemmässä historiallisessa perspektiivissä kuin mitä se toteutui itäblokin maissa - mutta samat ajatusmuodot ovat taustalla.

Samoin kuin Neuvostoliiton viralliset taloustilastot osoittivat viimeiseen saakka hyviä tuloksia, läntiset numerotaloudet tulevat romahdukseensa saakka todistamaan erinomaista kasvua ja kukoistusta.

Toteutuu rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoaminen. Siemen tähän kehitykseen on kylvetty jo lähtökohdissa, liberalismin käsitteenmuodostuksessa ja dynamiikassa.

Immanuel Wallerstein on hätkähdyttävällä tavalla verrannut toisiinsa Neuvostoliitossa de facto toteutettua reaalisosialismia ja markkinatalousjärjestelmää. Hänen johtopäätöksensä on häkellyttävä: Neuvostoliitto oli tosiasiassa taloushistorian toistaiseksi kapitalistisin valtio.



3.


Palatkaamme valistusvuosisadalle, liberalististen aatteiden ja talousteorian alkuajoille.

Luonnollisen Yksilön paradigma oli ilmassa miltei käsin kosketeltavana. Näitä hahmoja aineellistui kirjoituksiin kuin psyykkisiä projektioita tieteiskirjailija Stanislaw Lemin "Solariksessa". Sellainen oli esimerkiksi Rousseaun "Emile", joka kasvatti itse itsensä käyttäen luontaista järkeään ja yrityksen ja erehdyksen metodia, ja loi omalaatuiset lähtökohdat kokonaiselle tieteenhaaralle, kasvatusopille.

Mutta valloittavin hahmo, jossa uusi, vapaa, aito ja luonnonmukainen ideaali-ihminen saa ilmauksensa, on Voltairen kertomuksessaan "Luonnonlapsi" kuvaama huroni-intiaani, jolla ei ole edes nimeä ennen kuin hänet välttämättömyyden pakosta kastetaan Herakleeksi.

Huroni rantautuu Ranskaan autuaassa alkuperäisen viattomuuden tilassa. Avoimin silmin ja vailla kaikkia ennakkoasenteita ja -luuloja hän kohtaa vastaantulevan maailman.

Hänellä ei ole estoja, ei opittuja normeja, ei kunnioitusta turhia tapoja ja sosiaalisen käyttäytymisen kummallisia koukeroita kohtaan. Hän on utelias, eikä tippaakaan tekopyhä. Siitä seuraa että häneen reagoidaan rajusti. Hänessä ilmentyy puhdas moraali ja järki, joka saa vallitsevan todellisuuden näyttämään täysin tekopyhältä, epämoraaliselta ja epäjärkevältä. Voltaire:


"Luonnonlapsi edistyi nopeasti tieteissä, varsinkin siinä, jonka kohteena on ihminen. Hänen henkensä ripeä kehittyminen johtui melkein yhtä paljon hänen villien joukossa saamastaan kasvatuksesta kuin hänen mielenlaadustaan. Koska hän ei ollut oppinut mitään lapsuudessaan, hän ei ollut ensinkään tottunut ennakkoluuloihin. Kun hänen ymmärrystään eivät olleet köyristäneet erehdykset, se oli säilynyt suorana. Hän näki asiat sellaisina kuin ne ovat, kun taas ideat, joita meihin istutetaan lapsuudessa, saavat meidät näkemään ne toisenlaisina kuin ne todella ovat."


Huomattakoon Voltairen arvostelevassa asenteessa vaikuttava kapina isäauktoriteettia vastaan. Huroni, joka ei ole saanut ollenkaan kasvatusta, on kuitenkin onnellisemmassa asemassa kuin "me", joihin on lapsuudessa istutettu vääriä ideoita. Oikeastaan "meillä" on syytä olla loukkaantuneita: auktoriteettimme on pettänyt meitä. -- Juuri tällaisista loukatuista perustunnoista syntyvät vallankumoukset.

Kun luonnonlapsi kohtaa uskonnollista suvaitsemattomuutta - hänen ystäväänsä, oppinutta ja viisasta vanhusta Gordonia vainotaan jansenistina - hän kommentoi:


"Vainoajanne ovat inhottavia, sanoi hän ystävälleen Gordonille. Valitan, että teitä sorretaan, mutta valitan myös, että olette jansenisti. Koko tämä lahko näyttää minusta harhakäsitysten kasautumalta. Sanokaa minulle, onko geometriassa lahkokuntia? - Ei, rakas poikani, vastasi Gordon huoahtaen, kaikki ihmiset ovat yhtä mieltä totuudesta, kun se on todistettu, mutta he ovat liian erimielisiä hämäristä totuuksista. - Sanokaa: hämäristä valheista. Jos teidän todistuskasoissanne, joita on seulottu yhä uudestaan satoja vuosia, piilisi yksi ainoakin totuus, se olisi varmasti löydetty, ja kaikki olisivat yksimielisiä ainakin siinä kohdassa. Jos tuo totuus olisi niin välttämätön kuin aurinko maalle, se paistaisi niin kuin päivä. On mieletöntä, on ihmissukua loukkaavaa, on rikos ääretöntä ja ylintä Olentoa vastaan, kun sanotaan: on olemassa ihmiselle kaikista tärkein totuus, ja Jumala on sen salannut. --- Kaikki mitä tämä luonnon opettama nuori tietämätön sanoi, vaikutti syvästi onnettoman vanhan oppineen mieleen. - Onko ehkä totinen tosi, huudahti hän, että olen tehnyt itseni todella onnettomaksi houreiden takia? Olen paljon varmempi onnettomuudestani kuin armon vaikutuksesta. Olen kuluttanut aikani järkeilemällä Jumalan ja ihmissuvun vapaudesta ja olen itse joutunut orjuuteen."


Eikö Gordon-vanhus itse vaikuta vähän Isä Jumalalta? -- Tässäkin Voltaire puhuu petettyjen puolesta: hän julistaa tuomiota ihmistä vuosisatoja vainonneille uskonnollisille totuuksille, mitä opillista lahkoa ne sitten edustavatkaan. Ratkaisun suunta on selvä: vain oikea tieto, tiede kuten geometria, voi tarjota aivan lahjomatonta totuutta.

Valistukselle ominainen tiedeuskonto näyttäytyy tässä.

Se sai laajempiakin ilmenemiä kuin Voltairen piikikkäät ja satiiriset tekstit, mm. Diderotin - d'Alembertin suuren Ensyklopedian, joka oli mahtimittainen yritys selittää sana sanalta miten asiat maailmassa oikeasti ovat. Sitä toimitettiin 35 osaa, ja jokaisen hakusanan kohdalla ruoskittiin uskonnollista suvaitsemattomuutta ja vedottiin järkeen epäkohtien korjaamiseksi. Siitä tuli hyvin myyty teos. Epäilemättä se merkitsi ratkaisevaa myrkkykylvöä suuren vallankumouksen taustalla.

Mutta olisiko Voltairen niin eloisasti kuvailema huroni-luonnonlapsi sitten oikeasti voinut olla olemassa - onko tällainen yksilö mahdollinen ja realistinen?

Valitettavasti hän on käytännössä täydellinen mahdottomuus. Ihminen ei koskaan synny puhtaassa luonnontilassa, ei koskaan tyhjiössä, vaan aina valmiiseen maailmaan, elämänmuotoon, jota hänen perusominaisuudeltaan sosiaalinen lajinsa toteuttaa.

Synnyttyään hän on täysin riippuvainen vanhemmistaan, ja hänen hengissäsäilymisensä ehtona on kaiken sen taidon ja tiedon soveltaminen, joka saumattomasti liittyy saavutettuun kulttuuriasteeseen.

Kukaan ei ole totaalisen omaehtoinen. Omaksumme totuuksia jo äidinmaidossa. Kun tajuntamme havahtuu, maailma avautuu meille annettuna, valmiiksi paikalleen asetettuna ja arjen vaatimuksia vastaavana. Meille tarjottu tieto alkaa jo paljon ennen oppilauseita, se alkaa siitä perustavaa laatua olevasta tavasta jolla aikalaisemme esimerkiksi jäsentävät minän ja maailman suhdetta.

Kognitiiviset ohjelmat, joilla opillista tietoa käsittelemme, ovat paljon olennaisempia kuin ajan mukaiset, kulloisetkin tiedolliset sisällöt. Vain osa näistä ohjelmista kuuluu biologiseen perusvarustukseemme, suuri osa on kulttuuriperimää. Luulisi, että esimerkiksi pystyasento olisi ihmislajille biologisesti luontainen, mutta kertomukset niin sanotuista susilapsista puhuvat toista.

Susien parissa kasvaneita heitteille jätettyjä lapsia on eri aikoina löytynyt eri maissa, ja kaikkien näiden tarinoiden perusteella voidaan todeta, että todella hämmästyttävän vähän käyttäytymisestämme määräytyy biologisen rakenteemme perusteella. Karl von Linne luokittelikin löytämänsä susilapsen ennestään tuntemattomaksi eläinlajiksi - hän ei tunnistanut siinä mitään inhimillistä.

Niinpä Voltairen humaaniakin humaanimpi huroni on vain uuden ajan vapausihanteiden projektio, ideaali, kuvitelma uudesta suvaitsevaisesta ja viisaasta Ihmisestä.

Tällaisesta liberalistisesta ideaali-ihmisestä on toivoton ja tolkuton matka todellisuuteen. Lähteen syvyyttä kuvaa hyvin se, ettei Rousseaun rakastama kasvatusteoreettinen Emile mitenkään estänyt Rousseauta itseään käytännössä toimittamasta omia lehtolapsiaan orpokotiin. Todellinen pienoiskuva Vapauden Paradoksista! --

Muutoin valistusajan ihanneihminen oli vielä ja nimenomaan vapaa Kansalainen - patristisesta holhouksesta vapautuva, itse mielipiteistään ja asioistaan päättävä, vapaaehtoisen sopimuksen perusteella suhteensa yhteiskuntaan ja Valtioon järjestävä Demokraatti.

Kesti sitten vielä kaksisataa vuotta ennen kuin Yksilön individualismi oli kasvanut sokeuden asteelle: nyt hänen autonomiansa on kasvanut omnipotenssin mittoihin, hän on oma sankarinsa, ja hänen yhteiskuntansa yrittää järjestäytyä hänen kaltaisistaan atomaarisista valioyksilöistä koostuvaksi Kansalaisyhteiskunnaksi.



4.


Monarkiassa vallitsi siis patriarkaatti, jossa vapauden ideat muotoutuivat korostetusti pyrkimykseksi vapautua jostakin, ei johonkin.

Ensimmäinen seuraus tästä näkyy siinä tavassa, jolla ajan suuret ajattelijat paikallistivat nämä ihanteet historiassa taaksepäin, puhtaaseen alkutilaan. Historia on psyyken tarvitsema lavaste. Psyykkinen taistelu suuntautuu taaksepäin, kamppailu vapautumisesta ja itsenäistymisestä käydään siellä. Sinne sijoittuu myös paremman vaihtoehdon mahdollisuus. -- Siellä siis solmittiin yksilön aseman takaava yhteiskuntasopimus, ja sieltä tultiin ihmettelemään valistusvuosisadan tekopyhää elämänmenoa huronin hahmossa.

Havainnollisella tavalla tämä psyykkinen takaisinkytkentä, paluu alkuasetelmiin, Uusi Alku, tulee näkyviin esimerkiksi tavasta jolla Voltaire "Filosofisessa sanakirjassaan" lähtee määrittelemään "tasa-arvon" käsitettä:


"Mitäpä olisi koira velkaa koiralle, hevonen hevoselle? Ei mitään, mikään eläin ei ole siten toisestaan riippuvainen; mutta ihminen, joka on ottanut vastaan järjeksi kutsutun jumalaisen kipinän - mikä on tulos? Orjuus jokseenkin läpi koko maailman. -- Olisipa tämä maailma sellainen kuin sen pitäisi olla, siis että siinä ihmiset kaikkialla löytäisivät mukavat ja turvalliset elinolosuhteet ja luonnolleen sopivan ilmaston, on selvää, että silloin toisen olisi mahdotonta alistaa toista. Olkoon maa täyteläisten hedelmien peittämä, olkoon meille tarpeellinen ilma vapaa sairauksista ja kuolemasta; jospa emme tarvitsisi muuta asuntoa ja yösijaa kuin mikä riittää kauriille ja hirvelle - silloin Tsingis-Kaanille tai Timur Lenkille riittäisivät alamaisiksi heidän omat lapsensa, kyllin nuhteettomat pitääkseen heistä huolta heidän vanhalla iällään. -- Tästä kaikkien nelijalkaisten, lintujen ja matelijoiden nauttimasta luonnontilasta saisi ihminen olla yhtä onnellinen kuin ne, silloin alistamisajatus olisi epäsikiö ja järjettömyys, johon kukaan ei sortuisi: miksi hankkia palvelijoita kun ei tarvitse palvelua?..." --


Toinen seuraus nähtiin sitten kun vallankumous oli tehty ja kaiken valistuksen piti toteutua. Tulevaisuutta ei oltu edes ajateltu - ei oltu valmiita vapauteen.

Valitettavasti kaikki patriarkaatin projektiivisissa ajatuslavasteissa tehdyt vallankumoukset syövät aina omat lapsensa.

Kuten kukaan ei koskaan ole kyllin rikas, kukaan ei koskaan ole kyllin vapaa. Aina löytyy uusia esteitä, uusia vihollisia. Voiton tavoittelu on kyltymätöntä ja toteuttaa saman tuhoisan psyykkisen kuvion kuin fasistinen pahuuden projisointi. Loppua ei tule. Hirvittävämpää verileikkiä ja mielettömämpää järjenkäyttöä saa eurooppalaisen historian näyttämöesityksistä hakemalla hakea.

Ehkä tämä selittää myös jotain niistä puhdistuksista ja järjettömistä vainoista, joita Stalin toimeenpani N-liitossa.



5.


Vapaa, luonnonmukainen, kaikin puolin rasitteeton ja omaehtoinen yksilö on se paradigma, joka esiintyy toimijana paitsi valistusvuosisadan yhteiskunta- ja kasvatusteorioissa myös liberalistisessa talousteoriassa, opissa vapaakaupan ja markkinatalouden siunauksellisuudesta. Luultavasti skottilainen Adam Smith vakuuttui tällaisesta ideaaliyksilöstä matkustellessaan mm. Ranskassa 1764-66.

Smithiä pidetään kansantaloustieteen perustajana, ja tämän kansantaloustieteen perustaksi tuli ihanteellinen mielikuva osapuolten vapaasti sopimasta kumpaakin hyödyttävästä kaupasta.

Opillinen ihanteellisuus ja rajoitusten vastustaminen löivät kättä, kun hän kirjassaan "Kansojen varallisuus" käsitteellisti talouden käytäntöjä uskoen ja luottaen Terveen Talousruumiin kaikenjärjestävään Näkymättömään Käteen. Mutta monista syistä Smith ei sortunut aivan samanlaiseen palavahenkiseen idealismiin kuin ranskalaiset valistusajattelijat.

Hän on ensinnäkin perusluonnoltaan vakava moralisti. Hänelle kysymys siitä mikä on oikein mikä väärin on tärkeä. Hän ei koskaan olisi hyväksynyt sitä että talousopeilla siunattaisiin pahaa tahtoa.

Hän piti ihmisiä paitsi samanarvoisina pitkälle jopa yhtä kyvykkäinä. Smith kirjoittaa:

"Eri ihmisten luonnonlahjojen ero on todellisuudessa paljon pienempi kuin mitä me otaksumme; ja se sangen erilainen nerous, joka näyttää olevan eri ammattien harjoittajille ominainen kypsyysasteella, ei useissa tapauksissa ole niin paljon työnjaon syy kuin sen seuraus."

Tästä voimme noteerata toisen hänelle tyypillisen piirteen:

Hämmästymme hänen käytännöllisyyttään ja perin sosiaalista mielenlaatuaan. Hänellä ei vielä esiinny merkkiäkään siitä sokeasta individualismista, johon hänen talousoppejaan tunnustavat liberalistit myöhempinä aikoina sortuivat.

Hän käsittelee asioita reaalitalouden tasolla ja konkreettisina. Hyvä elämä, hyvinvointi, ovat hänelle reaalisia tavoitteita. Hänen teoriansa jää paljolti käytäntöjen kuvaukseksi, vaikka kaikesta henkii luottamus suuremman vapauden mukanaan tuomaan nousuun ja edistykseen. Oikeastaan koko hänen teoriansa on lyhyesti luonnehdittavissa ihmislajin alkuyhteisöistään asti toteuttaman sosiaalisen työnjaon laajentamiseksi koskemaan kaikkea taloutta ja mahdollisimman suuressa määrin myös kansainvälisiä kauppasuhteita.

Hän elää itse keskellä mitä ihmeellisintä taloudellista kaaosta, aikakausien vaihdosta, valuuttojen sekamelskaa, velkakirjojen ja sopimuspapereiden koukeroita.

Keinottelusta ei olisi ollut puutetta, jos sen tutkimiseen olisi halunnut omistautua. Rahalla ei juuri ollut vakautta, ruhtinaat huijasivat lyöttämällä pitoisuuksiltaan huonolaatuisia metallirahoja. -Velkakirjojen ostaminen ja myyminen, joka kiihkeimmillään oli rokokooajan Ranskassa ja tsaarin Venäjällä seuraavalla vuosisadalla, teki teoriassa mahdolliseksi vaikka omien velkojen takaisinostamisen siinä vaiheessa, jolloin niiden "arvo" oli niiden kierrätysmarkkinoilla pudonnut.

Mutta Smith ei keskittynyt kveruloimaan mädännäisyyksillä. Vakavikkona hän paneutui talouden kaikkein alkuperäisimpien alkutekijöiden havainnointiin ja kartoitukseen.

Lähes sata ensimmäistä sivua kirjassaan hän käsittelee rahan arvon ja hinnan muodostumisen ongelmia. Meille tämä kertoo vain jotain siitä ajasta jolloin hän eli. Mutta ajankuva ei paljoa auta, ellemme aseta hänen ajatuksiaan kartesionismin taustaan ja tulkitse hänen oppiaan vapaudennälkäisen individualismin alkusoittona. Miten meidän tulisi rahan arvon ongelmaa ajatella?

Koska meillä on käytettävissämme kattavampi aikaperspektiivi, voimme Smithin antamaa arvokasta ajankuvaa laajentaen kirjoittaa uudelleen rahan arvon ongelmatiikan.



6.


Keskiajalla rahan arvo ei ollut ongelma. Feodaalisissa oloissa elämänmuoto oli korostetusti paikallinen. Voi sanoa, että rahakin oli paikallista. Raha ei omannut roolia yleisenä, itsenäisenä, omaehtoisena entiteettinä. Jos sitä käytettiinkin vaihdon välineenä, sillä ei ollut roolia taloudellisena tuotantotekijänä. Rikkaudet keskittyivät linnan- ja kartanonherroille ja aluevaltiaille - ja rahan arvo oli viime kädessä tämän omaisuuden arvoa. Jos tämä arvo oli johonkin sidottu, niin pitää sanoa, että se oli sidottu elämänmuodon vakauteen.

Elämänmuoto koettiin annettuna, nimenomaan ylhäältä annettuna. Se oli siis jumalallinen ilmentymä kuten Raamatun sana oli ilmoitettua Totuutta.

Tässä teokraattisessa järjestyksessä esiin tulevat mahdolliset ristiriidat koskivat legitimaatiota, so. teologista tulkintaoikeutta. Tämän järjestyksen käytännöissä ei ollut eroa taivaan ja maan välillä. Jumala oli se joka omisti ja hallitsi kaikkea, istui niin taivaassa kuin käytännössä kruunattuna valtaistuimellaan, ja usein tuomitsi elävät ja kuolleet. Rahassakin oli Hänen leimansa, olipa siinä kenen kuva tahansa.

Uudelle ajalle tultaessa tilanne muuttuu.

Keskiaikainen todellisuusmonoliitti, maanläheinen ja verenmakuinen, fyysisen metaforan varaan rakentunut, karkea ja reviiritön, henkisimmilläänkin sisäänlämpiävä, itseensä sulkeutunut ja raamatunselitykseen uppoutunut, lohkeaa ensin laidoiltaan kuin vanha paperi. Löytöretket maan ääriin kauas taivaanrannan taa murtavat jumalallisen järjestyksen rajat.

Uskonpuhdistukset perustuivat tarpeisiin pelastaa monoliitin luja sisällöllinen ydin. Ne pelastivat pikemminkin tietyn Totuuden muodon. Ne olivat alkusoittoa kartesionismille, yksilölliselle heräämiselle. Subjektin eriytymisen ja ulkomaailman objektivoimisen myötä nousivat luonnontieteet, ja ihmisestä tuli luonnonvoimien valtias.

Valistusvuosisata mullisti valtiomuodot, ja seuraavilla vuosisadoilla Tekniikan kehittyminen mullisti elämänmuodon. Maailmasta tuli kartesiolainen kone. Ihmisestä tuli koneen jumala.

Jotain vanhasta maailmasta jäi kuitenkin jäljelle: monoliitin kiinteä, Pyhä Ydin, usko jumalalliseen Totuuteen. Nyt se glorifioi Tieteen ja Tekniikan - ja Talouden, josta myös muodostuu kartesiolainen kone.

Uudella ajalla rahan rooli korostuu. Rahan ongelmana oli ollut sen paikallisuus. Keskiajan syksyllä, uuden ajan aamunkoitteessa, raha törmäsi väistämättömästi niihin vaikeuksiin, joita lisääntyvä liikkuminen ja kauppa asettivat. Syntyy jotain, josta jälkikäteen voimme sanoa että se on rahajärjestelmä.

Valuutanvaihto edellyttää rahan arvon sitomista johonkin mahdollisimman yleiseen mittapuuhun. Aina kun tällaista tärkeää yhteistä tekijää etsitään, täytyy sukeltaa älyllisten erittelyjen pinnan alle. Yhteisyys löytyy primitiivisestä hämärästä, kehityshistoriallisista varhaisvaiheista. Siellä on kaikille yksilöille yhteinen maaperä.

Nyt avuksi tulee magia: alkemistien maaginen perinne. Alkemistit olivat toteuttaneet transsubstantio-oppia käytännön tasolla kokeillen Viisasten Kiven avulla muuttaa muita aineita kuten lyijyä kullaksi. Ei olisi uskonut, että heidän mystisistä yritelmistään todella kasvaakin lopulta Talouden Kaikkein Korkein Realiteetti: Raha.

Rahajärjestelmien historiassa yritykset sitoa rahan arvo kultaan ja muihin jalometalleihin - pyrkimykset sitoa rahan arvo pysyvyyttä edustaviin reaaliarvoihin - tulee nähdä luonnollisina askelina pitkällä tiellä, jossa uusi abstrakti ajatusmuoto vähitellen hahmottuu ja nousee irti vanhojen käytäntöjen pohjalta. Eri aikoina on esiintynyt erilaisia pyrkimyksiä juurruttaa uusi muoto maagisen Pyhän Ytimen yhteyteen.

Kultakanta rahajärjestelmänä kestää yllättävän kauan. Vasta 1900-vuosisadalla - ja aivan hiljattain, jos vieläkään - siitä on lopullisesti päästy irti. Mikä on se uusi muoto, joka sen sijaan on astunut? Tässä tulemme traagiseen kohtaan.

Uusi muoto nimittäin pyrkii sitomaan rahan arvon - ei mihinkään mikä olisi mahdollisimman vakaata, pysyvää tai Ikuista, vaan - rahan arvoa rahamarkkinoilla määrittelevään kysyntään ja tarjontaan. Näin sekin, mikä viimeiseen saakka on reaalitaloudessa hallinnut arvonmuodostusta, ollut sen viimeinen linna, kivitalo, monoliitin ydin, on lähtenyt liikkeelle. Se on silputtu tuhansiksi seteleiksi, merkeiksi ja merkkien merkeiksi, joiden arvo määräytyy sen mukaan miten ne ostavat ja myyvät itseään ja toisiaan. Raha käy kuolemantanssiin: toinen toisiaan vievät Eros ja Thanatos, Vapauden Rakkaus ja Kilpailijan Tuhoaminen, Talouden Itserakkaus ja Itsetuho.

Tässä sisäsiittoisessa piirileikissä ei enää ilmene mitään pyhää - ellei sitten ajatella että rahaan liittyvä valta, jolla Talous legitimoi itse itsensä, edustaisi jotain Pyhää.

Tämä rahajärjestelmässä tapahtunut juuriltaan irti niksahtaminen toistaa kohdallaan historiallisen suuren kehityskuvion - samanlainen "faustinen" omien rajojen yliastuminen tapahtuu vastaavana ajankohtana jossain muodossa kaikilla ajatusaloilla. Spengler on 1920-luvulla kirjoittanut tätä koskevan kulttuurihistorian, "Länsimaiden perikadon", jossa profetoidaan sitä mihin faustinen hybris tulee länsimaat viemään.

Profetioista on jo toteutunut Neuvostoliiton romahtaminen, joka tapahtui juuri siten ja silloin kuin Spengler ennusti. Seuraavana voisi olla vuorossa globaalin rahatalouden romahdus. Niin kiihkeästi kuin raha-arvoilla käydäänkin kauppaa, raha-ajattelulla ei voida oikeasti luoda rahaa: kasvu on harhaa, reaalimaailmassa vain romahdukset kasvavat. Viimeinen niistä voi olla maailmanlaaja.

Miksi meidän on niin mahdotonta pysähtyä hetkeksi miettimään mihin oikeastaan olemme menossa?

Yksi taustalla vaikuttava tekijä on kaiken maailmanmenon jatkuvasti kiihtyvä vauhti. Sekin pudottaa menneisyyden tapahtumahorisonttimme taakse, supistaa ja kaventaa kokemus- ja näköpiirimme, vaientaa ajattelun ja korvaa sen nopealla reagoinnilla. Elämämme realiteetit ovat juurettomia ja olemassaolonkokemuksemme individualistinen. Kuvittelemme, että elämämme ehdot ovat omissa käsissämme - olemme faustisen avaruuskoordinaatiston keskipisteessä - ja maailma rajattomine mahdollisuuksineen aukeaa ympärillämme. Kartesiolainen subjektin eriytyminen ja lokalisaatio toteutuvat tässä kauniisti yhdessä maagisen kaikkivoipaisuuskuvitelman kanssa.

Vastaavanlainen kuvitelma on kaikkivoipainen raha, jonka talousmagnaatti sijoittaa koordinaatistoonsa - tällä eleellä on talouden voimaviivoihin sellainen painoarvo, että on turha kysyä, onko sillä mitään reaalista vastetta. Se painaa, koska se painaa, ja todellisuus pakenee sen alta.



7.


Rahan ilmiasuissa ei ole ikuisia totuuksia. Rahaa koskevat ikuiset totuudet ovat:

Kuten havainto irrottaa kohteen taustasta, raha irrottaa arvon kohteestaan ja abstrahoi sen. "Arvo" on kuitenkin aivan eriluonteista: mikään reaalinen ei voi olla ikuista, mutta raha pyrkii sitä olemaan. Rahatalous on historiallisesti ottaen uskontoa korvaava ajatusmuoto, ja Raha on taloususkonnon Kuolematon Sielu.

Raha ei ole vaihdon väline, eikä arvon mitta, vaan ajattelun muoto. Raha ei mittaa arvoa, vaan toteuttaa transformaation: se muuttaa reaalihyödykkeen arvon abstraktiseksi raha-arvoksi. Talousteorian mammuttimaisin ajatushäränpylly sisältyy siihen, että uskotaan rahan "abstraktisen" ominaisuuden olevan jotain henkisesti kehittynyttä ja korkea-asteista, vaikka se tosiasiassa edustaa regressiivistä kaikkivoipaisuuskuvitelmaa. Tämä on kaiken rahatalousajattelun keskeinen virhelähde.

Koska raha-arvo ei ole mitään reaalista, kaikki raha on vain reaalitaloudesta otettua luottoa. Käteisellä tai pankkilainalla ei ole tässä periaatteellista eroa.

Talousajattelussamme ja pankkimaailmamme käytännöissä - kuten ns. vakavaraisuusasteen määrittelyssä - reaalimaailman ehdot eivät historiallisesti katsoen ole kyenneet vähentämään raha- eli luotto- eli lainakauppaan liittyvän kaikkivoipaisuuskuvitelman houkutusta. Luottoekspansiosta on tehty talouden keskeinen kasvumekanismi. "Puhtaaseen" odotusarvokauppaan, so. valuutta-, osake- ja optiokeinotteluihin käytetään nykyään talouden parhaat voimat.

Muuan ruotsalainen teologi laskeskeli viime vuosikymmenellä, että jos maailmantalous olisi Jeesuksen ajoilta alkaen kasvanut jatkuvasti muutaman prosentin vuosivauhtia, sen rahassa mitattu arvo nykypäivinä olisi niin suuri, että sijoitettuna takaisin reaalimaailmaan - raha-arvoa eniten sitovaan kultaan - se vastaisi kimpaletta, joka peittäisi puolet aurinkokunnasta.

Tältä pohjalta voidaan esittää kysymys: jos raha on reaalitaloudesta otettua luottoa, ja kasvu sen korkoa, kuka ikinä pystyy maksamaan kaikki velat?



8.


Kuvailtuaan pitkään lähinnä metallisen rahan historiaa ja käyttöä Adam Smith siirtyy pohdiskelemaan rahan teoreettista olemusta ja arvon- ja hinnanmuodostuksen ongelmia. Tekstin taitekohta osoittaa, miten vaikeaa reaalitalouden ja rahatalouden kuilua on käsitteellisesti kuroa umpeen:


"Rahasta on tullut kaikilla sivistyskansoilla yleinen kaupan väline, jonka avulla kaikenlaisia tavaroita ostetaan ja myydään tai vaihdetaan toisiinsa. Käyn nyt tarkastelemaan sääntöjä, joita ihmiset luonnostaan noudattavat vaihtaessaan tavaroita joko rahaan tai toisiinsa. Nämä säännöt määräävät sen, mitä voitaisiin nimittää tavaroiden suhteelliseksi eli vaihtoarvoksi.

Arvo-sanalla, huomattakoon, on kaksi eri merkitystä, se kun toisinaan ilmaisee jonkin erikoisen esineen hyödyllisyyttä ja toisinaan tämän omistamisesta johtuvaa kykyä hankkia muita tavaroita. Edellistä merkitystä nimitettäköön "käyttöarvoksi", jälkimmäistä "vaihtoarvoksi". Niillä esineillä, joilla on suurin käyttöarvo, on usein vain vähäinen vaihtoarvo tai ei ensinkään sitä; ja niillä taas, joilla on mitä suurin vaihtoarvo, on usein vain vähäinen käyttöarvo tai ei ensinkään sitä. Ei mikään ole hyödyllisempää kuin vesi, mutta sillä voidaan hankkia tuskin mitään, tuskin mitään voidaan vaihtamalla saada sen vastikkeeksi. Timantilla sitä vastoin on tuskin ollenkaan käyttöarvoa, mutta usein voidaan sillä vaihtaa hyvin suuri määrä muita tavaroita.

Tutkiakseni periaatteita, jotka määräävät hyödykkeen vaihtoarvon, koetan osoittaa: Ensiksi, mikä on tämän vaihtoarvon todellinen mitta, eli kaikkien hyödykkeiden todellinen hinta; toiseksi, mitkä ovat ne eri osat, joista tämä todellinen hinta muodostuu; ja vihdoin, mitä ovat ne asianhaarat, jotka toisinaan nostavat muutamat tai kaikki nämä hinnan eri osat luonnollisen eli vakinaisen määränsä yläpuolelle, toisinaan taas laskevat ne sen alapuolelle, eli mitkä ovat ne syyt, jotka toisinaan estävät markkinahintaa, so. hyödykkeen tosiasiallista hintaa, täysin lankeamasta yhteen niin sanoaksemme luonnollisen hinnan kanssa."


Paradigmoina ovat siis konkreettinen hyötykäyttö vs. kaupallinen käyttö, ja jälkimmäistä koskien jonkinlainen ideaalinen hinta vs. markkinahinta. Smithin toinen jalka on tukevasti reaalimaailmassa ja toinen etsii sijaa astuakseen Talouden maailmaan. Voimme yhä kiistellä siitä millaisen teoreettisen askelen Smith otti - sitä keskustelua käydään. --

Jos muotoilisimme asian smithiläisen liberalistisen teorian ja sen seuraajien termeillä oikein, meidän pitäisi sanoa, että reaaliarvo, vaihtoarvo ja lisäarvo kytkeytyvät toisiinsa siten, että lisä-arvoa ei synny reaalisin perustein, vaan raha-ajattelussa tapahtuvan maagisen arvonlaajennusprosessin seurauksena.

Käytännössä tästä sitten seuraa markkinataloudessa vallan anastaneen raha-ajattelun harhoja. Rahaohjasteinen Talous tuottaa tileille rahaa ja reaalimaailmaan mielettömyyttä.

Esim. puolen kilometrin pituinen hienopaperitehdas, joka markkinoi tuotteensa pornolehdille, tuottaa Talouteen "todellista" lisä-arvoa, kun taas terveyskeskuksen vuodeosastolla tarvittavat vanhusten vaipat ovat "oikealle" Taloudelle vain rasite.



9.


On mahdollista tehdä ajatuskoe, jossa rahan kaksi eri funktiota erotetaan toisistaan ja kuvitellaan erillisiksi "talousmaailmoiksi".

Voisimme ajatella, että taloudessa on liikkeellä kiinteä määrä omalla vauhdillaan kiertävää rahaa, joka edustaa siis tiettyä kiinteää arvomäärää. Tätä rahaa ei synny lisää eikä häviä - se vain kiertää taloudessa kasvamatta korkoa, ikään kuin pelkistettynä reaalihyödykkeiden ja -työn vaihtovälineenä - jonkinlaisena talouskoneiston rattaiden voiteluöljynä. Historiallisesti katsoen tämä vastaa sitä roolia, joka rahalla oli keskiajalla.

Rahalla on de facto tällainen funktionsa. Jos tässä olisi kaikki, olisi todella samantekevää miten raha taloudessa "alun perin" jaettaisiin: työpalkkoina tuotannon ja kulutuksen kierrossa vai valtion suorittamana sosiaalisena tasauksena, lottovoittoina, tms. Tällaisessa järjestelmässä toteutuisi rahan häviämättömyyden laki: raha ei "syntyisi työstä", vaan se yhtä lailla "synnyttäisi työtä". Kaikki työ tehtäisiin rahan kunniaksi aivan samalla tavalla kuin eräissä muinaisissa korkeakulttuureissa kaikki työ tehtiin jumalten kunniaksi.

Rahalla on kuitenkin myös toinen funktionsa, nimittäin se, että se omaehtoisena varallisuuden muotona pyrkii kasvamaan.

Puhtaimmillaan se voi toteuttaa tätä haluaan varta vasten kehittämissään kuvitteellisissa arvonmuodostustapahtumissa kuten osakekaupassa. Mutta de facto se käytännössäkin toteuttaa tätä funktiotaan. Sitä varten se käytännössä valjastaa erityisen, "kasvavan" osan maailman reaalitaloudesta kasvupyrkimystensä palvelukseen. Traagista on, ettei tällä valinnalla ole välttämättä - eikä yleensä - mitään yhteyttä siihen mikä kansojen varallisuuden ja yhteiskuntien sisäisen sosiaalisen eheyden ylläpitämiselle olisi elintärkeää.



10.


Rahan suhteen sorrumme helposti samaan harhaan kuin logiikan suhteen: kuvittelemme että siinä abstrahoituu ja on itse asiassa abstrahoitunut aina jotain ikuista ja yleispätevää.

Historiallinen raha on symboliarvo, joka aina sitoutuu ja saa erityisen ilmiasunsa aikaansa ja kulttuuria vasten. Antiikin maljakot ja myntit todistavat, että esteettinenkin kokemus voi muuttua raha-arvoksi.

Rahateoria voisi lähteä liikkeelle toteamuksesta, että ihminen on eräänlainen harakka. Kuten harakka, ihminen kiintyy kiiltäviin metalliesineisiin ja kerää niitä kotiinsa. Rahat olivat aluksi leimattua metallia, paperirahaan ei luottanut kukaan. Ikuista ihmistä edustavat Egyptin faaraoiden kullatut sarkofagit samaten kuin Fort Knoxin kultavarasto. Smithkin ihmetteli sitä miten timanteilla, joilla ei juuri ole käyttöarvoa, on niin suuri vaihtoarvo.

Varsinaisesti rahalle syntyy "varallisuuden muotona" toimiva ominaisuutensa historiallisesti katsoen vasta silloin kun se lakkaa edustamasta jollain kehitysasteikolla vielä reaaliseksi luokiteltavia varallisuuden muotoja kuten kultaa. Smith eli juuri tätä aikaa. Historiallisesti katsoen raha on ikään kuin sisäänrakennettu lajityypillisiin merkkisignaaleihin, so. inhimillisen harakan "luonnolliseen kieleen", ja sieltä se pyrkii lopulta putkahtamaan jonkinlaisena "puhtaana" abstraktiona ulos. Kartesionismissa se pyrkii mitaksi mittajärjestelmien maailmaan. Mittana siitä tulee todellisempaa kuin itse Todellisuus.

Nykyiset rahateoreetikot toteavat rahan olevan vaihdon väline, arvon mitta ja varallisuuden muoto. Nämä ominaisuudet elävät nyt rinnan, näyttävät edellyttävän toisiaan, ja vain korostuvat eri tavoin eri yhteyksissä. Tässä kuitenkin näkökulmamme aiheuttaa historiallisen harhan. Emme näe kehityslinjaa.

Sorrumme mammuttimaiseen kardinaalivirheeseen: selitämme myöhäsyntyisempien ominaisuuksien avulla aiempia vaiheita. Päälleliimaamisen maku on ilmeinen. Rahateoreetikko ei selvästi näe, että tapahtuu kehityshyppäys siinä vaiheessa kun rahasta tulee erityinen "varallisuuden muoto". Tämä hyppäys on yllättävä ja kääntää kaikkien silmät ympäri: yhtäkkiä rahasta tuleekin itsenäinen, omaehtoinen toimija. On kuin kultamunasta kuoriutuisi harakka, joka heti lehahtaa lentoon kullan välke silmissään. Sitä vain ei ihmisistä näe kukaan.

Niinpä talousteoriassa ei osata tehdä pesäeroa rahan periaatteellisesti erilaisissa toimintatavoissa vaihdon välineenä, reaalihyödykkeen arvon mittana, ja itsenään, so. itseään, omaa arvoaan, kasvattamaan pyrkivänä omaehtoisena varallisuuden muotona.



11.


Raha ei siis ole reaalista, vaan ajattelun muoto.

Raha-ajattelun, so. kaikkien rahalla suoritettavien operaatioiden perimmäinen oikeutus pitäisi mitata sillä, miten ne edes rajoitetulla tavalla heijastuvat reaalitaloudessa. Smith piti kiinni tästä vaatimuksesta.

Tämän yhteyden todistaminen ei kuitenkaan kuulu tämän päivän talousajattelijoiden tai toimijoiden toimenkuvaan - päinvastoin. He haluavatkin kylpeä raha-arvonmuodostuksen täysin viitteellisissä ja väljissä, useimmiten kuvitteellisissa kausaliteettiyhteyksissä. Parhaat voimat nykyään uhrataan autonomisen rahatalouden operaatioalueelle: sijoituspeleihin, pörssi-, valuutta- ja muihin odotusarvokauppoihin.

Nykyisin rahatalous ja reaalitalous kulkevat toistensa ohi kirkkaasti eri tasoilla. Oikeastaanhan puhtailla rahaoperaatioilla ei pitäisi olla ollenkaan legitimiteettiä. Mutta kun toiseen vaakakuppiin pannaan talousteoreetikoiden ja -toimijoiden jumalana varjelema Raha, ja toiseen vaakakuppiin todellisuus, todellisuus saa väistyä.

Vilkaisu minkä tahansa kansantaloustieteen oppikirjaan niille sivuille, joilla käsitellään rahateoriaa, paljastaa, miten rahan historiallisesti vaihteleva, maaginen ominaisuus jää aina tarkastelevan rationaliteetin ulkopuolelle. Esimerkiksi Keynes (joka kirjassaan "Työllisyys, korko ja raha" pohtii erinomaisen mielikuvitusrikkaalla tavalla rahan ominaisuuksia) pitää kuitenkin itsestään selvänä, että raha on jotakin, joka on selitettävissä ja hallittavissa järjen apuneuvoilla. Rahan maaginen ominaisuus lyö kuitenkin koko pohjan pois kaikilta ehdottomilta teoreettiselta tarkasteluilta. Apparatus, talousteoreettinen käsitekoneisto, on parhaimmillaankin vain uskontunnustus, joka jossain määrin saattaa vakioida yhteistä uskoa, ja sitä tietä takaa talouteen tietyn ennustettavuuden.

Talousmiehet - teoreettisesti suuntautuneet ja kriittisetkin - puhuvat yleensä rahan ja politiikan suhteesta tyyliin: "Tuhansia vuosia on raha määrännyt politiikkaa..."

Yleistys on tietysti totta siinä mielessä, ettei historiassa ole näkyvillä mitään rajaa, jossa vahvojen valta heikkoihin nähden herpaantuisi. Kuten Spengler sanoo: johtajien ja johdettavien kategoriat ovat ikuiset, eivätkä johtajien ja johdettavien roolit koskaan vaihdu. Olipa talous sitten luonnontaloutta, tai sisältyipä siihen miten kattava pintakerros "jalostuneempaa" vaihto- tai rahataloutta tahansa, aina sekin on valtakuvio, jossa vahvimmat vallitsevat. Kehitystä on vuosituhansien ja -satojen mittakaavassa tapahtunut: rosvous on muuttunut kaupaksi, ryöstöverotus säädellyksi, despotismi demokratiaksi - mutta todellinen valta tulee aina ylhäältä alas, hyvin yksisuuntaisesti.

Ei ole mitään ihmeellistä siinä, että uudella ajalla Taloudesta tulee kartesiolainen kone, ja liberalismista sen rattaita voiteleva oppi. Siinä täyttyvät käytännön, selityksen ja peittelyn tarpeet. Kehittynyt rahatalousteoria on myös hyvin käyttökelpoinen lavaste, kun todelliset valtakuviot halutaan haudata pinnan alle.

Smith elää aikaa jolloin on muotoutumassa ja hahmottumassa idea siitä, että Talous olisi jokin rataskoneisto tai yleensä järjestelmä, joka voisi järjestää ihmisten elämän.

Tämä näkemys vastasi varhaisen kartesionismin tunnustamaa "kosmopolista", galaktisen planeettajärjestelmän toistumista monarkiassa. Uudella ajalla toteutui sitten pitkässä perspektiivissä monarkian sisäinen hajoaminen demokratiaksi ja sen edelleen hajoaminen teknotalouskratiaksi. Kuten kuningasvalta ulottui legitiiminä leimaamaan valtakunnan kolikot kruunumerkein, demokraattisten valtioiden valtionpankit toimivat raha-auktoriteetteina aina siihen saakka kunnes Talous ottaa tosiasiallisen Vallan ja lunastaa itselleen oikeuden määritellä rahan arvo sitä varten luoduilla rahan markkinoilla. Se tapahtuu nyt liberalismin nimissä, mutta luultavasti se Adam Smithille olisi ollut kauhistus.

Talousajattelussa itsessään (sikäli kuin siinä mitään ikuisia totuuksia edes on; on ehkä parempi ajatella, että kaikki talousajattelu on vain ajatushistoriallisissa käsitelavasteissa liihottavia päiväperhosia) ei tietenkään missään historiallisessa vaiheessa ole ollut eikä ole sellaista ominaisuutta, että se pystyisi järjestämään ihmisten elämän.

"Puhdasta" talousajattelua ei edes ole. Ei ole koskaan ollut..

Yksi tapa tarkastella taloushistoriaa on Gordon Rattray Taylorin tavoin todeta, että kaikki talousteorian klassikot erehtyvät kuvittelemaan paradigmaattisia talousalkioita. Smithin vahvuutena on hänen käytännöllisyytensä - hän kuuluu aikaansa, ja on siksi jäänyt elämään. Hänen rinnalleen asettuvista klassisen teorian ajattelijoista Ricardo ensimmäisenä yrittää sovittaa matemaattisia malleja työn hinnan muodostumiseen ja Malthus on ensimmäinen joka ajattelee Taloutta luonnonlakina, joka esimerkiksi määrää väestön määrää. Nämä uudet oivallukset, tai oikeammin uudet sävyt, tai ajattelun aluevaltaukset olivat ne tosiasialliset ansiot joiden vaikutuksesta nämä miehet jäivät taloushistoriaan. -- Heidän panoksensa koski ihmisen Ajattelua, ei Todellisuutta.

Maailmassa ei kuitenkaan koskaan ole ollut mitään puhtaasti taloudellista toimintaa - inhimillinen motivaatio on biologista ja etologista, psykologista ja sosiaalista, eikä koskaan vain taloudellista.

Se taloustiede, joka luonnontieteitä mukaillen ja jäljitellen uudella ajalla kehittyy ja josta lopulta tulee teknotaloussysteemiä legitimoiva evankeliumi, ei ole tiede ensinkään - ainakaan se ei ole mikään arvovapaa tiede.

Se on vain valtarakenteita oikeuttavaa uskontoa.



12.


Jos jokin nykyisessä tilanteessa on täysin uutta, niin se, että rahasta on tullut diktaattori, hallitsija, joka ei mitään hallitse mutta jota vuorineuvoksetkin tottelevat.

Eikä tämä todellakaan ole kenellekään hyvä tilanne.

Voidaan ajatella, että nykyinen taloudellinen kriisi on jotain historiassa ennennäkemätöntä ja on seurausta siitä, että tietyt taloudelliset peruspyrkimykset, kuten pyrkimys pääoman tehokkaaseen käyttöön, saavat tietotekniikan ansiosta uuden sädekehän ja rahatalouden tasolla kokonaan ennennäkemättömät todellistumismahdollisuudet. Rahan laadun muuttumista ei ole helppoa huomata, koska rahan perinteiset paradigmat ja sitä koskevat yksinkertaistukset ovat kehittyneet nimenomaan peittämään laatueroja. ("Raha on vaihdon väline, arvon mitta...")

Niinpä kaikki taloudessa näyttää olevan entisellään, eikä siinä välttämättä ilmene mitään uusia ilmiöitä. (Lukuun ottamatta talousteoriassa sääntönä esiintyvien poikkeuksien yhteydessä aina kehittyviä "selittäviä" iskusanoja ja jargoneita.)

Kuitenkin jotain on tapahtunut. Vaikka taloutta tarkastellaankin entisten käsitteiden ja lainalaisuuksien (mikäli sellaisista koskaan on voinut puhua) avulla, taloudessa on nyt ominaisuuksia, joiden seurauksena kenelläkään ei enää ole mahdollisuuksia asioiden todelliseen hallintaan.

Tilanne on petollinen, koska tietotekniikka hämää meidät. Välineen ominaisuudet heijastuvat käsiteltävään asiasisältöön. Kun substanssi on olemuksellisesti irrationaalinen, sen järjeksi tulee välineen järki.

Tietotekniikan tuloon saakka taloudessa ilmenevä irrationaalinen motiivi toimi, koska käytännön elämä saneli ehtoja kaikkivoipaisuuskuvitelman todellistumiselle. Elimme epätäydellisessä mutta onnellisessa maailmassa. Talouden numeeriseen tarkasteluun perustuvat päätökset olivat kyllin "falskeja", jotta tarpeellinen määrä "tuottamatonta" taloudellista hiivaa pääsi aina vuotamaan suoritusportaiden raoista. Talous tarvitsisi yhä tällaisia väljempiä raameja; kun seuranta ja päätöksenteko tapahtuvat tietotekniikan mahdollistamalla tehokkuudella, talous lakkaa hengittämästä.

Epätäydellisyydet ja vuodot toimivat sosiaalisena tasoittajana, mutta ne myös estivät rahan karkaamisen kansantaloudellisista kierroista rahatalouden tasolle.

Tietokoneilla toteutettiin talouden jakaminen reaalitalouteen ja rahatalouteen. Manipulointi tapahtuu numeroiden ehdoilla: ruohonjuuritasollakin kirjataan tunnuslukuja ja kirkastetaan "tuottavuutta". Jos voittoja saadaan, nekin muuttuvat numeeriseksi rahaksi, joka elää vain omilla ehdoillaan. Kaiken lopputuloksena on syvä muutos työelämässä, jossa ihmiselle lajityypillinen toimintamotivaatio tuhotaan päämäärärationalismilla, ja syvä muutos yritysmaailmassa, jossa toimialoihin sitoutumattomat pääomansijoittajat pääsevät toteuttamaan imaginaaritalouttaan.

Tällä tiellä on tultu jonkin matkaa - 1980-luvun puolivälistä varsinaisesti tietotekniikan humalluttamina - eikä jälki näytä kovin kehuttavalta. ATK:n kartesionismia täydellistävä vaikutus numeerisen ajattelutavan legitimoijana lienee ollut valtava, sillä teollisen maailman kansantaloustilastoissa tapahtui nimenomaan tuona ajankohtana outoja hyppyjä. Taloustieteilijät selittivät ne tietenkin reaalitapahtumiksi - kuka mitenkin. Johtopäätökset vain olivat yhteiset ja yleiset: valtiontalouksia täytyy alasajaa, kaikki käy liian kalliiksi, sosiaaliturva kannattaa lakkauttaa.

Kannattaisi kysyä miksi rahatalous on kaaoksessa ja miksi ratkaisuyritykset keskittyvät yhteisrahan ja globaalitalouden suuntaan.

Pyrkimys Euroopan yhteiseen rahaan oli ehkä harhaisin yritelmä jonkinlaisen hallitun rahataloudellisen koneiston rakentamiseksi mitä ajatella saattaa. Mitä yleisempää raha on, sitä suuremman vapauden se rahataloudelle tarjoaa, ja sitä suuremman harhan se sisältää. Hyvä raha voisi olla vain paikallista, pientä ja reaalista.

Yhteisvaluutassa yhtyy rykelmä vanhoja liberalistisia harhoja, käsityksiä ja edellytyksiä nykyisiin yleisiin ongelmiin ja julkilausumattomiin etuihin. Sitä ei tiedä ketä se palvelee. Sen tietää ettei se palvele heikkoja eikä köyhiä. Se rutistettiin kokoon sellaisella jääräpäisyydellä, ruhjovalla voimalla ja vauhdilla, ettei sen takana voi olla mitään järkiharkintaa kriittisyydestä puhumattakaan. Sen takana täytyy olla vahvojen taloudellisten toimijoiden suoranainen etu.

Näinä pimeinä aikoina joutuu yhä uudelleen kysymään: eikö taloudessa ole itsessään mitään, joka pysäyttäisi sen nykyisen kehityksen ja tervehdyttäisi "realiteetit" niin, että taloudesta tulisi taas ihmisten palvelija eikä päinvastoin? Tällaista tekijää ei näytä löytyvän. On ilmeisesti mahdollista, että globalisoituvassa maailmantaloudessa 90% rahoista keskittyy 10%:lle ihmisistä, eivätkä mitkään hälytyskellot vielä soi. -- Mitä Roope Ankka tekee sitten kun se omistaa 99% Ankkalinnasta, ja vaikka sen omaisuudella on sen omien korvien välissä suunnaton arvo, kukaan ei pysty siitä enää tarjoamaan kuin korkeintaan sen 1%?

Raha-ajattelussa vallitsee ihana vapaus, eikä rahatalous tarvitse taakakseen reaalitalouden rattaita - noin yleensä. Se tarvitsee korkeintaan muutamia voimakkaasti kasvavia toimialoja tai alueita, joiden kasvulla ei tarvitse olla mitään tekemistä yleisen hyvinvoinnin lisääntymisen kanssa. De facto käytännössä käy usein juuri päinvastoin: raha liikkuu vain sinne missä mitkään sosiaaliset hankkeet eivät sitä hukuta.

On aivan selvää, ettei nykyisestä kehityksestä seuraa kenellekään pitemmällä tähtäimellä mitään hyvää. Silti tunnumme olevan täydellisesti kyvyttömiä vaihtamaan kurssia.



13.


Filosofisen muotoilun kehittyvälle liberalismille kiteytti Jeremy Benthamin pohjalta John Stuart Mill, vapauden opillinen lipunkantaja. Hän puki pyrkimyksensä yksinkertaiseen periaatteeseen: mahdollisimman suuri vapaus mahdollisimman monille. Tai talouden termein: suurin saavutettavissa oleva etu suurimmalle mahdolliselle joukolle.

Hän siis ketjutti yhden yksilön kokemuksellisen vapauden, hänen subjektiivisen ja tosiasiallisen etunsa, ja yleisen hyödyn. Tämä julistus toimi kuin taikasana. Se hämärsi myös realiteettimme. Uskomme yhä esim. taloudellisten toimijoiden tekevän päätöksiään etujensa edellyttämällä tavalla - vaikka viimeistään meille pitäisi olla itsestään selvää, että suuri osa toimijoista toimii itselleen epäselvistä motiiveista ja sokeina mm. omalla pahalle tahdolleen. Samoin uskomme, että jos kaikki toimivat taloudellisesti järkevimmällä tavalla, yleinen hyvinvointi lisääntyy.

Talousteoreettisessa ajattelussamme kuvittelemme automaattisesti, että toimijoiden edut ovat ikään kuin periaatteessa hyväksyttäviä, so. että ne tarjoavat tarkasteluille ja makrotaloudelliselle hallinnalle legitiimin pohjan - että ne aina edustavat jotain tiettyä, moraalisesti oikeutettua inhimillistä välttämättömyyttä, tai hyvää, tai että ne ovat joka tapauksessa ainakin jonkin päämäärärationaalisuuden puitteissa mielekkäitä.

Kun sitten joku sanoo, ettei esimerkiksi yritystoimintaan liity välttämättä mitään yleistä tai yhteistä hyvää edesauttavaa ominaisuutta - että talous on uskonnonharjoitusta, yritysten tarkoituksena vain vapautua reaalitalouden rajoituksista, kasvaa de facto rahaa tuottaviksi pankkilaitoksiksi ja lopulta pääomakeskittymiksi, olla eräänlaisia nykyajan kirkkoja joissa olennaista on toteuttaa taloususkonnon käsityksiä ns. "hyvästä elämästä" (so. mahdollistaa omistajiensa ja johtajiensa mahdollisimman makea ja leveä elämä) - tämä leimataan oitis epäasialliseksi.

Tosiasia kuitenkin on, että talousajattelu, kuten rahakin, on aina saanut ja saa kaiken kiinteytensä vain ja ainoastaan ihmisten tahdosta. Useimmiten pahasta tahdosta.

Taloudellinen rationaliteetti on siinä mielessä suurenmoinen harha, ettei kulttuurillamme ole tarjota mitään (so. mitään arvoja), jolle koko talousajattelu olisi alistettava. Emme esimerkiksi sano: "Tämä on huonoa talousajattelua, koska tässä ei oteta huomioon ihmistä sosiaalisena- ja kulttuuriolentona."

Jo talouden määritteleminen "taloudeksi", omaksi autonomiseksi ajatusalueeksi on sinänsä palvelus tietyille etupiireille. Se on kanonisointi, tunnustuksellinen pyhitystoimi, opillinen auktorisointi ja keino, jolla legitimoidaan juuri tiettyjen asioiden ainoa oikea lähestymistapa. (Juuri tietyt asiat ja arvot kytketään numeeriseen rahataloudelliseen yhteyteen. Pornolehtipaperi on taloutta, kunnallinen sosiaalitoimi talouden rasite.)

Tällainen ajattelun kategorisointi takaa rahamiehille työrauhan. Se, että toiminta tuottaa lottopotteja finanssikierron puitteissa ja lisääntyvää kurjistumista suurten kansanjoukkojen elämässä, ei numeeristaloudellisen ajattelutavan näkökulmasta näytä ongelmalta. Se ei tunnu miltään minkä kukaan yksittäinen ihminen (toimija) omilla edesottamuksillaan olisi aikaansaanut, eikä se ole mitään, mikä arkirealistisesti ajatellen edes olisi kenenkään ratkaistavissa. Se "ei ole talouden, vaan itse elämän kovuutta". (Sixten Korkman)

Juuri tätä vastaan tulisi taistella: että "taloudesta" puhutaan ikään kuin sillä olisi oikeus olla omaehtoinen ja vieläpä kaikkein korkein elämänpiiri. Että koko elämä määritellään talouden - tai oikeastaan vain nykyisen raha-ajattelumme - ominaisuuksilla. Että elämä olisi vain talouden merkityslaajentuma.

Kansanvälisten, vauhkosti yli rajojen ryntäilevien sijoituspääomien kasvu on varmasti yksi nykyisen kriisin pahimpia ongelmia. Rahatalouden autonomisella operaatioalueella raha kasvaa parhaiten jos se ei sitoudu mihinkään reaaliseen.

Ei tarvita paljoakaan talouskategorioiden ulkopuolelle asettuvaa talonpoikaisjärkeä sen seikan tajuamiseen, että nopeisiin osto- ja myyntivoittoihin pyrkivällä keinottelupääomalla olisi oltava edes jokin määrällinen suhde reaalitaloudelliseen vasteeseen. Mutta missä ovat kaikki yritykset määritellä tämä raja? Jos 95% maailman valuuttaliikkeistä liittyy arvonmuutoksiin ja vain 5% suoranaisesti ulkomaankauppaan, jotain täytyy olla tolaltaan. Miksi keinottelu on nykyisin kielletty sana?



14.


Taloudellinen liberalismi on vielä jälkijättöisempi ja karkeampi ajatuskoneisto uuden ajan individualismivirrassa kuin demokratia. Toisaalta juuri pohjattoman karkeutensa takia liberalismin asema on ollut ja on niin vahva. Se mahdollistaa individualistisen egoismin ja barbarian. "Jokainen saa tehdä omilla rahoillaan mitä tahtoo. That's it." Talous on sellainen realiteetti, johon vain reagoidaan. Sitä ei ajatella.

Ensinnäkään: omia rahoja ei ole. Raha on alun alkaen sosiaalinen muodoste, kuten inhimillinen kieli. Sen merkittävin ominaisuus on, ettei se voi olla "yksityistä". Oikeastaan sen merkitys perustuu siihen ettei sitä voi omistaa. Rahaa ei voi yksityiseksi määritellä. Toiseksi, vaikka voisikin, tekeminen ei ole kenenkään oma asia. Kaikilla tekemisillä on vaikutuksia, jotka koskevat kaikkia muita.

Liberalistisen perinteen muovaaman talousrationaliteettimme tyypillisin ja tuhoisin ominaisuus on epäilemättä "realiteettien" määräytyminen taloudellisten toimijoiden näkökulmasta, so. niin, ettei kokonaisuudelle edes voida kuvitella mitään ylisummatiivisia ominaisuuksia. (Yleisetua, yleistahtoa.)

Valtion suorittama tulontasaus ei ole periaatteessa kummempaa kuin jos yksityiset ihmiset jakaisivat rahojaan anteliaammin toisilleen. Perheen, sukulaisten ja ystävien kesken tällaista todellisuudessa tapahtuu - harvat ajattelevat niin harhaisesti että pitävät perhettä pelkästään taloudellisena yksikkönä. (Joskus tosin tulee julki tapauksia, joissa jopa perheenjäsenten välillä on vallinnut ankara taloudellinen kilpailu.) Mafiasuvut ovat esimerkkejä siitä miten talous ja sosiaalisuus saattavat toteutua kun koko yhteiskuntaa kattavaa yhteisöllisyyttä ei synny. Juuri tällaisista asioista nyt on kyse. Miksi kunta, yhteiskunta tai valtio ovat liberalistisessa ajatteluperinteessä käsitteellisesti eristettyjä "ulkopuolisia" - siis Pahan Auktoriteetin, Monarkin, Isähahmon ilmentymiä? Onko ajattelumme todella niin kaamean vanhakantaista - olemmeko yhä valistuksen patrististen harhojen vankeja?

Jollei tulontasausta yhteiskunnallisissa puitteissa ollenkaan suoritettaisi, ei kuluisi montakaan kuukautta, kun vahvat taloudelliset toimijat voittaisivat heikot, ja jäljelle jäisi vain kaikkien sota kaikkia vastaan. Vastakkain olisivat raha ja veri, kuten Spengler sanoo. Kokonaisuuden etu ja vaurastumisen ehto on, että tietty sosiaalinen tasaus toimii. Jo liian suuriksi kasvaneet tuloerot lamauttavat talouden. Tämä on realiteetti, jota taloudellisten toimijoiden näkökulmasta ei ikinä nähdä.

Jos liberalistisessa talousajattelun perinteessä mikään pyrkii kuvaamaan talouselämän kokonaisuutta, eikä pelkästään rekisteröi eri toimijaosapuolten kokemuksia, niin ainakin voidaan sanoa, että tämän käsitekoneiston (rationaliteetin) monet perusolettamukset (kuten niukkuuden laki, voiton maksimointi, usko vapaakaupan hyödyllisyyteen, jne) ovat nykyisessä rahan itsetyydytykseen ja -siitokseen tähtäävässä globaalissa maailmantalousjärjestelmässä täysin menettäneet merkityksensä.

Ne ovat vain haamuja menneisyydestä, jota sitäkään ei ehkä ollut.



15.


Yksi aikamme, ja eritoten oman maamme historian, suuria tragedioita on poliittisen ja taloudellisen vallan lankeaminen yhteen. Talous on tabu. Se sulkee kaikki avainasiat sisäänsä. Se ei ole "hyvä" eikä "paha" - se alistaa kaiken toissijaiseksi.

Suomessa valtio on ollut maan talouden takuumies. Talous on ollut ruotsalaissukujen omistamaa suurteollisuutta. Valtio on ollut valkoinen valtio. Se on devalvoinut aina kun on ollut vientivaikeuksia, ja niitä on totisesti ollut. Ne eivät ole johtuneet siitä että kansa olisi rikastunut liikaa. Valtio on ollut hyvä valehtelija. Sen suissa on ollut valkoisia valheita. Voisiko olla moraalisempia miehiä kuin kaikki nämä poliitikot?

Talous on tabu ja sitä paitsi aivan liian vaikeaa tavallisen kansalaisen käsitettäväksi. Siksi kurjistuminen jatkuu. Pelaajat kyllä pelastavat itsensä. Pörssin pinta alkaa aina nousta sen jälkeen kun laskukauden konkurssiaallot on imetty tyhjiin. Se on totta kuten se että sateen jälkeen tulee pouta.

Häviäjiä ovat vain köyhät - he eivät edes taistele.

Eivätkä voittajat liioin tunne huolta siitä mitä jälkeensä jättävät. Kun on rahaa, ja usko siihen, että raha on kaikkivoipaa, voi tehdä mitä haluaa. Että tällä tekemisellä olisi rajansa ja historialliset ehtonsa - ja että niistä voisi seurata jotain ihan muuta kuin tavoiteltua hyvää elämää - sen näkeminen on ihan liian vaikeaa.

Keinottelijat, yrittäjät, toimijat - ne joita etologinen toimintadraivi riivaa ja joille ajattelemaan pysähtyminen on kauhistus - he eivät voi nähdä omaa rooliaan ulkopuolelta, koska taloudessa mitään ei nähdä laajassa perspektiivissä. Se joka sisäistää talouden realiteetit lakkaa näkemästä seuraavan nurkan taakse.

Talous on tabu. Raha on tabu. Numeerisin suurein ajatteleminen raaistaa ihmisen ihan samalla tavalla kuin tappoväline muuttaa sotilaan: siinä on jotain kättä pitempää, miestä väkevämpää, elämää suurempaa. Ekonomistit ovat tyypillisesti tunnevammaisia ihmisiä. Poliitikot pyrkivät pätemään talousmiehinä.



16.


Kylmän sodan kaudella, kahtiajakautuneessa maailmassa, liberalismi eri muunnelmina ja painotuksin muodosti läntisen talousajattelun ainoan vaihtoehdon. Smithiläinen perinne pyrki siinä esiin myös omissa nimissään. Esimerkiksi Suomessa kolmenkymmenen viime vuoden kuluessa liberalistinen perinne on saanut kaksi erityistä ilmentymää ja yhden väljämuotoisemman jälkeläisen.

Näiden vaiheiden läpikäyminen toimii yhä hyvänä läpivalaisuna liberalismin niin ruumiiseen kuin sieluun, vaikka asiat ovat menettäneet päivänpoliittisen aktuaalisuutensa.

Liberaalinen puolue perustettiin 1968 Suomen Kansanpuolueen ja piskuisen Vapaamielisten Liiton yhdistyessä. Puolueen keulakuvaksi ja puheenjohtajaksi nousi yliopistomies Mikko Juva, teologi, joka kymmenen vuotta myöhemmin päätyi arkkipiispaksi. Mahtava aatteellinen asearsenaali ei auttanut, puolueella ei mennyt pitkään eikä hyvin: sen kannatus liukeni oikeiston suuntaan, Kokoomuspuolueelle.

Toinen liberalistinen invaasio koettiin, kun kokoomusnuori Risto E J Penttilä ponkaisi pois hitaina ja liian kesyinä pitämistään kokoomuskaadereista ja perusti radikaaleja yhteiskunnallisia rakennemuutoksia tavoitelleen Nuorsuomalaisen Puolueen 1994.

Puolueen näkemyksiä esiteltiin pamfletissa "Ultimatum isänmaalle", josta henkii innostuneen Interrail-sukupolven kapina- ja kilpailuhenkisyys. "Kilpailuyhteiskunta on samalla moniarvoinen yhteiskunta. Markkinataloudessa kilpailu on päämäärä ja arvo sinänsä." Nuorsuomalaisten hyökkäys hyvinvointivaltion "raskaita" rakenteita vastaan oli raju. -- Puolue sai paljon kannatusta varsinkin vanhaa puoluepolitiikkaa vierastavilta kaupunkilaisnuorilta, ja myös monet idealistiset kulttuurihenkilöt tukivat sitä vähän samaan tyyliin kuin 30-luvun vaikuttajat ihannoivat natseja. Penttilä ja puoluetoverinsa, aina ylikriittisen ja närkästyneen oloinen historiantutkija Jukka Tarkka nousivat eduskuntaan yhdeksi kaudeksi.

Kolmas liberaalisten aatteiden invaasio on mielestäni ollut niin sanottu vihreä liike ja puolue Vihreä Liitto, joka kolmessakymmenessä vuodessa on noussut muutaman luontoaktivistin hankkeesta ensin suhteellisen laajaa kansansuosiota nauttivaksi aatteelliseksi painostusliikkeeksi ja sittemmin rekisteröidyksi puolueeksi. Sen kannatus on samaa luokkaa kuin aikanaan Liberaalisen Kansanpuolueen, eikä varmaan ole kokonaan väärin vetää johtopäätöstä, että kannattajakunta on samaa - sillä LKP:n hajotessa monet sen aktiivit siirtyivät Vihreisiin. Tämä ajatussuunta vaalii ihanteellisen vapauden ideoita ja rakentaa kansalaisyhteiskunnan utopiaa - ja mitä poliittisempi liikkeestä on tullut, sitä enemmän se on luopunut alkuaikojensa varsinaisista vaatimuksista koskien mm. kulutuksen ja talouskasvun hillitsemistä.



17.


Mikko Juvassa havainnollistuu traagisella tavalla vallan kulminoituminen ja keskittyminen. Ex-arkkipiispa, ex-yliopistomies, ex-liberaalipoliitikko. Yhä hän rankkaa itsensä näihin viiteryhmiin kuuluvana ajattelijana. Alkuvuodesta 1997 hän esiintyy MTV-3:n keskusteluohjelmassa "suunvuoro", jossa häntä haastattelee kanavan uutispäällikkö Juhani Pekkala.

Juvaa voidaan tarkastella esimerkkitapauksena saksalaisperustaiset sublimoidut sivistysarvot omaksuneesta suomalaisvaikuttajasta. Näemme vanhan miehen, joka giganttisin yleiskäsittein pitää maailmaansa järjestyksessä. Mikään mikä todella on tapahtunut ja tapahtuu ei ole koskettanut eikä kosketa häntä. Kaikkien kristillisten herännäisten tapaan hän on pudonnut tapahtumahorisontin taakse. Kaikella on hänelle ennaltamääritelty merkityksensä. Sielullinen suojamekanismi sulkee hänet omiin maailmoihinsa.

Traagista on, että tällaiset miehet määrätietoisesti taistelevat itselleen enemmän valtaa kuin mitä heillä on ymmärrystä.

Koomista on, kun hän haastattelun eräässä vaiheessa viittaa skolastiikkaan: "...kuivaa ja patavanhoillista...", mutta ei tunnista näitä ominaisuuksia omassa ajattelussaan.

Häntä itseään edustavampaa esimerkkiä deduktiivisesta ja assimilatiivisesta ajattelulaadusta saa kyllä hakea. Hän on varsinainen totuusjärjestelmien kivettäjä. Heti kättelyssä hän mitätöi Spenglerin: "Mitään Untergangia ei ole tullut..." Outo toteamus, kun viime aikoina niin moni on kiinnittänyt huomiota siihen, että Neuvostoliitto romahti täsmälleen Spenglerin ennustamalla tavalla. Ja kun myös länsimaissa talous tuntuu ajautuvan Spenglerin kuvaamaan umpikujaan, rahan diktatuuriin...

Juvan talousteoreettinen ja -filosofinen ymmärrys jää siihen, että hän kuittaa EMU:n ja yhteisvaluutan lähinnä vain "yhdenlaisena vahvana rahana lompakossa".

Hänen varsinainen Suuri Ideansa on selittää länsimaissa uudella ajalla tapahtunut luonnontieteitten nousu suoranaiseksi seuraukseksi kristinuskon "inhimillisestä" jumalakuvasta. Jo skolastikoille Jumala oli nimenomaan rationaalinen olento - ja tämä ominaisuus sitten viime kädessä salli ihmisellekin järjenkäytön. Muissa uskonnoissa - tässä Juva viittaa erityisesti islamiin - jumaluuteen on liittynyt pelottavia, irrationaalisia, arvaamattomia ja etäisyyttä varjelevia ominaisuuksia. Niistä ei ollut tieteellisen ajattelun kasvualustaksi.

On totta, ettei Euroopan keskiajan historiasta löydy sitä selvää taitetta, jolloin teokraattinen maailmanjärjestys vaihtuu rationalismiksi. Uskonnollinen maailmanselitys muuntuu historiassa niin yleisen transformaation kautta matemaattis-loogisiksi perusteluiksi - samoin uskonnollinen valta vaihtuu ensin kuninkaanvallaksi, sitten valittujen säätyjen vallaksi, sitten valtuutettujen toteuttamaksi kansanvallaksi. Mikään näissä kehityskuluissa ei kuitenkaan määrittele sisältöjä absoluuttisen "kristillisiksi". Päinvastoin: kristillisyys on näissä muutoksissa ollut usein se kaikkein muuttuvin sisältö.

Juvan visiossa implikoituu muitta mutkitta, että uskonto edeltää ajattelua.

Tämä on tietysti mammuttimainen häränpylly.

Olisi ollut mielenkiintoista yrittää täsmentää Juvan falskia ajatushistoriallista kehityskuvaa: mitkähän hänen mielestään olisivat niitä länsimaiseen luonnontieteelliseen rationaliteettiin liittyviä piirteitä, joissa nimenomaan ilmenee kristillistä vaikutusta? Vanhatestamentillinen lineaarinen ajankäsityskö kenties? Arabialaisen matematiikan nollakäsitteen omaksumista seurannut koordinointi ja mitattavuus? "Naisellisen" luonnon alistaminen ja "miehinen" hallinta? Kartesiolaiset dualismit? Konemetafora? Persoonakohtaiselle Jumalan puhuttelulle täydellisesti vastakohtainen tieteen arvovapauden ja toistettavuuden vaatimus...?

Kun haastattelija kerran erehtyy kuittaamaan Juvan visiot hieman skeptisesti: no jaa... Juva ärtyy. Hän runnaa taas kerran rakennelmansa kokoon niin kuin on varmasti tehnyt oppitunneillaan tuhannesti aikaisemminkin. "Kysytään sitten näin: mikseivät luonnontieteet sitten kehittyneet korkean matematiikan omanneessa arabialaisessa kulttuurissa? Miksi läpimurtoa ei tapahtunut Kreikassa, jossa filosofia kukoisti?"

Hänellä ei ole ajatushistoriallisten ehtojen ja realiteettien tajua. Oikeastaanhan hänen lähtökohdistaan pitäisi nähdä, että esim. antiikin jumalat olivat hänen omalla asteikollaan mitattuina paljon "inhimillisempiä" kuin kristinuskon kolminaisuus.

Jumalten epäinhimillisyys ei olisi ollut tieteiden esteenä. Kyse oli enemmänkin siitä, että myyttiseltä maailmankuvalta puuttui kausaalisesti selittävä ominaisuus. Antiikin ihmiset olivat sisäistäneet mytologiat, ja tunsivat Kohtalon vaikuttavan itsessään. Tässä maailmankokemuksessa jumalat olivat lähempänä ihmistä kuin ehkä koskaan, mutta mitään luonnonhallinnan edellytyksiä maailmankuva ei tietenkään tarjonnut.

Kysymys ei ole siis siitä etteikö uskonto olisi alkuperäinen ajattelulaatu, vaan siitä, että Juva yrittää kristinuskon nimiin kirjata historian plussatilille jotain, joka ei hänen lompakkoonsa kuulu. Juvalle olisivat vahvaa valuuttaa varsinaiset luovat henget, ne jotka ovat uudella ajalla joutuneet uskalluksensa verisesti maksamaan. Ne kun saisi lompakkoonsa. Oikeastaan Juva on varsin kaavanmukainen kristitty: konfirmaattori, konformisti, heti valmis asettumaan lopullisen voittajan puolelle.

Ajatus uskonnollisen ja maallisen vallan erillisyydestä Euroopan historiassa - asia josta Juva myös antaumuksella puhuu - on karkea yksinkertainen virhe. Sen tekee vain ihminen, joka ei näe asioita niiden nimilappuja syvemmälle.

Keskiaikainen taistelu paavin ja maallisten vallanpitäjien välillä ei missään vaiheessa tauonnut tai johtanut sopimuksiin vallankäytön rajoista tai muusta tehtävänjaosta. Päinvastoin: samoja inhimillisiä perustarpeita ja perusongelmia pyrittiin ratkaisemaan kummankin sisäkkäin elävän ja toisiaan täydentävän ajatusmuodon puitteissa.

Oikeudenkäytön ja tuomiovallan harjoittamisen suhteen tilanne oli varsin havainnollistava: rikoksiin ja väärinkäytöksiin syyllistyneitä tutkittiin ja tuomittiin niin paikallisten valtiaiden kuin katolisen kirkon edustajien toimesta. Selvää vedenjakajaa "maallisten" rikkomusten ja jumalattoman elämäntavan välillä ei ollut. Keskiajalla, kuten jossain määrin aina, ihmisten oikeuskäsitykset edellyttivät legitimoijaksi viime kädessä ihmistä korkeampaa auktoriteettia. Jumala on aina ja kaikkialla vallan ja vastuun nimi. Sen nimissä oikeutetaan voimatoimet, eikä siihen uskovan tarvitse todellista vastuuta teoistaan kantaa.

Katolisen kirkon piirissä toimi useampiakin de facto tuomiovallan harjoittamisen instituutioita. Rippi oli yksi. Papilla oli valta antaa anteeksi syntejä - ja rippisalaisuuden ehdoton varjelu korosti tämän tuomiovallankäytön täydellistä itsenäisyyttä. Kuten huomaamme, tieto on valtaa.

Myös maalliseksi rangaistusjärjestelmäksi mielletty sakko eli katolisen kirkon piirissä omana sovellutuksenaan. Aneet olivat eräänlaisia sakkorahoja Jumalalle. Tässäkin yhteydessä on mahdollista tajuta miten syvästi systeemiin sisäänrakentui se, että paavia pidettiin Jumalan edustajana maan päällä.

Uuden ajan ensimmäiset "heräämiset" tapahtuvat 1500-luvun alussa. Humanistien ideat ihmisarvosta ja Lutherin uskonpuhdistustyö olivat samansisältöisiä pyrkimyksiä. Edelliset keskittyivät kyseenalaistamaan maallisten auktoriteettien harrastamat julmuudet, jälkimmäinen kielsi katolisen kirkon legitimiteetin yksilön ja Jumalan välimiehenä.

Molemmat olivat uuden, yksilöstä liikkeellelähtevän maailmanjärjestyksen esitaistelijoita. Sittemmin Cartesius muotoili uuden ajattelun yleisellä tasolla: Ajattelen - siis olen olemassa. Seuraavalla vuosisadalla yksilö jo juhli vapautensa ja oikeuksiensa riemuvoittoja.



18.


Juvan omahyväinen paatos on ehkä hirveimmillään, kun hän messuaa: "Euroopan suuruus on juuri siinä, että se on aina selvinnyt kriiseistään..."

Mitähän kriisejä mies tarkoittaa? Ja mitä tarkoittanee selviämisellä?

Oliko Rooman imperialismissa kriisin ainekset vai vasta imperiumin väistämättömässä häviössä? Entäpä merkitsikö koko mantereen koteloituminen tuhanneksi vuodeksi henkisen taantuneisuuden tilaan kenties kriisiä? Kuinka siitä selvittiin? Kolmekymmenvuotinen sota oli kauhein ja brutaalein uskonsota koko Euroopan historiassa, mutta onneksi Molemmat Jumalat selvisivät siitä hengissä - Katolinen tosin pahasti kolhittuna. Entäpä uusimman ajan industrialismi ja kaupunkikurjaliston asema - onneksi siitäkin selvittiin, eikä meidän enää tarvitse pelätä yhteiskunnallisia kahtiajakoja! 1900-luku oli Euroopan ja maailman historian verisin - mutta ovathan saksalaiset selvittäneet traumaattiset sotakokemuksensa, eikä suomalaisillekaan enää ole epäselvää, kenen joukoissa seisoivat!

Hyvä on henkiinjääneen, hyvät ateriat syöneen sananselittäjän mässäillä miljoonien ja miljoonien maailmansodissa mielettömästi murhattujen kustannuksella - ihmisten, jotka on de facto uhrattu juuri sellaisille maagisille, elämää suuremmille uskomusjärjestelmille joita Juvakin ylipappina pönkittää. --

"Kristinuskon jumalakuva..." "Kirkollisen ja maallisen oikeuden eriytyminen..." "Euroopan kriisit..." --- Missä kohden koulukirjansa kiltisti lukeneen skolastikon mieli menee lukkoon ja hän muuttuu opillisia päähänpinttymiään ylipuolustavaksi, sielulliset sotavoimansa sananselityksen strategioihin valjastaneeksi valtataistelijaksi...?

Itsekuria tämän tuulentuvan koossapitäminen varmasti vaatii. Mutta siitä ei ole pula. Päinvastoin: sitä riittää muidenkin kurittamiseen. Valtaa ei jaeta - ei taivaalliseen, maalliseen, eikä muutenkaan - se kaikki kahmitaan. Hänen on täytynyt saada ne kaikki: kirkko, yliopisto, puolue.

Vallan kulminoituminen: kaikki valta on perimmiltään uskonnollisluonteista. Mutta erityisesti uskontoon liittyy se traaginen piirre, että samalla kun uskonto tarjoaa heikoista heikoimmille suojaa ja lohtua, se tarjoaa vahvoista vahvimmille legitimaation oikeassaolemiseen ja valtaan.



19.


Toisen liberalistisen invaasion, Nuorsuomalaisen Puolueen kalvakkaihoinen puheenjohtaja, kansanedustaja Risto E J Penttilä esiintyy kuukautta myöhemmin yhdessä psykohistorioitsija Juha Siltalan kanssa MTV-3:n aamuohjelmassa. Miehet yrittelevät viritellä keskustelua kauppojen aukioloajoista, ja laajemminkin yksilönvapaudesta. Keskustelu ei kuitenkaan oikein käynnisty. Tuskin löytyy kahta ihmistä, jotka ajattelultaan olisivat kauempana toisistaan kuin nämä. Miesten maailmat ovat pohjimmiltaan totaalisesti erilaiset.

Penttilä reagoi assimilatiivisesti: "Tähän yhdyn täysin... tässä olen samaa mieltä... tästä meillä on aivan eri näkemys..."-Mies ottaa tarkasteltavakseen argumentin kerrallaan, kuin palikan, asettaa sen lokeroonsa; sic et non. Katsojan tekisi mieli huutaa: ei, ei, ei... Tämähän on vain mekaniikkaa, kuin koneet keskustelisivat... Ei jää kyseenalaiseksi se kumpi miehistä on poliitikko. Siltala sanoo koko keskustelun aikana ehkä neljä tai viisi lausetta.

Penttilän puolelta keskustelussa hallitsee täysi merkityssokeus. Penttilän, kuten yleensäkin näiden nuorsuomalaisten, ajattelu perustuu täydellisesti "liberalistiseen" ihmiskuvaan. Kaikkinaista "holhousta" ja säätelyä vastustetaan, vapautta ja itsemääräämisoikeutta vaaditaan. Historiallisesti tämä ihmiskuva kuuluu valistusvuosisadalle - se vastaa Voltairen huronia. Mutta näinä aikoina on taas eri syistä kysyntää kaikesta mikä vahvistaa ihmisten individualistista taipumusta.

Nuorsuomalaisten ideologia puree pariin vanhaan sotajäärään, he kuulevat siinä sen saman kaiun. Myös muita halki-poikki-pinoon -ihmisiä nämä opit puhuttelevat. (Ja säntillisiä pedantteja, tietty.) Ja sitten ne vaikuttavat pieneen joukkoon hyvin hyvinvoivia ja nuoria ihmisiä. Kannanottojen ehdottomuus puhuttelee niitä joille maailman käsitteellistäminen on henkilökohtainen ongelma, tai, kuten nuorille, yksi henkilökohtaisen eliitti-identifioitumisen keino. Siinä ei syvällisyys ole niin keskeistä, pääasia että kalikat kalahtelevat.

Hyvinvoivat nykynuoret ovat kasvaneet kaupallisuuden täydellisesti läpitunkemassa maailmassa, joka on toteuttanut kuluttajien totaalisen ohjelmoinnin valinnanvapauden nimissä. Tältä pohjalta ei oikeaa opillisuutta nouse, vain efektiivisiä teesejä, joissa heijastuu henkinen taantuneisuus ja vanhoilliset arvot. Näistä ihmisistä kasvaisi helposti uusia Hitlereitä. Kun toiseen vaakakuppiin pannaan heidän mustavalkoinen maailmankuvansa ja toiseen todellisuus, todellisuus on se joka saa väistyä.

Korkeintaan heitä voisi vaivata jonkinlainen olemisen sietämätön keveys. Sellainen voi johtaa hirmutekoihin, sillä valtaan pääsy pakottaisi heidät käytännössä todistamaan mustavalkoiset teesinsä.

"Vapaus" on paradoksaalisin liberalistinen arvo. ("Arbeit macht frei!" -- Kuvaava nimi uusnatsipuolueelle on "Vapauspuolue".)

Elämä ja maailma alkavat näille ihmisille aina uudestaan. Sokea individualismi ja ikuinen paluu kietoutuvat jollakin olemassaolon kehällä kiinteästi toisiinsa. Niiden välillä taitetaan matkaa annetuilla totuuksilla. Ne määrittelevät maailman sisällön. -

Että he eivät ole oppineet mitään historiasta, että heidän poliittiset tunnustuksensa ovat historiattomia ja tukeutuvat toisiinsa tyhjän päällä, sitä he eivät tietenkään itse näe. Heille Uusi Alku on todella Uusi, Ennenkokematon ja -kokeilematon Alku.

Näille nuorille esimerkiksi "Kekkonen" on muodostunut kirosanaksi, joka symboloi kaikkea pahaa ja taantumuksellista. Tämä vakaumuksellisuus on aika hupaisaa, kun monet heistä ikänsä vuoksi eivät voi edes muistaa todellista Kekkosta. Samoin edustaa DDR heille inhaa valtiojohtoisuuden irvikuvaa, vaikka de facto DDR:n rakenteet toimivat yhtä tehokkaasti taloudellisia etuja kasaten kuin konsanaan kapitalistimaiden markkinatalous. Sosialististen maiden romahtamisesta he ovat vilpittömästi vahingoniloisia, mutta länsimaita vaivaavasta rahan diktatuurista he eivät osaa huolta kantaa. Vain holhoajavaltiota kelpaa kammota. Se on paha asia. Rajoittaa vapautta.

Liberalismi on sitä että poikaset lentävät pesästä. Pesä edustaa alkuykseyttä, se on sumea alue, josta on päästävä irti. Kannattaa nokkia kavereitakin terävin argumentein. Se vahvistaa. Yhteiskunta on iso pala nieltäväksi.



20.


Valistuksen projektilla oli syvät juurensa keskiajan maailmassa. Moderni pakanuus oli se partaveitsenterävä älyn ase, jolla juuret taikauskoiseen taustaan piti katkoa.

Valitettavasti historia ei tunne tällaista mahdollisuutta. Uudet totuudet kypsyvät aina hitaasti ja saavat voimansa vanhoista ajatusmuodoista, mutta osa uutta ajattelua jää kapina-asteelle, vallankumouksen, uuden alun huumaan. Näin kävi myös valistusvuosisadalla. Liberalismi oli valistuksen utopia.

Vallankumous syntyy kun yksilöt syttyvät. Uuden ajan joukkoliikkeet ovat vain näennäisesti joukkojen, tosiasiassa yksilöiden liikettä. On herätettävä yksilöissä uinuva perusihminen - on nostettava hänen loukattu omanarvontuntonsa ja saatava hänet vaatimaan vapauttaan. Hitler vaistosi, että Totuutta on generoitava kuin sähköä, että yksin jätettynä yksilö sammuu kuin virraton lamppu. Siksi hän käytti niin paljon psykologiaa.

Vallankumoukset syntyvät sivistyneistön sydämissä ja lähtevät liikkeelle yläluokasta. Vain tiedolliselta sisällöltään ne ovat oppiriitoja, tosiasiassa ne koskevat oikeutta omistaa Totuus. Siksi ne ovat niin hirveitä ja säälimättömiä. Totuuden omistaminen on käytännössä mahdotonta, ja luulisi, ettei sitä ainakaan yritä yksikään ajattelunvapauden kannattaja. Teurastus kuitenkin tapahtuu aina ja poikkeuksetta juuri Vapauden nimissä.

Liberaaleilla nuorsuomalaisillakin esiintyi aivan äärimmäisiä äänenpainoja. Kenellekään ei sallita minimitoimeentuloa ylittävää perusturvaa. "Hyvinvointivaltio" on tiensä päässä, se pitää purkaa. Aktiivisesti ja pian. Tarvitaan Uusi Alku. Kaiken pitää perustua Vapauteen - kunhan kaikki vain valitsevat Kilpailun eivätkä esimerkiksi Kohtuullisuutta saati sitten elämistä perusturvan varassa. Kansalaisyhteiskunta tulee. Siinä yksilöt tekevät Vapaita Valintoja, joista on seurauksia, joiden annetaan tapahtua. Se luo uudet menestymisen puitteet niille, joilla on edellytykset menestyä. Voisiko oikeudenmukaisempaa järjestelmää resurssien jakamiseksi olla?

Nuorsuomalaiset vaativat taloudellisia rakenneuudistuksia. Talous tarjoaa paradoksille toteutumismahdollisuudet: saa puhua samaan aikaan Vapaudesta ja olla käytännössä äärimmäisen julma heikommille ihmisille.

Opillisesti liberalistinen perinne osattiin sijoittaa valistuksen lapseksi, mutta jätettiin noteeraamatta, että talousajattelu on historian virrassa jälkijättöisin, hitaimmin kehittynyt, ja ikuiset paradigmansa sitkeästi säilyttänyt ajatusalue. Siinä ei ole tapahtunut mitään mitä voisi verrata uudella ajalla luonnontieteissä tapahtuneeseen edistykseen. Tämä tosiasiallinen lapsenasteisuus ei ole sattumaa, vaan seurausta siitä, että markkinatalousajattelulla on pohjansa kapinallisessa vapaushuumassa. Aina kun talous ajautuu kriisiin ja joutuu umpikujaan, sillä on vain yksi tie ulos: agitoida yksilöä, nostattaa uusi, suurempi, periaatteessa vallankumouksellinen huuma. Yksilö - paradoksaalisesti ahne mutta ahkera, itsekäs mutta kuuliainen ja hyvinkoulutettu - nousee tällöin päärooliin. (Nuorsuomalaisen muotokuva.)

Tältä pohjalta voi katsoa myös sitä miksi talouden nimissä tehdyt vallankumoukset eivät ole tuottaneet uusia muotorakenteita. Valtioruumiitkin ovat Yksilöitä. . Kapinallisuuden ja Hallinnan perusristiriitaa täytyy elvyttää - siihen ei voida oikeasti puuttua. Selvitäkseen yhteiskunnan on säilytettävä molemmat elementit. Siksi vallankumouksissa ei varsinaisesti tapahdu sisällöllistä uudistumista. Vallankumoukset vain nimeävät asiat uudelleen. Se on Vapauden Paradoksi.

Tosiasiallisesti reaalisosialismikin toisti samat rakenteet, joihin markkinatalous länsimaissakin päätyi.

Marx oli moralisti jonka perintö hukattiin - osittain hän hukkasi itsensäkin muuttuessaan vallankumoukselliseksi. Marxin alkuperäiset äänenpainot olivat matristisia. Marxille ihmisyys oli jotain joka saattoi toteutua vain sosiaaliyhteydessä, erityisesti työssä. - Vieraantuminen oli termi, jolla Marx kuvasi tämän lajille ominaisen yhteyden katoamista. (Laji oli muuan Marxin varhaisen ajattelun avainkäsitteitä.) Loppuun saakka hän torjui paradoksia itsessään ja uskoi väkivaltaisen vallankumouksen olevan vain nopeasti ohimenevä välivaihe. Marxin nimissä Lenin löi alas koko vanhan maailman. Hän teki sen aloittaakseen - vapaudennälkäisen liberalistin tavoin - Kaiken Alusta. Seurasi vain raaistumisen kierre. Sen taltutti vain suunnaton tekopyhyys.

Länsimaissa voisi sanoa samaa tapahtuneen Nietzschen nimissä. Ei ole sattumaa, että Nietzsche kaikui natsien askelissa. Sekään ei ole sattumaa, että natsit karsastivat Spengleriä tämän näennäisesti natsistisista äänenpainoista huolimatta. Spengler näki nimittäin nimiä syvemmälle. Hän näki todellisen historiallisen muutoksen, ei sitä mikä alkaa aina alusta ja tulee ikuisesti uudelleen.

Spenglerin hahmottama kehityslinja: reaalitaloudesta raha-ajatteluun, rahan diktatuuriin, veren ja rahan viimeiseen taistoon - tämä on se historiallinen kaari, jonka loppunäytöstä nyt todistamme. (Tai todistaisimme, ellemme tuijottaisi tekopyhiin taloustilastoihimme ja uskoisi niiden kertovan totuuden tilastamme.)

Keskiajan teokraattisesta maailmanjärjestyksestä Eurooppa on vuosisataisen muutoksen tuloksena siirtynyt yksilön eriyttäneeseen kartesionismiin. Sen ytimessä elää yhä sama magia, sama uskonnollisluonteinen Totuuden pyhittäminen kuin aikaisempinakin kausina. Se elättää kaikkivoipaisuuskuvitelmaa rahan muodossa - ja lopulta se tulee täydellistämään tämän tyypillisimmän utopiansa. Raha, Valta ja Oikeus tulevat samastumaan.

Se merkitsee kärsimysnäytelmää suurimmalle osalle maapallon ihmisiä. Mutta he tulevat kuolemaan kiltisti - he pitävät kohtaloaan kurjana mutta yhtä väistämättömänä kuin roviolle päätynyt harhaoppinen pimeimmällä keskiajalla. Ehkäpä nytkin kaikki asianosaiset itkevät yhdessä: niin kahmijat, reaalitalouden toimijat, vuoroaan odottelevat katselijat, kuin uhrikin.

"Joskus minä sitä itsekin ihmettelen, että pitääkö talouden näin kovaa olla", sanoi jopa kyynisyydestään tunnettu valtiovarainministeri Iiro Viinanenkin yhden kerran.



21.


Niin sanottu taloudellinen rationaliteettimme on yhtä rajoittunutta kuin keskiaikainen deduktio. Järjen valo näyttää meille tiukin ehdoin valikoidun osan todellisuutta.

Aniharva jos kukaan osaa ja ymmärtää epäillä rahan maailmanjärjestystä. Olemme yhtä sokeita kuin keskiaikaiset ihmiset. Legitiimi valta on aina maagista.

Kehityksessä on ollut monenkirjavia mutta tyypillisiä piirteitä, joiden enempi kartoittaminen kenties laajentaisi mutta tuskin olennaisesti muuttaisi kehityskuvaa. Tapahtumahistorioijat voisivat dokumentoida tarkasti miten renessanssihumanismi jalosti keskiajan parhaat pyrkimykset, miten kartesiolainen herätys teki tietä tiedollisen varmuuden korostamiselle. Siinä tarinassa valistusaatteet halusivat lyödä alas koko vanhan maailman, ja de facto pyhittivät luonnontieteitten nousun. Nämä sitten syrjäyttivät Jumalan viimeisenä selitysperusteena.

Tekniikka ja talous kytkeytyivät teknosysteemiksi, ja lopulta nousi uuden ajan iltataivaalle omaehtoinen raha, joka tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. (Ja se on totisesti eri asia kuin esim. Antti Chydeniuksen usein mainitsema, valistusajan "puhdasta järkeä" vastaava "puhdas raha".)

Omaehtoisen rahan edessä vapisevat kaikki, niin maan mahtajat kuin kaikkein köyhimmät kerjäläiset. Sitä palvotaan, se määrää kaikki tilit, hyvät ja pahat - kaikki kvantifioidaan. Keskiajan jumalasta Raha poikkeaa vain sillä tavoin että se on kaikin tavoin mahtavampi. Se kasvaa korkoa korolle koko ajan.



22.


Liberalismin niin aate- kuin poliittisen historian voisi korvata psykoanalyyttisella näkökulmalla.

Tarkastelun voisi aloittaa kaukaa. Länsimaisen yksilökeskeisyyden varsinaisena perustajana voidaan pitää Jeesusta. Tätä miestä vaivannut puuttuvan isähahmon syndrooma etsiytyi juutalaisuskonnon perustalta uuteen ilmiasuun. Kun oikeaa isää ei ole, sellainen luodaan. Kaikki on alusta loppuun asti projektiivista. Isä, Poika ja Pyhä Henki muodostavat länsimaisen liberalismin ensimmäisen psyykkisen peruskytkennän.

Sittemmin kuvio toistuu, toistuu, toistuu. Pojat sisäistävät Isänsä ja opettavat omia poikiaan. Opin sisällöksi tuli Taivaallinen Hyvä ja maallinen paha. Tahto on miehinen ominaisuus. Piti siis sisäistää idealisoidun Isän hyvä joskin ankara Tahto, ja asettaa sitä vastaan syntisen heikkous. Pelastus oli korostetun yksilökohtaista: kristitty ei koskaan pohdi kenen kanssa hän pääsee taivaaseen tai joutuu helvettiin. Kristinuskon historia on ollut aika armotonta: itsekuri ja kuri ovat vahvistaneet toisiaan. Armoa on voinut anoa ja rukoilla, mutta tuskin saada - armo sellaisena joviaalina opillisena käsitteenä kuin me sen nyt ymmärrämme, on myöhäsyntyisempää perua.

Kuin itsestään tällaiseen yksilökeskeisyyteen liittyy paitsi käsitys siitä että maailma alkaa oman minän keskipisteestä, myös se, että ulkomaailma voidaan nollata, ja aloittaa kaikki aina uudestaan alusta. Tämä keskeinen idea on aluksi täysin pyhitetty: se näyttäytyy kristinopissa siinä, että Kristus ylösnousee kuolleista.

Monarkkisen maailmanjärjestyksen kasvattamat patristisen valistusajan ajattelijat etsivät "vapaalle" yksilölle historiallista "isää", ja päätyivät kuvitelmaan "luonnontilassa" olleesta alkuyhteisöstä. Siinä ideaaliset vapaudet ja ideaalinen järki toteutuivat. Tämä toistaa kuvitelman Paratiisi-Taivaasta. Se on ehkä kehittyneempi kuin kristinuskon vastaava kuvitelma: tällä käyskentelee henkisesti vapaiden sielujen sopusointuinen joukko.

Myöhempiäkin liberaaleja ajattelijoita ja poliitikkoja määräävät samat psyykkisen varhaiskehityksen vinoutuneet peruskuviot ja -vammat kuin edeltäjiään. Jos isä ei suorastaan puutu, eikä häntä siis tarvitse idealisoida, saman asian ajaa jos isä on liian ankara ja vaativa. Varsinkin poikalapsen elämästä tulee elinikäinen itsenäistymis- ja yksilöllistymistaistelu. Isänmaalle esitetään ultimaatumi ultimaatumin jälkeen.

Tällaisessa "kampfissa" oma minä on aina keskeinen taistelukenttä, ja sitä kautta taistelulla on aina individualistinen kaiku. Se toistuu tuhansissa ja miljoonissa sieluissa, kun joukot purkavat tuskansa ja vihansa taisteluhuudoksi. Paradoksit ovat liberalismin historian tyypillisin ilmiö. Vallankumous on aina epätoivoinen yritys syntyä uudelleen, aloittaa aivan alusta, puhdistaa pöytä, maksimoida mahdollisuudet. Usein on vanha valtias ammuttu, harhaoppisten kirjat poltettu, omien joukoissa (ikään kuin omissa aivoissa) lymynneet epäilijät vaiennettu ja luopiot tuomittu kuolemaan. Sitten kirjoitetaan historia uudestaan, kirjoitetaan nykyhetki, idealisoidaan se, kirjoitetaan todellisuus ja lopulta tilastotkin uusiksi. Sen jälkeen on vain ajan kysymys, koska seuraava vapautusrintama astuu näyttämölle.

Se historia, joka ei toista itseään, mahtuu muutamaan sivuun.



23.


Risto E J Penttilä toistelee eri sävyissä ja eri puolilta termiä "yhteiskunnallinen säätely" ikään kuin se olisi jokin tabu, hyvän ja pahan vielä eriytymättömän alkuykseyden käsittävä taikasana. Tämä säätelyideologinen julistus sopii pikemminkin psykoanalysoitaviksi kuin poliittisena ohjelmana tosissaan otettaviksi.

On "isäsäätelyä" ja "äitisäätelyä". Liian ankaran isän auktoriteettia vastaan noustaan kapinaan. Tuloksena on kapinafilosofiaa. Säännöt ja rajat koetaan kahlitsevina, kukaan itsen ulkopuolinen ei niitä saa määrätä - sen sijaan oma vahvuus kyllä koetaan siinä että itse asetetaan yleispäteviksi tarkoitettuja normeja. Perusasetelma on dualistinen. Lapsen kasvaessa avuttomuus korvautuu avuilla: holhokista tulee Holhoaja, hallitusta Hallitsija. Näin kuri ja järjestys kuuluvat isäidentiteetin vamman määräämään maailmaan.

Amerikkalaisella yhteiskunnalla on historialliset syynsä olla sielultaan isäidentiteetin määräämä. Samoin on osin englantilaisen sääty-yhteiskunnan kanssa. Tilanne vanhoissa eurooppalaisissa valtioissa on sekalaisempi. Saksalaisten taipumus dualismeihin tuotti 1900-luvulla kaksi järjetöntä veristä murhenäytelmää. Niissä ilmenee myös äärimmäisyyksiin toisistaan etääntyneiden isä- ja äiti-identiteettien tuhoisa vaikutus.

Suuri Venäjänmaa on aina ollut äiti-identiteetin ja -säätelyn muovaama kulttuuripiiri. Alkusymbioosille ominainen magia, sisarussuhteille tyypillinen viha-rakkaus, opillinen messianismi, ja sosiaalista kohtalonyhteyttä korostava yhteisöllisyys ovat slaavilaisten kansojen historiassa vaikuttaneita tekijöitä. On tyypillistä, että eristämistä on käytetty rangaistuksena.

Marxin oppi oli yritys korjata se vinosuuntaus, jonka uuden ajan taloususkonnossa toteutuva, "liberalismin" nimellä kulkeva isäidentiteetin vääristymä talouden rakenteisiin loi. Liberalismi oli valistuksen perillinen, mutta samaan tahtiin kun se muuttui valta-ajatteluksi, se menetti vallankumouksellisen sisältönsä. Toteutui liberalismin historiassa toistuva paradoksaalinen kuvio: nuorukaiset nousevat isiensä varjoista astumaan isiensä jälkiä. Isät kukistettiin incorporoimalla isien ominaisuudet.

Marxia voitaisiin aivan hyvin pitää Adam Smithin talousmoraalin seuraajana. Hän näki, että porvaristo oli tosiasiassa pettänyt omat ihanteensa, että sen historiallinen rooli edistyksen eteenpäin viejänä oli loppuun näytelty. Kun porvaristo omi itselleen vanhan järjestelmän valta-arvot, kuten uskonnon, Marx teki voimakkaan hyökkäyksen uskontoa vastaan. Talousteoriassa hänen varsinainen sanomansa voidaan määritellä niin, että hän perimmiltään pyrki lisäämään äiti-identiteetin vaikutusta patristisessa talousajattelussa.

Tätä Marxin talousajattelun tosiasiallista sisältöä ei aikalaiskeskustelussa tietenkään pystytty noteeraamaan. Marx itsekin oli sille sokea. Kun Lenin tarttui Marxiin, hän etsi siitä tukea omalle vallankumouksellisuudelleen. Äitivenäjää hallitsi vain yksi isä, Tsaari. Lenin halusi Isäksi isän paikalle. Leninismi merkitsi marxilaisuuden nimissä esiintyvän, mutta käytännössä läntisen, "isäsäätelyä" toteuttavan talousjärjestyksen istuttamista äiti-ihanteelliseen sielunmaisemaan.

Kuvaavaa on, ettei bolsevismi koskaan sytyttänyt Venäjän liberaaleja. Näissä yhteiskunnissa tunteellisuus oli leimallista, holhoaminen, huolehtiminen ja muu turvallisuuden korostaminen "liberaaleja" ihannearvoja - vaikka niiden toteutumista haittasi puuttuva kurinalaisuus ja tehokkuus. Siksi piiskaa piti myöhemminkin käyttää näissä järjestelmissä epätoivoisesti. Leninin jälkeen valtaan astui Isä Aurinkoinen, Stalin, jonka hallinnossa leninismi täydellistyi.

Seurauksena oli vain tuhoisaa tekopyhyyttä. Silti Neuvostovaltion järjestelmä ei sortunut Stalinin puhdistuksiin, ei ideologisiin noitaoikeudenkäynteihin, eikä miliisin ruoskiin. Se, sekin, sortui sisältäkäsin, kun opin totuudellisuus romahti.



24.


Kolmatta liberalismin invaasiota henkilöi erinomaisella tavalla asianajaja Matti Wuori, joka on kirjoittanut elämästään ja toiminnastaan mm. kansainvälisen Greenpeace-järjestön johtajana kirjan "Titanicin kansituolit".

Laivaan yleensä ja sinänsä liittyy mittava määrä syvyyspsykologisia kytkentöjä: sen muoto, vesi elementtinä, sen kannattava voima, hallinnan kokemus. Laivat nimetään perinteisesti naisiksi, kipparit korostavat maskuliinisuuttaan, juridisestikin laiva liputetaan ja määritellään omalakiseksi valtakunnaksi, käytännössä kapteenin reviiriksi. Laiva korostaa omaehtoisuuden ja vakaalta maaperältä irrottautumisen kokemusta: laivamatka on aina löytöretki, laivan kannella puhaltavat vapaat tuulet, ja komentosillalla kapteeni katsoo horisonttiin. Sen takana odottavat eksoottiset uudet mantereet.

Ei siis ihme, että Titanicista tuli vuosisatansa teknisen uhon ja tuhon symboli. Vuosisadan alun suuret lupaukset ja odotukset, koko moderni maailmanaika, saa siinä ilmauksensa.

Laiva rakennettiin viisaiden insinöörien viimeisimmän tiedon ja taidon mukaan, sen piti olla paitsi uppoamaton myös muilta ominaisuuksiltaan ylivertainen: iso, komea, loistelias. Sen piti oleman kokonainen maailmanmalli, käytännössä amerikkalainen yhteiskunta pienoiskoossa: sen henkilökunta palveli maksavia asiakkaita kuin mitä ihanteellisin virkamieskoneisto: periaatteessa demokraattisesti, käytännössä kutakin maksukykynsä mukaan. Se tarjosi kolmannen luokan matkustajille tilat alaruumasta ja kermakerroksen sosieteelle kristallisalongit yläkerrassa. On pidetty tragikoomisena sitä, että laivan törmättyä jäävuoreen ja hitaasti upotessa tanssiorkesteri jatkoi koko ajan soittoaan salissa. Oikeastaan siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Niin toimii vakiintunut yhteiskunta, jonka perusteita mikään ei voi horjuttaa.

Wuoren kirjan nimi viittaa vertauskuvallisesti "yhtä lailla maailman kuin oman maammekin tilaan". Wuorikin haluaa kansituolista katsella, miten maailmanlaiva uppoaa. Vihreiden piirissä viittaaminen Titaniciin taisi alkaa Linkolasta: hän kertoi kirjoituskokoelmassaan "Johdatus 1990-luvun ajatteluun" sympaattisesta Ville Komsista, joka puolestaan kertoi samaistuvansa soittajiin Titanicin tanssisalongissa. Kun ei mitään enää voida tehdä, ja kun laiva varmasti ja joka tapauksessa uppoaa, on hyvä vielä viritellä viimeiset hilpeät sävelet.

Wuori ei kuitenkaan ole kansituolissa kyhjöttävä katselija. Hän on mitä toimeliaimmin mukana katastrofin kaikissa käänteissä. Hänellä on oman maailmankuvansa mukainen tarve hallita kaikkea: hän haluaa tietää mitä tapahtuu, haluaa muotoilla huomautuksen maailman jokaisesta vuotokohdasta, komentaa joukkojaan toimintaan vaikka samaan hengenvetoon vannoo tuhon olevan tulossa.

Ehkäpä hän käytännössä onkin koko laivan kapteeni, ainoa joka tajuaa todellisen tilanteen? Hän haluaa kohota korkealle, olla auktoriteetti kaikkien yläpuolella, hallita kaaosta sortumatta siihen itse.

Todella: hän voisi vallan hyvin olla itse kapteeni. Hänen asenteensa on sama, ja hänkin kokee tavallaan omistavansa laivan. Hänenkin on luontevaa kokea velvollisuudentuntoa siitä että hän on viimeinen joka jättää uppoavan laivan.



25.


Omituisin Wuorta koskevista paradokseista on se, että hän on henkeen ja vereen Järjestelmän mies.

Hän ei väsy ylistämään hyvää koti- ja sukutaustaansa, käymiänsä eliittikouluja, ylioppilasaikojensa aktiviteetteja, ihmisoikeusjuristina nauttimaansa kunnioitusta - eikä mieltäylentäviä muistoja ajaltaan Greenpeacen johdossa. Hän kertoo elämästään voitonvarmassa ja vähän omahyväisessä sävyssä - hän ei totisesti tunnustaudu luuseriksi. Ehkäpä hänen asenteensa on ammatillinen: hän ottaa haasteet tosissaan, haluaa voittaa kamppailun puolueettomalla maaperällä. Oikeus voi toteutua vain järjestäytyneissä oloissa. Jos ei usko Järjestelmään, kuinka voisi uskoa Oikeuden voittoon?

Niinpä Wuoren ajattelua kauttaaltaan hallitsee tarve uskoa ainakin joihinkin ns. annettuihin realiteetteihin.

Wuori on pohjimmiltaan yllättävän konformistinen persoona. Hän ei halua olla vallankumouksellinen eikä varsinkaan anarkisti - hän uskoo Edistykseen, ja Edistys merkitsee hänelle suurta Projektia, jossa maailmanlaiva ei uppoa vaan saatetaan kaikkien nautittavaksi. Edistys tarvitsee rakennusaineensa: niitä ovat esim. koulutus, tehokkaat mutta luontoystävälliset tuotantotavat ja korkea kulttuuri. Wuori ei peittele sitä että pitää itseään nimenomaan kulttuuri-ihmisenä. Mm. kertoessaan Greenpeace-ajoistaan hän esittää mahtavan luettelon kohtaamisistaan erilaisten taide- ja viihde-elämän tähtien ja kuuluisuuksien kanssa.

Tässä kaikessa kissanhännän nostamisessa on jokin omituinen ristiriita sen elämänlaadun kanssa, jonka ideaalina monet vihreän liikkeen kannattajat Wuorta pitävät. Vai onko mitään ristiriitaa?

Ehkäpä tyypilliset vihreiden aatteiden kannattajat ovat juuri Wuoren kaltaisia kansalaisia: itse suhteellisen hyvinvoivia, talouspolitiikkaan ja yleensäkin politiikkaan kyllästyneitä vaihtoehtoliikkeen idealisteja, sisäsiistejä roskaamisen vastustajia ja maitopurkkien kierrättäjiä? On sanottu, että tyypillinen Vihreiden äänestäjä on yli kaksisataatuhatta vuodessa ansaitseva kaupunkilainen nainen.

Sellaiselle Wuori on mitä edustavin esimerkki-ihminen.

Niin paljon kuin Wuori liberalismiin ottaakin etäisyyttä, vastakohtaisuus taitaa olla näennäistä. Jos Wuori katsoisi Narkissoksen peiliin, häntä vastaan saattaisi paistaa suuri Vapauden unelma.



26.


"Titanicin kansituolien" lukija saa huomata, ettei Wuori ole mikään varsinainen ajattelija. Esimerkiksi: Wuori kertoo anekdootin miten hän ja Noam Chomsky - siis kaksi aikalaisajattelumme valioedustajaa - Tampereella tavatessaan panivat Hegelin oikeaan lokeroonsa. Wuorta nimittäin kummeksuttaa Hegelin uudelleensyntyminen filosofi- ja taidepiireissä, se on hänestä halpaa ajattelua:


"On tavallaan johdonmukaista, että hegeliläisiin malleihin takerrutaan juuri tässä vaiheessa. Sitäkin virkistävämpää oli viettää viime keväänä päivä Tampereella Noam Chomskyn kanssa, keskustellen tuntikaudet niitä näitä. Kun puhe jossakin vaiheessa kääntyi Hegeliin, Chomsky kertoi joutuneensa vuotta aikaisemmin sairaalaan, jolloin hänelle jäi kerrankin aikaa lukea jotain "turhaa". Niinpä hän oli pyytänyt ystäväänsä tuomaan hänelle Hegelin pääteokset alkukielellä. Hänen kommenttinsa oli: "Uskomattoman pöyristyttävää!"

"Vaikka koko keskustelussa oli kevyttä ironiaa, ja huomautuksessa angloamerikkalaisen kulttuurin aitoa saksalaisen metafysiikan vieroksumista, saatoin olla todella "postmodernin vapautuneesti" samaa mieltä. Hegeliä tässä nyt viimeiseksi tarvitaan!"


Wuori on siis onnellisen tietämätön Hegelin tosiasiallisesta vaikutuksesta ajatushistoriassa. (Hegelhän hajotti rationalististien opilliset tarkastelut palauttamalla käsitteenmuodostukset maagiselle tasolle, luomalla uusia sanaluokkajakoja, mitätöimällä kantilaisessa filosofoinnissa vaikuttavan skolastisen perinteen ikään kuin sisältä käsin, purkamalla kielen rakenteet.) Juuri Wuoren kaltaista ajatushistoriallisen harrastuksen ei pitäisi olla: että oppikirjoista revittyjä nimilappuja liimataan filosofien otsiin, että luetaan filosofien tekstejä ja tulkitaan niitä kuin ne olisivat opillista irtaimistoa vailla ajatushistoriallista taustavaikutusta - ja koketeerataan sitten "omilla" mielipiteillä. Valitettavasti näkemys Hegelistä ei ole Wuoren ainoa eikä vakavin ajatusvirhe. Koko hänen historiakäsityksensä on peräisin suoraan koulunpenkiltä: monta kertaa hän painokkaasti toteaa että "nykyinen ajattelumme ja liberalistinen talous ovat peräisin Ranskan suuren vallankumouksen ajoilta".

Niinpä niin. Ovathan ne. Mutta tällaisissa painotuksissa tulee selvästi näkyviin ero ajatushistoriallisen ja valtio-opillisen historioinnin välillä.

Kukaan ajatushistoriaan perehtynyt ei heiluttelisi kuin "Vapaus barrikadeilla" näitä valtio-oppineille niin mielisuosioon päässeitä lippuja: suuri vallankumous, vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus, demokratia, kansalaisyhteiskunta - ja markkinatalous! Ikään kuin uusi ihmiskäsitys ja talouskäsitys olisivat syntyneet silloin kun kuninkaan valta kumottiin! Toki tapahtumat olivat tärkeitä - mutta ne olivat tapahtumia, eivät varsinaisia mielenmuutoksia, jotka sijoittuvat paljon syvemmälle ihmisten mieliin ja kehittyvät paljon pitemmissä historiallisissa perspektiiveissä.

Tosiasiassa uutta aikaa on tarkasteltava depersonalisoitunutta keskiaikaa vasten, ja uuden ajan ajattelun ainoa varsinainen muutosvoima kytkeytyy kartesiolaiseen "herätykseen": ajattelevan subjektin eriytymiseen ja ulkomaailman objektivoimiseen.

Wuorelle pitäisi toistaa nämä tuhannesti toistetut madonluvut: Keskiajan teokraattinen maailmanjärjestys muuntuu portaattomasti ensin paikallisruhtinaiden hallitsemiksi valtapiireiksi, sitten kosmologista mallia toteuttaviksi monarkioiksi. Individualismin kantoaalto hajottaa kuninkaanvallan kansalaisille: demokratia ei lopulta ole muuta kuin vaahtoa uuden ajan individualismin laineilla. Ns. kansalaisyhteiskunta, jonka puolesta Wuorikin kovasti peistään taittaa, pyrkii edelleen heikentämään demokratian edustuksellista valtarakennelmaa ja korvaamaan sen ihmisten välittömien vuorovaikutussuhteitten verkostolla. Siitä syntyy vain sokeiden kanojen nokkimisjärjestys.

Kartesionistisen lähtökohdan korostaminen on tärkeää nimenomaan siksi, että sen pohjalta nähdään ne vaarat ja karit, joille Titanic optimistisesti suunnistaa. Wuori panee uskonsa kansalaisyhteiskunnan ja uuden yhteisöllisyyden syntyyn. Hän ei tekisi niin jos tajuaisi että ne merkitsevät vain individualismin viimeistä hyökyaaltoa.



27.


Sen enempää erakkoelämällään ihmislajin ongelmia ratkova kalastaja Pentti Linkola kuin kuriositeettien asianajajana kunnostautunut Greenpeace-pomo Matti Wuori tai kukaan muukaan sokea individualisti ei tietenkään näe, että ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen laji, joka säilyy tai kuolee vain lajina - ei yksilöinä. Valta on ihmiseen sisäänrakennettu hänen sosiaalisuutensa kautta.

Valta on väistämättä pystysuunnassa toteutuva ominaisuus: ihmisen on aina luotava yläpuolelleen ideaaleja, jotka määrittelevät hänet yleispätevästi. Wuori ei varmastikaan tällaisten ideaalien olemassaoloa havaitse eikä sellaisten tarpeellisuutta edes tunnusta: hänen utopiansa ihmiset ovat autonomisia ja omaehtoisia toimijoita, jotka vapailta arvojen markkinoilta valitsevat itse kukin itselleen sopivat elämänarvot. Siinä heitä ohjaa koulutus, kulttuuri ja sivistys.

Tällaisena vapaana kansalaisyhteiskunnan kansalaisena Wuori haluaa nähdä itsensä. Hän haluaa valita vapaasti tonnikalapurkkinsa valintamyymälän hyllyltä, mutta tulee yllättymään, kun arvojen hyllyssä onkin kohta tarjolla vain epämääräistä mömmöä nimeltä "moniarvoisuus".

Oikeat arvot romahtavat falskiin relativismiin ja näennäisen edistykselliseen liberalismiin. Ehkä ne löytyvät vielä uudelleen - kaivon pohjalta. Mutta vielä ei Wuori katso peiliin.

"Titanicin kansituolien" kenties kaksivalotteisinta luettavaa edustavat Wuoren Linkolan eloonjäämisoppia koskevat pohdiskelut kirjan loppupuolella. Kuinka kulturelli ja sivistynyt maailmanmatkaaja suhtautuu synkkämieliseen suomalaiseen tosikkoon, omavaraistalouteensa käpertyneeseen tuomiopäivän profeettaan, joka haluaa panna maailmassa tuhokoneistot käyntiin ennen kuin ne itsestään käynnistyvät?

On oikeastaan tragikoomista, miten tosissaan Wuori Linkolan "ajattelun" haasteisiin vastaa. Selvästi sairas ja todellisuudentajuton pakkoharvennussuunnitelma kokee ansaitsemattoman arvonnousun, kun se otetaan asiallisen analyysin kohteeksi. Linkolalaisuus on yksi niistä lahkoista, joihin jostain syystä suhtaudutaan sitä vähättelemättä - ilmiö joka on sukua sille ettei niin naiivia isänmaallisuutta tai niin pinnallista kristillisyyttä olekaan että sitä sopisi pilkata. Mutta jokin analyysin sietämätön keveys Wuoren tekstiä kyllä vaivaa. Voiko Linkolan raakaa maailmanparannusohjelmaa yleensäkään käsitellä terveellä järjellä?

Wuori kritikoi Linkolaa:


"Hävittämisajatus edellyttää kulttuurista muutosta, jossa pienen eliitin olisi linnoittauduttava puolustamaan itseään enemmistöä vastaan... Vaikka Linkolan ajatus onkin johdonmukainen, se on tarpeetonta keikailua vaikeiden ongelmien edessä... Ajatusrakennelma lähtee siitä, että ihmisessä on kulttuurinen, mahdollisesti biologinenkin valuvika. Niinpä se luokittelee ihmisen tietynlaiseksi lajiksi antamatta tälle lajille itse mahdollisuutta löytää käytettävissä olevilla keinoilla ratkaisuja niihin pöyristyttävän suuriin ongelmiin, jotka se on luonut..."


Miten sivistyneeltä hänen äänensävynsä kuulostaakin: Kulttuurinen muutos, johdonmukaisuus, tarpeeton keikailu, ihmislaji, käytettävissä olevat keinot...

Mikä mahdollistaa tällaisen käsitteistön käytön ilman että juuri kukaan noteeraa asiayhteydessä mitään naurettavaa tai kummallista? Kysymykseen on vastaus. Tällaista on nimittäin myös Hitlerin elämäntyöhön tyytyväisen Linkolan leipäterminologia. Sen voi jokainen "Johdatus 1990-luvun ajatteluun" -kirjan lukija havaita. Wuoren ja Linkolan viljelemistä giganttisista yleisilmauksista yhdeksän kymmenestä on samoja.

Ehkäpä maailma on niin suuri, että sitä on selitettävä suurin sanoin! Ongelmat ovat niin monimutkaisia ja vaikeita, ne vaativat vähintäänkin vaikeita käsitteitä!

Miesten ero on vain asenteissa: Wuori nostaa itseään pinnalle, Linkola vetää kaikki mukanaan syvyyksiin. Wuori torjuu kuolemaa ja suuntaa Elämään, Linkola mitätöi ihmiselämän ja ylevöittää Kuoleman. Wuori elättää toivoa, Linkola ei salli sitä itselleen. Tai sallii, mutta yhden ainoan kerran - se tapahtuu hänen kirjansa loppupuolella. --

Miten Linkola kiteyttää ainoan toivonsa? Kas näin:


"Kannanottojen pyörteistä, keskustelujen laineista, ajattelijoiden aivoituksista olen löytänyt yhden ainoan täysosuman. Se tulee yllättävältä taholta... kirkko on osoittanut kantavansa kulttuurissamme kunniakkaasti filosofian, ajattelun ja vastuun heikosti lepattavia soihtuja. Kirkon vastuu -viikolla olin Urjalan kirkossa keväällä 1988 mukana rukoilemassa: "Herra, anna meidän vielä kerran aloittaa kaikki alusta." Osuttiin asian ytimeen: kokonaisvaltainen näkemys muutamalla sanalla."


Tässä uskontunnustuksessa näyttäytyy tuttu ajatusmuoto. Uusi alku. Linkolan mustavalkoinen idealismi on tosiasialliselta sisällöltään liberalismia.

Tässä voi myös vaistota, että mitä lienevätkin ne rasitteet, joista hän on elämässään kärsinyt ja joilla hän on mielensä myrkyttänyt, kaiken opillisen julistuksen takana on suorastaan epätoivoinen tarve olla vapaa. Mikä hänet erottaisi muista liberalisteista - Matti Wuoresta? Äänet tulevat kuin samasta kaivosta. Kuulemmeko kenties Kaiku-Keijun kuiskaavan tässä näitä paperinohuita käsitteitä?

Pentti Linkola ja Matti Wuori. Kaksi individualismin ääritapausta. Voisiko tähän vain todeta: pata kattilaa soimaa. Padalla on nokinen kylki, kattilalla musta pukunsa.

Todellista vastakkainasettelua ei kuitenkaan ole: yksi on väärässä raa'assa, naturalistisessa individualismissaan, toinen kulturellissa individualismissaan.