(Narkissos-esseet 2)
1.
Jo lajin primitiivisessä alkuhämärässä elämänmuoto ja ajattelu perustuvat Totuuteen. Elämää säätelevät realiteetit ovat osin väistämättömiä ja peruuttamattomia, ja niiden hallitseminen edellyttää jonkinmuotoista tositietoa ja ajattelua. Kaikki lajille ominaiset selviytymisohjelmat, tietty arkielämän käytäntöjen jatkuvuus, karttuva tietopääoma ja sen varassa saavutettu ajatustaustaan kuuluva vakaus, perusluottamus ja Varmuus (Wittgenstein) – siis kaikki se mikä luo kiinteyttä ja jatkuvuutta jokapäiväiseen elämään, se luo pohjaa ja mahdollistaa ajattelun, joka pyrkii tavoittamaan Totuuden. Puheet siitä että maanviljelys mahdollisti kulttuurin eivät ole turhia. Vastaava asetelma tiedollisella puolella tarkoittaa, että vain suhteessa vakiintuneisiin totuuksiin voi kriittinen epäily olla mielekästä. Mitä ja miten ihmiset laajassa mitassa ajattelevat, sen tulisi nojautua Totuuteen. Totuus on siis legitiimi taustajärjestelmä suhteessa sekä ulkoiseen että sisäiseen maailmaan.
Tiedon karttuminen on ihmeellinen prosessi. Toistuvista haasteista olemme lajina oppineet selviytymään koska aivomme rakentavat meille malleja, jotka tunnistavat erityisten tilanteiden olennaiset piirteet ja auttavat meitä reagoimaan oikein. Invarianssi, samuuden tunnistaminen, ja yleistäminen, samuuden ulkoistaminen, ovat saman asian kääntöpuolia - kuin Narkissos ja hänen kuvajaisensa. Narkissokselle sielu on maailman peili. Jollei tieto kartu, Narkissos jää peilinsä vangiksi. Mutta tieto on karttunut. Ajatteleminen on aktiivinen tapahtuma.
Kun maailmassa meitä kohtaavat alinomaa vaihtuvat ja uudet asiat, niidenkin hallitsemiseen ajatusapparaattimme yrittää ensin soveltaa saavutettuja jo olemassaolevia resursseja. Nämä resurssit muodostavat vakaan taustajärjestelmän, johon kaikkea uutta suhteutetaan. Ajattelun perusmuoto on maaginen merkityslaajentuma. Vakaata taustaa koossapitävät voimat ovat nimittäin puhdasta magiaa - juuri magia on oikea sana kuvaamaan kaikelle ajattelullemme ominaista kokonaisvaltaisuutta, holismia. Hahmotamme aina ja kaikkialla kokonaisuuden ennen osia, ja osat saavat yleisen merkityksensä suhteessa johonkin taustaan. Kaikki ajattelu edellyttää ja sitoo tuotoksiinsa yleiskäsitteellistä magiaa, jota ei ole ihan helppo havaita eikä sovittaa siististi yhteen kirkkaan totuuden kanssa.
Magia ajattelussa ei merkitse mitään yksittäistä mystistä elementtiä, se pikemminkin on jonkinlainen kaikkiallinen alkuvoimainen pohja, jolla kielen ja käsitteiden meri kelluu. Jos magia temmattaisiin pois, kaikki käsitteet tyhjenisivät, niin paljon kuin ne toisiinsa koettaisivatkin tukeutua. Itse asiassa varsinkin kaikki yleistävä käsitteenmuodostuksemme on puhdasta magiaa - siis juuri se osa ajatteluamme, jota toisaalta pidämme 'kehittyneimpänä' ja jonka avulla saamme maailmaa hallintaamme.
Historiallisesti ottaen kulkee pitkä mutta ehyt kehityslinja primitiivisen ihmisen ensimmäisistä, jumaluuksiksi mielletyistä yleiskäsitteistä nykyiseen abstraktioilla operoivaan tieteelliseen ajatteluun, jossa Totuus omaa yhä jumalallisen ominaisuuden. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä ja toisen täällä, ja kun hän kohtasi oikein suuren vuoren - vuoren jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän koki sen VuoriJumalana tai VuoriHallitsijana. Tieteentekijä taas koettaa koota vuorenkorkuisen pinon tietoa hallitakseen sillä maailmaa.
Pitkässä historiallisessa kehityskaaressa näemme hallinnan vähitellen lisääntyvän. Jos rajaamme tarkastelukulman eurooppalaiseen historialliseen aikaan, näemme joitakin selviä kehitysaskelmia.
Antiikki tavoitteli TosiOlevaista - kysymys kuului: kumpi on ensisijaista, Ajattelu (Minä) vai Todellisuus (Maailma). Minä ja Maailma muodostivat Ideoiden välittämän symbioosin, ne eivät olleet toistensa vaihtoehtoja.
Keskiaika koki Maailman rakentuvan Jumalan Ajatuksista. Tämäkin oli omituinen symbioosi.
Vasta Uuden Ajan ajatteluperinteessä Totuus näyttää merkitsevän jotain, joka selvästi ja korostetusti sijoittuu Minän ulkopuolelle, Todelliseen Maailmaan. Tämä on seurausta kartesiolaisten dualismien perusjäsennyksistä.
Meille tämän ajan ihmisille Totuus on parhaimmillaan jotain ”objektiivista”, jota kukaan ei voi kiistää - jotain ei vain yksityisen subjektiivisen Minän, vaan myös sosiaalisen Minän yläpuolelle sijoittuvaa. Voisi luulla, että tässä näkemyksessä sisäkkäissiteet maailmaan raukeaisivat ja Narkissos vapautuisi viimeinkin lähteeltään. Mutta lähemmässä tarkastelussa käy päinvastoin: kartesionismi se vasta omituiseksi symbioosiksi osoittautuukin.
Joka tapauksessa: Totuuden sijaintipaikoiksi osoittautuvat primitiivisellä kehitysasteella LuonnonJumalat, antiikissa Idea-Jumalat, keskiajalla Jumalaiset Dogmit, ja uudella ajalla Tarkkailevan Subjektin löytämät Objektiiviset Totuudet. Jokin kehityslinja kulkee siis jumalallisista Totuuksista Totuuden jumalointiin.
2.
Ikuisella ihmisellä on ikuinen Narkissoksen ongelma: mihin sijoittuu Totuus hänen oman Ajattelunsa ja Maailman välillä? Peili hämää häntä. Näkeekö hän lähteessä Totuuden itsestään vai Maailmasta?
Mutta tämä on vain yksi ongelma. Ei sovi unohtaa että ihminen on alusta alkaen läpikotaisin sosiaalinen laji. Ihminen on laumaeläin. Yksilö syntyy, kasvaa ja kehittyy, elää ja selviytyy vain yhteisön jäsenenä. Yhteisön eheys, valtahierarkia ja työnjako ovat varsinkin primitiivisellä asteella ensisijaisia - yksilöiden roolit määräytyvät sosiaalisen taustan tarjoaman liikkumavapauden puitteissa. Alkulauman piti selviytyäkseen olla valtarakenteiltaan aukoton, ja johtajan tottelemisen piti olla ehdotonta. Yksilön olemassaolo oli hänen osakseen laumassa lankeavan paikan täyttämistä.
Sellaisilla ehdoilla lajimme on selviytynyt.
Havainnollisen kuvan siitä, miten syvällä primitiivisen alkulauman sosiaaliset ohjelmat meissä yhä vaikuttavat, tarjoaa esim. suhtautumisemme sukurutsaan, lähisukulaisten keskinäiseen sukupuolirakkauteen. Se on tabu, rajusti torjuttu asia, ja kaikkialla on säädetty varsin ankaria rangaistuksia tabun rikkojille.
Mitään niin sanotusti kylmää järkisyytä, joka tekisi esimerkiksi sisarusten keskinäisen sukupuolirakkauden jotenkin "erilaiseksi" ja joka jotenkin selittäisi tabun synnyn ja perustelisi raskaan sanktioinnin, ei ole. Niinpä on päädytty oletukseen, että suhtautumistamme ja käyttäytymistämme tässä määräävät alkulaumassa vallinneet valta-asetelmat. Alkulaumassahan "perhe" tarkoitti kaikkia johtajauroksen omistamia naaraita, joihin kajoaminen oli lauman muilta uroksilta kiellettyä. Tämän kiellon nykyinen ilmenemismuoto on sukurutsatabu.(Freud: Toteemi ja Tabu.)
Tabun tyypillinen nykyinen rikkoja on insestintekijä, lapsen hyväksikäyttäjä, valtansa ja voimansa väärinkäyttäjä. Hän on primitiivinen jäänne, hirviö, historian kääntöpuoli. Hänen käyttäytymisensä ymmärtämisessä Narkissos joutuu ylivoimaisiin vaikeuksiin: yhtä perusteellisesti kuin lapsen hyväksikäyttäjän teot täytyy tuomita, yhtä perusteellisesti pitäisi kuitenkin kaivaa näkyville niiden lajityypillinen lähtökohta. Teon hyväksyminen ja ymmärtäminen ovat eri asioita, mutta useimmille meistä ne liimautuvat yhdeksi tiukaksi klimpiksi. Narkissos ei tässä pääse irti peilikuvastaan.
Vastaavasti eräissä kulttuureissa isät taas varjelevat tyttäriensä kunniallisuutta niin mustasukkaisesti, että surmaavat tämän mikäli hän antaa aihetta häpeään. Tässäkin määräävä sisältö on seksuaalinen.
On myös vaikeaa tajuta, että tervehenkiset nuorukaiset saattavat muutaman vuoden rintamalla olon jälkeen raaistua ja elukoitua niin että raiskaavat vihollisen naisia ja tappavat lapsia. Siinäkään ei kuitenkaan ilmene mitään lajille epätyypillistä.
Vallalla ja seksillä on syvät kytkentänsä. Ne kauhistuttavat meitä ja arkiajattelumme varoo niihin kajoamasta. Uutiset seurakuntapoikiin sekaantuneista katolisista papeista saavat meidät kuohuksiin. Miten voitaisiin sanoa: ei mitään ihmeellistä, se oli odotettavissakin. Eikö meidän pitäisi nähdä nämä asiat etukäteen?
Primitiivisen lauman asteelta on pitkä matka Minä-Subjektin eriyttäneeseen eurooppalaiseen kartesionismiin, mutta ei pidä kuvitella, etteivätkö lajityypilliset ohjelmat meissä yhä vaikuttaisi. Tärkeätä olisi tajuta millaiset Vallan mekanismit ja niitä legitimoivat Opit meillä on keskuudessamme juuri nyt. Mistä ne juontuvat, miten magia niissä ilmenee.
Alkulauman valtarakenteiden ajatteleminen auttaa meitä ehkä käsittämään, ettei ainoa Totuuden ongelma liity siihen mitä Narkissos näkee lähteessään. Minän ja Maailman lisäksi on noteerattava Me - eli se Valta, jolla sosiaalinen todellisuus organisoituu. Tämä valta ei periaatteessa eroa muusta hallinnasta, jolla ihminen ottaa maailmaa haltuun. Sama yleistävä käsitteenmuodostus, joka rakentaa merkityslaajentumia ja toimii pelastajan roolissa selviytymistaistelussa, sama magia, joka luo ensimmäiset Jumaluudet, antaa myös Johtajan vallalle maagisen legitimaation. Valta on aina jotain jumalallista.
Valta on jumalallista yhtä lailla puhutaanpa tiedollisesta Todellisuuden hallitsemisesta tai sosiaalisesta Lauman hallitsemisesta. Usko, Tieto ja Valta punoutuvat alusta alkaen samaan kudelmaan.
Usein nämä lankeavatkin yhteen. Totuuden sijoittumisen ongelmaan tämä tuo uuden ulottuvuuden: on olemassa sosiaalinen todellisuus, Me, jossa Totuuden on löydettävä paikkansa.
3.
Sosiaalinen Totuus on ongelmallista aluetta. Se vallitsee käytännössä.
Primitiivisessä laumassa valta perustui aluksi raakaan voimaan. Tilanne muuttuu, kun kulttuuri syntyy. Kieli ja käsitteistöt astuvat kuvaan ja voima pukeutuu uusiin ilmiasuihin. Yleistävä käsitteenmuodostus luo jumalhahmoja - ja poppamiehet, jotka liittoutuvat jumalten kanssa, nousevat voimahahmoiksi.
Kuten voima muotoutuu uudelleen, samoin Totuus saa uuden muodon. Se on olennaisesti sosiaalinen muoto.
Tapa jolla Tieto on Valtaa havainnollistuu hyvin siinä että tärkeät tiedot ovat aluksi salatietoa. Salaisuuksiin vihkiytyneet papit kuiskivat niitä valituille temppelin kaikkeinpyhimmässä. Kaikkeen tietoon on aina liittynyt ja yhä liittyy pyhyyttä, joka säilyy parhaiten kun se kätketään. Salatieto ja etuoikeutetuille tarkoitettu sivistys kietoutuvat yhteen syvällä primitiivisessä alkuhämärässä. Tämä hämäryys elää meissä yhä.
Joskus kokonainen aikakausi voi jäädyttää Pyhän Tiedon - kun Tieto ei kartu, elämä pysähtyy. Eurooppalainen elämänmeno pysähtyi keskiajalle tuhanneksi vuodeksi.
Keskiaikaisen, käsitekiinteyksillä operoivan, depersonalisoituneen eurooppalaisen ajattelun Totuus oli puhtaasti jumalallista, ilmoituksenomaista ja pyhiin käsitteisiin sitoutunutta - on todella vaikeaa sanoa mihin sellainen Totuus paikallistuu. Totuuden pyhittämisen akti häivytti yksilöllisyyden ja sen myötä myös inhimillisen vastuun, joten julmuus ja mitä primitiivisimmät rituaalit mahdollistuivat. Keskiajan historian peilissä uskonto näyttää rumemman puolensa.
Vasta kartesiolainen herääminen nosti yksityisen Minän ja välineellistä järkeä käyttävän ihmisen näyttämölle. Totuuden ominaisuutena oli kuitenkin yhä jumalallisuus, vaikka uutta aikaa elettiinkin Meidän, so. Ihmisten Maailmassa. Kun keskiajan ihmistä ympäröi ulkoapäin Jumalan asettama maailmanjärjestys, niin uuden ajan ihminen puolestaan sisäisti jumaluuden ideat ajatteluunsa. Sosiaalisesta Totuudesta tuli eräänlainen käytännön välittäjä: ihmistä suurempia totuuksia saatettiin legitimoida hankkimalla niille laaja kannatus. Demokratiakin on tätä.
Omassa positivistisessa tiedon- ja tiedekäsityksessämme Tieto tai Totuus on jotain empiirisen tutkimuksen keinon vähitellen paljastuvaa, esiinmurtautuvaa, täydentyvää. Tutkijan Minä on vastakkain Maailman tai sen yksityiskohdan, tutkimuskohteen kanssa, ja se miten hän käsitteillään ja teorioillaan todellisuutta hallitsee mittaa hänen työnsä arvon. Silti tutkimuksessa on mukana myös sosiaalinen elementti, joskin määritelmällisestikin epäpersoonallisena: oikea tieteellinen tutkimus on sellaista joka on vapaasti toisten tutkijoiden toistettavissa ja antaa saman Tuloksen joka kerralla. Kun jostain asiasta sitten ollaan laajalti yhtä mieltä, se muuttuu kiistattomaksi Totuudeksi, ja vähitellen se sulautuu osaksi Vakioista Taustaa. Siitä tulee osa Meitä Kaikkia tukevaa Tiedon taustajärjestelmää.
Suurin osa ihmisiä käytännön arkielämässä määräävistä asioista sijoittuu taustaan - ne eivät provosoi ongelmia tiedollisten vastakohtien kentässä. Nämä itsestäänselvyyksinä hyväksytyt asiat muodostavat elämänmuodon huomaamattoman perusrungon, Varmuuden – eli Sosiaalisen Totuuden kannalta välttämättömät, näkymättömät langat, jotka sitovat yksilöt yhteisöksi.
Äärimmilleen puhtaaksiviljeltynä vain tällaisista itsestäänselvyyksistä muodostunut elämänmuoto saattaisi olla ulkoisesti täysin kivettynyt. Sen elämänmeno olisi rituaalinomaista. Siinä ei ilmenisi uutta luovaa toimintaa ja sen muodot säilyisivät muuttumattomina vuosisatoja tai -tuhansia. Historia tuntee tällaisia kulttuureja.
Elävissä kulttuureissa tapahtuu kuitenkin sisäisen, normaalisti tunnistamattomaksi jäävän elämänmuotorungon kosketuspinnoilla jatkuvaa liikettä ja reagointia, joka määrittää uudelleen kulttuurin suhdetta sen kohtaamiin ärsykkeisiin. Tämä uutta luova kasvutapahtuma voi lopulta muuttaa merkittävässä määrin koko kulttuuria. Historia muodostuu Suurista Kertomuksista. Kulttuuri- ja ajatushistoriassa tapahtuvat muutokset ovat tietenkin tavattoman hitaita, esimerkiksi eurooppalaisen ajattelun laadullinen muutos uudella ajalla on sarja metamorfooseja noin kuuden- tai ehkä neljänsadan vuoden kuluessa. Emme voi mitenkään nähdä muutoksen kaikkia rönsyjä ja vaiheita, näemme korkeintaan ääripäät.
Keskiajan depersonalisoituneen Totuuden kenttään olemme me uuden ajan ihmiset puhjenneet Yksilöllisen Olemassaolon saarekkeina, kokien Totuuden uudelleensijoittamisen hankalana ongelmana. Periaatteessa se voisi sijaita jossakin kolmesta mahdollisuudesta: Todellisuudessa, so. Luonnossa itsessään, Tiedeyhteisön tai muun SosiaaliYhteyden keskenään sopimassa paikassa, tai erikseen jokaisen individualistisen Minän henkilökohtaisessa omistuksessa.
Eurooppalainen perinteemme painottuu kahteen ensimmäiseen alueeseen. Amerikkalainen perinne, jos sitä nyt edes voi perinteeksi kutsua, seikkailee vapaammin kahden jälkimmäisen alueella.
4.
Amerikkalaisessa elokuvassa Double Jeopardy kerrotaan tarina petollisesta aviomiehestä, joka lavastaa vaimonsa syylliseksi omaan murhaansa, tekee todellisuudessa katoamistempun ja nostaa edunsaajan kautta huomattavat vakuutusrahat. Vaimo tuomitaan raskauttavien todisteiden perusteella, vaikka ruumista ei löydetäkään. Hän menettää huoltajuutensa ja joutuu istumaan pitkää tuomiota. Vihdoin vapauduttuaan hän jäljittää miehensä ja päättää kostaa tälle.
Tilanne on hieman outo, koska vaimo on tuomittu ja jo kärsinyt rangaistuksen teosta, jota hän ei ole tehnyt. Juridisesti asia amerikkalaisen oikeuskäytännön mukaan on yksiselitteisesti sellainen, että hän on nyt vapaa murhaamaan petollisen miehensä - häntä ei tästä teosta voida enää toistamiseen tuomita.-Herää tietysti kysymys, missä kohden tarkkaan ottaen tällainen oikeudellinen ajattelu tuottaa omituisen lopputulemansa?
Kysymys on viime kädessä siitä, että amerikkalaisen oikeusajattelun mukaan Totuus syyllisyydestä on juryn ratkaistavissa, ts. yksimielisen juryn päätöksellä on käytännössä todellisuutta koskeva totuusarvo. Tämä merkitsee pitkälle sopimukselliseen suuntaan vietyä valtaa päättää siitä mikä on Totuus.
Kun virheitä joskus tapahtuu, varsinainen keskustelu rajoittuu koskemaan vain sitä, onko ihmisillä tarjota tilalle parempaakaan oikeusjärjestelmää kuin tämä, jossa syyttäjä ja puolustus todistelevat puolesta ja vastaan ja vetoavat aineistollaan, argumenteillaan ja useimmiten myös tunteillaan "vertaistensa" kanssaihmisten muodostaman juryn harkintaan. Amerikkalaisten mielestä nykyinen tilanne on hyvä: oikeus toteutuu käytännössä parhaalla mahdollisella tavalla. Tilanne vastaa heidän ajatteluperinnettään ja siihen implikoitua käsitystä Totuudesta.
Euroopassa ei tietysti mikään vastaavanlainen tulisi kysymykseenkään: teon tunnusmerkistön muodostaisivat käsitteet ja määreet joilla se yksilöityisi suhteessa todellisuuteen, jossa amerikkalaismallisia päällekkäisasetteluja ei ilmene. Mutta Amerikassa liikutaan sopimuspohjalla: jos ja kun yleinen käsitys todellisuudesta ja todellisuus joutuvat vastakkain, yleinen käsitys on se joka painaa vaa'assa enemmän.
Elokuvan esittämä, tässä kärjistetty oikeusajattelun dilemma on ääriesimerkki, mutta samaa sukua olevia ilmiöitä voidaan poimia todellisuudessa esim. amerikkalaisen tieteenharjoittamisen piiristä.
Yliopistollisten opinnäytteiden kirjoittamisen sääntönä on, että kaikki niissä on jatkuvasti "avointa" ja hallittavissa: että tutkija kertoo mitä ja miten hän aikoo tutkia, kommentoi koko tutkimuksen ajan työnsä edistymistä, ei eksy harhapoluille, esittää lupaamansa tulkinnat tuloksistaan ja viittaa lopuksi jatkokäsittelyn mahdollisuuksiin. Tällaisen ahkeran oppineisuuden - tai oikeastaan paremminkin opillisuuden - osoittamisen seurauksena yliopistojen kirjastojen hyllyt notkuvat väitöskirjoja, joissa ei esitetä mitään varsinaisesti uutta. Akateeminen ahkeruus tosin on kukoistanut vallankin viime sodan jälkeen - mutta julkaisujen suunnattomalla määrällä ei ole mitään suhdetta uudelta pohjalta nouseviin tieteellisiin oivalluksiin tai löytöihin. Erityisalojen sisällä viriäviä keskustelujakin leimaa itsetarkoituksellisuus.
Tieteenharjoittamisellakin on raadolliset motiivinsa, ja Amerikassa se on korostetusti sosiaalista toimintaa - jos se on jotain muutakin, niin korkeintaan koketeeraavaa yksilöllisyyden korostamista, omien äänenpainojen lisäämistä, tekstin elävöittämistä pikantein mausteviittauksin.
Amerikan panos varsinaiseen tieteelliseen perustutkimukseen on suhteutettuna uuden ajan historiaan ollut mitätön, ja yhä edelleen, karkeasti ottaen ja valtavirtaa ajatellen, Amerikan paras anti keskittyy suoritustasolle, pragmaattisiin yhteyksiin, joissa Totuus joskus saadaan hyvin hinnoitelluksikin. Euroopassa kaikki on toisin, sillä eurooppalaiselle tutkijalle Totuus on aina jotain kokonaan paljastumatonta, jotain jonka merkityksiä ei etukäteen kannata määritellä, jotain joka itse määrittelee itsensä sikäli kun tutkija onnistuu raottamaan oikeita verhoja.
Amerikkalaiselle ajattelulle on siis tyypillistä legitimoida totuusarvoja sosiaalisin sopimuksin. Tämä on vähän paradoksaalista, mutta historiallisesti ottaen palautettavissa suuren yhtenäisen yhteisöllisen perinteen ja kulttuuria luovan taustajärjestelmän puuttumiseen.
Amerikka on eurooppalaisen irtolaisväestön, seikkailijoiden ja onnenonkijoiden, karkotettujen rikollisten, laivalasteittain rahdattujen huorien ja orjien asuttama ja kansoittama manner, jossa poikkeavat ja kummalliset lahkot saivat mahdollisuuden muodostaa yhdyskuntia. Niitä kannusti Unelma Vapaudesta, mutta vaelluksesta Uuteen Maailmaan muodostui kuitenkin eräänlainen Uuden Ajan Ensimmäinen Exodus, jossa kaikki hienot ideat haaskautuivat. Sosiaalisuus taantui primitiivisen lauma-aggression tasolle ja sotaisuus korvasi kulttuurin.
Suuri amerikkalainen myytti nousee yksilön vapaudenkaipuun pohjalta ja keskittyy taiteessa toistamaan sankaritarinan teemoilla amerikkalaista unelmaa, taistelevan yksilön menestystarinaa. Menestyminen mittaa Amerikassa kaiken. Totuus ja valhe, oikea ja väärä, kaunis ja ruma saavat siunauksensa siinä missä niiden avulla noustaan kunniaan.
Kukaan ei tunnu erityisesti häiriytyvän paradoksista joka liittyy siihen teoreettiseen ja käytännölliseen mahdottomuuteen, että uudet totuudet, poikkeuksellisen herkkä oikeudentunto tai symbolirikas syvällinen taide saattaisivat aidosti puhutella niin sanottua suurta enemmistöä.
5.
Yksi tapa paikallistaa eurooppalainen Uuden Ajan alku on sijoittaa se 1400-luvulla eläneen saksalaisen filosofin Nicolaus Cusanuksen oivallukseen vastakohtien yhteenlankeamisesta, ns. coincidentia oppositorumista. Cusanus ajatteli suunnilleen näin: Jumala näkee äärettömyyden, mutta rajallisessa maailmassa elävälle ihmiselle se jää käsittämättä. Jos ympyrän kylkeen piirretään suora, ympyrän kehä lähenee suoraa kun ympyrän koko kasvaa. Jossain äärettömyydessä äärettömän suuren ympyrän kehä sitten yhtyy suoraan – mutta äärettömyys on vain Jumalan todellisuutta. Ihminen voi kuitenkin ymmärtää omien käsitteidensä äärellisyyden. Idea, etteivät vastakohtaiset attribuutit olekaan erillisiä ulkomaailman entiteettejä, vaan sijoittuvat samalle akselille toistensa ääripäihin ja voivat ikään kuin varauksillaan kumota toisensa, merkitsi aivan uudenlaisen ajattelun heräämistä. Tämän idean vallankumouksellisuutta ei tajua ellei ensin eläydy keskiajan depersonalisoituneeseen, lakkaamattomasti universaaleista kiistelevään maailmaan, jossa käsitteet vaikuttivat yhtä kiinteiltä kuin esineet.
Uusi ajattelu johti luonnostaan Minän sijoittamiseen kaikkien maailman vastakohta-akselien keskipisteeseen. Minä ja Maailma asettuivat kartesionismissa vastakkain. Kun Subjekti eriytyy, Maailma objektivoituu. Käsitteistä tulee keino mitata ja hallita Maailmaa. Turhaan ei Descartes pannut kirjansa nimeksi Metodin esitys. Turhaan hän ei harppejaan pyöritellyt ja Suurta Maailmanselitystä hahmotellut.
Voidaan tietysti väittää, ettei uudella ajalla mitään aivan uutta tapahtunut. Antiikin Narkissos oli kurkistanut peiliin, ja vastakohtaparien maailma oli auennut jo hänelle. Hän vain ei hallinnut maailmaansa, odotti sen vastaavan rakkauteensa tavalla, joka valitettavasti on todellisuudelle vieras. Se mikä uudella ajalla varsinaisesti tapahtui, moninkertaisti ja kumuloi maailman hallinnan määrän.
Olemme edenneet juuri tällä tiellä. Olemme kehittyneet huimasti maailman mittaamisessa, ilmiöiden kartoittamisessa ja luonnonlakien löytämisessä. Silti osa siitä henkisestä varustuksesta jonka varassa niin sanottu tieteellinen tai eksakti ajattelumme operoi, palautuu paljon syvemmälle inhimillisen ajatushistorian primitiiviseen alkuhämärään kuin mitä olemme kyvykkäitä tunnistamaan tai halukkaita tunnustamaan.
Ajattelussa, myös uuden ajan "tieteellisessä" ajattelussa, on aina mukana primitiivistä magiaa. Esimerkiksi "ymmärtämisen" tai "oivaltamisen" tapahtuma - mitä ne ovat? Millaisin ehdoin ne aivoissamme tapahtuvat? Wittgenstein sanoo, että ymmärtäminen on sitä että näemme yhteyksiä. Näkisimmekö yhteyksiä ellei ajatusapparaattimme hyödyntäisi primitiivistä magiaa - alkutilaa jossa kaikki on yhtä? Entä onko oivallus esimerkiksi jokin maagista pimeyttä leikkaava kirkas salamanisku? Kumpi näistä vastakohdista - pimeydestä ja valosta - irtoaa muka toisestaan ja tulee toimeen omillaan? Millaisia ovat Totuuden ehdot? Voisiko Totuuden muka jotenkin juuria irti siitä alkuperäisen magian maaperästä, josta ihmistaimet yhä miljoonien vuosien kehityksen tuloksenakin kasvavat?
Kartesionismiin sisäänrakennettuna vaarana on että kehitys täydellistyy Subjektin ja Objektin irtoamiseen kokonaan toisistaan, jolloin jossain mielessä palaamme keskiaikaiseen opilliseen käsitemagiaan.
Uuden ajan individualistinen trendi on ollut tavattoman voimakas. Psykologisen ihmiskuvan kehittyminen on vain pieni väliviive siinä. Mitä tapahtuu, kun individualistista vapautta tavoitteleva mutta individualistiseen sokeuteen ajautuva Subjekti lakkaa näkemästä itseään? Narkissoksen maailmanpeili sumenee - hän kuvittelee itsensä maailmasta irrallaan vaikuttavaksi vapaaksi toimijaksi, jota vain hänen omat ennakkoluulonsa rajoittavat - ja maailmasta hän ei enää tunnista omaa kuvaansa sen vedenpinnalla. Totuudesta tulee jälleen Absoluutti, se lakkaa olemasta suhteessa Ajattelijaan, eikä sijoitu enää mihinkään. Täydellisen sokean kartesionistin hämmästyttävin päämäärä on yritys toistaa Minä tai yleensä Ihminen Maailmassa, esimerkiksi rakentaa keinoäly. Sellainen kaipaus palaa Narkissoksen kaipuuseen - saako hän lähteensä lopulta vastaamaan (itse)rakkauteensa?
Ehkäpä hän onnistuukin siinä, ainakin omasta mielestään, mutta ei tietenkään oikeasti. Todellisuudessa hän vain lakkaa näkemästä magian omassa ajattelussaan ja alkaa pitää aivojaan koneena - ja nämä koneen ominaisuudet hän toki lopulta toteuttaa tekniikkansa keinoin konstruoimassaan laitteessa, joka epäilemättä vangitsee ja sulkee tahdottomaksi kuihtuvan Narkissoksen rakkautensa "servomekanismiin".
6.
1900-luvun suuret eurooppalaiset ajatusvallankumoukset: suhteellisuusteoria, psykoanalyysi ja Wittgensteinin filosofia, rantautuivat Suomeen aluksi vain vaimeina maininkeina, muutaman poikkeuksellisen paikallisen ajatusvaikuttajan toimesta. Näin siitä huolimatta että saksankielistä kulttuurialuetta yhdisti vuosisadan alussa omaa kansallista sivistystä tavoittelevaan maahamme vahva napanuora.
Einsteinista tuli heti ns. erityisenä suhteellisuusteoriana tunnetuksi tulleen lehtiartikkelin ilmestymisen jälkeen koko tiedemaailman superjulkkis, joten häntä jätettiin tuskin missään kokonaan noteeraamatta. Niinpä myös suomalaisen sivistyshistorian suvereeni voimahahmo Eino Kaila, psykologi, filosofi ja tietoteoreetikko, akateemikko, armoitettu esitelmöitsijä ja kirjallinen tyyliniekka, ulotti provokatiivista voimaa uhoavan kiinnostuksensa ja kriittiset pohdiskelunsa koskemaan suhteellisuusteorian filosofista merkitystä. On vaikeaa jälkikäteen nähdä, oliko Kailalla asiasta mitään omaa sanottavaa, vai halusiko hän vain päteä vaikeasti käsitettävien asioiden kilparadalla.
Kaila ei missään tyytynyt altavastaajan asemaan vaan halusi edustaa kehityksen kärkeä, ja hän lienee ollut myös psykoanalyysin ensimmäisiä esittelijöitä meillä. Persoonallisuuden psykologiassa Kaila kuitenkin korosti holistisuutta ja kallistui hahmopsykologiaan - Freudin yhteydessä hänen vitalistinen näkemyksensä painottaa pelkästään psyykendynamiikkaa. Syvällisempi paneutuminen olisi ehkä pakottanut hänet pysähtymään akateemisella laukkaurallaan. Voidaan sanoa, että hänen ihmiskuvansa on psykologinen, mutta ei-freudilainen.
Sanaa "alatajunta" hän käyttää jo ensimmäisen maailmansodan aikoihin, ja 1930-luvun alussa ilmestyneessä pääteoksessa "Persoonallisuus" hän on sulattanut freudilaisen käsitteistön osaksi omaa kokonaisnäkemystään. Sittemmin samalla vuosikymmenellä psykiatri Yrjö Kulovesi ja kulttuurikriitikko Tatu Vaaskivi lanseerasivat psykoanalyysin oppijärjestelmänä ja ihmiskäsityksenä ammattipiirien ulkopuolellekin.
Sen sijaan Wittgensteinista - jonka noteeraamiselle ajatushistoriallisessa tarkastelussa Freudin ja Einsteinin rinnalle löytyy varmasti näistäkin kirjoituksista perusteita - täällä ei kukaan tunnu perustaneen ennen kuin toisen maailmansodan jälkeen ja varsinaisesti vasta 60-luvulla. Mainintoja häneen tuntuu toivottomalta metsästää sotaa edeltäneeltä ajalta. Tätä kirjoitettaessakaan ei esimerkiksi kansanvalistajana jo puoli vuosisataa toiminut Mitä-Missä-Milloin -vuosikirja ole maininnut kertaakaan nimeä Ludwig Wittgenstein.
Osaltaan tällainen kansallinen sivistyskuva kertoo siitä miten saksankielinen sivistys kaikista historiallisista ja kulttuurisilloista riippumatta saapui itsenäistyvään ja omaa sivistyslinjaansa rakentavaan maahamme siilattuna ja valikoituna. Vaikka saksalaiset ja suomalaiset ovat kansoina sukulaissieluja, ja historiallinen kohtalonyhteyskin on olemassa, saksalaisuudesta suomalaisia on aina puhutellut jokin muu kuin se mikä siinä on ollut historian silmissä edistyksellistä. Olemme arvostaneet saksalaisia jopa ohi ruotsalais- ja venäläisisäntiemme ja hakeneet saksanmaalta niin sivistystä kuin sotilaallista tukea. Mutta suhteessa saksankielisen sivistyksen parhaaseen antiin olemme olleet ikään kuin kaksinverroin saksalaisia: jos he itse ovat mitätöineet juutalaissyntyisten nerojensa hengentyöt, vielä vaikeampi on ollut 1900-luvun ajatusvallankumousten tie suomalaisten yleiseen tietoisuuteen.
Jokin saksalaisuudessa on kuitenkin puhutellut ja puhuttelee meitä erityisellä tavalla. Miksi tämän kansan - tai kielen - ominaislaatu on ollut niin houkutteleva? -- Joku on joskus hupaisasti todennut, että saksan kieli on lauserakenteeltaan sillä lailla konstruktiivinen, että saksalaisen ajattelunkin täytyy olla mekaanisemmista rakennuspalikoista koostuvaa kuin muiden eurooppalaisten kielien alueilla. -- Tämä ei ole ihan huono havainto, sillä juuri senkaltaisia kytkennät ajattelun, kielen ja kulttuurin välillä syvätasolla ovat. --
Kailan - joka myös ammensi vaikutteensa saksankielisen kulttuurin alueelta - tekstejä lukiessamme aistimme vahvan asenteellisen, voisiko sanoa nietzscheläisen ihannoinnin saksalaista ahkeruutta, kuria, järjestystä, perusteellisuutta ja kaiken loppuunajattelemista kohtaan. Ovatko nämä ehkä perisaksalaisia hyveitä? Vastaako jokin niissä ehkä suomalaista sisua ja äärimmäisyysmielialoja? Suomalaista sotilasihannointia?
Nämä samat tendenssit saivat erään loppuunviedyn ilmauksensa natsismissa. Sairas ääriliike rakentui sinänsä hyvien, perinteisten arvojen varaan, ja käänsi hyveet lopulta irvikuvikseen. Voimme aistia tässä taustalla vaikuttavan voimakkaan psyykkisen dualismin. Saksalaisella mitalilla onkin kaksi puolta. Vahvat hyveet kätkevät kauas taustalle piilotetut paheet. Tarvitaan erityistä ylevöittävää, sublimatiivista voimaa vahvuuden jatkuvaan ylläpitämiseen. Psyyken peruskuviona on sisäisen epävakaan kaksiarvoisuuden, ambivalenssin, eliminoiminen vahvistamalla ulkoisia mustavalkoisia asenteita.
Näin päädytään käytännössä joko äärimmäiseen hyvään tai äärimmäiseen pahaan. Sama psyykkinen rakenne mahdollistaa ne molemmat.
7.
Kansanluonne on kiistanalainen käsite mutta käyttökelpoinen. Emme voi koskaan tietää miksi jonkun kansan luonne on sellainen kuin se on, mutta tosiasia on ettei kansallisia ominaislaatuja kannata kiistää.
Historiallisten tekijöiden lisäksi voimme etsiä selitystä yksilötasolta, esimerkiksi kasvatustavoista. Saksalaisista tiedämme, että siisteyskasvatus on heillä ankaraa - ja sellaisen tiedämme varmasti vinouttavan psyykeä tiettyyn suuntaan, suoritustarpeita korostavasti ja autoritaarisille asenteille altistaen. Sadismi ja masokismi ovat ne sielunsairaudet, joita liian varhainen ja tiukka siisteyskasvatus aikaansaa. Sellaiset sielunrakenteet saattaisivat siis muodostaa saksalaisen sielun perusdualistisuutta. --
Uudella ajalla kehittyneet dualismit ovat suosineet materialismia ja maailmanvalloitusta, sen sijaan saksalais-kansallisen kulttuurin humanistinen puoli on ollut oudon onttoa - sitä kannattelevat muutamat voimahahmot. Sielullinen jousto, josta esimerkiksi kansalliskirjallisuuden huumori todistaisi, on totaalisesti poissa. Mustavalkoiset asenteet ja asetelmat, sublimoidun ylevöittämisen ja raakalaisuuden vaihtelu, ovat olleet saksalaisille tyypillisiä ja toistuvia. Arjessa on vallinnut totisuus, juhlapuheissa paatos. Kuri ja kunnia ovat olleet kovassa kurssissa, ja aika ajoin kansakunta on ajautunut todistamaan Muille ja Maailmalle, että se on Kova ja Tosissaan.
Menestystä sen sotahankkeilla ei oikein ole ollut, vaikka otteet ja jälki ovat aina olleet hirvittäviä. Uudella ajalla, kolmekymmenvuotisesta sodasta alkaen, saksalaiset ovat mustanneet mustavalkean mielensä tappioilla. Niiden nöyryytyksistä he ovat aina löytäneet uuden valkeuden ja valon, käyttövoiman uudelle uholle ja tuholle.
Tilanne nyt, toisen maailmansodan jälkeen on periaatteessa sama kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen: tänäkään päivänä saksalaiset eivät ole laajamittaisesti saati sitten syvällisesti saaneet sotatraumojaan käsitellyiksi. Liian paljon kipeitä asioita on jäänyt ja jätetty pinnan alle. Esimerkiksi saksalaiset koululaiset eivät tiedä juuri mitään todellista Hitleristä. Tuskin sitäkään mitä suomalaiset. Psykohistoriat ovat jääneet kirjoittamatta.
Sielullinen sukulaisuutemme saksalaisuuteen saattaa seurata siitä että vahvistusta tarvitsevien ja epävarmuutta eliminoivien pyrkimysten olemassaolo on myös suomalaiselle sielulle tunnusomaista.
Historiallisesti alistettuna kansana olemme oppineet ja tottuneet selviämään nimenomaan meille ominaisilla keinoilla. Niitä, aina käyttökelpoisia, on kaksi. Ensinnäkin olemme oppineet todistamaan ruotsalaisille ja venäläisille isännillemme tarpeellisuutemme ahkeruudellamme, työ-, mies- ja sotilaskunnolla. Toisekseen uskomme lujasti siihen että sivistämällä itseämme ja käymällä kouluja voimme nousta parempien ihmisten tasolle. Yhä vieläkin, aina kun kansakunta ajautuu kriisiin, kuten viimeksi kävi 1990-luvulla talouslaman vallitessa, samat mantrat nousevat huulillemme: selviämistaistelussa tarvitaan vain ahkeruutta... on vain tehtävä kaksinverroin työtä... ja saatava koulutusta...
Näihin Alistetun Kansan Totuuksiin on matkan varrella liittynyt monenlaista ihanteellisuutta. Sublimatiivista voimaa ja ponnistusta on tarvittu rutosti. Kansallinen heräämisemme tapahtui romanttis-isänmaallisessa hengessä, ja niissä itsenäistymistaistelun käänteissä missä romantiikka sai poistua taakse, sen korvasi oitis pyhä paatos ja sotilaallinen aggressio. Kumpikin näistä ylevöittämisen muodoista tuo aina mukanaan pahuuden projisoinnin ja luo tarpeen löytää vihalle ulkoinen Kohde.
Sitä ei meillä kaukaa tarvinnut hakea. Ensin venäläiset, sittemmin bolsevikit, punaiset ja kotiryssät ovat kelvanneet suomalaisten juutalaisiksi. On vain paradoksaalisesti outoa, että sisäisen sielunvihollisensa kukistaneen nuoren demokratian kansallissankariksi nousi vierasperäinen ja -kielinen ammattisotilas, aristokraattinen Mannerheim. Hänellä oli omat tarkoitusperänsä, mutta niistä emme suostu puhumaan.
Suorittakaamme naiivi rinnastus: saksalaisten Hitler ja suomalaisten Mannerheim. Johtaja ja Pelastaja. Molemmista tuli Hyvän ja Pahan maagiseen alkuykseyteen palautuvia Tabuja. Näemmekö mitään samankaltaisuutta niissä kansan tarpeissa, joiden varassa nämä miehet nousivat kansojensa keulakuviksi?
Joskus kahden kansan kohtalontiet kulkevat kummallisen samansuuntaisesti.
Jo 30-luvulla monien suomalaisten kulttuurivaikuttajien natsi-ihannoinnin takana vaikutti ihannekuva sivistyksestä jonkinlaisena sublimoituna, primitiivisten viettien ja vaistojen vastaisena projektina. Vaaskivi tiedosti tämän vääristymän pannessaan psykoanalyysia koskettelevan kirjansa nimeksi Vaistojen kapina.
Vaaskivi uskoi siihen, että ensimmäisen maailmansodan jälkeinen nuoriso olisi niin tunteiltaan kuin älyltään rehellisempää kuin edeltäjänsä, eikä enää ikuisten totuuksien jyrättävissä. "Puheemme, ajattelumme, tunteemme ovat uudistuneet. Työmme ja huvittelumme, estetiikkamme, etiikkamme ja erotiikkamme ovat toista kuin vielä äsken. Me suhtaudumme asioihin ja ihmisiin muuttuneella tavalla. Me vihaamme toisin kuin isämme ja äitimme. Me rakastamme toisin."
Valitettavasti Vaaskivi oli väärässä. Valistuneena intellektuellina hän rakensi toivonsa ajassa orastavan individualistisen vapauden varaan, mutta tälläkin toivolla osoittautui olevan totalitäärinen kääntöpuolensa.
8.
Yrittäkäämme nyt löytää jokin 1900-luvun ajatusvallankumouksille perustavaa laatua oleva yhteinen tausta tai näkökulma, joka jotenkin auttaisi selittämään sitä miksi ne nousevat saksankieliseltä maaperältä ja sijoittuvat ajallisesti suhteellisen tiukasti vuosisadan alkuun. Kattavaksi yleistermiksi voisimme valita individualisaation ja puhua viime vuosisadalla tapahtuneesta psykologisen ihmiskuvan ja yksilöön keskittyvän ajattelun läpimurrosta. Sellainen tapahtui eurooppalaisessa yleisessä ajattelussa.
1800-luvulla Historiallisen Kehityksen painopiste oli luonnostaan asettunut yhteiskuntien sisään, jossa uudenlainen demokraattisten ideoiden sävyttämä kansallisuusaate ja tuotantovoimien uudelleenorganisoituminen keskittivät energiat. Sääty-yhteiskunnista kuoriutui luokkayhteiskuntia. Siinä missä syntyperä oli aiemmin määritellyt yksilön arvon ja oikeudet, hänen tuotannollis-taloudellinen yhteiskuntaluokkansa määräsi nyt hänen kohtaloaan. Ja paitsi kohtaloa, myös hänen henkilökohtaisia ominaisuuksiaan ja identiteettiään.
1800-luvun kirjallisuus kuvasi vielä ihmistä määrittelemällä hänet suhteessa sosiaaliseen taustaansa - esimerkiksi adjektiivien käyttö oli leimallista: niin otsa kuin luonne saattoivat olla vaikkapa "jaloja". Ihminen saattoi olla "köyhä mutta kunniallinen". -- Saamme hyvän käsityksen siitä miten yksilön psykologiset ominaisuudet vähitellen astuvat hänen sosiaalisten määreidensä rinnalle lukemalla Henry Jamesin romaaneja. -- Kysymyksessä oli kaikenkaikkiaan ajattelua läpäisevä tapa, jolla yksilö ja yhteisö jäsennettiin toistensa yhteyteen.
Juuri tältä pohjalta Marx saattoi ongelmattomasti ottaa yksilöä määräävän ideologisen luokkatietoisuuden maailmaa mullistaneen oppinsa lähtökohdaksi. --
Marxin vaikutus oli valtava - ja individualismin esiinmurtautumisen kannalta jälkijättöinen. Ehkä siksi hänen vallankumousaatteensa ei koskaan toteutunut niissä maissa joissa hän itse ajatteli sen olevan historiallinen välttämättömyys. Sen sijaan vallankumous toteutui perustavammanlaatuisesti "yhteisöllisemmän" kulttuurin läpäisemällä Venäjällä. Muualla jo vuosisadan vaihteen lähetessä ja vaihteessa kehittyvät trendit keskittyvät yhä selvemmin yksilöön - yksilöstä tulee maailman keskipiste ja primus motor. Siinä missä tausta oli aiemmin määritellyt yksilöä, yksilö nousee nyt omaehtoiseksi tekijäksi, jonka nimissä kaikki on tästedespäin tapahtuva, perusteltava ja selitettävä.
Näin ollen saatetaan myös kaikissa vuosisadanalun ajatusvallankumouksissa nähdä takana jotain joka voitaisiin sisällöllisesti - substanssiltaan - nimetä yksilön aseman uudelleenorientoimiseksi suhteessa maailmanjärjestykseen.
Mistäpä psykoanalyysissa perimmiltään muusta on kysymys kuin yksilön ymmärtämisestä oman kehityshistoriansa ehdoilla? Siinä siis ikiaikainen viisauden lähde ja vallitsevien olojen selittäjä (ja usein legitimoija) historia on vedetty ulos perinnäiseltä maaperältään ja ulotettu koskemaan yksilöä. Mitäpä suhteellisuusteoria lopulta on kuin eräiden aiemmin absoluuttisiksi koettujen inhimillisen havainnoinnin taustajärjestelmien - avaruuden ja ajan - määrittämistä uudelleen suhteessa yksityisen havainnontekijän mahdollisuuksiin? Ja miten Wittgensteinin varhaisvaiheen pohdiskelut kielen ja totuuden yhteen kutoutumisesta muuten voitaisiin tulkita kuin yrityksenä määrittää Ajattelevan Subjektin asema suhteessa Maailmaansa radikaalilla tavalla uudelleen?
Nämä hengentyöt voidaan niputtaa yhteen ja väittää, että jokin olennaisesti sama ajatusmuoto toteutui niissä. Ajallisesti ne eivät olisi voineet sijoittua eurooppalaisessa ajatushistoriassa muuhun hetkeen kuin siihen jossa ne tosiasiallisesti tulivat esiin. Ja luultavasti ne tarvitsivat taustalleen tietyn kansallis-kulttuurisen peilivaikutuksen.
Niiden keskinäistä rakenteellista samankaltaisuutta vahvistaa se seikka, että kukin näistä ajatusvallankumouksista kehittyi sisäisen dynamiikkansa vaikutuksesta kahdessa vaiheessa, joista ensimmäistä siis luonnehti yksinkertainen konflikti Tarkkailijan ja Todellisuuden suhteessa. Toinen vaihe kertasi ja rekapituloi ensimmäisen vaiheen Opilliset Ratkaisut ikään kuin korkeammassa potenssissa: rajoittuneesta neuroositeoriasta kehkeytyi freudilainen syvyyspsykologia uusine ihmis- ja kulttuurikuvineen, Einsteinin erityisestä suhteellisuusteoriasta kehittyi yleinen; Wittgensteinin aksiomaattinen nuoruudenteoria kielestä todellisuuden kuvana ja maailman rajaajana laajeni väljäksi elastiseksi näkemykseksi kielestä käyttöyhteytensä määräämänä välineenä.
Tuntuu myös siltä kuin Tekijä tässä yhteydessä sukeltaisi omituisella lopullisella tavalla Tehtäväänsä. Freudilaisen analyytikon oma psyyke kalibroidaan analysoimalla se; yleinen suhteellisuusteoria vie viimeisenkin kiinteän maaperän Tarkkailijan alta samastamalla gravitaation ja kiihtyvyyden; ja se mitä Wittgenstein myöhäisempinä vuosinaan sanoo kielen mahdollisuuksista tarkoittaa myös kaiken filosofian mahdollisuuksia - tai mahdollisesti loppua.
9.
Tällaiset voittoisiksi osoittautuneet projektit eivät kuitenkaan vielä vuosisadan alkuvuosikymmeninä edustaneet ainoita kehityslinjoja. Mielenkiintoisia olivat mm. muutamien voimakkaiden ajattelijoiden esiintuomat yritykset luoda perustaltaan sosiaalinen ihmiskuva.
Esim. ranskalainen Gustave Le Bon puhui luontevaan sävyyn ja suuressa mittakaavassa "maailman tähänastisesta kehityksestä" ja selitti yhteiskuntailmiöitä "joukkosielun" käsitteellä. Tämä "joukkosielu" oli mahdollisesti jo syntyessään roska sublimatiivisen yksilöpsykologian silmissä, se nähtiin lähinnä regressioilmiönä, eikä sillä ollut arvovapaata (tai moniarvoista) sosiaalipsykologista selittävyyttä. -- Ja psykologiastakin Le Bonilla on aika karkea (epäherkkä) käsitys: hän esim. pitää Napoleonia suurena psykologina. -- Mutta ideana "joukkosielu" on äärettömän mielenkiintoinen, ja sen oikein tulkitseminen voi opettaa meille paljon siitä miten yhteisön ja yksilön suhde uudelleenjärjestyi vuosisadanvaihteessa.
Näin Le Bon määrittelee mainitun joukkosielun:
"Erityisissä olosuhteissa, ja ainoastaan näissä olosuhteissa ihmiskoostumalla on uusia ominaisuuksia, jotka suuresti eroavat niitten yksilöitten ominaisuuksista, joista se on kokoonpantu. Itsetietoinen persoonallisuus häviää, ja kaikkien yksilöitten tunteet ja ajatukset suuntautuvat yhteen suuntaan. Muodostuu kollektiivisielu, yhteissielu, joka tosin on tilapäinen, mutta jolla on ihan määrätyt ominaisuudet... Se muodostaa yhden ainoan olion ja on joukkojen sielullisen yhteyden lain alainen." --
Le Bon pitää siis "joukkosielua" ei-pysyvänä sosiaalipsykologisena reaktiona ja ajattelee sielullisen yhteyden syntyvän vain erityisissä tilanteissa. -- Sen sijaan hänen venäläinen kollegansa, Pjotr Krapotkin, näyttää teoksessaan "Mutual Aid" kuvaavan vastaavaa sielullista yhteyttä ihmislajille tyypillisenä ominaisuutena. --
Nykyään Le Bonia arvioidaan väärin lähinnä siksi että näkökulmamme on kehittynyt aivan ylipsykologiseksi . Esimerkiksi Seppo Knuuttilan artikkelissa "Hiljainen kevät - miksi kansanrunouden tutkimuksessa ei oltu tietääkseenkään kansalaissodasta puoleen vuosisataan" kirjassa "Vaikea totuus - vuosi 1918 ja kansallinen tiede" esitetään tyypillinen nykytulkinta "Joukkosielusta". Teksti ei ehkä edusta Knuuttilan koko omaa kantaa:
"Vuosisadan vaihteen joukkopsykologisia teorioita yhdisti yleisesti ottaen homo duplex-hypoteesi, ihmisen kaksijakoisuuden oletus, jonka yhden tulkinnan mukaan primitiivinen peto uinuu jokaisessa ihmisessä. Kehittyneissä, itsensä tiedostavissa yksilöissä kielteisetkin ominaisuudet voivat sublimoitua luovaksi energiaksi, mutta kollektiivisessa tietoisuudessa, joukkosielussa peto kasvaa pidäkkeettömäksi tuhovoimaksi. Gustave Le Bonin populaaripsykologisia teoksia rotu- ja joukkosielusta käännettiin 1890-luvulla ja seuraavilla vuosikymmenillä eurooppalaisille valtakielille; niissä esitetyt käsitykset ja poleemiset mielipiteet ovat saaneet arvaamattoman laajaa kannatusta ja kantavuutta. Joukkosielu ilmestyi suomeksi 1912, ja kuusi vuotta myöhemmin siinä esitetyt teoriat osoittautuivat monien mielestä paikkansa pitäviksi - ainakin kansalaissotaan syypäiden hävinneiden osalta.
Puuttumatta tässä laajemmin Le Bonin joukkojen psykologiaa koskevaan teoretisointiin haluaisin nostaa esiin näkemyksen, joka koskee joukkosielun sosiaalista sukupuolta. Le Bonin mukaan joukkosielulle on nimittäin ominaista primitiivisyyden ja lapsenomaisuuden lisäksi "naisellisuus", sillä "niinkuin naiset, niin joukotkin menevät suoraa päätä äärimmäiseen".- Tässä valossa joukkojen psyykkiset ominaisuudet näyttävät miehisinä pidettyjen hyveiden vastakohdilta: alttius vaikutuksille ja suggestioille, kiihottuvuus, ailahtelevuus, epäluotettavuus, kyvyttömyys harkintaan ja kriittisyyden puute, yksipuoliset ja liiallisuuksiin menevät tunteet.
Le Bonin kuvaama joukkosielu on meillä henkilöitynyt Eino Leinon romaanissa Jaana Rönty (1907), jossa yksilön minuutta hajottavan joukkosielun kasvuprosessi kiinnittyy päähenkilön biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen. Kovia kokeva Jaana elää kertomuksen tihentyessä "kiihtyneen uskonnollisuuden ja sosialistisen kostonhimon heilahduksissa". Romaanin kliimaksissa Hakaniemen torilla (kesällä 1906) veren ja ruudin hajusta hullaantunut, raakana, punaisena ja riihattomana ruumiita tallova ja niiden yli tanssiva Jaana Rönty on kuin Suomen oloihin siirretty ja merkitykseltään nurinkäännetty kuvaus Eugene Delacroix'n maalauksesta Vapaus barrikadeilla (1830)."
Tällainen näkemys Le Bonista pätee varmasti omilla ehdoillaan, mutta saattaisi olla antoisaa ajatella joukkosielua myös yksinkertaisesti valtavirran vastaisena ideana.
Le Bonin kirjoituksissa nähdään nykyään lähinnä niiden aristokraattiset ja epädemokraattiset painotukset, ja on vaikeaa hahmottaa ne poikkeuksena siitä kehityksestä joka myöhemmin niin voimakkaasti värjäsi ajattelulaatumme individualismilla. Ne edustivat kuitenkin eurooppalaisen hengenviljelyn toista, toisella tavalla yksilön aseman suhteessa yhteisöön näkevää vaihtoehtoa, jonka osaksi tuli sittemmin hautautua voimakkaan, individualistista autonomiaa korostavan ja vapautta toteuttavan valtavirran alle. Emme ehkä eläisi niin sokeita ja liberalistisia aikoja juuri nyt, jos Le Bonin ja Krapotkinin ennakoimat ajatussuunnat olisivat onnistuneet vakiinnuttamaan itsensä osaksi perinnettä. Joukkosielussa ilmentyvä ihmisen sosiaalinen peruslaatu on meiltä olut hukassa.
Muuan nykypsykologian terve suuntaus on niin sanottu vertaisryhmäpsykologia, joka selittää käyttäytymistä persoonallisuutta muodostavien identiteettien kautta. Ne ovat lähipiirin vaikutusta. Tämän mukaan esimerkiksi terapiaryhmistä toimivimmat muodostuvat samanlaisia kokemuksia omaavista ihmisistä. -- Luulen, että vertaisryhmien idea sijaitsee suunnassa, johon "joukkosielun" käsite olisi voinut historiallisesti kehittyä.
Mitä Jaana Rönnyn persoonallisuuden dualistiseen kahtiajakautumiseen tulee, se tapahtuu yksilöpsykologiselta pohjalta ja toteuttaa Hyvän ja Pahan toisistaan irtoamisen. Tältä kannalta Leinon romaanin kliimaksi asettuu toisin kuin Knuuttila kokee: Jaanan henkilökuva kristalloituu yönä, jonka tämä viettää peilin edessä alasti itseään tarkkaillen. Jaana on kuin itseään viettelevä Narkissos lähteellään: löytääkö hän itsensä vai menettää? -- Mutta varsinaisen ihmiskuvan problematiikan suhteen tämä sairaskertomus johtaa meitä helposti harhaan. Joukkosielu-idean kehittämisen kanssa sillä on lopultakin varsin vähän tekemistä.
10.
Jos saksalaisen kansanluonteen tai -sielun dualistisuuden summaa siihen individualisaation aaltoon, joka 1800-1900 -lukujen vaihteessa pyyhkäisi yli koko Euroopan, ei ole ihme, että saksalaiselta maaperältä nousi sekä sivistystä että hirvittävien kriisien siemeniä. Sublimaatio tuotti sivistystä, sen kääntöpuolena ilmenevä taipumus Pahuuden projisoimiseen tuhoa. On vain paradoksaalisesti outoa, että sublimaation korkeimmat huiput tuottivat saksankieliset juutalaisnerot - ja että juuri juutalaisiin kohdistui sittemmin saksalaisten aggressio.
Vaikka Saksa on tietenkin vain osa Eurooppaa, sen historiassa kiteytyi tuolloin Euroopan Uuden Ajan ominaislaatu. Vuosisadanvaihteen ajatusvallankumouksissa saivat ratkaisunsa ja täyttymyksensä uudelle ajalle ominaisen rationaalisuuden ongelmanasettelut. Saksalaisten aloittamissa maailmansodissa toteutui taas Pahuus, jonka sublimatiivinen sivistys oli piilottanut ja jota se oli Itseltä salaa kasvattanut kaiken tietoisen ajattelun pinnan alla.
Juuret tälle kehitykselle, sen kulminoitumiselle ja huipulle, kasvoivat monen vuosisadan mittaan koko mantereella. Voidaan sanoa, että 1500-luvulta liikkeelle lähtien uskonpuhdistukset, maailmankartan rajojen etsiminen, uuden luonnontieteellisen maailmanjärjestyksen synty, kosmisia asetelmia toistava kuningasvalta, sille tehty demokraattinen uskonpuhdistus, ja lopulta myös insinööritaidolla hallittu teollisuus sekä tiedon palvonta voidaan kaikki nähdä uudella ajalla pitkällä aikajänteellä toteutuneen dualistisen minän ja maailman vastakkainasettelun pohjalta nousseina eurooppalaisina ideoina.
1900-luvulla ajatushistoriallinen kehityskaari toteutti individualismin lopullisen esiinmarssin, ja molemmissa maailmansodissa, ja silloinkin kun aatteiden tai yhteiskunnallisten taistojen tiellä on marssittu, on vastakohtana keskiaikaisille uskollisuus- ja sitoutumismotiiveille toteutunut yksilöiden agitointi, propagointi ja innostaminen sotaan yksilölle elämää suurempia merkityksiä tarjoavien arvojen puolesta.
Kannattaisikin tarkastella Hitlerin kolmatta valtakuntaa psykologisen ihmiskuvan toteutumana: siinä kaikki normaalin yhteiskunnan terve sosiaalinen moninaisuus on määrätietoisesti typistetty tietynlaiset puhtaaksiviljellyt yksilöominaisuudet omaavaksi orgaaniksi. Sitä läpäisevät ja leimaavat voimakas tahto ja itsekontrolli. Oikeastaan "ein Volk, ein Reich, ein Führer" kuvaa yksilöä.
Näin yksilöä koskeva psykologia ja valtion totalitaarisuus näyttävät siis muodostavan 1900-luvun historiassa metaforisesti toisiaan täydentävän, yhteenkietoutuvan ja kaikenläpäisevän yhteneväisen kuvion. Kehityksestä löytyy yhteinen pohja näennäisesti päinvastaisille pyrkimyksille. Todellisuudessa individualisaatio ja fasismi tukivat toinen toisiaan. Kansalainen toteutti kansanluonteen.
Suorittakaamme naiivi rinnastus. Henkilönä em. psykologi Eino Kaila oli kuin Pieni Saksa: aggressiivinen, terävä-älyisyydellään koketeeraava intellektuelli, korskea ja ylijännitteinen kuin Nietzsche - toisaalta omaa ääntään rakastava, itserakas suggestiivinen puhuja kuten Hitler. Opillisesti hän ei ollut natsi - mutta entä olemuksellisesti? -- On Yksilön ja Yhteisön iäisyyskysymys kuinka ne määräävät toisiaan. Aina niitä ovat sitoneet toisiinsa samat sanat, metaforat, ideat. Eurooppalaisilla kansoilla ja kielillä ei kuitenkaan ole erityisiä termejä kuvamaan tätä nimenomaista läpäisysuhdetta. Ehkäpä joukkosielun käsite parhaimmillaan kattaisi tätä nimetöntä välimaastoa.
Siinä missä juutalaisintellektuellit pakenivat natseja, sivistysarvot sublimoineet suomalaisintellektuellit kuvittelivat natseissa kiteytyvän karaistuneimmat kulttuuriarvot. Olavi Paavolaisessakin oli tällaista sokeutta - toiselle silmälle aukenivat modernin vapauden huumaavat maisemat, toinen silmä ummistettiin näkemästä ryöstelevien roskajoukkojen brutaalisuutta. V A Koskenniemen suorastaan traaginen dualistinen kaksijakoisuus ilmeni toisaalta syvällisenä paneutumisena Goetheen, toisaalta militaristishenkisinä natsisympatioina.
Sivistysarvojen sublimaation ohella suomalaisen sivistyneistön asenteita yleensäkin sävytti myös torjunta kaikkea sitä kehittymättömyyttä, epähygieenisyyttä ja raakalaismaisuutta kohtaan, jota omassa kansalaissodassamme päätään nostanut kurjalisto ja sen suosimat opit edustivat. Kirjallisuuskin oli asettanut näytteille tätä kurjuutta. Se oli sytykettä joka kyti. Sillanpää, Kianto, Lehtonen. Asenteiltaan - opeiltaan - he kyllä olivat ymmärtäväisiä. Rakastunut rampa edustanee hyvin kirjallisen intellektuellin käsitystä alaluokkaisesta mielen- ja elämänlaadusta. Siinä säälintunteen ja tuomitsemisen dualismi koettelee lukijaa. Mutta jos nykyään lukee esimerkiksi miten Eino Railo kuvaa Maiju Lassilaa, enää ei voi olla järkyttymättä siitä itsestään selvänä esiintuodusta ylemmyydestä - erehtymättömästä paternalismista - jolla tämä kirjailijan punasympatioita käsittelee:
"Jo lapsuudessa syttynyt ja umpimielisen ihmisen yksinäisessä katkeruudessa edelleen kehittynyt parempiosaisten viha näyttää näin muodostuneen koko hänen elämänsä pohjavirraksi, joka ei milloinkaan lakannut viemästä häntä omaan suuntaansa, vaikka hän, kuten on nähty, saattoi viehättyä kansallisista aatteistakin. Tämä pohjavirta sai aivan erikoisen vahvistuksen hänen Venäjällä olonsa aikana, kiihtyen kiihtymistään silloisessa poliittisessa ilmapiirissä, venäläisen kurjuuden ja kirjallisuuden vaikutuksesta. Kun sitten kotimaassa onnettomuudet ja luonteen heikkoudesta johtuvat nöyryytykset tuottivat hänelle suuria kärsimyksiä, muuttui tuo vihan pyörre sairaalloisuudeksi, jolle ei ollut enää minkäänlaista kylmän järjen hillitsijää. Kuten eräät Harhaman luonnetta erittelevät tunnustukset osoittivat, saattoi tuo sairaalloisuus ilmetä, kuten Harhama sanoo 'raukkamaisuutena ja pelkuruutena', mutta myöskin sokeana kostonhimona. Tältä pohjalta on ymmärrettävä hänen esiintymisensä kapinakevään 'Työmiehen' kirjoittajana ja kansanjoukkojen kiihoittajana."
Meillä 1800-luvulla tapahtunut kansallisuusaatteen ja -tuntojen nousu pohjautui saksalaisvaikutteille. Hegelin historiavisio siirtyi Snellmanin transpiroimana itsenäisyysmiehille. Käytännössä asian tekivät todeksi rikkaat ruotsalaissuvut - ne jotka käytännössä omistivat Suomen.
Kansalaissotaa voidaan katsoa sen historiallisen omistusriidan jatkeena, jota Ruotsi ja Venäjä vuosisataisesti olivat Suomesta käyneet. Mikä rooli suomalaisille jäi? - Venäjältäkin nousi pintaan kokonaan uusi puoli. --
Kaikkien piti vain valita puolensa ja se Totuus mihin Uskoi.
Sen mitä ja miten ihmiset laajassa mitassa ajattelevat tulisi perustua Totuuteen. Mutta tällaista Totuutta ei ollut käytettävissä. Mikään valtakunnassa ei ollut enää eikä vielä legitiimiä.
Kansalaissota syttyi kahtiajakojen seurauksena, ja perustava kahtiajako kansallisen sielumme syvätasolla oli olemassa jopa kaksinkertaisena: se oli sekä sivistyneistön sielujen siemenissä itäneessä dualistisessa saksalaisajattelussa että käytännössä kahden kielen ja kahden kerroksen yhteiskunnassa.
On vain paradoksaalisesti outoa, että samaan hengenvetoon kun kansalaissodan valkoinen valioväki piti punaisia eräänlaisina "suurina harhaanjohdettuina lapsina" se teloitti 8000 näistä armottomasti, ja kohteli vankileireissä kituneita 80 000 äärimmäisen julmasti. Mistä oli oikeasti kysymys?
Psykohistoriallisen tulkinnan mukaan seuraavasta: Koska "valkoinen" identiteetti toteutui ulkoaohjautuvasti ja rakentui sublimaation varaan, oma tosiasiallinen lapsenkaltaisuus täytyi torjua ja ulkoistaa. Narkissos varjeli "aikuismaista" omakuvaansa ja projisoi omat keskenkasvuiset kehitysvaiheensa punakapinallisiin. "Sääli" on päälleliimattu määre, asenne, jolla punavanki vieraannutetaan niin ettei samaistusta synny. Niin järjenvastaiselta kuin se näyttääkin, juuri sääli oli tekijä, joka tosiasiassa oikeutti punavankien julman kohtelun.
Tässä kaksiarvoisuuden ilmentymässä näyttäytyy tyypillisesti saksalaisperäinen sivistyksellinen sublimaatio.
