(Narkissos-esseet 4)
1.
Kreikkalaisen myytin mukaan Prometheus varasti Zeukselta tulen - Tiedon Valon - ja vei sen ihmisille maan päälle. Temppu sai Zeuksen raivoihinsa, ja hän muotoili savesta naisen, kauniin Pandoran, johon puhalsi hengen ja lähetti tämän Prometheuksen luo. Tytöllä oli mukanaan suljettu korulipas. Siihen Zeus oli piilottanut kaikki mahdolliset kiroukset, vaivat ja vitsaukset, ja Pandoran oli määrä antaa se Prometheukselle häälahjana. Prometheus ei kuitenkaan langennut Pandoraan, joten tämä valitsi miehekseen Prometheuksen velipojan Epimetheuksen, jolle antoi rasian. Epimetheus avasi rasian pahaa aavistamatta, jolloin taudit ja kärsimykset karkasivat maailmaan. Tarinan mukaan oli vain yksi asia joka jäi jäljelle lippaaseen - se oli Toivo, joka suhteutti asiat toisiinsa ja sai ihmiset odottamaan parempaa. Ehkä sekin tässä tilanteessa vain lisäsi ihmisten kärsimyksiä.
Zeukselle tämä ei kuitenkaan riittänyt, hän kosti myös jumalakohtaisesti Prometheukselle julmalla tavalla. Prometheus kahlittiin kallioon, ja korppikotka usutettiin hänen kimppuunsa nokkimaan hänen sisälmyksiään. Petolintu herkutteli erityisesti miehen maksalla, joka öisin kasvoi uudestaan. Rangaistuksen oli määrä kestää ikuisesti, mutta sankaritarun mukaan Herakles lopulta tappoi linnun ja pelasti Prometheuksen.
Zeuksen kosto ulottui sitten myös Prometheuksen jälkeläisiin: jumala järjesti vedenpaisumuksen, josta Prometheuksen poika ja Pandoran ja Epimetheuksen tytär pelastuivat neuvokkaasti rakentamalla arkin joka rantautui Parnassosvuorelle. Tulvan laskeuduttua nuoripari Delfoin oraakkelin neuvosta nakkeli olkapäänsä yli savimöykkyjä, joista kasvoi hukkuneiden tilalle uusia ihmisiä. Näin Prometheuksen jälkeläiset korottivat itsensä jumalten luokkaan: he toistivat itsessään jumalallista luovuuden ominaisuutta.
2.
Prometheusmyytissä tapahtuu rajankäyntiä primitiivis-maagisten tabukäsitteiden ja eriytyvän Hyvän ja Pahan välillä. Kehityspsykologisesti alun perin yksiarvoiset tabut eriytyvät käsitteellisiksi vastakohtapareiksi, joiden jäsentämässä maailmassa alkuperäiset tabut sitten näyttävät ambivalenteilta.
Toinen versio vastaavasta myytistä esiintyy juutalaisten Vanhassa Testamentissa, kuvauksena alkuperäisestä synnittömästä onnentilasta, paratiisista, ja sen ensimmäisistä ihmisistä, Aatamista ja Eevasta. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa ihmiset vastoin Jumalansa nimenomaista käskyä syövät Hyvän ja Pahan Tiedon puun hedelmää, ja joutuvat karkotetuksi paratiisista. Ihmissuku joka heistä sikiää, ei miellytä Herraa, joka päättää hukuttaa sen Nooan perhettä lukuunottamatta.
Tietoteoreettisesti ottaen nämä myytit pyrkivät antamaan kuvan siitä miten ihmislajin pitkä esihistoria päättyy, ja miten historian ensimmäisenä syntymäpäivänä niin Tiedon Valo kuten myös moraalinen Hyvä ja Paha ponnahtavat kuin kaunottaret kakusta yhtä aikaa. Tämän ihmeellisen kehityshyppäyksen yhteydessä ihminen siunataan kaikilla inhimillisillä ominaisuuksillaan samaan hengenvetoon. Hän saa muistin ja moraalisen tajun, oppii hahmottamaan yhteyksiä - syyt ja syyllisyys punoutuvat hänen ajattelussaan alusta alkaen samaan köyteen. Kun Narkissos kurkistaa peiliinsä, sieltä heijastuvat menneisyys ja tulevaisuus, niin oikean Tiedon kuin Oikean käyttäytymisen ongelmat.
Vielä pitkään aikaan tosin Narkissos ei tiedä tarkkaa rajaa Minän ja Maailman, so. oman Itsensä ja peilikuvansa, eikä myöskään Minän ja Sinän (tai Toisen) välillä.
Tällainen historiallinen ja kehityspsykologinen alkutila, alkuykseys, heijastuu yhäkin kaikissa uskonnoissa, olivatpa nämä sitten niin sanottuja primitiivisiä taikauskoja tai nykyisiä suuria maailmanuskontoja.
Uskonto on eräänlainen Minän alkutila: siinä kaikki on Yhtä ja Ikuista. Pyrkimys Eheyteen ja olemassaolonkokemuksen Jatkuvuuteen ovat Minän alkuperäisimmät ohjelmat. Niiden seurauksena kaikista uskonnoista löytyvät likipitäen samat tyypilliset myyttiainekset sekä määrätyt opilliset vähimmäissisällöt kuten jokin kosmologinen esitys - eli tarina tai kuvaus maailman synnystä - sekä eettinen normisto Hyvästä ja Pahasta -- ja myös moraalivaatimusten vahvistuksena käytettävä Minän Jatkuvuuden laajentuma: ajallisen elämän tuolle puolen ulottuva sanktiointi-, eli palkitsemis- tai rankaisemisjärjestelmä.
Nämä kaikkien uskontojen yhteiset ominaisuudet selittyvät siis helposti kehityspsykologiselta pohjalta.
Uskonnoissa ilmenevät lisäksi havainnollisella tavalla kaikelle inhimilliselle ajattelulle ominaiset peruselementit ja perusprosessit: tabut ja ambivalenssit, magian varassa tapahtuvat arvo- ja merkityslaajennukset, yleiskäsitteiden muodostuminen - eikä maailmassa liene koskaan ollut eikä ole sellaista ihmisyhteisöä, jonka alkuperäinen ajattelu ei olisi uskonnollista. Alkuasteella Magia ja Tieto läpäisevät täysin toisiaan, ja kaikki, myös yhteisön valtarakenne, heijastavat periaatteessa samaa ajatuksen- ja todellisuudenhallintaa.
Uskontoilmiön suhteen tuskin mikään voisi merkitä hirvittävämpää väärinymmärtämistä kuin uskontojen tarkasteleminen opillisina totuusjärjestelminä ja "kehittyneiden" uskontojen erottaminen "taikauskoista" - tai sitten se, että sokeiden individualistipsykologien tavoin todetaan: "Ihmiselle on ominaista tarve uskoa johonkin yliluonnolliseen." Usko on nimittäin ajatusapparaattiimme sisäänrakennettua magiaa eikä mikään tarve - usko on väistämätöntä, ei välttämätöntä.
3.
Kehittyneenkin ihmisen moraali perustuu keskeiseltä osin psyykkiseen palautumiseen jakamattoman alkuykseyden tilaan: maagisella tasolla Minä ja Maailma ovat vielä eriytymättömät, samoin Minä ja Sinä. Me ikään kuin elämme kaikki toistemme sieluissa, ja sen minkä teemme toisillemme teemme aina myös itsellemme.
Hämmästyttävää on, ettei empaattinen kykymme välttämättä häviä vaikka Narkissoksen peili kirkastuisi ja erottaisimme selvästi Itsemme kuvajaisesta. Syvällä sielussamme suljemme aina lähimmäisemme myyttiseen ja maagiseen Kohtalonyhteyteen kanssamme - nykypäivänäkin, vaikka individualisaation sokaisema kartesiolainen Minämme nyt eriytyisi objektiivisesta Maailmasta suorastaan sairaassa mittakaavassa.
On kuitenkin mahdollista, että me nyt elossa olevat olemme todella syntisempiä kuin minkään aikaisemman historiallisen ajan ihmiset: että nykymaailmassa pahoilla teoillamme saattaa olla erityinen persoonallisuuden rakenteita hajottava merkitys.
Minämme eheys nimittäin edellyttää, että sielumme liima-aineena tai lievikkeenä on hallinnassamme tarpeellinen määrä Hyvää - ja jos täydellisesti eriytyvä Subjekti pyrkii sulkemaan ja pidättämään kaiken Hyvän sisäänsä, seurauksena on, että kaikki Paha projisoidaan Objektiiviseen Todellisuuteen. Näin syntyy noidankierre, kartesiolainen Pahuuden hybris: jos Minä saa eheytensä ehdoille yhä vähemmän vahvistusta pahasta Maailmasta, Minä käpertyy yhä täydellisemmin itseensä, mistä seuraa, että Minän ulkopuolinen Maailma muuttuu tosiasiallisestikin yhä pahemmaksi.
4.
Moraalilla on siis muuan varsin yksinkertainen lähtökohta: Minä pyrkii liittämään itseensä kaiken minkä se kokee Hyvänä - so. miellyttävänä, eheyttävänä, rakentavana ja (niin kokemuksellisesti kuin eettisesti) Oikeana - se incorporoi eli sisäistää tämän - ja kaiken Pahan se vastaavasti pyrkii torjumaan pois itsestään - heijastamaan sen ulkomaailmaan, ulkoistamaan. Maagisten vaikutusten tasolla psyykkinen perusjäsennys on, että Minä on Hyvä, Maailma (tai Muut) on Paha.
Tämä yksinkertaistava väite saattaa herättää närkästystä ja yleensä provosoi koko joukon humanistissävyisiä puolustus- ja palopuheita, mutta tämän perusasian myöntäminen ja ymmärtäminen on välttämätöntä, jos haluaa nähdä ihmisen ja maailman oikein.
Tämä ei ole ylikäymätöntä - oikeastaan tämän tajuaminen on vielä helppoa siihen nähden mitä siitä seuraa. Siitä ei nimittäin pelkästään seuraa, että ihminen Hyvään pyrkiessään todella toteuttaa Pahuutta maailmassaan, vaan psyykkistä perusjäsennystä täydentää myös se, että ihmisen Hyvä on ominaisuudeltaan korostuneesti sulkeutumista Itseen, kääntymistä sisäänpäin, hyvää Oloa, Paha taas Minän rajojen repeytymistä, pakkoa suuntautua ulospäin, Toimintaa.
Meidän on syytä kysyä, mikä oikein on Minuus ja miten se kehittyy.
Tiedämme, että vastasyntyneellä on koko joukko lajityypillisiä etologisia valmiuksia ja taipumuksia ja yksilöllinen biologinen perimänsä, joiden merkityksestä ja osuudesta hänen fyysisen ja henkisen kehityksensä kokonaiskuvassa voidaan vapaasti väitellä.
On kuitenkin joka tapauksessa niin, että psyyken, persoonallisuuden, tietoisuuden ja ajattelun kehittymistä täytyy määritellä näitä toimintoja jäljittävin termein, eivätkä ne voi rajoittua biologian tai fysiologian puitteisiin. Psykoanalyyttinen käsitteistö ja teoria, johon on päädytty pikemminkin eläytymällä ja mietiskelemällä kuin kliinisiä kokeita tekemällä, palvelee jossain mielessä puhtaimmin tätä omaa erityistä tarkoitustaan.
Tämän katsannon mukaan lapsen kehityksessä varhaisimmat vaikutteet ovat ratkaisevimpia, koska niiden varaan rakentuu psyyken syvärakenne.
Vastasyntyneen ensimmäistä kehityskautta sanotaan oraaliseksi: tarpeentyydytys keskittyy suuhun, nälän kivut ja kouristukset lievitetään äidin rintaa imemällä. Tässä kehitysvaiheessa lapsi muodostaa vielä miltei kohdunomaisen fyysis-psyykkisen symbioosin äidin kanssa, eikä lapsen maailmassa käsitteenmuodostusta tai mitään tietoista ajattelua tietenkään vielä esiinny.
Jos ruokinnassa tapahtuu paljon pahoja traumatisoivia haavereita, lapsi ei opi luottamaan siihen että tarpeentyydytys tulee ajallaan, ja niin sen perusturvallisuus jää kehittymättä. Tällainen yksilö on läpi koko myöhemmän elämänsä epävarma, kärsii syömis- ja juomishäiriöistä, on altis riippuvuuksille, rakentaa mielessään heikkoa itsetuntoaan kompensoivia jyrkkiä musta-valkoasetelmia, häiriytyy helposti, ja itsekontrollin menettäessään hän kokee totaalisen black-outin, koska taantuu kriisitilanteessa vammautumisvaiheeseensa eli asteelle, jolloin käsitteellistä tietoista ajattelua ei vielä ollut.
Toinen kehitysvaihe on nimetty anaalis-sadistiseksi. Oman rakon ja suolen toimintojen havaitseminen ja tietoinen hallitseminen merkitsee lapselle ensimmäistä selvän itsetietoisuuden ja hallinnan kokemusta. Se muodostuu malliksi kaikille myöhemmille suorituksille.
Jos siisteyskasvatus on liian ankaraa tai tulee muita toistuvia vaikeuksia, henkinen kehitys häiriytyy tälle vaiheelle tyypillisellä tavalla. Yksilön suoritustarpeista tulee korostuneita, hänen itsetarkkailunsa ja -kurinsa ovat ylikäyviä, on pakonomaisia järjestyksentarpeita, elämä tuppaa jäykistymään kaavoihin. - Ja kun joustoa ei löydy itsestä, sitä on käytännössä löydyttävä kanssaihmisistä.
Anaalikko on kuitenkin pelottavan usein ongelmatapaus: esimurrosikäisenä jengijohtaja, myöhemmin sopeutumaton. Usein hän on aitoon empatiaan, parisuhteeseen ja sukupuolirakkauteen kykenemätön "ikuinen jengiläinen", ammattisotilas - tai naispuolisena siivousintoileva ikäneito. Toisaalta hän hallitsee myös roolinsa kääntöpuolen, nauttii alistumisesta ja matelemisesta, ja pahimmassa tapauksessa päätyy kiduttamaan itseään mitä sairaimmilla tavoilla. Jos hyvin käy, hän menestyy: suoritustarpeet ja (pohjimmiltaan itsetarkoituksellinen) hallinnantavoittelu voivat yhtyä pätemisentarpeena ja muovata neurootikosta uraihmisen.
Johtaja-asemassa hän nauttii päästessään vaa'ankielenä ratkaisemaan muiden ihmisten asioita ja elämänkohtaloita. Maailmanhistorian armottomin anaalikko lienee ollut Hitler, joka ei pelännyt lähettää miljoonia nuorukaisia kuolemaan sotarintamilla suuruudenhullujen maailmanvalloitussuunnitelmiensa puolesta, mutta pelkäsi naisia, ei pystynyt perustamaan perhettä, ja sai sukupuolisen tyydytyksen näyttelijättäriltä, jotka virtsasivat ja ulostivat hänen päälleen. Mm. Erich Fromm ja Alice Miller ovat eri puolilta ansiokkaasti analysoineet Hitlerin persoonallisuutta.
Kolmas kehitysvaihe on sitten genitaalinen, jolloin suurimman nautinnon lähteeksi löytyvät sukupuolielimet. Tämä kausi sijoittuu varhaislapsuudesta jo ajallisesti kauemmas ja jatkuu sitten läpi koko elämän.
Kyky tuntea kokonaisvaltaista nautintoa ja saada aitoa, uudestisynnyttävää sukupuolista tyydytystä seuraa siitä että psyyke on varhaisten vaiheiden traumoista selvinnyt kyllin ehjänä. Genitaalisuus toteutuu siis jo annetuin ehdoin - sitä voi freudilaisittain pitää psyyken terveyden indikaattorina. Persoonallisuuden perusrakenteisiin ja ajattelun kehittymiseen sillä ei enää ole samanlaista ratkaisevaa vaikutusta kuin oraalisella ja anaalisella vaiheella.
Minää on siis pidettävä kasvukausien kehitystuotteena. Jos kasvu on tapahtunut pääosin onnellisissa merkeissä ja vammauttavat traumat on vältetty, persoonallisuudesta on muotoutunut ehyt ja joustava. Terveellä minällä on liikkumavaraa, mahdollisuudet laajaan tunne- ja tietorekisteriin, ja kyky vuorovaikutukseen Maailman kanssa. Se ei kärsi jyrkistä musta-valkoasenteista tai hyväksymisen ja hylkäämisen ambivalensseista. Ja, kuten Freud sanoi, terve ihminen kykenee tekemään työtä ja iloitsemaan.
5.
Hypnotisoidessaan koehenkilöitään ns. sivupersoonatutkimustensa yhteydessä huomasi psykiatri Reima Kampman, että syvätranssiin (so. maagiselle tasolle) vaipuivat ja eniten esiinsuggeroituja sivupersoonallisuuksia tuottivat juuri psyykkisesti eheimmät yksilöt. Tämä havainto vaikutti aluksi hieman yllättävältä, mutta selittyy kauniisti minuuden rakennetta ja luonnetta tarkemmin eriteltäessä. Kampman kirjoittaa:
"Väitöskirjatutkimuksessani totesin, että ne koehenkilöt, jotka hypnoosissa kykenivät luomaan sivupersoonia, olivat keskimäärin terveempiä ja joustavampia kuin sivupersoonattomat. Tämä olikin eräs tuon tutkimuksen pääasiallisista tuloksista, aikaisempien käsitysten vastainen. Tuolloin en pysähtynyt pohtimaan, miksi sivupersoonien luominen on juuri terveille helpompaa. Nyt lienee tämänkin kysymyksen tarkastelu paikallaan.
(...Niin kuin edellä kerroin...) ihminen tukeutuu mielenterveytensä järkkyessä mielellään uskontoon. Hyvin usein tällaisen ihmisen uskonnollisuus on ankaraa ja kiihkeätä. Mitä enemmän piilotajunnasta pyrkii syyllisyyksiä esille, sitä ankarampaa uskonnollisuutta tulee harjoittaa. Huippuesimerkkejä lienevät olleet muinaiset luostarit, joiden elämään liittyi keskeisenä katumus jopa itsekidutus. Samanlaisia askeesin piirteitä vaativat monet uskonlahkot. Meillä Suomessakin tuollainen ulkonaisten vaikuttimien kieltäminen on eräissä uskonlahkoissa johtanut hämmästyttäviin ääriesimerkkeihin.
Eräille uskonlahkoille radio on aikanaan ollut kielletty, televisio on sitä vielä nykyäänkin, samoin pesukone, jonka lasiruudun takaa vilahtelevat naisten alusvaatteet saattavat herättää niitä katselevissa kiellettyjä seksuaalisia mielikuvia. Nämä esimerkit osoittavat, että jos tunne on kielletty, ei suoda sijaa edes kiellettyihin asioihin kohdistuville mielikuville.
Terveempi ja joustavampi persoonallisuus pystyy tekemään eron oman itsensä ja ulkomaailman välille. Se paha, mitä hän ympärillään näkee tai kuulee, ei ole osa häntä eikä niin ollen voi häntä pahentaa.
Mitä enemmän persoonallisuudessa on piilotajuntaan torjuttuja syyllisyyttä tuottavia aineksia, sitä voimakkaammin sen on pyrittävä pitämään ne piilossa ja sitä rajoittuneempi ja jäykempi persoonallisuus on.
Hypnoosiin meneminen vaatii persoonallisuudelta jo hyvin paljon joustavuutta ja terveitä persoonallisuuden alueita. Kuitenkin niin kuin esimerkkitapauksissa myöhemmin näemme, monet henkisesti häiriintyneetkin ihmiset voidaan saattaa hypnoottiseen tilaan, mikäli heidän häiriintyneisyytensä esiintyy vain kapealla persoonallisuuden alueella.
Tällöin hypnoosiin saattaminen vaatii tiettyä tekniikkaa, hypnotisointivaiheessa on pyrittävä työskentelemään persoonallisuuden terveiden osien kanssa.
Sivupersoonan luominen vaatii vielä joustavampaa persoonallisuutta kuin pelkkä hypnoosiin vaipuminen. Sivupersoonan luomisessa tunnustellaan elämän peruskysymyksiin liittyviä rakenteita, joihin ei ole välttämättä pakko puuttua tavalliseen hypnoosiin vaivuttaessa. Näin onkin helposti ymmärrettävää, että ne koehenkilöt, jotka pystyvät luomaan sivupersoonia, ovat terveempiä ja joustavampia kuin ne, jotka eivät siihen pysty."
Sivupersoonailmiössä heijastuu siis terveen psyyken normaalitapa toimia.
Voimme oppia tästä, että vaikka minuus syntyykin ainutkertaisessa ja peruuttamattomassa kehitysprosessissa, se ei rakenteeltaan vastaa monoliittista sipulia, jossa kiteytyneen ytimen ympärille keräytyy yhä uusia kerroksia. Tietoinen Minä - siis se, jonka puitteissa koemme olemassaolomme jatkuvuuden - on pikemminkin jonkinlainen väljäraaminen mahdollisuuskehikko, joka tarpeen mukaan hyödyntää kokemusvarastoa. Minä rakentuu sekä ulkoisen tarpeen mukaan että sisältä käsin. Ei ole sanottu, että Tietoinen Minämme olisi ainut - tai jossain tapauksessa edes aidoin - minämme. Jos normaalitietoisuus pyyhkäistään pois - esimerkiksi hypnoosilla - voidaan sopivin suggestioin saada syntymään muita minuuksia, joita voidaan - kuten Kampman teki - jopa tutkia vakiintuneilla persoonallisuustesteillä ja todeta, että ne todellakin ovat eri "henkilöitä". Tällaisilla hypnoositilassa aikaansaaduilla sivupersoonilla on todella paitsi omat luonteenpiirteensä myös oma "aikansa", so. henkilöhistoriansa ja tavoitteensa.
Jossain, eikä edes vähäisessä määrin jokainen psyyke rakentaa persoonallisuusfragmentteja myös normaalissa valvetilassa - itse asiassa voidaan väittää, että esimerkiksi ajatteleminenkin on jonkinlaista sisäistä vuoropuhelua. Koska uskonto on yleistävän hahmonmuodostuksen alkeismuoto, Jumalan rukoileminen voisi olla kaiken ajattelun primitiivinen alkeismuoto.
Joskus sisäiset henkilöhahmot erehtyvät menemään liian pitkälle ja psyykensisäisten minuuksien työnjaossa tapahtuu peruuttamattomia työtapaturmia. Liian ankara Tuomari-Minä voi tuomita Syyllisyydentuntoisen Minän kuolemaan, ja todella panna tuomion toimeen. Puhumme silloin itsemurhasta, mutta kysymyksessä on tietenkin psyykensisäinen murha. Sama tapahtuu kun anorektinen Narkissos katsoo peiliin: siinä kietoutuvat toisiinsa Elämän ja Kuoleman kuvat, ja Eros ja Thanatos käyvät keskinäiseen riuduttavaan kuolemantanssiin.
6.
Miksi sitten sivupersoonailmiö on niin tärkeä selvitettäessä psyyken kehityksen, rakenteen, ja ajattelun ongelmia?
Ensinnäkin tietenkin siksi, että nämä näköalat kääntävät kaikki arkiset sielunmaisemamme ylösalaisin. Minuus ei olekaan kaiken luja alkupiste vaan pikemminkin mitä epämääräisin ja tilapäisin lopputulema. Minuus ei olekaan kokonaan omassa kontrollissamme, eikä niinkään kysyjän roolissa - vaan välttelevä vastaus kohtaamiimme sekä sisäisiin että ulkoisiin ongelmiin. Eikä Minuus edes ole yksi - se minkä itse tunnemme ja tiedämme - vaan koko joukko outoja hahmoja ja ristiriitaisia voimia sisällämme.
Mutta toiseksi tämä kaikki on tärkeää siksi, että tämän tiedon varassa meillä on kokonaan erilaiset edellytykset arvioida ihmistä moraalisena olentona.
Psyyke on alusta alkaen projekti, jonka olennaisena sisältönä on mielen dualistisen perusrakenteen pohjalta toteuttaa Hyvän liittäminen Itseen ja Pahan torjuminen pois Itsestä.
Tietoinen Minä ja se minkä se sulkee piiriinsä on tässä ainoa kotikenttä. Muut Minät, varjominät, so. sielun koostamat ja syrjään työntämät kokemusklusterit - olivatpa nämä pääkopastamme sisään- ja ulosvirtaavat haamut lopulta laadultaan ja sisällöltään mitä tahansa: valikoivia havaintoja tai muistin toistamia mielikuvia Todellisuudesta, kuvia Narkissoksen peilissä tai Kaiku-Keijun ajatusavaruudessa toistelemia repliikkejä, persoonallisuusfragmentteja, tai kokonaisia sivupersoonia alkaen Jumalasta ja jatkuen vaikkapa jokaisessa psyykessä lymyilevään Pikku-Hitleriin - kaikki ne edustavat joko toistaiseksi käsittelemätöntä ja käsitteellistämätöntä kokemusmateriaalia, tabuja, tai sitten vähintäänkin potentiaalista Pahuutta. Ne vaikuttavat joko muodostaen ajatustaustaa, tai sitten kytkeytyvät suoraan alkuperäisellä maagisella tasolla Minän ulkopuolelle, Maailmaan.
Tämä on persoonallisen moraalin juoni: Hyvä muodostaa Minää, Paha lakaistaan pois ja se siirtyy edustamaan Muita.
Tällä tasolla Minä ja Maailma muodostavat täysin läpikäyvän symbioosin, ja siksi psyyken varjojen, varjominuuksien, "todellinen" sijainti on hieman harhaanjohtava ja tarpeeton kysymys - se on vähän samantapainen kuin kysymys valon "todellisesta" nopeudesta suhteellisuusteorian mukaan.
Voidaan ongelmattomasti ajatella, että varjot muodostavat tietynlaisen vakion psyykkisessä avaruudessa ja vaikuttavat yhtä todellisuusvoimaisesti olivatpa ne fyysisessä mielessä "todellisia" tai eivät. Merkitykset ovat aina ratkaisevalla tavalla psyykensisäisiä.
Minä haluaa vain yhtä asiaa: eheyttä ja jatkuvuutta. Se haluaa vapautua varjoistaan, hallita niitä, olla Pahalta suojassa, turvassa, rauhassa. Jos tämä ei onnistu - jos varjot esimerkiksi ovat fyysisesti Todellisia ja edellyttävät reagointia ja Toimintaa - silloin Minän on astuttava ulos rakentamansa Hyvän piiristä, ja kohdattava ne Pahuuden maaperällä.
7.
Tässä tarkastelussa moraali voidaan siis määritellä eräänlaiseksi sielun liima-aineeksi, jolla Minän eheys ja varsinkin ns. normaaliminän kehikon koossapysyminen taataan.
Kaikki perinteiset moraalifilosofis-opilliset tarkastelut, kuten kysymys normietiikan ja omantunnon suhteesta, käyvät näin tarpeettomiksi, ja vielä enemmänkin, sillä moraalin määritteleminen psyykenrakenteen kannalta tuo kuvaan mukaan myös tiedon, jonka koherenttisuus nousee samalla tavalla merkitseväksi Minän eheyden tekijäksi kuin kokemuksellisen tai moraalisen Hyvän ja Pahan.
Voi äkkipäätään vaikuttaa hämmentävältä, että sielua lievittävä mielihyvä ja moraalinen omatunto näin rakenteellisesti samaistetaan, mutta juuri tällä tavoin se sekä historiallinen että yksilöllinen kehitysprojekti, jota psyykeksi nimitämme, pitää käsittää.
Tässä ajatuskonstruktiossa asettuvat lukuisat mielenkiintoiset yksityiskohdat ongelmattomasti paikoilleen. Esimerkiksi ajantaju (muistakaamme normaaliminuuden määritelmä: Minä on se jonka puitteissa koemme olemassaolomme jatkuvuuden - aktuaalinen Minä laajenee faktuaalisessa situaatiossa aikaulottuvuuteen) liittyy kiinteästi sekä kokemukselliseen että tiedollis-kausaaliseen ajatteluumme.
Pahojen kokemusten muistot pyritään torjumaan tietoisuudesta, mutta koskaan ne eivät muistista kokonaan häviä, vaikka painuvatkin normaaliminän hahmottaman tapahtumahorisontin taakse. Siellä ne ehkä vain muuttuvat Muuksi, tai Muiksi. Itse asiassa em. Reima Kampman sivupersoonatutkimustensa jatkovaiheessa huomasikin, että uudet sivupersoonallisuudet mielellään muodostuvat torjuttujen traumaattisten kokemusten vaikutuksesta ja hyödyntävät niihin kytkeytyviä elämyssisältöjä. Sivupersoona, varjominä, tai persoonallisuusfragmentti voisivat ytimeltään olla hieman sellaisia kehräpuolia kuin kuvittelemme koko Minämme olevan.
Kokemusten käsittelyä vastaava kuvio toteutuu myös maailmaa selittävän tiedollisen syysuhdeajattelun suhteen: jos jokin ei sovi Minän varjelemaan kokonaiskuvaan, sen merkitys mitätöidään. Ennen pitkää nämä argumentit hakeutuvat Sielumme Vihollisen suuhun.
Tunteet ja tiedot ovat siis tässä erityisessä rakenteellisessa mielessä samanmuotoista tai samanarvoista psyykensisältöä. Tämä seuraa suoraan siitä että niiden merkitykset psyyken varhakantaisella tasolla palautuvat samaan maagiseen alkuykseyteen. Miljoonan vuoden evoluutio ei tätä maagista rakennetta ole mihinkään häivyttänyt. Hypnoosissa magia voidaan elvyttää ja nostaa näkyville - hypnoosi ei siis sitä luo eikä keksi, se vain paljastaa sen.
Summatkaamme vielä: Näin siis Kokemuksellinen, Moraalinen ja Tiedollinen Hyvä voidaan määritellä Minän eheytymispyrkimyksen edellytyksinä sen kehitysprojektissa ja selviämistaistelussa Pahassa Maailmassa.
Tästä kaikesta meidän tulee vähintäänkin oppia, että niin Minän ja Maailman kuin myös Minän ja Muiden merkitsevät yhteydet solmitaan aina eheytymispyrkimyksen ehdoilla, ja että Minä tekee syvimmät kytkentänsä aina maagisella tasolla. (Eikä siis ole väliä ovatko nämä Muut kuviteltuja vai todellisia, sillä loppujen lopuksi ainoa vaikuttava realiteetti on että elämme kaikki toistemme sieluissa - voisimme sanoa: joukkosielussa.)
Minän eheytymispyrkimyksille löytyy eräänlaista alkukuvavastiketta psykoanalyysin kuvailemasta inhimillisen kehityksen genitaalisesta kehityskaudesta, jolloin terve seksuaalinen nautinto sisältää niin fyysisen kuin psyykkisen eheyden kokemuksen. Tällaista kokemusta kuvaavien unitunnelmien, kuten lentämis- ja uimisunien, voidaan freudilaisittain tulkita merkitsevän seksuaaliaktia. Eheytymispyrkimyksen vastakohtaa, fyysistä silpomista tai psyykkisen hallinnan menetystä, voidaan vastaavasti nimittää kastraatioahdistukseksi.
8.
Sanat tuli ja valo johdannaisineen kuvaavat hyvin sitä tilannetta joka alkuperäisessä myyttisessä ihmispsyykessä Hyvän ja Toden suhteen vallitsee.
Tulella kuvataan voimakkaita vaikutelmia ja affekteja: "Hän tulistui", "tulinen temperamentti", "tulisieluinen julistaja", jne. Puhutaan vihan leimuamisesta, mikä hyvin kuvastaa sitä että aggressiivisella ihmisellä - primitiivisessä laumassa johtajalla - on tulen ominaisuuksia. Jumala on palava pensas. Zeus tuli vihaiseksi siitä että Prometheus otti ja vei ihmisille tulen - jotain, joka kuului jumalille, siis ensisijassa valtaa. Tässä samaistuvat vielä Valta ja Hallinta. Että Hallinta edustaa kokemuksellista Hyvää, käy ilmi Zeuksen kostosta: Pandoran lippaassa lähetettiin ihmisille kaikkea mikä äärimmäisessä muodossa edusti kokemuksellista Pahaa: sairauksia, vaivoja, kipuja.
Prometheusmyytin "jumalten tuli" edustaa siis vasta toissijaisesti Tiedon Valoa. Sen sijaan Vanhan Testamentin luomiskertomuksessa Jumala aivan aluksi komentaa koko maailmasta pimeyden pois: "Tulkoon valkeus" - ja syntiinlankeemuskertomuksessa puhutaan jo kaksimerkityksellisesti "Hyvän ja Pahan Tiedon puusta". Moraali ja Tieto kasvavat siis kauniisti samassa puussa. Hyvästä ja Pahasta on vain pieni askel asioiden tiedolliseen hallintaan. Ilmaisut "nähdä asiat tietyssä valossa" tai "nähdä valoa" kuvaavat vielä ehkä pikemminkin Tunnetta kuin Tietoa, mutta "valaistunut" ja "valistunut" jo selvästi Homo Sapiensia, Viisasta Ihmistä.
9.
Kampmanin varsinainen väitös käsitteli sitä kuinka monet ja millaiset ihmiset tuottavat hypnoosissa sivupersoonallisuuksia, ja vaikka tässä yhteydessä itse ilmiön tutkinnassa ja selittämisessä ei menty persoonallisuustestejä pidemmälle, nähtiin, miten merkittävien yksilöpsykologisten näköalojen äärelle näissä yhteyksissä päädytään.
Oman tutkimuksensa olennaisen viestin Kampman tiivistää hyvin: hän siteeraa Sven Krohnia, joka määrittelee ihmisen eron eläimeen nähden siten että vain ihminen esittää itseään koskevan kysymyksen: "Kuka minä olen?" Itseidentiteettiä koskeva probleema on vain ihmiselle ominainen - ja siihen kytkeytyvät tavalla tai toisella kaikki ihmistä itseään koskevat ongelmat. (Niinpä Kampman ottaa Krohnin kysymyksen toisen kirjansa nimeksikin - turha kunnianosoitus jälleensyntymisoppiin uskovalle professorille.) Siitä miten monimuotoinen ja jatkuvasti uusia alueita avaava tämä probleemi on, antavat sivupersoonailmiöt oivan näytön.
Ilmiön myöhempi jatkokäsittely ja -tulkinta toikin sitten mukanaan psykoanalyyttisen pioneerisovelluksen. Eikä siinä kaikki. Kampman tekee toisen kirjansa loppuluvussa yhteenvetoa psykoanalyyttisen lähestymistavan käyttökelpoisuudesta arvioitaessa paitsi sivupersoonailmiötä sinänsä myös esim. suuria maailmanuskontoja, filosofisia ja ideologisia järjestelmiä, sekä erityisesti kristinuskoa ja sen käytännöllisiä ilmentymiä mm. potilastapausten yhteydessä.
Niin oikein kuin hän kysymyksiä asettaakin, hänen visionsa eivät järin syvällistä oivallusta sisällä, vaan jäävät terminologis-opillisen viittailun tasolle.
Kirjan loppuluku on hapuileva yritys laajentaa saatuja opetuksia historiallisiin ja yleisinhimillisiin puitteisiin. Se ei Kampmanilta oikein onnistunut. Ilmeisesti hän kuitenkin aavisti miten mittaviin visioihin myyttien, maailmanuskontojen ja maailmankatsomusten arvioinnissa sivupersoonailmiön merkityksen sisäistävä psykoanalyyttinen tarkastelu kantaisi.
Suurissa maailmanuskonnoissa ilmenevä itäisen ja läntisen kulttuuripiiriin kahtiajakautuma palautuisi tällaisessa esihistorian hämärää valaisevassa analyysissa jo Narkissoksen aikoina tapahtuneisiin perusvalintoihin.
Idän uskonnoille - hindulaisuudelle, buddhalaisuudelle ja Kiinan kungfutselaisuudelle ja taolaisuudelle - ominainen staattisten ajatustilojen ja asentojen tavoittelu tulee havainnollisella tavalla näkyviin jo esim. sellaisessa kulttuurin perusratkaisussa kuin kuvakirjoituksessa. Näille uskonnoille on ominaista eksistoiminen - oleminen ei niinkään tekeminen - ja Hyvän ja Pahan ne ymmärtävät enemmänkin olotiloina kuin toiminnan kautta ulkomaailmaan projisoituina objekteina. Keskittyminen, mietiskely ja meditaatio ovat sielun autuuden tiloja. Ne ovat päämääriä sinänsä, eivät keinoja ansaita ikuinen elämä tai välttyä kuoleman jälkeiseltä rangaistukselta. Jos idän uskonnoissa kuoleman jälkeen jotain ajatellaan seuraavan, se on uudestisyntymistä toisessa olomuodossa - sekin on kuitenkin ominaisuudeltaan olemista, ei toimintaa.
Näennäisestä epäsosiaalisuudestaan huolimatta näiden uskontojen harjoittajat ovat sangen positiivisia, joustavia ja suvaitsevaisia ihmisiä. Käsitys synnistä on näissä uskonnoissa väljä, pyrkimys itseymmärrykseen syrjäyttää syyllisyydentunnon. Vaikka historia on tuonut ja vienyt mukanaan varsin ulkokohtaisin normein järjestettyjä itäisiä kuriyhteiskuntia, lähtökohtaisesti käyttäytymistä ei idän uskonnoissa ole säädelty yksittäisten tekojen hyväksyttävyyttä määrittelevin normein.
Esimerkiksi seksuaalisuus ei näissä uskonnoissa ole tabu, ehkä päinvastoin: yhdyntäkokemuksesta on pyritty kehittämään hallittua taidetta. Alkuperäiset opit kirjasivat naisen aseman korkealle: taolaisuudessa jin ja jang ovat tasavahvoja ja toisiaan täydentäviä komponentteja, kungfutselaisuus korosti pidäkkeitä ja ritarillista suojelua, hindu-uskontojen pehmeät muodot sekä matriarkaattia että erotiikkaa.
Sen sijaan läntisen kulttuuripiirin uskonnot juutalaisuus, kristillisyys ja muhammettilaisuus omaavat alusta alkaen erilaisen psyykendynamiikan. Ne eivät keskity eksistoimiseen vaan ulkoistavat psyykkiset tilat ja pyrkivät ratkaisemaan ne toiminnalla.
Itseidentiteetin ehdot ovat alusta alkaen rajoittuneemmat kuin itäisissä kulttuureissa. Läntinen Minä on ahtaampi ja ankarampi rakennelma kuin itäinen.
Rajoittuneisuus tulee erinomaisella tavalla näkyviin esim. siinä paradoksissa, että vaikka kristinuskon keskeinen moraalinormi on lähimmäisenrakkaus, kristitylle sekin merkitsee vain omakohtaista ongelmaa - siitäkin tulee synnintuntoisille vain omantunnonkysymys, keino pelastaa omaa sielu helvetin tulesta. Lähtökohta on epäsosiaalinen: koskaan kristitty ei pohdi sitä kenen kanssa hän kuoleman jälkeen pääsee taivaaseen tai joutuu helvettiin - hän on oman ankaran Minänsä vanki.
Tiedon koherenssia kristitty varjelee absoluuttisella subjektiivisuudella: Jumala voi puhutella vain häntä itseään, koskaan hän ei kuule Jumalan puhuttelevan ketään toista. (Wittgenstein) Kristittyjen keskinäisyhteys on sitä että jokainen ikään kuin yhteisestä sopimuksesta on pannut päänsä säkkiin ja sanoo: "Älkää peljätkö veljet, tässä olemme samassa pimeässä huoneessa kaikki."
Näennäisestä sosiaalisuudestaan huolimatta kristityt ovat varsin kielteisiä, mustavalkoisia ja suvaitsemattomia ihmisiä. Vaikka kristityt suhtautuvat islaminuskoon vastakkaisia arvoja edustavana kilpailijana ja halveksivat Koraania Raamatun huonona kopiona, tosiasia on, että historiallisesti katsoen islam hyödynsi kristinuskosta nimenomaan sen omimmat piirteet - sen Pahuutta ulkomaailmaan projisoivan psyykkisen perusratkaisun, mustavalkoisen, ulkokohtaisen normietiikan sukupuoliseparaatioineen, ja sen tosiasiallisen epäsosiaalisuuden ja aggression - ja puhtaaksiviljeli ne.
Voidaan väittää, että islamin äärimuodoissa ilmenee länsimainen psyyke pelkistetyimmillään: siinä missä kristinoppi vielä varjelee mahdollisuutta samaistua Jumala-sivupersoonaan (vaikka jakaakin Jumalan kolmeen hieman epämääräiseen entiteettiin), islamin Hyvää edustava Allah on tabunomainen, ja sitä edustava psyykkinen hahmo on tehty koskemattomuuden varjelemiseksi rajoiltaan ja inhimilliseltä sisällöltään täysin tavoittamattomaksi. Allah on vallan tulta, jota ei käsin kannata mennä tutkimaan. Allahista ei saa tehdä kuvaa, ja oikeastaan tiedämme vain että "Allah on suuri".
Sen sijaan kaikki Pahuuden projektiot ulkomaailmassa saavat erinomaisen täsmällisesti kohteellistuneen luonteen: näille uskonnoille on nimenomaan tunnusomaista että ne tarvitsevat ulkoistetun Pahuutensa eivätkä selviä ilman vihollisia. Opit toteutuvat käytännössä loputtomana loukkausten ja koston kierteenä.
On lohdutonta tajuta, että tämän länsimaisen perinteen pohjalta on noussut myös nykyisin maailmaa hallitseva teknotaloususkonto, jossa Hyvää edustavat idealisoidut opilliset Tunnusluvut ja Pahaa raadolliset, todelliset, "tuottamattomat", taloutta "rasittavat" köyhät ihmiset. --
Ja toisaalta: kun sekä läntisessä taloususkonnossa että islamissa Oppi, Hallinta ja Valta muodostavat sekä kiinteän sisäisen kytkennän että ulkoisen Maailmanjärjestyksen, on oletettavaa, että juuri näistä lähisukulaisista kasvaa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa toistensa katkerimmat viholliset.
10.
Toisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneista harvoista maailmankirjallisuuden mestareista on osuvasti ja ratkiriemukkaalla tavalla käsitellyt Hyvän ja Pahan ongelmaa Italo Calvino pienimuotoisessa teoksessaan "Halkaistu varakreivi".
Kyseessä on mielikuvituskertomus tai oikeastaan satu, joka kuitenkin kerrotaan varsin tarkkoja ja vaikuttavia yksityiskohtia viljellen. Juoni kertoo Terralban varakreivistä Medardosta, ihanteellisesta ja kirkasotsaisesta nuorukaisesta, joka haluaa nähdä sodan ja siinä tarkoituksessa varustautuu matkaan aseenkantajansa Curzion kanssa. Sotaa käydään Böömissä turkkilaisia vastaan, ja jo saapuminen kristittyjen leiriin kuvataan pahaenteisellä tavalla. Ensimmäisenä iltana
"Medardo ei tahtonut saada unta, vaikka olikin väsynyt. Hän kuljeskeli edestakaisin telttansa lähistöllä ja kuuli vartiomiesten huudot, hevosten hirnunnan, jonkun unissaan puhuvan sotilaan katkonaisen muminan. Hän katseli taivaalle Böömin tähtiä, ajatteli uutta sotilasarvoaan, seuraavan päivän taisteluja ja kaukaista isänmaataan, sen kaislojen suhinaa virroissa. Sydämessään hän ei tuntenut kaipuuta, ei epäilyä, ei huolta. Hänelle asiat olivat vielä kokonaisia ja kiistattomia, ja sellainen oli hän itsekin."
Tästä saamme aavistuksen mitä tapahtuu. Heti ensimmäisessä yhteenotossa varakreivi hyökkää päin kanuunaa, joka paukauttaa miehen palasiksi. Kun välskärit illalla paikkaavat haavoittuneita, he löytävät puolikkaan varakreivistä. Kuin ihmeen kaupalla kammotus saadaan kursittua umpeen, ja "tosiasia on, että seuraavana päivänä hän avasi ainoan silmänsä, suunpuolikkaansa, avasi sieraimensa ja hengitti".
Kun toipilas sitten palasi kainalokeppiin nojaten ja synkkään kaapuun kietoutuneena takaisin linnaansa kävi pian ilmi, että mies oli silvottu paitsi fyysisesti aina sieluaan myöten.
Varakreivi kohteli palvelijoitaan ja alustalaisiaan niin kaltoin ja harrasti kaikenlaista mieletöntä julmuutta luontokappaleita kohtaan, että hetikohta huomattiin hänen jakautuneen myös moraalisessa mielessä kahtia. Ainoastaan Paha puolisko oli jäänyt jäljelle. Se riitti tekemään ihmisten elämästä sietämättömän.
Jotenkuten, kun aikaa kului, ihmiset kuitenkin oppivat tulemaan toimeen kiusaajansa kanssa. Kaikesta huolimatta "noissa ajoissa oli iloisetkin puolensa", ja välillä alkoi näyttää siltäkin, että varakreivin armottomuus vähitellen pehmenisi ja ihmisiä piinaava pelko helpottaisi. Kerran Medardo selittelikin elämäntuntojaan:
"Kaikki voisivat vapautua tylsästä ja tietämättömästä kokonaisuudestaan. Minä olin kokonainen ja kaikki asiat olivat minulle luonnollisia ja epämääräisiä, typeriä kuin ilma; luulin näkeväni kaiken mutta näin vain ulkokuoren. Jos sinusta joskus tulee halkaistu - ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni - ymmärrät asioita jotka ovat tavallisten kokonaisten aivojen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan. Sillä kauneus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat ainoastaan siinä, mikä on halkaistu kappaleiksi."
Kohta tämän jälkeen käy sitten ilmi, että varakreivejä onkin kaksi. Välskärit nimittäin olivat onnistuneet löytämään sotatantereelta toisenkin puolikkaan, ja kuin ihmeen kaupalla sekin oli saatu ommeltua kokoon. Sekin oli lopulta palannut kotiseudulleen.
Mutta kesti aikansa ennen kuin ihmiset oppivat erottamaan puoliskot toisistaan. Niin hyviä tekoja kuin Hyvä ruumiinpuolisko tekikin, ihmiset odottivat vain milloin Pahuus niiden takaa paljastuisi. Sitten kävi vielä ilmi, että niin Hyvä kuin Hyvä puolisko olemuksellisesti olikin, kaikki mihin se ryhtyi, kääntyi lopulta Pahaksi. Vaikka tarkoitus oli aina puhdas ja hyvä, puhdasta moraalista Hyvää ei käytännössä voinutkaan ilmetä. Kaikesta seurasi todellisuudessa vain kaaosta ja Pahaa.
Onnettomuudekseen tai onnekseen ruumiinpuoliskot sattuivat rakastumaan samaan tyttöön, joka solmii naimalupauksen molempien kanssa. Seurauksena on kirjallisuuden historian hirvittävin kaksintaistelu. Asettuessaan toisiaan vastaan Hyvä ja Paha provosoituvat primitiivisen raivon valtaan, mikä merkitsee taantumista maagiseen alkuykseyteen, jossa Hyvä ja Paha eivät vielä erityineinä esiinny. Täällä ne kohtaavat, toisiinsa oudosti kietoutuneina, toisiaan ja itseään tuhoavina, ja täällä kohtaavat myös Rakkaus ja Viha, Eros ja Thanatos:
Kainalokeppiensä varassa horjuvat vimmaiset miehenpuolikkaat huitoivat ilmaa raskailla miekoillaan, "mutta he eivät koskettaneet toisiaan. Joka iskulla miekan terä tuntui auttamattomasti kääntyvän vastustajan liehuvaan viittaan. Kumpikin näytti itsepintaisesti pyrkivän lyömään sille puolelle jossa ei ollut mitään, toisin sanoen sille puolelle jossa hänen itsensä olisi pitänyt olla."
Lopulta kaksintaistelu saa dramaattisen lopun:
"Tekojalkojen kärjet olivat uponneet maahan kuin karhit. Ilkimys irrottautui rajusti ja oli jo menettänyt tasapainon ja kaatumassa, kun hänen onnistui lyödä vastustajaansa kauhea isku. Isku osui niin tarkkaan pitkin valtavaa arpea ettei voinut heti nähdä, oliko se sattunut siihen vai ei. Mutta pian näimme viitan värjäytyvän verestä kiireestä kantapäähän eikä asiasta ollut enää epäilystä. Hyvä lyyhistyi mutta kaatuessaan hänen miekkansa teki laajan kaaren joka sekin osui aivan lähelle vastustajaa, hipaisten koko valtavaa arpea. Myös ilkimyksen ruumis värjäytyi nyt verestä ja vanha kauhea haava avautui kokonaan."
Onneksi paikalla on muuan tohtori Trelawney, yksi kirjan mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Hän rupesi hyppelemään kuin heinäsirkka, taputti iloisena käsiään ja huusi: "Hän on pelastunut, hän on pelastunut! Antakaa minun hoitaa asia."
Puolessa tunnissa tohtori sitoi ruumiinpuolikkaat tiukasti yhteen "kilometrin pituisella siteellä" niin että paketti näytti "pikemminkin muumiolta". Varakreivi häilyi päiväkaupalla elämän ja kuoleman välillä mutta selvisi lopulta. Kun hän avasi silmänsä, "hänen toisessa silmässään oli vihainen, toisessa anova ilme, otsan toinen puoli oli jännittynyt, toinen rauhallinen, suun toinen puoli oli hymyssä, toinen irvistyksessä".
Tyttö, josta puoliskot olivat taistelleet, huudahti: "Vihdoinkin saan miehen, jolla on kaikki paikallaan."
Kirjan loppusanat lausuu kertojaminä, ne ovat kauniit ja tiivistävät hyvin kirjan opetuksen:
"Sillä tavalla Medardosta tuli kokonainen, ei paha, ei hyvä, vaan sekoitus hyvää ja pahaa, eli näennäisesti samanlainen kuin hän oli ennen kuin hänestä tuli halkaistu. Mutta kun molemmat puoliskot olivat nyt yhdessä, kumpikin niistä oli antanut hänelle kokemuksia, siksi hän varmaankin oli hyvin viisas. Hänen elämästään tuli onnellinen, hän sai paljon lapsia ja hallitsi oikeudenmukaisesti. Meidänkin elämämme muuttui paremmaksi. Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi."
11.
Dostojevskin usein toistaman moraaliteesin mukaan "Jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista". Dostojevski halusi tällä sanoa, että moraali tarvitsee aina ihmistä korkeamman perusteen - että mikäli Oikean ja Väärän määritteleminen jätetään ihmisen käsiin, seurauksena on maallinen helvetti. Vain tunnustamalla kaikkia ihmisiä hallitseva Jumala realiteetiksi ihminen saattaa pelastua - silloin hän ehkä välttää itsekkäiden etujensa oikeuttamisen moraalin nimissä.
Psykoanalyyttisesti tulkiten Dostojevski halusi varjella moraalin sijoittumista rationaalisuuden taakse. Moraalinen paha on tässä nimenomaan Tietoista Pahaa - pahoja tekoja.
Herkkänä näkijänä ja syvällisenä ihmissielun tuntijana Dostojevski osui perusnäkemyksessään vaistonvaraisesti oikeaan. Mutta kirkastuksen kokeneena kristillissävyisenä (normi)moralistina hän keskittyi nimenomaan uskonnon käsittämän Hyvän ja Pahan ongelmaan eikä tietenkään tajunnut varteenotettavana vaarana esimerkiksi sitä että uskonnollinen mielenlaatu saattaisi jo lähitulevaisuudessa muuntua kaikkivoipaisuuskuvitelmaa Rahan muodossa varjelevaksi talousmagiaksi.
Dostojevskin romaanien henkilöhahmot kamppailevat vielä "aitojen" moraaliongelmien kanssa, eivätkä nykyihmisen tavoin ole vajonneet suurin joukoin tavoittelemaan MieliHyvää ja torjumaan MieliPahaa. Dostojevski ei osannut aavistaa, että jokin kristinopista kokonaan poikkeava maaginen ajatuslavaste voisi vallata ihmisten mielistä uskonnon paikan, kuten Talous sittemmin on tehnyt. Taloususkonnon maailmassa Dostojevskin teesiä sellaisenaan ei voi esittää.
Dostojevskin viimeiseksi jäänyt suurromaani "Karamazovin veljekset" kertoo perivenäläiseen tyyliin laajalti rönsyilevän tarinan hyvin sekalaisin luonteenominaisuuksin varustetun ukkopahan, Fjodor Karamazovin - koko kansakunnan symbolin? - kolmesta pojasta, uskonnollismielisestä, luostarikutsumuksen houkuttamasta Aljoshasta, eurooppalaismielisestä jumalankieltäjä Ivanista ja elämännautintoihin keskittyneestä Dmitristä.
Isä on mielistelevä ja mahdollisuuksiensa mukaan julkisivuansa varjeleva mutta perhepiirissä äkkipikainen itsevaltainen kitupiikki, joka hämärissä oloissa tapetaan ilmeisestikin rahan takia. Surmatyöstä joutuu syytetyksi rahapulaa potenut Dmitri, jota vastaan näyttää keräytyvän hyvinkin raskauttava todistusaineisto. Hyväluontoinen Aljosha ei koskaan usko veljensä syyllisyyteen, ja vaikka tämä lopulta tuleekin tuomituksi rikoksesta, muutoin tottelevainen, lainkuuliainen Aljosha kirjan lopussa ottaa päättäväisesti oikeuden omiin käsiinsä ja auttaa Dmitrin karkumatkalle Amerikkaan.
Aljoshan henkilökuva kääntyy kírjan mittaan täydellisesti ympäri: jos hänen Jumala-uskossaan joskus onkin ollut jotain ulkokohtaista ja auktoriteettihakuista, lopulta paljastuu ja jää jäljelle vain ihmissydämen Hyvyys.
Sen sijaan Ivan, joka paljon pohdiskelee yleensä syyllisyyttä teoreettisena, uskonnollis-moraalifilosofisena ongelmana, ja alun alkaen on sitä mieltä ettei mitään järkeä korkeampaa auktoriteettia ole eikä pidä hyväksyä (kirjan kuuluisassa "suurinkvisiittori"-jaksossa hän todistelee pappisveljelleen epäuskonsa perusteet, so. Jumalan suoranaisen julmuuden tai kelvottomuuden ja Hänen Maailmanjärjestyksensä raadollisuuden) selvittää todellisen syyllisen, jonka teon motiiviksi osoittautuu ihailu Ivanin ateistista moraaliopetusta kohtaan. Tästä päälleen lankeavaa tosiasiallista syyllisyyttä Ivan ei kuitenkaan kestä, vaan juoppohulluuden vauhdittamana sortuu sielullisesti.
Hänenkin henkilönsä siis kääntyy kirjan mittaan nurin: ihmisjärjen varaan moraalin perustanut julistaja romahtaa tajutessaan oman joskin epäsuoran syyllisyytensä isänsurmaan.
Kolmas veli, iloluontoinen aktiivitoimija Dmitri, joka suljetaan selliin odottamaan passiivisesti tuomiotaan, ja joka ei oikeastaan ole koskaan muuta halunnut kuin elää kaikin puolin täyttä elämää, hajotetaan oikeudenkäynnissä vähän Calvinon varakreivin tapaan kahtia esittämällä hänen elämästään kaksi seikkaperäistä mutta täysin päinvastaista ja toisensa poissulkevaa tulkintaa. Ne molemmat loihtii esiin nerokas puolustusasianajaja, ja, niin oudolta kuin se saattaakin vaikuttaa, ne kuultuaan kansalaiset eivät enää voi pitää Dmitriä syyllisenä vaikka tämä olisikin tehnyt kammottavan surmatyön.
Dmitri siis myös käännetään kirjassa ympäri: hän muuttuu Tekijästä Tarkastelun Kohteeksi. Kohtalon kolhimasta onnentavoittelijasta paljastetaan hänen onnettomuutensa, ja miehenrumiluksesta tulee lopulta kaunopuheisuuden Kohde. Liha muuttuu Ajatukseksi, Minä Toiseksi, Kuva Peilikuvaksi, Yksi Kahdeksi -- Yksinkertaisesta Syyllisestä tulee Syyllisyyden Ongelmaa monitahoisesti ja -tasoisesti heijasteleva prismapeili.
Dostojevski lienee käsitellyt Ivanin hahmossa omaa pimeää puoltaan, sillä kertomuksen kuvitteellisuudesta huolimatta Ivanin persoonallisuus ja idealistinen ajattelu on kuvattu dokumentaarisen todistusvoimaisesti.
Maailma on Ivanille kipeä kokemus, ihmiset sietämättömän typeriä ja pahoja, viattomien lasten kärsimys kestämätöntä. Ivan ei voi hyväksyä Jumalaa joka tarvitsee maailmanjärjestykseensä lasten kärsimystä. Hän ilmoittaa, että tällaiseen maailmaan hän jättää pääsylippunsa lunastamatta. Maailman Pahuus on hänelle ylikäymätön ongelma - hän stigmatisoi sielunsa sillä ja yrittää hallita sitä pitämällä sitä historiallisen tarkasteluetäisyyden päässä ja päästämällä lähempään tarkasteluun yksittäistapauksen kerrallaan. Tässä näyttäytyy psyyken yleinen pyrkimys hallita torjuttuja tunne- ja asiasisältöjä.
Käytännössä psyyken dualistiset mustavalkoasetelmat näin vain vahvistuvat, ja seurauksena on, että normaaliminän positiivisina kokemat sisällöt sulkeutuvat nekin jäykkärajaisiin ajatusaitauksiin. Tällainen minä määräytyy sielun pimeästä komponentista käsin, se ei pelkästään käsitteellistä vaan idealisoi kaiken - niin torjumansa Pahan kuin kohtaamansa Hyvän.
12.
Sen kuuluisan puheen, jossa Ivan tunnustaa epäuskonsa ja esittää sen perusteet pappisveljelleen Aljoshalle, alku kuuluu seuraavasti:
"Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa lähimmäisiään. Juuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni mahdotonta rakastaa, vain kaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut lukemaan 'Johannes Armeliaasta' (eräästä pyhästä miehestä), että kun hänen luokseen tuli nälkäinen ja paleltunut ihminen pyytäen häntä lämmittämään häntä, niin hän syleili häntä ja alkoi hengittää hänen jonkin kauhean taudin johdosta mätänemistilassa olevaan ja pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma siitä, että hän teki sen mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan, velvollisuuden vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen tähden. Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti kun hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä."
Näemme tässä, että Ivan on kadottanut välittömään kokemiseen perustuvan elämänyhteytensä ja miten hänen kontaktinsa Maailmaan määräytyy torjuntaan keskittyneen psyykenrakenteen ehdoilla. Hän haluaa idealisoida Hyvän ja loitontaa sen kauemmas reaalitodellisuudesta, ja vastaavasti hän pitkässä esityksessään vyöryttää haavoittuneen sielunsa syvyyksistä näkyville mitä hirvittävimmillä ja kauheimmilla yksityiskohdilla hekumoivia kuvauksia esimerkillisestä Pahuudesta.
Saamme kuulla turkkilaisista jotka naulaavat sotavankinsa korvista aitaan ja heittelevät jännityksestä käkättäviä pienokaisia äitiensä nähden ilmaan teurastaakseen nämä sitten pistimen nenään; kuulemme tarinan geneveläisestä pahantekijästä ja murhaajasta, Richardista, joka naurettavan armo- ja anteeksiantamusnäytelmän päätteeksi mestattiin kristillisten hyväntekijöiden hurskaina ja liikuttuneina huokaillessa kuorossa: "Kuole Herrassa, sillä sinua on kohdannut siunaus", mihin Richard: "Tämä on elämäni ihanin päivä, minä menen Herran tykö"; ja kuulemme todistuksen siitä etteivät venäläiset ole yhtään parempia ihmisiä, päinvastoin: hakkaavat säälimättä ja hekumoiden lapsiaan, opettavat siistiksi kuin koiraa, pakottavat lapsia syömään omaa ulostettaan ja sulkevat rangaistukseksi yöksi kylmään ulkohuoneeseen.
Kun Ivan kertoo maaorjuuden ajoilta tarinan rikkaasta tilanomistajasta, joka vihapäissään revityttää kahdeksanvuotiaan palvelijapojan kappaleiksi metsästyskoirillaan, ja kysyy: "No... mitä miehelle olisi tehtävä? Ammuttavako kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi? Sano, Aljoska!", Aljosha vastaa hiljaa ja hymyillen jonkinmoista kalpeata, vääntynyttä hymyä: "Ammuttava!"
Tämä vastaus riemastuttaa Ivania: "Bravo! ... Jos kerran sinä sanot sen... Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru istuukaan sydämessäsi, Aljoska Karamazov!"
Johon Aljosha: "Sanoin järjettömyyden, mutta..." "Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta", huutaa Ivan, "tiedä, munkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan päällä. Järjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi, niin maailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä tiedämme."
"Mitä sinä tiedät?" kysyy Aljosha.
"Minä en ymmärrä mitään" jatkaa Ivan aivan kuin houraillen, "minä en nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä tosiasioissa. Olen jo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos mieleni tekee jotakin ymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian toiseksi, mutta minä olen päättänyt pysyä tosiasiassa..."
Näemme miten Ivan horjuu maailmojensa, so. ulkomaailman ja sisäisen todellisuutensa, kipeiden tuntojensa ja niitä taltuttamaan pyrkivän tiedon häilyvässä välimaastossa. Kiinnekohtaa ei tunnu löytyvän, sitä hapuillaan niin moraaliselta kuin tiedolliseltakin alueelta. Ulkoista Pahaa hän yrittää torjua sisäistetyllä mutta idealisoidulla, käsitteelliseksi, tiedolliseksi tai "tosiasialliseksi" muutetulla Hyvällä.
Tosiasiat ("realiteetit") muodostavat aina moraalisesti kriisiytyneen psyyken viimeisen ankkuripaikan - jos tämä kriisi ratkeaisi uskonnollisesti, Jumalan todellisuudesta ei olisi epäilystäkään.
Ivanin mustavalkoinen normaaliminä ei kuitenkaan jousta "ymmärtämisen" edellyttämällä tavalla, vaan päädytään lähtökohtaan: tosiasiaksi jää että Jumalan Maailma on Paha, ihmiset Pahoja, että kaikki on käsittämätöntä kärsimystä. Ivan tekee tässä tilanteessa tietoisen taantumistempunkin: "Minä olen pienokainen ja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään määrässä ymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis ovat syylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta vapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin että tulevat onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä."
Suurinkvisiittorikuvaelma dokumentoi sitten lohduttomalla tavalla ihmissuvun surkeuden ja toivottomuuden - sen että "ei mikään ole milloinkaan ollut ihmiselle ja inhimilliselle yhteiskunnalle sietämättömämpää kuin vapaus!"
Tästä kuvaelmasta Fromm olisi voinut löytää natsismin psykologiaa koskevan tutkielmansa avainkäsitteen "pako vapaudesta". -- Ivan Karamazovin tavoin Fromm epäilee raadollisen yksilön kykyä hallita vapauttaan, yleensäkin ihmiskunnan vapaudentahtoa tai ainakin tahdonvoimaa, ja näkee monien historiallisten tragedioiden olevan suoraa seurausta siitä että ihmiset keskimäärin haluavatkin olla ulkoaohjattuja. Tältä pohjalta nousee Frommin mukaan myös se rationalisaatio, jolla Hitler oikeutti vallanhalunsa. Fromm kirjoittaa:
"Vallanhalunsa hän (Hitler) perusteli oikeutetuksi pääasiallisesti seuraavalla tavalla: hänen herruutensa muihin ihmisiin on hyödyksi heille itselleen ja on hyödyksi maailman kulttuurille; vallanhalu on ikuisesti luonnonlakien sanelema halu ja hän vain oivaltaa nämä lait ja noudattaa niitä; hän itse tottelee korkeampaa voimaa, Jumalaa, Kohtaloa, Historiaa, Luontoa; hänen vallanpyrkimyksensä ovat vain puolustautumista niitä vastaan jotka itse pyrkivät alistamaan valtaansa hänet ja Saksan kansan. Hän haluaa vain rauhaa ja vapautta."-
Näemme tässä esimerkillisellä tavalla miten käsitteellistykset kiertyvät kehään palaten hallittuun ja sallittuun lähtökohtaansa.
Että joku, joka näin pyrkii vain Hyvään, toteuttaa toiminnallaan vain Pahaa, on ihmispsyyken kummallisimpia paradokseja; ja että näin maailmannäyttämöllä todella käy näyttäytyy esimerkillisesti Hitlerissä, joka julistaessaan "vain rauhaa ja vapautta" nostatti koko maailman sotaan ja alisti julmille tuhon jumalilleen kaiken.
13.
Pettäessään itseään ihminen pettää muita ja päinvastoin, ja on moraalitarkastelujen kannalta opettavaa tajuta, että juuri totuuden väistämistä varten hänen psyykkinen apparaattinsa on rakentunutkin.
Dostojevski oli omia henkilöhahmojaan kohtaan aika armoton, pyrki totuudellisuuteen, eikä sallinut oman omatuntonsa äänen kirjallisille kaiuille halpaa, Pahan ulkoistamiseen pohjautuvaa ulkokohtaista ihanteellisuutta.
Dostojevskin aiemman suuren romaanin "Riivaajien" päähenkilö, agitaattori-vehkeilijä-anarkisti Stavrogin, on Karamazovin veljeksien Ivanin henkinen edeltäjä. (Ehkä nämä molemmat hahmot ovat lähinnä kirjailijaa itseään - Dostojevskilla oli omakohtaisia arpia vallankumouksellisesta toiminnasta.) Karamazovien Aljoshaa vastaisi tällöin "Riivaajissa" munkkiveli Tihon.
Stavrogin elää aatteella perusteltua, ideologialla ja kumouksellisilla doktriineilla kuorrutettua elämää, on uskottava julistaja ja uuttera puuhamies, näköjään esimerkillinen Edistyksen maa- tai työmyyrä - yksityisesti kuitenkin epäkypsä, keskenkasvuinen, epävakaa ja arvostelukyvytön, omaa etuaan tavoitteleva, laskelmoiva, luonteeton ja moraaliton, alhainen ja halpamainen. Aatteellisen kylvön ohessa hän jättää taakseen valheita, rötöksiä ja alaikäisen hyväksikäyttöä.
Kun hänen ajatustaustansa (tai alitajuntansa) on törkyä täynnä, hän alkaa kuumeisesti haluta sovintoon itsensä ja maailman kanssa.
Hän laatii pitkän tunnustuskirjelmän - seikkaperäisen ja monelta suunnalta asioita selvittävän - mutta kenelle se oikein on suunnattu ja mitä tarkoitusta palvelee? Onko se yritys saada omat halpamaiset teot hallintaan - käsitteellistää ne hyväksyntää edesauttavalla tavalla? Kirjelmässä on vähän sitäkin sävyä: mitä armottomampi Stavrogin itselleen pyrkii olemaan, sitä makeammalta pyöriskely omissa synneissä tuntuu. Stavroginille käy vähän kuin Camus'n Meursaultille "Sivullisen" loppulehdillä: ajettuaan itsensä ajatukselliseen umpikujaan hän päätyy toivomaan omaa tuomiotaan.
Stavroginin tragedia tiivistyy siihen ettei hänen itsetilityksensä jää pöytälaatikkoon, vaan hän - pohjimmiltaan ulkoaohjautuvana ihmisenä - haluaa joko tuomion tai vapautuksen omantuntonsa taakoista muilta ihmisiltä ja Maailmalta - niinpä hän etsii ensimmäiseksi tunnustuskirjeensä lukijaksi puhdassydämisen munkkiveli Tihonin. Sanottakoon että hän tuntee nimenomaan kunnioitusta Tihonia kohtaan.
Salaa - tai tässä suhteessa hän ehkä pettää itseäänkin - hän toivoo että Tihonilta tulisi automaattisesti myötätuntoa. Tihon kuitenkin näkee suoraan Stavroginin kaikkien narkissosnaamareiden läpi ja panee tämän kohtamaan oman itserakkaan motivaationsa.
Se on Stavroginille sietämätön tilanne.
Tihon kysyy, onko Stavrogin tullut ajatelleeksi, että vaikka hän kaikilla sanakäänteillään saisi itsensä vakuutetuksi ja anteeksiannon ja armon muiltakin ihmisiltä, miten hän selviäisi häpeästä - omasta naurettavuudestaan? Sillä juuri se jäisi kaiken jälkeenkin sekä hänelle itselleen että ihmisten taholta jäljelle: Häpeä. Anteeksiannossa pyyhkiytyy ehkä pois paitsi synti myös kipeästi kyhäilty Oma Kuva, Oma Arvo, Oma Kunnia -- ja mies muuttuu sekä muiden että omissa silmissä naurettavaksi.
Stavroginin sietokyky pettää kun munkki vaistoaa, ettei kaikki miehen sielussa ole kohdallaan - että kiirastuli tai käymistila on oikeastaan toistaiseksi aivan kesken, eikä todellista synnintuntoa saati sitten katumusta ole olemassa. Munkki Tihon saa kauhistuttavan aavistuksen: tässä on hänen edessään toivoton tapaus: itseään, so. omaa pahuuttaan pakeneva mies, joka pian päätyy tekemään jotain vielä hirveämpää kuin mihin ikinä on toistaiseksi yltänyt.
Hän sanoo tämän ääneen. Stavrogin ryntää ulos ovet paukkuen: "Kirottu psykologi!" hän huutaa mennessään.
14.
Oman Pahuuden kohtaaminen on aina ongelmallista. Tuhannet ovat ne sielun kulissit, joihin Paha piiloutuu tullakseen julki Oikeana ja Totena. Fanfaarit raikuvat, hakaristiliput liehuvat. Sielullisten dualismien vedenjakajat saavat kanssaihmisiltä vahvistuksen kun kaikki kilvan huutavat Johtajan kunniaa. Kunnialla on näissä kuvioissa aivan erityinen roolinsa. Se suojaa ihmiset häpeältä. Sotilaan sielun ikuisen lapsenomaisen kuvion muodostaa Maailman taholta uhkaava vaara joutua jonkin naurettavuuden takia Häpeään - ja Maailman jatkuva haastaminen kaksintaisteluun Kunnian takaamiseksi.
Häpeässä kiteytyy jonakin oleminen ja arvonmenetys - siitä pelastaudutaan toimimalla - tuhoamalla haastaja.
Kunniaa vahvistetaan samanmielisten joukossa. Sotilaat eivät mietiskele yksinäisyydessä vaan marssivat aina yhtenä joukkona vihollista vastaan. Miehuuskokeissa putoaa useimmiten myös viattomia päitä. Kunnian tavoittelu saattaa lopulta vaatia paitsi ihmisen myös ihmisyyden, kuten natsi-Saksassa tapahtui.
Kun kaikki elämme toistemme sieluissa, myös se mitä voisi kutsua yhteiseksi sieluksi - tai joukkosieluksi - saattaa sairastua. Yksilön Minä on vain kuva Narkissoksen peilissä, ja sen uskottavuus riippuu suoraan siitä miten sen piirteitä vahvistavat ja sitä tukevat Muiden kuvat. Yhteisö - yhteisöllisyys - muodostuu näistä heijastuksista.
Jos ja kun kukaan ei riko peilejä, vallitsee sosiaalinen eheys. Eheys on kuitenkin varsin haavoittuvaista - ja sen ehdot suomalaisten suhteen ovat paljon ankarammat kuin monen muun kansan kohdalla. Yhdenmukaisuuden paine ja taipumus pahuuden projisointiin ovat kansallisia rasitteitamme. Suomalaisheimojen synkkä historia kertoo toinen toisiaan kaltoin kohtelevista kansanryhmistä ja kaikessa keskenään kilpailevista kademielisistä kansalaisista.
Menestyäkseen suomalaiset tarvitsisivat ehdottomasti sekä vahvan ja oikeamielisen isähahmon Johtajakseen että selustan turvaavan ja äidillisesti huolehtivan Sosiaalivaltion, joka ei hylkää Yksilöä silloinkaan kun tämän ryhtiä ylläpitävä sublimatiivinen voima romahtaa. -- On ollut kansallinen onni että näitä johtajia on löytynyt - siis Paasikivi ja Kekkonen - ja että nämä miehet pystyivät pitämään paitsi syvät kansankerrokset tarvittavan yksimielisinä myös vuorineuvokset kurissa ja pelossa ja osasivat hyödyntää valtakunnan Ulkoista Uhkaa rakentaakseen Suomesta pohjoismaisen sosiaali- ja hyvinvointivaltion.
Vaikka suomalaisten näennäinen suvaitsevaisuus uusien sukupolvien myötä lisääntyisikin -- nuorethan näkevät vain erillisten tekojen suoranaiset seuraukset ja tunnustavat falskia moraalioppia jonka mukaan "kaikki on sallittua niinkauan kun kukaan ei vahingoita toisia" -- tosiasiassa tämä kehitys todistaa vain sokean individualismin lisääntymistä. Sen kääntöpuoli, menetetty yhteisöllisyys, tulee näkyville legitimoituna itsekkyytenä.
Pyrkiessään Hyvään yksilö imee itseensä hyviä heijastuksia ja kilpistää itsestään pois Pahat vaikutukset. Ne torjutaan ja ulkoistetaan. Minä on suojarakennelma. Projisoinnin tulilinjalle joutuvat tällöin automaattisesti poikkeavat ihmiset ja poikkeavat ajatukset.
Missään yhteisössä kaikki mielipiteet eivät ole alkuunkaan samanarvoisia, ja juuri tämä on demokratian heikkous. Emme elä demokratiassa vaan sosiologiassa.
Rasismilla ei ole tekemistä niinkään ihonvärin kuin Pahuuden projisoimisen kanssa. Hakaristiliput eivät ehkä juuri tällä hetkellä vaikuta todennäköisiltä Pahuuden lavasteilta, mutta niiden houkutusta ei koskaan kannata aliarvioida. Näennäisen suvaitsevuuden sokaisema mutta pinnallinen ja imagorakenteluun keskittynyt nuorisomme on henkisesti aika heikolla pohjalla.
Frommilaisen paon vapaudesta - omakohtaisesta ajattelusta, arvonmuodostuksesta -ja todellisesta vastuusta - mahdollistavat kuitenkin nykyään parhaiten "realistiset" asenteet, so. ulkomaailman objektivointi, kaiken kvantifiointi, "kylmät numerot" ja talousteoria. Historiallisessa perspektiivissä nämä kartesiolaiset ajatusjäsennykset ovat epäilemättä tähänastisista julmuuden kulisseista kaikkein käyttökelpoisimpia.
Ehkäpä olemme tähänastisen historian syntisimpiä ihmisiä. Vaikka uudella ajalla kehittynyt luonnonhallinta ja tekniikka mahdollistaisivat esimerkiksi köyhyyden poistamisen maailmasta, köyhyys ei poistu, koska sen juuret ulottuvat ajattelun maagiselle maaperälle. Torjunta ratkaisee: emme halua koskea köyhiin, haluamme mahdollisimman kauas köyhistä.
Köyhyys on kuin kipu. Kukaan ei siedä sitä mielellään - ajatuskin siitä torjutaan. Kun köyhyyttä halutaan pakoon ja motivaationa on sosiaalinen nousu - samaistuminen parempiin ihmisiin - seurauksena on että kaikki kilpailuyhteiskunnan talousohjelmat käytännössä kääntyvät toteuttamaan köyhien ihmisten tuhoamista. Taloususkonto ei armahda köyhiä.
Köyhyys kiteyttää Pahan - myös Moraalisen Pahan. Mutta kuten antiikin roomalaiset olivat sokeita Pahalle itsessään vainotessaan julmasti kristittyjä, ja kuten kirkko vastavuoroisesti keskiajalla Hyvän nimissä toteutti Pahan vainoamalla harhaoppisia, niin mekin olemme sokeita talousajattelussamme Pahan mahdollistavalle magialle.
Perustamme talousajattelumme maagisiin arvonlaajennuksiin ja Rahaan liittyvään kaikkivoipaisuuskuvitelmaan, emmekä esimerkiksi näe, että köyhyyskin on pikemminkin seurausta ajatusvirheistämme - rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoamisesta - kuin onnettomista olosuhteista tai köyhien kyvyttömyydestä.
Projektiivisesti pidämme köyhiä laiskoina ja saamattomina - kaukana ei ole ajatus että köyhyys on häpeä - ja vastaavasti jaksamme muistuttaa kuinka kunniallista on ansaita rikkauksia kovalla työllä.
Vasta tulevat ajat tulevat paljastamaan tähän itsestäänselvyytenä hyväksyttyyn oppiin kätkeytyvän Pahuuden.
