(Narkissos-esseet 9)
1.
Erään kansainvälisen suurkonsernin sähkökonekorjaamon työsuojeluvaltuutettu ihmetteli minulle usein, mikseivät kokouksissa sovitut selvät asiat ja kaikkien järkevinä pitämät toimenpiteet ja päämäärät juuri koskaan käytännössä toteutuneet. Sitten eräänä päivänä hänen käteensä oli osunut rasia Bostik A3 -liimaa. Hän katsoi sen kylkeen painettua turvatiedotetta ja mietti, miten paljon työtä ja inhimillisiä voimavaroja, teoreettista oppineisuutta, kontrolloituja laboratoriokokeita, tutkimusta, jne, tällaisenkin lyhyehkön tekstin taakse loppujen lopuksi kätkeytyi. Hän katsoi standardinmukaista myrkkymerkkiä ja luki varoituksen: vältettävä ihokosketusta.
Sitten hän käänsi askin kylkeä. Toisella sivulla oli käyttöohje. Siinä kehotettiin koettelemaan sormella, milloin liima olisi sopivan tahmeaa tarttuakseen.
Hän käänteli askia edestakaisin. Kuin olisi hypännyt maailmasta toiseen ja takaisin.
Silloin hän oli oivaltanut, että tässä havainnollistui jotain kaikelle ihmisen ajattelulle ja toiminnalle tärkeää ja tyypillistä. Siis järkiajattelulle tärkeää ja käytännön toiminnalle tyypillistä.
Kuten liimalaatikossa, asiat ovat aivoissammekin eri puolilla ja ikään kuin omissa yhteyksissään. Järjestämme asiat ajatuksissamme aina jonkin kokoavan näkökulman mukaan. Tässä tapauksessa turvatiedote oli laadittu työsuojelulliselta näkökannalta, käyttöohje täysin käytännölliseltä. Kummastakin näkökulmasta katsoen asiat näyttivät tulleen hoidetuksi. Neuvot olivat asiallisia ja järkeenkäypiä. Mutta yhteen näitä näkökulmia ei kukaan ollut huomannut sovittaa. Miksei?
Siksi että sellaista järki on. Järki rajoittuu aina omiin puitteisiinsa. Järkemme haluaa rakentaa itselleen rajallisia ajatusmaailmoja. Niissä se on kuin kotonaan.
Kysymys ei siis ole siitä että teoria ja käytäntö olisivat kaksi eri asiaa. Kysymys ei ole siitä ettei teoriasta aina osata vetää oikeita johtopäätöksiä. Kysymys ei ole siitä, että olisimme yleensä epäloogisia. Kysymys on siitä että jotenkin meidän on hyvin vaikeaa nähdä kaikesta järkiajattelustamme sen periaatteellinen rajoittuneisuus.
Kuvittelemme, että kaikkea ajatteluamme läpäisee yksi kaikenkattava logiikka. Entäpä jos niin ei olekaan? Jospa järki elääkin lukemattomissa eri yhteyksissä eri ehdoilla? Kun kulloisetkin ehdot on täytetty, kuvittelemme ajattelevamme ja toimivamme järkevästi. Vaikka huomaamattamme hypimme ammottavien rotkojen yli.
Kun paneudumme pohtimaan jotakin, eli otamme niin sanotusti asian omaksemme, me samalla valikoimme palapelin palat ja aitaamme pelit omiin karsinoihinsa. On meille tyypillistä hahmottaa ensin kokonaisuuksia ja sitten vasta osia. Aistimme ja ajatusapparaattimme ovat kehittyneet sellaista perusjäsennystä palvelemaan, ja monet havaintopsykologian kokeet voivat sen todistaa.
Se on myös tiedolliselle ajattelullemme leimaa antava piirre. Kuvittelemme asioiden alkavan jostain pisteestä ja loppuvan johonkin pisteeseen. Ongelmat ovat meille ongelmia tiettyjen kysymyksenasettelujen puitteissa. Ja kun pohdimme syysuhteita, emmehän jatka päättelyketjuja loputtomiin, vaan katkaisemme ne useimmiten juuri siinä missä kulloinenkin todistelutarpeemme loppuu.
2.
Se mikä meistä on järkevää on siis oikeastaan järkevää vain tietyissä puitteissa. Mikä sitten saa meidät niin kernaasti kuvittelemaan, että järki on jotain yleispätevää, jotain, joka määrittelee kerralla koko maailman?
Ehkä se, että haluamme uskoa järkeen. Järki on ihmisen keinoista paras. Jos järki hallitsee kaikkea, kaikki on hallinnassa.
Puhdas järki on parasta järkeä. Logiikka on puhdasta järkeä. Se on oppi päättelyn säännöistä - säännöt ovat pelkkää muotoa, niitä ei voi syyttää sisällön puutteista. Vai voiko? Entä kuka sanoo milloin ja missä logiikkaa käytetään?
Logiikkakin on siinä mielessä vajavaista, että se on vain työkalu. Itsessään sillä ei ole tarkoitusta. Se ei harrasta työsuojelua eikä liimaa. Ihminen tekee sitä. Ihminen huutaa logiikan avukseen silloin kun järki tarvitsee työkalua. Mutta sääntöjenmukainen päättely on todella kuin saha tai jakoavain: sitä voi käyttää tuhansiin töihin. Sillä ei ole itseisarvoa - mutta mahtaisiko sitä edes olla olemassakaan ellei sitä missään tarvittaisi?
Joka tapauksessa logiikka on vain puhdasta vettä myllyssämme, jauhot ovat omiamme, eivätkä aina niin puhtaita.
Logiikka on siis vain tarkoitukseensa sopiva työkalu. Mihin ihminen pyrkii, siihen logiikkakin pyrkii. Sillä ei teetetä sille kuulumattomia töitä. Jos ihmisellä olisi aivoissaan vain yksi pyrkimys, silloin aivoja läpäisisi vain yksi logiikka. Käytännössä vain loogikot taitavat olla niin yksipuolisia ihmisiä.
Logiikalla on myös omat sisäiset rajoituksensa. Loogikot tutkivat niitä, ja ne vaihtelevat aikakaudesta toiseen enemmän kuin tutkijatkaan uskaltavat tunnustaa. Logiikka on paljon rajallisempaa ja raadollisempaa kuin se ideaalinen pyrkimys jota se koettaa toteuttaa. Ei se esimerkiksi koskaan pysty ratkaisemaan klassista kysymystä siitä, kumpi oli ensin, muna vai kana. Mutta jos uskomme tämän tietävämme, tai teemme sopimuksen tai päätöksen siitä, kummasta lähdetään liikkeelle, loppu seuraa sitten loogisessa järjestyksessä.
3.
Maailmassa ja yhteiskunnassa näyttää yksi asia nykyisin olevan vailla järjen hiventäkin: talous.
Kriisi koskee koko maailmantaloutta, jonka valuuttakeinottelu ja nopeat pääomasiirrot sitovat suureksi kokonaisuudeksi. Erikseen kriisissä ovat entiset sosialistiset valtiot, joiden pohjana olleet talousteoriat ovat romahtaneet. Ja vielä erikseen kriisi kouraisee pientä Suomi-nimistä pohjoista hyvinvointivaltiota, joka 1990-luvulla koki itsenäisen historiansa syvimmän ja synkimmän talouslaman.
Sen seurauksena Suomi sai kannettavakseen mm. pysyvän suurtyöttömyyden ja käytännössä päättymättömän valtionvelan, jonka kautta kansainväliset lainakauppiaat kuorivat joka vuosi kerman päältä siitä mitä maa resursseillaan tuottaa. Suomeen on kylvetty sosiaalisen hajoamisen siemenet, mutta globaalitalouden mekanismeilla on varmistettu, että maa hamaan hautansa saakka siirtää taloutensa tuoton keinottelijoiden käsiin.
Lama-aika muutti myös yhteiskuntailmastoa epäedullisella tavalla kilpailuasenteita kiristäen. Perinteiset hyvinvointivaltion tehtävät ajettiin alas, ja valtiontalous valjastettiin kantamaan vastuu sen 1980-luvun lopun keinottelubuumin seurauksista joka romahdukseen oli johtanut. Edes ne, jotka valtion alasajo-operaation suorittivat, eivät täysin tajunneet mistä siinä oli kyse. Kaikki ratkaistiin taloudellisten vaatimusten sanelemana, paljain rahataloudellisin argumentein. Talouden käyttöohjeet repäistiin liimalaatikon kupeesta ja niistä tehtiin valtiovarainministeriöön huoneentaulu - sen sijaan sosiaalinen todellisuus sai jäädä vaille suojelua.
Koko itsenäisyytensä ajan, ja eritoten kun maa sodan jälkeen jälleenrakennettiin ja presidentti Kekkosen vahvassa ohjauksessa nostettiin muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rinnalle, Suomi oli ollut leimallisesti säätelypolitiikalla hallittu sekatalousmaa. Kekkosen seuraaja Koivisto oli numerotaloudesta innostunut pankkimies, joka masinoi maassa liikkeelle rahataloudellisen ekspansion. Sen vaikutukset kumuloituivat 1980-luvun loppuun, jolloin maan talouselämä kaikkien numeeristen mittareiden mukaan useina perättäisinä vuosina löi kaikki kasvuennätykset. Sitten kuplat puhkesivat.
Mitä kaikkea oikein tapahtui - oli tapahtunut, tapahtui ja tapahtuu yhä - sitä Suomessa tuskin koskaan tullaan täysin seikkaperäisesti selvittämään.
Lamaan ajautumisen syistä puhuttaessa käytetään kliseiksi jo kiteytyneitä selityksiä. Sanotaan että "säännöstelytalouden purkaminen ja rahamarkkinoiden vapauttaminen tehtiin hallitsemattomasti" tai että "Neuvostoliiton romahtaminen ja idänkaupan loppuminen osuivat pahaan aikaan". Näiden puheiden tarkoituksena on vahvistaa mielikuvaa jonka mukaan lama olisi ollut jonkinlainen onnettomuus, jollaisia onneksi taloushistoriassa tapahtuu suhteellisen harvoin.
Mutta lama ei ollut onnettomuus vaan seurausta siitä että talous toimi niin kuin sen talousajattelun ehdoilla tulisikin toimia. Lama on havaintoesimerkki siitä mitä tapahtuu kun maailma järjestetään pelkästään talouden ehdoilla.
Kukaan kommentaattoreista ei valtakunnan TV-kanavilla koskaan ole kertonut, kenen kansainvälisen lainakauppiaan rahoja kovan korkotason Suomeen tumpattiin läjäpäin 1980-luvun lopulla. Se tiedetään että täkäläiset pankkiirit pantiin tämä raha ostamaan.
Ehkäpä kaiken takana ovat samat miehet, jotka sittemmin lainoittivat valtiota, joka sosialisoi yksityistalouden haaksirikon julkismenoista maksettavaksi. Sehän on hyvä kauppa, kaksinkertainen. Siinä ohessa saa yksi demokratia tuta mikä se maailmassa hallitsee: raha.
On osuvasti sanottu, että valtionvelka on uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto.
4.
Tarkastellaan lamaa talousteoreettisena havaintomateriaalina, talousajattelun salojen paljastajana. Lamaan ajauduttaessa ja sen aikana maan taloudessa näyttivät vaikuttavan jotkin maagiset voimat, joita mikään järkiajattelu ei hallinnut eikä hillinnyt.
Useat myöntävät, että 1990-luvun lamalla oli samoja tunnusmerkkejä kuin 1930-luvun suurella lamalla. Esimerkiksi: molempia romahduksia edelsi ylikuumennut nousukausi.- Mutta jo siitä, mitä ylikuumeneminen loppujen lopuksi tarkoittaa, talousteoreetikoilla on varsin erilaisia ja usein hämäriä käsityksiä.
Eräs koulukunta selittää talouden kausivaihtelut normaaleiksi kysynnän ja tarjonnan aaltoliikkeiksi. Kun talouden pyörät pysähtyvät, se on merkki markkinoiden tyydyttymisestä, ja parasta lamanhoitoa on odottaa, kunnes uudet rattaat käynnistyvät.
Kokonaan toisilla linjoilla ovat ne, jotka selittävät ylikuumenemisen talouden sairausilmiöksi. Tällä sairaudella on paljon ja ikäviä oireita, joista yksi leimaa-antava on niin sanotun rahatalouden irtoaminen reaalitaloudelliselta pohjalta. Nousukauden ylikuumentuessa kasvaa luottorahan määrä ja pääomatulot lisääntyvät suhteettomasti. Pörssi- ja omaisuusarvokuplien puhjettua kuvitteelliset omaisuudet jäävät hävinneiden pelurien käsiin velkoina, ja korkokauppa jatkaa siitä mihin pörssi lopettaa.
Tämänsuuntainen selitys näyttää sopivan hyvin siihen mitä Suomessa tapahtui.
Meillä esimerkiksi rakennettiin vielä 1980-luvun lopulla kymmeniätuhansia asuntoja, joille ei enää ollut varsinaisia markkinoita. Ne olivat pelkkiä pankkien lainamarkkinoiden kulisseja. Ne olivat asuntopolitiikkaa, jota ei ollut. Sitäkin harrastettiin ulkomailta tänne tuputetulla "halvalla" lainarahalla.
Asuntokauppa oli sitä paitsi pikkujuttu suurten yrityskauppojen rinnalla. Niitäkin junailtiin ulkomailta käsin, ja hurmiossa ja sotaisalla kiihkolla. Niistä jäi vain raunioita.
Amerikan pankkiirit eivät ehkä olleet ihan tyytyväisiä siihen tapaan jolla heidän tuputtamansa lainaraha täällä paloi. Tai sitten olivat. Suomalaiset pankit piti pelastaa valtion pankkituella. Kukaan tavallinen kansalainen tuskin koskaan saa tietää millaisen kiristyksen kohteeksi valtio kansainvälisten lainakauppiasmiljardöörien taholta joutui tilanteessa, jossa yksityistalouden haaksirikosta tuli tapahtunut tosiasia. Globaalit toimijat ovat tottuneet varmistamaan saatavansa, valtioiden valjastaminen velkavankkureita vetämään on normaalikäytäntöä kehitysmaissa.
Nyt näitä rahan masinoimia operaatioita maksaa valtionvelan muodossa koko kansa. Summat ovat suuria - suurempia kuin maan aikanaan maksamat sotakorvaukset - eikä tällä kerralla taida olla edes toivoa siitä, että veloista joskus selvittäisiin. Suomi on samassa haarukassa kuin raaka-aineista tyhjiin lypsettävät kehitysmaat.
Kun talouden mahtimiehet ovat oppineet ajattelemaan taloutta rahana ja numeroina, on turha odottaa, että he näkisivät pörssi-, valuutta tai korkokaupassa mitään sinänsä epätervettä. Jos he sanoisivat: "Okei, me pyöritimme nousukauden hulluina vuosina kasinoa vaikka tiesimme, että pelaajamme olivat maksukyvyttömiä", heidän toimiltaan putoaisi pohja. Ja pahempaakin: heidän toimiltaan katoaisi laillisuus.
Ja siksi nämä miehet, kansainväliset ja kotimaiset pankkiirit ja sijoittajat, vaativat, että jonkun on joka tapauksessa maksettava pelivelat. Nousukauden kuvitteelliset raha-arvonmuodostuskuplat täytyy romahduksen jälkeen pystyä reaalitaloudessa lunastamaan.
Se on rahan laki, ja sen edestä saavat niin inhimilliset lait kuin oikeusnäkemyksetkin väistyä.
Ja vaikka nämä rahakauppiaat vaativat valtiontaloudelta menosäästöjä eli sitä paljon puhuttua "uskottavuutta", joka takaa velanmaksukyvyn, oikeastaan he kerjäävät "uskottavuutta" omille toimilleen.
5.
Hyvinä aikoina taloustieteilijöilläkin menee hyvin: he osaavat tehdä luotettavia talousennusteita ja ovat monissa kysymyksissä keskenään yksimielisiä. Mutta kun talous ajautuu kriisiin, talousasiantuntijoiden konsensus särkyy. Juuri kun valtakunta kipeimmin kaipaisi toimivia talousoppeja, taloustieteilijät eivät teorioillaan tunnu hallitsevan mitään. Mistä tämä johtuu?
Talousteoriasta käytäntöön tuntuu olevan yhtä mahdoton matka kuin Bostik-liima-askin kyljeltä toiselle.
Talousajattelulle tyypillisten järjen rajoitusten selvittämiseksi kannattaa tehdä lyhyt matka historiaan. Kysykäämme ensin: mikä on kaikelle talousajattelullemme kaikkein ominaista?
Se on asioiden jakaminen kahteen kategoriaan: tuloihin ja menoihin. Tulot ovat aitaus, jonka portti aukeaa sisäänpäin. Menot ovat menoja. Itse istumme nollapisteessä ja pidämme kirjaa. Käytämme sinistä ja punaista kynää, ja esimerkiksi sellaiset vastakohtaparit kuin voitto ja tappio, tuottaminen ja kuluttaminen tai kysyntä ja tarjonta itse asiassa toistavat saman ajatuskuvion. Pohjimmiltaan tämä talouden perustavanlaatuinen paradigma on idea plussasta ja miinuksesta ja niiden välillä olevasta nollapisteestä.
Nollasta kannattaisi puhua paljon enemmän ja syvällisemmin kuin mitä talousajattelussa tapahtuu. Suhtaudumme siihen kuin se ei olisi mitään.
Taloudessa se on kuitenkin koordinaatistojen kulmapiste, arkhimedeenpiste, josta käsin kulloisetkin arvonmuodostukset asettuvat akseleilleen. On olennaista huomata ettei sillä ole mitään absoluuttista sijaintia. Se ei ole reaalinen luku, ei reaalitaloutta. Sen ajatushistoria palautuu paljon valistusaikaa kauemmas ja syrjään eurooppalaisesta valtavirrasta, bysanttiin.
Niin oudolta kuin se tuntuukin, eurooppalaisen kulttuurin matematiikkaan nollan käsite ilmaantui historiallisesti ottaen suhteellisen myöhään. Varsinaisesti sen vaikutus alkaa vasta uudella ajalla. Se kytkeytyy kokonaiseen kulttuurimuutokseen, jossa koko joukko ajattelutapoja sai uuden muodon. Sitä valmistelivat mm. Nicolaus Cusanuksen ajatukset vastakohtien yhteenlankeamisesta, musiikkiin ilmestynyt kontrapunkti, ja se että maalaustaiteessa kohde ja tausta alkoivat erottua toisistaan perspektiivin avulla.
Keskiaikaiset ihmiset käsittivät maailman kaksiulotteisena. He elivät silmästä silmään ja maailma oli heille hyvin reaalinen paikka. Ikoni pani heidät hiljentymään, sen katse tavoitti heidän salaisimmatkin ajatuksensa. Joskus ikoni sijoitettiin luukun taakse, omaan pieneen laatikkoonsa, ikään kuin nukkekotiin. Se korosti pyhyyden kokemusta, ja varmisti toisaalta, että konkreettinen nököyhteys madonnaan oli niin haluttaessa puolin ja toisin poikki.
Myös varat ja velat olivat keskiajan ihmisille jotain hyvin konkreettista. He eivät ajatelleet taloudestakaan abstraktisesti. He eivät esimerkiksi perineet veloista korkoa, koska ajatus siitä, että raha kasvaisi itsestään, oli heille täysin käsittämätön.
Nollapiste tulee mukaan kuvaan uudella ajalla kun katseet nousevat tarkastelemaan avaruutta. Tasokoordinaatisto syntyy vasta kun katsellaan tasoa ylhäältä käsin.
Kun nollapiste tulee, muuttuvat muutkin numerot epäreaalisiksi. Uuden ajan raha on voimavaraus talouskoordinaatistossa. Kun taloustoimija - siis nykymaailmassa sijoittaja - merkitsee taloussuunnitelmiinsa summan, sen painoarvo koordinaatistossa takaa sen reaalisen vastineen.
Varsinaisesti talousajattelumme alkaa siitä kun keskiaikaiset käsitekiinteydet uuden ajan myötä muuttuvat kartesiolaisiksi mittayksiköiksi.
Uuden ajan historiallinen talous on kuin satu keskiajan käsitemagiasta vapautuvasta ja Kohtaloaan vastaan taisteluun käyvästä köyhästä Faustista, joka herättää ja käyttää itsessään piilevät uudet, niin hyvät kuin pahat mahdollisuudet hallitakseen niillä niin luontoa kuin toinen toistaan ja saavuttaakseen jonkin ideaalisen onnen. Kun keskiajalla kaikella oli ollut annettu paikkansa ja merkityksensä, nyt päämäärät ja keinot eriytyvät. Uusi aika pyrkii mittaamaan kaikkea: fysikaalisia suureita, aikaa, arvojakin. Keskiajan ihmisille kaikki tämä olisi ollut täysin käsittämätöntä. Kuten sanottu, heille esimerkiksi varat ja velat olivat jotain konkreettista, siis ei mitään muodollis-loogista, eivätkä he laskeneet niille korkoa. (Ajatus korosta oli keskiajalla sekä synti että mielettömyys.)
Mutta uusi aika teki taloudesta tilinpidollista ja muodollisloogista. Plussaa, miinusta ja nollapistettä soveltavan kirjanpidollisen näkökulman omaksuminen talousajattelun metodiksi määräsi taloustieteen myöhemmän kehityksen. Tai pikemminkin kehittymättömyyden.
Sillä silloin talousajattelu muuttui numeerikseksi, ja juuri numeerisuus koitui sen kehityksen esteeksi. Siitä ei muiden uudella ajalla kehittyneiden rationaalisuuden muotojen tapaan tullut todellisuutta hallitseva ajatustyökalu, vaan omaehtoinen maailmansa.
Sillä vaikka talousteoreettinen ajattelu pyrkii empiiristen luonnontieteitten eksaktisuuteen ja operoi mielellään numeerisilla suureilla, se on kaikista uudella ajalla kehittyneistä rationaalisuuden muodoista ainoa, joka on yhä tietyssä mielessä ptolemaiolaisella kannalla. Se asettaa omat realiteettinsa oman maailmansa keskipisteestä, so. taloudellisesta toimijasta käsin, ja edellyttää, että jokin etu sisäistetään. Talous hahmottuu taloudeksi vain kun sitä katsellaan jonkin arvonmuodostuskoordinaatiston nollapisteen kautta. Sellaista teoriaa, joka on luonnontieteille tyypillinen, taloudessa ei voi olla. Talousteoreetikon oma näkökulma määrää, mitä pidetään syynä ja mitä seurauksena, ja mikä on päämäärä ja mikä keino.
Taloustiede onkin vain suuri kupla, taloustoiminnan perusparadigman, yksittäisen tavaranvaihtotilanteen, mahtipontistakin mahtipontisempi ekstrapolaatio, katteeton arvonlaajennus, kuten niin moni muukin asia taloudessa.
Taloustieteilijät ovat tieteenalansa perustavanlaatuisistakin käsitteistä - sellaisista kuin inflaatio - vastaavalla tavalla eri mieltä kuin jumaluusoppineet raamatuntulkinnasta.
Talous onkin lähinnä uskontoa, valtajärjestelmänä se seuraa keskiaikaista teokratiaa.
Niissä järkiopeissa, joilla talousteoreetikot, so. talouden papit, uskoaan tunnustavat, ei juuri ole aineksia kansantaloustieteen edellyttämään laajaan ja puolueettomaan näkökulmaan. Niinpä, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, käytännössä näinä kriisin aikoina monissa maissa ovat vastakkain taloustieteilijöiden todistelutarpeet ja ihmisten perustarpeet. Asetelma on kovin jokapäiväinen vielä lamasta toipuvassakin Suomessa.
Käytännön kentällä on sama asetelma. Talouselämä on vahvojen taloustoimijoiden käsissä. Ainoa mikä kilpailevia talousmagnaatteja yhdistää, on heidän numeerinen ajattelutapansa. He eivät tuota tuotteita, vaan numeroita eli rahaa. He eivät edes puhu tuotteista vaan tuottavuudesta. Ikään kuin koko elinkeinoelämä olisi vain lavaste, jonka olennaisin sisältö on muoto. Siis raha.
6.
Nykyinen raha-ajattelumme, joka muuttaa kaiken raha-arvoiksi, toistaa hyvinkin keskiaikaista transsubstantio-oppia. Oikeastaan se on oman aikamme alkemiaa. Tietokoneen piinsiru on meidän viisasten kivemme.
Etupiirejä palvelevat talousopit taas ovat evankeliumeja, joilla vahvat ihmiset legitimoivat ylemmyytensä heikkoihin. Koska talousajattelu on uskonnon perillinen, ei ole kummastelemista siinä miten talous luo oman legitimiteettinsä. Talous nimittäin luo laillisuutensa, se ei noudata olemassaolevia lakeja. Käytännössä vahvoja taloustoimijoita ei saada syytteeseen mistään, eivätkä he tule tuomituiksi, menettelivätpä miten epäreilusti tahansa.
Puhutaan paljon markkinataloudesta, kuningaskuluttajasta, demokratiasta. Ne ovat hienoja asioita, mutta tuskin samalla kosketuspinnalla kuin kaiken määräävä ja kaikkea masinoiva raha-ajattelu. Lama-aikana pienet ihmiset olisivat tarvinneet suojelua, mutta talouden käyttöohjeet saneli rahamiehen sormi.-
Demokratiasta on sanottu, että paremmin kuin valtaa se jakaa vastuuta, niin ettei edustuksellisessa päätöksentekojärjestelmässä kukaan joudu koskaan yksin vastaamaan virheistä. Systeemi on kehittynyt pikemminkin peittämään virheitä kuin paljastamaan niitä. -- Samoin niillä talousopeilla, joiden nimissä taloudellisia päätöksiä tehdään, on se ominaisuus, että ne peittävät näkyviltä todelliset edunsaajat. Talouden valta ja vastuu pakenevat kaikkia tarkasteluja.
Kansanviisaus sanoo, että laki on niin kuin se luetaan. Samoin on raha niin kuin se lasketaan.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Se onkin jo toinen juttu. Mitä sadussa tapahtui sen jälkeen kun kansalaiset huomasivat, ettei keisarilla ole vaatteita?
7.
Sanotaan, että nousukausi ja laskukausi eivät olisi täysin symmetrisiä, vaan että talouskasvu tapahtuisi portaattomasti kun taas supistuminen etenisi sarjana romahduksia rakenteiden pettäessä.
Tiettyyn määrään asti kasvava ja supistuva talous ovat kuitenkin toistensa peilikuvia. Kasvavassa taloudessa jokainen laajennus poikii uutta kasvua, supistuvassa taloudessa jokainen säästötoimi kääntyy lopulta lisäämään säästötarvetta. Talouden rattaat voivat periaatteessa yhtä vääjäämättömästi pyöriä kumpaan suuntaan tahansa: kasvun vaiheessa jokainen käynnistynyt ratas vetää liikkeelle pari muuta, supistuvassa taloudessa jokainen pysähtyvä ratas pysäyttää aina pari muuta. Talouden toimintamekanismille on ominaista, että rattaat pyrkivät pyörimään, olipa kasvu positiivista tai negatiivista. Aina ollaan menossa johonkin suuntaan.
Ns. nollakasvu on periaatteessa ja käytännössä mahdotonta viime kädessä siitä johtuen, ettei rahataloudessa tapahtuva raha-arvonmuodostus ole koskaan absoluuttista, vaan hyvinkin väljässä ja joustavassa suhteessa reaalitalouteen.
Rahalla on arvonmuodostusprosessissa oltava tällainen väljyys, muuten se ei voisi taloutta masinoida. Muuten se olisi todella sitä mitä sen harhaisesti kuvitellaan olevan: arvon mitta. Vain raha, jolla on ympärillään epämääräinen sädekehä, voi toimia voimavarauksena talouskoordinaatistoissa.
Kasvun vallitessa raha paitsi kiertää ja virtaa, kasautuu sinne missä voittoja kirjataan, ja tämä luo edellytykset luottorahan määrän räjähtämiselle. Kasautunut raha muuttuu jonkinlaisessa taloudellisessa metamorfoosissa omaisuusarvoksi, joka puolestaan taas toimii luottojen vakuutena.
Tosiasiassa mitään periaatteellista rajaa rahan ja luottorahan välillä ei ole - oikeastaan kaikki raha on olemukseltaan vain luottoa. Ehkä voidaan kuitenkin sanoa, että luottoraha on korostuneesti numeerista rahaa. Nousukauden säännönmukaisuuksiin kuuluu numeerisuuden ekspansio, kasvu muuttuu lopulta numeeriseksi. Sitä seuraa romahdus, kuten Suomessa seurasi 1980-luvun hulluja vuosia, ja luottorahasta, joka oli nousukauden sankari ("positiivista" luottoa) tulee laskukauden konna ("negatiivista" velkaa).
Nollatalous ei ole mahdollinen, koska rahan masinoimassa taloudessa rahatalous on kuin takki reaalitalouden päällä: se on aina joko pari numeroa liian suuri tai liian pieni, riippuen siitä, eletäänkö nousu- vai laskusuhdannetta.
Kun valtiovalta reagoi lamaan pyrkien pelastamaan yksityistalouden toimintaedellytykset ja leikkaamalla siinä tarkoituksessa julkismenoja, hallituksen säästöpolitiikan onnistuminen edellyttäisi reaalitaloudelta sellaista ominaisuutta, että negatiivinen kasvu voitaisiin pysäyttää tiettyyn pisteeseen tai rajaan. Rahatalous on kuitenkin oma maailmansa, sillä ei hallita reaalitaloutta eikä realismilla ole taas tekemistä rahan kanssa. Puhutaan "valtiontalouden tasapainottamisesta" ja esitetään hurskas toive: "On vain asetettava menot vastaamaan vähentyneitä tuloja." Käytännössä käy niin, että kun yhdeltä tililtä pyyhitään menoja, simsalabim, toiselta tililtä pyyhkiytyvät tulot. Säästötalouden kissa ajaa takaa omaa häntäänsä. (-Tätäköhän valtiovarainministerit tarkoittavat kun niin ahkerasti hokevat, ettei talouden parantamisessa ole käytettävissä mitään taikatemppuja?)
On talousteoreettisen tekopyhyyden huippu, että Suomessakin samat miehet, jotka hyvin tietävät nollakasvun mahdottomuuden, argumentoivat valtiontalouden säästölinjaa tienä "tasapainoon".
Supistuva talous ei supistustoimin tervehdy. Supistuvassa taloudessa ei ole olemassa sellaisia säästötoimia, jotka eivät talouden kokonaisuudessa viime kädessä vaikuttaisi uusia supistustarpeita synnyttävästi. Supistuvassa taloudessa supistukset ruokkivat jatkuvaa supistumista, aivan kuten kasvun aikana kaikki ruokkii kasvua.
Tämä asia ei tule yleisesti ymmärretyksi, koska monilla tavallisilla ihmisillä on yhä mielessään sellainen ajatuskuvio, että supistuva talous jakautuisi ikään kuin kahtia: siihen osaan, joka on ylellisyyttä, rasite, joka "on pakko" leikata pois - "kun rahaa ei yksinkertaisesti ole" - ja siihen, joka "terveenä" taloutena jäisi jäljelle.
Näinhän ei ole, ja jos kysytään miksi, joudutaan perimmäisten kysymysten äärelle.
Taloudessa perimmäinen kysymys on aina kysymys siitä kenellä on eniten rahaa. Sen ehdoilla hallitaan, jolla on maagiset taikakalut hallussaan. Ja maagiset sanat, pelotteet, uhka ja kiristyskeinot.
Poppamiesten ajoista ei paljoa olla muututtu. Raha toteuttaa omassa keskuudessamme samat valtakuviot kuin Tabu primitiivisessä yhteisössä.
8.
Rahan on siis pakostakin oltava maagista. Jollei sillä tätä epämääräisyyttä olisi, se olisi käyttökelvotonta. Siksi rahalla voi olla reaalitalouteen vain väljä ja viitteellinen yhteys.
Tästä seuraa sekin ettei raha ole sellainen entiteetti, jolla todellisuutta voitaisiin hallita. Raha ei todellakaan ole mikään kiinteä olio, maanmuokkausväline tai muu työkalu - se on vain epämääräinen taikakalu, joka tehoaa jos tehoaa vain niin kauan kuin sen arvoon uskotaan.
Jos reaalitaloutta ajateltaisiin talousteorian paradigmoina pitäminä yksittäisinä vaihto-operaatioina, ja rahaa reaalitavaroihin liimattuina arvoa ilmaisevina hintalappuina, tämän talouden arvo olisi laskettavissa summaamalla hintalaput. Talous - sen arvo - kasvaisi kun tuotettaisiin uutta tavaraa. Siihen voisi liimata hintalapun, tai sitten ei, koska rahalla ei tällaisessa reaalitaloudessa olisi kuitenkaan mitään itsenäistä roolia. Siinä rahan mittarein voitaisiin havaita vain tiettyjä siirtymiä ja rahavirtojen keskittymisiä - rahat keskittyisivät sinne mihin tavarat keskittyvät.-Vasta kun raha saa maagisen ominaisuutensa, se alkaa masinoida taloutta. Silloin rahan määrä ei kuitenkaan enää vastaa reaalivasteen määrää, vaan raha alkaa elää omaa elämäänsä.
Rahan masinoimassa taloudessa kokonaisuutena kasvamisen (tai supistumisen) ominaisuus on korostunut. Kasvaminen heijastuu aina taloutta masinoivan rahan määrän kasvamisena ja supistuminen rahan häviämisenä.
Yksittäinen menojen karsija kuitenkin harvemmin ajattelee pyyhkivänsä menojen mukana maailmasta pois kasan rahaa. Hän kokee vain käyttäytyvänsä taloudellisesti järkevimmällä tavalla. Vaikutukset tulevat vastaan vasta pienellä viiveellä ja nurkan takaa. Talous ravistaa ne hihastaan. Sen palttoon alta ei pääse karkuun. Raha on todellakin kuin reaalitalouden raa'an lihan päällä oleva takki, joka aina tuppaa olemaan joko pari numeroa liian iso tai liian pieni. Takin kokoa muutetaan taika-voimilla - tekemällä hokkuspokkus-rahaoperaatioita - piirtelemällä summia koordinaatistoon. Ihan aina ne eivät onnistu, esimerkiksi Suomi-neito otti takkiinsa ihan liikaa amerikkalaisten ja japanilaisten lainakauppiaiden tuputtamaa luottorahaa ja sortui siihen paikkaan.
Suomelle tehty tyhmä ja ruma temppu tulee ehkä hieman ymmärrettävämmäksi jos ajatellaan läpi se tosiasiallinen tilanne, joka talouden kokonaisuudessa luottorahan suhteen vallitsee.
Lainakaupan on oltava aktiivista ja määrätietoista operatiivista toimintaa, sillä jos koottuja pääomia ei sijoiteta tai kukaan ei niitä osta, mikään taloudessa ei takaa niiden säilyvyyttä. Siksi rahaa, jonka odotetaan ikuistavan Arvoa, täytyy koko ajan pitää maagisessa liikkeessä. Kun summa kirjataan velaksi, se alkaa elää. Maallikko voisi kuvitella, että olisi parempi jos kellään ei olisi velkaa ja kaikki pärjäilisivät omillaan, mutta tosiasiassa talous loppuisi siihen paikkaan. Luottoraha masinoi taloutta - ja vain siten se saattaa kasvattaa Arvoa. (Oikeastaan kyselemme turhaan mitä tapahtuu, ellemme maksa velkojamme. Silloin tapahtuu nimittäin vain se sama, mikä olisi tapahtunut, ellei kukaan olisi ottanut velkaa.)
Raha-ajattelun ja reaalitalouden periaatteellinen yhteismitattomuus ja niiden keskinäisen suhteen väljyys ovat taloudellisessa rationaliteetissamme silmän sokeassa pisteessä.
Aiheesta ei juuri puhuta. Jos tätä eroa korostettaisiin, joutuisivat niin teoreetikot kuin toimijat heikoille jäille. Traagista on, että rahatalouden omaehtoisuus on kokonaisuuden kannalta väistämätöntä ja välttämätöntä. Se on myös vastuussa siitä että talous on niin hallitsematonta. "Epätarkkuusperiaate" tässä on vähän toista luokkaa kuin teoreettisessa fysiikassa. Samanlainen ilmiö kuitenkin on kyseessä. Raha masinoi taloutta. Sillä ei kuitenkaan voi hallita talouselämää.
9.
Ennen kuin rahatalouden ja reaalitalouden vastakkainasettelua kuvaava takkiteoria tulee käsitettäväksi, täytyy ajatella läpi joukko näennäistotuuksia ja -asetelmia. Pitäisi ehkä luetteloida knoppologia siitä, mikä kaikki talousajattelussamme on pielessä.
Luettelo varmaan alkaisi väärinkäsityksestä, että "raha on arvon mitta". Sitten kun oltaisiin päästy virheistä ja edetty hyvään määritelmään rahasta (historiallisesti muuttuvana) ajattelun muotona, kuin itsestään voisi siirtyä miettimään todellisia työn reaalisia sisältöjä, kysymyksiä tarpeellisesta ja tarpeettomasta. Ja reaalisen hyvinvoinnin ja elinehtojen määrittelyn kautta mukaan voisi lopulta tulla ekologinenkin näkökulma.
Jossain vaiheessa tätä tarkastelua pitäisi käsitellä sitä, miksi markkinatalous on mahdoton asia.
Markkinoiden kannalta on oleellista, että raha käsitetään ikään kuin se olisi jotain kiinteää ja sen arvo kyseenalaistamaton. Käsitys rahasta jonakin kiinteänä vastaa esineistävän omistamisen miellemaailmaa. Se on varsin keskenkasvuinen käsitteellinen muodoste. Tätä miellettä vastaa talousajattelulle tyypillinen jäsennys jonkin tilinpidon nollapisteestä käsin, koska tällaisella rahalla ei ole ollenkaan sosiaalista ominaisuutta. Tämä on ajatusvirhe, sillä raha on sosiaalinen ilmiö samalla tavalla kuin inhimillinen kieli.
Oikeastaan on varsin paradoksaalista puhua esim. "omasta rahasta", koska kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät rahasta rahana käyttökelpoisen, liittyvät siihen että raha on sosiaalinen muodoste. Rahan merkitys perustuu siihen, ettei sitä voi omistaa. Se, kuten muutkin symbolijärjestelmät (ajattelun muodot), toimii vain sen ominaisuutensa varassa, että se on jotain yhteistä.
Niinpä yksityistalouskaan ei määritelmänä tarkoita lopultakaan oikein mitään, sillä sen enempää ideaalisesti kuin reaalisestikaan sellaista ei voi olla olemassa. Rahan pitäisi siinä yhtäältä toimia vaihdanta-arvoja mitaten - niitä omaisuusarvoiksi jähmettäen ja kiinteyttäen - mutta toisaalta talouden pitäisi myös olla sosiaalista toimintaa, mikä vasta takaa raha-käsitteen toimivuuden ja rahan arvon.
Valitettavasti raha on talousajattelun kaipaamien arvonmittausten, -muutosten ja -laajennusten suorittamiseen varsin epätyydyttävä transsubstantion väline. Käytännössä raha tekee tehtävänsä niin kauan kun se onnistuu huiputtamaan ihmisiä. Käytännössä kaikki eivät voi olla rikkaita, vaikka kaikki pyrkivät sitä olemaan. Jos kaikki olisivat rikkaita, kenenkään ei mielestään tarvitsisi tehdä töitä, eikä rikkauksilla voisi ostaa mitään. Tuloeroja tarvitaan. Jos tuloerot taas ovat liian suuret, ihmiset lakkaavat tavoittelemasta saavuttamattomia päämääriä, ja taloudellinen toimeliaisuus lakastuu. Niinpä rahalla mitattavat hinnanmuodostukset ovat optimaalisia silloin kun ihmiset niiden vaikutuksesta muuttuvat aaseiksi, jotka todella uskovat nenänsä edessä killuviin porkkanoihin.
Koska reaalitalous on niin raadollista kuin se on, ehkä osittain juuri siksi tyydytystä onkin sitten historiallisen kehityksen myötä päädytty etsimään rahatalouden autonomiselta operaatioalueelta. Siellä rahaan liittyvä kaikkivoipaisuuskuvitelma voidaan vapaasti toteuttaa.
Ei pidä paikallistaa näitä trendejä liian kauas, sillä eräät varsin merkittävät muutokset rahataloudellisen ajattelun autonomian ehdoissa ovat aivan äskettäisiä.
Yksi sellainen on tietotekninen kehitys, joka on toisaalta sekä lujittanut ja edelleen legitimoinut numeerista ajattelutapaa että tehnyt mahdolliseksi maailmanlaajuisen reaaliaikaisen rahakaupan. Ei ole sattumaa, että samaan aikaan ATK:n ekspansion kanssa keinottelumuodot ovat kokeneet ekspansion. Pörssi- ym. omaisuusarvokaupassa, valuutta-, johdannais- ja optiokeinotteluissa rahaan liittyvä uskonnollisperäinen kaikkivoipaisuuskuvitelma voidaan vapaasti ja ilman reaalitodellisuuden rasitteita puhtaaksiviljellä, ja tavallaan nämä pelit toteuttavat talousajattelun kaikkein korkeimmat (ja harhaisimmat) ideaalit.
Kartesionismin peruja oleva numeroiden - puhtaiden loogisten muotojen - priorisointi vaikuttaa myös niin että kaikella taloustoiminnalla on taipumus kehittyä pankkitoiminnan suuntaan ja kaltaiseksi. Kansainväliset suuryritykset ovatkin de facto markkinaosuuksia ostavia ja myyviä pankkilaitoksia, joita johtavat raha-ajattelun asiantuntijat, ekonomistit. Nekin haluavat päätyä operoimaan autonomisella puhtaan rahan alueella. Ne edustavat kartesiolaista markkinataloutta puhtaimmillaan.
Seuraavassa vaiheessa tulemme vielä näkemään, että puhtaasti rahataloudellisen tuloksen takaamiseksi tuotteiden markkinoinnissa otetaan käyttöön erilaisia de facto pakkomenetelmiä.
Huumemalli valtaa alaa. Toinen pakkomarkkinoinnin ilmentymä on ripustaa kuluttaja riippuvaisuuskoukkuun tietystä teknologiasta - voimakkaasti kasvaneella tietotekniikan alalla on jo havaittavissa tällaista. Kun kuluttaja on saatu tietyn laajasti leviävän ja verkostoja muodostavan teknologian käyttäjäksi, uusia tuotteita voidaan pakkomyydä "sukupolvikierrolla", eli yksinkertaisesti poistamalla vanhentuvan vaikka vielä käyttökelpoisen tekniikan tukijärjestelmät käytöstä.
Taloudellisen kasvun pakko saa myös konkreettiset pakon ilmentymänsä.
10.
Talouden rinnalle tarvittaisiin muita ajattelulaatuja, ja myös muuta sosiaalista harrastusta.
Talous itsessään on vain lajinsisäisen aggression säädelty muoto, joka historiallisella ajalla on kehittynyt sotasaaliiden jakamisesta, merirosvouksesta ja orjakaupasta ensin vahvemman ehdoin suoritetuiksi pakko-otoiksi, sitten "kulttuuri-ihmisten" harrastamiksi vaihtokaupoiksi ja lopulta "opilliseksi" vapaakaupaksi. Mitä Adam Smith olisi sanonut eurooppalaisesta valioväestä, joka pussillisella lasihelmiä osti rikkauksia Afrikasta? -- Mutta tekopyhistä perusteluista huolimatta talous on yhäkin vain vahvemman oikeutta. Esimerkiksi kehittyneiden teollisuusmaiden niin valtioina harjoittama kuin ylikansallisten, hyvää tarkoittavien organisaatioiden, YK:n, Kansainvälisen Valuuttarahaston ja Maailmanpankin, kautta toteutunut talousapu kehitysmaille on käytännössä vain täydellistänyt näiden maiden riiston. Sosiaalisesti hajotetut kehitysmaat imettiin tyhjiin ja jätettiin sisällissotien kouriin - eikä tämä toimintapa mitenkään poikkea siitä mitä markkinatalous de facto toteuttaa teollisuusmaiden sisällä.
Mutta esim. yhteiskuntapolitiikan mahdollisuudet talouden tuottaman sosiaalisen vaurion korjaajana tyrehtyvät nyt siihen että kansanedustajat tyytyvät toimimaan talousrattaistojen voitelijoina. Takavuosina poliitikot olivat sentään sosiaalisten viiteryhmiensä taloudellisia edunvalvojia - nyt he ovat vain Talouden edunvalvojia.
Jostain syystä poliitikot ovat aatteellisuutensa myötä menettäneet myös kykynsä ajatella yhteisöllisesti. Ehkäpä he vilpittömästi uskovat markkinoiden kaikkivoipaisuuteen - siihen että talous olisi ikään kuin jokin suuri rataskoneisto, joka toimiessaan tuottaisi hyvinvointia kaikille. Mikään tuskin on harhaisempi kuvitelma!
Jos kaikki elämässämme olisi aina ollut markkinamekanismin varassa, emme enää olisi elossa. Kilpailu olisi jo ratkennut.
Ruotsista saamme esimerkin, mitä tapahtuu, kun julkistalous poliitikkojen toimesta yritetään yksityistää, so. muutetaan markkinataloudeksi. Ruotsissa oikeistohallitus 1990-luvulla suosi ja toteutti määrätietoisesti sellaista linjaa, että kunnat alasajavat omat palvelutuotanto-organisaationsa, ja sen sijaan pyrkivät ostamaan palvelut "vapailta" markkinoilta. Oli luvattu, ettei palvelujen taso eikä määrä laske, vaan kaikki mikä ennenkin saadaan, vain tehokkaammin ja paljon halvemmalla.
Tämä siirtyminen markkinaperiaatteisiin on epäonnistunut jokseenkin täydellisesti. Käytännössä kuntien menot ovat vain kasvaneet. Palveluja on ostettu epämääräisin perustein, kalliilla ja korruptiivisesti, eikä niiden tasoa ole saatu vastaamaan vanhaa aikaa. Luultavasti tarkempi analyysi toisi myös näkyville miten raha on siirtynyt suoritusportaasta pönäköittämään yläportaan päättäjiä. Uusi järjestelmä tarvitsee monin verroin aiempaa enemmän erilaisia suunnittelijoita, organisoijia ja kontrolloijia. Nämä ovat lopulta todellisia hyödynpoimijoita.
Jos julkistaloutta nykyisten pyrkimysten mukaisesti kehitetään suuntaan, jossa yhä suurempi osa suoritustason työstä ostetaan yksityisiltä palvelumarkkinoilta, merkitsee tämä, että "hyvätuloisten" päättäjien osuus julkistalouden palkkalistoilla tulee pitkällä tähtäyksellä lisääntymään. Niinpä suoritusportaassa suoritetut supistukset ja säästöt saattavat aikaansaada täsmälleen päinvastaisen efektin kirjanpidossa kuin mihin niillä pyrittiin. Korkeapalkkaisilla kunnanvirkamiehillä on vielä taipumusta verrata omaa palkkaustaan vastaavaan yksityisen sektorin tasoon. Siellä suoritustason alaspolkeminen kääntyy välittömästi liikevoitoksi ja johtajien palkkioiksi. Yksi surkea kierto toteutuu siinä että yleisestä tuloerojen kasvusta tulee pahin julkistalouden menoautomaatti.
Ideaali markkinataloudesta on käytännössä juuri tätä.
Olisi pitänyt selvästi nähdä, missä ajatusvirhe tapahtui. Se alkoi siitä että jaettiin käsitteellisesti kansantalous "tuottavaan avoimeen yksityiseen sektoriin" ja "tuottamattomaan suljettuun julkiseen sektoriin". Tämähän on enemmän kuin tilinpidollinen jako, se on ideologinen jako.
Tällaisten käsitteellisten harhojen varassa tehdyt talouspäätökset eivät takaa mitään siitä mitä käytännössä tapahtuu. Ne mahdollistavat yhdestä etunäkökulmasta tehdyt ratkaisut. Niistä seuraa vain se mitä pahantahtoiset oikeistopoliitikot mahdollisesti salaa toivovatkin niistä seuraavan: että Talouden Jumala rankaisee vääräuskoisia ja panisi köyhät kärsimään.
Tässä yhteydessä Talouden Jumala on myös pitkävihainen ihan omalla tavallaan. Sen kosto tulee toteutumaan totaalisesti vasta seuraavien sukupolvien kohdalla.
Niillä nimittäin ei enää ole pidäkkeenään vielä toistaiseksi taustalla vaikuttavaa tavoitetta - mielikuvaa kaikille tarkoitetuista julkispalveluista - ja ne voivat sisäistämänsä markkina-ajattelun pohjalta käytännössä päättää mitä palveluja ne kunta-asiakkaalleen haluavat antaa. Supistettu, suorituskyvyltään typistetty julkistalous on siinä vaiheessa tapahtuvassa kaupankäynnissä aika avuttomissa neuvotteluasemissa.
11.
Näihin talouskriittisiin esityksiin on normaali reaktio: "Rahoista eivät päätä naiset eivätkä edes isot pojat, ei kukaan yksityinen eikä valtio, vaan raha sanelee itse omat lakinsa. Markka onkin paras konsultti."
Mutta tosiasia on, että markat eivät ole elollisia olentoja, eivät edes todellisia olioita, vaan matemaattisia olioita, taikavoimia ihmisen korvien välissä. Kaikki kiinteä rahassa on vain ihmisen tahtoa, hyvää tai pahaa, taloudessa useimmiten pahaa tahtoa. Markka on maailmanlopun konsultti. Kuten Simone Weil sanoo: nykyajan kolme hirviötä ovat algebra, tekniikka ja raha.
Rahan tarina on nopeasti kerrottu. Kun yksilö on ahkera ja ahne, työ tuottaa tulosta. Omaisuus karttuu. Omaisuus on vaurautta, reaalivaste rahalle, joka nousee Talouden taivaalle kuin ilmapallo. -Ennen pitkää tämä rahan itsekantava ominaisuus masinoi koko talouselämää. Se ei enää synny kenenkään työstä, vaan synnyttää työtä. Siitä sukeutuu omaehtoinen maailma. Kun sen vauhti kiihtyy, sen painoarvo kasvaa. Se kallistaa rajusti talouden vaakaa, tai venettä, sillä on keulassa vain katteettomia lupauksia ja peräpää kalliolla. Sitten kuplat puhkeavat. Kaikki nollataan, naiset ja lapset heitetään yli laidan. Tulee hätä: mistä löytyisi taas ahkera ja ahne yksilö, joka tekisi työtä ja tulosta...
Kuka voisi uskoa, että tälle länsimaisen mallin mukaiselle maailmantaloudelle voisi käydä lopulta kuten yksityiselle ihmiselle, joka rikastuu liiaksi? Että kansainvälinen kuplapääoma voisi kasvaa niin suureksi, ja luoda itselleen sellaisia numeerisen kasvun legitiimejä tapoja, ettei mikään reaalinen kasvu niitä enää voi vastata?
Voisimme tietysti panna päämme pensaaseen ja väittää, ettei mitään todellisia ongelmia ole.
Yksi fantastinen tilannearvio olisi, että juuri numeerista kasvua taloudessa tulisikin keskittyä tavoittelemaan - se nimittäin ei ole ollenkaan niin tuhoisaa kuin mitä sitä vastaava reaalinen kasvu olisi. Reaalisen kasvun loppuminen teollisuusmaissa saattaa nimittäin jo lähitulevaisuudessa olla monista syistä väistämätöntä. Viime kädessä ehdot saattaa sanella maapallomme, jonka toistaiseksi kuvittelemme - ainakin tosiasiallisen ekologisen -käyttäytymisemme perusteella - kiltisti nielevän mitä tahansa.
Keinot, joilla "kilpailukykyä" nyt kansallis-valtiollis-taloudellisissa puitteissa yritetään tavoitella - kuten tuotantomenetelmien tehostaminen ja automaatio, työvoimakustannusten madaltaminen halpatyövoimamaiden tasolle asti, verohelpotukset ja sosiaalisen vastuun karsiminen, jne - kääntyvät nekin kaikki lopulta itseään vastaan. Niissä tulee pää nopeasti vetävän käteen. -
Toistaiseksi ne ehkä vain nostavat kuumetta sairaassa taloudessa ja syöksykierre syvenee: tuloerot kasvavat, pääomavaltaisuus lisääntyy. Omaisuusarvojen paisuttaminen ja luottoraha imevät veren terveestä reaalitaloudesta.
Ryntäilevän, mihinkään sitoutumattoman sijoituspääoman maailmassa se ilmiö, että kasvu siirtyy tietyntyyppisille uusille alueille, kuten jokin aika sitten Kaakkois-Aasiaan, pitäisi ymmärtää hälytyssignaalina koko järjestelmän sairaudesta. Se ei siis ole haaste, johon teollisuusmaiden tulee vastata. Se on tietoista taudin tartuttamista.
Siinä on vain siirrytty puhtaille vesille valamaan öljyä laineille.
12.
Talouden tragedia on siinä, että kaikki sulkeutuu saman rationaliteetin piiriin ja rupeaa tapahtumaan omassa maailmassaan. Maailman kaikki ihmiset ovat saman järjen muodon uhreja ja saman käsitekoneiston orjia.
On lopulta yhdentekevää, kenen etujen nimissä tätä venettä soudetaan tai huovataan - lopputuloksena on tämän maailman loppuminen, pään tulo vetävään käteen.
Lyhytnäköisyys taloustoimissa on liikuttavaa. Kukin katselee omien tiliensä sarakkeilta rahojen tuloja ja menoja, ja tekee muka välttämättömät päätöksensä. Talous on kuitenkin paradoksaalinen järjestelmä, jossa siitä että yksilöt ja yksiköt käyttäytyvät taloudellisesti järkevimmällä tavalla ei seuraa, että maailma muuttuisi paremmaksi. Pikemminkin voi väittää, että on järjestelmälle enemmän kuin tyypillistä tuottaa toimiessaan epätasa-arvoa.
Se tuottaa sitä sekä vauraiden teollisuusvaltioiden sisällä että globaalisti: kolonialismia ja neokolonialismia on seurannut tietoverkoilla toteutettu keinottelukolonialismi.
Sen seurauksena syntyy syrjäytyneitä ryhmiä niin rikkaiden valtioiden sisälle kuin markkinavoimien riistämiin kehitys-, so. raaka-aine- ja halpatyövoimamaihin - eikä tuottavuuden kasvu enää pitkään aikaan ole pystynyt paikkaamaan syntyvää sosiaalista häiriötä. Pohja vallankumouksille ja terrorismille on olemassa ja kasvaa Talouden kasvaessa. Ennen pitkää on "avoimien" yhteiskuntien pankkiirien vetäydyttävä pilvenpiirtäjistään maan alle suojaan suorittamaan salaisia operaatioitaan. --
Tätä makrotalouspelien moraalia ja problematiikkaa pohditaan perin harvoin niin että asioita nimitettäisiin niiden oikeilla nimillä ja tosiasialliset syyt ja seuraukset paljastettaisiin. On ikään kuin rahan luonne, laatu ja syntyprosessi eivät olisikaan talousteoreettisia ongelmia - ikään kuin taloudessa voisi olla kysymys vain kunkin etujen mukaisesta toiminnasta.
Myöhempien vuosisatojen (mikäli sellaisia enää tulee) silmissä nykyinen talousajattelumme näyttää mitä luultavimmin mitä karkeimmalta taikauskolta - yhtä julmalta tai julmemmaltakin kuin keskiaikaiset harhaoppisten vainot kidutuksineen ja kuolemaa mystifioivine rituaaleineen.
Kuten keskiajalla, mekin elämme talousajattelun suhteen kivettyneen skolastisen sanamagian pauloissa. Talouden taika- ja komentosanat oikeuttavat vahvat taloustoimijat jakamaan jumalallisia tuomioita vähempiosaisten tuhoamiseksi ja oman uskon kirkastamiseksi.
Näitä tekoja ei edes käsitetä tietoisiksi - ne ikään kuin eivät ole kenenkään valintoja. Siinäkin suhteessa olemme lähellä keskiaikaa. Käsitekoneistomme noituu ymmärryksemme ja toimimme kuin ohjelmoidut robotit. Ja jos joku uhkaa herättää meidät horroksestamme, suljemme vaistomaisesti korvamme ja kieltäydymme vastaanottamasta tietoa siitä, että taloudellinen järkemme voisi olla jossakin suhteessa rajoittunutta ja totaalisesti väärässä.
Siksi huomautukset, jotka vievät pohjan pois kaikelta arkirealistiselta orientoitumiseltamme, torjutaan ja unohdetaan aktiivisesti.
Kierkegaard esitti kysymyksen: Kumpi on vaikeampaa, herättää joku, joka nukkuu, vai herättää sellainen, joka valveilla uneksuu, että on valveilla? ("Rakkauden teot".)
Sitä sietäisi talousmiesten miettiä.
