(Narkissos-esseet 7)
Kovia kokenut kirjailija Torsti Lehtinen kertoi 1993 TV:ssa omakohtaisesta, monia vuosikymmeniä jatkuneesta Kierkegaard-suhteestaan. Miehen kohdalla näyttää toteutuneen eräs filosofisen työn ja vuorovaikutuksen ideaali.
Hän on harrastanut öistä vuoropuhelua menneen vuosisadan erakkohengen kanssa. Hän löytää Kierkegaardin kipeän mutta tulisen hengen jälkiä niin edestään kuin takaansakin. Hänen oman ajattelunsa polut näyttävät kulkevan siellä missä mestarikin näytti joskus kulkeneen. Hänen työnsä on eräänlaista intohimoista etsintää - se mitä hän toivoo löytävänsä on Totuus.
Hän tarvitsee vain vähän puitteita ja työkaluja: yölampun, kynän ja paperia, lähdeteoksia. Miten sympaattiselta tällainen sisäinen taistelu tutkijankammiossa vaikuttaakaan! Siinä on kysymys keskittymisestä ja syventymisestä - se on filosofista harrastusta aivan eri sarjassa kuin esimerkiksi ennätysnuorena Kierkegaardin filosofiasta väitelleen Heidi Liehun - Esa Saarisen oppilaan - suorituskeskeinen pubertaalinen verbalisaatio, jossa sanomisen tarve ylittää monta kertaa kyvyn saada mitään sanotuksi.
Lehtisen kohdalla voisi motivaation osuvasti määritellä Eino Kailan mainitsemalla "pyrkimyksellä syvähenkiseen miehuuteen". (Se on elämän pääasia, sanovat Aristofilos ja Eubulos "Syvähenkisen elämän" loppulauseissa.)
On eroa sisäisen intohimon eli filosofisen tarpeen ja akateemisen pyrkyryyden, pätemisentarpeen eli opillisen palapelin kokoamisen välillä. Valitettavasti Kaila itse kunnostautui myös akateemisena kukkoilijana ja naistennaurattajana. Kaila oli oman aikansa Esa Saarinen. Hän eksyi usein grandiöösiin mahtailuun ja älylliseen koketeeraamiseen. Ehkäpä hiljentyminen ja sisäisen totuuden etsiminen olisivat muistuttaneet häntä hänen isänsä uskonnollisesta kilvoittelusta - niinpä hän erottautui ulkoisesti, efektintavoittelijana.
Intohimo johtaa johonkin. Oivalluksiin, Tietoon, Totuuteen. Ajattelulla on aina motiivinsa vaikka intohimo ei ehkä aina ole niin polttavaa.
Jotkut Tietoon pyrkivät pyrkivät jopa irti kaikesta intohimosta. Tieto on heille viileää ja kirkasta - vesiselvää. Sitä saavutetaan oikein menetelmin, kuten oikeitten päättelysääntöjen eli logiikan avulla. Tämä on kuitenkin asteikon toinen ääripää. Kaikki rajat asteikolla ovat kyllä äärimmäisen epämääräisiä. Ihan tarkkaan loogikot eivät osaa edes sanoa, onko logiikka keino vai lopullinen päämäärä - siis itse Totuus. Ja jos toisesta ääripäästä lähdetään, onko Intohimo perimmäinen motiivi, vai onko se Tulosten Toivo? Missä oivallukset kiteytyvät Tiedoksi? Muodostuuko Tiedoista kokonaisuus, Totuus Kaikesta?
2.
Filosofeja voidaan lähestyä joko ajatushistorian perspektiivistä tai heidän henkilökohtaisen puhuttelevuutensa kautta. Jos heitä sijoitetaan historiallisille sijoilleen, edellytetään kokonaisnäkemystä Kehityksen suunnasta. Yksilöthän luovat suuria linjoja mutta myös niveltyvät niihin.
Jos historian Suurilta Hengiltä taas etsitään vastauksia omaa mieltä askarruttaviin ongelmiin, ajallinen jänne jää erikseen noteeraamatta. Aika katoaa ja argumentit irtoavat taustastaan. Niistä muodostuu ajatusavaruuteen sijoittuva (opillinen) TotuusJärjestelmä, jonka koherenssia korjaillaan positivistisessa hengessä kriittisillä huomautuksilla. Kun jokin Prosessissa vakiintuu, siitä tulee konformistinen tukijärjestelmä - Totuuksien julkilausumaton ajatustausta.- Totuusjärjestelmän kuvitellaan aina olevan joiltakin ominaisuuksiltaan ikuinen. Totuus on iätön, ajaton, eikä pala tulessakaan.
Voitaisiin ehkä ajatella että jokaisessa meissä on intohimoa, siis jonkinlainen hengenvoiman generaattori, ja että jokainen meistä jotain oivaltaisi, omaisi tositietoa ja jollain lailla kokisi oikeaksi muodostaa maailmasta kokonaiskäsitystä. Maailmankuvan ja maailmankatsomuksen rajalinja asettukoon vapaasti. Samoin voitaisiin ajatella, että yhteisössä aina löytyisi niitä, jotka generoivat Muutosta, oivaltavat asiat ensimmäisenä, ja erikseen niitä, jotka huolehtivat tiedon oikeellisuudesta, opettavat ja siirtävät tietoa sukupolvelta toiselle, ja vielä niitä, jotka varjelevat Vakiintuneisiin Totuuksiin liittyviä Katsomuksellisia Arvoja.
Yksilön ja yhteisön kohtalot kulkevat kuitenkin paitsi käsi kädessä myös ristiin, sillä esimerkiksi siitä että yksi oivaltaa, ei yhteisössä seuraa ensin kenties mitään, tai kenties seuraa, mutta aivan päinvastaista kuin pitäisi.
Ajattelu, niin sosiaalinen ilmiö kuin se onkin, toteutuu yksilössä joka, jos omia polkujaan kulkee ja talloo tiensä pitkälle tietymättömiin sielunmaisemiin, saa todeta joutuneensa eristyksiin, kartan ulkopuolelle, utooppisille alueille, jossa juuri mikään ei muistuta arkimaailman tuttua ja turvallista elämänmenoa. Ajattelijan konflikti arkirealistisen Varmuuden kanssa on totaalisempi kuin vallankumouksellisen, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Ajattelija ottaa käsiinsä koko todellisuuden.
Juuri tämän vuoksi luovat ajattelijat ovat tuomitut jäämään niin yksin, ilman tukea ja ymmärtäjiä. Edes toisilleen heistä ei ole apua, oikeastaan päinvastoin: mitä pitemmälle he ajatuksissaan etenevät, sitä loitommalle he toisistaankin joutuvat. Heidän argumentaationsa vain vahvistaa heidän ajattelunsa omaehtoisuutta.
Jos ajatushistoriaan katsotaan, voidaan oppia, että vain se on varmaa, etteivät aikalaiset juuri koskaan tunnista eivätkä tunnusta keskuudessaan vaikuttaneita luovia neroja. Miellyttäjäyksilöt, jotka osaavat osuvasti muotoilla ja sanoa julki sen mitä monet mielessään ajattelevat, menestyvät, mutta todelliset vaikuttajayksilöt, jotka kajoavat tabuihin ja joiden ajattelun omaksuminen edellyttäisi syvällisempää mielenmurrosta ja uutta arvonmuodostusta, tulevat torjutuiksi.
Joskus heidät suoranaisesti tuhotaan valtaapitävien ja virkavallan toimesta, joskus heidän etenemisensä torpedoidaan akateemisen arvovallan avulla, useimmiten heidät vain kuin yhteisestä sopimuksesta vaietaan kuoliaiksi. Heidän aikansa tulee vasta kun aika on heidät jo jättänyt: silloin heidän oivalluksiaan kootaan oppikirjoihin, ja niitä käytetään vuorostaan lyömäaseina, joilla originellit taltutetaan.
Jos ajatellaan vaikkapa 1900-luvun kolmea suurta ajatusvallankumousta: Einsteinin suhteellisuusteoriaa, Freudin psykoanalyysia ja Wittgensteinin kielifilosofiaa, näistä ensin mainittu, vaikka saikin julkisuutta ei kelvannut komitean nimeämäksi perusteeksi Einsteinin saamalle Nobel-palkinnolle (sitä paitsi maailmanvalloittaja Hitler olisi onnistuessaan mitätöinyt tämän "juutalaisen" teorian väkisin); Freud joutui parjauksen ja akateemisen aliarvostuksen kohteeksi, eikä hänelle myönnetty Wienin yliopistossa professuuria edes matkailullisista syistä; eikä Wittgenstein löytänyt kirjalleen julkaisijaa ("Tractatuksen" julkaisi lopulta tiedepiirien sekopäänä pitämä Wilhelm Ostwald, kontrovertti hahmo, joka oli kuitenkin ensimmäinen ehdottamassa Einsteinille Nobel-palkintoa – ja nimenomaan suhteellisuusteoreettisista ansioista.)
On ennemminkin sääntö kuin poikkeus että oivaltavan yksilön ja yhteisön tiet joutuvat törmäyskurssille.
Menestyneetkin nerot nostattavat usein myös vastavoimia paitsi oman aikansa ajattelijoiden joukosta, uusien sukupolvien keskuudesta. Joskus jäljestätulevien koko intohimo suuntautuu oppi-isien mitätöimiseen.
On surullista, että näin on, mutta muuten ei voisi olla. Tässä toistuvassa kuviossa jokainen näyttää vain valinneen puolensa ja tyytyy näyttelemään omaa osaansa. Totuuksien vartijoiden on niitä vartioitava, suuren rahvaan on niillä itseään sivistettävä, ja luovien ajattelijoiden on kestettävä yksinäisyytensä.
3.
On niitä ihmisiä, jotka eivät osaa lukea Kierkegaardia - eivätkä Raamattua tai Koraania - koska näissä kirjoituksissa vaikeutena on se, että niitä on lähestyttävä sekä älyllisesti - kriittisenä - että luottavaisena, aidosti ja eläytyen - uskoen niiden totuusjärjestelmiin.
Nämä kaksi tasoa vastaavat filosofista argumentaatiota ja sisäistä motiivia - intohimoa - tai Uskoa, jos niin halutaan sanoa. Kierkegaardin tunnetun teesin mukaan näiden välillä on kuilu, ja tarvitaan hyppy sen ylittämiseen.
On filosofeja, kuten Goethe ja Wittgenstein, joille "tieto on vain harmaata tuhkaa" tai "tieteen tulokset ovat loppujen lopuksi yhdentekeviä", ja jotka siis keskittyvät intohimon alueelle. Mutta ajattelijan roolimallit eivät välttämättä ole näin rajoittuneita. Yksilö elää yhteisössä, ja vastavuoroisesti kaikki yhteisön reagointitavat elävät yksilössä. Parhaat palapelin kokoajista elättävät kaikkia mahdollisia ajatusulottuvuuksia mielessään ehjänä ja joustavana tutkija-asenteena.
He osaavat eksplikoida argumentaationsa erilleen sisäisestä motiivistaan, kuten Linus Pauling, joka sanoo: "Aina kun törmään uuteen tietoon, katson miten se sopii intuitiiviseen kokonaiskuvaani maailmasta..."
Mutta löytyy myös päinvastaisia yksilöitä, jotka takertuvat tosiasiatietoon, niin sanottuihin faktoihin, joiden kuvitellaan sisällyttävän kaikki merkitykset ja tulkinnat itseensä, ja muihin vastaaviin ajattelun tuotoksiin - ovat siis tieteisuskovaisia, varman ja lopullisen totuuden vannoutuneita kannattajia. Ja on esimerkiksi niitä, joiden mielestä on olemassa jokin erityinen tie - esimerkiksi armoton logiikka - jota pitkin kulkevan ei tarvitsekaan tietää mitä kanssaihmiset asioista ajattelevat, sillä oikea, tieteellinen metodi johtaa lopulta maailman ja elämän kaikkien salojen paljastumiseen.
Pyrkimys selvyyteen paitsi lähtee liikkeelle voi elää virkeää ja hedelmällistä rinnakkaiseloa luovan mielen kaoottisen alkuhämärän kanssa. On kysymys vain painotuksista: teorian ja argumentaation on kytkeydyttävä itsen ulkopuolisiin merkityksiin - sen sijaan intohimo ja hengen tuli lämmittävät sisältäpäin.
Tieteentekijät ovat yleensä ottaen taipuvaisia liikaakin korostamaan "tiedon objektiivisuutta", filosofit taas tuppaavat uppoamaan mielen perimmäisiin syvyyksiin.
Molemmat pyrkimykset ovat ymmärrettäviä. Totuudella on nämä kaksi komponenttia. Toisaalta se tarvitsee vasteen toisten ihmisten ajattelussa ja fysikaalisessa todellisuudessa - toisaalta se lähtee liikkeelle mielen syvistä vesistä, elämänmysteeristä, josta kaikki lähtee liikkeelle.
Tiedemiehen kunniaksi on luettava käytännön haasteisiin vastaava tutkimusote. Filosofin kunnia on rohkeutta kohdata kaikki mielen primitiiviset kauhut, kun hän haluaa tuntea itsensä, ajatuksensa ja tietonsa, ja kohdata itse elämän silmästä silmään.
4.
"Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" on Kierkegaardin filosofinen, so. opillinen päätyö, jonka Torsti Lehtinen on suomentanut.
Suomentaja selostaa esipuheessaan mestarinsa monipuolista kirjallista ahkeruutta ja pohdiskelee tämän kummallista kameleonttimaista kykyä. Samaan aikaan Hegeliin etäisyyttä ottavien teoreettisten pohdiskelujen rinnalla Kierkegaard kirjoitti kipeitä ja kärsimyksentäyteisiä hartauskirjoja. Niitä ei uskoisi saman ihmisen tuotteiksi.
Kuin korostaakseen tätä skitsofreenista vaikutelmaa Kierkegaard käytti mielikuvituksellisia salanimiä, pseudonyymejä. Pääteoksen tekijäksi on merkitty Johannes Climacus, ja julkaisijaksi S. Kierkegaard. Tosiasiallisesti Kierkegaard oli tiiviissä yhteistyössä oman kustantajansa kanssa, jolla ilmeisestikin oli kunnianhimoja myös tekstien sisällön suhteen. Yhtenä selittäjänä tuotannon ristiriitaisuudelle onkin esitetty, että filosofinen teos olisi yhteisesti kirjoitettu.
Kuitenkin myös toisenlainen selitys tulee mahdolliseksi, jos oikein ymmärrämme Kierkegaardin ajattelijapersoonan ja kirjallisen ominaislaadun.
Hän ei turhaan tiivistä opillisia käsityksiään ideaan elämisen kolmesta tasosta: esteettis-älyllisestä, eettisestä ja hengellis-kristillisestä. Näiden sfäärien totuuksia ei ilmeisestikään pitäisi sekoittaa tai perustella toisillaan, mutta sen lisäksi uskon(nollinen) taso on aivan oma lukunsa. Sinne ei johduta alempien tasojen läpi, vaan sinne tarvitaan "hyppy". Tämä hyppy on jotain vähintäänkin vastaavaa kuin Münchhausenin temppu nykäistä itsensä suosta omista hiuksistaan. Tällä käsitteellä Kierkegaard haluaa ilmeisestikin korostaa uskon ja uskonnollisen kokemuksen totaalista omalaatuisuutta ja -ehtoisuutta.
Filosofisessa katsannossa tämä käsite kulminoi ajattelun "eksistentialistisen" piirteen. Mutta psykoanalyyttisesti tulkiten "hyppy" merkitsee tietenkin hyvin syvälle minuuden alkutekijöihin paikallistuvaa psyyken vammaa - ns. "luovuutta", jos näin saa sanoa. Ei ole sattumaa, että Kierkegaard "luo" itselleen niin monia sivupersoonia.
Kokemus olemassaolosta ennen ominaisuuksia, so. että (normaali-) "minä" on eräänlainen tyhjä astia, joka sattuman tai valinnan vaikutuksesta saattaa täyttyä tunteilla tai tiedoilla ilman niiden asiaan vaikuttavia totuus- tai muita arvoja - tämän kokemuksen jakavat kaikki todella luovat persoonallisuudet. "On vaikea ymmärtää oikein itseänsä, kun saman, jonka voisi tehdä suurpiirteisyyttään tai hyvyyttään, voisi tehdä myös alhaisuuttaan tai mielistelynhalusta", sanoi Wittgensteinkin.
Minuuden määritteettömyydestä suorastaan johtuu, että minällä on niin monia ilmiasuja. Jossain määrin Kierkegaardin pseudonyymit toimivat siis sivupersoonina. Psyykenrakenteelle on aivan ominaista fragmentoitua ja ilmentää itsestään eri yhteyksissä erilaisia puolia. Myös ulkopuoliset henkilöt herkästi identifioidaan osaksi omaa minärakennelmaa - ja tämä asettaa kysymyksen yhteistuotoksellisesta tekstistä vähän toiseen valoon.
Ei ehkä pidä kysyä: kirjoittiko kenties filosofiaa harrastava kustantaja osan "Jälkikirjoituksesta"? Pitää kysyä: Missä mies nimeltä Kierkegaard alkaa ja loppuu? Onko nimi identiteetti?
Kun tällainen heikko minärakenne etsii identiteeteistä tukea käy joskus niin, että joku ihannoitu ihminen muuttuu liian läheiseksi, ja seuraa fixoituminen - oikeastaan rakastuminen. Luultavasti Kierkegaardille ja samaan aikaan Kööpenhaminassa vaikuttaneelle toiselle nerolle H C Andersenille on sattunut näin.
Toteutui aitofreudilainen kuvio: torjuakseen homoseksuaalista yllykettä nämä miehet rupesivat raivokkaasti vihaamaan toisiaan. Arvonkieltämisen ja mitätöinnin kiihkeys ja määrättömyys ihmetyttävät jälkimaailmaa. Mutta itse kuvio on tuttuakin tutumpi esim. teattereissa näyttelijäpiireissä, missä alalle taipumuksiensa takia valikoituneet ihmiset ikään kuin luonnostaan imevät parhaat voimansa toisistaan ja ennen pitkää päätyvät toistensa katkeriksi vihamiehiksi.
Niinpä Sören ja Hans Christian, joilla oikeastaan olisi ollut aikalaisiaan paljon paremmat edellytykset ymmärtää toistensa neroutta, kuluttivat kohtuuttomasti parhaitakin voimiaan toistensa kampittamiseen ja hengenkykyjään hyytävien herjakirjoitusten kyhäilyyn.
Persoonallisuuden pohjarakenteessa "minä" ja "sinä" elävät vielä eriytymättöminä, ja rakkaus ja viha kietoutuvat toinen toisiinsa kuten hyvä ja paha käsitteessä "tabu". Tällä alueella kaikki käsitteelliset vastakohtaparit (minä ja maailma, itserakkaus ja itseinho, mies ja nainen, arvo ja epäarvo) vasta puhkeavat esiin yhteisestä alkujuurestaan. Oikeastaan luovan yksilön ajatustyö on juuri tällaisen käsitteellisen maailman jatkuvaa nahanluontia ja uudelleensynnyttämistä.
Sen edellytyksenä tai kylkiäisenä on täydellinen sielullinen ja sosiaalinen yksinäisyys, siinä mielessä kaikki nerot ovat eksistentialisteja.
Heidän kohtalonaan on minän jatkuva jälleenrakentaminen, pyrkimys tai pakko antaa muoto muodottomalle, luomistuska, johon oivallukset, so. ideaalisen käsitteenmuodostuksen ja ihanteellisen hallinnan onnistuminen tuo hetkittäistä helpotusta. ("Friede in den Gedanken" - Wittgenstein.)
5.
Kierkegaardin kiirastuli on yritys määritellä opillisesti uskon asema ja merkitys. Lavaste on filosofinen ja epäpersoonallinen: Kierkegaard haluaa puhua Ihmisestä, ei Itsestä.
Ratkaisulle on ominaista syvän kuilun repäiseminen Ihmisen ja Uskon väliin. Hän ei ota Jumalaa sisälleen Itseen kuten useimmat sielunhädässä uskoontulleet ja alkoholistit Voimaa tarvitessaan tekevät, vaan korostaa välimatkaa. Kierkegaard oikeastaan haluaa evätä Jumalan Ihmiseltä, evätä oikeuden edes esittää Jumalaa koskevia kysymyksiä. Nekin näkyvät hänelle vain Ihmisen Itsekorostuksena, pöyhkeytenä, haluna nousta ylpeästi Jumalan tasolle.
Perimmäisten kysymysten siirtäminen arkikokemuksen ja välittömän elämänyhteyden ulottumattomiin palvelee psyykkistä perusjäsennystä ja minuuksien keskinäistä työnjakoa. Tässä on sielunmaisema, jossa filosofis-opillinen argumentaatio ei osu samaan kuvaan uskonnollisen, harrasta elämänyhteyttä ilmentävän kielenkäytön kanssa.
Wittgenstein on luultavasti huomannut tämän, kun hän sanoo: "Uskonnoissa täytyy olla niin, että jokaista uskonnollisuuden aluetta vastaa ilmaisutapa, jolla ei laajemmalla alueella ole mitään merkitystä." Mahdollisesti näitä Kierkegaardiin liitettyjä merkintöjä vuodelta 1937 voi pitää Wittgensteinin kielipeliteorian syntysanoina.
Wittgenstein piti Kierkegaardia itselleen liian syvällisenä ajattelijana. Pinnallisuuden maailmanennätys kuitenkin kuulunee niille Wittgensteinin tulkitsijoille, jotka oikeuttavat kielipeliteorialla falskin relativisminsa. (Esa Saarinen, Reijo Työrinoja, jne)
Kierkegaardin jäsentäminen filosofianhistorialliseen taustaan on yhtä vaikeaa kuin Wittgensteininkin - ja yhtä turhaakin. On harhaanjohtavaa nähdä hänet koulukunnan perustajana. Husserlin ja Heideggerin inspiroima moderni eksistentialismi on selvästi enemmänkin aikaansa, ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen modernismiin kytkeytyvä minäidentiteetin kriisi-ilmiö. Vaikka fenomenologiherrojen teoreettinen ote on perisaksalaisen perusteellinen ja heidän oppisanastonsa hirvittävä, luultavasti heitäkin on hedelmällisempää tutkia psykoanalyyttisesta kuin filosofis-opillisesta näkökulmasta. Oikeastaan Heideggerin minäpohdiskelut voisivat toimia oivana havaintomateriaalina syvyyspsykologisesta hahmonmuodostuksesta alan oppikirjoissa.
6.
Vaikka Kierkegaardia voidaan pitää poikkeusihmisenä, sellaisessa historiallisessa tyhjiössä ei hänkään elä etteikö hänen hengenlaadulleen löytyisi vastaavuuksia hänen vuosisatansa muiden kirjallisten vaikuttajien joukossa. Konfrontaatio Hans Christian Andersenin kanssa kannattaa käsitellä erityistapauksena. Mutta etsimättä mieleentuleva kirjallinen aikalaissielu on ranskalainen Alfred de Musset, "Vuosisadan lapsen tunnustusten" tekijä.
Ihmisinä nämä kaksi haavasielua muistuttavat kovasti toisiaan. Psykoanalyysin näkökulmasta Kierkegaardin "Viettelijän päiväkirja" - peitetarina Sörenin ja nuoren Regine Olsenin suhteesta - voisi olla de Mussetin teoksen rinnakkaislaitos. Molemmissa kirjoissa on samoja teemoja ja samaa yksilöpsykologialtaan yhtä kerroksellista varautuneisuutta.
Kierkegaardin absoluuttinen armottomuus itseään kohtaan havainnollistuu parisuhdekuvauksen Johanneksessa, joka rakastaa Cordeliaansa varauksellisesti - vain tapakulttuurin takia, nimeämättömän normipaineen alaisena, tosin aitojakin tunteita kokien, mutta niiden aitouden, tai ainakin arvon ja merkityksen alinomaa kyseenalaistaen. Viehättävyydestään huolimatta Cordelia on Johannekselle lähinnä itsetarkkailun mahdollistava väline, josta hän suunnittelee loittonevansa hallitusti tekemällä itsestään epäkelvon ja epämiellyttävän.
Rakastettuaan havainnoidessaan Johannes kuulee Kaiku-Keijujen soittavan Cordelian päässä, ja Taiteilijan tapaan maalailee peilikuvia rakastavaisista:
"Hänen sydämensä jyskyttää intohimosta, hänen povensa aaltoilee, ei kuitenkaan rauhattomuudesta; toisinaan vaihtelee väri hänen kasvoillaan, kuitenkin keveinä vivahduksina. Onko se rakkautta? Ei suinkaan. Hän kuuntelee, hän ymmärtää. Hän kuuntelee siivitettyjä sanojani, hän käsittää ne, hän kuulee toisen puhetta ja ymmärtää sitä kuin omaansa; hän kuuntelee vaieten toisen ääntä, joka soi kaikuna hänen sisimmässään, hän ymmärtää tuon kaiun kuin se olisi hänen oma äänensä, joka puhuu hänelle ja eräälle toiselle.
Mitä minä teen? Hurmaanko hänet? En suinkaan; siitä ei olisi minulle mitään hyötyä. Varastanko hänen sydämensä? En suinkaan, näen päinvastoin mieluimmin, että se tyttö, jota rakastan, pitää itse sydämensä. Mitä sitten teen? Minä muovailen itselleni sydämen hänen sydämensä mukaan. Taiteilija maalaa rakastettunsa kuvan, se on hänen ilonsa, kuvanveistäjä ikuistaa hänen muotonsa. Niin teen minäkin, mutta henkisessä merkityksessä. Hän ei tiedä minun omistavan tuota kuvaa, ja siinä juuri on petokseni. Salaperäisellä tavalla olen sen itselleni hankkinut ja siinä merkityksessä varastanut hänen sydämensä...."
De Mussetin mieshahmo, Octave, kokee olemassaolonsa ehdot yhtä lailla annettuina ja armottomina, mutta siinä missä Pahana Narrina naamioitaan vaihteleva ambivalenttinen viettelijä-Kierkegaard pyrkii perimmiltään ottamaan etäisyyttä sosiaaliseen taustaan (ja de facto pyrkii eroon rakastetustaan), de Musset haluaisi kunniallisesti täyttää taustaodotukset - jos armoton taustajärjestelmä sen mahdollisuuden hänelle soisi.
Tragedia toteutuu siinä, että sisäinen ryhti saavutettaisiin vasta sosiaalisen hyväksynnän ja tuen kautta - mutta kun sitä ei tule, parisuhdekin on tuomittu tuhoon.
Kun lukija on elänyt myötä kolmesataa sivua de Mussetin sairaan sielun kirjaamaa kärsimysnäytelmää - haavoitetun sielun hellyydenkipeää ja rakkaudennälkäistä epätoivoa, sitä seuraavaa omistushalua ja myrkyn tavoin kaikkein kauneimpiinkin kuvitelmiin imeytyvää mustasukkaisuutta, jatkuvaa haltioitumisen ja salakavalasti esiintyöntyvän epäilyn, palvonnan ja julman loukkaamisen, onnen ja mitä katkerimman itseinhon äärimmäistä vaihtelua - sielunmaisemaa, jossa jokainen hermo on tulehtunut eikä suojaista turvapaikkaa missään löydy - voi hän vain elämyskykynsä kokonaan kuluttaneena kysyä, miten tämä ihminen selvisi kaikesta hengissä kirjoittaakseen kaiken tämän - käydäkseen kaiken tämän läpi vielä kerran?
Kuten Kierkegaardin, ei de Mussetinkaan kirjallisessa tyylissä huomaa halpamaista makeutta tai masokismia: kaikki on esitetty kuin vereslihalla, jokainen sana on vain korutonta, armotonta kuvausta, kaikki johtopäätökset ja arviot on jätetty lukijalle.
Jos selitystä etsitään, se on annettu alkusivuilla, missä de Musset puhuu vuosisadan lapsista ja vuosisadan sairaudesta.
Ehkä kyseessä on kuitenkin pikemminkin anteeksipyyntö kuin selitys. Tapa, jolla hän jäsentää henkilökohtaiset kokemuksensa historiallista taustaa vasten, tuntuu osuvalta ja oikeutetulta. Jos nämä "vuosisadan lapset" nimittäin todella lähtivät niin pohjattomasta arvotyhjiöstä kuin de Musset kuvaa, heidän elämänmuotoonsa kohtalonomaisesti kuuluva kunnian tavoittelu ja sosiaalisen velvoitteen sitovuus tulee ymmärrettävämmäksi.
Rakkaus ei riitä pelastamaan yksilöä. Rakkaus - niin syviä sielun kieliä kuin se ihmisessä virittääkin - joutuu väistymään sen tieltä, mikä tajutaan velvollisuudeksi. Kunnia toteuttaa sublimaation. Jossain hyvin syvällä de Musset ymmärtää että näin tapahtuu vääryys. Kokonaiskuvassa - ja se on siis aikakauden kokonaiskuva - on mukana niin syyllisyyttä kuin kunnian vaatimus.
Kierkegaardinkin elämäntuntoja voisi tarkastella samaa historiallista aikakautta, hänen vuosisataansa vasten.
Kierkegaard olisi siis tyylipuhdas 1800-luvun ihminen: hänen ihmisyytensä saa ryhdin luokkayhteiskunnaksi muuttuvalta sääty-yhteiskunnalta, mutta samalla hän syvällä (ryhdikkäässä) individualisoituvassa sisämaailmassaan ottaa etäisyyttä oppirakennelmiin ja kokee olevansa absoluuttisen yksin. Hänen filosofiansa avainkäsitteet kuten "välitön kokeminen", mikä tarkoittaa ilmeisesti jonkinlaista yksilön hukkumista annettuun kielimaailmaan (ja ongelmatonta reagoimista), ja toisaalta "kaksitasoinen ajattelu", mikä tarkoittaa yksilön kokemusta minuutensa irrallisuudesta ja kuilua objektiiviseen todellisuuteen, ovat myös sosiaalisesti määrätyn mitalin kaksi puolta.
Kierkegaard ja Regine Olsen: opettaako de Mussetin ajankuva mitään heistä?
Vertaa: Octaven ja Brigitten tarina rinnastettuna Johanneksen ja Cordelian tapaukseen.-
Kierkegaardin naiskuva, tsehovilainen kullanmuru, tulee selvästi esiin yhteyksissä, joissa hän havainnollistaa opillista sanottavaansa viittaamalla naisellisiin ominaisuuksiin:
"Kaikkialla, missä on intohimoa, on myös romantiikkaa, ja se, jolla on taipumusta intohimoon ja intohimon tajua, ja joka ei ole vain oppinut ulkoa, mitä runous on, näkee sellaisessa tyypissä samanlaista ihanaa haaveilua kuin nuoressa rakastuneessa tytössä, joka koruompelee taidokkaan kehyksen evankeliumiin, josta hän lukee rakkautensa onnen, tai laskee rakastettunsa lähettämän kirjeen kirjaimet. Mutta samalla hän näkee myös koomisuuden."
"...nuori tyttö olisi valmis vain rakastettunsa tapaamiseen lempeässä syleilyssä turvallisella rannalla; hän ei olisi kyllin kehittynyt sokraattiseen aatteelliseen tapaamiseen Jumalan kanssa epävarmuuden rannattomalla merellä..."
"Ylipäänsäkään asiastaan innostunut, joka ei kykene suhteessaan toisiin ihmisiin ilmaisemaan intoaan ristiriidan muodossa, ei ole vahvempi osapuoli, vaan heikompi. Hänessä on vain naisellista voimaa, joka ilmenee heikkoutena."
Mahdollisesti nämä "Jälkikirjoituksen" yleistykset voidaan palauttaa Regine Olseniin.
Ehkä voitaisiin sanoa: vuosisatansa lapsina näille kahdelle oli parasta erota. Strindbergiläisessä ajankuvassa heidän yhteiselämästään olisi muodostunut katastrofi. Se, millä Sörenin ryhti olisi saatu säilymään, olisi ollut juuri sitä, millä Regine olisi murskattu.
7.
Saksalaisen filosofian ylipääsemätön nimi Kant on tietyssä historiallisessa mielessä filosofian kuningas.
Paitsi että hän pyrkii perinteisen keskiaikaisen skolastiikan tavoin kiteyttämään metafysiikan deduktiiviseksi käsitekoneistoksi ja konstruoimaan kaikenkäsittävien oppilauseiden järjestelmän - on siis viimeinen ja täydellisin skolastikko - hänen filosofista asennettaan voisi verrata taustalla historian hautaan vaipuvan monarkian viimeiseen voimanponnistukseen ja kukoistukseen. Loisto on ohimenevää ja koottu kasaan kaikkien menneiden vuosien valituista ja eniten vaikuttaneista kohokohdista.
Kuten Schweitzer sanoo: Kantin käsitteet kulkevat hänen ajattelussaan niin pitkän matkan, ettei niiden sisältöä enää voi täsmällisesti määritellä. Kant kuitenkin kokoaa varsinaisesti monarkioiden kulta-ajalla vaikuttaneiden suurten systeeminrakentajien oivallukset, ja Kantin filosofia on kokonaisen kauden, so. rationalismin, opillinen yhteenveto ja kiteytys.
Kantin jälkeen ajat muuttuvat ja saksalainen filosofiakin muuttuu. Hegelin ja Schopenhauerin hahmoja kannattaa katsella ennemminkin totuusjärjestelmien taustaa vasten kuin Totuuksien näkökulmasta.
Hegel piti maailmanhistoriaa näytelmänä, jonka rooleja esittävät valtiot. Lujan nationalismin idea määrää aika pitkälle kaikkea mitä Hegel ajatteli.
Hegel oli monarkisti, mutta monarkioiden aika oli auttamattomasti - noin henkisessä mielessä - mennyt, ja tuleva uusi maailma, jota teollistuminen, kaupankäynti ja kulkuyhteydet määräsivät, käänsi ihmisten katseet valtioiden välisten ulkoisten ristiriitojen sijasta sisäisiin ongelmiin.
Marx otti aluksi etäisyyttä Hegeliin, mutta luokkateoriassa Hegelin dialektiikan peruja ovat sekä peruuttamattoman rakenteellisen ristiriidan hahmottaminen että profetia uuden luokan, työväestön, vallankumouksesta ja valtaannoususta. Se, ettei tätä tapahtunut missään niistä valtioista joissa Marx ajatteli sen olevan historiallinen välttämättömyys, jättää auki kysymyksen sosialistisen ja kommunistisen opin lopullisesta arvosta.
Schopenhauerin sanoma ei koskenut historiaa tai yhteiskuntaa vaan ihmistä. Hän muodostaa Hegeliin nähden toisen ajattelun kehityslinjan: sen joka keskittyy yksilöön ja elämänongelmiin joita ns. Ikuinen Ihminen kohtaa.
Schopenhauerin on täytynyt kärsiä kilpailuasetelmassaan Hegeliä vastaan - toinen edusti kaikkea sitä uutta idealismia, jota ajassa liikkui. Katkera mies luultavasti lisäsi nöyryytykset pessimismin ja elämänpettymyksen sävyttämään filosofiaansa. Myöhemmät sukupolvet ovatkin ammentaneet Schopenhauerilta lohtua kärsimyksiin, ei niinkään metafyysistä opillista totuutta. Tosin niin Hegeliä kuin Schopenhaueriakin voidaan tietysti tutkia minkä tahansa filosofian osa-alueen, vaikkapa logiikan, puitteissa, ja antoisasti.
Ajatushistoriallisessa perspektiivissä Hegelin kontolle jäi niiden umpisolmujen aukaiseminen, joilla mestari Kant tosiasiallisesti skolastiikan perinnön paketoi, nyöritti ja ikuisiksi ajoiksi sinetöi. Nyt tarkasteltuina Hegelin monet tekstit vaikuttavat naurettavilta ja vakavasti ottaen käsittämättömiltä, mutta aikalaisille ne merkitsivät uudenlaista, vapauttavaa inspiraatiota.
Tätä 1800-luvulla tapahtunutta ajattelun muutosta ei voi ymmärtää, ellei peilaa sitä suoraan keskiajan assimilatiivista deduktiota vasten. Hegel toimii sanamaagikkona, ja se mitä hän tosiasiallisesti teki, oli kielellinen temppu: hän nimittäin hajotti käsitteellisen ajattelun takaisin sille maagiselle tasolle, jossa sanaluokat vasta hahmottuvat. Hegel substantivoi adjektiiveja ja konstruoi näiden varassa loogisia vaikkakin käsitettävyydeltään jokseenkin ylivoimaisia kokonaisuuksia. Hän loi kokonaan uudenlaatuiset käsitteet, käsitteillään käsitekoneiston, ajatuskoneiston, eräänlaisen Vanhoista Osista kootun Ikiliikkujan, joka todellisuudessa söi maton altaan.
Hegelin perusmenetelmänä oli kysyä: Mikä on tämän asian Olemus? Hän siis rakensi sen uskon varaan joka meillä on yleiskäsitteisiin ja sisältöihin. Nämä käsitesisällöt määritellään sitten substantivoitujen adjektiivien loputtomilla liturgioilla.
Kas näin Hegel esimerkiksi määrittelee "ajan" käsitteen:
"Aika on aistisuudessa esiintyvää negatiivisuutta: ajatus on samaa negatiivisuutta, mutta se on sisäisintä, ääretöntä muotoa itseään, missä siitä syystä kaikki olevainen ylipäänsä hajoaa, se on lähinnä äärellinen oleminen, tietty hahmo; mutta olevainen ylipäänsä on havainnollisena määräinen, se ilmenee sen tähden annettuna, välittömänä, auktoriteettina ja esiintyy joko sisältöön nähden äärellisenä ja rajallisena tai ajattelevan subjektin ja siinä itsessään tapahtuvan äärettömän refleksion rajoituksena."
Universaalien kätevä pyöritteleminen teki Hegelistä oman aikansa provokaattorin.
Mies itse käpertyi konservatiivisiin asenteisiin, suositteli jopa valtiomuodoksi kuningaskuntaa. Mutta monoliittinen monarkia oli de facto murentunut, ja suurten systeeminrakentajien suljetut käsitekoneistot alkoivat rakoilla. Kantin kriittiset teosjärkäleet toimivat enää astinlautoina niille, jotka edistysuskon läpitunkemina nousivat uusien tuulien riepoteltaviksi. Mikä muu kuin tietyt skolastisen ajattelun ominaisuudet omaava Hegelin metodi olisi voinut hajottaa vanhat filosofiset totuudet ikään kuin sisältä käsin? --
Tässä meillä on kutkuttava esimerkki siitä miten totuus ja tapa todistaa kietoutuvat toisiinsa.
Hegel kääntyy väkevästi hämärään menneisyyteen, hän haastaa henkiseen voimanmittelöön skolastisen käsitekiinteyden pohjalta nousseet suurten systeeminrakentajien ja rationalistien opit - oikeastaan siis tietyn totuuden laadun - ja hänen todistelutapansa palautuu vielä paljon kauemmas - käsitekiinteyksien taakse.
Alkuvoimaisella maagisella tasolla hän konstruoi koko maailmaa koskevan käsitekoneiston ja keskittyy kehittämään sitä kohti Ideaalista Täydellisyyttä, Absoluuttia. Näin hän käytännössä muokkaa maan pehmeäksi istuttaakseen siihen suuret historianfilosofiset visionsa. Ne olivat ladattuja räjähdyspanoksia, joita hän itse määrätietoisesti pidättäytyi laukaisemasta.
Mutta niiden aika tuli saman tien. Niistä purkautui voimia ja vastavoimia.
Uudeksi Teesiksi kasvoivat kansallisuusaatteet, joiden perua on vielä nykyinenkin, kansallisvaltioita ja demokratiaa seuraavan ylikansallisen teknotalouskratian dynaaminen draivi ja kasvu-usko. Antiteesiksi muodostuivat Marxin-Engelsin-Leninin sosialistiset opit. Niitä elähdytti sama magia - ja siksi niissä peilikuvan lailla on nähtävissä se mitä Hegelin perilliset Lännessä paljon pitemmällä historiallisella perspektiivillä käytännössä ylösrakentavat.
8.
Jotta voisimme oikein ymmärtää miten Hegelin metodi toimi, meidän on jälleen kerran palattava aikojen alkuun, ihmislajin nuoruuteen, ihmisen ikuisen nuoruuden lähteille, Narkissoksen lähteelle:
Feuerbachin mukaan uskontojen syntyhistoria liittyy yleistävien ajatushahmojen kehittymiseen. Primitiivisellä tasolla jumaluus on oleellistavan, kokoavan ja summatiivisen hahmon muodostumista. Yleiskäsitteellinen ajattelu ja pyhyys kytkeytyvät alusta alkaen toisiinsa. Kehityskuvio on pitävä.
Hahmon erottuminen, nimen antaminen, abstraktio, selittäminen, psykologia ja moraali - kaikki nämä muodostavat aina sisäisesti kytketyn, ehyen ja suljetun maailman. Kulloinenkin kehitysaste määrää näitä kaikkia. Ei ole mielekästä esim. analysoida Aristoteleen ajattelua oman aikamme ajatusapparaateilla ja sanoa: tässä hän oli nerokkaalla tavalla oikeassa, tämä taas on pelkkää keskinkertaisuutta. (Russell tekee vähän näin.)
Puhe kehitystasoista saa kaunista tukea Harald Haarmannin tutkimuksista, jotka koskevat kirjoitetun kielen syntyä. Näyttää olevan todistettu, että korkeakulttuurit, kielet ja kirjoitukset syntyivät kukin tahollaan "itsesytytyksellä", kun aika oli siihen kypsä. Välittymisteoria ei ole tosi.
Primitiivisistä kielistä säännönmukaisesti puuttuvat yleiskäsitteet. Sanat toimivat ensin signaaleina, sitten symptomeina, sitten symboleina. (Tämän mukaisesti siis ns. verbit olisivat ensimmäinen sanaluokka.) Symboloivan ominaisuutensa sanat saavat vasta kun ne lakkaavat liittymästä kiinteästi elämänmuodon käyttöyhteyksiin, joissa niillä on siis vain signaloiva tehtävä. (Vrt: "reagoimme syyhyn", Wittgenstein.)
On täysin harhaanjohtavaa liimata omien yleiskäsitteistöjemme symbolisisältöjä varhaisten kehitysasteiden kielimuotojen päälle. Juuri näin emme tavoita olennaista heidän käsitteenmuodostuksestaan ja ajattelustaan. Jos sen sijaan onnistumme eläytymään (käyttäen apuna niitä muistikuvia joita meistä itsekullakin on omasta lapsuudestamme ja varhaisen kehitysvaiheemme kokemuksista) maagis-myyttiseen maailmantunteeseen, se voi olla hyvinkin opettavaista ja tervehdyttää myös nykyistä ajatteluamme.
Sanaluokat ovat kirkastumia Narkissoksen peilissä - se miten sanat kehityshistoriallisesti lokeroituvat riippuu siitä mistä kohdasta pyyhimme maagisen usvan peilipinnalta. Sanoilla itsessään ei ole sitä kieliopillista ominaisuutta joka ne symboleina luokittaa. Ne ovat itsessään vain jonkinlaisia viriämiä tai tensioita (tai jotain sentapaista).
Sanaluokat saattavat jossain ajatushistoriallisessa käänteessä kääntyä hämäävillä tavoilla itsensä ympäri. Hegel harrasti nimenomaan tällaista kielellistä uudelleensynnytystä. (Tällä hetkellä meillä olisi käyttöä mm. sellaiselle hegelille, joka paljastaisi poliitikkojen ja muiden taloudellisen- ym. vallan käyttäjien ahkerasti harrastaman jumalan sanaluokan - passiivisen verbimuodon - tosiasiallisen onttouden.)
Logiikkamme, joka ottaa sanaluokat annettuina ja itse asiassa perustuukin niihin, kieltäytyy oikeastaan kajoamasta varsinaisiin ongelmiin, jotka löytyvät syvältä siitä tietoisuuden alkuhämärästä jossa sanat saavat alkuhahmonsa.
Logiikka ikään kuin panee munat ja kanat järjestykseen sen jälkeen kun se on ensin pyydystänyt niistä yhden ja naulannut sen nollapisteeseen. Aristoteleen syllogismit eivät ansaitsisi sellaista asemaa kirkkaiden käsitteellisten päättelyoperaatioiden esimerkkitapauksina kuin mikä niillä perinteisessä logiikanharrastuksessa on.-
Karhunpalveluksen tämä Logiikka tekee kaikille filosofisia opintojaan aloitteleville kun se vahvistaa oman aikamme Suuren Ajatusvirheen. Sen avullahan me Hegelille naureskelevat Uuden Ajan ihmiset näemme Maailman kartesiolaisen Objektivoinnin kirkastamana kokoelmana ulkoistamiamme Idea-Olioita ja Vaikutussuhteita.
Meille Logiikka on vähän kuin antaisi partaveitsen Occamin lapsille.
9.
Logiikkamme oppi-isänä tunnettu Aristoteles irvaili Anaksagorasta, joka pohdiskeli ongelmaa, miten siitä sekalaisesta eineksestä jota elollinen olento suuhunsa tuppaa voi muodostua kaikki se liha, hius tai kynsi mistä elollinen olento rakentuu. Anaksagoras päätteli, että Aine on jollain lailla näennäistä, ja että tosiasiassa kaikessa on vähän kaikkea.
Aristoteleesta tämä oli naurettava ajatus. - Samaan hengenvetoon Aristoteles kuitenkin itse ratkaisi orjien kanssa seurustelemisen ongelman sanoen, että sen kanssa, mikä orjassa on ihmistä, voi vapaa mies kyllä keskustella, kunhan pitää välimatkaa siihen, mikä orjassa on orjaa.
Aristoteleen esittämiin syllogismeihin perustuvassa ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa yksittäisiin olioihin voidaan liittää ominaisuuksia ja yhdistellä sitten näitä loogisten konnektiivien avulla. Logiikan alkeisoppaat esittelevät väsymättömästi näitä älyllisiin kirkastustarkoituksiin varsin kiitollisia päättelyesimerkkejä.
Kaikki niissä toimii hienosti niin kauan kun ei kysytä esimerkiksi: ovatko konkreettiset ja abstraktiset oliot ja ominaisuudet kielihistoriallisessa alkuhämärässä jossain tietyssä järjestyksessä tai jossain tietyssä suhteessa toisiinsa? Ovatko omaksumamme sanojen luokat jossain absoluuttisessa mielessä oikeat - vai voisiko olla vaikkapa niin että intentioistamme saattaisi periaatteessa seurata sellaisiakin sanoja joiden luokitus ei asettuisi raameihimme?
Meistä näyttää järkevältä että lauseenjäsenet nousevat sanaluokkien pohjalta - miksemme siis katsoisi astetta kauemmas taaksepäin arvioidaksemme tilannetta sanaluokkien synnyn suhteen?
Tiedämme, että esim. muinaiskreikan sanojen laadut eivät vastaa omiamme vaan kuuluvat oman aikansa kieleen ja ajatusjäsennykseen - silti, siis tästä tiedosta huolimatta, otamme omat kielimuotomme ikään kuin ajattomina ja rakennamme "logiikan kielen" niille.
Pyrimme pitämään "loogiset työkalumme" ideaalisen puhtaina, emmekä halua käsitteenmuodostukseen liittyvän kehitysopillisen näkökulman sotkea ympyröitämme.
Tosiasiassa jokin jota voisi kutsua "inhimillisen hahmonmuodostuksen kehitysopiksi" ei antaisi meille mitään oikeutta harrastamaamme, absoluuttisessa mielessä puhtaaksiviljeltyjen loogisten päättelysääntöjen soveltamiseen.
Syllogismissa:
Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia
Sokrates on ihminen
= Sokrates on kuolevainen.
operoidaan kolmella käsitteellä, jotka suhteessa toisiinsa voitaisiin asettaa jonkinlaiselle kielen varhaiskehitystä kuvaavalle asteikolle, so. tietynlaista abstraktioastetta osoittavaan järjestykseen:
Sokrates -----> ihminen -----> kuolevainen
(konkreett. olio) ---> (abstr. olio) ---> (ominaisuus)
Kutakin näistä kolmesta käsitteestä voitaisiin käyttää kielellis-ajatuksellisesta kehitysasteesta riippuen esim. seuraavanlaisten jatkumoiden puitteissa:
Sokrates ---> Sokrates
(esine) ----> (ihmisorgaani)
Ihminen -----> Ihminen
(konkreettinen, subj. olio) ---> (abstr. olio, joukon jäsen)
Kuolevaisuus ----> Kuolevaisuus
(platoninen idea) ---> (adj. ominaisuus)
Tällainen variointi olisi huomioonotettavissa jo kuviteltavissa olevien kielimuotojen puitteissa. Se edellyttää vain goethelaista kärsivällisyyttä tarkastella alkuilmiötä kyllin läheltä ja tarkasti, jotta huomattaisiin, että kiinteäksi käsitetty kohde muodostuukin loputtomista hiushalkeamista.
Ja toisaalta me voisimme yhtä hyvin kuvitella, että nämäkin sanat olisivat kehityksen polun millä tahansa aikaisemmalla askelmalla voineet valita aivan toisia raiteita kuin sen mikä saa ilmauksensa aristoteelisessa syllogismissa!
Kun Russell ("Länsimaisen filosofian historia") haluaa kytkeä filosofit kulttuurihistoriallisiin yhteyksiinsä, etteivät nämä "esiintyisi ikään kuin tyhjiössä", voitaisiin huomauttaa, että russellilainen logiikka kyllä nimenomaan tuppaa operoimaan ikään kuin tyhjiössä, ei vain "arvovapaasti" vaan vailla kiinnityskohtia kielellis-kehityshistorialliseen taustaan:
Kas näin Russell pohtii "Länsimaisen filosofian historiassaan" ongelmaa onko nimi identiteetti:
"... Substanssi otaksutaan ominaisuuksien subjektiksi ja joksikin kaikista ominaisuuksistaan eroavaksi. Mutta kun otamme pois ominaisuudet ja yritämme kuvitella itse substanssia, huomaamme, ettei ole jäänyt jäljelle mitään... "Substanssi" on todellisuudessa vain mukava tapa kerätä tapahtumia kimpuiksi. Mitä voimme tietää herra Smithistä? Kun katselemme häntä, näemme värihahmon, kun kuuntelemme häntä, kuulemme sarjan ääniä. Mutta mikä on herra Smith, kun kaikki nämä tapahtumat jätetään huomioon ottamatta? Vain imaginaarinen koukku, josta tapahtumien oletetaan riippuvan. Todellisuudessa ne eivät tarvitse mitään koukkua, enempää kuin maa tarvitsee elefanttia kannattajakseen. Jokainen ymmärtää, jos otamme vertauskohdaksi jonkin maantieteellisen alueen, että esimerkiksi sellainen sana kuin "Ranska" on vain mukava kielellinen väline, ja ettei ole mitään Ranskaksi sanottua oliota sen eri osien ohella ja lisäksi. Samoin on "herra Smithin" laita; se on tapahtumajoukon kollektiivinen nimi. Jos pidämme sitä jonakin enempänä, se merkitsee jotain, mitä on täysin mahdoton tietää ja mitä ei siis tarvita ilmaisemaan sitä, mitä tiedämme... "Substanssi" on sanalla sanoen metafyysinen erehdys, joka johtuu siitä, että subjektin ja predikaatin muodostamien lauseiden rakenne on siirretty muka maailmanrakenteeseen kuuluvaksi."
Tässä näkyy miten pinnallinen ajattelija Russell on. Sanaluokat ja kielioppi hämäävät nimenomaan häntä itseään.-
Sinänsä tämä faustinen idea, jonka mukaan "alussa oli teko", on kaunis. Mutta voidaan kysyä: Miten tiedät mistä "tapahtuma" alkaa ja mihin se loppuu? Käytätkö muka "tapahtuman" irtileikkaamisessa erilaisia loogisia saksia kuin "substanssin" erottamisessa? Etkö ymmärrä, että varsinaiset ongelmat sijoittuvat paljon syvemmälle käsitteenmuodostuksen alkuhämärään kuin mihin hra Russellin nokkeluus yltää?
10.
Olla-verbi on kielemme yleiskäsitteistä kauhein, se edustaa merkityksellään kehittyneintä abstraktioastetta ja kattaa taustallaan kaikkein suurimman alan magiaa.
Primitiivisissä kielissä oliot ja ominaisuudet ilmaistaan tilannesidonnaisesti ja mielettömän moni-ilmeisesti, eikä olla-verbin edellyttämää invariointipyrkimystä ilmene. Voitaisiin väittää, että kaikki logiikka alkaa olla-verbistä.
Aristoteeliset syllogismitkin ovat oikeastaan olla-verbin logiikkaa. Emme tosin enää näe, että nimenomaan yhtäläisyysmerkki olisi omana aikanaan ollut tämän logiikan merkityksellinen osa. Oman rationaalisuutemme laadulle sen pohtiminen ei sovi. Meille kartesiolaisen ajan ihmisille maailma muodostuu objektivoiduista olioista, jotka ovat aina ideaalisissa suhteissa määrittely-yhteyksiinsä.
Havainnollistaaksemme olla-verbin ongelmatiikkaa unohtakaamme sovinnaiset varoitukset metakielistä ja paradokseista ja kysykäämme mitä "oleminen" on?
Kysymyksellä ei ole olla-verbin käytöstä riippumatonta vastausta. Meidän pitäisi ikään kuin silmällämme katsoa takaisin omaan silmäämme. -Parhaimmillaankin pystyisimme verbin nykyisen käyttötavan valossa tarkastelemaan sen muinaisia käyttötapoja. Ajattelumme sitoisi ajatussäikeisiin solmuja jottei otteemme lipsuisi.
Mutta ehkä kuvittelukykymme yltää kielellisten muodosteiden taakse ja pystymme eläytymään maailmaan, jossa olla-verbiä ei vielä esiinny.
Entäpä jos olemisen sijasta olisimme valinneet käsitteellisen hahmottamisemme yleistävimmäksi ilmaukseksi esimerkiksi tulemisen? Olla-verbi liittyy pyrkimykseen pysäyttää aika, tulla-verbi taas korostaa ajassa etenemistä. -
Tällä olisimme elähdyttäneet Herakleitoksen perinteen: Kaikki virtaa. Miten se olisi muuttanut ajatushistoriaamme? Olisiko koskaan eletty käsitekiinteyksien määräämää keskiaikaa, ja olisiko siitä koskaan kehittynyt kartesionismia? Olisiko muodollinen logiikkamme kovinkin toisenlaista? Olisiko neliulotteinen aika-avaruusjatkumo meille luonnollisempi kuvitelma, ellei aika olisi meille aina merkinnyt niin absoluuttista taustaa?
Mietitäänpä vielä yhtä esimerkkiä, joka havainnollistaa sitä miten olemiskäsitteet määräävät käsitteellistä jäsennystämme:
Monissa suhteellisuusteoriaa popularisoivissa oppikirjoissa (mm. saksalaisen E. Becherin kirjassa "Maailman rakenne", jonka Eino Kaila on suomentanut 1922 ja omassa "Nykyisessä maailmankäsityksessään" hyödyntänyt, sekä esim. matemaatikko Rolf Nevanlinnan "Suhteellisuusteorian periaatteissa") pannaan lukija tekemään eräänlainen avaruuden ulottuvuuksien evoluutiota koskeva kuvittelu- tai ajatuskoe.
Ensin kuvitellaan ilman ulottuvaisuutta oleva piste, joka lähtee liikkeelle ja muodostaa yksiulotteisen suoran. Sitten suora lähtee sivusuunnassa liikkeelle ja muodostaa kaksiulotteisen tason. (Tällainen taso voi käyristyä esim. pallopinnaksi, jolloin se muodostaa kaksiulotteisen, kooltaan äärellisen, mutta rajattoman avaruuden.) Taso taas poikkisuuntaan liikkuessaan muodostaa kappaleen - kappaleet sijoittuvat kolmiulotteiseen tila-avaruuteen. Edelleen kappale liikkuessaan liikkuu ajassa...
Niin kiehtova kuin tällainen ajatusleikki onkin, sitä mitä se opettaa sopii epäillä. Entä jos eläytyisimme todella kunkinasteisen avaruuden omiin ehtoihin ja yrittäisimme mietiskellä millaista elämä siellä oikeasti olisi?
"Pistettä" ei ilmeisestikään voisi "nähdä" sisältäpäin. "Suorakin" saa jatkumo-ominaisuutensa vasta kun sitä tarkastellaan vähintäänkin tasoavaruudesta käsin. (Silloinkaan sillä ei tietystä pisteestä tarkastelemalla voisi erottaa "suoruuden" ominaisuutta.) "Pinta" on topografinen pinta vasta kun sitä katsellaan kolmiulotteisessa tila-avaruudessa. Mitä pitäisi sitten ajatella "kappaleesta"...?
Millä tavoilla ja ehdoilla nämä asiat ovat omissa maailmoissaan?
Esimerkiksi Nevanlinna piirtää kaksiulotteisen pintakuvan "neliulotteisesta kuutiosta", suunnilleen sellaisen missä on isompi kuutio pienemmän ympärillä ja jokaisesta kulmasta kulkee maaginen lanka toisen kuution vastaavaan kulmaan. Sitä täytyy ajatella näin:
Jos "sisäkuution" kaikille tahoille "laajenneiden" kuutioulokkeiden pitäisi tässä täyttää kuution muoto-ominaisuus ja kokonaisuuden samalla neliulotteisena "kappaleena" olla jonkinlainen eheä, saumaton entiteetti, neliulotteiselle tila-avaruudelle tulee ominaiseksi sellainen "kaareutumisen", "käyristymisen", "vääristymisen", tms. olotila, jossa kaikki "sisäpuolelta" nähtynä näyttäisi jotenkin "suoralta", mutta jostain "ulkoapäin" (siis mistä?) käsin paljastaisi kaareutumisensa.
Logiikalla leikkijät suorastaan rakastavat nykyisin näitä käsitys- ja kuvittelukyvyn rajamailla tapahtuvia ajatuskokeita. Ne kaikki perustuvat olla-verbin merkityksen invarianttiseen väärinymmärrykseen.
Hyvin myyvät kysymykset ovat muotoa: onko pyöreä nelikulmio todellinen Olemus? (Olio?) Tai: Oleta (sic!) pyöreä neliö! (Kissa, lehmä, tms.)
Kirjakauppojen tiedehyllyt notkuvat näitä liian pitkälle viljeltyyn kartesionismiin perustuvia teoreettisia seikkailukertomuksia. Ehkäpä Älykkömiehetkin tarvitsevat jotain miestä väkevämpää, elämää suurempaa ja kättä pidempää. Niinpä maagis-loogisia älynjatkeita on tiedehyllyssä tarjolla siinä missä psykologian alan hyllyt tyrkyttävät tuhansia itsetunto- -identiteetti- ja -parannusoppaita.
Jos voidaan sanoa, että kaikki logiikka alkaa olla-verbistä, voidaan myös sanoa, että siihen se loppuu.
Moderni eksistentialismi ja fenomenologia kaivavat taisteluhautansa olevan maaperään, ja hirvittävillä oppisanastoillaan ja akateemissävyisellä väittelyllä ne yrittävät kompensoida alkuperäisen oivalluksen puuttumisen.
Käymästään maailmansodasta ne kirjoittavat hyllykilometreittäin hyödyttömiä strategisia selvityksiä. Kun kukaan ei enää tiedä, kuka voitti kuka hävisi, tilaa kutsutaan postmoderniksi.
11.
Hegelin oppien vaikutukset olivat, niiden nyt näyttäytyvästä hämäryydestä huolimatta, hyvinkin käytännöllisiä, reaalisia, yhteiskunnallisia ja historiallisesti katsoen laajakantoisia.
Schopenhauerin ajattelu kosketti arkielämän ja -kokemuksen tasoja paljon lähempää, mutta hänen filosofisen perintönsä vaalijat ovat puhtaaksiviljelleet hänen opetuksistaan miltei yli-inhimilliselle tasolle sijoittuvan tuskan ja pessimismin.
Ajatushistorian merkillisiin paradokseihin kuuluu se, että 1800-luvulla nousee esiin kaksi muuta suurta ja erinomaisen omaehtoista ajattelijaa, joiden oppi-isinä em. vaikuttajat ovat toimineet, mutta käänteisesti - siis pikemminkin antipodeina, vastanapoina, kuin suoraa positiivista vaikutusta tarjonneina idoleina. Tarkoitan Kierkegaardia ja Nietzscheä.
Kierkegaard muotoilee varsinaisen filosofisen oppinsa Hegelin ajattelun muodostamaa taustajärjestelmää vasten, kuin sen antiteesiksi. Samalla mies on mitä yksinäisin, eristäytynein, vailla kaikkea sosiaalista sitoutumista ja yhteiskunnallista eetosta. Hän on henkisiin sfääreihin hamuava erakko, joka keskittyy äärimmäiseen asti puhtaaksiviljellyn kristityn persoonakohtaiseen pelastumisen ongelmaan.
Minkäänlainen kitkaton orientoituminen maalliselta taholta tuleviin ajatusvaikutteisiin ei hänelle sellaisenaan kelpaa: Hegelkin on hänelle vain kiintopiste, johon on hyvä ottaa etäisyyttä. Kipeän sielunsa koko kuvitteluvoimalla hän konstruoi jumalallisten totuuksien maailman, jossa omia pyyteitään ja tahtoaan inhimillisessä heikkoudessaan aina viimeiseen saakka varjelevan viheliäisen ihmisen pitäisi pelastuakseen riisua itsensä kaikesta itsekkäästä ja ihmisnäkökulmaan kuuluvasta, jotta hän näkisi maailman oikein ja saisi toivon elämäänsä.
Kun hän rakentaa jumalallisia ajatushahmojaan, hän osaa olla hyvinkin julma sekä itselleen että lukijoilleen. Hän todella vaatii ihmistä elämään kuin kedon kukka tai taivaan lintu - ja hän todella sisäistää Abrahamin nöyryyden tämän totellessa Jumalaansa ja valmistautuessa uhraamaan poikansa Hänelle.
Nämä silpomisyllykkeet vaatisivat oman analyysinsa, mutta on suoranaisesti selvää, että kuolemanpelko kuuluu Kierkegaardin perussairauksiin. Kuoleman kohtaaminen on hänen hengelleen haaste - ja olemassaoleva Todellisuus, johon hänen ylevöittyneestä "uskon" sfääristään tuntuu olevan toivoton etäisyys, merkitsee myös eräänlaista kuolemanhyppyä ja haastetta.
Minärakenteen perusnarsistisella tasolla ihminen normaalisti imee itseensä minuutta tukevia ja eheyttäviä hahmoja ja torjuu hajottavat vaikutteet. Kierkegaardin kipeä sielu kantaa kuitenkin mukanaan Kivun, Kärsimyksen ja Kuoleman - rakastaa ja pelkää niitä - mikä psyyken alkuykseydessä on sama asia.
Kiinnittyminen Kuolemaan on perusfixaatio - sen vastavoimaksi kasvaa yli-ihanteellinen käsitys kaiken inhimillisen pahan ja rajoittuneisuuden yläpuolelle nousevasta Uskon sfääristä.
"Jälkikirjoituksella" oli tarkoitus olla "päättävä" luonne. Tämä tarkoittaa sitä että kyseessä piti olla Kierkegaardin henkinen testamentti. Koko elämänsä mies yritti hallita mielensä demoneita, mutta tosiasiassa ne hallitsivat häntä. Oli asioita joista hän ei päässyt ylitse. Niitä varten hän kehitti opin "hypystä". Hegelin filosofian opillisissa lavasteissa hän rationalisoi irrationaalisen. Pyrkimyksessä on selvä sisäinen ristiriita: hän pyrkii sekä hallitsemaan pelkonsa että oikeuttamaan sen. Lopputuloksena on filosofinen itsensähävittämistemppu.
Kierkegaardin opillisiakaan näkemyksiä ei voi tarkastella irrallaan hänen ajattelunsa peruslähtökodasta: pyrkimyksestä ottaa etäisyyttä Hegeliin.
Voitaisiin sanoa: hänen kritiikkinsä hegeliläistä historianfilosofian koneistoa vastaan on perusteltua, hän siis löytää tämän ajatusmekanismin sisäiset loogiset ristiriidat (kuten vaikkapa sen, ettei alkua pystytä määrittelemään, eikä tiedon määrä koskaan ole lopullinen vaan likiarvo). Mutta tuntuu siltä, ettei tämä loppujen lopuksi ole edes olennaista hänen ajattelumotivaatiossaan. Hän ikään kuin päätyy loogiseen rationalisaatioon, opillisuuteen, koska hänellä on niin voimakas tarve ratkaista suhteensa Hegeliin. Hegelin ajattelija(sivu)persoona on hänen syvämotiivinsa.
Argumentaatio on siis vain työkalu - motiivi koskee persoonakohtaisen olemassaolon laatua, ikuista elämänongelmaa. Se esitetään yleisessä muodossa, koskien Ikuista Ihmistä - tai ainakin Oma Minä täydellisesti mitätöiden. --
Moraalinen ongelma on sitten kokemuksellisesti omakohtainen: Kuinka elää oikein?
Tämä enemmän kuin filosofinen asenne on siirtynyt Kierkegaardilta Wittgensteiniin. Nämä miehet tarvitsivat etäisyytensä, yksinäisyytensä. Se oli lähtökohta sille, että he tuottivat omaa filosofiaansa.
Kierkegaardia on lähestyttävä (samoin kuin Wittgensteiniakin) kokonaisena ajattelijapersoonana, ihmisenä karvoineen päivineen. Enemmän kuin yleensä filosofien kohdalla heidän kohdallaan tehdään vääryyttä silloin kun heiltä irrotetaan argumentteja ja harrastetaan Jaakko Hintikan tapaan loogista puzzlea niillä. Heille elämä oli elämisen ja moraalin ongelma. --
Molempien filosofiassa eettisen asema on tosin opillisestikin jonkinlainen vakio. Kierkegaard:
"...eettinen liittyy yksilöön, se liittyy siinä määrin yksilöön, että jokainen yksilö oikeastaan ja olennaisesti havaitsee eettisen vain itsessään, sillä eettinen on hänen osallisuuttaan Jumalan tietoon."
"Maailmanhistoriassa näen vaikutuksen, etiikassa näen tarkoituksen. Mutta kun näen teon tarkoituksen eettisesti ja ymmärrän siihen liittyvän eettisen, näen samalla, että teon vaikutus on äärettömän yhdentekevä..."
"Maailmanhistoria on Jumalalle kuninkaallinen näyttämö, jonka ainoa katsoja hän on... Hän on näet ainoa, joka voi olla katsoja. Tähän teatteriin ei ole sisäänpääsyä ainoallakaan eksistoivalla hengellä. Jos joku kuvittelee olevansa siellä katsojana, hän unohtaa, että hänen itsensä on toimittava näyttelijänä..."
"Tämä koskee eläviä, ja he ovatkin ainoat, joille voidaan sanoa, kuinka tulee elää; ja vain ymmärtämällä itse, miten tulee elää, he kykenevät, jos sitä pidetään tarpeellisena, päättelemään, miten joku kuollut on elänyt... Mutta on nurinkurista, sen sijaan että opittaisiin itse elämällä, antaa kuolleiden elää uudelleen ja kääntyä heidän puoleensa - vaikka heihin samalla suhtaudutaan kuin he eivät olisi koskaan eläneet - ja kysyä heiltä, miten tulee - uskomatonta, kuinka nurinkurista tämä onkaan - elää - ikään kuin kysyjät itse olisivat jo kuolleita."
Kierkegaardin käsitys eettisen yksilöllisyydestä ja yksilön eettisten tekojen ilmentymättömyydestä maailmanhistoriassa on sukua sille joka (kielifilosofian aksiomaattisessa sävyssä) esiintyy myöhemmin myös Wittgensteinilla. Tractatuksessahan Wittgenstein sanoo, että eettinen/esteettinen rajautuu kieli/maailman ulkopuolelle ja ettei "Jumala ilmene maailmassa".
Samoin tapa, jolla Kierkegaard puhuu "suorasta" ja "epäsuorasta" kommunikaatiosta ja niiden periaatteellisesta erottamisesta, vastaa eettisen/esteettisen ja kieli/maailman suhdetta Wittgensteinin Tractatuksessa.
Eettisen totuuden tai uskonnollisen kokemuksen voi Kierkegaardin mukaan välittää vain "epäsuorasti". Wittgenstein rajaa jyrkemmin: "Mistä ei voida puhua, siitä on oltava vaiti."
Tämä "Tractatuksen" kuuluisa loppulause viittaa Augustinukseen, jonka hengenlaatu lohduttomine syyllisyydentuntoineen muistuttaa Kierkegaardia ja jonka pohdiskelut puhuttelivat Wittgensteinia.
Augustinuksen "Tunnustuksissa" esiintyy myös cogito-etiäinen, joka uinui yli tuhatvuotisen keskiajan herätäkseen Descartesin sielussa. Saman kuvion toistaa Wittgensteinin filosofian nuoruuden- ja myöhäisvaihe: "Tractatus" päättyy Augustinukseen, seuraa näennäisen tapahtumaton koteloitusmisvaihe, sitten "Investigations", jossa varhaisvaiheen Erityiset ideat rekapituloituvat Yleisessä muodossa, alkaa Augustinus-sitaatilla.
Siinä toistuu suuri pienessä, historiallinen henkilöhistoriallisessa, ideat läpäisevät toisensa ja ajatuskuviot kumuloituvat oman kaikunsa kautta. -- Se ei ole vain sattumaa, joka sattumalta on jäänyt akateemisen puzzlefilosofoinnin pöydälle. --
Tällaiset yhteydet ja vertailut tuottaisivat loputtomasti kytköksiä näiden filosofien välille. Aiheesta voisi väsätä tusinoittain oppineisuutta osoittavia väitöskirjoja.
Ja voi vain kuvitella, miten nämä ajattelijat itse turhautuisivat tällaisten akateemisten opinnäytteiden vuoksi.
12.
Yhtä paradoksaalista kuin on se, että yhteiskunnallisesti orientoituneen Hegelin henkinen perintö nostattaa esiin absoluuttisen individualistisen Kierkegaardin, yhtä nurinkurista on, että erakoitunut elämänpessimisti Schopenhauer provosoi Euroopan filosofiselle taivaalle tulisieluisen vallanjanon profeetan Nietzschen.
Nietzschen koko tuotanto julistaa tuomiota schopenhauerilaiselle säälifilosofialle, kristilliselle ressentimentille ja heikkojen yksilöiden alistuvuudelle.
Nietzscheäkin on kuitenkin lähestyttävä sairaana yksilönä eikä valistuneena opettajana. Tässä mielessä hänet on lokeroitava samaan kategoriaan kuin Kierkegaard. Hänen diagnoosinsa on tietenkin toinen: siinä missä Kierkegaardin avainselittäjänä on kuolemanpelko, Nietzscheä piinaa hirvittävä elämänpelko.
Hän on tuomittu jäämään kaikesta syrjään, yksin oman julman sairautensa (kuppa, todennäköisesti synnynnäinen, mahdollisesti hankittu) kanssa. -
Hän on oikeastaan itse heikoista heikoin, aroista arin, itsensä suojelijoista kaikkein ylipuolustautuvin. Hän haluaa eliminoida tunteet, koska ne tekevät hänelle kipeää, ja hän kieltää myötäelämisen arvon, koska se tekisi hänestä heikon. Nietzsche ei siis ole "relativisti, joka vie relativisminsa pitemmälle kuin yksikään toinen koskaan on uskaltanut" (Tarmo Kunnas), vaan absoluuttinen arvonkieltäjä, joka, jos kuka, haluaa julistaa Absoluuttista Totuutta. Hän saarnaa kaiken inhimillisyyden kieltämistä, "heikkojen ja epäonnistuneiden auttamista perikatoon..."
Kipeän sisimpänsä peittämiseksi Nietzsche kääntyy ulospäin, ja hänen hyökkäävyytensä hautaa kaiken epäilyn filosofin omasta heikkoudesta.
Ylipuolustautuvalla ja ylikiihottuneella älyllään hän sijoittaa itsensä yliperusteltuihin, moninkertaisin suojavallein pengerrettyihin ajatusasemiin. Niistä käsin hän jumalan tavoin julistaa ehdottomia totuuksia: "Tästä modernisuudesta me tulimme sairaiksi, - lahosta rauhasta, pelkurimaisesta kompromissista, modernin myöntämisen ja kieltämisen koko saastasta..." ("Antikristus")
Siinä missä Schopenhauer oli kääntynyt sisäänpäin ja syventynyt Tahdon ja Mielteen määrittelemiseen, ottanut kontolleen syyllisyyden ja häpeän ja kohottanut Säälin moraaliarvoksi, siinä Nietzsche hylkää toimettoman Olemisen ja haastaa maailman kunnioittamaan Oivaltajaa - Yli-Ihmistä, joka paitsi Ajattelee myös on valmis Tekemään kaiken Uudeksi. Jumalan tavoin ja oikeudella.
Sitä mitä sairaalloinen Soturi-Nietzsche ei itse pystynyt käytännössä toteuttamaan, sen Tekivät myöhemmin todeksi natsit. Nietzsche istutti siis paitsi Yli-Ihmisideat, myös toteutumista odottavan Toimintatarpeen.
Hänellä itsellään ei mennyt hyvin. Hänellä oli tyypillinen tabujen rikkojan kohtalo: hän pelotti ja kavahdutti ihmisiä.
Hän oli Vaikea Tapaus. Kukaan ei tohtinut ottaa häntä välittömästi omakseen. Hänen kirjansa eivät käyneet kaupaksi. Hän oli liian ehdoton.
Samaan aikaan kun tämä yksinäisyyteensä ja omiin taisteluhautoihinsa linnoittautunut maailmankieltäjä erakoitui yhä täydellisemmin, hänen kielimuotoihinsa ilmestyy yhä leimallisempi kuninkaallinen me-persoona-muoto:
"Kastien järjestys, arvojärjestys, muodostaa vain elämän oman korkeamman lain... Olemisen lajissa on kullakin etuoikeutensa. Älkäämme väheksykö keskinkertaisten etuoikeuksia. Elämän kovuus kasvaa korkeuden mukaan, - kylmyys kasvaa, vastuunalaisuus kasvaa. Korkea kulttuuri on pyramiidi: se pysyy pystyssä vain leveällä jalustalla, sen kaikkein ensimmäisenä edellytyksenä on voimakkaasti ja terveesti tiivistetty keskinkertaisuus..."
Tässäkin luultavasti luodaan uusia sanaluokkia, ja opillisessa mielessä tällainen on hirvittävää kyynistä idealismia. Se on tuhoamistarpeiden ylevöittämistä.
Tällaisen ihmisen kohtalo on sinetöity: viimeiseen saakka hän julistaa sotaista evankeliumiaan: "Tulee nousta ihmiskuntaa ylemmäksi voiman, sielun-korkeuden, ylenkatseen kautta..."
Sitten hän sortuu.
Näennäisesti vähäpätöinen tapaus, ajuri joka Torinon kadulla v. 1888 piiskaa hevostaan, romahduttaa lopullisesti Nietzschen kärsineen mielen. Filosofin sisäisissä taisteluissa loppuunkulunut psyyke ei enää kestänyt nähdä elikon huonoa kohtelua: filosofi ryntäsi hevosen suojaksi, vaipui voipuneena maahan, eikä enää koskaan saanut takaisin otettaan todellisuuteen. Tapauksessa voidaan nähdä syvää vertauskuvallisuutta. Koko elämänsä humaanisuutta, sääliä ja myötätuntoa vastaan kiivaillut julistaja sortui lopulta itse juuri siihen minkä oli yrittänyt itsestään ja maailmasta hävittää.
Tämän kohtalon ennusmerkit ovat "Antikristuksessa" jo selvästi näkyvillä. Elämällevieraalle idealistille ominainen todellisuuden kohtaamisen haaste - ihmisen uskottavuus hänen omissa silmissään ja huuto kunnian perään - kasvaa kunnes psyyken rakennelma romahtaa. "Meidän kohtalomme oli runsaus, jännitys, voimien patoutuminen", hän kirjoittaa.
Nietzsche ei itse tiennyt miten oikeassa hän tässä oli.
