Oikeasti hyvä ajattelu

(Narkissos-esseet 10)

 

Oiva Ketoselta lainattua kategorisointia väljästi muotoillen voisi eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomuksen katsoa kehittyneen neljässä jaksossa, joista kolme ensimmäistä olisivat ikään kuin yleisesti ihmiselle lajityypillisiä ja viimeisin varsinaisesti länsimainen, so. muista suurista maailmankulttuureista poikkeava ja omalaatuinen. Varhaisin vaihe sijoittuisi esihistoriaan, kolme muuta historialliseen aikaan.

Nämä neljä vaihetta olisivat: 1) primitiivis-maaginen (eli incorporoiva ja pahuutta ulkoistava), 2) antiikin myyttinen (eli platonisille ideoille perustuva ja ei-kausaalisesti "selittävä" maailmanjäsennys), 3) keskiajan käsitekiinteyteen perustuva teokraattinen maailmanjärjestys ja lopulta 4) uuden ajan kartesionismi (eli subjektin eriytymiseen ja havainnon kohteen objektivoimiseen perustava kulttuuri).

Korostaaksemme jatkuvuutta ja kehityslinjaa voisimme ehkä häivyttää vaiheiden rajat käsitteellisesti: 1) primitiivis-maaginen esihistoria, 2) maagis-myyttinen antiikki, 3) myyttis-opillinen keskiaika, ja 4) opillis-kartesiolainen uusi aika.

1.

Magiasta meillä on yleensä ottaen virheellinen mielikuva, sellainen joka perustuu ulkoistamiseen, nimen antamiseen tietyille ilmiöille. "Poppamiehet tekivät maagisia taikoja." Maaginen on meille adjektiivi jolla luonnehdimme erästä primitiivisen ajattelun ominaisuutta.

Poppamiehet kenties keksivät efektejä, mutta eivät maagista ajattelulaatua. Se oli vallitsevaa, läpäisi primitiivisen kulttuurin. Se merkitsi jatkuvuutta, se ei ollut vain efektin ominaisuus.-Teemme erehdyksen myös kun sanomme: "Sivistyneen kulttuuri-ihmisenkin ajattelussa esiintyy maagisia aineksia - onhan meillä horoskoopit sun muut.

Tarkastelkaamme näitä ilmaisuja vähän syvemmin. Luultavasti ajattelemme: primitiivinen ajattelu on sillä lailla kehittymätöntä, etteivät villit vielä tajua mikä on mahdollista ja mikä ei - alkukantaiset ihmiset elävät taikauskojensa vankeina koska eivät muuta ymmärrä. Sen sijaan sivistynyt kulttuuri-ihminen, joka ajattelee rationaalisesti ja tietää paljon, ei oikeasti sekoita satuja ja todellisuutta. Maagiset harrastuksetkin ovat hänelle korkeintaan elämän pikantti mauste.

Psykoanalyytikko voisi kuitenkin olla taipuvainen näkemään "maagisen" ajattelun mekanismeja, kuten incorporaatiota ja ulkoistamista, arvonmuodostusta ja -laajennusta myös niin sanotusti kaikkein kehittyneimmissäkin hengentoiminnoissa. Korkeasti kunnioittamamme abstraktinen ajattelukaan ei ole niistä täysin vapaa. Oikeastaan päinvastoin: yleistävään käsitteenmuodostukseen liittyy aina eriytymätön, primitiiviseen alkutilaan palautuva maaginen pohjasointu.

Sen enempää ihmislajin kuin yksilönkään kehityksessä ei nimittäin tunteen ja tiedon, eikä myöskään magian ja niin sanotun rationaalisuuden väliin aukea missään vaiheessa mitään periaatteellista kuilua, vaan pikemminkin kehittyy monia näitä ideaalisesti määriteltyjä vastalaitoja täyttäviä hengenelämän ilmentymiä, kuten uskonto, taide tai filosofia. Kaikki tiedollinenkin ajattelumme hyödyntää tosiasiassa jatkuvasti sekä tunnetta että tietoa, sekä magiaa että ratiota.

Magiaa on aivoapparaatissamme aina paitsi tallella ja taustalla, myös ajatusten rakennusaineena ja jännitteenä kaikkein kirkkaimpienkin älyllisten oivallusten salamanleimauksissa. Ehkäpä ajatukset rakentuvat magian liima-aineesta, ja vieläpä perustavammanlaatuisesti kuin niin sanotusta tiedosta.

Magian alinomaista läsnäoloa on vaikea havaita, koska se on niin sisäänrakennettua. Meillä on tarpeeksi tekemistä pyrkiessämme havaitsemaan, esineistämään ja objektivoimaan, sekä käsitteellisesti hallitsemaan ulkomaailman kohteita. Teoreettiset termimme ovat tällaisen hallinnan työkaluja, ja varsin esineistyneitä itsessään nekin.

Esimerkiksi kielen kehitykseen viitaten kuvaamme kehityksen tiettyjä tasoaskelmia käsitteillä "signaalit-symptomit-symbolit" - ja jostain syystä tässäkin olemme helposti valmiita tekemään periaatteellisen hyppäyksen asteelta toiselle siirryttäessä.

Vastaavasti inhimillisen ajatteluhistorian kokonaiskuvassa pidämme "tiedettä" kaikkein korkeatasoisimpana, puhtaasti symbolistiseen järjestelmään ja abstrahoituihin invariansseihin perustuvana ajatusjärjestelmänä. Kuvittelemme, että "Tieteessä" toteutuu jokin ratkaiseva irtoaminen ajattelun primitiivisiltä ja maagisilta tasoilta.

Miksi uskomme näin? Missä kohdin hyppy muka tapahtuisi?

On luultavasti oikeampaa ajatella, ettei magiaa koskaan voida riisua ajattelusta siinä mielessä etteikö kaikkein kehittyneinkin rationalisaatio edellyttäisi maagisen komponentin mukanaoloa. Järkiajattelua ei siis saa pitää minään mikä jotenkin periaatteessa syrjäyttää ja lopulta korvaa magian. Magia on ajattelussa aina mukana.

Voisimme mennä pikemminkin päinvastaiseen suuntaan: ei saata olla liioiteltua väittää, että "ymmärtämisen" tapahtuma on aivan puhdasta magiaa. --- Jos tämä kuulostaa korvissamme oudolta, syynä on omaksumamme (historiallisesti kehittynyt) harhakuva rationaalisuudesta jonakin myöhäsyntyisenä ja erillisenä, alkutasolle palautumattomana ilmiönä. Tämä estää meitä selvästi näkemästä tiettyjä järkiajatteluumme väistämättömästi kuuluvia "primitiivisiä" ominaisuuksia ja rajoittuneisuuksia.

Asiaa selventää vielä, jos kytkemme magian valta-ajatteluun, ja kehityksen portaita taaksepäin laskeuduttaessa samastamme sosiaalisen ja todellisuutta, so. luontoa hallitsevan vallan.

Feuerbach on oivaltavasti huomauttanut, että uskonto on pohjimmiltaan yleiskäsitteitä luovaa, yleistävää valta-ajattelua. Tämä tarkoittaa, että valta on väistämättä jotakin niin sanotusti "jumalallista". Abstrahoiva ajattelu luo sekä jumalat että vallan. Primitiivisessä kulttuurissa ja ajattelun alkutilassa nämä eivät eroa toisistaan.

Mutta niin ei tapahdu myöskään myöhäsyntyisissä ajattelulaaduissa. Aikakausien perspektiivissä Luonnonjumaluuksia seuraavat ihmishahmoiset Jumalat, sitten kiinteiden Ajatusten muodostamat jumalat, ja vihdoin Puhdasta Loogista Muotoa toteuttavat jumalat, joista nykyisin palvomme Tiedettä ja Taloutta.

Magian maaperältä olemme luoneet ajatusmuotoja ja ulkoistuvia ajatusentiteettejä, joilla on opillinen luonne. Sellaisia ovat niin uskonnot dogmeineen kuin tieteet termeineen.

Uudella ajalla kartesionismiin liittyvä voimakas todellisuuden objektivointi on edelleen kiteyttänyt ajatustyökalujamme estäen meitä selvästi näkemästä miten rajoittuneita ne lopultakin ovat. Arkielämässämme koemme todellisuuden ja käsitteittemme kytkennän välittömänä, ikään kuin liian kiinteänä - olemme sokeita ajatustemme tarvitsemalle liima-aineelle, magialle ajattelussamme - ja tältä pohjalta suuntaamme laatuajattelummekin huonosti. Esineistyneiden termiemme varassa keskitymme opillisiin ongelmiin uskoen että käsiteselvittelyt lisäisivät hallintaamme. Ajattelumme tapahtuu kartesiolaisin ehdoin annetuilla elementeillä, emmekä tajua tähän sisältyvää harhaa.

2.

"Oivalluksesta" puhuttaessa usein tyypillisesti kuvataan tätä kokemusta niin sanotusti korkeasti abstraktisena tai ideaisena tapahtumana, "palasten loksahtamisena paikoilleen", "salaman leimahduksena", yhtäkkisenä löytönä tai ongelmanratkeamisena, mutta toisaalta myös syvällisenä kytkentänä, jonkin oleellisen alkutekijän paljastumisena tms.

Oivallukset voivat olla kovin monenlaisia, koskea yhtä lailla mikromaailmoja kuin äärettömän laajoja kokonaisuuksia. Elämänsä logiikalle ja matematiikalle paljolti omistanut Bertrand Russell kertoi saaneensa yhden ratkaisevimmista oivalluksistaan äärettömän meren rannalla tajutessaan yhtäkkiä, että "kaikki ihmiset ovat samanarvoisia".

Oivalluksia kuvataan myös usein taiteen tekijöiden termein, puhutaan näyistä, luovista inspiraation hetkistä, jne.

Oivallus on oivallinen pienoiskuva siitä mitä kaikessa ajattelussa oikeastaan tapahtuu. Oivallus rakentaa ajattelun maagisen syvätason ja tiedollisen pintatason yhteydet uudelleen. Oivallus on maagista nahanluontia. Se on sitä että Narkissos koskettaa peiliinsä - oivalluksen hetkellä myös Minä syntyy aina uudelleen. Oivalluksilla on elähdyttävä voimansa.

Muuta vaikka oivallus on leimallisesti erinomaisen yksilöllinen tapahtuma, sen sisällöt saavat merkityksensä - kuten yksilön olemassaolo kokonaisuudessaankin - sosiaalisesta todellisuudesta käsin. Luovan ajattelijan löydöissä ilmenevät elämänmuotoa koskettavat totuudet. On vain individualistisen sokeutemme vaikutusta, ettemme näe, miten kaikkein syvimmätkin tunteemme ovat lajityypillisiä, tai miten kaikkein kirkkaimmatkin älylliset oivalluksemme ovat sidoksissa kulttuuriin ja sosiaalisiin muodosteisiin, kieleen ja käsitteistöön.

Oivalluksen hetkellä tosiasiassa tapahtuva syvä kytkentä ajattelun maagiseksi määriteltävälle tasolle paljastaa välähdyksenomaisesti myös sen mistä luovassa ajatustyössä mielen energiatasapainojen kannalta on kyse.

Rationaalisuudella on roolinsa, mutta itsessään siihen ei sisälly sen enempää motivaatiota kuin palkintoa ajatustyöstä. Nämä komponentit löytyvät ajattelun maagiselta tasolta.

Meillä on taipumusta kuvitella motivaatio jonkinlaiseksi henkiseksi lataukseksi, akuksi, josta ajatustyö ammentaa voimansa. Mutta tämä on vain osatotuus.

Syvämotivaatiomme ei ole pelkkä energiageneraattori, vaan alusta alkaen minuuden projektia persoonallisesti toteuttava tekijä. Voimavirrat suuntautuvat aina sinne missä Minä suorittaa elämänmittaista rakennustyötään. Motivaatio toteutuu siis aina jossain määrin jalostuneena. Tämä merkitsee myös sitä, että älyn lahjat ja suorituskyky eivät itsessään ole mitään, laadultaan maaginen motivaatio määrää miten ja missä määrin järkiajattelu on käytettävissä ja käyttökelpoista.

Se määrää myös jotain siitä millaisia ajatuksemme ovat sisällöltään.--

Tämä on se tapa, jolla esimerkiksi uuden ajan suurten systeeminrakentajien ja rationalistien ajattelua, jossa Jumala saattoi elää kauniisti sovussa ja rinta rinnan mitä järkiperäisimmän loogisen päättelyn kanssa, on ymmärrettävä. Syvämotivaation kannalta mitään ristiriitaa tai jakomielisyyttä ei ajatuksiin synny. Ajatukset ovat ongelma vain meille, jotka otamme ne opillisesti.

Tilanne on joskus päinvastainen: Ajattelija hylkää tietyn opin, koska se ei sovi hänen syvämotivaatioonsa. Tällöinkin meille tuottaa vaikeuksia tajuta mistä oikeastaan on kyse.

Esimerkiksi emme helposti tajua, että Einsteinin tieteellinen motivaatio oli se joka sulki hänen ajatustyökaluistaan ulos todennäköisyyskausaliteetin. Kummastelemme miksi sellainen nero ei voinut hyväksyä yksinkertaista metodia.

3.

Myyttisessä maailmankuvassa jumalat toteuttavat tahtonsa (tai paremminkin sanoen tarinansa) ihmisessä, ja ihmistä määräsi yli-inhimillinen Kohtalo, idea tai malli.

Keskiajalla kaikki valta kuului Jumalalle, ja Jumala oli myös kaiken sosiaalisen vallankäytön samoin kuin luonnonilmiöiden selittämisen viimeinen peruste.

Oman aikamme kartesiolainen rationaalisuus taas on kohottanut abstraktion, so. matematiikan ja muodollisen logiikan jumalasemaan, koska se uskoo, että maailma on objektivoitavissa, ja uskoo, että kaiken todellisuuden lopullinen selittäminen tapahtuu "välineellisen järjen", so. kausaliteetin ja empirian keinoin.

Niinpä todellista yhteiskunnallista valtaa meidän aikanamme pitävät "arvosisällyksettömien" alojen erikoisasiantuntijat, kaiken yläpuolella Raha-Ajatteluun keskittyneet talousmiehet. Heitä kumartavat kaikki. On vain näennäisesti paradoksaalista, ettei heillä valta-asemansa legitimoimiseksi ole esittää muuta kuin taloususkontonsa maaginen postulaatti.

Tähän on päädytty. Olemme taloususkonnon huomassa. Raha puhuu. Sitä kuuntelevat niin tutkimuksen ja teorian puolella luonnontieteilijät, suunnittelun puolella teknokraatit, kuin tuotannon puolella soveltajainsinöörit. Ja työntekijät, tietysti.

Kullakin edellä mainituista ihmisen historiallisista kehityskausista on ollut oma, sille tyypillinen metafysiikkansa, samoin kuin logiikkansa (tai laajemmin ottaen rationaalisuutensa).

Antiikin tyypillinen ajatusongelma, jota nykyloogikko Russell pitää vain "filosofisena lastentautina, josta meidän ei enää kannata välittää" (jos on rinnakkain A ja B, niin A on pieni ja B iso; jos B ja C, niin B on pieni ja C on iso - kuinka sama B voi olla sekä pieni että iso? - ja puhdasoppinen platonis-aristoteelinen vastaus tähän: koska B:ssä siis täytyy olla sekä pienuutta että suuruutta!) edellyttää olioiden ja ominaisuuksien kokemista toisenlaisessa kiinteässä kytkennässä kuin mitä nykyisin pidämme "yleisten loogisuusehtojen" mukaisena.

Samoin keskiajan skolastiikka tai vaikkapa skeptikkoja vaivannut epäily omasta olemassaolosta eivät selity muutoin kuin ymmärtämällä sitä käsitekiinteyttä, joka sen ajan kieleen ja käsitteisiin elimellisesti kuului.

Nykyinen uskomme rationaalisuuteen nousee ulkomaailman objektivoinnin, empirian ja kvantifioinnin pohjalta, ja vaikka voidaan tietysti väittää, että näiden ajattelun työkalujen kehittyminen on tuonut mukanaan jotain todellista - luonnonhallintaa ja tietoa luonnonlaeista - vastavuoroisesti ne ovat joltain osin kykyjämme köyhdyttäneet.

Meiltä jää nimittäin näkemättä, miten rajalliset ja rationaalisuutemme perusasetelmasta suoraan johtuvaan individualismiin sidotut ovat olleet ne ehdot, joilla luonto on ihmiselle alistettu.

Olemme ikään kuin valjastaneet yksilön vetämään yleisen aineellisen hyvinvoinnin vankkureita (lujassa uskossa moderniin "iankaikkisuuteen", so. aineellisen tyydytyksen loputtoman kasvun mahdollisuuteen).

Vastaavasti olemme kokonaan jättäneet toteuttamatta huolenpidon niistä rajoista, joissa hyvinvointi yleensä maapallon mitassa voi toteutua. Olemme unohtaneet, ettei koko maailman populaation ole mahdollista saavuttaa sitä elintasoa, joka keskimääräisellä suomalaisella nyt on.

Uuden ajan historia on korottanut Yksilön, mutta samalla se on kadottanut tuntuman niihin sosiaalisiin ehtoihin, joiden olisi toteuduttava jotta yksilöt voisivat kukoistaa.

Uuden ajan kartesionismiin kuuluva subjektin eriytyminen ja ulkomaailman objektivoimispyrkimys saavuttaa eräällä tavalla äärimmäisen huipentumansa nykyisen psykologian ihmiskuvassa, jossa tarkkaileva subjekti on erityisen, "minää", "minuutta", jne, koskevan käsitteistön avulla muutettu empiirisen tutkimuksen ja kvantifioinnin "objektiiviseksi" kohteeksi. Kuinka tämä Narkissoksen taikatemppu, sielun peilaaminen sielusta, voi onnistua?

Se ei tarkkaan ottaen onnistukaan. Tässä tapahtumassa puolet psyykestä putoaa pois kuvasta. Juuri siksi ihmiskuvamme, so. koko ihmistä ja hänen henkisiä ominaisuuksiaan koskeva ajattelu on niin puutteellista kuin se on: esimerkiksi täysin sokeata havaitsemaan rationaaliseen ajatteluun kuuluvaa magiaa - ja vain mitattavissa oleviin ominaisuuksiin tai henkisiin "kykyihin" keskittyvää. Psykologian ihmiskuva pisimmilleen vietynä samastuu robottiin tai "keinoälyyn".

Psykologit voivat mitata esim. yksilön älyllistä suorituskykyä ikään kuin se olisi kokonaan irrotettavissa syvämotivaatiosta, tai ikään kuin motivaatio sinänsä olisi vain jokin voimavaraus, henkinen akku tai voimanlähde ilman mitään persoonallisia laatueroja.

Eräs käytetyin psykologian sovellusala on psykologinen soveltuvuustutkimus - testien perusteella päätellään ja päätetään, onko joku sopiva jollekin koulutus- ja ammattialalle, tai kuinka hän urallaan menestyy. Oikeastaan psykologi on oman aikamme inkvisiittori ja oikeauskoisuuden tuomari. Siinä missä keskiajan kiduttajat ja pyövelit yhdessä yhteisen rahvaan kanssa itkivät roviolle tuomitun mukana tämän kovaa kohtaloa (kaikki he pitivät yhtä kauhistuttavana sitä että paholainen oli saanut syytetyn sielusta otteen), siinä nykyajan psykologi katselee faktorianalyysinsa tuloksia ja surkuttelee menestymättömien yksilöiden (tai rotujen) kovaa kohtaloa (nehän on ennen pitkää eliminoitava tavalla tai toisella, jos teknosysteemin kilpailujumalia tunnustetaan).

Keskiajan magia, sen teokraattinen maailmanjärjestys herättävät ihmetystämme ja kauhistelua, mutta tässäkin tarkastelussa unohdamme, että näemme keskiajan ihmisestä vain sielun puolikkaan. Se rationaalinen komponentti, joka hänen ajattelussaan vaikutti, jää sielumme silmän sokeaan pisteeseen. Rationaalisuus on meille sitä järkevyyttä, jonka uusi aika toi tullessaan. Vastaavasti oman aikamme magia, oman sielumme pimeä puoli, heijastuu meille keskiajan peilissä, jota emme lakkaa taivastelemasta.

Psykologian ihmiskuvan individualistinen juurettomuus ja sen historiallinen ohuus ja ajanmukaisuus vastaavat hyvin "tieteellisen" ajattelumme yleistä rajoittuneisuutta.

Vannomme logiikan ja matematiikan, meristisen selitysperusteen ja empiirisen tutkimuksen nimiin - mutta se, mitä näiden hengen aseiden avulla käytännössä ylöspanemme, ei todista sen puolesta että näkisimme ongelmat oikein saati sitten että meiltä liikenisi tahtoa niiden ratkaisemiseksi.

Se, mitä tapahtuu todella, voidaan selittää vain uskonnollisesti. Toteutamme omassa TalousAjattelun sanelemassa maailmanjärjestyksessämme yksilöllistä uskoa aineellisen hyvinvoinnin loputtoman lisääntymisen mahdollisuuteen.

4.

Millaista sitten olisi oikeasti hyvä ajattelu? -- Ensin tässä tarvitaan aivan karkea tarkennus: hyvä ajattelu ei ole toimintaa. Etologinen toimintadraivi ja siihen liittyvä yritteliäisyys, lapsenomainen asenteellinen optimismi ja "positiivisuus" ovat yrityksiä ratkaista tekemisellä se mitä ajattelemalla ei pystytä ratkaisemaan.

Toimiminen on enemmistön oppi, ja suosittu. Suurin osa ihmisistä mieluummin toimii kuin turhautuu ajatellessaan.

On halki-poikki-pinoon -ihmisiä, jotka ovat kehittäneet tehokkuudesta hyveen. Sillä tavoin on maailmassa saatu paljon pahaa aikaan. "Nyt tarvitaan tekoja, ei sanoja", on muuan kuluneimmista ja tosiasiassa kauheimmista poliittisista iskulauseista. Kukaan ei juuri peräänkuuluta ajattelua. Harhaluulo, että kaikkihan ilman muuta osaavat ajatella, on totaalinen.

Hyvän ajattelun määrittelyssä ehkä kannattaa lähteä liikkeelle kielteisestä käsin.

Kaiken edellä olevan perusteella on helppo määritellä mitä hyvä ajattelu ainakaan ei ole: annetuilla "realiteeteilla", so. ajan kieleen ja ajatteluun kuvanomaisina kuuluvilla "käsitekiinteyksillä" tai "automaattisilla ajatusliikkeillä", jne, operoivaa ajattelua se ei ole.

Se ei ole ajattelua, joka pyrkii ratkaisemaan annettuja ongelmia annetuin säännöin - se ei ole ajatuksellista kujanjuoksua sekuntikello kädessä. Se ei ehkä ollenkaan pyri ratkaisemaan ongelmia vaan pikemminkin muodostamaan uusia ja "oikeita" ongelmia.

Se ei pyri nopeaan suoritukseen, vaan tietää, että "filosofisen kilpajuoksun voittaa se joka jaksaa juosta hitaimmin". (Wittgenstein)

Koska aikamme suurimmat ajatteluvirheet ovat seurausta kartesionismin täydellistymisestä, so. subjektin eriytymisestä sokean individualismin asteelle ja ulkomaailman objektivoitumisesta arvojen kvantifioinnin asteelle, hyvä ajattelu pyrkii suunnistamaan ulos näiltä kolmen- neljänsadan vuoden historiallisilta harhapoluilta.

Vaikka moraalisen rakenteemme perusta sijoittuu syvälle Narkissoksen lähteeseen, ja vaikka kartesionismilla on ollut erityinen taipumus kasvattaa Maailman Pahaa - meitä rasittaa kartesiolainen Pahuuden hybris - hyvä ajattelija ei sano: "Saahan sitä toivoa ja unelmoida, mutta maailmassa on oltava realisti."

Koska talousajattelussa kiteytyvät kaikki ylikasvaneen kartesionismin ajatusvirheet, ja koska talousajattelu tuottaa käytännössä kaikkein hirveimmät seurausvaikutukset - se antaa kilpailuasenteet sisäistäneille ja kilpailussa menestyneille yksilöille oikeuden riistää ihmisten suurelta enemmistöltä mahdollisuudet tavoitella omaehtoista elämänlaatua, esimerkiksi toteuttaa kohtuullisuutta - hyvä ajattelu on korostetusti talousajattelun kritiikkiä. Hyvä ajattelu on vastakohta individualistis-liberalistisen markkinatalouden pyrkimyksille. Hyvä ajattelu ei ole kujanjuoksua annettujen aineellisten päämäärien perässä.

Ja sitten, tietysti, vaikka hyvän ajattelun täytyy aina olla "ymmärtävää" ja todellisuutta käsitteellisesti hallitsevaa ajattelua, se ei kuitenkaan voi olla toista ihmistä alistavaa valta-ajattelua. (Niin maaginen asia kuin valta onkin.) Hyvä ajattelija tunnistaa oman sielunsa demonit eikä etsi niille tukea ulkoistamastaan Pahasta.

Keskiajan kaapuniekat kokivat ongelmattomana, että Jumala oli kaikkivoipa, ymmärsi ja määräsi, hallitsi kaikkea - mutta samaan hengenvetoon he Jumalan nimissä teurastivat toisuskoisia ja vainosivat harhaoppisia. Samoin ajattelevat omat akateemiset kaapuniekkamme: Talous sulkee sisäänsä kaiken, paitsi köyhät, joilla mitään taloutta ei ole. Kuten uskonto ei pelastanut kerettiläisiä, samoin talous ei pelasta köyhiä. -- Maallikoilla ei ole mitään asiaa Talouden valtakuntaan. Kritiikki on aina tukahdutettu samanlaisella arvovallalla. -- Oman aikamme kartesiolainen rationaalisuus muodostuu kohtaloksemme: se rakentaa meille uskottavat Pahuuden lavasteet. Se kiteyttää kehityksen, jossa AjatusApparaattimme oppii sulkeutumaan omaan Spesiaaliseen Totuuteensa ja väistämään sitä ulkoa uhkaavan Epäjärjestyksen. --

Jos hyvällä ajattelulla on sosiaalinen sisältö, se on tämä: valtasuhteet on järjestettävä niin, että kulttuurissa jokaiselle osoitetaan oikea paikkansa jossa hän voi työskennellä kokonaisuuden hyväksi - vastakohtana epäkulttuurille, jossa parhaimmatkin yksilöt käyttävät kaikkein parhaimmat voimansa toistensa nokkimiseen. (Wittgenstein)

5.

Valitettavasti vain kaikki ihmiset eivät voi ajatella hyvin.

Sellainen tilanne olisi mahdottomuus - sellaisen kuvitteleminen on psykologisen ihmiskuvan ekstrapolointiharha. Se on samanlainen harha kuin ajatus, että yhteiskunta olisi parhaimmillaan muodostuessaan täydellisistä yksilöistä. Yhteiskunta on kuitenkin selviämiskykyisin muodostuessaan monenlaisista yksilöistä.

Se etteivät kaikki voi ajatella hyvin tai "luovasti" ei johdu joukkojen eikä yksilöiden kyvyttömyydestä, vaan se seuraa suoraan ajattelun intersubjektiivisesta luonteesta. Ihminen on parvikala, joka ui kielen ja käsitteiden meressä. Suurimman osan tajuntamme ajatusaineksesta on toistettava jatkuvuuden takaavaa Vakioista Taustaa. Vain pieni osa ajattelusta voi olla "luovaa".

Kaiken Ajattelun suhteen pätee sama kuin Rahan suhteen: jos yksittäiset operaatiot saavat kasvaa kohtuuttomiin mittoihin, seurauksena on vain hallitsemattomia arvonmuutoksia ja kaaos. Siksi hyvällä ajattelulla on sosiaalisesti määräytyneet määrälliset rajoituksensa.

Enemmistön oivalluksettomuuden ei kuitenkaan tarvitse olla totaalista. Kuluttaminen ja kierrättäminen, maun- ja tyylinmuutokset, pukeutuminen ja laittautuminen sekä mielipiteily ajankohtaisista aiheista muodostavat suurelle enemmistölle täysin tyydyttäviä mahdollisuuksia nahanluontiin. Luultavasti julkisuuteen kuitenkin mahtuisi hyvää ajattelua enemmän kuin mitä kaikenmusertavan kaupallisen tarjonnan raoista nyt esiin virtaa.

6.

Mitä pitäisi tehdä?

Ensin pitää nähdä maailma oikein (Wittgenstein).

Muutokset seuraavat sitten itsestään. Mitä ne tulevat olemaan, sitä emme tässä vaiheessa voi edes tietää.

Uuden ajan ajattelua on hallinnut individualismin kantoaalto, johon yhtäältä kartesionismi, so. subjektin eriytyminen ja ulkomaailman objektivoiminen, toisaalta demokratia ovat resonoineet. Näihin perustuvat luonnontieteet ja yksilönvapaus.

Luonnontieteet antaisivat meille keinot luonnonhallintaan ja ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen, mutta sokeuden asteelle kasvanut individualismi estää meitä näkemästä oman lajimme sosiaalista peruslaatua ja toteuttamasta toimissamme hyvää tahtoa.

Ajatushistoriallinen kehitys on ajanut umpikujaan dualistisen putken molemmissa päissä. Olemme kehittäneet välineet, jotka ovat muuttuneet kehityksen itse tarkoitukseksi. Tuhansissa teknisissä leluissa, joita itseidentiteettimme määrittelemiseksi tuotamme ja käytämme, toteutuu tämä välineen ja päämäärän yhtyminen. Individualistinen sielu saa niistä efektuaalista tukea autonomialleen.

Individualisaation pirstomassa maailmassa mihinkään pitkäjänteisiin ajatuskaariin ei voi vaikuttaa. Siksi intellektuellien tehtäväksi jää vain oikaista perustavaa laatua olevat, paradigmaattiset, mutta tyypillisesti harhaiset mielikuvat.

Kysymykseen, miksi Talous muodostaa itse itsensä legitimoivan järjestelmän, joka jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin, on olemassa vain pitkään ajatushistorialliseen perspektiiviin asettuva vastaus. Ihmiset ovat aina tarvinneet Ihmistä Suurempia Oppeja oikeuttaakseen toinen toisiaan kohtaan tosiasiallisesti harjoittamansa Pahuuden.

Tätä taipumusta ei ajattelustamme ehkä voida kokonaan poistaa, mutta jotain voisivat intellektuellit kuitenkin yrittää.

Taloudesta ei esimerkiksi saisi sallia puhuttavan ikään kuin se olisi jokin suuri (kartesiolainen) rataskoneisto, joka toimiessaan tuottaa hyvinvointia kaikille.

Rahataloudesta ja reaalitaloudesta pitäisi aina puhua eri asioina, jotka nyt menevät toistensa ohi kirkkaasti eri tasoilla. Talouskasvu on rahataloudellinen idea - sitä ei saisi tavoitteena priorisoida, koska reaalimaailmassa tarvitaan kipeästi muutakin kuin kasvavaa taloutta.

Sitä paitsi reaalimaailmassa kasvulla on aina rajansa ja ehtonsa. Niitä ei pidä hävittää näkyviltä. Esim. luonnon tasapainoista ja yhteiskuntien sosiaalisesta eheydestä ei kannata olla välittämättä.

Keinottelu ja vailla reaalipohjaa tapahtuva, nopeisiin osto- ja myyntivoittoihin pyrkivä rahaliike, kuin myös kansainvälinen rikollisuus kuten huumekauppa, tyrehtyisivät tehokkaasti aivan yksinkertaisella konkreettisella toimella: että kaikesta rahaliikenteestä tehtäisiin täysin läpinäkyvää. Rahat ovat yhteiskuntien virallisia asiapapereita, eikä niiden liikkeissä periaatteessa pitäisi sallia mitään peittelyä.

Se, miten kaukana niin sanotuiksi demokratioiksikin itseään nimittävät valtiot tällaisesta ihanteesta ovat, osoittaa karulla tavalla kaiken tekopyhyyden, joka taloususkontoomme on sisäänrakennettu. Tosiasiallista valtaa pitävät raharuhtinaat ja huumekeisarit - pienet ihmiset jätetään ruohonjuuri- ja katutasolle taistelemaan toistensa kanssa. Sokea individualismi huolehtii lopusta: siitä että yksilöt keskittyvät yksilökohtaisiin taisteluihinsa, eivätkä näe metsää puilta.

Uuden ajan ihminen eriytyy John Donnen runossaan kuvaamaksi saarekkeeksi. Suurten kertomusten katoamista seuraa pientenkin kertomusten katoaminen. Teorian kauneus, jota Einstein niin ylisti, korvautuu itsetarkoituksellisella opillisuudella.

Mielen musiikki muuttuu ruumista reivaaviksi sähkösykkeeksi. Mikään ei näytä estävän ihmistä pirstoutumasta yhä irrallisempiin rakennetekijöihin. Kasvumaailma ja psyyke käyvät käsi kädessä ja menettävät kaikki pitkäjänteiset ominaisuutensa. Tilanne kumuloituu sukupolvi sukupolvelta. Ylikypsynyt eurooppalainen Yli-Yksilö, jonka psyykessä symbioottinen alkuvoima ja eriytynyt minuus olivat vielä pitkään uudella ajalla toimineet toisiaan hyödyttävinä tekijöinä, on nyttemmin räjäyttänyt kaikki sisäiset siltansa ja Narkissoksen tapaan jäänyt efektiensä vangiksi.

Sosiaalisuus on miltei menetetty. Yksilön psyyken pitkät kehityskaaret on menetetty. Niitä vastaava hallittavissa oleva maailma on menetetty. Edessä on mitä ilmeisimmin historiassa ennen näkemätön yhdistelmä henkistä taantumista ja loistavaa ylellisyysvälineistöä. Kovin vähän on tehtävissä.

7.

Elämänkertakirjan mukaan Isä Teilhard de Chardin sai lopun lähestyessä lohtua ajatuksesta, että joskus ihmiskunnan silmien avaaminen vaatii vain yhden Oivalluksen, yhden idean, joka, kun se vain kerran on keksitty, lopulta murtautuu kaikkien tietoisuuteen ja muuttaa kaiken. Historia todistaa, että näin voi tapahtua.

Oivallus Taloudesta perimmiltään uskonnollisena, kartesionismin täydellistämänä valta- ja hallinta-ajatteluna voisi ehkä olla tällainen oivallus.

Se on oivallus, joka koskee ihmisen peruslaatua, ajattelun perusteita - eikä siihen mitenkään päädytä omaksumalla annettuja opillisia ja toistelemalla tiedollisia viisauksia, vaan hiljentymällä, sisäistymällä, kulkemalla taaksepäin niitä polkuja jotka johtavat alkuhämärään.

Oivallus käsittää pitkän kaaren: lähtee liikkeelle siitä mistä ihmissuku aikanaan on lähtenyt liikkeelle, ja päätyy uudella ajalla kehittyneen rationaalisuuden piiriin. Se elää myötä ajatushistorian sanomattoman hitaissa suurissa käänteissä. Varsinkaan se ei kosketa päiväkohtaista talous- ja yhteiskuntapoliittista keskustelua.

Se ei edellytä tekemistä. Se voi kuitenkin pitkällä tähtäimellä vaikuttaa historiaa muuttavasti samalla tavalla kuin kaikki muutkin suuret kumoukset ajatushistoriassa ovat toteutuneet: romauttamalla systeemi sisältäkäsin. Sillä juuri sillä tavalla kaikki perimmiltään uskonnolliset valtajärjestelmät historiassa ovat romahtaneet: kun niiden uskottavuus rupeaa horjumaan, niiltä katoaa legitimiteetti ja oikeutus.

Talousmiesten julmuus on suunnatonta - taloususkonnon suhteen toteutuu sama kuvio kuin kaikissa muissakin uskonnoissa: mitä julmempi itse pohjimmiltasi olet ja mitä itsekkäämpiä ja henkilökohtaisempia ongelmasi ovat, sitä kaikkiallisemman Jumalan nimissä ja ankarampien lakien avulla kanssaihmisiäsi alistat.

Mutta onneksi meidän ei tarvitse panna toivoamme siihen että suomut talousmiesten silmiltä joskus putoaisivat, että he ottaisivat lusikan kauniiseen käteensä tai yllättäen herkistyisivät ja henkistyisivät. Eihän tuhatvuotinen keskiaikakaan kaatunut kidutuskoneitten - noiden tekniikan ja insinööritaidon ensimmäisten taidonnäytteiden - kauheuteen, vaan siihen, että Ajattelua sisältäpäin koossapitävä kiinteys mureni.

Ehkäpä nykyisen uskontomme Talouden käy samalla tavalla. Olemme jo jännittäneet psyykkiset dualismimme katkeamispisteeseen. Kaikkein "vaativimmista", "vastuullisimmista" ja ikään kuin "aikuismaisimmista" töistä vaadimme vastikkeeksi kaikkein suurinta lapsenomaisuutta ja kaikkivoipaisuuskuvitelmaa edustavan korkean rahapalkan. Ehkäpä ennen pitkää huomaamme, että toimintadraiviamme ruokkiva kaikkivoipaisuuskuvitelma on harhaa, ja alamme taas tavoitella reaalisia päämääriä. Ne taas eivät toteudu ilman uutta sosiaalisuutta.

8.

Nyt suljen silmäni ja matkustan mielessäni maailman ympäri.

Näen miljoonakaupungit miljardeine loistelamppuineen, kadut katkeamattomine autojonoineen ja ihmismuurahaisten kuhinan. Sitten suuntaan halki mantereiden, autiomaiden ja asutun maaseudun, metsien, laaksojen ja vuorten, joiden huippujen suojaisissa sopukoissa sulavat kristalliset lumikiteet ja pieniä noroja muodostaen aloittavat hirmuisen vaelluksensa laskeakseen lopulta jokena mereen. Matkallaan kuohut voivat kuljettaa luonnonkansojen kanootteja, uittopuita, pyörittää vilja- ja sähkömyllyjä, kastella viljelysmaita. Tehtaissa ja laitoksissa valmistetaan niin monen, monen, monenlaista tavaraa. Sitä pakataan autoihin, juniin, lentokoneisiin, rahdataan kauppalaivoille satamiin. Kun tulen meren rantaan, pysähdyn. Täältä on elämä joskus alkanut.

Ihmislajin invaasio, ihmisen kulttuurihistoria, todistaa pikemminkin etologisten ohjelmien voimaa kuin ihmisessä orastavaa rationaalisuutta. Kaiken tämän on saanut aikaan pitelemätön toimintadraivi, oikeastaan siis se, että ihminen ei ole pystynyt ajattelemaan kriittisesti. Ihminen on uskonut Jumalaan ja Talouteen, ja Rahan Arvoon, silloinkin kun hän on vääntänyt kolikkoa hampaidensa välissä.

Jos primitiivinen magia olisi hänessä hellittänyt otteensa, ja hän olisi kirkkaasti tajunnut eron reaalitalouden ja rahatalouden välillä, hänen maailmansa palaset eivät koskaan olisi liimautuneet globaaliksi kokonaisuudeksi. Kuitenkin hän on kulkenut tiensä päähän: näillä henkisillä eväillä hän seuraavaksi tulee tuhoamaan luomansa maailman. Kun hän ei pysty itse asettamaan rajoja itselleen, lopulta luonto ne asettaa.

Kansallisvaltio, demokratia, sitä seuraava moderni teknotalouskratia ja globalisaatio sekä sen Pyhä Henki, falskin relativismin ja nihilismin oikeuttava moniarvoinen postmodernismi ovat saman ongelman osia, mitään ratkaisua ei vielä ole näköpiirissä.

Kun nyt avaat silmäsi, näet ympärilläsi "taloudellisen kehityksen" maailman. Siinä reaalitaloutta ja rahataloutta ei ole osattu erottaa toisistaan. Siinä ihmiset pyrkivät turvaamaan tulevaisuutensa tunkemalla seteleitä paksuun lompakkoonsa.

Tässä maailmassa intellektuellilla ei ole mieltä, merkitystä, eikä vaikutusmahdollisuuksia. Hän ei enää voi kysyä: Mitä pitäisi tehdä? Ainoa jäljelle jäävä kysymys on: Kuinka jaksat elää?