(Elokuva-esseet 5)
Stanley Kubrickin elokuva ”Barry Lyndon” on kunnianhimoisin vastaveto taiteen kaupallisuuden asettamaan haasteeseen mitä toistaiseksi kulttuuririntamalla on nähty. Sen nimenomaisena päämääränä on olla sekä taiteellinen mestariteos että kaupallinen myyntimenestys.
Elokuvan valmistaminen nieli toistakymmentä miljoonaa dollaria. Yksinomaan rokokoopukujen ja lavasteiden valmistaminen kesti puolitoista vuotta. Filmausta varten Kubrick kehitti Zeissin tehtailla erikoisvalmisteisen linssin, jolla 1700-luvun linnansalien hämyinen kynttilävalaistus on saatu aitona siirretyksi selluloidinauhalle.
Täysin käsittämätön määrä työtä on tarvittu kolme ja puoli tuntia kestävän elokuvan jokaisen yksityiskohdan ja kuvakulman hiomiseksi täydelliseksi.
Niinpä lopputulos on kaikkea mitä ajatella saattaa. Ennen muuta ”Barry Lyndon” on elokuva rahasta ja sen vaikutuksesta ihmiseen. Ja sen lisäksi se on raju moraliteetti. Se on kulttuurihistoriallinen dokumentti. Ja matka ihmisen ikuisten ongelmien alkulähteelle. Ja niin edelleen.
Barry Lyndonin tarina perustuu satiirisen sanasepon ja uhkapelurin Thackerayn 1800-luvun puolivälissä julkaisemaan viikkolehtijatkikseen, jonka lavertelut ja rönsyt Kubrick on karsinut omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Elokuva on tyhmänylpeän nousukkaan Redmond Barryn elämäntarina, joka kerronnallisesti jakautuu kahteen hieman eriviritteiseen osaan. Pitkä alkujakso on lähes pelkkää taustamaalailua ja kulttuurihistoriaa, henkeäsalpaavan kauniine maisemineen ja raa'angroteskeine sotakohtauksineen. Tässä osassa kerrotaan nopeahkosti, yksityiskohtiin takertumatta, miten syntyperältään alhainen Redmond Barry saavutti ”Barry Lyndonin arvon ja elämäntyylin”.
Vasta elokuvan toinen osa tuo päähenkilöt lähikuvaan. Mukaan tulee jotain joka aluksi vaikuttaa psykologialta. Vaikuttaa siltä, että sitä mukaa kun Barryn henkilökuva hahmottuu ja tarkentuu, hänen persoonallisuutensa saa lisää inhottavia luonteenpiirteitä. Muun muassa hän on uskoton rikkaalle vaimolleen ja pieksää sadistisella tavalla poikapuoltaan. Kun hän elokuvan loppua kohden ajautuu kohti taloudellista romahdusta ja tuhoa, tekee katsojan mieli ajatella, että hän saa ansionsa mukaan. Mutta tällainen ratkaisu Barryn henkilöhahmon luomaan moraaliongelmaan ei ole tyydyttänyt Kubrickia.
Käy myös niin, että mitä lähempää näemme Barryn, sitä enemmän ymmärrämme häntä. Ja sitä mukaa kun halumme moralisointiin kasvaa, Kubrick näyttää annostelevan Barryn persoonaan myös inhimillistä hyvyyttä – ja tekevän näin tuomitsevan asennoitumisen yhä vaikeammaksi. Lopulta Barryn olemukseen kuuluvat yhtälailla sekä hyvä että paha, ja kaikenkaikkiaan hän lopulta sulautuu muihin elokuvan hahmoihin, jotka hekin kaikki ovat jossakin suhteessa hyviä, jossakin pahoja.
Elokuvan juoni huipentuu kaksintaisteluun Barryn ja tämän poikapuolen välillä, ja taistelu on varmaan elokuvan historian hirvittävin. Eikä suinkaan siksi, että se olisi verinen, vaan siksi että moraalinen hyvä ja paha käännetään tuossa loppunäytöksessä kerran toisensa jälkeen mitä tehokkaimmin ylösalaisin.
Puhdasta elämyksellistä totuutta
Elokuvan rakenne on yksinkertainen ja selkeä, eikä elokuvan herpaantumattomaan juoneen liity sellaisia koukeroita, jotka tekisivät seuraamisen vaikeaksi. Nämä rakenteelliset ratkaisut ovat kokonaisuuden kannalta tarkasti harkittuja. Sama pyrkimys täydellisyyteen tulee kuitenkin ehkäpä vielä korostetummin esille yksityiskohdissa.
Esimerkin vuoksi analysoitakoon pari mieleenjäävimpää kohtausta elokuvan jälkipuoliskolta.
Käy ilmi, ettei elokuvan päähenkilöillä ole varsinaista psykologista olemusta lainkaan. He ovat kuin tyhjiä pulloja, joihin Kubrick kaataa kussakin kohtauksessa tarvittavan tunnelman. Se että henkilöt yleensä vaikuttavat niin todellisilta, saattaa johtua siitä todentunnusta, jonka täydellisesti aito lavastus katsojassa herättää.
Oman poikansa kuolinvuoteen äärellä Barryyn kaadetaan kahta niin mielettömän erilaista tunnelmaa kuin ääretöntä katkeraa tuskaa ja rehentelevän liioittelevia sotajuttuja. Voisiko joku pelkältä korvakuulemalta ollenkaan uskoa, että nämä ainekset saadaan sulamaan toisiinsa niin, että normaali eläytyminen ylipäätänsä on mahdollista? Kohtaus on nähtävä kaikessa vaikuttavuudessaan ennen kuin sen uskoo.
Heti tämän jälkeen seuraa kohtaus, jossa lapsen arkkua kuljetetaan surukulkueessa. Kamera ottaa pitkän otoksen, joka yleiskulmasta päätyy Barryn ja lady Lyndonin itkun vääristämiin kasvoihin. Mitä lähemmäs kamera pääsee, sitä kuuluvammin työntyy esille papin älytön koilotus: ”Herra antoi, Herra otti, ylistetty olkoon Herran nimi...” Koko kohtauksen sitoo edelliseen painostava ja paatoksellinen – barokinomainen – musiikki (Händelin ”Zarabanda”), joka lopulta nousee koko elokuvan johtoteemaksi, muodostaen rankan vastakohdan rokokoon yleiselle kepeydelle ja huikentelevaisuudelle.
On väitetty, ettei Kubrickin elokuva kaikessa yksinkertaisessa tehossaan ja kauneudessaan tarvitse selittelyjä. Mutta toisaalta tämä yksinkertaisuus on hämäävää, koska ne tunnelmat, joita Kubrick onnistuu provosoimaan katsojassa, ovat äärimmäisen hämmentäviä ja ristiriitaisia.
Vaikka raha ja omaisuus – erään ihmisen nousu ja tuho – ovat keskeisiä teemoja ”Barry Lyndonissa”, kuitenkin raha jää vain yhdeksi selitysperusteeksi sille mitä elokuvan henkilöille tapahtuu. Kubrick jättää katsojan valittavaksi esimerkiksi sen, haastaako poikapuoli Barryn kaksintaisteluun kostaakseen tälle kärsimänsä nöyryytykset ja pieksämisen vaiko pelastaakseen täten sukuomaisuuden. Katsojan on valittava: uskooko hän että ihmisiä ohjailee moraali ja kunnia, vai uskooko hän siihen, että raha kaiken takana sanelee lopulta elämisen ehdot.
Goethen ideat
Barry Lyndonin aikalainen Goethe päätyi ajattelemaan, ettei ihminen tavoita totuutta havainnoimalla laajoja yhteyksiä vaan katsomalla ilmiöitä läheltä ja tarkasti. Kubrickin aikalainen Wittgenstein on päätynyt filosofiassaan samantapaisiin tuloksiin. Kun yritämme pitää silmämme mahdollisimman auki, saatamme keksiä tapahtumassa jonkin puhtaan idean, ns. alkuilmiön, joka yllättäen lahjoittaa meille jonkinlaista ymmärrystä.
Kubrickin elokuvassa elämäntilanteet on pelkistetty äärimmilleen. Jopa niin, että koko suunnaton rekvisiitta näyttää asettuvan palvelemaan ja korostamaan jotakin yksityistä ilmettä, vähäistä elettä. Ehkäpä tämä goethelaisen alkuilmiön ja siihen sisältyvän ymmärtämisen jäljittäminen onkin ollut Kubrickin kunnianhimoisena tavoitteena?
Joka tapauksessa Kubrick tiivistää viimeisessä kohtauksessa sanottavansa rahan ja ihmisen välisestä suhteesta:
Kun Barry on jo poissa näyttämöltä, lady Lyndon ja hänen poikansa selaavat pöydän ääressä papereita, joiden joukosta nousee esille myös Barrylle osoitettu maksumääräys. Äiti ja poika jäävät tuijottamaan paperia äänettömyyden vallitessa, selvittämättömien tunteiden vallatessa heidän mielensä. Ja sen päälle Kubrick esittää kirjallisen loppukommenttinsa: ”Sanottakoon, että tällä hetkellä kaikki tässä tarinassa esiintyneet henkilöt, niin hyvät kuin pahat, rikkaat kuin köyhät... ovat kaikki täsmälleen samanarvoisia.”
------------------------------
Tämä elokuva-arvostelu on julkaistu ”Barry Lyndonin” Suomen ensi-illan aikoihin 2.11.1976 sanomalehdessä ”Etelä-Saimaa”
------------------------------------
