(Elokuva-esseet 4)
1. Brechtiläinen vieraannutus
Ihmisen ikuista itsetuhoisuutta voi pitkäperjantain päätteeksi inspiroitua mietiskelemään hyvin sisäistyneellä ja syvällisellä tavalla, sillä MTV3 lähettää myöhäisillan ohjelmassaan mestariohjaaja Stanley Kubrickin nerokkaan Vietnam-sotaelokuvan, aivan omalaatuisen, varsin tarkkaan harkituista ja valikoiduista aineksista sekä elokuvafiktiossa todella poikkeavanlaatuisella kokoavalla otteella konstruoidun "Full Metal Jacketin".
Elokuvan analyysin voisi aloittaa varoituksesta: jos olet perinteisten sotaelokuvien ystävä, jätä tämä suosiolla väliin. Tämä filmi ei tarjoa mukaansatempaavaa taistelujännitystä, ei elämyksellistä väkivaltaa, ei jatkuvasti raaistuvia tehoefektejä – jos tällaisia kaipaat, tulet pettymään. Kubrickin luoma tunnelma on sotakohtauksissa hyvinkin "brechtiläinen". Suoraa eläytymistä vältetään, tietoisen katsojakokemuksen tasolla pysyttäydytään.
On kuin Kubrick lavastaisi eteemme todellisuudentuntuisen sodan, mutta ei haluaisi meidän missään yhteydessä unohtavan omaa rooliamme valkokankaalle heijastettujen kulissien kriittisenä tarkkailijana. Niinpä monet sotaelokuvaan normaalisti kuuluvat efektit – sanotaan vaikka kehon lävistävät luodit – korostuvat ei eläytymistä vaan nimenomaan vieraannuttamisefektiä palvelemaan.
Luulen myös, että ajan kuluessa juuri tästä elokuvasta on tullut omalaatuisensa klassikko siksi, että ajallinen etäisyys on ollut omiaan nostamaan Kubrickin brechtiläisen efektiivisyyden paremmin esille, ja näemme nyt filmin enemmän ikuisen estetiikan läpi kuin mitä ilmestymisajankohtana kyettiin näkemään.
Kun elokuva aikanaan 1987 ilmestyi, Vietnamin sotaa oli jo kaikilla tahoilla käsitelty – Coppolan "Ilmestyskirja" valmistui 1979 – ja Kubrickin koettiin ensin vain myöhästyneen aiheen hyödyntämisessä. Mutta "Full Metal Jacketin" kanssa onkin käynyt tasan toisinpäin: aiheen käsittely onkin osoittautunut paljon ikuisemmaksi, ja kulissina käytetty Vietnamin sota on todellakin poimittu vain kulissina pohjimmiltaan pasifistisen moraliteetin teemoille.
2. Kerronnalliset rakenteet
Kuten useimmat Kubrickin elokuvat, myös "Full Metal Jacket" omaa kirjallisen lähtökohdan. Taustalla on varsin raadollinen romaani, jonka Gustav Hasford on kirjoittanut omista sotakokemuksistaan. Mutta kuten useimmissa Kubrickin elokuvissa, myös tässä on jokseenkin pitkälle irrottu romaanin maailmasta ja siirrytty ikuisempia totuuksia pelkistävään ja elokuvaestetiikan keinoja kokeilevaan maailmaan.
Sellaisessahan Kubrick nimenomaan oli nerojen nero ja mestareiden mestari: hän uudelleenkirjoitti elokuvaestetiikan kerran toisensa jälkeen ja mitä erilaisimmissa elokuvan tyylilajeissa: poliittisesta satiirista sci-fin ja historiaepookin kautta freudilaiseen elokuvauneen.
Rakenteellisesti elokuva jakautuu kahteen selvästi eriviritteiseen jaksoon – myös tätä keinoa Kubrick on käyttänyt myöhemminkin, mahtavassa historiamoraliteetissa "Barry Lyndon". "Jacketin" kaksi osaa voitaisiin nimetä niiden sisältämän yleisinhimillisen kysymyksen muodossa. Ensimmäinen osa voisi olla: Kuinka ihmisestä tehdään sotilas? Toinen osa: Mistä sota on tehty? Ensimmäinen osa keskittyy siis kokonaan siihen mitä tapahtuu yhden yksittäisen ihmisen, yhden äärimmäisen esimerkkitapauksen omien korvien välissä. Toinen osa taas havainnollistaa sen mistä ulkomaailmassa ja oikeassa sodassa on kyse.
Kuten näistä leimoista voi päätellä, koko ensimmäinen jakso kuvaa sotilaskoulutusvaihetta, ja siinä todellakin tehdään yhdestä mahdollisimman epäsotilaallisesta mössykästä äkseeraamisen, simputuksen ja sakinhivutuksen keinoin lopulta Sotilas.
Tapa jolla Tappaja kaivetaan esiin huonot lähtökohdat omaavasta Siviilistä on varsin rankka. Loppua kohden käy myös selväksi, että primitiivisten tuhoamistarpeiden esiinkaivaminen ja ruokkiminen nostaa esiin ja yhtälailla elättää rinnallaan itsetuhoa. Ruumiillisesti kömpelö sotamies Pyle tosin saavuttaa lopullisen sisäisen voittonsa, mutta kun hän voittaa oman taistelunsa, voittaako lopulta kukaan?
3. Sodan kasvot
Toinen osa käynnistyy hyvin kubrickmaiseen tapaan pirullisen osuvasti valitulla musiikilla. Hitit soivat taustalla. Rautaisen motorisen rytmin omaava hittipaapatus kysymällä kysyy että mikä on "lintu", ja vastaa lopulta typerryttävästi: "Well, jokainen tietää että "lintu" on sana." En tiedä toista tapaa, jolla koko sodan käsitteellinen määritteleminen olisi tehty yhtä nopeasti ja yhtä tyhjentävästi.
Saamme seurata amerikkalaisjoukkojen arkipäivää Vietnamissa, ja raportoijanamme on Pylen koulutusaikainen toveri, sotareportterina nyt toimiva "Jokeri". Sodan arkipäivä osoittautuu varsin kaoottiseksi, minkään järkiperusteen mukaan jäsentymättömäksi, absurdiuden rajoilla tapahtuvaksi kuljeksimiseksi tilanteesta toiseen.
Joukko-osaston sotilaat saavat tilaisuuden ja osaavatkin kommentoida reportterille kunkin tilanteen sietämiseksi itselleen kehittämiä selviytymisasenteita. Niiden läpi "sota" näyttäytyy hyvin pitkälle sellaisena kuin kaikki sodat ikuisesti ovat olleet ja ovat: hyvin vähän mitään selvää tietoisuutta, ei selviä päämääriä, ei edes selviä rintamalinjoja. Sotilas on Taistelija keskellä ei-mitään tai mitä-tahansa, ja Sota on eräänlainen lintu joka on vain sana.
Mutta toisen osan hajanaiset ja monensävyiset vaikutelmat tiivistyvät loppua kohden väijytystilanteeseen, joka yllättäen kasvaa merkitykselliseksi ja onnistuu lopulta luomaan jonkinlaisen suuren symboliikan tasolla vertauskuvan koko kyseessäolevasta sodasta. Katsojakin kokee: kerrankin selvä taistelutilanne, nyt hyökätään mukana ja kohdataan todellinen vihollinen silmästä silmään. Lopultakin.
Niin myös tapahtuu. Silmät eivät ehkä ole täysin sellaiset kuin minä ne haluaisimme nähdä. Mutta luultavasti ne ovat sodan todelliset kasvot. Ehkä emme haluaisi nähdä sodan todellisia kasvoja. Kuten emme elokuvan ensimmäisessä jaksossa ehkä halunneet loppuun asti nähdä sotamies Pylen henkilökohtaisia kasvoja, samoin emme elokuvan jälkipuoliskon lopuksi ehkä haluakaan nähdä sodan todellisia kasvoja.
Elokuvan loputtua jäämme jokseenkin kaoottisten mieleen tulvivien jälkikuvien valtaan. Palaset alkavat loksahdella ja naksahdella paikoilleen kuin luodit osuessaan eri puolille kehoa. Mistään tavanomaisesta sotaelokuvasta ei ole kysymys. Teemat ja niiden merkillinen elokuvaesteettinen käsittely – joka ei sallinut meidän "menettää itseämme" yrittäessämme eläytyä elokuvaan – ovat paljon yleisinhimillisempiä ja ikuisempia kuin sinänsä epäinhimillisyydessään erinomaisen raakalaismainen Vietnamin sota.
Nyt joudumme katsomaan ihmistä silmiin, ihmistä ihmisenä. Mitä näemmekin, näemme itsemme. Emme voittajina tai häviäjinä, vaan itse itsellemme ja omalle inhimillisyydellemme tappion aiheuttaneina. Freudilaisittain: itsetuhon ja tuhon toisiinsa kietoutuneena kuolemansyleilynä.
---------------------------------------
Tämä kirjoitus on julkaistu verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-blogipalstalla 22.4.2011
------------------------------------
