(Elokuva-esseet 8)
1.
Tiedämme kaikki, että politiikan parodia on nykyään mahdotonta, "koska ne tekevät sen itse", kuten Paavo Haavikko sanoi. Poliittiset pukarimme ovat niin kaksijakoisia ihmisiä, ettei heitä voi enää päällekkäishuumorilla käsitellä. Heitä ei saa naurunalaisiksi ironian tai satiirin keinoin, sillä mikään kaksivalotteisuus ei tyylikeinona riitä kun vaakakupissa on poliitikon aito kaksinaamaisuus.
Kuka pystyisi parodioimaan tekoitkua tyrskivää pääministeri Jyrki Kataista, kun tämä murheen murtamana joutuu erottamaan kokoomusveljensä, seksitekstiviestiriippuvaisen ulkoministeri Ilkka Kanervan? Kuka panisi lainkuuliaisuuden paremmin naurunalaiseksi kuin Keskustan ryhmänjohtaja Timo Kalli, joka tutkii pykäliä ja toteaa: "Minä otin siitä selvää, se on niin että vaikka vaalirahat pitääkin ilmoittaa, sitä ei tarvitse tehdä, koska ilmoittamatta jättämisestä ei ole säädetty rangaistusta." Kuka voisi olla vielä uskottavampi puoluejohtaja kuin demareiden ”nuorekas” Jutta Urpilainen poseeratessaan aikakauslehden aukeamalla verkkosukissa? Liekö niissä takuussaumat?
Parodian mahdottomuuden huomaa muun muassa siitä, ettei yhteisen YLE:mme kanavilla televisiossa enää esitetä kunnollista poliittista satiiria. Taannoinen "Iltalypsy"-ohjelma onnistui satiirissaan siksi, että siinä oli oikeiden poliitikkojen suihin laitettu tavanomaisten fraasien ja liturgioiden sijasta ihan oikeita ajatuksia. Siinä parodia toimi – he tekivät sen itse. Jostain syystä se ohjelma lopetettiin. Sen jälkeen on paha poimia ohjelmistosta mitään.
Tuli piirrossarja "Itsevaltiaat", jonka katsojakunta taisi lopulta valikoitua kymmenen ikävuoden kummallekin puolen, eli varmaan vastasi tekijöiden tasoa. "Ihmisten puolue" oli osin hyvin käsikirjoitettua mutta jo huomattavasti hampaattomampaa viihdettä. Siinä pilkan kärki kohdistui vakavikkojen totiseen poliittiseen populismiin. "Presidentin kansliassa" mentiin lujaa ja sävy oli kaikkea arvovaltaisuutta pilkkaava – joskus siinä jopa jokin nopea vitsi irtosi. "YLE-Leaks" olisi tarjonnut formaatin pirullisemmallekin kommentoinnille kuin mihin koskaan uskallettiin.
Animaatiosarja "Apinatasavalta" on aivan aivotonta ja toivotonta kailottamista. Jostain syystä sitä ohjelmaa katsoessa tulee mieleen, että joku tai jotkut ohjelmapäättäjät YLE:ssa ovat varmasti kaiken aikaa juuri tähän täydelliseen typeryyteen pyrkineetkin. Linja on ollut jokseenkin selvä. Rasittavaa animaatiota ja jatkuvaa huutamista, huutamista, huutamista – ehkä on yritys parodioida huonoa poliittista parodiaa?
2.
Elokuva on moderni taidemuoto, jolla yhtenäiskulttuuri-Suomessa oli hyvin käpertynyt, lähinnä kansallista yhtenäisyyttä tiivistävä ja kansallisromanttinen tehtävä. En oikein tiedä, kannattaisiko suomalaisesta taide-elokuvasta ylimalkaan puhua. Yksiarvoisessa yhdensuuntaisessa yhteiskuntailmapiirissä "taide" tuppaa jäämään jonkinlaisiksi ylevöittämisyrityksiksi, hartaan paatoksen muodoksi, ja sen vastapainoksi sitten "kevyempi" viihde hakeutuu kuvaamaan rahvaanomaisempaa kansanelämää, jossa huvitusta tuottavat joko juonelliset mutkat tai humalan tuottamat kommellukset.
Näytekappaleita vanhasta suomalaisesta elokuvasta saamme nyt YLE:n säästöbudjetin ansiosta päivittäin nähtäväksemme television ykköskanavalta. Vanhat filmit ovat varmaan joillekin hyvin nostalgista katsottavaa, ja yhtä varmasti ne joillekin voivat olla hyvinkin vaivaannuttava kokemus. Elokuvaa taidemuotona jonkin verran tuntevalle on kyllä kärsimystä nähdä jokin 50-luvun suomalaiskomedia ja ajatella, että esimerkiksi Francois Truffautin "400 kepposta" on tehty Ranskassa samaan aikaan.
Suomalaisuus saa todellakin hyvin ilmaisunsa elokuvahistoriassamme – filmeissä esiintyvä ihanteellisuus on ollut osa lapsenomaista ja huonoa todellisuudentajuamme, josta emme toistaiseksi ole vieläkään irtikasvaneet. Todellisuuden kohtaaminen on ihanteellisille sieluille aina aivan erityinen haaste, ja suomalainen elokuva on jostain 60-luvulta lähtien yrittämällä yrittänyt löytää itselleen sen oman kielen, todellisuuskuvauksen, jossa oma kansallinen ominaislaatumme lakkaisi olemasta rajoittava tekijä ja kehittäisimme jonkin ilmaisullisen väylän, joka avaisi meille tien yleisinhimillisempään ymmärrykseen – ja ymmärretyksi tulemiseen myös laajemmilla kansainvälisillä areenoilla.
3.
Sellaiset tiet ovat jääneet hyvin kapeiksi poluiksi. Tarkalleen ottaen ne voidaan luetella tarvitsematta edes yhden käden sormia. Yksi tie – ja toistaiseksi oikeastaan ainoa jota voidaan pitää edes jotenkin onnistuneena – on ollut matkiminen. Aki Kaurismäen elokuvat ovat eräänlaisia kymmenennen asteen Godard-jäljitelmiä, mutta tämän sveitsiläis-ranskalaisen elokuvaneron kerrontatyyli on Kaurismäen käsissä kohdannut onnistuneen kombinaation suomalaiskansallisen jurouden ja vähäeleisyyden kanssa – ja niin on syntynyt jotain yleisinhimillisesti puhuttelevaa.
Kaurismäen elokuvissa Godard-vaikutteet, mykkäfilmin psykologiaan yhdistyvä elämänmenon eksotiikka ja minimalismi tyylivalintana ovat ne menestystekijät, jotka ovat nostaneet hänet maailman arvostettujen ammattilaisten joukkoon toistaiseksi ainoana suomalaisena taide-elokuvantekijänä. Jos joitakin satunnaisia kansainvälisiä menestystapauksia on hänen lisäkseen nähty, niissäkin ovat päteneet nuo suomalaiskansallista ominaislaatua tehokkaasti eliminoivat elementit – siis karsinta, vähäeleisyys, minimalismi.
Tässä tilassa elokuvamme on jauhanut nyt jo useampia vuosikymmeniä. Kotimaan markkinoille on valmistunut tietty kiintiö filmejä joka vuosi, ja ne ovat miltei järjestään toistaneet vanhan suomalaisen elokuvan urauttamia valtaväylän sisältöjä ja muotoratkaisuja. Niiden aiheena on sota, väkivalta, itsetuho tai sosiaalinen rappio, niissä ryypätään ja remutaan, huudetaan lujaa ja ollaan aggressiivisia, petetään ja jätetään, kirotaan karkeasti ja uhataan aseella ja nyrkillä. Kotimainen elokuva on jämähtänyt sotahistoriallisella juoksuhaudantiellään jonkinlaiselle nuortenmiesten pussikalja-asteelle.
Erona vanhaan suomifilmiin on vain se, että kun sotiaedeltävän ajan yhtenäiskulttuuri-yhteiskunnassa ei nuoriso vielä muodostanut omaa erityistä ikäryhmäänsä, nykyisin sama kansallis-itsetuhoinen sisältösoppa on paremmin tehoefektein toteutettuna ja runsaamman ryypiskelyn säestämänä suunnattu nimenomaan "nuorille aikuisille".
4.
Mikä on olennaista ja tyypillistä kaikille taidetekeleille? Se on se, että jokainen teelmä luo itse omat sääntönsä. Taide voi onnistua ja epäonnistua, mutta se ei onnistu tai epäonnistu minkään yleispätevän kriteerin mukaan – vaan jokainen taidetuote toteuttaa omat lakinsa, elää omilla ehdoillaan, ja onnistuu tai epäonnistuu itse luomiensa kriteereiden perusteella.
Juuri tästä syystä yksiarvoiset yhdensuuntaiset yhtenäiskulttuuri-yhteiskunnat eivät luo uutta taidetta. Ne tyytyvät toistamaan vanhaa, kulkemaan samoissa tutuissa urissa. Päivä päivältä, vuosi vuodelta – kuin iltasatu, joka lapselle on kerrottava joka ilta täsmälleen samana, samoin äänenpainoin. Jos kansallista kulttuuria vaivaa raskas historian taakka, kuten suomalaista kulttuuria vaivaavat vuosisataisten vieraskielisten hallintojen aiheuttamat alamaisasenteet, silloin kulttuurin pitäisi löytää joltain luovan ajattelun – esimerkiksi taiteen – alueelta jonkinlaisia hengitysreikiä, aivan omilla säännöillään toimivia yhteyksiä, joiden kautta vapautumista voisi tapahtua.
Onko meille ollut tarjolla sellaisia? Olemme ainakin tarttuneet puitteisiin, suorastaan epätoivoisella, hirvittävällä kansallisella kilpailutarpeella. Kuvaputkitehdas Valco oli tällaisen kilpailuhengen kliimaksi, ja myös sen ensimmäinen hautausmaa. Nokian kohdalla onnistuttiin paremmin, ehkä ihanteellisesti. Mutta voidaanko maan talous rakentaa ja pörssi noteerata erikseen Nokian kanssa ja ilman Nokiaa? Kun otetaan tarpeeksi monta minuuttia tarpeeksi tavallisten kadunihmisten tarpeeksi joutavanpäiväistä puheenpälätystä, muutetaan se radioaalloiksi, täytetään eetteri sähkökentillä ja lähetetään lasku perään – turvaako se todella elämämme ja nostaa elintasoamme? Voisimmeko ehkä elää myymällä puheenpälätystä tai lottoarppoja toisillemme?
Se tie on kohta kuljettu loppuun. Tämän hetken suurin itsehuiputus koskee huippuyliopistoja. Usko siihen että luovaan ajatteluun voidaan kouluttaa ihmisiä on yhtä lujaa ja valitettavasti yhtä harhaista kuin peruskoulun alkuaikoina oli usko siihen että rauhankasvatuksella saadaan aikaan maailmanrauha. Luova ajattelu ei valitettavasti synny opettamalla, eikä sen sääntöjä voi ennalta asettaa. Se on luovaa juuri siksi että se luo itse omat sääntönsä, keksii oman Nokiansa. Sen Nokia ei ole Nokia, se on sitten jotain aivan muuta.
Emme ole toivottomassa tilanteessa, mutta toivo ei ole Aalto-yliopiston tapaisissa laitoksissa, jotka ovat vain toivoton oppimestareiden hanke. Sama mikroelektroniikan kehitys, joka loi mahdollisuudet kännykkäpuhelimille ja mullisti koko viestintämaailman, on luomassa maailmaan myös puitteita uusille viihdemuodoille, kuten peliteollisuudelle, jonka liikevaihdot taitavat tätänykyä ylittää jo elokuva-alan vastaavat. Suomalaisesta peliteollisuudesta on toivottu meille "uutta Nokiaa", mutta siitähän voi tulla vielä paljon enemmän. Siitä voi tulla kokonainen kulttuurinen aluevaltaus, joka ei ehkä pysy ollenkaan niiden rajojen sisällä jotka me nyt sille kategorisoimme. Vain aika voi näyttää mitä siitä syntyy.
5.
Sotahistoria ja -sankaruus ovat olleet yksi kansallisen historiankirjoituksemme itsetuntoa kohottava näkökulma. Sankariaate, topeliaaninen kaitselmusaate, hegeliaaninen kansallisaate, itsenäisyysaate, valkoinen aate, etuvartioaate, Suur-Suomi -aate, ajopuuaate, rauhanomaisen rinnakkaiselon aate, torjuntavoitto-aate, EU-integraation aate – kansallinen identiteettimme on aina ollut lähinnä historiastamme juontuvan huonon itsetunnon erilaisia kompensaatioyrityksiä. Historiankirjoitus on ollut meille kuin yksi urheilulaji muiden joukossa, urheilulaji, jossa kilpailemme panoksena oma suhteellisuuden- ja todellisuudentajumme – aina toistaiseksi sen menettäen mutta voittoon ja kunniaan lapsen lailla uskoen.
Kompensaatio on yhä meissä läpikäyvää, mutta kaikesta huolimatta saattaa nyt olla joukossamme kasvamassa ensimmäinen sukupolvi, joka ottaa todella rajusti etäisyyttä menneisyyden ehtoihin ja asettaa aivan uusia lähtökohtia itselleen toteuttaessaan luovuuttaan ja puhkaistessaan kansallisten rajojen seiniin kokonaisten maailmojen mentaviä aukkoja hengitysreijikseen.
Tampereella maanantai-iltana kutsuvierasnäytäntönä esitetty Timo Vuorensolan ohjaama ja Samuli Torssosen tuottama sci-fi -elokuva "Iron Sky" toteuttaa poliittisen parodian mahdollisuudet aivan ennennäkemättömästi ja tyylikkäästi ikiomilla ehdoillaan. Ne ehdot eivät ole ahtaita kansallisia ehtoja, vaan maailmanmittaisesti levittyviä, suoraan maailmanpolitiikan huipulta härskisti, häikäilemättömästi ja hyvin hyväksikäytettyjä ehtoja. Elokuvassa otetaan lähtökohtaisesti koko maailma haltuun – sen alkukohtaus on laskeutuminen avaruuskapselilla kuun pinnalle, ja loppukohtauksessa katsellaan maan mielettömyyttä kuusta käsin mutta kokonaan toisenlaisissa tunnelmissa.
On todella outoa kokea suomalaisvalmisteinen elokuva, jossa ei voi noteerata ainoatakaan kansallisen rajoittuneisuuden rasitetta. Alusta loppuun asti liikutaan luontevasti valtapoliittisten symboleiden korkeimmilla huipuilla – Amerikan vallanhimoisen presidentin – paljolti Sarah Palinia muistuttavan – virkahuoneessa ja kansainvälisen turvaneuvoston kokoussalissa, suurkaupungin katutasolla ja tähtitaivaalla – ja tieteiselokuvalle tyypillisellä tavalla lyödään yhteen mammuttimaisia elementtejä, kieliä, käsityksiä, rotuja, aseita, taivaan- ja maanpiirejä, mutta tehdään se yleisinhimillisesti puhuttelevalla ja tulkittavalla tavalla, jossa parodisten ylilyöntien houkuttelevuus onnistutaan torjumaan pitäytymällä tiukasti tarinan omien todellisuusehtojen puitteissa.
Näemme kuuhun laskeutumisen, sinne toisen maailmansodan loppuvaiheessa paenneiden natsien valtavan – tietysti Speerin aikanaan rakentamatta jäänyttä valtakunnantemppeliä muistuttavan – kolossin, tutustumme kuussa syntyneisiin natsisukupolviin hyväuskoisen ja viattoman opettajattaren kautta, tapaamme hullun ja ulkoisesti Einsteinia muistuttavan natsitiedemiehen – ajatelkaa, sekin riitasointu hukkuu parodisesti hallittuun kokonaiskoherenssiin – seuraamme natsien käskyvaltaista elämänmenoa ja heidän yritystään rakentaa "Götterdämmerung", wagneriaaninen, natsien mielenlaatuun hyvin synkronisoituen varsin mekaaninen, suunnattomista rattaista, ketjuista, ties mistä muodostuva kaikentuhokone, jolla paluu maailmankartalle pitäisi toteuttaa.
Sci-fi -genre luo puitteet kaiken tämän toteuttamiselle niin, että homma toimii myös puheenvuorona todellisuudesta. Ei ole kyse ainoastaan natsisatiirista, vaan kannanotosta maailmanpolitiikkaan. Se tehdään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, elokuvatyypille ominaisten vitsien ja elokuvahistoriallisten viittausten kautta, mutta menemättä kertaakaan amerikkalaistyyppisesti liian pitkälle, lyömättä siis löysästi "läskiksi". Mitä elokuvalta voi enempää toivoa? Tässä todellakin luodaan omat säännöt, eletään niiden mukaan, ja lopputulos on mitä nautittavin. Ei epäilystäkään elokuvan moraalista.
Elokuvan mammuttiluokan kuva- ja äänitehosteet voi kokonaisvaltaisina kokea vain oikeassa elokuvateatterissa. Näiden jyrinöiden jälkeen seuraavaksi on ehkä alettava ajatella maanjäristykset kestävien teattereiden rakentamista.
6.
Taideteos tosiaan luo aina itse omat ehtonsa, mutta genrellä voi olla oma pelastava roolinsa. Kim Borg toisteli aikoinaan nuoria oopperalaulajia opastaessaan, että "ooppera tapahtuu oopperan maailmassa", mikä mestarin mukaan tarkoitti ilmeisestikin sitä että "koo voidaan laulaa geenä jos se antaa komeamman vaikutelman". ”On Laadoga guoleman meri...” Tai jotain. Joka tapauksessa niin, että taidelajin perinteet virittävät ne aaltopituudet, joilla vastaanottaminen tapahtuu.
Sci-fi:ssa uskottavuus syntyy toki eri ehdoilla kuin sanotaan nyt vaikka psykologisessa draamassa, johon en ”Iron Sky”:n tekijöitä ihan vielä suosittelisi siirtymään. Mutta kysymys suomalaiselokuvan suhteen onkin ollut juuri siitä, ettemme me kansalliselta pohjaltamme ole toistaiseksi oikein löytäneet teitä yleisinhimillisempään ja yleismaailmallisempaan elokuvailmaisuun. Nyt näyttäisi siltä että tähän saakka ainoana menestyksen reseptinä toiminut kyvyttömyyden karsimiseen keskittyvä minimalismi olisi saanut rinnalleen toisen varsin varteenotettavan läpimenomahdollisuuden, sci-fi:n.
Luulen, että ne ongelmat joita kotimaisen draaman tekijä on tähän asti kohdannut, ovat yhä vaikeasti voitettavissa. Psykologisen uskottavuuden tavoittaminen ei ehkä edes ole mahdollista, sillä saattaa todellakin olla niin ettei oman yhteiskuntamme "yksilöllisen eriytymisen vedenpinta" vielä ole kyllin korkealla. Taiteentekijät ovat onnettomalla tavalla sidotut omaan kasvukulttuuriinsa ja omaan yleisöönsä, ja itse asiassa ainoa mahdollisuus menestyä on astua kansallisen laatikon ulkopuolelle.
Uskottavuutta on meillä jouduttu tavoittelemaan karkeamman kautta. Ennen muinoin ylinäyteltiin ja oltiin osoittelevia, nyt yritetään aggressiota, ärinää ja rähinää, erilaisia regressiivisiä tehoja. Asteikko vaihtelee kohtalaisesta resignaatiosta punanenäremuamiseen. Tämä on ikävä suomalainen efektikierre – ja siksi olen ollut suunnattoman pettynyt aina kun erilaisilla tehoefekteillä on nostatettu juttuja suurempaan yleisönsuosioon. Kauppamiehet taputtavat, mutta todellisuudessa taiteilijat vapaaehtoisesti syövät lattiaa altaan.
Luulen, että suomalainen elokuvantekijä työssään kohtaa nämä ongelmat. Arkiporskutuksen kuvaaminen jonkinlaisen rujouden estetiikan kautta on erityinen haaste. Vain harvoin siihen on mahdollista salakuljettaa mausteeksi jotain abstraktimpaa kuten absurditeettia. Haasteita varmaan on koettu ja otettu vastaan – ja juuri tämähän on se alue, jossa toden ja fiktion rajalinjaa olisi opittava hallitsemaan. Juuri tätä pitäisikin käsitellä ja löytää kehityskeinoja.
Luulen, ettei mikään voi olla turhauttavampaa kuin se jos valtakunnan elokuvapolitiikan puolelta nämä kehityshaasteet jätetään ottamatta vastaan. Se voi merkitä lopullista tuomiota suomalaiselle elokuvalle – draamaa me emme sitten koskaan oppineet tekemään. Ehkä sitten tartutaan sitäkin innokkaammin näihin jo löydettyihin menestysreikiin, yhtäältä minimalismiin, toisaalta erityisten lajityyppien suomiin mahdollisuuksiin. Siinähän on tapahtumassa myös jonkinlaista yleismaailmallista uudelleenorientoitumista – esimerkiksi erilaiset pelimaailmat ja fantasiat ovat mitä ilmeisimmin kasvattamassa suosiotaan.
Ehkä meidät, todellisuuden haastetta vastaanottavan draaman ystävät, on tuomittu menneisyyden vangeiksi. Kubrick elää mielessämme Kubrickina, eikä vain viljeltyinä viittauksina ”Iron Sky”:n aika monissa kohtauksissa.
Muuan seikka, joka tässä yhteydessä vielä kannattaa mainita ja tulevaisuutta varten dokumentoida on, että ”Iron Sky”:n kutsuvierasnäytännössä oli nähdäkseni läsnä lähinnä vain ulkomaisen lehdistön edustajia. Kuitenkin tilaisuus oli meikäläisittäin varsin erityislaatuinen ja merkittävä – koskaan aiemmin ei esimerkiksi Finnkinon suuren elokuvateatterin kaikkia saleja ole varattu ensi-iltaa varten. Paikalla Tampereen Plevnassa oli reilut 1500 ihmistä.
Toki paikallinen Aamulehti teki juhlasta kuvagallerian, jossa limusiinia ja tähtinäyttelijöitä esiteltiin. Lehden elokuvakriitikko antoi arviossaan filmille viisi tähteä. Mutta missä oli muu suomalainen lehdistö – outoa, outoa, outoa. Näinkö pieniin ympyröihin käpertyy kotimaisen journalismin kunnianhimo? – Kun oman pääomakeskittymän välitön etu ei ole kyseessä, mitään mielenkiintoa ei herää. Silloin ei tarvitse sen enempää kiittää omia hankkeita kuin vastavuoroisesti mitätöidä kilpailijan projekteja. Sitähän suomalainen elokuvakirjoittelu on ollut ja on. Ymmärtääkseni esimerkiksi naistenlehdet yleensä juoksevat paljon paljon paljon pienemmissäkin kissanristiäisissä. Ei tässä – vaikka kyseessä oli suomalaiselokuvan ehdoton ja mielenkiintoinen merkkitapaus. Median vaikeneminen kertoo suomalaisen elokuvapolitiikan koko tilan ja tolan.
------------------
Tämä kirjoitus julkaistiin verkkolehti Uuden Suomen Vapaavuoro-blogipalvelussa ”Iron Sky”-elokuvan Suomen kutsuvierasnäytönnön jälkeen 27.3.2012
----------
