(Elokuva-esseet 7)
1. Kaksi Rupertia
Motto: Rupert Sheldrake: "Muisti ei sijaitse niinkään aivoissa kuin ajassa. Ihmisaivot eivät ole tapahtumia tallentava nauhuri, vaan pikemminkin vastaanotin, joka virittyy ajan aallonpituuksille."
Kuolemansairas Dennis Potter valmisteli kahta käsikirjoitusta, jotka hän sitten – jo kovin huonokuntoisena – antamassaan TV-haastattelussa testamenttasi kahden keskenään kilpailevan brittiyhtiön, valtiollisen BBC:n ja kaupallisen Channel-4:n, toteutettaviksi. Tässä eleessä on nähtävissä yritys yhdistää yhtiöiden varsin eripainotteiset ohjelmapolitiikat laatutuotannon nimissä. Kuten tiedämme, näin myös tapahtui.
Potteria vaivasi viime aikoinaan kaiken kaupallistumisen pelko. Hän ei katsonut hyvällä tiedonvälityksen sisältöjen viihteellistymistä. Jäähyväishaastattelussa hän totesi Melvyn Braggelle, että medialla on oikeastaan vain yksi kysymys ratkaistavanaan: tehdäänkö ennestään tyhmistä ihmisistä vielä tyhmempiä, vai yritetäänkö edes tehdä heistä viisaampia. – Tämä on kuolevalta mieheltä tylyä, mutta rehellistä puhetta. – Katkeranironisesti hän nimitti haimasyöpäänsäkin "Rupert(Murdoch)iksi". Läpikaupallisen lehtimogulin hahmo on läsnä myös hänen viimeisissä näytelmissään. Avoimesti hän kertoo kirjoitustyönsä lähtökohtana pohdiskelleensa kysymystä: "Jos tiedät, että sinulla on vain vähän elinaikaa jäljellä, ja haluaisit jättää jälkeesi paremman maailman, kenet haluaisit ampua?"
2. Karaokekaiku
Viimeisiksi jääneistä käsikirjoituksista ensimmäinen, "Karaoke", esittelee meille näytelmäkirjailijan, jonka käsikirjoituksen juonikuviot ja repliikit rupeavat yllättäen käymään toteen todellisessa elämässä. Tekstistä paljastuu myös muita kummallisia vastaavuuksia, viittauksia ja resonanssiyhteyksiä. Outo deja-vu -ilmiö tulee huolestuttavaksi, kun alkaa vaikuttaa siltä, että tekeillä olevan näytelmän juoni muuttuu ennustukseksi. On pelättävissä pahoja asioita; voiko kuolemaan tuomittu kirjailija mitenkään muuttaa kohtalon kulkua? Ainakin hän päättää yrittää – hän yrittää tuhota pahan ja edesauttaa sitä, että hyvä voittaisi elämässä.
Jälkimmäisessä tekstissä, "Kylmässä Lasaruksessa", herätellään henkiin "Karaokessa" kuolleen näytelmäkirjailijan syväjäädytettyä päätä. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin utopistiseen tulevaisuuteen, neljänsadan vuoden päähän tästä päivästä. Yhteiskunta on romahtanut, historiassa on ilmeisestikin tapahtunut jokin suuri kriisi. Jäljellejäänyt yläluokka muodostaa suljetun, korkeaa teknologiaa soveltavan ja varjelevan eliitin, jota järjestysvalta suojelee metsissä lymyileviltä ryöstelijöiltä.
Yhteydet menneisyyteen ovat katkenneet. Tulevaisuuden ihmisille oma nykyinen aikamme on tuntematonta esihistoriaa. Joukko kyberteknisissä kulisseissa eläviä tiedeihmisiä tekee kokeiluja elvyttääkseen ihmeaineiden avulla syväjäädytetyn kirjailijan aivoihin varastoituneita muistikuvia. Mielikuvituksellisella projisointitekniikalla nämä kuvat loihditaan esille. Ne visualisoidaan valtavalle screenille virtuaalitodellisuudeksi, ja tutkijat saavat katsottavakseen aitoja paloja kadonneilta ajoilta. Mitä nämä käsittämättömät katkelmat merkitsevät – miten niitä tulisi tulkita – siitä he voivat esittää vain olettamuksia.
Muistoista esillesaatu materiaali on äärimmäisen kipeää: Potter tuo näytteille esim. lapsenraiskauksen. Näyttää siltä, ettei pää nauti henkiinherättämisestään. Tiedonhalu kohtaa moraalisen ongelman. Siitä se edelleen levitetään sensaationnälän, kaupallisen mediahyödyntämisen ongelmaksi. Omantunnon ääntä vaientaa niin tieteentekijöille tyypillinen tiedonhalu kuin tutkimuksen rahoittajille ominainen hyödyntavoittelu.
Kuulemme kuolevan kirjailijan käheän kuiskauksen: "Ei muistelmia... ei elämänkertaa." – Onko tämä käsitettävä todellisen Potterin toiveeksi? – Potter puhui ihmisen oikeudesta kuolla. Vaikka hän monessa yhteydessä näytelmiensä henkilöhahmoista puhuessaan kielsi niiden mitenkään edustavan itseään, tuskin kukaan voi olla noteeraamatta suoranaisia yhteyksiä. Potterilla saattoi olla erityinen tarve pitää etäisyyttä roolihenkilöihinsä – nämä ovat nimittäin keskimääräistä rähjäisempää ja sielultaan rikkinäisempää sakkia. Kirjailijan hahmo on monissa näytelmissä keskeisessä roolissa. Näytelmäkirjailija ammentaa kaiken alitajunnastaan – ja elämäntyön taakkana hän sitten kantaa melkoisesti möyhennettyjä tunkioita tietoisuutensa takapihalla. "Oikeus kuolla" tarkoittanee vapautumista tästä taakasta, luovaan yksilöön kasautuvasta, lopulta kaiken myrkyttävästä kuonasta.
3. Resonanssit ajan yli
Varsinaisen sheldrakelaisen kliimaksinsa "Kylmän Lasaruksen" tarina kokee, kun muistoista virtualisoidaan esille hetkiä, jolloin "Karaoken" näytelmäkirjailija koki omia deja-vu -oivalluksiaan. "Karaoken" outo kaksoisvalotus, tunne fiktiivisen ja reaalisen täysin yhdenmuotoisesta toteutumisesta, kertautuu "Kylmässä Lasaruksessa" ikään kuin potenssiin korotettuna. Mukana on myös aktiivinen komponentti, ehkä deja-vu saa selityksensä: alkaa yllättäen näyttää siltä, että henkiinherätetyt aivot tiedostavat kaksisuuntaisen yhteytensä menneisyyden tapahtumiin. Aivot, muisti"varasto", lakkaavat olemasta vain varasto, ja viritysyhteys yli aikojen saattaa sisältää sellaisenkin mahdollisuuden, että tulevaisuus vaikuttaa menneisyyteen. "Karaoken" tapahtumilla voi siis olla niin sanotusti "luonnollinen selitys".
En tiedä, missä määrin Potter on ollut kiinnostunut tai selvillä Sheldraken ajattelusta. Hän olisi voinut olla. On toki mahdollista, että samojen kysymysten äärelle päätyneet nerot esittävät samanlaisia ratkaisuehdotuksia toisistaan riippumatta. Sekin on sheldrakelainen ilmiö. Sheldrake puolestaan saisi tuntea kiitollisuutta Potterille siitä, että tämä on esittänyt hänen teorialleen taiteellisen kuvauksen. Ehkäpä tällainen "taiteellinen" kieli onkin ainoa oikea tai edes mahdollinen tapa puhua "viisaasti" sheldrakelaisista teemoista. Sheldraken omassa teoretisoinnissahan on se ymmärtämistä ja hyväksymistä haittaava ominaisuus, että hänen käyttämänsä käsitekoneisto on tyypillisesti kartesiolainen – vaikka ideat nimenomaan pyrkivät kartesiolaisen järjen ”tuolle puolen”.
4. Rikinkatkua
Potterin ensimmäinen moraalista närää ja suurta kohua aiheuttanut tv-draama oli "Brimstone et Treacle", Rikinkatkua ja Siirappia. Nimensä mukaan se oli perusdualistinen moraliteetti. Kertomuksen pääosia näyttelevät hyvä ja paha. Tarina alkaa kohtauksella, jossa nuori huijari hankkiutuu puoliväkisin hyveellisen pikkuporvariperheen elätiksi. Ei ole epäilystä siitä kuka on näytelmän konna. Kun perhe otetaan lähikuvaan, käy ilmi, että ulkokultaisen pinnan alla on tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Isä, säntillinen muistovärssyjen raapustelija, on aiheuttanut auto-onnettomuuden, jossa perheen kaunis tytär on halvaantunut. Nähtyään tytön huijari päättää että talosta saa muutakin kuin leipää.
Hän hankkii makeilemalla ja mielistelemällä tytön äidin luottamuksen ja jää taloksi. Hän hoitelee tyttöä ja järjestää niin, että vanhemmat lähtevät reissuun uskoen tytön hänen huostaansa. Karkea hyväksikäyttöyritys epäonnistuu, kun tyttö panee hanttiin, saa halvautuneen suunsa auki ja huutaa apua. Vanhemmatkin palaavat. Mies, tai piru mieheksi, kuka tietää, pakenee paikalta. Selvästi tervehtynyt tyttö syytää päin isäänsä kaikki vuosikausia sisällään säilötyt totuudet: miten tämä oli pettänyt, ollut uskoton, miten onnettomuus oikein tapahtui...
Näytelmän konna oli siis oikea konna, mutta sai aikaan jotain hyvää. Isä, joka näytti täydellisen hyvältä, paljastui perverssiksi. Loppukohtauksessa näemme jälleen huijarin vaanimassa itselleen uutta uhria. Käykin päinvastoin: tulee toinen loiseläjä, joka samaa tekniikkaa käyttäen koettaa huiputtaa konnaa. Näin hyvä ja paha osoittautuvat olevan kierrätystavaraa.
"Brimstone et Treacle" nostatti julkiporun Englannissa, ja Australiassa se aiheutti jopa parlamenttikyselyn. Jostain syystä ihmisillä on erinomainen taipumus olla hyväksymättä moraaliarvojen esittämistä epäihanteellisesti. Potter itse totesi viimeisessä haastattelussaan, että hän oli halunnut vain kuvata hyvää ja pahaa realistisesti. "Hyvät ihmiset aikaansaavat helposti pahaa, pahoilla teoilla saattaa olla hyviä seurauksia. Sitä tapahtuu joka päivä."
"Brimstone et Treacle"n ihmiset ovat särmikkäitä ja moneen suuntaan valoa taittavia. Heidän perimmäiset motiivinsa ja tietoiset ajatuksensa sijaitsevat ja heidän repliikkinsä ja toimintansa tapahtuvat kaikki eri tasoilla. Kokonaiskuviossa toteutuva moraalinen hahmo saa siten sisältönsä monentasoisesta ja moniselitteisestä kertomuksesta. Ei ole ihme, että ihmiset kavahtavat takajaloilleen: tarina kääntää heidän aivoissaan kaikki alitajuntaan haudatut tunkiot ylösalaisin. Potteria voidaan pitää hyvin psykoanalyyttisena näytelmäkirjoittajana.
"Brimstone et Treacle"sta tehtiin laadukas elokuvaversio 1982, pääosassa rockmuusikko Sting.
5. Nostalgia
Tuntematta edes perusteellisesti Potterin koko tuotantoa voi sanoa, että ainakin tv-käsikirjoittajana hän on ollut uraauurtava ja ylivertainen. Hän on sekä radikaalilla tavalla uudistanut tv-ilmaisua että keskittynyt puhumaan sisällöllisesti tärkeistä asioista. Hänen moraalinsa on niin ikään ollut pettämätön. Työ on ollut kunnianhimoista epätoivoisuuteen saakka.
Draamasarja "Pennejä taivaasta" tuli ilmaisullisten ratkaisujensa vuoksi varsinaiseksi läpimurtosarjaksi. Siinä 20- ja 30-lukujen imelänromanttinen, idyllinen ja kaipauksen läpivärjäämä iskelmämusiikki on orgaanisella tavalla risteytetty varsin raadollisen nuottikulkukauppiaan arkielämän kanssa. Talouslaman kulisseihin istutetun kehyskertomuksen etenemistä täydentävät ikään kuin ruusunpunaisen linssin läpi kuvatut kohtaukset, joissa näyttelijät mykkäelokuvan tapaan toistelevat huulisynkronissa taustalla soivien äänilevyjen sanoituksia. Näemme että tämä toimii. Raja "realistisen" fiktion ja lauluelementtien välillä liukuu elimellisesti yhteen. Niin kontrastisia kuin välittyvät sisällöt ovatkin, tekniikka asettuu kauniisti palvelemaan tarinankerrontaa.
Laulut ovat nostalgisia, romanttisia, joskus reippaita, aina aistillisia. Niiden tuoma lohtu on tarpeen, kun eletään köyhiä aikoja ja toimeentulon hankkimiseksi on tehtävä toivottomalta tuntuvaa työtä. Kovin ruusuista käsitystä Potterilla ei maailmasta ilmeisesti ole, sillä tässäkin tarinassa sankarille käy lopulta kehnosti. Hänen tuomitaan teosta, jota hän ei ole tehnyt. Hänet vieläpä todistetaan syylliseksi kaikkien niiden inhimillisten piirteiden perusteella, joita hän on osoittanut.
"Pennejä taivaalta" -sarjan pääosaa näytteli Bob Hoskins. Jos ei tiedä, mikä ero englantilaisella teatteriperinteellä ja näyttelijätyöllä on verrattuna vastaavaan amerikkalaiseen, kannattaa katsoa tarinasta tehty jenkkiversio. Sitä tähdittää koomikko Steve Martin. Se on masentavan pinnallinen – tai ei herätä muuta kuin korkeintaan raivoa.
6. Omaelämänkerroksia
"Laulava salapoliisi" oli osaltaan sekin jonkinlainen muotokokeilu. Musiikin tilalla ovat siinä kirjalliset lauseet. Päähenkilö on Raymond Chandler -inkarnaatio, psoriasiksen "saastuttama" kirjailija, jonka kuumeisessa ja sairaassa mielikuvituksessa raksuttaa dekkarimainen murhamysteeri. Sen ratkaisuksi näyttää löytyvän psykoanalysoitu todistusaineisto kirjailijan omista kipeistä lapsuudenkokemuksista.
Mitä ilmaisullisiin haasteisiin tulee, Potter eristää tässä tarinassa kielen ja lauseet niin, että replikoinnissa jopa välimerkit eksplikoidaan. Siis tyyliin: "Minä, kysymysmerkki, piste, piste, piste, Murha, huutomerkki!" – Mitä taas sisällöllisiin haasteisiin tulee, luulen että nimenomaan tässä sarjassa Potter on ammentanut eniten omista kokemuksistaan. Luulen, että tietyt kohtaukset – jotka jossain muodossa olivat mukana jo tekijän varhaisessa tuotannossa kuten näytelmässä ”Nigel Barton” (1965) – kuten myös Potterin omat sairaalakokemukset ovat antaneet lähtökohtia ”Laulavalle salapoliisille”. Näin, vaikka tekijä päättäväisesti kielsikin päähenkilön yhteydet itseensä Braggen haastattelussa.
7. Kielen ja kuvan kulminaatio
Seuraava tv-sarja, "Blackeyes" menee jo selvemmin sisällölliseen suuntaan. Ilmaisulliset keinot on vakiinnutettu ja ne toimivat vain palvelijan roolissa – nyt halutaan sanoa jotain itse asioista ja ihmisestä. "Blackeyes"in teemana on naisen esineellistäminen. Teeman käsittelemiseksi luodaan juonikuvioon outo, hypoteettinen, "konstruoitu" – vain sukupuolisena objektina tai jonkinlaisena teoreettisena olentona olemassaoleva – kaunotar, jota vanheneva irstailijakirjailija kuitenkin kokee käsittelevänsä kuin lihaa ja verta.
Salapoliisitarina on yksi tämänkin tarinan tasoista. "Todellinenkin" tummasilmä on nimittäin olemassa – tarina toteutuu tässäkin monentasoisena. Shakespearelaisen draamaperinteen mukaan tähänkin on kirjoitettu ikään kuin tekstiä tekstin, näytelmä näytelmän sisään. Moraali kulminoituu siinä että päähenkilö lopussa ottaa itselleen vallan päättää omasta kohtalostaan – kirjailijan kutsuhuudoista huolimatta. Vanha pukki saa lopulta ansionsa mukaan.
"Blackeyes" on Potterin töistä ehkä kirjallisin – jopa niin kirjallinen, että se kärsii filmille siirtämisestä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että perusasetelma on kirjallinen, ei todellinen. Perusongelma on käsitteellinen. Ikoni on käsite, liikkumaton kuva voi olla käsite. Nainen on käsite – mutta elävä kuva ihmisestä on elävä ihminen. – Niinpä "Blackeyes" on verbaalinen tabula rasa, tyhjä astia, jonkin verran Kafkan "odradekia" muistuttava. Hän on olemassa vain niiden odotusten summana, joita häneen kohdistetaan. Tämä on julmuudessaan varsin weiningerilainen naiskuva.
Todellisuudessa tilanne ei koskaan voi olla tällainen. Siksi filmiversio Potterin "Blackeyesista" ei toimi yhtä ihanteellisesti kuin kirjallinen ilmaisumuoto. Silminnähty ihminen on aina lihaa ja verta ja omaa "oikean" olemassaolon ja ominaisuutensa. Tv-sarjan katsoja tarvitsee kirjallista taustatietoa voidakseen eläytyä tekijän tarkoittamaan tunnelmaan ja tajutakseen tämän ideat. Tarinan kirjailijalta sitä ei saa.
Lihaa ja verta oleva ihminen näyttää aina ajattelevan, olevan pikemminkin subjekti kuin objekti. Ajattelu sekin on myös jotain muuta kuin pelkästään yksilön ominaisuus – se liittää yksilön välittömästi yhteisöön (maailmaan). Kukaan ei ole "sisältä" niin tyhjä, etteikö hänellä olisi sekä sisältä- että ulkoaohjautuvia reaktioita. Aivan kaikessa "Blackeyesin" henkilöhahmo ei tv-sarjassa siis ”herää henkiin” – luomistyö, draaman todellisuusefekti, ei ole onnistunut.
Miehisen seksismin osoittelevana kriitikkona Potter kyllä onnistuu. Jos nainen on vain tyhjä astia, käy kyllä selville, millä miehet sen haluavat täyttää. Onko nainen sitten muutakin, siitä Potter ei tässä sano todistustaan. – Ja mikä mies sitten muka on? Himokas moukka, erotomaani. Ei pidä unohtaa, että pahin näistä miehistä on kirjailija.
8. Huulisynkronikerrokset
Potterin tv-draamatuotannossa toteutuu jokin sisäinen kehityskertomus, juoni, joka ei rajoitu ainoastaan siihen ulkoisesti todettavaan tosiseikkaan, että sarjat, joiden tarinankerrontaa musiikki vahvasti kannattelee, levittyvät ja muodostavat aikajatkumon 30-, 40- ja 50-luvuille. Ei ole kyse ainoastaan kuutamoballadeista, swingista tai varhaisesta rock and rollista. Huulisynkronin idea ei ole vain nerokas uusi draamatekninen keksintö, vaan sekin on itse asiassa vain pintapyörre jossain vielä syvempiä vesiä kuljettavassa kehitysvirrassa. Jos tälle syvälle kehityslinjalle pitäisi antaa nimi, se voisi olla: monikerroksellisuuden lisääntyminen.
Sillä mikä itse asiassa huulisynkroni on? – Eikö se ole uusi tarinankerronnallinen lisäkerros, yksi tarinaan sisään uitettu tulkintataso, lisätarina? Yksi muunnos näytelmästä näytelmässä? Se myös mahdollistaa suoran lisäkytkennän todellisuuteen – hetken jolloin tarina tapaa jotain jo olemassa ollutta ja tuttua, jotain nostalgista. – Sarjassa ”Pennejä taivaasta” huulisynkronin keinoin mukaan tuotu musiikki oli jopa korostetun nostalgista, mutta jo seuraava, ”Laulava salapoliisi”, käytti musiikkia varsin paljon vaihtelevampien tunnelmien lisäulottuvuutena. ”Huulipunaa kauluksella” varsinaisesti räjäytti huulisynkronin idean, koska siinä käytetty musiikki sijoittui vahvasti 50-luvulle, jolloin doo wop -tyylin juuret istutettiin.
Rokkarit ovat laulaneet noista autoista, noista ajoista, autoajoista. Autojen hienoista viisikymmenluvun malleista, biisivuosikymmenen ralleista. Silloin luotiin tuo uusi musiikki, rock and roll, ja kuten jokainen rokin historiaan hiemankin tutustunut tietää, mitään kertakaikkista vallankumousta ei koskaan tapahtunut – kaikki kehitys on jatkumoa, ja muutoksen kestäessä monenlaiset tyylilajit elivät rinnakkain ja toinen toisiaan ruokkien. Triviaa.
Viisikymmenluvulla elettiin ainakin amerikkalaisittain katsoen tietyllä tavalla ”onnen päiviä”. Aikakauden arvioimiseksi on palautettava mieleen se miten se loppui. Tapahtui jokin taite, murros, siinä missä viisikymmenluvun rokki muuttui kuusikymmenluvun popiksi ja progeksi. Jokin viattomuuden aika menetettiin. Tämän menetyksen Don McLean lievää katkeruutta tuntien runoilee julki kuuluisassa kappaleessaan "American Pie". Kertosäe toistaa "päivää jolloin musiikki kuoli" – ja tuolla nimenomaisella päivällä viitataan todelliseen päivämäärään, helmikuun kolmanteen vuonna 1959, silloin tapahtuneeseen lento-onnettomuuteen jossa kolme rokkaria – Buddy Holly, Ritchie Valens ja Big Bopper saivat surmansa. "Päivä jolloin voisin kuolla" on säe Hollyn kappaleesta, sitä McLean siteerasi.
Varsin monella tavalla ja tasolla tulkittavissa runokuvissa McLean puhuu likimain raamatullisin sävyin kolmesta hahmosta, "Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä", ja taitaapa kirotakin uudemman rokin sen kaikessa epäpuhtaudessa. Suuri sanoma sanoituksessa on selvä: viattoman nuoren rakkauden ajoista ajauduttiin julistuksen ja jonkinlaisen tunteettoman julmuuden aikaan.
Kertosäe jättää hyvästit entiselle nuorukaisten Amerikalle, josta mitään ei enää jäänyt jäljelle. Chevyllä saattaa ajella romanttiselle rantatörmälle, mutta kuivaksi jäävät nyt kaikki paikat. Vanhat äijät ryyppäävät ruisviskin muistoksi – sen päivän muistoksi jolloin musiikki kuoli. Kun tämän päivän uutiskuvissa näkyy raunioituneiksi aavekaupungeiksi muuttuneita autoteollisuuden entisiä keskuksia, voi todeta, että jokin aikakausi katosi lopulta myös reaalitalouden tasolla.
9. Paul Simon
Hollyn "Peggy Sue"-kappale kummittelee monessa tuotoksessa, sitä kuunteli kuulemma Paul Simonkin 12-vuotiaana, ja Travoltan huseeraamassa "Pulp Fiction"issakin se taitaa jossain kohtauksessa repliikissä vilahtaa. Muistaakseni Playboyn haastattelussa Simon mainitsee mielikirjailijoikseen mm. Bellowin, Cheeverin – ja autokauppiaista kirjoittaneen Updiken. Omassa tuotannossaan, kappaleessa "Papa Hobo" Paul Simon runoili myös autokaupunki Detroitista:
"Nokea ja häkää, aamupäivisin valtateillä, se nujertaa keskipäivään mennessä ... korjaa saastasi, minäkin olen korjannut roskat jotka minä tein. Detroit, Detroit, helvetin kuumaa jääkiekkoa, mikä kömpelö yritys tuottaa ihminen joka tuijottaa itsetarkoitukselliseen unelmaan..." – Ja sana, jota Simon käyttää, itsetarkoituksellinen, on osuvaakin osuvampi, automotive.
Paul Simon on muusikko-intellektuelli, vähän harvinaisempaa lajia. Duona mestarilaulaja Art Garfunkelin kanssa hän tehtaili hittejä hittien perään, ja teiden ajauduttua hieman erilleen jatkoi samaa soolourallaan. Hän on todellakin eräänlainen silta yli aikojen muutoksen ja synkän virran. Kyllästyttyään hittitehtailuun hän sai inspiraation Etelä-Afrikan mustien musiikista, ja toteutti "Graceland"-levyprojektin siellä vaikka maa oli julistettu rotuerottelupolitiikkansa vuoksi kansainväliseen saartoon.
Muistelen Simonin perustelleen boikottimurtoaan sanoen suunnilleen: "Minulle on turha puhua rotuerottelusta. Olen halunnut vain tuoda esiin sen mitä heillä on meille annettavaa. Tässä on musiikki, olkaa hyvä." – Levy voitti lukemattomia palkintoja, sai tunnustusta, ja sitä myytiin yli 14 miljoonaa kappaletta.
"Graceland"-albumilla esiintyy monien vierailevien artistien joukossa eräässä kappaleessa myös yhtye Los Lobos, jonka osuus poiki sitten tekijänoikeudellista kiistaa kun levystä oli tullut maailmanhitti. Los Lobos on mm. esittänyt Ritchie Valens -covereita tämän elämästä kertovassa elokuvassa "La Bamba".
10. Magritte
Siitä intellektualismista. Rakkausrunot ja -laulut tulkitsevat rakastuneen rakastuneita tuntoja, ja niitä lauletaan tavallisesti rakkauden kohteelle. Paul Simon on kuitenkin tehnyt laulun surrealistitaiteilija Rene Magrittelle ja tämän vaimolle. Se on surrealistisin koskaan kuulemani rakkauslaulu.
Tiedättehän Magritten? Mestarin joka hallitsee näkemisen ja havaitsemisen kognitiot niin hyvin että pystyy maalaamaan kohteita jotka irtoavat itsestään ja ottavat toisen kohteen tai taustan ominaisuuden? Maisemia jotka sujahtavat sisään toiseen maisemaan niin että rajojen hahmottamisesta tulee kokemus sinänsä? Taiteilijan jonka tauluissa mikään ei ole suoraa ja välitöntä vaan kaikki viittaussuhteessa vastakohtaansa? Piippu ei ole piippu, ehkä se on kuva piipusta, ja mikä sitten on kuva? Magrittelle kuva on kuva kuvasta. Tai kun mies astuu peilin eteen, kuva häviää peilistä.
Laulussa Simon maalailee "Rene ja Georgette Magritten koiransa kanssa sodan jälkeen". Saamme haikean miellyttävän ja samalla älyllisesti piirretyn vahvan kuvan kunnioitettavasta maalarista yksityisyydessään, avioliitossaan. Muutamissa säkeissä mainitaan "syvä, kielletty musiikki jota he kuuntelevat yhdessä".
Kun kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa, kuvittelin että "Five Satins", "Moonglows", "The Penguins", "The Orioles" olisivat tähtikuvioita, jotka tuolla avaruuden syvyyksissä soisivat syvää salaista musiikkiaan. No, oikea käännös on ehkä tätäkin merkitystäyteisempi. Nuo nimittäin ovat vanhoja mustien doo wop -kvartetteja, jotka ensimmäisinä esittivät monet niistä biiseistä, joita rokkarit sitten uusin sovituksin ylöslämmittivät. Doo wop -tyyli on yksi yhteys neekerijazzin ja rokin välillä.
11. Doo wop
Kävi nimittäin niin, ettei viattomuuden ajan rokki suinkaan kuollut, kuten Don McLean kappalettaan kirjoittaessaan koki, vaan nousi kuolleista kehystettynä nyt uudella nostalgialla. Doo wop -tyyli on kuin Magritten maalaus – siinä on jokin ylimääräinen tietoisuus, tieto toistamisesta, tieto siitä että tehdään ylimääräinen kerros kaikkeen tulkintaan. Monikerroksisuuden idea on doo wop -tyylin sisin.
Itse asiassa sen kymmenen vuoden aikana joka kului "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen" kuolemista Woodstockin festareihin, tämä rokin suunta mm. elvytti ihan sen alkuperäisen duuri - rinnakkaismolli - huippusointu - seiska -kaavan, jota 50-luvun "viaton musiikki" oli toistamistaan toistellut. Nyt kuitenkin toistossa oli aivan uusi, kaiken oikeuttava tietoinen piirre.
Doo wop tietää millä asialla se on – se on kunniakkaan nostalgian asialla. Alkujaan mustilta laulukvarteteilta omittu stemmalaulu, bassojen ja falsettien övereiksi vetäminen, jne – näiden kopioiminen ikään kuin liimaamalla niihin vielä yksi ylimääräinen overcover-kerros päälle oli nyt kunnianteko musiikin historialle.
Vanhoja hittejä on sitten lämmitetty uudelleen ja uudelleen – se tyyli ei koskaan kohdannut mitään periaatteellista vastarintaa 60-luvun uudemman folkin, rokin ja popin puolella. Eikä vain niin, että esimerkiksi Lennon ja McCartney olisivat saaneet omaa touhuaan aloitellessaan jonkinlaista yleismusiikillista inspiraatiota Buddy Hollysta etc, vaan niin, että yhtyeen soittovalikoimaan kuului vanhoja kappaleita. Se on nimenomaan doo wop:in idea: toisto, toisto – sisältö on sama, mutta tietoisuus, jossa toistaminen tehdään, on uutta.
Itse asiassa doo wop:in historiassa toteutuu se sama kehitysidea joka Potterin tv-draamatuotannossa muodostaa sisimmän ytimen. Tältä kannalta ei suinkaan ole sattumaa, että ”Pennejä taivaasta” ja ”Laulava salapoliisi” -sarjoja seurannut iloittelu ”Huulipunaa kauluksella” avasi huulisynkroni-kohtaukset nimenomaan doo wop -yhtye The Plattersin kappaleella ”Great Pretender”. -- Sen esittää tässä läpimurtoroolissaan Ewan McGregor, ja ideoiden kertautumisen elokuvahistorialliset kaiut kuullaan myöhemmin Baz Luhrmanin elokuvamusikaalissa "Moulin Rouge". --
Sarjan musiikki muutenkin tuntuu löytäneen muutakin kuin huulisynkronin näyttelijöiden suissa – sarja istuu omaan aikaansa ja sen ideoihin niin kiinteästi, että tarinan ja musiikin välillä saavutetaan Potterin tuotannossa aivan uudenlainen huippu, uutta tietoisuutta, muodon ja sisällön ideainen ja täydellinen synkroninen kohtaaminen.
On ikään kuin ”Huulipunaa kauluksella” kruunaisi kaiken sen mitä Potter omassa tuotannossaan yritti huulisynkroni-idealla tavoitella. Tv-draaman ja musiikin historia naksahtavat yhteen, Ideainen kliimaksi ja katharsis – voimmeko tätä kehitystä enää pidemmälle viedä? – Voimme, sillä ”Karaoken” idea on – kun sitä peilataan kirjailijan kehityskaareen, se ikään kuin jatkaa siitä mihin doo wop:in idealla on musiikkikytkennän puolella mahdollista päästä. ”Karaoke” kääntää toiston idean koskemaan menneisyyden sijasta tulevaisuutta – emme enää kelaa menneitä tyylivuosikymmeniä, vaan saamme toistot kaukaa tulevaisuudesta, jopa neljänsadan vuoden päästä nykyhetkestä.
12. Elämäntyö ja testamentti
Kuten huomaamme, Potterin tuotannossa toistuvat tietyt teemat, samat aihelmat, lavasteet ja ratkaisutkin. Tuntuu siltä kuin hän töissään kehittelisi eteenpäin yhtä suurta keskeneräistä projektia asetellen painopistettä tilanteen kulloinkin edellyttämään suuntaan. Esimerkiksi "Blackeyes"issa esiintyy merkittävässä roolissa lehdistö, joka kuvataan aivan omana maailmanaan, mielikuvien valtiaana, todellisuuden tekijänä. Tästä on vain askel seuraavan työn, "Huulipunaa kauluksella" -sarjan sotaministeriöön, joka on todellinen "valtio valtiossa". Siellä päätetään hyökkäyksistä, ihmisten elämästä ja kuolemasta, mutta mitään reaalitajua ei siellä istuvien vieraantuneiden pervertikkojen päistä näytä löytyvän.
Potterin tuotannossa tulee piirretyksi tämän vuosisadan historiallinen kokokuva. "Pennejä taivaasta" peilaa mainiosti alkuvuosikymmenien ihmisten viihteennälkäisen, mutta taloudellisesta romahduksesta kohti ja uutta maailmanpaloa ajautuvan maailman. "Laulavan salapoliisin" sielunmaisemat takautumineen sijoittuvat jonnekin 40- ja 50-luvuille, hämyisiin tanssikapakoihin, joissa vielä särisevät mikrofonit kaiuttavat kiiltäväksinuollun artistin kohtalokkaan äänenvärinän peräseinän hämärähemmojen ja huorien vähäiseksi lohduksi. Tässä maailmassa rätisevät gangsterien konetuliaseet, jokaisella on oma lakinsa, yksilö syntyy yhtäälle ja päätyy toisaalle, on oma kohtalonsa.
"Blackeyes"issa elämme jo massakommunikaation maailmassa, sen problematiikka on kuvan, mielikuvan, ikonin problematiikkaa. Kuvallinen totuus toimii omilla ehdoillaan, luo oman tietoisuutensa, ottaa maailman haltuunsa. "Huulipunaa kauluksella" tekee tästä karikatyyrin: dokumentoi hallintokoneiston, joka elää täysin omaehtoisessa maailmassaan, luo itse omat totuutensa, omaa kaiken vallan ja kunnian. Tarpeen vaatiessa se kaikessa naurettavuudessaan vaikka tuhoaa koko valtakunnan todistaakseen olevansa tarpeellinen ja oikeassa.
Kuitenkin kaikissa kulisseissa toimivat pienet ihmiset, pienet ja henkilökohtaisuuksiinsa käpertyneet, patologisen harhaiset, neuroottiset ja estyneet, vapisevat ja änkyttävät, arkipäivän sankarit – yksin kirjailijan hahmo on aina traaginen. Hän kantaa sielussaan ja kehossaan kaikkien sairaudet, ottaa nahkansa alle kaikki iljettävyydet, ottaa vastaan kaikki iskut ja luodit – hänet tuomitaan tuhatkertaiseen kuolemaan, mutta hän nousee aina ylös. Toistuvasti. Se on hänen työnsä, sen hän tekee tinkimättä, itsensä kustannuksella.
Ei ole ihme että "Karaoken" päähenkilö on kirjailija, joka herää henkiin neljänsadan vuoden syväjäädytetystä unesta "Kylmänä Lasaruksena". Näissä viimeisissä kuvaelmissa näyttäytyy puhtaaksiviljelty kylmä tulevaisuuden tietoyhteiskunta, tiedonvälityksen täysin manipuloima maailma, oikea postmanilainen painajainen. "Karaokessa" välit menneisyyden kanssa on tehty selväksi, linkittyy enää yhteys maailmanlopun jälkeiseen kybermaailmaan, jossa jonkin historiallisen kertakaikkisen romahduksen jälkiä vielä peitellään: pidetään metsäläisiä kurissa sotilaspartioin ja liekinheittimin... Mutta tässäkin maailmassa meno jatkuu kuin mitään ei olisi opittu: käydään kauppaa sensaatioilla, syväjäädytetyn pään muistikuvilla – murdochmainen mediamoguli yrittää muokata niistä hyvin myyvää viihdettä.
Selvää on, että "Karaoke" ja "Kylmä Lasarus" ovat kirjailijan tietoisia testamentteja. Ne kokoavat ja sisältävät kaikki kirjailijan aikaisemman tuotannon teemat, ja lisäävät niihin vielä yhden. Niiden suuri Sanoma on hyökkäys mediamoguleiden omistamaa ja kaupallistamaa tiedonvälitystä vastaan.
Todellisuutta – eikä taidetta – ei saa muuttaa viihdemarkkinoiksi. Todellisuus on Jumalan luomaa ja taide on jumalallista – ne ovat lahjomattomia, eikä niihin myönnetä omistusoikeuksia.
"Kylmän Lasaruksen" kirjailijalla on jäljellä vain pää. Pää on kirjailijan paras ase. Kirjailija ei pysty itse ampumaan mediamogulia, mutta aivan ilmeisesti yllyttää meitä tekemään niin. Kirjailijan viestiä ei voi ymmärtää väärin: Ampukaa tämän maailman murdochit! Pelastakaa tiedonvälitys ja taide, niin pelastatte ihmisen!
Pantakoon merkille, että "Lasaruksessa" epäröivä tutkija tekee ampumispäätöksensä nimenomaan pään yllytyksestä – ja pää, kun vihdoin vapautuu maallisista rasituksistaan, näkee Jumalansa. Siis ikään kuin palkinnoksi suorittamastaan teloituksesta.
Loistava ura. Ajatteluttava loppu.
----------------------------------
Nämä ennen julkaisemattomat muistiinmerkinnät Dennis Potterin tv-draamatuotannosta on tehty maaliskuussa 1997. Doo wop -tyylistä kirjoitin aikanaan otsikolla ”Vapaita akordeja” verkkolehti Uuden Suomen Vapaavuoro-palstalle 3.3.2013
----------------------------------------
