(Elokuva-esseet 12)
1. Leimoja passissa
Sanonta, että elämä on kortilla, toteutuu näinä päivinä aika konkreettisesti. Ammattilaisten aika on kortilla, eikä tarvitse työskennellä millään erityisesti verkostoituneella alalla, kun huomaa lompakkonsa täyttyvän henkilökorteista, joita jo ennestään on työpöydän laatikot täynnä. Olen nähnyt näitä pinoja, puolen metrin pötköjä, mykistäviä määriä mitä yksilöllisimpiä käyntikortteja, kaikissa kirjavia firmojen logoja ja valituin fontein painettuja yhteystietoja – siinä oman aikamme kuva. Historioitsijan ei enää tarvitse kysyä mihin kirjoihin ja kansiin tämä aika pannaan. Niitä on sellaisia muovikelmuja, kansioita, ja osa korteista on valmiiksi laminoitu, ikään kuin ikuistettu.
Se ei siihen lopu. Me lokeroimme jatkuvasti toisiamme paljon yleisemminkin. Ihmisten mielipiteet ja poliittiset kannat ovat "identiteettejä” – ikään kuin leimoja passissa, omassa henkilökortissa, tai sitten otsassa, kuten esimerkiksi rasisti-, fasisti- ja natsileimat. Niillä korteilla yhteiskunnalliset pelit nyt pelataan. Identiteettipolitiikka toimii tunnistamistason reaktioilla, leimaaminen on mielipide, ja monista syistä kriisiytyvä yhteiskunta on totalitarisoitumassa, kuten ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuurin vahvistumisesta voi huomata. Nyt lyödään pöytään rasistikortteja, ja virkaatekevät vahtivat haukansilmin nettipalstoja, valmiina sensuuritoimiin ja vihapuhesyytteisiin. Viimeinen pelipöytä on niin sanottu leivätön pöytä, siellä vahvin käsi on aina sillä jolla on suurimmat ennakkoluulot tukenaan.
Voiko sopivampaa historiallista hetkeä kuvitellakaan sille että esiin astuu Jokeri, joka korjaa koko potin? Juuri hän, kaikki arvovaraukset, kaikki käyttömahdollisuudet ja kaikki identiteetit omaava, kaikkeen vapaa pelikortti, juureton, mihinkään sitoutumaton ja jokaiselle tulkinnalle avoin, todellinen valkoinen blankonaama – juuri hän voi ottaa tässä tilanteessa kaiken vallan. Hän voi toteuttaa kaikki toiminnalliset ratkaisut, myös niin sanotut lopulliset ratkaisut – ja jälki voi olla aika kauheaa. Ja se on kauheaa. Ja kauheinta siinä on, että meidän on mahdollista ymmärtää Jokeria. Hän ei ole tyhjästä syntynyt, vaan tähän korttipakkaan alusta alkaen kuuluva, jokaisessa elämän pelissä piilevä potentiaalinen uhka, jonka mitta vain eräänä päivänä täyttyi, niin että hän sanoi itsensä irti säännöistä, syntyi uudelleen ja vihki itsensä siksi mikä oikeasti oli – ja vasta sen jälkeen hän toteutti todellisen identiteettinsä, teki ne teot joita pelaajat tosiasiassa tarkoittavat kun eivät tarkoita mitään – eihän kukaan koskaan tarkoita toisille mitään pahaa, kaikki tarkoittavat aina pelkästään hyvää. Vain Jokeri, tuo ilkkuva narri, voi kääntää elämän nurjan puolen esiin, antaa pahalle tarkoituksen.
2. Jokeri jokerina pohjalla
Ymmärsikö joku niin, että Jokeri olisi ollut alusta alkaen avoin, tyhjä taulu, tabula rasa? – Niin ei tainnut olla. Hänellä oli naurun vamma jo syntyessään, tällä Arthur Fleckilla, se istui häneen kuin perisynti. Se ei ollut mitään iloa, ei mitään tervettä naurua, vaan alusta alkaen täysin sairasta – pakonomaista, hengityskatkoksia ja tukehtumisen tunnetta aiheuttavaa, kakoavaa, loppumatonta, kammottavaa, kuin oikean naurun irvikuva. Se oirehtii hänessä läpi elämän. Hän kärsii siitä niinkuin hän kärsi koko elämästään. Sen hän sanoo toistuvasti ääneenkin – hänen elämässään ei ollut ainoatakaan onnellista hetkeä. Hän ei sillä tavalla ole ollut oikeasti olemassa. Hänellä on vain hänen oma kohtalonsa, ja sen kuljettamana hän on varttunut pitkälle aikuisuuteen. Sekin on vain hänen riutuneen kehonsa kulissi – tätä lihaa ja verta me joudumme katsomaan läheltä ja kauan, ja hän totisesti ottaa meidät ohueksi käyneen nahkansa alle. Hänen vanha äitinsä, jota hän hellästi hoitaa, kylvettää ja nukkuu hänen kanssaan samassa sängyssä, on kuin ikääntynyt toisinto hänen kohtalostaan. Kun Jokeri lopulta irtisanoo tämän hoivasuhteen, jokin rooli vaihtaa kantajaa. Mutta sekin teko on pakko kirjata blankotilille – elokuvan katsoja ei voi olla varma motiivista, mutta se ei ole pahinta. Pahinta on, ettemme tiedä onko kyse pahasta.
Elokuvan ensimmäinen varsinainen jokerikortti – konkreettisesti nimenomaan kortti – on muovitettu lappu, jota hän tarjoaa katsottavaksi jouduttuaan raastavan naurukohtauksen valtaan. Kortissa kerrotaan hänen sairautensa nimi ja oireet, ja kääntöpuolella on pyyntö palauttaa kortti sen haltijalle. Voisiko mitään vielä osoittelevampaa katsojalle käteen antaa? – Tästä huolimatta esimerkiksi suomalaiset elokuvakriitikot eivät ole ymmärtäneet edes tarinan lähtökohtaa – sitä ettei tässä saa vastaanottaa yhtäkään kohtausta yksiarvoisena ja yksitulkintaisena. Tämä Jokeri ei ole tarina, jota sarjakuvapohjaisissa Batman-elokuvissa on kerrottu. Tämä Jokeri ei ole irrallinen kertomus epäonnistuneesta yksilöstä, joka kostaa kokemansa vääryydet yhteiskunnalle. Tätä Jokeria ei tosiaan pidä tulkita minkään yksilöpsykologisen todistelutarpeen tai ideologisen yhteiskuntateorian pohjalta. Tässä on nyt kyse todellisesta Jokerista, rooleista, jotka hyökkäävät vuoronperään valkokankaalta katsojan takkiin ja projisoituvat sieltä takaisin. Joaquin Phoenix tekee ehkä psykoanalyyttisesti tarkimman näyttelijäsuorituksen jonka olen koskaan nähnyt – mutta tämä suoritus ei todellakaan tuo eteemme vain yksilöä tai yhteiskunnan murjomaa sosiaalitapausta. Tässä suorituksessa Jokerista otetaan irti kaikki mahdollinen. Ei enempää, ei vähempää – koko freudilainen syvyyspsykologia luodaan ja tuodaan eteemme ihmisidentiteetin kaikkine mahdollisine variaatioineen – juuri ja vain Jokeri on siihen sopiva hahmo.
3. Tanssi, narri, tanssi
Kun ihminen on sisältä pohjiaan myöten rikki, tietenkin hän tarvitsee keinoja joilla eheyttää itsensä. Sellaisista keinoista tässä on käsittelyssä kaksi, huumori ja tanssi. Huumorin mahdollisuudet pilaa jo lähtökohdissa tuo kannettavaksi annettu kammottava sairaus: naurukohtaukset. Kohtalon täytyy olla saatanallinen, pirullinen – itse Paholainen – kun se syntymälahjana eliminoi yhden juuri niistä normaaleista ja tehokkaista metodeista joilla mielenterveyttä tyypillisesti ylläpidetään – huumorin.
Kirjassaan "Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan" Freud selittää tätä mielenmekanismia suunnilleen niin, että siinä mielen normaalisti kurinalaiset palikat päästetään hetkeksi irtoamaan mutta siten että ne kohta kootaan taas, mutta tuo välivaihe muodostaa absurdeja assosiaatioita, mielettömiä vaikutelmia, ja koossapitävien voimien hetkellinen herpoaminen purkaa energiat nauruna – tämä yhtäältä edellyttää mieleltä tiettyä joustavuutta, toisaalta taas takaa että sellainen säilyy. Huumori on nimenomaan psyykkisten energiatasapainojen hyötykäyttöä, tavallaan se on kaiken luovuuden takana. Ihminen, jonka psyyke on niin heikko, ettei se kestä hiukkaakaan hajoamista, ei juuri naura, vaan pikemminkin kasvattaa kivikovan kuoren suojakseen, jolloin kaikki ympärillä olevat pitävät häntä aivan erinomaisen "vahvana" persoonallisuutena.
Me emme näe tällaista Jokeria, vaan käsikirjoittajan -- Phillipsin lisäksi Scott Silver -- ohjaajan ja näyttelijän toteuttaman konstruktion, jossa kauhistuttavalla tavalla annetaan kuvaus ja selitys sille miksi tämän yksilön on mahdotonta kokea luonnollisia onnen hetkiä ja miksi kanssaihmiset eivät tunne häntä kohtaan suurta sympatiaa vaan lähinnä pelkoa ja inhoa. Hänet on tuomittu jäämään yksin koska hän nauraa. Se on suurin mahdollinen paradoksi, kauhein mahdollinen kohtalo. Siltä osin hän voi hyvin summata elämänsä, hirvittävimmätkin tekonsa, kuten hän sen tekeekin. Se oli lopulta vitsi, hauskaa, "mutta te tuskin ymmärtäisitte sitä".
Toinen kokonaisvaltaisen eheyden tavoittelun keino on elimistön ja ruumiintuntojen fyysinen rekrytointi – kun koko keho otetaan käyttöön, kaikkiallisuuden kokemus palautuu primitiivisen symbioosin asteelle ja toteuttaa eheyden kokemuksen. Tämän tavoittamiseen tarvitsee Jokeri musiikkia ja tanssia enkä – enkä totisesti tiedä toista elokuvaa, jossa nämä kaksi olisi pantu samaan rooliin tavalla jolla ne Jokerissa toimivat. Kohtauksissa meille kuvataan kaksi toisensa pois sulkevaa kehoa – yksi on se joka ojentuu staattisessa asennossa ja kuvakulma näyttää sen sivusta tai alhaalta ylöspäin – se on miltei katatoniseen tilaan jäykistynyt, masennuksen riuduttama ja rutistama keho. Toinen kohtaus panee musiikin – nostalgisen vanhan tanssimusiikin – soimaan ja esittelee jokerikortin kääntöpuolen. Hän on elastinen veikko, loistava tanssija, musiikin täydellinen myötäeläjä, briljantti elehtijä, jäsentensä liikkeiden mestari – hän voisi opettaa kaikille maailman jormauotisille mitä "tanssi" todella tarkoittaa. Ei suinkaan ole sattumaa, että kun hän elokuvan loppupuolen ratkaisevissa kohtauksissa luopuu pellenpuvuistaan ja luo nahkansa uudelleen, hän sonnustautuu varieteeasuun, ja ikään kuin vihkii itsensä pyytäen: "Voisitko esitellä minut 'Jokerina'?"
Tuossa vihkiytymisessä ilmenee yksi elokuvan suhdetta edeltäjiinsä määrittelevä piirre. Monet kriitikot ovat tarttuneet tässä tarinassa esiintyviin elokuvahistoriallisiin viittauksiin, joista Scorsesen "Taksikuski" nousee päällimmäiseksi – onhan De Niro varmaan ihan vasiten otettu mukaan nytkin. Monia muitakin yhteyksiä on tunnistettavissa – mutta niiden rooli ei ole olla imitoitavina, vaan ikään kuin sijoittua siihen samaan pakkaan josta Jokerin muutkin arvot kohoavat. Tämä elokuva rakentuu omilla ehdoillaan ihan itse ja itsensä sisältä käsin, eivätkä mitkään ulkoiset mallit tunkeudu tähän päälleliimattaviksi. – Lopullista irtiottoa, todellista muutosta kaikesta tästä merkitsee kuitenkin se, että klovni hylkää aiemmin käyttämänsä nimen – eikä ole ollenkaan sattumaa, että tämä nimi oli nykyajan anarkistipellehahmojen "karnevalisoivasta" häirikkökäyttäytymisestä muistuttava "Carnival” – ja valitsee uudeksi nimekseen "Jokerin". Juttu on elokuvassa erittäin eksplikoivasti julkituotu.
4. Kriitikoilla silmät eyes wide shut
Oli jossain määrin sattumaa, että ylimalkaan menin katsomaan tätä elokuvaa. Jos olisin luottanut elokuvakriitikoihin, olisin jättänyt menemättä. Mutta toki olen vuosikymmenien varrella oppinut, etteivät elokuva-arvostelijamme ole oppineet mitään. He ovat todellakin avutonta porukkaa, tyypillisiä kulttuuri-ihmisiä, kvasi-intellektuelleja, jotka ovat eläneet elämänsä pimeissä teatterinnurkissa saamatta koskaan mitään käytännön eväitä ja kerrostuvaa elämänkokemusta. Jostain syystä tällaisilla tyypeillä on vielä valtava taipumus korvata elämä tulkitsemalla kaikkea ideologioidensa pohjalta. Elämä on heille aatteellisen raamituksen täytettä, siis aivan päinvastoin kuin sankarillemme Jokerille, joka voi ottaa minkä tahansa identiteetin ja pukeutua mihin raamituksiin tahansa.
Ei ihme, etteivät kaikki kriitikot ymmärrä yhtään tätä elokuvaa. Huomiotani herätti se, että jopa aivan vastakkaisista ideologisista leireistä tulevat kirjoittajat saattoivat arvioida tätä työtä periaatteessa aivan yhtä rajoittuneesti. Ideologioilla suljetaan silmät todellakin "eyes wide shut". Otan malliksi kaksi lukemaani arvostelua, ensimmäinen on poimittu Apu-lehden Image-blogien palstalta. Siinä arvioija summaa Jokerin näin:
""Filmin erityisyyden takia onkin harmillista, ettei Jokerissa ole tarpeeksi tasoja. Se on pelkkää pintaa ja nimiklovnikin ilmoittaa talk show -ohjelman vieraaksi päädyttyään suoraan haluavansa vain nähdä maailman palavan. Hyväosaisten tappaminen ja heidän omaisuutensa tuhoaminen ovat hänen ratkaisujaan Gotham Cityn epäkohtien korjaamiseen. Ensimmäisenä tulilinjalla on rikas sika Thomas Wayne, Jokerin tulevan arkkivihollisen Brucen eli Batmanin isä.
Jokerin tekijät ovat korostaneet, ettei elokuvalla ole poliittisia motiiveja, eikä se rohkaise ketään äärimmäisiin tekoihin. Hyvä niin, mutta toteutus jää puolitiehen. Mikäli yhteiskunta on syyllinen päähahmon ja hänen kaltaistensa ahdinkoon, se esitetään tökerösti. Ja jos Jokerin epärealistiset pyrkimykset (hän esimerkiksi unelmoi tulevansa koomikoksi, vaikka ei ole lainkaan hauska) ovat johtaneet hänen surkeaan tilanteeseensa, sitäkään ei tuoda kunnolla esiin. Heikko klovni on uhri ja kasvaa täyteen mittaansa vasta väkivaltaisena psykopaattina. Hän ei saa apua tylyltä maailmalta ja kostaa riehumalla silmittömästi. ""
Imagen narsistiselle kvasi-intellektualismille tietyn vastakohdan muodostavan kansallismielisen Sarastus-verkkolehden toimitussihteerin kirjaama yhteenveto kuuluu puolestaan:
""Jokeri on itsensä turhan vakavasti ottava elokuva, joka kertoo jo ennalta tutun tarinansa toisinaan suorastaan pitkäveteiseksi käyvällä paatoksella. Niin vastenmielinen kuin DeNiron esittämä lipevä tv-juontaja onkin, on vaikea olla eri mieltä hänen moittiessaan Fleckiä itsesäälissä rypemisestä. Ylipäätään koko tv-studiossa tapahtuva kohtaus, johon elokuvan viimeinen näytös kulminoituu, osoittautuu kömpelöksi antikliimaksiksi. ""
5. Ihminen: analyysia vaille valmis
Jos itse harrastaisin yhteenvetoja, voisin ehkä kiteyttää Jokerin nimenomaan Jokeriin – tuon pelikortin ominaislaatu on se jolle koko mahtava kehityskertomus perustuu. Jos alkuidean – eräänlaisen goethelaisen "urphenomenonin” – ymmärtää, koko tarina avautuu kaikessa karmeudessaan ja, mikä on pelottavaa, myös kauneudessaan. Siksi varoituksen sana kaikille niille joita vaikkapa tämä blogiteksti puhuttelee niin että herää halu omakohtaisesti katsastaa elokuva. Filmi on ihan perkeleellisen hyvä, se puraisee aika syvältä ja varmaan sotkee omat mielen ympyrät ja tyhjentää pajatson pitkäksi aikaa kaikesta muusta mitä on miettinyt. Varaa siis aikaa vaikutelmien käsittelyyn ja kelailuun. Jälkikuvien varassa vasta kaikki asettuu kohdalleen.
Ja kannattaa myös varautua siihen, että tässä nähdään elämää, lihaa ja verta, ja kuolemaa, lihaa ja verta, ja tarkoitus on kertoa elämästä ja kuolemasta ihan lihan ja veren kautta. Efektit ovat raakoja, mutta eivät irrallisia, vaan syvyyspsykologisesti pedattuja ja satakymmenprosenttisella roolisuorituksella esille asetettuja. Juttu ei todellakaan jää kertomaan minkään säälittävän hirviön tarinaa, vaan kertoo pikemminkin "ilmiöstä nimeltä ihminen", ja kertoo kaiken myös kaikesta mahdollisesta taustasta, syistä ja seurauksista, ja yksilön henkilöhistoriasta, alkaen symbioottisesta äitisuhteesta ja laajeten yhteiskunnan räikeään kahtiajakautumiseen ja elämänehtojen raadollisuuteen. Yksilön elämän ulkoinen raadollisuus sulatetaan yhteen yleisinhimillisen kaipuun kanssa, ja taustalla soi unelmia ja viihdemaailmaa edustava musiikki. Tämä tapaus, Jokeri, tuo "tapaus ihmisen" niin lähikuvaan, että sen nahkan alle joutuu väkisin. Joaquin Phoenixin osasuoritus on intensiteetissään varmaan hurjinta mitä olen nähnyt.
Osansa saa kriisiajan – taivas varjelkoon, mehän elämme länsimaailmassa koko ajan kriisiytyvässä todellisuudessa – selviytymistaistelu, josta tulee itsetuhon ja tuhoamisen symbioosi. Ihan tyylipuhtaan freudilaisesti, ja niin että kaikki on ymmärrettävää, vaikka siis kaikki elämän kortit on pelattu todellakin blankoina, jokereina. Ihmisen tarina eletään, mutta voidaan kertoa niin monella tavalla. Kuten Klaus Weckroth ehdotti että sosiologit voisivat säätää elämän väritelevisiosta värit pois, koska mustavalkoinen kuva antaa paremman käsityksen siitä mistä todellisuudessa on kyse – samoin tässä on tehty mutta päinvastoin: on pantu kirkkaimmat studion valot päälle, vedetty räikeimmät ja verisimmät meikit naamaan – ja silti suurin osa näytelmän kriitikoista ei näe mitään.
Sadut voivat kertoa monta kertaa todellisempia tarinoita kuin uutiset. Sarjakuvat saattavat olla yhtä syvällisiä kuin maailmankirjallisuuden mestariteokset. Mutta Todd Phillipsin Jokeri kertoo aikalailla yleispätevän tyhjentävästi tavan jolla itsetuho ja tuho jossain mielen symbioottisessa syvyydessä sulavat yhteen ja muuttavat ihmisen, hmmm, hirviöksi. Kyllähän siihen tarvitaan monenlaisia aineksia, toivottomasta lähipiiristä ja yhteiskunnasta aina omaan vereen ja lihaan alusta asti liuotettuihin "geneettisiin" myrkkyihin saakka.
Henkilöhistorian kertomisesta Jokeri-elokuva voisi opettaa nimenomaan historioitsijoille valtavan paljon. Se nimittäin ihan perustavalla tavalla pelaa katsojan kanssa tuota jokerikorttia. Siis korttia jolla on kaikki arvovaraukset hallussaan, jota voi käyttää minkä tahansa käden yhteydessä. Ne ovat itse elämän ominaisuuksia – ja historiankirjoittajien olisi oltava aivan erityisen itsekriittisiä jokaisessa kohdassa jossa he päälleliimaavat oman mielidiagnoosinsa historian sairaskertomukseen. He ovat sitä porukkaa joka mielellään hellii jokeria käsissään. Heille tämän elokuvan voisi erityisesti omistaa. – Elokuvataiteessa on lopulta varsin vähälukuinen määrä kaikenlaisen kritiikin – moraalisen, tiedollisen, esteettisen – kestäviä ja ikuisia arvoja omaavia mestaritöitä, mutta tässä on nyt selvästi yksi juuri sellainen. Harmi tosiaan, etteivät elokuvakriitikot ymmärrä elämää.
--------------------
(Jokeri-arviointi on julkaistu Alkon kassalla -blogissa 27.10.2019)
------------------------------
