(Elokuva-esseet 9)
1.
YLE:n tv-ykköskanava taitaa nykyään arkipäivisin työntää säännöllisesti vanhoja kotimaisia elokuvia, joista pakostikin sitten muodostuu eräänlainen päivittäinen rautaisannos kansallista lapsenmielisyyttämme, vielä sotienjälkeisenkin ajan sanomattoman naiivia pubertaalista suomalaista yhtenäiskulttuuria, ylikasvaneine rehteine tukkilaispoikineen, tomeraotteisine reippaine poikatyttöineen – kaikenkaikkiaan tavattoman ahdistavia annoksia oman keskenkasvuisuutemme todistuksia ja dokumentaatiota, maalaisidylleistä iskelmäkaruselleihin.
Emme voi sanoa: "Oi niitä aikoja!" Meidän on pakko sanoa: miksi tämä kaikki on yhä keskuudessamme, miksi emme koskaan ole kasvaneet tästä irti? Yhä edelleenkin suomalaiselokuva kärsii täsmälleen samoista kansallisen kapeakatseisuuden, yhtäältä lapsenmielisyyden, toisaalta raskas- ja tylsämielisyyden synkästä käpertyneisyydestä.
Nyt elokuvia tehdään "nuorille aikuisille", ja otteet ovat ronskimpia ja raaempia, tunteet supistuvat yhä väkisin väännettyyn putkeen: miehuuskokeita ja parinmuodostuksen loputtomia ongelmia, ryyppäämistä ryyppäämisen perään, mekastusta, riitelyä ja aggressiota. Uutena elementtinä seksiä, seksiä ja seksiä. Mitään sisäistä kypsymistä ei ole tapahtunut, ihmisidentiteetit ovat yhä yhtä ulkoakopioituja kuin aina. Pubertaalinen keskenkasvuisuus on leimallista – ehkä pitäisi puhua vaikkapa "nuorista aikuistumattomista".
2.
Jokin aivan suhdaton ristiriita vallitsee myös sen välillä kuinka itsetärkeitä yleisestikin nykyiset suomalaiset "kulttuurivaikuttajat" ovat siihen verraten miten äärettömän köyhää henkistä perintöä he edustavat – omaksumalla vain sen rajoitukset, ei suinkaan uudistamalla ja tuomalla siihen uusia kasvukerroksia.
Meillä yhteiskunnan ongelma ei ole enää pelkästään se miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan, vaan yhä enenevästi se miten härskisti esiintuotuun henkilökulttiin, imagonrakenteluun ja narsismiin yhteiskunnallinen keskustelu perustuu. Kulttuurimme on todellakin vain sekametelisoppa jonkun julkkisfilosofin keltaisia kenkiä, alushousuja, tai menestyskirjailijattaren suurikokoisia kuvia naistenlehdissä. Kypsä keskustelu puuttuu kokonaan.
Esimerkiksi YLE-puheen kovasti mainostamat "keskusteluohjelmat" ovat aivan masentava esimerkki siitä miten narsismi valtaa keskusteluareenat. Maa ei ole vain täynnä ammattiloukkaantujia, vaan täynnä ammatikseen ammattiloukkaantumisesta puhujia.
3.
Mistä alkaisimme laulun, jos haluaisimme maalata kansallisen keskenkasvuisuutemme kokokuvan?
Hevirokkibändien esiintyessä metallimusiikkifestareilla hilluu lavojen edessä joskus tuhansia paidattomia nuoria miehiä, merkillistä fanikansaa. Vaikka näissä konserteissa on yleisönä myös mustiin pukeutuneita tyttölapsia, lavan luokse hakeutuva poikajoukko erottuu omana ryhmänään. Mikä ilmiö se on? Selvästi erityisryhmä niin ikänsä kuin sukupuolensa puolesta.
Ilmiölle on freudilainen termi: ikäkauteen kuuluva homoeroottisen vahvistautumisen vaihe. Se on normaali kehitysvaihe, jossa maskuliinista identiteettiä vahvistetaan maskuliinien joukossa. Esimerkiksi Jukolan seitsemän veljestä olivat tuollainen toisiltaan vahvistusta saava kolliporukka käydessään joukolla kosimassa Männistön Venlaa.
Poikalasten aikuistumiseen kuuluu tuollainen joukkoutumisen, keskinäisvahvistautumisen, jengiytymisen vaihe. Kertoo tavallaan koko kansallisen kulttuurin keskenkasvuisuudesta, jos yhteiskunnassa erilaiset miesjengit ovat kovin korostuneissa rooleissa. Jukolan ja Toukolan pojat tappelivat keskenään – näitä kyläkuntien vihanpitoja vastaavat maailmamittakaavassa esimerkiksi West Side Storyn etnisten siirtolaisjengien keskinäiset taistelut.
Kaikkien maailman armeijoiden ongelmana on saada asepalvelukseen tarvittavat värvätyiksi tarpeeksi nuorina, sillä sotilaiksi ovat muokattavissa parhaiten vielä homoeroottisen vahvistautumisen kehitysvaihetta elävät, ulkoaohjaavalle normimoraalille ja sen kunnian- ja häpeäntunnoille herkät poikalapset, joilla ei vielä ole vakiintuneita suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Vielä yhteiskunnan todellisissa yläkammareissa, vapaamuurareiden kaltaisissa naiivien aikamiespoikamaisten rituaalien salaseuroissa tai rahavaltiaiden kabineteissa nimenomaan miesidentiteetti toimii sisäpiiriin hyväksynnän valintakriteerinä ja keskinäisvahvistautumisen perusteena.
4.
Nuoret miehet – ja myös nuo henkisesti keskenkasvuiset vanhemmat – tarvitsevat jengiytymistä ja identiteettiä epävarmuuden eliminoimiseksi ja ryhmävahvistautumisen saavuttamiseksi. Epävarmuus on pohjimmiltaan huomattavilta osin sukupuolista arkuutta ja pelkoa, mutta myös yleistä, koko persoonallisuuden alueelle leviävää ahdistusta ja muuta neuroottisuutta. Joukkoutumisen lisäksi lievitystä tuovat erilaiset miehuuskokeet, rituaalit ja rohkeuden osoitukset, ja juuri tuollaisia tarkoituksia esimerkiksi ihan ruumiintuntojen tasolla jyrisevä hevirokki taitaa palvella.
Huomautan, että suomalaiset ovat saavuttaneet kansainvälistä menestystäkin nimenomaan metallimusiikin alueella – se on jonkinlainen kansalliselle ominaislaadullemme luonnostaan sopiva kanava kansainvälisille esiintymislavoille. Monet muutkin asiat joissa sattumoisin olemme maailmanmittakaavassa "hyviä" ovat nimenomaan miehuuskokeiden tyyppisiä – esimerkiksi formula-ajot ja muutamat muut suuren riskin sisältävät urheilulajit, kuten mäkihyppy. Niin, ja ryhmävahvistautumisen sydän, jääkiekkojoukkue.
Kun noteeraamme nämä kehitysmenetykset menestyksiksi, noudatamme tavallaan omaa kansallisen keskenkasvuisuuden kalibroimaa menestyksen mitta-asteikkoamme. Itsekehuun ei oikein olisi aihetta, kokonaisuus huomioonottaen. Keskenkasvuisuuden ja epävarmuuden kompensoiminen ei auta meitä kypsymään kansallisella tasolla, vaan päinvastoin – sorrumme uskomaan kokemustemme kokemukselliseen ”totuuteen”. Kuinka jokin joka on niin aitoa ja rehellistä ei muka olisi todellista? Murkkumusiikki, kilpa-autoilu, mäkihyppy tai jääkiekko ovat meille kulttuuriarvoja. –
Tavallaan uhraamme kansallisen aikuistumisen ikuisen puberteetin alttarille. Se tapahtuu mustakaapujen rokkifestareilla, mutta rituaalinomainen ryhmävahvistautuminen toteutuu yhtä lailla vaikka vapaamuurareiden hartaiden rituaalitemppeleiden alttareilla.
5.
Ranskalainen katolinen, psykoanalyysia ajattelussaan harrastanut Ignace Lepp kirjoitti 60-luvun alkupuolella kirjan "Aikamme ateismin kasvot", jossa hän kartoitti syitä kasvavalle uskonnonvastaisuudelle. Yhdeksi merkittävimmistä syistä hän nimesi sukupuolisen ahdistuneisuuden.
Kirkko, varsinkin katolinen kirkko, koettiin normaalin sukupuolisuuden kieltävänä instituutiona, ja jossain vaiheessa eurooppalaisen uuden ajan valistuksen vahvat jälkiaallot saavuttivat suuret kansalaismassat. Varsinkin nuorten oli houkuttelevampaa hylätä rajoittava uskonnollinen auktoriteetti kuin luopua aidoista, vapautta vaativista sukupuolisista tarpeista. Tämä asetelma pitänee paikkansa yleisemminkin yhteiskunnallisen yksiarvoisuuden ja yhtenäiskulttuurin, ei vain uskonnon, eikä ainakaan vain katolisuuden suhteen.
Meillä uskonnonvastaisessa keskustelussa yhdeksi vakio-ongelmaksi on muodostunut kysymys, onko ateismi jokin ”oppi” – ja voisiko se olla oppina verrattavissa uskontoihin, jopa samalla lähtöviivalla kuin uskontokin oppina on. Huomautan ettei tähän kysymykseen ole vastausta sillä samalla tasolla jolla kysymyksenasettelu on tehty.
Vastaus löytyy kun kysymme hieman toisin. Oikea kysymys on tämä: miksi oppeja – opillista ajattelulaatua – ylimalkaan tarvitaan? Tai suoraan psykologisoiden: miksi tarvitsemme varmuutta? Vastaus on: lievittääksemme epävarmuutta.
Ja milloin ihminen on epävarmimmillaan? Vastaus: nuorena. Ei suinkaan ole sattumaa, että nimenomaan nuoret taittavat aatteellista peistä niin ahkerasti, ehdottomasti, varmuutta tavoitellen ja tulisesti. Se on ikuinen ilmiö, toistuu sukupolvesta sukupolveen.
Juuri nuorilla on suurin tarve kompensoida kokemattomuuttaan ja ajatustensa hajanaisuutta. Sopivan keinon tarjoaa opillisuus – samaistuminen johonkin oppiin ja sen tunnustuksellisiin totuuksiin. Opin myötä saadaan vahvistusta tietyn yleisempää auktorisointia nauttivan totuuden omaksumisesta, tiettyyn idearintamaan kuulumisesta, joukkoon kuulumisesta, ryhmäidentiteetin omaksumisesta. – Olisiko aatteellinen jengi tällaiselle oikea termi?
Ja kuten kaikkien idoleiden, muusikoiden, kilpa-autoilijoiden tai atleettien tapauksessa, tässäkin me kirjaamme hyveeksi jotakin joka oikeastaan pitäisi nähdä todellisten hyveiden puutteena. Ihailemme sanavalmiita ja opillisia totuuksiaan paukuttelevia nuoria. Ah, miten nasevasti ja raikkaasti sanovatkin! –
Olisiko ihan mahdotonta tai liian vaikeaa tajuta, että nuorten ihmisten opillislaatuisen aatteellisuuden hinta on liian epäinhimillinen. Siinä nimittäin uhrataan inhimillinen kehitys opillisen oikeassaolemisen alttarille.
6.
Yhteiskunnat joita suorastaan läpäisee varma ideologis-opillinen totuus ovat nimeltään totalitarismeja. Niissä järjestelmää kannattavat ja ylläpitävät ihmiset ovat asioista aivan varmoja, ja epävarmuuden osoittaminen tulkitaan joko henkiseksi heikkoudeksi tai aatepetturin ja luopion merkiksi.
Totalitarismeja läpäisee yksi ainoa totuus, josta jokaisen on oltava vakuuttunut. Arvatkaas mitä. Vakuuttuneeksi muuttuminen ei ole ollenkaan vaikeaa, se ei vaadi ihmisiltä mitään älyllisiä ponnisteluja. Itse asiassa se onnistuu nimenomaan ilman mitään ajattelua.
Taantuminen miltä aikuistumisen asteelta tahansa – ihan vähäiseltäkin – on pelkkää alamäkeä. Jos epävarmuus vaivaa, se on helppo voittaa kun ympäröivä yhteiskunta valaa yksilöön aatteellisen varmuuden josta jokainen neurootikko salaa voi vain uneksia. Kaikki haluavat voittaa epävarmuuden ja nauttia varmuudesta.
Albert Speer kertoo muistelmissaan "Diktaattorin työkaluna" mitä hänessä tapahtui kun hän ensimmäisen kerran kuuli Hitlerin puhuvan. Paljon kohuttu Johtaja ei osoittautunutkaan sellaiseksi vahvaksi julistajaksi jota odotettiin. Päinvastoin, rotannäköisen vähäisen äijän ääni tärisi ja sanat takeltelivat, herran hermostuneisuus suorastaan vaivaannutti.
Nimenomaan epävarmuudessa oli kuitenkin jotain inhimillistä. Kun puheen jatkuessa hän sai ikään kuin otteen asiasta ja alkoi saavuttaa sanoilleen jonkinlaista pontta, kaikki halusivat tukea häntä ja sitä mitä hänellä oli sanottavanaan.
Lopulta he kaikki kuulijat olivat eläytyneet Hitlerin puheen myötä kasvavaan varmuuteen aivan täydellisesti. Ääni nousi, se oli kuin jumalan ääni suoraan taivaasta – kaikki epävarmuus oli tipotiessään. Kaikkien hengitys kohoili samaan tahtiin, kaikkien sydämet löivät kuin sotarummut. Tuli haltioitumisen katarttinen hetki, jolloin kaikki kokivat jotain suurta ja yhteistä. Täydellistä epäröimätöntä varmuutta.
Jokainen tiesi, että tässä oli kaikki se mitä tarvittiin, kaikki mitä Saksa ja koko maailma tarvitsivat.
7.
Saatiinko mitä haluttiin? Saatiinko mitä tilattiin? – Traagisinta ei ehkä ole se, ettei saatu. Traagisinta on se, ettei läksyä varmuuden väärän tavoittelun suhteen olla koskaan opittu. Sen ei pitäisi olla aivan mahdoton opittavaksi, mutta silti se näyttää sitä olevan.
Joka päivä jokseenkin jokainen meistä tavoittelee jokseenkin jokaisessa asiassa varmuutta – tajuamatta että se on yhtä vaarallista tehtiinpä se Suuren Ihmisystävällisen Humanismin, Parhaan Poliittisen Ideologian, Järjen ja Logiikan, tai vaikkapa Taloudellisten Realiteettien nimissä.
En ymmärrä miksi nuorten ihmisten ei anneta rauhassa olla niin epävarmoja kuin ihminen vain voi olla. Miksi aikuisten pitää sortua samaan ahdistuksesta pakenemiseen mikä johtaa nuoret tavoittelemaan rautaista varmuutta – hamuten kaikkea ulkoista vahvistusta tuekseen? Olemmeko todella kaikki – kansanakin – niin keskenkasvuisia että samaistuminen nuorten tavoittelemaan varmuuteen vahvistaa varttuneempien keskuudessa pakoa aikuisten omasta, kehityksessä vielä käymistilassaan olevasta epävarmuudesta?
Seuraukset väärästä varmuuden tavoittelusta ovat yhteiskunnallisen päätöksenteon ja kansalaiskeskustelun tasolla kammottavia. Sokeus nähdä yhteiskunnan ylätasolla lisääntyvää psyykkistä häiriötä kasvaa. Päivä päivältä on pelottavampaa avata silmiänsä kun odottaa uutisten tuovan julki toinen toistaan psykopaattisempia yritysjohtajia ja toinen toistaan narsistisempia ideologisia julistajia.
Uutiset tavallaan toistavat tai jopa nostavat varmuudentavoittelun efektitehot sitä korkeampaan potenssiin mitä mahdottomampia opillisia julistuksia joku mitä nuorempi ihminen esittää. Kohta nuorin ja aatteellisesti hedonistisin saa valtavimmat uutisotsikot.
8.
Jos puolueet haalivat aktiiveikseen nuoria kauniita ja sanavalmiita ihmisiä, miksi koemme että se automaattisesti olisi positiivinen asia? Kun poliittisten ääriliikkeiden nuoret rähisevät keskenään, miksi kuvittelemme että siinä olisi kysymys muusta kuin yhteiskuntakennelimme "koiranpentuaggressioista"?
Auttaisiko jos muotoilisimme asian freudilaisella kielellä? Varmuuden tavoittelu on seksuaalisen ahdistuksen väistöliike. Totalitarismi, jossa varmuus on sataprosenttista, on väistänyt seksuaalisuuden sataprosenttisesti. Maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut ainoatakaan militaristista totalitarismia, jossa olisi samaan aikaan vallinnut seksuaalinen sallivuus ja suvaitsevuus. Liian yksinkertainen tosiasia?
Oman ajatushistoriallisen visioni puitteissa näen opillisen ajattelulaadun jonkinlaisena eurooppalaisen uuden ajan tuottamana ansana, johon kaikki totuudellisuuspyrkimyksemme nykyisin lankeavat. Se on todella paha ja petollinen juttu. Ei vähiten siksi että se tarjoaa niin hyvät kulissit varmuuden tavoittelulle.
Triviumin ja qvadriviumin uudella ajalla korvanneet erityistieteet vakiinnuttivat omat autonomiansa, mutta niiden sisällä alkoi jakautuminen tutkimuskohteiden mukaisiin aihealueisiin. Tämä eriytyminen jatkui edelleen koulukuntiin ja oppisuuntiin. Tiedonalojen pirstoutumisen myötä tai rinnakkaisilmiönä koherenttinen totuudellisuus kadotettiin ja korrespondenttinen totuudellisuus näyttelee yhä tärkeämpää roolia "pätevässä" ajattelussamme.
Nykyisin elämme eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin opillisen ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa. Tiedollisten ismien ja aatteellisten ismien totuudet ovat muuttumassa samanlaatuisiksi. Kykyä muodostaa ajatuksellisia koherensseja ei enää ole.
9.
Tällaisessa historiallisesti kehittyneessä ajatus- ja käsitetodellisuudessa ryhmävahvistautuminen erityisenä ilmiönä nyt elää. Legitiimiksi muuttuu kaikki jolla on ryhmävahvistautumiseen kuuluva tunnustuksellisen ajattelun ominaisuus. Tällainen tunnustuksellinen ajattelu omaa aina tietynlaisen "ideologisen" käsitekiinteyden – siihen kehittyy aivan tiettyjä avaintermejä, aivan tiettyjä käsitteiden käyttötapoja, aivan tiettyjä totuudellisuuden kriteereiksi muuttuvia ominaisuuksia.
Juuri tuollainen ryhmävahvistautumisen ilmiö on mielestäni se joka määrittelee väärän varmuuden tavoittelun. Itse varmuudessahan ei sinänsä ole mitään pahaa – päin vastoin, wittgensteinilaisittain voidaan sanoa että kaikki ajattelumme tarvitsee aina pohjimmaisen varmuutensa – eikä myöskään korrespondenttisesti tosissa asioissa sinänsä ole mitään pahaa – mutta paha on se historiallinen ansa, joka tekee meidät sokeiksi havaitsemaan milloin on kyse ideologisesta vahvistautumisesta, milloin tunnustuksellisuuden ohittavista tosiasioista.
Nykyinen huuto "faktojen" perään on motiiveiltaan ja laadultaan useimmiten ideologista todistelutarvetta, ei suinkaan minkään koherenttisen kokonaisnäkemyksen pohjalta asettuvaa ja yleistä hyvää palvelevaa tositiedon arvottamista. "Yleinen hyvä" voi olla legitiimi käsite, jonka nykyinen sokean individualismin mukainen käsitys "yhteisestä hyvästä" – joka ymmärretään yksityisten hyvien summana – on kadottanut tajunnastamme.
10.
Kuvailemaani kansalliseen psyykkiseen keskenkasvuisuuteen ulkoaohjautuvuus kuuluu yksiarvoisille yhtenäiskulttuureille ominaisen normimoraalin muodossa. On yhä meille ominaista pyrkiä normittamaan elämäämme, muodostaa arvoista statuksia, määritellä hyvät ja pahat teot ulkoisten tunnusmerkkien mukaan, omaksua idoleita roolimalleiksemme, kokea ryhmävahvistautumista kuulumisesta johonkin tunnustukselliseen, opilliseen tai kaupalliseen rintamaan.
Johtuu suoraan vuosisataisesti vieraalla kielellä hallitun kansan historiasta että suomalainen tunne- ja asenneskaala on repression latistama. Tätä resurssien vajetta yritämme kompensoida ”kansallisilla hyveillämme”, esimerkiksi ahkeruudella ja rehellisyydellä. Lähtökohtia emme pysty kyseenalaistamaan. Emme pysty ottamaan ”mittaa mitasta” – shakespearemaisittain ilmaistuna. Jossain kirjoitettiin jo neljäsataa vuotta sitten draamaa, jonka ehtoja meillä ei vielä ole edellytyksiä ymmärtää. Me yritämme ratkaista ”uskottavan todellisuusefektin” ongelman aina samalla meille tyypillisellä tylsämielisellä tavalla – vääntämällä aggressiosäätimen volyymia kovemmalle.
Viihde-elokuvamme ei toistaiseksi ole päässyt rooleistaan. Suomalaiset – nykyisin nimenomaan suomalaiset "nuoret aikuiset" – ovat elokuvattuina pussikaljakansaa oman kansallisen perinteemme pussinpohjalla. Kyllä kansa tietää – ja kyllä kansa näistä aiheista tykkää. Tutkainta vastaan ei juuri löydy potkijoita.
Mutta luulenpa että vaikka monet ovat kokeneet suomalaiset elokuvantuottamisehdot toivottomiksi, kaikki eivät kuitenkaan olisi valmiita vaipumaan omien visioidensa ja ambitioidensa kanssa defaitismiin – on tärkeää sekä pitää kritiikkiä yllä että jatkaa puhetta laatuvaatimuksista. Elokuvan suhteen meillä on myös se vaikeus, ettei maassa edes kirjoiteta hyvää elokuvakritiikkiä. Elokuvasta kirjoittelevat vain päivät pitkät pimeissä teattereissa istuskelevat "elokuvafriikit", joilla ei juuri minkäänlaisia vaadittavia elämänkokemuksia yleisinhimillisten arvioiden tekemiseen ole.
---------------------------
Tämä kirjoitus löytyi myös verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-blogipalstalta 6.3.2013
-------------------------------------
