(Elokuva-esseet 11)
1. Elokuva joka tarvitsee pitkän pohjustuksen
Eurooppalaisen uuden ajan ajattelussa nyt noin neljänsadan vuoden ajan vahvasti vaikuttanut individualismi on tehnyt meistä kaikista jokseenkin sokeita ymmärtämään durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia, eli sitä, että on olemassa yhteisöilmiöitä jotka eivät palaudu yksilötasolle.
Jollain lailla voimme vielä tajuta sen, että jokaisessa yhteisössä syntyy tiettyjä rooleja ihan siitä riippumatta millaisia ovat yhteisöön kuuluvien yksilöiden henkilökohtaiset ominaisuudet. Senkin vielä ymmärrämme, että yhteisöillä on yhteisöominaisuuksia kuten esimerkiksi valtahierarkioiden jäykkyys tai joustavuus, sosiaalisen sidonnaisuuden ja sukupuoliseparaation aste, tai yhteisössä ylläpidettyjen tabujen määräämä puhumattomuuden vedenpinta, jne.
Voimme kuvitella alkulauman jossa valtahierarkia on pysyvä ja jossa johtajan kuolema korvautuu seuraajan astuessa hänen paikalleen -- yhteisöllisen vallan määrän pysyessa näin vakiona – mutta meidän on aika vaikea hahmottaa sitä, että vallan lisäksi väkivalta tai esimerkiksi "miestä väkevämpien" päihteiden käyttö voisivat olla kulttuurisia tai yhteiskunnallisia vakioita, joiden määrään varsin vähän voidaan vaikuttaa vain yksilöihin keskittymällä.
Voimme edelleen eläytyä tapaan jolla "valta" läpäisi koko alkulauman ylhäältä alas, ja voimme jopa jotenkin tajuta tavan jolla "tahto" oli alunperin kollektiivi-ilmiö. Itse asiassa juuri nuo käsitteet olivat alunperin yhtä ja samaa. Vasta valtarakenteiden monipuolistuessa, työnjaon ja yksilöllisen eriytymisen myötä saattoi syntyä se kokemuksellinen ilmiö jota nyt nimitämme "yksilölliseksi tahdoksi".
Tiedämme että myös nykyisen, pitkälle menevää yksilöllistä eriytymistä suosivan eurooppalais-länsimaisen yhteiskunnan kriisiytyessä valtarakenteet jäykistyvät ja kollektiivi-ilmiöt astuvat jälleen kuvaan. Tiedämme, että siinä on kyse kehityksellisestä taantumasta.
Tiedämme, että tietyin ehdoin tietyissä olosuhteissa hyvin pitkällekin kehittyneet yhteiskunnat saattavat taantua totalitarismin asteelle. Niin kävi viime vuosisadalla, emmekä vieläkään ole seurauksista toipuneet. Tiedämme, että totalitarismeissa henkinen taso kauttaaltaan romahtaa, ja arkipäivän fasismin "pahuuden banaalius" (Hannah Arendt) on luonteeltaan enemmänkin kehitysvamman kuin minkään moraalista pirullisuutta puhtaaksi viljelevän arvovalinnan kaltaista. Tiedämme, että historiallinen romahdus on mahdollinen ja voi tapahtua suhteellisen nopeasti, kun taas toipumiseen kuluu sukupolvia sikäli kuin se ollenkaan on mahdollista.
Menneen "barbarian vuosisadan" opetusten valossa meille pitäisi myös olla selvinnyt se, miksi eurooppalaisia ihmisiä järkyttää niin syvästi Saksan sortuminen natsitotalitarismiin, kun taas aivan vastaavanlainen totalitarismi näennäisesti päinvastaisia ideologioita tunnustaneessa N-liitossa ei aiheuta yhtä syvää järkytystä.
Syy tälle on yksinkertaisesti se, että Saksan kohdalla vaistomaisesti ymmärrämme kyseessä olleen sivistysvaltion sortumisen suunnattomaan joukkomittaiseen kehitystaantumaan. Kysymys siinä oli eurooppalaiseen viitekehykseen liittämiemme vakiintuneiden arvojen ja ajattelun romahduksesta, jota emme haluaisi uskoa edes mahdolliseksi. Koemme, että Saksan suhteen menetettiin jotain jonka olimme kuvitelleet kuuluvan kestävään yhteiskuntakehitykseen. Sen sijaan Venäjän liitämme toiseen kulttuuripiiriin, jossa aito sisäsyntyinen demokratiakehitys on mahdollista vasta joskus hyvin pitkällä tulevaisuudessa.
2. Harha Hyvän ja Pahan kaksintaistelusta
Luulen, että Hannah Arendt joutui miettimään toisenkin kerran näitä totalitarismiin ja joukkotaantumaan liittyviä kysymyksiä, kun hän "The New Yorkerin" kirjeenvaihtajana seurasi 60-luvun alussa natsien keskitysleirijärjestemän pää-arkkitehtina pidetyn Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemissa.
Se oli todellinen oppitunti durkheimilaisen sosiologian perusasetuksista. Opetuksien omaksuminen ei saattanut tapahtua ilman äärimmäistä älyllistä rehellisyyttä. Järkyttävin todistusaineistossa ilmi tullut seikka ei suinkaan liittynyt keskitysleirien ja joukkotuhonnan kauheuteen, vaan siihen, että natsi-Saksassa myös juutalaisväestön moraali romahti, ja totalitarismille tunnusomainen ilmiantokulttuuri mielistely- ja hyötymismotiiveineen kukoisti juutalaisyhteisöjenkin keskuudessa.
Kun yhteiskunta taantuu, regressio sulkee sisäänsä ja ottaa vallan valtapiirin jokaisella lohkolla. Ei ole sitä saareketta, joka säilyisi terveenä. Systeeminen romahdus tapahtuu samalla tavalla kuin onneton pöydänjalkojen lyhennys: regressio murentaa jokaista yhteiskunnan tukijalkaa vuorotellen. Moraali painuu alaspäin tason koko laveudella. Niin mielellämme kuin näkisimmekin kriisit hyvän ja pahan keskinäisenä taisteluna, yhteiskuntien joukkomittaiset taantumat ovat jotain aivan muuta. Niissä romahtavat arvojen mittarit ja mitattavat arvot toisiinsa resonoiden.
Totalitarismi on todellakin totaalimittaista. Mitään hyvää ei jää mihinkään jäljelle. Totalitarismeissa ei tuoteta hyvää tiedettä, ei syvää taidetta, herkistyvään omantunnonetiikkaan pohjaavasta moraalista puhumattakaan.
Totalitarismin luonnetta depersonalisaation mekanismina, kehitystason kauttaaltaan tapahtuvana taantumana, on vaikea hahmottaa. Sitä ei pysty ymmärtämään yksin järjellä, sillä välineellinen käsitteellinen järki on yksilöllisen eriytymisen mukanaan tuoma työkalu. Järkiajattelun varassa totalitarismin tavatonta lapsenomaisuutta ei voi tavoittaa. Ja on äärettömän vaikea myöntää ettei pahuudessa ole kyse päämäärärationaalisesta järjestä, vaan alkukantaisista tuhoamistarpeista. Siis aivan tietynlaisesta, mutta tavattomasta lapsellisuudesta.
Silmien auki pitämiseen tarvitaan tässä äärimmäistä älyllistä rehellisyyttä. Tosiasiat on helppo jättää huomiotta tai tulkita pois olennaisen piiristä. Yhteisöilmiöiden ymmärtämisen ja hyväksymisen rajaa on vaikea hahmottaa. Järki liimaa oman selityksensä täydellisenkin järjettömyyden päälle. Käsitteellisellä älyllä on houkuttelevaa kuvata ei-käsitteellistä käyttäytymistä, mutta selitykset jäävät skolastiseksi käsiterealismiksi.
Hyvän ja pahan keskinäinen taistelu on houkuttelevaa ottaa opillisena taisteluna, jossa vastakkain asettuvat Hyvä Oikea Ideologia ja Väärä Paha Ideologia. Paha tunnistetaan antamalla sille Nimi. Mutta todellinen pahuus on jotain aivan päinvastaista. Se on nimenomaan nimetöntä. Se sijoittuu kaiken käsitteellisen ajattelun pinnan alle, primitiiviseen pimeyteen, jossa millään ei ole vielä mitään nimeä.
3. Ihmisyys on kehitysominaisuus
Hannah Arendtia järkytti syvästi havainto että Eichmann oli ihmisenä pelkkä nolla, kertakaikkinen keskinkertaisuus. Ja oli varmaan vaikeaa nähdä miten pahuus voi liueta persoonasta totalitarismin nimettömään depersonalisaatioon ja arkipäiväistyä niin, ettei edes pahimmasta pahantekijästä löydy määrätietoista sisäistettyä pahuutta.
Pahimmastakaan yksilöstä ei lopulta löydy edes oikein mitään yksilölliselle eriytymiselle tyypillisiä persoonallisia ominaisuuksia. Hän on vain kukatahansa. Tässä tapauksessa lainkuuliainen säntillinen virkamies, mitään käskyjä kyseenalaistamaton, tottelevainen ja "kiltti", eräänlainen suuri lapsi siis.
Ei ole lopulta mitään ihmeellistä siinä, että maailmanhistorian hirvittävimmän totalitarismin Johtajana henkilöitynyt Hitler jää historiantutkijoille persoonallisuuspiirteidensä suhteen täydelliseksi arvoitukseksi. Hän oli vain sisältä täysin tyhjä narsisti, johon kaikki saattoivat projisoida omat odotuksensa ja kuvitelmansa. Juuri sellaisen Johtajan totalitarismi tarvitsee.
Inhimillinen pahuus on pohjimmiltaan kehittymättömyyttä. Siellä missä joukkomitassa taannutaan kehittymättömyyden asteelle, siellä ihmisten yksilöllisyys ja oma kriittinen järki häviävät ja yksilöt palaavat alkulaumojen kollektiivisen tahtotoiminnon depersonoituneeseen nimettömään tilaan.
Totalitarismeille on ominaista automotorisuus, se että asiat vain "tapahtuvat", kuin itsestään, kuin välttämättömyyden pakosta. Vaikka totalitarismeille on ominaista ulkoinen kuri, normimoraali ja militaarinen käskyvaltaisuus, päätöksenteko on "tehokasta" vain näennäisesti, sillä yksilöllisen kriittisen järjen poispyyhkiytyessä säännöt syntyvät sattuman oikuista ja niitä noudatetaan itsetarkoituksellisina. Pohjimmaista tarkoitusta tai kokonaisuuksia ei enää hahmoteta. Totalitarismit tyypillisesti romahtavat omaan sisäiseen mahdottomuuteensa ja kaaokseen.
Inhimillinen hyvä, itse asiassa kaikki se minkä positiivisessa mielessä kytkemme "ihmisyyteen", on yksilölliseen eriytymiseen liittyvä kehitysominaisuus. Tämä on se varsinainen arendtilainen läksy: ihmisyys on kehitysominaisuus.
Olemme lajiolentoina laumaeläimiä, ja kaikki lajityypilliset perustavanlaatuiset valmiutemme ovat laadultaan "kollektiivisia". Kuten sanottu, alkulaumoissa "valta" ja "tahto" olivat vielä yksi ja sama asia, ja vasta yksilöllisen eriytymisen myötä on syntynyt kokemus "omasta" yksilöllisestä tahdosta. Yhä vieläkin tämä yksilöllinen tahto voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen tilaan, jolloin yksilölliseksi kuvittelemamme "tahto" yllättäen siirtyykin henkilöltä toiselle.
Ehdottomuus jolla hypnoottiset suggestiot toteutuvat on samaa valtamagiaa jonka vaikutuksesta maahanmuuttajajengit riehuvat lähiöissään joukkohypnoosin vallassa kulttuurisia kulttiesineitä kuten autoja polttaen, ja jonka vaikutuksesta kulttuurikonfliktin seurauksena tulee yhtä väistämättömästi olemaan terroritekojen jatkuva lisääntyminen. Ne ongelmat eivät ratkea yksilötasolla.
4. Hannah Arendt
Julkaisimme Ydin-lehdessä kohta viisikymmentä vuotta sitten Hannah Arendtin laajahkon kirjoitelman väkivallasta, mikä käsittääkseni oli ensimmäinen häneltä suomeksi ilmestynyt teksti. Kiinteästi silloisiin maailmantapahtumiin liittyneistä päivänpoliittisista painotuksista ja pohdiskeluista huolimatta kirjoituksen yleisemmät pohdinnat ovat edelleenkin puhuttelevia.
Eichmannin oikeudenkäyntiä raportoivaa teosta "Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil" (1963) ei tätä kirjoitettaessa ole suomennettu, mutta aiempi, keskeinen, totalitarismin olemusta ja ongelmia käsittelevä kirja "The Origins of Totalitarianism" (1951) on ihan hiljattain käännetty nimellä "Totalitarismin synty". Tämän lisäksi on vuonna 2002 suomennettu perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia suhteita kartoitteleva "Ihmisenä olemisen ehdot" ("The Human Condition", ilmestyi 1958).
Filosofi ja sosiologi Arendt oli kuitenkin myös eksisteeraaja ja esteetikko, kirjallinen intellektuelli. Hän kirjoitti valtavan määrän kirjallisuusesseitä. Ehkä oman akateemisen filosofiamme oppihistoriallinen suuntautuminen analyyttis-teoreettis-opillisille ja viimekädessä feministisille linjoille on paradoksaalisesti vierastanut sitä arendtilaista äänensävyä joka ehkä parhaiten kuitenkin tuo hänen tavoittelemansa aihealueet älyllisen käsittelyn piiriin. Meillä eletään vielä opillisuuden ja oppineisuuden osoittamisen kehässä, jossa auktorisoitu tiedollinen ja teoreettinen pätevyys on tärkeämpää kuin ymmärtäminen.
Se on sääli, sillä Arendtin itseltään ja jokaiselta ajattelevalta ihmiseltä edellyttämä ehdoton älyllinen rehellisyys on kokonaan toiseen suuntaan menevä ajatusliike kuin opillisten tai aatteellisten ismien kautta koettava voimaantuminen.
Varsin tuore Margarethe von Trottan ohjaama saksalainen elämäkertaelokuva Arendtista ("Hannah Arendt", 2012) keskittyy kuvaamaan tuntoja ja tapahtumia Eichmannin oikeudenkäynnin ympärillä. Elokuva kasvaa vavahduttavaksi dokumentiksi siitä miten yksin intellektuelli tai jokainen omaehtoinen ajatteleva ihminen lopulta joutuu läheistenkin joukossa olemaan ja miten kovan hinnan hän joutuu älyllisestä rehellisyydestään maksamaan.
Elokuva esittää ensin hyvin sen järkyttävän hyytävän hylkimisreaktion jonka kohteeksi Arendt joutui "omiensa" taholta, kun hän esitti julki tosiasiat juutalaisyhteisöjen moraalirappiosta, ja lopuksi päätyy jyrkkään vastakkainasetteluun akateemikkojen ja ajattelijan välillä.
Arendt ei aluksi halunnut puolustautua hyökkäyksiä vastaan. Lopulta, kun yliopiston hallinto halusi päästä irti hänestä, hän järjesti tiedotustilaisuuden, jonka kansoittivat hänen lukuisat oppilaansa. Puolustuspuhe, jonka Arendt piti, ja jonka elokuvassa pääosaa esittävä Barbara Sukowa vakuuttavalla tavalla tulkitsee, kasvoi mahtavaksi vaatimukseksi ei vain intellektuellien vaan yleensä jokaisen itsensä ihmisenä noteeraavan olennon älyllisestä rehellisyydestä.
Eichmann oli omassa puolustuksessaan valinnut linjakseen vetoamisen lainkuuliaisuuteen. Ei ollut hänen vallassaan päättää mitä hänen piti tehdä. Hän oli loppuun asti uskollinen lailliselle hallintovallalle. Kieltäytyminen noudattamasta käskyjä olisi merkinnyt kapinaa. Hän oli vain koneiston ratas, ja koneisto oli lainvoimainen. Pienenä ihmisenä hän luonnollisesti tunsi myös ylpeyttä voidessaan olla mukana jossain suuremmassa.
Arendt nimitti Eichmannin väistöliikettä "oman persoonansa kieltämiseksi". Ihmisyyteen kuuluu oma vastuu ja sen kantaminen. Mutta Arendt ei tyytynyt vain moraaliseen tuomitsemiseen. Ihmisyyteen kuuluu myös älyllinen rehellisyys, se että ei väistä tosiasioita. Totalitarismin totaalisuus ja pahuuden depersonoituminen ovat tosiasioita. Niiltä ei pidä silmiä koskaan ummistaa, ei edes moraalisen puolenvalinnan ja oikeassaolemisen varmistamiseksi.
Myös älyllinen epärehellisyys merkitsee ihmisyyden kieltämistä. Jos asia halutaan ilmaista koko ihmislajia koskien, juuri ajattelukyky erottaa ihmisen muista eläimistä ja on ehdoton kohtalomme. Se on, frommilaisittain ilmaistuna, "ihmisen osa".
5. Ajatustyökalut
Palatkaamme durkheimilaisen sosiologian perusasetuksiin. Ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus ja yhteisöilmiöiden ensisijaisuus kaikkeen siihen nähden mitä kehitys ja yksilöllinen eriytyminen ovat tuoneet mukanaan on myös se pohja jolle arendtilaisen ajattelun tulkinnan on asetuttava.
Eurooppalaisen uuden ajan ajattelu on rakentunut niin sanotun "kartesiolaisen paradigman" varaan, millä tarkoitetaan subjektin eriytymistä ja vastaavasti objektivoituvaa todellisuutta. Eurooppalainen järki merkitsee yhtäältä lisääntyvää individualismia, toisaalta empirismiä, luonnontieteitä, tekniikkaa ja teollista hyvinvointia. Eurooppalaisen uuden ajan ajatusaseet ovat muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja viimeisen parinsadan vuoden kuluessa tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmislajin koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana yhteensä.
Meidän pitäisi vain ymmärtää näiden ajatustyökalujemme historiallinen luonne. Ne eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan tietyssä kulttuurissa ja ihan tiettyyn aikaan. Niillä on omat kognitiiviset ehtonsa ja edellytyksensä, ja ne ovat maailmanhistoriallisesti todella ainutlaatuisia.
Uuden ajan rationaalisuusehtojen ymmärtäminen olisi sikälikin tarpeen, että näihin ehtoihin sisältyy myös rajoituksia. Kaikkeen mikä on olemuksellisesti kehittyvää liittyy muutosta ja muutokset merkitsevät myös rajoituksia.
Vanhan- ja keskiajan tiedonalojen järjestelmät, triviumin ja qvadriviumin, korvasivat uudella ajalla objektivaation varassa kehittyneet ja tutkimuskohteen varassa hahmottuneet tiedonalat. Mutta erityistieteiden jako ei suinkaan vakiintunut, vaan objektivaation dynaamiset voimat pirstoivat tiedonhalun kohteet yhä pienempiin aitauksiin. Kukin erityistiede jakautui sisäisesti tutkimuskohteiden ja oppisuuntien mukaan, ja nykyisin elämme eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa jo tietyn ismin mukainen käsitepuitteistus on omiaan antamaan tarkasteluille auktorisoidun "tiedon" leimaa.
Tiedonalojen pirstoutumisen paralleelina on muuttunut totuudellisuuden laatu. Entinen teologista perua oleva koherenttinen, sisäisesti ristiriidattomia kokonaisuuksia hahmottava totuudellisuuden laatu on saanut väistyä yhä ideaalisemmin viljellyn empirismin ja yksityiskohdissa kokeellista todellisuusvastetta tavoittelevan korrespondenttisen totuudellisuuden tieltä.
Totuusehtojen rajoittuneisuus tulee näkyviin esimerkiksi ihmistieteille asetettavissa metodivaatimuksissa, joilta odotetaan samankaltaista objektivaatiota joka luonnontieteille ja ihmisestä riippumattoman todellisuuden tutkimukselle on ominainen. Durkheim aikanaan myös yritti muotoilla ja pitää kiinni sosiologian omista metodisäännöistä. Lisääntyvä individualismi ja yksilöpsykologia korjasivat lopulta koko potin, emmekä enää todellakaan pysty ymmärtämään edes durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia.
Edelleen rajoittuneisuus tulee näkyviin siinä että nyt puhumme jo samalla tiedollisella auktorisoinnilla niin opillisista kuin aatteellisistakin ismeistä. Jopa korkeimman opetuksen piiriin on pesiytynyt oppisisältöinä erilaisia "ismejä" joilla on jo vakiintunut auktorisointi. Puhumattakaan vaikkapa valistuneestakin kansalaiskeskustelusta, jossa esimerkiksi "rasismista" väännetään käsitteellisiä määritelmiä samalla hartaudella jolla keskiajan skolastikot harrastivat käsiterealismiaan.
6. Kollektiivi-ilmiöiden käsitteellistäminen ja kuvaaminen
Kun tiedollisella käsittelyllä on vain rajoittuneet mahdollisuudet vastata Euroopan nyt kohtaamiin kohtalokkaisiin olemassaolonhaasteisiin ja -kysymyksiin, kuten kehitysmaista tänne suuntautuvaan ja massamittaiseksi kasvavaan kansainvaellukseen, ja kun keskenään totaalisesti yhteensopimattomien kulttuurien kognitiiviset törmäyskurssit jäävät tätänykyä ihmistieteitten taholta tykkänään käsittelemättä, voisiko taide tarjota keinoja todellisuuden parempaan hahmottamiseen?
Taide historiallisena ilmiönä on ollut herkillä tuntosarvilla varustetun edelläkävijän roolissa silloin kun on tarvittu tienraivaajaa pinnanalaisesti viriävien kehitystrendien julkitulolle ja eteenpäinmenolle. Sellaista suunnannäyttäjän rooliahan taide saattaa kantaa. Tässä tilanteessa tarvitsisimme kuitenkin jotain aivan päinvastaista. Tarvitsisimme taiteilijoiden visioita siitä miten valtavan historiallisen ajatusharhan vallassa elämme ja miten vääristä lähtökohdista yritämme ratkaista eteemme tulevia kohtalonkysymyksiä.
Nyt vallalla olevat trendit, kuten individualistisen sokeuden vallassa syntyneet ja käsiterealistisen ekstrapolaation varaan rakennetut "ihmisarvoideologiat", ovat johtaneet meidät umpikujaan. "Rasismin" kaltaiset tabukäsitteet taannuttavat meidät takaisin tunnustuksellisten totuuksien ja noitaoikeudenkäyntien aikaan. Totalitaristinen joukkotaantuma romauttaa yhteiskuntiamme sisältäkäsin takaisin sosiaalisesti sitovan normimoraalimagian huomaan.
Klassisen maailmankirjallisuuden puolelta löytyy esimerkiksi nobelisti William Goldingin mestariteos "Kärpästen herra", jossa durkheimilainen sosiologia ja joukkotaantuma saa metaforisen vastineensa, kulissinsa, juurikin lapsijoukon kuvauksessa. Barbaria, jonka omilla ehdoillaan asumattomalle saarelle selviytymään jäänyt lapsijoukko ikuisten sosiaalisten voimien vaikutuksesta keskuudessaan kehittää, on puhdasta durkheimilaista sosiologiaa. Voisi sanoa myös: kirjallisesti tyylipuhdasta sosiologiaa.
Jokin vastaavanlainen kollektiivi-ilmiöiden miltei dokumentinomainen kuvailu onnistuu myös ruotsalaisen ohjaajaneron Ruben Östlundin elokuvassa "Play" (2011), joka puistattavan todentuntuisesti tuo valkokankaalle ruotsalaisen kansankodin tämänhetkisen yhteiskunnallisen hajoamistilan koko traagisuudessaan.
7. Leiki kanssamme
"Play" on elokuvallisesti tyylipuhdas yksi yhteen todellisuuteen suhteutuva raportti "monikulttuurisuuden" mukanaan tuomasta joukkomittaisesta taantumasta. Kokonaiskuva hahmotetaan tuomalla lähitarkasteluun viiden esimurrosikäisen afrikkalaistaustaisen mustan maahanmuuttajapojan muodostama jengi, joka paremman tekemisen puutteessa ottaa kiusattavakseen kolme kymmenvuotiasta ruotsalaispoikaa. Näistä kaksi on niin sanotusti valkoisia kantaruotsalaisia, yhdellä on aasialaiset etniset piirteet.
Hyvinkasvatetuilla ruotsalaislapsilla ei ole mitään henkisiä eväitä vastata vähäjärkiseen jäynäämiseen. Ilmassa on myös väkivallan uhkaa. Kun se purkautuu, lähistöllä olevat aikuiset sulkevat silmänsä eivätkä uskalla puuttua tilanteeseen. Näin myös silloin kun mustan jengin yksi jäsen yrittää jättää leikin kesken ja jättäytyä porukasta kesken kaiken ja hänet potkitaan "omiensa" toimesta pahasti vaunun tasanteelle. Alkulaumassa vallitsee ehdoton, vahva, anteeksiantamaton sosiaalinen sitovuus.
Seuraamme kohtaus kohtaukselta eurooppalaisen individualistisen ajatteluperinteen haaksirikkoa. Jokainen kohtaus on yhtä ahdistava. Kaikki maahanmuuttoon "yhteiskunnallisessa keskustelussa" liitetty idealismi, olipa sillä mikä etumerkki tai arvovaraus tahansa, on elokuvassa pyyhitty tylysti pois, ja ruotsalainen yhteiskunta näyttäytyy juuri niin raadollisesti hajoavana kuin se jo toivottomaksi muuttuneessa tilanteessa vain voi olla.
Jokaisen juonenkäänteen jälkeen meitä mietityttää miten pitkälle moraalisen hajoamisen indikaattorit voivat jatkua. Lasten luoma maaginen keskinäistodellisuus keksittyine ja raaistuvine "sääntöineen" syntyy tyhjästä ja elää omilla ehdoillaan. Joku keksii pelin säännöt ja sitten kaikkien on pakko pelata. Tilanne tietysti muistuttaa sitä ikuista kaikkeen kehittymättömyyteen kuuluvaa julmuutta jollaista "Kärpästen herrassakin" esiintyy. Mutta aavistamme myös että pelottavalla tavalla jossain taustalla vaikuttaa aikuisten yhteiskunta, jonka säännöt nekin näyttäytyvät kohtaus kohtaukselta yhä lyhytnäköisemmin sahatuilta pöydänjaloilta.
Dokumentinomaisen fiktion näyttämölle asetetaan lasten ikioma totalitarismi, jonka mahdollistaa se että aikuiset osaavat sulkea silmänsä ja sulkeutua omaan sokeuteensa. He ovat niin kunnollisia, niin hyvätapaisia, niin täydellisiä ihmisystäviä. He eivät halua nostaa sormeakaan vieraskulttuurisia pikkurikollisia vastaan. He pelkäävät mutta peittävät tosiasiallisen pelkuruutensa. Ehkä hörhöimmät humanistit tuntevat jopa jonkinlaista ylpeyttä voidessaan olla mukana suuressa suvaitsevaisuusjulistuksessa.
Sillat ovat poikki paitsi etnisten ryhmien ja kulttuuritaustojen välillä, myös itse kansankodin aikuisten ja lasten väliltä. Todellinen aikuisuus ja kohtaaminen ovat tästä maailmasta hävinneet. Taantuma todellakin on vallannut kauttaaltaan koko yhteiskunnan. Tilanteen kauheus haudataan työkiireisiin tai kääntämällä katse toisaalle. Keskellä kaikkea materiaalista yltäkylläisyyttä järjen eväät ovat pettäneet. Ruotsalaislasten kännykät ja lompakot ryöstetään järjettömällä petoksella, joka sekin on yhtä paljon itsepetosta kuin petosta.
Ohjaaja mietti aihetta koskevia uutisia ja hän tutustui tällaisia tapauksia käsitteleviin oikeudenkäyntipöytäkirjoihin. Yhteiskuntatilanteen totaalista toivottomuutta täydentävät elokuvassa kontrastina irvokkaan viittailevat kohtaukset, joissa kansankodin kunnolliset ahertajat mm. pyyhkivät sormenjälkiä konttorinoven lasi-ikkunasta tai lakaisevat roskat asiallisen kohteliaasti anteeksi pyydellen jengiläisten penkin alta sekä kantavat huolta kehdosta, joka junassa tukkii määräysten vastaisesti hätäuloskäynnin oven.
Kehto on oma tarinansa, joka kasvaa symbolisia merkityksiä filmin mittaan. Se ei ole eksyksissä, mutta kaikki ihmiset ja koko järjestelmä ympärillä ovat täysin hukassa.
Kuten mestariohjaajille on ominaista, tässäkin tyylilaji, dokumentaarisuus, on valittu käsiteltävää aihetta palvelemaan. Sisältö on määrännyt keinot. Kuva pysyy paikallaan vaikka puhuja poistuu kuvan ulkopuolelle. Antidramatiikasta käy ilmi että sanoma on nimenomaan sisällöllinen, ei esimerkiksi efektiivinen. Kyseessä on loppuun asti ajateltu puheenvuoro maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskusteluun. Sekin, että tilanteen toivottomuus voidaan tulkita seuraukseksi kasvavista luokkaeroista, on ajateltua.
Ohjaaja marssittaa elokuvan mittaan näytteille monien etnisten taustojen ja kulttuurien edustajia heille kullekin ominaisissa yhteiskunnallisissa lokeroissa, ja jopa musiikkia tuodaan kohtauksiin mukaan etnisiä skaaloja esitellen. Kuva on yhtä monenkirjava kuin masentava.
Kun joukkomittaisen yhteiskunnallisen taantuman kokonaiskuva alkaa olla koossa ja kännykkäryöstelyn tarina kerrottu, katkaisee elokuvan hiljainen hetki ja lintuperspektiivistä kuvattu neliökilometri loppukesän tuulessa hiljaa huojuvaa metsää. Mitä se enteilee? Tyyntä myrskyn edellä? Vai onko kyseessä vain narratiivinen palautuspiste, taite, taiten tehty?
Eräänlaisena epilogina näemme lastenkutsuilla esiintyvän pilliä puhaltavan pellen, joka tarjoilee lapsille ilmapalloja. Kamera piipahtaa vielä koulun juhlatilaisuudessa, jossa sievä vaalea koulutyttö tanssii etnomusiikin säestyksellä. Sen jälkeen klarinettinsa aiemmin mustalle jengille menettänyt aasialaistaustainen poika soittaa nuoteista klassista kappaletta soittimella jonka ääni särkyy. Jokin on jossakin pahasti rikki.
8. Traagiset yhteiskuntatilanteet
Östlundin vuonna 2011 valmistunut elokuva sai Pohjoismaiden neuvoston filmipalkinnon ja myös ruotsalaiskriitikot palkitsivat sen vuoden parhaana elokuvana. Ohjaajan muutkin elokuvat ovat kansainvälisesti menestyneitä. Oman elokuvakulttuurimme alennustilasta johtuen meillä tuskin kukaan edes tietää nimeä Ruben Östlund.
Göteborgiin sijoittuva elokuva nosti oitis rasismikohun ja keskustelun, jota meikäläiseen kansalaiskeskusteluun verrattuna ehkä kuitenkin voisi nimittää "kulttuurikeskusteluksi". Esimerkiksi "Dagens Nyheter" kokosi parhaista keskustelupuheenvuoroista kronologian, joka on arkistoitu ja edelleen luettavissa.
Mutta tuonkaan keskustelun lukija tuskin saa siitä sellaista lisä-arvoa, joka onnistuisi tuomaan elokuvalliseen mestariteokseen mitään lisää. Siinä suhteessa siis ollaan jo toivottomassa tilanteessa. Niin monet keskustelun lähtökohdat pitäisi nyt miettiä täysin uusiksi. Ja olisi aloitettava sieltä mistä eurooppalainen uuden ajan ajattelu ja ihmistieteet alkoivat, durkheimilaisesta sosiologiasta.
Yhtäältä käydyn keskustelun moniääninen kontroversaalisuus, joka todellakin voidaan naapurimaan sivistysilmapiirissä nähdä kulttuuridebattina, toisaalta kriitikoiden elokuvalle jakama varaukseton suitsutus, ovat kuitenkin todennäköisesti olleet vaikuttamassa siihen että elokuva ylimalkaan näytettiin meilläkin YLE:n Teema-kanavalla. Meillähän YLE:n ohjelmatoiminnan säännöstö de jure ohjeistaa ohjelmapolitiikkaa de facto suosimaan monikulttuurisuusideologiaa. Varsin vähän julkisuudessa on puhuttu siitä että ohjeistus on ennemminkin poliittinen ideologiavalinta kuin mikään yleisinhimillisiä päämääriä palveleva periaatejulistus.
Tuon säännöstön monikulttuurisuutta koskevat kohdat ovat kotoisin ajoilta jolloin moniarvoisuus ja monikulttuurisuus käsitettiin synonyymeiksi. Nykyisin pitäisi korostaa noiden käsitteiden periaatteellista eroa, sitä että käsitteet tosiasiassa ovat toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.
YLE:n tarjonnassa on ollut aniharvoja monikulttuurisuutta kriittisesti käsitteleviä ohjelmia. YLE on yksi niistä medioista meillä jotka ovat niin sanotusti sulkeneet silmänsä ja "valinneet puolensa". Valitettavasti valinta vain ei palvele parasta tietoa eikä ymmärrystä eikä varsinkaan kenenkään etua, vaan osaltaan antaa auktorisoinnin ja oikeutuksen sille ihmiskokeelle, monikulttuurisuudelle, joka on meneillään massiivisessa mittakaavassa ja tulee romauttamaan vanhat eurooppalaiset valtiot sisältä käsin.
Olen joskus jonkinlaisen katkeran huvittuneisuuden vallassa todennut, että meillä tässä maassa voi toimia ministerinä, korkeana virkamiehenä, lehden päätoimittajana tai jopa yhteiskuntatutkijana henkilö, joka ei ymmärrä durkheimilaisen sosiologian perusasetuksista mitään. Se on aika traaginen yhteiskuntatilanne.
Meillä eivät myöskään taiteilijat tohdi ottaa vastaan todellisia tiedollisia haasteita, vaan pakenevat tunnustukselliseen ja taannuttavaan monikulttuurisuuspaatokseen. Edes Aki Kaurismäen "Le Havre" ei ota vastaan sosiologista haastetta vaan latistaa kulttuurien kohtaamisen yksilöpsykologian tasolle. Puhumattakaan sitten "Leijonasydämen" tapaisista täysin propagandistisista ja naiiveista antirasistisista lastenelokuvista.
Kukaan ei kysy miten siitä, että kaikilla ihmisillä on "ihmisarvo" seuraa, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään. Ne eivät sopeudu. Sen sijaan ne voivat kyllä kääntää toistensa pahimmat puolet esille ja aiheuttaa joukkomittaisen moraaliromahduksen.
Mitä edellytyksiä meillä on hallita esimerkiksi tätä nyt ja tulevalla vuosisadalla päällemme vyöryvää mahdollisesti satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvavaa kansainvaellusta, tai edes keskustella siitä oikeilla käsitteillä, kun kulttuureja ja yhteisöilmiöitä koskevat perustavanlaatuiset lähtökohdat ovat kaikilta totaalisesti hukassa?
"Yhteiskunnallisesta keskustelusta" tulee meillä vain turhaa julistusta tunnustuksellisen moraalipaatoksen vallassa. Aivan kuin totaalinen kulttuurinen sopeutumattomuus tai yhteisödynamiikkojen yhteentörmäys voitaisiin estää ja ratkaista asennetasolla ja oikeiden "arvovalintojen" avulla.
Siinä rasisti- ja natsikortit lentelevät kun yhteisöilmiöistä ja -ongelmista mitään ymmärtämättömät höyrypäähyvikset voimaannuttavat toisiaan yhteisessä rasistijahdissa – joka on nykyajan noitajahtia – ja "ihmisoikeusideologioiden" legitimoimassa lynkkausmielialassa. Se kaikki tapahtuu nykyisin hyväksyttävän moraalin ja oikeassa olemisen kaiken pyhittävässä hengessä.
Durkheimilaisen sosiologian kannalta monikulttuurisuusideologit ovat tekemässä mitä hirvittävintä ihmiskoetta. Epäröimättä, vakuuttuneina siitä että ovat oikealla asialla. En näe missään edes hiushalkeamaa, josta jokin itsekriittinen idea voisi virrata tähän täyteen pimeyteen. Monikultturisteilla on todellakin nollatoleranssi oman erehtymättömyytensä epäilemisen suhteen.
Eurooppa tulee kaatumaan rasismin pelkoon.
--------------------
(Arvio Play-elokuvasta julkaistu Alkon kassalla -blogissa 6.4.2016)
___________________
9. Postmoderni maailma museona
Ruotsalaisen kansankodin totaalista sosiaalista hajoamista ja moraalianomiaa käsitellyt "Play" sekä muodinmukaisten hyvinvointi-ihmisten matkailu-, laskettelu- ja muista hyvinvointiharrastuksista hervottoman tragikomiikan koko asteikolla kertonut "Turisti" olivat sekä kriitikoiden kiittämiä että paljon kansalaiskeskustelua herättäneitä. "The Square" palkittiin keväällä Cannesissa Kultaisella Palmulla, ja ammattilaiskatsastuksissa se on saanut varauksetonta ylistystä. – Mitä tämän tekijän elokuvissa sitten on niin erityistä, että varsin yhteiskuntakriittisillä aiheilla ja asenteilla on sekä pokattu ammattilaisten jakamia palkintoja että saatu suitsutusta yleensä myös suuren yleisön ääntä käyttäviltä lehtikriitikoilta?
Östlund ei ensinnäkään ole mikään yksisilmäinen julistaja. Ohjaajana hän on ymmärtänyt, että kun yhteiskunnallisesta kriisiytymisestä tehdään elokuvaa, älyllisen rehellisyyden säilyttäminen on tärkeää myös siksi, että kaikilla asioilla on aina sosiologisen nelinkentän luonne. Ei ole olemassa vain vastakohta-asetelmia, vain valkoista tai mustaa totuutta, vaan kumpaakin on jatkuvasti valotettava yhtäältä raadollisen tapahtumisen, toisaalta syvätason kautta. Östlundin elokuvissa kaiken tapahtumisen tietoinen, kerronnallinen kerros – se tapahtumisen maailma jossa vaikeuksiensa kanssa kamppailevat päähenkilöt elävät ja tuntonsa kokevat – saa aina mukaansa kaksitasoisen tulkinnan, siis myös syvätason, josta katsoja paikka paikoin tulee -- tai tehdään -- hyvinkin tietoiseksi, vaikka mitään osoittelevia viittauksia tulkinnallisiin premisseihin ei tehdäkään.
Tällaisen syvätason läsnäolo kautta linjan käsittääkseni tekee Östlundin elokuvista niin erityisiä. "Playssa" valtaa katsojan jatkuvasti syvenevä ahdistus – aste asteelta ruotsalainen yhteiskunta paljastuu pohjaltaan jo hajonneeksi, pelkän hyvätapaisuuden – ”poliittisen korrektiuden” – varassa pystyssä pysyväksi ja kasvojensa säilymistä älyllisillä ja moraalisilla väistöliikkeillä ylläpitäväksi. "Turistissa" taas otetaan lähikuvaan kiiltokuvayhteiskunnan yksilö, yksityinen ihminen, tai ihmissuhde, joka laskettelukeskuksessa hajotetaan dramaattisesti lumivyöryn alle – vyöry ei lopulta edes hipaise ihmisiä, mutta romauttaa kokijoiden omakuvat täydellisesti, aikaansaa aviokriisin – ja heijastaa taustalta koko hyvinvointiyhteiskunnan sietämätöntä ulkoaohjautuvaa ja keinotekoista roolileikkiä, jossa itseidentiteetit eivät todellakaan kestä edes ohi vyöryvää luonnonvoimaa.
10. Kuraattorin käsitteellinen varjonyrkkeily
"The Square" on mestarillinen nerontyö yli kaksituntisen kestonsa jokaisella minuutilla. Ote ei hetkeksikään herpaannu – ei silloinkaan kun roolihenkilöt yllättäen näyttävät jäävän tyhjän päälle, esimerkiksi kelaamaan omia kokemuksiaan. Jo seuraava kohtaus pudottaa rautaisen sillan jota pitkin juonellinen vyörytys nousee uudelleen menneisyydestä, antaa uuden tulkinnan ja uudet realiteetit käteen, jatkaa armotonta aukotonta etenemistä. – Ja mistä tässä kaikessa on kyse?
Katsojalle annetaan avaimet käteen heti kättelyssä, ensimmäisessä kohtauksessa. Kuraattori Christian (Claes Bang) herätetään päiväuniltaan, kun häntä haastattelemaan saapuu lärppäsuinen amerikkalainen toimittajanainen Anne (Elisabeth Moss). Asemastaan tietoisen elegantisti resignoituneen asiantuntijan lakonisen harkituin ja vaisuin elein ammattimies selittää näyttelyesitteen korkealentoisen tekstin sisällön havainnollistaen sen näin: "Kuvittele että tuo sinun käsilaukkusi asetettaisiin tänne näytteille. Olisiko se silloin taidetta?” – Ja juuri tämä kysymys, tämä asetelma, toistuu elokuvan jokseenkin jokaisessa kohtauksessa. On kysymys siitä, mikä kuuluu mihinkin, mikä on minkäkin raamin – ”neliön” – oikea sisältö.
Joudumme jatkuvasti kysymään, onko tämän-ja-tämän oikea paikka tosiaankin täällä vai ihan jossain muualla. Käsilaukku vaihtuu lompakkoon, ja missä kännykkäni on? Tai että onko täällä, tai tässä yhteiskunnassa, ihmisiä joiden paikka ei oikeastaan olisi täällä. Tai että voit menettää työpaikkasi, vaikka yrität tehdä kaiken mahdollisimman oikein. – Tälle tilanteelle ei löydy loppua eikä tästä ulospääsyä. Mitähän tekemistä vauvalla on johtokunnan kokoushuoneessa, miksi naisen makuuhuoneessa hiippailee ihan oikea apina. Kutsuvieraatkin ryntäävät tarjoilusaliin kuin elukat, eikä kukaan muista että kulinaristisilla nautinnoilla on paikkansa kokin sydämessä. –
11. Arkipäivän banaali absurdius
Postmodernin taidemaailman mielettömyys on nimenomaan sitä, ettei mikään ole enää entistään eikä entisessä yhteydessään. Ollaan jatkuvasti mielen ja mielettömyyden rajaviivalla, ja ehkäpä neliö onkin juuri yritys määrittää mielekkyydelle aitaus. Mutta onko merkityksen kokemus missään, se tuntuu olevan lähinnä hukassa. Vahva absurditeetti sulkee sisäänsä kaiken ja kaikki, ehkäpä tuo taideteos, valoneliö, ilmentää eniten sitä.
Ja jälleen kerran: kyse on tässä, kuten Östlundin aiemmissakin filmeissä, liian pitkälle hyvinvointi-ideologioihinsa eksyneistä ihmisistä, nyt taide-ihmisistä, todellisesta kulttuuriväestä, joka luontevasti puhuu käsitteellisiä korkealentoisuuksia tajuamatta tuon taivaallista todellisesta elämästä. He, jos kuka, ovat niin ihmisinä kuin asiantuntijoina eksyksissä, ja kuitenkin juuri heidän olemassaolonsa ja toimintansa nauttii sivistyksen kaikkia sosiaalisia siunauksia ja eliitille kuuluvaa statusta, arvostusta ja valtaa.
Tästä aiheesta olisi houkuttelevaa tehdä kaiken läskiksi lyövä irvailu, mutta sellaiseen tämä ohjaaja ei tietenkään ole sortunut. Olisi houkuttelevaa lisäillä kulttuuri-ihmisten "taiteellisiin" puheisiin hieman ylimääräistä todellisuuden- ja suhteellisuudentajuttomuutta armottomamman efektin aikaansaamiseksi. Sellaiseenkaan ohjaaja ei ole sortunut. Luulen että todellisessa maailmassa monet kulttuurihallinnon toimenhaltijat ja taidemaailman toheltajat ovat jopa parodisempia kuin tämän elokuvan roolihenkilöt. Se mitä elokuvassa on kulttuuri-ihmisten suihin pantu on samaa postmodernia käsitekeikarointia, jota saa kuulla muidenkin kuin vain taidealaa edustavien akateemisten ismi-idioottien suista. En yllättyisi, jos saisin kuulla, että jokaisella repliikillä on olemassaoleva reaalivastine. Mutta hykerryttävä tapa, jolla näitä hirvittäviä stiiknafuulioita elokuvassa käytetään, kyllä murskaa kaiken nykytaiteeseen ehkä vielä jossain liitetyn uskottavuuden ja auktorisoinnin.
12. Pyhyyden piiri
Elokuvan nimi "The Square" viittaa siis kehään, piiriin, jonka sisäpuolelle jokin idea ja sitä edustavat ihmiset kuuluvat. Tämä neliö on konkreettisesti olemassa yhtenä järjestettävän näyttelyn taidetekeleistä, mutta sen symboliikka ja metaforiset merkitykset laajenevat elokuvassa kattamaan koko käsiteltävää teemaa. Voimme nähdä neliön kansankodin huoneentauluna johon voidaan sijoittaa – vaikkapa kirjoittaa – jokin yleisinhimillisesti tärkeä viesti, oikeasti ikuinen totuus – esimerkiksi se, että tässä piirissä kaikilla on yhtäläiset oikeudet ja yhtäläiset velvollisuudet. – Tällaisessa olisi pohjimmiltaan kyse suljetun ontologian ideasta, jostain perustavanlaatuisesta erosta pyhitetyn ja profaanin välillä. Mutta voimme puhua myös "laatikon ulkopuolelta katsomisesta", mikä nimenomaan kuuluu tämän "The Squaren" yllätyksiin.
Ehkä elokuvassa käykin juuri niin – vaikka visuaalinen muotokieli etsii ja toistaa yhä useampia neliön muotoon järjestyviä juonikulisseja ja tapahtumisen raameja, ehkä me kuitenkin asetumme yhä enemmän laatikon ulkopuolelle, tarkkailijan positioon, jossa koko kulttuuri- ja taide-elämä avautuu meille suurena inhimillisyyden näytelmänä. Kosketuskohdat loksahtavat paikoilleen juuri sinne mihin ohjaaja katseemme kääntää – lopulta itseemme, omaan osaamme ja rooliimme tässä elämän näytelmässä.
"The Squaren" juonta on turha käydä läpi – sanon vain sen, että sitä riittää. Elämänpiiri toisensa jälkeen vedetään mukaan: katutaso, työtaso, yksityiselämä, sukupuolielämä – yksityinen ja julkinen, myös tämä meitä nykyisin määräävä ja julkisuuden ehtoja saneleva some-elämä. Se ei muuten olekaan missään ihan pienessä roolissa. – Mutta mitään ei ole kerrottu vain yhdessä sävyssä, kohtausten tunneskaala on melkoinen ottaen huomioon senkin, että eletään jatkuvasti tietyllä tavalla kaksiarvoisten, ambivalenttien tunteiden ja totuuksien vallassa. Tasonvaihtelua siis riittää, eikä siinä kaikki – sen lisäksi, että syvätason vaistoaa jatkuvasti ja tunnistaa aika usein, repliikit liikkuvat varsin "taiteelliseen" tapaan jatkuvasti myös realistisen ja idealistisen, konkreettisen ja verbaalis-kuvitteellisen, uskottavan ja epäuskottavan, älyllisen ja absurdin, rehellisyyden ja itsepetoksen, toden ja tietoisen tai tiedostamattoman valheen väleillä.
Nämä kaikki konkretisoituvat aivan ratkiriemukkaalla tavalla elokuvan ainoassa rakkaus- tai rakastelukohtauksessa, joka sisältää kaikki mahdolliset sävyt tunnottomasta sängynrynkytyksestä sukupuolten väliseen sotaan asti. Raskasta alkua keventää se että kohtausta on kuvattu patjan päällä kiikkuvalla kameralla. Mikään ei tässäkään ole kohdallaan, ei ainakaan lopu ennen aikojaan kuten se kuitenkin loppuu, vaan jatkuu aktin jälkeen ja venyy, todellakin, venyy ja uhkaa muuttua armottomaksi sukupuolten väliseksi valtataisteluksi. Enpä ole missään nähnyt vastaavaan tragikoomiseen täydellisyyteen vietyä rakkauskohtausta. Olemisen sietämätön keveys ja raskaus harvemmin saadaan näin täydellisesti demonstroiduksi.
Myös muista Östlundin elokuvista tuttuja teemoja käsitellään taas – esimerkiksi kipeää kysymystä toiskulttuurisesta maahanmuutosta. Episodi on taitavasti punottu juoneen yhtenä kokonaisuuteen kuuluvana säikeenä, jota ilman jokin olisi todellakin jäänyt käsittelemättä. Kulttuuri-ihmiset nimittäin elävät monikulttuurisessa kuplassaan, ja pitävät itseään siinä suhteessa esimerkillisen hyveellisinä. Tämä idealistis-teoreettinen suhtautuminen maahanmuutto-ongelmiin konkretisoidaan elokuvassa vähemmän ihanteelliseksi retkeksi no-go-alueelle, ja retken seurauksena on muutakin kuin hätäpäisen pakenemisen aiheuttamia naarmuja hienon auton kyljessä. Kunniakulttuurin edustajana roolinsa autenttisesti näyttelevä pikkupoika riittää kääntämään isot asetelmat päälaelleen – kun toiseen vaakakuppiin pannaan kantaruotsalainen kulttuuriväki ja toiseen vaakakuppiin vieraskulttuurinen pikkupoika, ei jää epäselvyyttä kumpi on päästään sekaisin ja kumman ehdoilla pitäisi elää.
Yksi joukkokohtauksista tapahtuu juhlasalissa johon koko kulttuuriväki, sosietee, on juhlapukuihinsa sonnustautuneina syöminkeihinsä ja juominkeihinsa kokoontunut. Tilaisuuteen kutsuttu, aiemmin näyttelyn installaatioissa videolla vilahtanut performanssitaiteilija panee pystyyn oman eläimellisen "jumalan teatterinsa". Kestää hetken ennen kuin kukaan valkokankaan läsnäolijoista tai meistä elokuvan katsojista tajuaa että esittävän taiteen ja todellisuuden välissä pitäisi olla jokin raja. Se on ehkä elokuvan merkittävin kohtaus – se aukaisee valkokankaan raamit, avaa neliön, jonka sisällöllinen sanoma tulvahtaa päällemme. Ohjaaja Östlund tuo sen näin konkreettisesti suoraan syliimme: kas tässä, huomasitko, juuri tästä taiteessa pitäisi olla kysymys. Olemme vain sotkeneet oman mielemme, älymme ja tunteemme, itseidentiteettimme ja samaistumisemme niin, ettemme enää postmodernissa käsitetodellisuudessamme pysty tekemään eroa fiktiivisen ja aidon kesken.
"The Square" kiertää parastaikaa maan teattereissa. Ajatella, keväällä voitto yhdessä maailman tärkeimmistä elokuvafestivaaleista, levitys lokakuussa, ja jo saman vuoden aikana Suomessa! Olemme me sentään melkoinen elokuvamaa! Puuttuu enää että yleisö sankoin joukoin kävisi katsomassa mestariteosta. Mutta sitä ei tapahdu, tämä elokuva on aivan väärässä paikassa.
--------------------
(The Square -arvio on julkaistu 17.2.2020 Kuinka Karl Marx tavattiin -blogissa ja sitä ennen 29.11.2017 verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla. )
____________
Lisäys ilman päivämäärää:
Se, mikä Hannah Arendtin elämäntyössä minua pasifistina puhuttelee, on hänen näkemyksensä älyllisen rehellisyyden absoluuttisesta arvosta. Se on ollut myös oman vakaumukseni olennaisin sisältö hamasta nuoruudesta alkaen – ja siihen olennaisimpana tajunnallisena ominaisuutena kuuluu kokemus kaikkien ”opillisten” totuuksien toissijaisuudesta.
Pasifismi ei nähdäkseni ole mikään ”ismi”, ei mikään ”oppi”, joka voitaisiin palauttaa joihinkin tiedollisesti nimettäviin arvoihin tai aatteellisesti perusteltaviin käsityksiin. Tällaiset mielikuvat pasifismista ovat niin yleisiä, että itseään ihan viisaina pitävien yhteiskunnallisten vaikuttajien on mahdollista vaatia vaikkapa sitä, että aseistakieltäytyjien olisi perusteltava vakaumuksensa viittaamalla joihinkin tiettyihin filosofeihin tai yleisesti tunnettuihin rauhanmiehiin tai -naisiin.
Opillinen ajattelu on syntynyt ja kehittynyt kaiken akateemisen sivistyksen keskeiseksi tukirakenteeksi eurooppalaisella uudella ajalla, kun vanhaa ja keskiaikaa hallinnut retorisen ajattelun perinne – kuuloaistin kognitioon kuulunut tiedollinen fokus – tiedonaloja olivat olleet retoriikka, grammatikka, ajattomien numeroiden aritmetiikka ja musiikki – koki totaalisen paradigmaattisen vallankumouksen, jossa tajunnallisen pääroolin ottivat silmän kognitiiviset resurssit ja visuaalisen mieltämisen mallit.
Uudet tiedonalat – luonnontieteet ja myöhemmin ihmistieteet – eivät pelkästään syntyneet ja eriytyneet toisistaan, ne jatkoivat jakautumista omien aitaustensa sisällä, täsmentyivät kukin tutkimuskohteensa mukaan ja kasvattivat koulukuntia – ja nykyisin elämme sitten jo alustaltaan kokonaan irronneiden ”ismien” maailmassa, jossa jo ismin avainkäsitteistö antaa käsiteltäville asioille tiedollisen auktorisoitumisen leimaa ja jossa aatteelliset ja tiedolliset ainekset saavat sulaa samaan soppaan ja yhtyä yliyleistävien yleiskäsitteiden kaiken siunaavassa vihkivedessä.
Pasifismi ei kuitenkaan ole mitään vain tähän perinteeseen liittyvää. Pasifismi on pikemminkin irtiotto kaikesta aatteellis-opillisesta historiallisesta rasitteesta. Tunnustuksellisten oppien nimissä ihmiset ovat ottaneet itselleen jumalalliset valtuudet valloittaa maita ja tappaa kanssaihmisiä – ja ottavat edelleen, kuten uutiset päivittäin meille kertovat.
Pasifismi ei voi sitoutua mihinkään opillisiin totuuksiin, se voi olla vain vaatimus ehdottomasta älyllisestä rehellisyydestä.
Luulen kuitenkin, että on mahdollista sanoa, että ihmisen pohjimmainen olemuksellinen altruismi – kun tämä määre ymmärretään lajityypillisenä ominaisuutena, ei yksilön valintana – on kumoamaton tosiasia. Jos tuhoaminen olisi meihin ohjelmoitua, olisi itsetuho jo toteutunut ja lajimme hävinnyt evoluutiohistorian hämärään.
Lajinsisäinen aggressio on meille kuitenkin valtava ongelma, ja sitä pitäisi lähestyä käyttäen kaikki omalle aikalaisjärjellemme mahdolliset keinot. Tiedollinen edistyneisyytemme esiintyy järkemme ”opillisissa” muodoissa, ja niihin liittyy aina tiedostamattomaksi jäävä yritys sulkea ”alitajunta” ajattelun ulkopuolelle. Se on nähdäkseni syy siihen, miksi emme ole saaneet taipumustamme väkivaltaisuuteen hallintaamme.
Olen kokenut ”ajatushistorian” harrastamisen keinoksi olla sitoutumatta mihinkään ”opillisiin” totuuksiin. Opillisuus muuttaa ajattelumme tunnustukselliseksi – ja silloin saavat alitajunnan voimat vallan. Oman aikalaisajattelumme kantavat rakenteet ovat pelkistetysti ”käsitetietoa”, ja siihen on mahdollista jokseenkin ongelmitta sulattaa julkilaumattomiksi jääviä ”arvoja” ja niistä yhteen kytkettyjä ”aatteita”.
Mutta pasifismi ei ole aate, se on enemmänkin metodi. Se on yritys pitää oma pää pinnalla – aikalaisajattelun käsitepinnan yläpuolella – josta on mahdollisuus nähdä järjen premissejä ja niiden historiallista kehittymistä. Kehityshän ei aina ole ollut edistystä, vaan ajatushistoriassa on tapahtunut myös suuria jopa vuosituhantisia taantumia.
Pahoin pelkään, että oma aikamme on jälleen kokemassa suurimittaista historiallista taantumaa. Olemme tiedollisella rintamalla menettäneet otteemme niihin opillisiin totuuksiin, jotka saattaisivat auttaa meitä eurooppalaisen uuden ajan kulttuurin parhaiden ominaisuuksien varjelemisessa – eikä tässä tule avuksemme vaan päinvastoin itsetuhomme täydentäjäksi maailmassa nyt käynnistyvä ja tällä vuosisadalla mahdollisesti miljardimittaan kasvava kansainvaellus kehitysmaista valmiit kulutusmahdollisuudet omaavaan Eurooppaan.
Se tulee olemaan totaalinen katastrofi, jota emme pysty estämään, koska oma ”opillinen” ajattelulaatumme noituu ymmärryksemme, emmekä pysty siihen älylliseen rehellisyyteen, jolla oman ajattelumme itsekantavat, toisiinsa kytkeytyvistä yliyleistävistä yleiskäsitteistä sementoidut käsitepinnat pystyttäisiin taas läpäisemään ja päästäisiin käsiksi alitajunnassa nyt muhiviin tunkioihin.
Vain äärimmäinen älyllinen rehellisyys omaa potentiaalin puhkaista käsitetiedollisen pinnan ja avata läpinäkyviksi ne yleiskäsitteillä kantaviksi sementoidut, sensuurin säikyttämänä syntyneet ajattelun ammottavat valkoiset tabuaukot, joita emme ”poliittisen korrektiuden” vuoksi ole voineet tiedollisesti käsitellä.
Oman aikamme ”akateeminen” oppineisuus ei meitä missään pyrkimyksessä äärimmäiseen älylliseen rehellisyyteen auta – päin vastoin, koko kouluinstituutiomme ala-asteelta alkaen on valjastettu nimenomaan yliyleistävien ylevöitettyjen yleiskäsitteiden – kuten ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” – mukaiseen älynkäyttöä aatteellisesti amputoivaan käyttöön.
Kun aikalaisajattelu on totaalisen harhaista, silloin on taiteen tehtävänä navigoida ihminen takaisin kartalle. Näen tämän tehtävän historiallisena kunniatehtävänä – visionäärit ovat aina olleet omissa projekteissaan parhaita aikalaistulkkeja ja parhaimmillaan aikaansa edellä. On myös mahdollista nähdä tiedollisen ajattelun paradigmoja ravistelleet vallankumoukselliset tieteentekijät yhtä paljon taiteilijoina kuin vallitsevan auktorisoidun todellisuuskäsityksen nöyrinä oppimestareina.
Taiteella on tehtävänsä – ja tähän samaan hengenvetoon on sanottava, että kaikilla taiteen aloilla on edelläkävijänsä, joista osa rikkoo ja uudistaa oman taiteensa normatiivisia raameja, mutta parhain osa saa vahvan otteen aikalaistunnoista ja -ajattelusta ja luo uusia kuvitteellisia maailmoja, joihin on mahdollista eläytyä ja jotka vaikuttavat maailmaa muuttaen.
Tarjoan esimerkiksi sen vaikutuksen joka teatterilla ja kaunokirjallisuuden romaanimuodolla oli eurooppalaisella uudella ajalla kielellis-kulttuurisissa kansallisvaltioissa – ja vain niissä – syntyneen ja kehittyneen, erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuvan demokratian kehitykselle. Sitä kehitystapahtumaa emme enää ”opillisten ismien” pirstomassa tajunnassamme ymmärrä, ja ymmärtämättömyytemme on saanut meidät tekemään jopa epätoivoisia ja alusta alkaen tuhoon tuomittuja yrityksiä demokratian viemiseksi vaikkapa asevoimin maihin, joissa mitään kulttuurisia edellytyksiä demokratian sisällöllisille edellytyksille ei ole – ja tämä täydellinen ymmärtämättömyytemme on ajattelussamme rakennettu nimenomaan yliyleistävillä yleiskäsitteillä kyhättyihin opillisiin tunnustuksiin.
Taiteen ei tarvitse olla tunnustuksellista vaikuttaakseen. Se voi ikään kuin esittää todellisuuden sellaisena että se näyttää nykyisen elämyssisältömme ja sen vaihtoehdon samassa kohtauksessa.
Elokuvalla on tuollainen mahdollisuus – se on vaikuttamisen keinona jossain mielessä ideaalinen. Se tarjoaa elämyksellisen kosketuksen todellisuuteen, ja samalla se varjelee sitä eurooppalaisen uuden ajan tiedollisen ajattelun premissiä jossa maailmaa havainnoiva tarkastelija voi objektivoida todellisuuden. Se voi tarjota goethelaisia ”alkuilmiöitä” ja samaan viimeiseen hengenvetoon pitää yllä tietoisuutta siitä että tarkastelijalla on tarkastelijan rooli.
Ja elokuva voi aukaista katsojan tajunnassa kehityshistoriallisen kuva-albumin – elokuva voi kylvää mieleen ituja, jälkikuvia, joista aktiivinen mieli voi itse omassa rauhassaan rakentaa itselleen uuden ja mahdollisesti todellisemman maailman. Jos niin voi sanoa, elokuva vastoin kaikkia sitä koskevia ennakkoluuloja voi toimia eurooppalaista uutta aikaa generoineen kirjallisen perinteen ja nyt hallitsemattomana vallalle päässeen ja vielä vain hajottavia vaikutuksia omaavan visuaalisen efektoinnin välikappaleena.
Tuohon siltaan kuvallisen efektin ja kirjallisen – kielellisen – ajattelun välillä pitäisi alan toimijoiden panostaa yhä enemmän. Kaikki taide tarvitsee materiaalisen perustansa, mutta jos koko ala omistautuu vain myynnin edistämiseen ja massojen suosion tavoitteluun, huonosti käy. Taide ei ole samaa kuin huumekauppa. Taiteella on ikuisuusarvoja joita kenenkään ei kannattaisi kieltää. Jos kansainvaelluksen seurauksena väistämättömästi tapahtuva tajunnallis-kognitiivinen romahdus vie ensin älyllisen rehellisyytemme ja sen jälkeen viimeisetkin rippeet historiallisesta ymmärryksestämme, jäljelle jää maailma jossa väkivalta on kuin halvassa elokuvassa.
-------------------------------
