(Elokuva-esseet 2)
Humanismista ja nimilappuhumanismista
1.
Yhteisesti omistamamme – tai kustantamamme, mutta ei hallitsemamme – YLE oli viime viikolla Teema-tv-kanavalle koonnut kokonaisen elokuvafestivaalin. Valikoima elokuvan historian merkkiteoksia edusti taiteenalan eri aikoja ja eri lajityyppejä, yhtenä poimintana ihan viime vuosilta nähtiin Lars von Trierin ohjaama mestariteos, masennuksen psykologista eskatologiaa kuvaava "Melancholia".
Tanskalainen kansallinen elokuvapolitiikka satsasi taannoin rohkeasti rahaa nostaakseen maan filmituotannon maailmankartalle, ja tämän määrätietoisen valtiollisen panostuksen ansiosta voimme nyt nauttia uraa aukovista laatuelokuvista kuten Lars von Trierin tuotannosta. Mitään vastaavaahan Suomessa ei ole koskaan tapahtunut eikä tule tapahtumaankaan, sillä suomalaiskansalliselle elokuvalle riittää perinteinen tekotapa ja aiheisto.
Meillä tuotantotuki valitaan kylätappeluiden ja sotakuvausten väliltä, takametsien pontikankeiton ja kaupunkilaisnuorison keskikaljan, vanhakantaisen mustasukkaisuusdraaman tai nykyisten puolipornojen parisuhdesekoilujen kesken. Mekastusta riittää, "kriisi" tarkoittaa Elokuva-Suomi -sanakirjassa todellisuusefektiä tavoittelevaa karkeata kiroilua.
2.
"Melancholia"-elokuvassa peliin pannaan perusihmisen perustavanlaatuisimmat ikuisimmat elämäntunnot ja -ongelmat – Eros ja Thanatos, elämävoimat ja kuolema, itsetuhon ja tuhon voimat. Kaikki mikä edustaa – tai minkä pitäisi edustaa – onnea ja turvallisuutta, ja vastakohdaksi kaikki mitä nimenomaan onnellisin ihmissydän eniten pelkää: onnen kestämättömyyttä, epävarmuutta, turvattomuutta.
Näitä kuvataan yhtäältä yliherkän näyttelijätyön keinoin – ne kaivetaan arkirealismista ulos kohtaus kohtaukselta ja annetaan katsojalle ihmiskasvoista kasvoihin – ja toisaalta ihmismielen kuin itsestään synnyttämän symbolisen kuvaston kautta. Tämä visuaalisuus, yhteys kaiken inhimillisen kesken ja ihmisen ja luonnon, elämänvoimien välillä, on "Melancholiassa" erinomaisen korostunutta ja vaikuttavaa.
Samalla ihmisen elämä tällä pienellä maapallolla suhteutetaan kosmisiin mittoihin. Vedetään väkisin mukaan tunteiden rinnalle armoton tiedollisten realiteettien – ihmisestä riippumattomien faktojen – maailma. Ja – sanottakoon tämä tässä myös – tiedonfilosofian kannalta ihmisen tiedollinen maailma on nimenomaan symbolien maailma.
Elokuvassa kudotaan ehjästi umpeen se kuilu mikä tiedollisen ehdottoman totuuden ja inhimilliselle kielelle symbolijärjestelmänä ominaisen esitystavan välillä on. Elokuva on siis elokuvan kielellä kerrottu mestariteos niin puhtaan psykologian kuin puhtaan filosofian valkokankailla.
Ja pohjattomassa humanismissaan ohjaaja elokuvan kurkkua kuristavissa loppukohtauksissa opettaa, että vaikka maailmanloppu olisi vain muutaman hetken päässä, on yksi asia jota maailmasta ei koskaan saa tuhota: lasten luontainen optimismi. Mikään eikä kukaan ei saa tuhota lasten optimismia. – ”Melancholia” ei suinkaan ole toivottomuuden dokumentti – seikka josta mm. psykoanalyyttisesti suuntautunut Slavoj Žižek on muistuttanut.
3.
Esitellessään elokuvaa Cannesin filmijuhlilla 2011 ohjaaja turvautui vahvaan sarkasmiin aina "Tiedättehän että olen maailman paras elokuvantekijä" -repliikeistä alkaen. Jossain vaiheessa lehdistötilaisuutta hän astui yli sovinnaisuuden rajojen ja totesi tietyssä mielessä "ymmärtävänsä miltä Hitleristä bunkkerissaan tuntui". Lausunto tulkittiin tietenkin natsi-ihannoinniksi, ja von Trier bannattiin juhlilta.
Jokainen elokuvan nähnyt ymmärtää miten hirvittävät asenteelliset ja ajatukselliset vastakohtaisuudet tuossa bannaushölmöilyssä ilmitulivat.
Maailmassa on tuskin tehty mitään niin inhimillisyydessään sietämättömät ja valtavat mittasuhteet reaalitasolla käsittelevää elokuvaa kuin "Melancholia". Jos jotakin voi nimittää sanan koko laajassa ja syvimmässä mahdollisessa mielessä ja merkityksessä "humanismiksi", niin nimenomaan von Trierin ihmiskuvausta. Ja tuskin taas on mitään niin pieniin järjen mittoihin käpertyvää kuin päätös ajaa ohjaaja lausuntonsa vuoksi pois festivaalilta.
Monesti aiemmin Cannesissa palkittua, myös pääpalkinnon vuonna 2000 islantilaislaulaja Björkin tähdittämällä elokuvalla "Dancer in the Dark" voittanutta von Trieriä ei tietenkään voitu nyt noteerata palkintojenjaossa. Kuitenkin elokuvan päätähti Kirsten Dunst palkittiin parhaana naisnäyttelijänä, ja myöhemmin Euroopan Elokuva-Akatemia valitsi "Melancholian" parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi 2011.
4.
Miten syvällisin mahdollinen inhimillisyyden kuvaus – todellinen humanismi – ja lapsellisin mahdollinen reaktio – ohjaajan bannaaminen elokuvajuhlilta nimilappuhumanismin nimissä – voivat törmätä yhteen näin täysin järjettömällä tavalla? Siis niin että järjettömyys jyrää täydellisesti järjen?
Jotenkin tämä elokuvataiteen episodi tulee toistuvasti mieleen kun on muutamia vuosia seurannut tapaa jolla suomalainen "yhteiskunnallinen keskustelu" jatkuvasti herkistää itseään noitaoikeudenkäyntejä muistuttavan rasistijahtaamisen ja vihapuhevainon suuntaan. Jokin todellisuuden- ja suhteellisuudentaju on nyt täysin eksyksissä – totaalisesti katoamassa. Cannesin tapahtumien yhteys nykypäivän Suomeen on järkyttävä.
Myös meillä itseään "humanisteiksi" noteeraavat ihmiset osoittavat samaa mekanistista kaavanmukaista suvaitsemattomuutta kuin Cannesin järjestäjät, joiden ylivarovaisuus johti järjettömyyteen.
Natsikortteja ja rasistikortteja pelataan nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa nimilappu- ja leimahumanismin itselleen omineiden, tosiasiassa vain toinen toisiaan pelkäävien sensorien toimesta. Siinä on kyse pelkästään yhteisesti tunnustetusta valheesta – valheen varassa harrastetaan keskinäistä ryhmävahvistautumista. Se on itse asiassa nimenomaan se pelätty projektiivisen natsismin sielunmekanismi.
Julkilausumattomin sopimuksin sensuuria ja puhumattomuutta ylläpitävässä ja yksilötasolla ryhmävahvistautumiseen "totuutensa" perustavassa kahtiajakautumisen maailmassa ihmiset saavat voimaannuttavia oikeassaolemisen kokemuksia samaistuessaan erinimisiin ideologisiin rintamiin.
Tunnustuksellisten totuuksien vallitessa aika harva tajuaa, että "rasismia" vastaan vaadittu nollatoleranssi ja natsien automotiivinen juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu voivat olla yksi ja sama itse itsensä oikeuttava totalitaristinen psyykkinen kuvio.
Täytyy olla todellinen humanisti – ihmisystävä joka päästää ihmisyyden koko syvyydessään, kaikessa hyvässä ja pahassa, oman nahkansa alle, läpäisemään itsensä – jos haluaa ymmärryksensä kasvavan ja ylettyvän nimilappujen reunojen yli.
5.
Kun kaikki pelkäävät aivan sietämättömästi sitä että paholaiselle annetaan pikkusormi, seurauksena tulee vuorenvarmasti olemaan, että on padottu ja siten pahuudelle lopulta luovutettu inhimillisyydestä aivan kaikki – aivojen jokaista ajattelevaa solua myöten. Nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa legitimoitu rasistijahti ja vihapuhevaino tulevat syömään nimilappuhumanismin nimissä kaiken ihmisyyden.
Psykologinen ja tiedonfilosofinen totuus eivät tässä tule olemaan ainoat uhrit. Tulemme menettämään myös itse elämän – tulemme menettämään toivon ja mielenterveyden – melankolia tulee murskaamaan alleen mielemme. Menetämme ensin sosiaalisen keskinäisyhteyden, lajityypilliseen sosiaalisuuteemme olennaisesti ja elimellisesti kutoutuvan yhteisömoraalin, kaiken sen perustavanlaatuisen mikä yhteisöelämästämme tekee yksilöelämää ylläpitävän perustekijän.
No, ehkä olen toivoton väärällä tavalla. Kuinka menettäisimme jotakin jota meillä ei todellakaan edes ole? Kuinka menettäisimme järjen, jota meille ei toistaiseksi ole edes siunautunut? – Emme voi menettää yhteistä YLE:ä moniarvoisuuden edustajana, koska YLE ei poliittisessa ohjelmatoiminnan säännöstössään ole kyennyt tähänkään asti erottamaan moniarvoisuuden ja monikulttuurisuuden edistämistä toisistaan. Nämä käsitteethän ovat todellisuudessa toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia.
Tai ottakaa käsiinne kymmenen suurinta suomalaista sanomalehteä, selatkaa ne läpi. Aivan sama kuinka monen tahansa kuukauden tai vuoden ajalta – montako sellaista sanaa kuten esimerkiksi "sosiaalinen sidonnaisuus", "lajityypillinen moraali", "ryhmävahvistautuminen", "yhteisöilmiö", "kollektiivinen tahtotoiminto", jne, voitte lehdistä lukea? Täsmälleen nolla kappaletta.
Miksi tällaiset ihmisen lajityypillisimpiä ominaisuuksia kuvaavat kaikki sanat loistavat keskustelusta poissaolollaan? Siksikö että olemme niin suuria humanisteja kaikki tyynni? – Voisiko ajatella toisenlaista vastausta. Siksi että olemme sietämättömiä pelkureita kaikki tyynni.
-------------------------
Tämä kirjoitus on julkaistu aiemmin verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-blogipalstalla 25.11.2013
---------------------------------------
Lisäys ilman päivämäärää:
Lars von Trieriä on esitelty ja ylistetty Tanskan elokuvapolitiikan saavutuksena, helmenä, jonka hohto lumoaa ja erottuu elokuvataiteen aarrearkun muiden hohtojen joukosta.
Itsensä jatkuva ylityttäminen tuotti ensin ylistystä, joka sitten miehen myöhemmän tuotannon myötä kääntyi ympäri niin että ystävätkin kääntyivät häpeillen teatterin ovella ympäri.
Mitä tapahtui? Minusta näyttää siltä, että mies jäi jonkinlaiseen alitajunnan ansaan -- niin rohkea ja freudilainen kuin hän uskaltautuikin olemaan, uudemmisssa elokuvissa ei enää ole samaa yleisinhimillistä otetta kuin aiemmissa mestariteoksissa, vaan ylenmääräinen seksualisointi tuntuu vain yhtä yksityiseltä kuin vaivaannuttavaltakin.
Francois Truffaut aikanaan puhui siitä että elokuvan seksikohtaukset ja nimenomaan alastomuus ylittävät jonkin tajunnallisen rajan -- sen missä yleinen muuttuu yksityiseksi. Jos tämä ilmaistaan historioitsija Ortega y Gassetin termeillä, kyse on siitä, että evätään elokuvan katsojalta mahdollisuus ottaa vastaan taidetta muodossa jossa se irtautuu ja vapautuu taipumuksesta käpertyä oman inhimillisyytensä pienuuteen.
Sillä siinä on todellakin jokin raja. Älyllinen rehellisyys ei ole sitä että kerrotaan vesisängystä ja nimitellään kollegoita myrkyllisillä identiteettileimoilla -- älyllisellä rehellisyydellä on arvoa ja merkitystä vain silloin kun kaikki henkilökohtainen esitetään yleisesti puhuttelevana. Itse asiassa monet elokuvataiteen mestarityöt juuri sitä rajaa kartoittavat. Ohjaaja joka on jäänyt oman alitajuntansa ansaan ja kokee tehtäväkseen rehellisyyden nimissä ammentaa nähtäville omat sielulliset kipeytensä, ei kanna vastuutaan eikä anna taiteenlajinsa yleiselle kehitykselle mitään.
Lars von Trierin alamäen jälkeen seuraava suuri odotusten fokus on ollut ruotsalaisohjaaja Ruben Östlund. Hänellä on aikamme intellektuelleille hyvin harvinaista sosiologian tajua -- hänen elokuviensa aihepiirit ja sanoma ovat liittyneet hyvinvointiyhteiskuntien nykyiseen sisäiseen hajoamiseen, ja niiden käsikirjoittajana ja elämännäytelmän kohtausten kuvaajana hän on nykyohjaajista ylivertaisin.
Ruben Östlundin viimeisintä tuotantoa oleva "Triangle of Sadness" pokkasi Cannesin Kultaisen Palmun keväällä 2022. Siinä elokuvassa pannaan paikoilleen niin feminismi kuin wokeltaminenkin. Hänen nerokas tapansa käsitellä hyvinvoivan eliittiväen yläluokkaisia ongelmia ja jäljittää solmukohtia, joissa ne punoutuvat osaksi yleistä yhteiskunnallista hajoamista, on viety äärimmilleen. Niinpä hänen ystävänsä nyt aivan aiheellisesti pelkäävät, että samanlainen ansa johon von Trier itsensä hautasi voisi osua myös Östlundin uralle. Toivokaamme ettei niin käy.
---------------------------
